Johdantoluku Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan – Kaupungin ja ympäristön muutos 1800- ja 1900-luvulla. Toim. Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman. Helsingin kaupungin tietokeskus, Edita 2001.

Liisan- ja Snellmaninkadun kulmassa Kruununhaassa sijaitsee punatiilinen rakennus, jonka ulkonäkö poikkeaa selvästi sitä ympäröivistä asuintaloista ja tontilla olevasta Engelin suunnittelemasta sairaalasta. Poikkeavan arkkitehtuurin lisäksi huomio voi kiinnittyä myös rakennuksen savupiippuun, joka on Helsinginniemellä harvinaisuus. Piippu kohoaa vain parin kymmenen metrin korkeuteen ja jää selvästi lähitalojen räystäskorkeuden alapuolelle. Se kuului alunperin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan IV sisätautien klinikan huoltorakennukseen. Vähäiselläkin mielikuvituksella voi päätellä, että piipun ollessa käytössä musta savu jäi pyörimään talojen väliseen katukuiluun, laskeutui pihoille ja tunkeutui ikkunoista sisään. Mieleen nousee helposti myös kysymyksiä. Miksi savupiippu sijaitsee juuri siinä paikassa? Mitä jätteitä sairaala poltatti uunissaan? Mitä haittoja savukaasut aiheuttivat sairaalan potilaille tai lähikortteleiden asukkaille? Historian tutkimus ei näihin kysymyksiin ole aiemmin juurikaan vastannut.

Helsingin ympäristöllä onkin oma historiansa. Voimme etsiä vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin esimerkiksi Helsingin kaupungin savuntarkastajan insinööri Edvard Cedercreutzin matkassa viime vuosisadan alun kaupunkiin. Vuonna 1906 kaupunki palkkasi hänet valvomaan savupäästöjä, sillä kantakaupungissa aivan asutuksen keskellä sijaitsi lukuisia pieniä tehtaita, verstaita ja sähkölaitoksia, jotka tupruttivat piipuistaan taivaalle mustaa, raskasta kivihiilisavua. Savuntarkastajan listalla oli myös sisätautiklinikan huoltorakennuksen savupiippu. Tarkastaja mittasi savupäästöjen tummuuden ja antoi suosituksia päästöjen vähentämiseksi.

Ilman pilaantuminen oli Helsingissä sata vuotta sitten vakava ympäristöongelma. Nyt klinikan entinen savupiippu on kuitenkin harvinainen muistomerkki korsteenien Helsingistä. Kaupungista on muutoinkin usein vaikea löytää menneitä ympäristöongelmia tai niiden aiheuttajia. Monet niistä ovat kadonneet nykyisestä maisemakuvasta.

Ympäristöhistoria ja kaupunkitutkimus

Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuinka ihminen on muuttanut elinympäristöään ja toisaalta kuinka ympäristömuutokset ovat vaikuttaneet ihmisten elämään.

Aihetta voi lähestyä tutkimalla luonnon eri elementtien muutoksia, yhteiskunnan eri sektoreiden toimintaa ja kaupunkilaisten omia näkemyksiä ympäristöntilasta. Näistä muodostuu alati muuttuva, vuorovaikutteinen urbaani mosaiikki.

Kaupungille on ominaista ihmisen luomat rakenteet, ja niiden muutoksilla onkin erityinen vaikutus ympäristöön. Näiden rakenteiden kautta kulkevat aine- ja energiavirrat vaikuttavat maaperään, veteen, ilmaan, eliöihin ja tietenkin myös ihmisiin. Toisaalta kaupungin kulttuurinen moninaisuus synnyttää useita eri tapoja ymmärtää ja kokea ympäristö.

Tämän kirjan tavoitteena on antaa monipuolinen kuva Helsingin ympäristön muutoksista ja paljastaa ympäristöongelmien taustoja. Kirjan lähestymistapa ympäristöhistoriaan on monitieteinen. Teknisin ja luonnontieteellisin menetelmin on arvioitavissa kuinka menneisyyden ympäristö ja rakennettu ympäristö ovat muuttuneet nykyhetken näkökulmasta katsoen. Humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä otteella on selvitettävissä, minkälaisia käsityksiä ympäristöstä on ollut eri aikakausina ja kuinka ne ovat vaikuttaneet poliittisiin valintoihin. Tekniikkaa, luonnontieteitä sekä humanistisia ja yhteiskuntatieteitä soveltava lähestymistapa mahdollistaa myös laajan lähdeaineiston hyödyntämisen. Yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa tehdä ympäristöhistoriallista tutkimusta ei siten ole.

Ympäristön ekologinen ja kulttuurinen kunnostus

Kaupunkien ympäristöhistoriaa koskevalle tiedolle on ilmeinen tarve. Kaupungit peittävät vain pienen osan Suomen pinta-alasta, mutta niissä asuu suurin osa maamme väestöstä. Kaupunkien merkittävimmät ympäristöongelmat ovat yleensä kehittyneet hitaasti monen tekijän summana. Tieto näistä tekijöistä auttaa ympäristöongelmien ratkaisemisessa. Myös ympäristön ekologinen kunnostus edellyttää käsitystä ympäristön tilasta menneisyydessä. Mikäli ympäristön historiaa ei tunneta, on kehitykselle vaikea hahmottaa suuntaakaan. Siten ympäristöhistoriallinen tieto tukee myös kaupunkiympäristön tulevaisuuden vaihtoehtojen suunnittelua.

Asukkaiden käsitykset ympäristön tilasta eivät välttämättä muutu kovin helposti, vaikka ympäristön tila paranisikin. Vaikka Helsingin ympäristön tila on monella tavalla parantunut viime vuosikymmeninä, käsitys saastumisesta elää edelleen. Saastuneet alueet voivatkin syrjäytyä kulttuurisesti niin, että ihmiset alkavat vältellä niitä ja ne menettävät entisen merkityksensä. Tällaiset käsitykset ja käyttäytymismallit voivat säilyä ja siirtyä sukupolvelta toiselle: voidaan puhua jopa ympäristön ylisukupolvisesta syrjäytymisestä.

Syrjäytymisen katkaisemiseksi pilaantuneet alueet tarvitsevat ekologisen kunnostuksen lisäksi kulttuurista kunnostusta. Ympäristön kulttuurisella kunnostuksella tarkoitetaan historian ja tulevaisuuden merkityksien luomista kulttuurisesti ja sosiaalisesti syrjäytyneille alueille, jotta alueilla olisi uudelleen mielekästä käyttöä kaupungin asukkaille. Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen avulla voidaan edesauttaa kulttuurista kunnostusta selvittämällä alueiden käyttöä ja merkitystä eri aikoina ja luoda yhteys menneen maiseman, nykyisen ja tulevan ympäristön välille.

Kaupunkiympäristön kulttuurisella kunnostuksella on erityinen merkitys koulutuksessa. Kaupunkien ympäristön tila on etenkin viime vuosikymmeninä parantunut, mutta nuoret sukupolvet ovat tietämättömiä näistä muutoksista. Edistysaskelienkin havaitseminen on mahdotonta ilman ympäristöhistoriallista perspektiiviä. Ympäristön historiattomuus johtaa helposti epärealistisiin käsityksiin ympäristömuutosten syistä, nopeudesta, laajuudesta, vaikutuksista ja mahdollisista ratkaisuista. Siksi ympäristöhistorialliselle tiedolle on erityistä tarvetta uusien sukupolvien ja erityisesti ympäristöalan ammattilaisten opetuksessa. Ympäristöhistoria merkitsee parhaimmillaan vuoropuhelua sukupolvien välillä.

Helsingin ympäristöhistorian tutkimus

Helsinki on ollut monin tavoin kaupunkiemme ympäristöhistorian eturivissä, niin hyvässä kuin pahassa. Vaatimattomasta pikkukaupungista kasvoi nopeasti maan hallinnon, koulutuksen ja teollisuuden keskus. Samanaikaisesti kaupunkirakenne muuttui: matalat puutalot saivat väistyä korkeiden kivitalojen tieltä. “Moottorin ja sähkön kuumekiireinen vuosisata ei hyväksy rakennusromantiikkaa. Elävä elämä vaatii puun sijalle kiven ja teräksen