Korsteenien kaupunki

Simo Laakkonen ja Sari Laurila

Ympäristöhistoria tarjoaa uuden näkökulman sadan vuoden takaiseen Helsinkiin. Voimme kulkea esimerkiksi kaupungin savuntarkastajan insinööri Edvard Cedercreutzin matkassa 1900-luvun alun Helsingissä. Ilman pilaantuminen oli tuolloin vakava ongelma Helsingissä ja kaupunki palkkasi vuonna 1906 savuntarkastajan valvomaan savupäästöjä. Ongelmana olivat erityisesti asutuksen keskellä kantakaupungissa sijaitsevat lukuisat pienet tehtaat, verstaat ja sähkölaitokset, jotka tupruttivat piipuistaan taivaalle mustaa kivihiilisavua. Ympäristölait ja normit olivat tuntemattomia, joten ilman pilaaminen piti ratkaista kaupungin omin neuvoin. Ongelmaan pyrittiin löytämään ratkaisu: ensin oli selvitettävä piippu piipulta ongelma ja mahdolliset ratkaisuvaihtoehdot, sillä eri laitosten savuongelmat vaihtelivat mm. käytettävän polttoaineen ja tulipesän kunnon mukaan.

Yksi savuntarkastajan tutkimista savupiipuista oli Snellmanin- ja Liisankadun kulmassa sijainneen Helsingin yliopistollisen keskussairaalan IV sisätautien klinikan huoltorakennuksen savupiippu. Nykyään ohikulkija voi ihailla kaunista parikymmentä metriä korkeaa tiilistä savupiippua. Savupiippu sijaitsee aivan asutuksen keskellä, vain parinkymmenen metrin päässä asuintalojen ikkunoista. Asuintalot nousevat myös huomattavasti piipunpäätä korkeammalle. Kun piippu oli käytössä, jäi musta savu pyörimään talojen väliseen katukuiluun ja laskeutui pihoille sekä tunkeutui asuntoihin ja sairaalahuoneisiin.

Asutuksen keskellä kohoava savupiippu kuvaa erinomaisesti yleisimminkin 1900-luvun alun Helsinkiä. Pääkaupungista oli kasvanut Suomen suurin teollisuuskeskus: tuotantolaitokset ja asutus laajenivat jatkuvasti. Vuonna 1870 Helsingissä oli reilut sata teollisuuslaitosta ja vuonna 1920 noin 400. Kaupungin väestömäärä kolminkertaistui vastaavana aikana 160 000 asukkaaseen. Matalat puutalot saivat väistyä korkeiden kivitalojen tieltä: “Moottorin ja sähkön kuumekiireinen vuosisata ei hyväksy rakennusromantiikkaa. Elävä elämä vaatii puun sijalle kiven ja teräksen.” Teollinen Helsinki kulutti yhä enemmän raaka-aineita ja uusiutumattomia fossiilisia polttoaineita. Tuotanto kasvoi ja elintaso nousi, mutta vastaavasti kasvoivat myös haitalliset päästöt ilmaan, maahan ja veteen.

Helsinki ei ollut kuitenkaan harmaa teollisuuskaupunki. Kaupunkia elävöittivät vihreät keitaat, kaupunkilaisten henkireiät. Kaupungin keskustaan oli perustettu puistoja, jotka oli rakennettu erityisesti porvariston vapaa-ajan viettoa varten. Työväestöllä oli omat keitaansa, luontoparatiisit Helsingin kallioisilla saarilla ja Vanhankaupunginlahdella. Sunnuntaisin helsinkiläiset suuntasivat kulkunsa joko promenadeille puistoihin tai soutaen lähisaariin luonnon helmaan. Savukaasut, melu ja kiire jäivät taakse ja Helsingistäkin löytyi kaivattu eurooppalainen kulttuurimaisema tai luonnon rauha, jota monet maalta kaupunkiin muuttaneet kaipasivat.

Helsingin merenrannat olivat työn ja vapaa-ajan näyttämö. Merenranta oli helsinkiläisille ja erityisesti työläisnaisille osa arkea, työympäristö. Merivettä käytettiin yleisesti pyykin huuhteluun ja mattojen pesuun. Merenrantojen uudeksi käyttömuodoksi nousi uiminen; uimahuoneet ja uimaopetuksen yleistyivät vähitellen työväestönkin piirissä. Teollisuuden ja asutuksen jätevedet pilasivat kuitenkin vähitellen niin uimareiden kuin pyykkäreiden vedet. Lisäksi vähitellen teollisuus ja sen vaatimat varastot ja satamatoiminnot alkoivat laajentua ja vallata merenrantoja ja kaupungin edustan saaria, jotka uhrattiin tuotantoelämän tarpeisiin.

Teollisuus ei pelkästään pilannut ympäristöä vaan se tuotti erilaisia keinoja puhtauden edistämiseen niin yhteiskunnassa kuin yksilön tasolla. Teollisuus kehitti erilaisia teknisiä ratkaisuja, puhdistuslaitteita ja kemikaaleja päästöjen vähentämiseksi. Teollisuus tuotti myös henkilökohtaisen hygienian ja kauneuden hoitoon erilaisia tuotteita sekä samalla synnytti uusia arvoja ja ihanteita, joita levitettiin valistuksen ja mainonnan avulla. Yhteiskunnan kemikalisoituminen edisti terveyttä, mutta mihin rajaan saakka?

Urbaani ympäristöhistoria on uusi historianala, jonka kehittäminen on aloitettu Helsingissä eri tieteenalojen yhteistyönä. Kirjan taustalla on Helsingin ympäristöhistoria -projekti, joka on toiminut sateenvarjona tutkijoille, jotka ovat perehtyneet Helsingin ympäristön historiaan tutkimuksissaan ja opinnäytetöissään. Käytännön työtä on koordinoinut Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitos ja VTM Simo Laakkonen.

Tutkimusprojektin tuloksena syntynyt kirja tarkastelee Helsingin ympäristön muuttumista tavallisten helsinkiläisten näkökulmasta: millainen oli arjen ja vapaa-ajan ympäristö 1900-luvun alun Helsingissä? Ympäristöä ja sen muutoksia tarkastellaan eri väestöryhmien näkökulmasta, koska teollinen yhteiskunta oli jyrkästi jakaantunut luokkayhteiskunta. Pitkäsilta erotti porvariston ja työläisten ympäristöt toisistaan, toisaalta miesten ja naisten välinen työnjako vaikutti ympäristön käyttöön ja näkemyksiin molempien yhteiskuntaluokkien sisällä. Ympäristön yhteiskuntahistorian avulla pyritään luomaan kokonaisvaltaista kuvaa ihmisen ja ympäristön suhteesta rajusti muuttuneessa kaupungissa.

Nykypäivänä ympäristöongelmat liittyvät maailmanlaajuisten ekologisten järjestelmien häiriöihin. Niitä on vaikea havaita arkipäivässä, erityisesti kaupungeissa, joissa suurin osa väestöstä asuu. Ero historiaan on merkittävä: ennen ympäristöongelmat olivat ihmisiä lähellä ja haitat tuntuivat kaupungeissa arkipäiväisessä elämässä. Menneitä ympäristöongelmia on vaikea nykyään löytää kaupungista: rannoilla ei ole viemärisuiden rivistöjä, kaupunkialueella ei ole kaatopaikkoja eivätkä muutamat korkeat savupiiput työnnä savuja suoraan asuntojen ikkunoista sisään. Näiden historiallisten ympäristöongelmien ratkaiseminen on tehnyt osaltaan nykypäivän ympäristöongelmista “näkymättömiä”.