Eljas Rahikainen: Kuohuva vuosisata – Vantaanjoki ja Helsingin vedenotto. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 206-225.

Vantaanjoen 1900-luvun historiaa luonnehtivat maatalouden, teollisuuden ja yhdyskuntien päästöjen aiheuttama joen saastuminen ja toimet, joilla tähän kehitykseen on vaikutettu. Keskeisessä roolissa on ollut myös Helsingin juomavedenotto Vantaanjoesta vuosina 1876-1981. Vantaanjokea koskevat päätökset kytkeytyivät tavalla tai toisella Vantaanjoen vedenlaatuun; vettä päivittäin käyttäneiden ihmisten näkökulmasta joen hyvä vedenlaatu on ollut tärkeä ja päätöksenteossakin tavoiteltava asia. Millainen kuva aikalaisilla on ollut Vantaanjoen ongelmista ja niiden ratkaisuvaihtoehdoista eri vuosikymmeninä? Mitä päätöksiä on tehty ja keitä ovat olleet tehtyihin päätöksiin vaikuttaneet tahot, jotka näin ovat olleet osa joen kohtaloa 1900-luvulla?

Vantaanjokea koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon perehdytään tässä artikkelissa sanomalehtien uutisoinnin ja artikkelien kautta.Vastauksia haetaan esittämällä eri aikoina keskusteluun tuotuja ongelmia ja niiden ratkaisemiseksi mahdollisina pidettyjä vaihtoehtoja sekä päätöksenteossa tehtyjä valintoja seuraamuksineen. Lähdeaineistona on käytetty jokea koskevaa ja sitä sivuavaa kirjoittelua Hufudstadsbladetissa (Hbl), Nya Pressen (NP) ja Västra Nyland lehdissä (VN) sekä Uudessa Suomessa (US) vuodesta 1908 vuoteen 1969 saakka Lisäksi on käytetty Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry:n (VVSY) ja Suomen ympäristökeskuksen vesistötutkimuksen tilastotietoja Vantaanjoen tilan kehityksestä vuosisadan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä vuoteen 1995 saakka.

Veden väri askarruttaa

Helsinki aloitti vedenoton Vantaanjoesta vuonna 1876 ja ensimmäinen jakelujohto valmistui vuonna 1878. Ensimmäinen vedenlaatuun liittyvä ongelma oli veden väri, jota vuonna 1909 aloitettu johtoveden suodatuskaan ei kyennyt poistamaan. Miksi Vantaanjoen ennen niin kirkas vesi oli muuttunut sameaksi? Ja missä ovat kiiltäväkylkiset nousulohet ja lihavat siiat, ihmeteltiin lehtikirjoituksissa?

Veden jakelusta vastannut Helsingin kaupungin vesijohtokonttori piti veden värin muutoksiin syynä jokivarren maatalouden päästöjä. Konttorissa oli kiinnitetty huomiota kesän 1908 vähäsateisuuteen ja Vantaanjoen veden samanaikaiseen kirkkauteen. Konttorin mukaan juuri vähäiset sateet olivat syynä vähäisiin päästöihin maataloudesta.

Helsingin yliopiston kemian professori Ossian Aschan epäili vesijohtokonttorin näkemystä. Hän piti veden väriä ja sen vaihtelua humuksesta tai muusta luonnollista syystä johtuvana. Aschan piti mahdottomana, että pelloilta valuisi jokeen vettä värjääviä aineita, koska kukaan järkevä maanviljelijä ei ylilannoita peltojaan. Ylilannoittaminen olisi viljelijälle taloudellisesti tuhoisaa, selitti Aschan. Näkemystään hän perusteli kasvien kyvyllä käyttää hyväkseen pelloille levitetyt ravinteet niin hyvin, ettei pelloilta voinut tulla ravinteita veteen.

Sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa ei useinkaan viitattu tutkimustuloksiin suoraan, poikkeuksena Uudessa Suomessa julkaistu kirjoitus vuosisadan alkupuolelta. Ilman allekirjoitusta ilmestyneessä kirjoituksessa esitellään kirjoittajan vuosina 1903-1905 Vantaanjoella mittaamia veden “läpikuultavuuksia”. Mittaustulosten perusteella Vantaanjoen vesi oli yläjuoksulla kirkasta, mutta samentui alajuoksulla: Riihimäellä näkösyvyydeksi oli mitattu 60 senttimetriä, kun taas Vantaankosken läheisyydessä läpikuultavuus oli 20 senttimetriä. Veden väri vaihteli erityisesti sateiden jälkeen. “Rohkeasti pari vuorokautta kestäneen sateen jälkeen” oli mittauksessa käytetty halkaisijaltaan 20 cm vaalea levy oli erottunut vain muutaman senttimetrin syvyydestä. “Vantaanjoessa on näyttäytynyt siis olevan jossain määrin likaviemärin tapaista vettä, joka toisinaan hieman kirkastuu kuljettaakseen taas uudelleen sakean, monesti lannan sekaisenkin likaryöpyn pääkaupunkiin.”

“Läpikuultavuus” eli näkösyvyys on se syvyys, jossa veteen laskettu Secchi-levy (läpimitta 20 cm) häviää näkyvistä. Mittauksella arvioidaan näkyvän valon etenemistä vesipatsaassa ja vesistön ns. tuottavan kerroksen paksuutta. Tuottava kerros on noin kaksi kertaa näkösyvyys. Sameus ja epäpuhtaudet vähentävät näkösyvyyden arvoa.

Tulvan ja sulamisvesien vaikutuksesta Vantaanjoen veden laatuun nimetön tutkija toteaa : “Laakeat rantamaat muuttuvat järviksi ja jokivarsien ynnä järvien rantamailla olevat peltojen alemmat osat peittyvät vedellä. On siis aivan selvää että tulva-aikana samoin kuin sateellakin, joutuu veteen peltomaata ja pellon höystettä”. Nämä havainnot eivät tukeneet professori Ossian Aschanin näkemystä, ettei sateen mukana voisi pelloilta tulla veden väriin vaikuttavia aineita. Myöhempi tutkimus onkin selvittänyt sateisuuden ja viljelymenetelmien merkittävän yhteisvaikutuksen jokivesien vedenlaatuun.

Hufvudstadsbladetissa kommentoitiin vesijohtokonttorin ja Aschanin esittämiä näkemyksiä veden väristä. Niitä molempia pidettiin yhtälailla oikeina ja lehdessä ehdotettiin, että Vantaanjoen veden väriongelmilta voitaisiin välttyä siirtymällä pohjaveden käyttöön. Se oli ensimmäisiä puheenvuoroja pohjavedenoton järjestämisen puolesta ja samalla Vantaanjoki-keskustelun aloittajia.

Pohjavedestäkö vaihtoehto Vantaanjoelle?

Vantaanjoen veden laadussa ilmenneet ongelmat suuntasivat keskustelun yhä selvemmin juomaveden hankinnan vaihtoehtoihin. Taustalla olivat erityisesti Vantaanjoesta otettavan vesijohtoveden terveydelliset riskit, sillä Vantaajoessa oli havaittu lavantautia aiheuttavia bakteereita. Värin ja terveysriskien takia varteenotettavana vaihtoehtona esitettiin pohjaveden käyttöä, johon oli päädytty mm. Viipurissa. Siten päästäisiin eroon laadultaan vaihtelevasta juomavedestä.

Vuonna 1908 Helsingin kaupunginvaltuusto asetti ensimmäisen vesiasioihin keskittyneen komitean selvittämään Helsingin ja lähialueiden pohjavesivarantoja, joista voitaisiin saada kaupunkilaisille riittävästi puhdasta vettä. Tehtävänä oli selvittää myös tekopohjaveden käyttömahdollisuudet. Komiteaan nimitettiin A. af Forselles, O. Aschan, A. Gripenberg,, G.R. Idman, G. Idström ja A. Skog.

Komiteamietintö valmistui 23.2.1917. Selvityksen perusteella kaupungin lähialueilta ei löytynyt riittävästi pohjavettä, yhteensä vain noin 400 l/s. Komitea hylkäsi pohjavesiratkaisun ja korosti, että Vantaanjoki voisi tyydyttää Helsingin kaupungin veden tarpeen pitkälle tulevaisuuteen. Vantaanjoen vedenottoon liittyneet terveydelliset riskit eivät komitean näkemyksen mukaan olleet ylitsepääsemättömiä. Juomaveden bakteeripitoisuuteen liittyviä ongelmia voitiin vähentää tehostamalla vesijohtoveden käsittelyä kloorikalkilla, jolla veden laatu saatetaan täysin tyydyttävälle tasolle “i sanitärt hänseende”. Pohjavesiratkaisun hylkäämisen lisäksi komitea ehdotti uuden komitean perustamista kaupungin tulevan vesihuollon selvittämiseksi. Raakaveden puhditusmahdollisuuksia koskevissa näkemyksissään komitea turvautui vesijohtolaitoksen antamiin tietoihin. Vanhankaupungin vedenottamolla oli alettu lisäämään klooria (kloorikalkkia) kaupunkilaisille johdettavaan vesijohtoveteen huhtikuusta 1916 lähtien.

Pohjaveden puolustajat

Kaupunginvaltuustossa oli oletettu vesikomitean pystyvän ratkaisemaan Helsingin vedenottokysymyksen parhaalla mahdollisella tavalla. Vesiasioista ei nimittäin oltu keskusteltu kaupunginvaltuustossa vuoden 1908 jälkeen, jolloin komitea oli asetettu. Valmistuneen komiteatyön tuloksia ei valtuustossa nielty pureksimatta. Voimakasta arvostelua komitean menettelytapoja kohtaan esitti A. af Forselles. Hän kritisoi, että komitea oli ottanut lähtökohdakseen sen, ettei pohjavedestä tulisikaan olemaan Helsingissä todellinen vedenotonvaihtoehto. Hänen mielestään komitea oli lähtökohdistaan huolimatta onnistunut osoittamaan, että pohjavettä olisi saatavilla riittävästi, myös tulevaisuuden vedentarpeiden tyydyttämiseksi. Siksi Helsingin tulisi harkita kaupungin vedenoton perustamista pohjavesiratkaisun varaan.

Pohjavesilaitoksen kustannuksiksi oli komitea arvioinut 20 miljoonaa markkaa, mikä vastasi noin 2,5-kertaisesti silloisen vesilaitoksen kirjanpidollista arvoa. Kustannuksiltaan pohjavesiaitos olisi huomattavsti suurempi kuin Vantaanjoen vedenottamot. Forsellisin näkemyksen mukaan pohjavesiratkaisun korkeammat kustannukset eivät olisi ongelma, koska Vantaanjoen vesi oli hygieeniseltä laadultaan kyseenalaista. Veden huono laatu johtaisi tulevaisuudessa joen hylkäämiseen raakavesilähteenä. Jos Vantaanjoen vedenotosta luovutaan tulevaisuudessa terveydellisistä syistä, niin Helsingin vesi joudutaan ottamaan muualta, mikä tulee myös kalliiksi.

Vantaanjoki jäi komiteaehdotuksen mukaisesti Helsingin pääasialliseksi raakavesilähteeksi. Valtuusto päätyi komitean ehdotuksen mukaisesti lisäksi perustamaan uuden komitean selvittämään vesihuollon terveydellisiä näkökohtia. Uuteen komiteaan valittiin edellisten jäsenten lisäksi insinööri B. Gagneur, joka oli erikoistunut pohjavesitekniikkaan.

Af Forsellesin aiemmin esittämä kritiikki sai tukea Bernard Gagneuriltä, joka kirjoitti Helsingin tekemästä vedenottoratkaisusta vuonna 1928. Gagneurin mielestä 1917 komitearaportti oli “täydellinen parodia”, sillä pohjavesiratkaisua kannattaneet jäsenet oli pakotettu eroamaan komiteasta. Syypäitä olivat pohjavesiratkaisun vastustajat, professori J.J. Sederholm ja insinööri Skog, joiden mielestä uusia pohjavesitutkimuksia ei tarvittu, sillä vesijohtolaitoksen tekemät tutkimukset olivat jo riittäviä. He olivat vesijohtolaitoksen ohella keskeiset vaikuttajat Vantaanjoki-ratkaisun tehneessä komiteassa.

Komiteatyöskentelyyn ilmeisen tympiintynyt Gagneur jatkoi pintavesiratkaisun arvostelua kymmenen vuotta myöhemmin Uudessa Suomessa. Siinä hän toisti käsityksensä, jonka mukaan Helsinki ei koskaan pääse “nautintovesipulastaan ennenkuin se siirtyy pohjavedenottoon, joka tulee olemaan taloudellisesti edullisin ja terveydentilaan nähden verraton”. Gagneur kertoo kirjoituksessaan Vantaanjoen muuttuneen jo päälokaviemäriksi, minkä asian jo viranomaisetkin ovat hänen mukaan tunnustaneet.

Maku- ja hajuongelmia

Gagneurin näkemys viranomaisten “tunnustuksesta” liittyi 1930