Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2020

Jaakko Björklund: Huoltovarmuus ennen ja nyt – mitä voimme oppia 1600 -luvun kriisijohtamisesta?

|

Viime viikkojen aikana on uutisoitu laajalti Suomen huoltovarmuuden tasosta, kriisijohtamisesta, hoitopaikkojen rajallisesta riittävyydestä ja epäonnistuneista suojavarusteiden hankinnoista koronakriisin yhteydessä. Toisaalta pahimman paniikin laannuttua huomio on kääntynyt varsinaisesta epidemiasta kriisin hoitamisen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Uuden ajan alun tutkijalle nämä kysymykset peilautuvat vastaaviin ongelmiin ja keskusteluihin, joita käytiin satoja vuosia sitten. Vaikka maailma ja teknologia ovat muuttuneet, ongelmat ja etenkin ihmisten ja yhteiskunnan toiminta kriisitilanteissa ovat kuitenkin säilyneet yllättävän samankaltaisina. Tämä on osaltaan onneksi, sillä voimme ottaa opiksi historian käänteistä.

Uuden ajan alku oli kriisirikasta aikaa kehittyvässä Ruotsin valtiossa, jonka osa Suomi oli. Poikkeustilasta toiseen hapuillessa joukkoon mahtui toki myös epidemioita ja katovuosia, mutta yleisin kriisinaiheuttaja tuolloin oli kuitenkin sotatila. Yksi nykyisenkaltaiseen hätätilaan vahvasti rinnastuva kriisi oli Ruotsin armeijan tuhoutuminen Kirkholman taistelussa 1605. Katastrofia seurasi sekaannus, paniikki ja epätoivoinen pyrkimys mobilisoida yhteiskunta ja valtion taloudelliset voimavarat estämään jo käsillä olevan kriisin leviäminen ja, tilanteen vakauduttua, voimavarojen jälleenrakentaminen.

Pienestä riskiryhmästä kauaskantoisiin vaikutuksiin

Vaikka pandemian aiheuttama poikkeustila eroaakin sotatilasta, löytyy nykyisen kriisin ja vuoden 1605 katastrofia seuranneen sotilaallisen kriisin välillä merkittäviä yhtäläisyyksiä. Useimmille talonpojille sota itsessään oli kaukainen, abstrakti kysymys, joka uhkasi välittömästi vain pientä osaa väestöstä, eli heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia asepalveluskykyisiä miehiä – oman aikansa ”riskiryhmäläisiä”. Paljon laajempi ja kouriintuntuvampi vaikutus oli tällöinkin kriisin välittömänä seurauksena syntynyt taloudellinen ahdinko. Varustelua rahoitettiin veroja kiristämällä, hevosten ja tarvikkeiden pakkolunastuksilla ja kruunun maiden läänityksillä ja myynnillä. Siemenviljan luovuttaminen jälleenrakennuksen tarpeisiin ja kruunun tulevien verojen allokointi lainojen takaisinmaksuun tulivat pitkällä tähtäimellä kalliiksi. Monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle nämä ylimääräiset rasitukset olivat kohtalokkaita, mikä johti velkaantumiseen, tilojen autioitumiseen ja syntyvyyden laskuun avioliittojen lykkääntyessä.

Omavaraisuuden ja tuttujen toimittajien vaaliminen

Kuten nykyisessäkin tilanteessa, 1600-luvun kriisijohtamiseen kuului kriittisten resurssien saatavuuden turvaaminen. Armeijan jälleenrakennuksen näkökulmasta tällaisia olivat aseet, suojavarusteet, ampumatarvikkeet, hevoset, vaatteet ja lukuisat muut armeijan suurissa määrin tarvitsemat tarvikkeet. Kotimaista tuotantoa lisättiin niin paljon kuin mahdollista ja kriittisimmille resursseille, kuten hevosille ja ampumatarvikkeille, asetettiin maastavientikieltoja. Sikäli kuin mahdollista innovoitiin poikkeuksellisia tapoja hankkia tarvikkeita, muun muassa velvoittamalla talonpoikia valmistamaan seipäiden varsia ja toimittamaan vaatteita.

Kyrassieerin varustus, teoksessa ”Military Instructions for the Cavallrie”. John Cruso 1632.

Kaikkea ei kuitenkaan voitu tuottaa itse. Tuotantokapasiteetin nopea lisääminen oli mahdotonta, eikä valtakunnasta välttämättä löytynyt tähän vaadittavaa erityisosaamista tai infrastruktuuria. Haarniskoja ja musketteja oli hankittava kansainvälisiltä markkinoilta Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kauppiaiden välityksellä. Myös taistelukykyisistä sotilaista oli pulaa, jolloin Ruotsissa käynnistettiin ennennäkemättömän laaja ulkomaisten palkkasotilaiden värväys. Näitä kriittisiä resursseja hankittiin ensisijaisesti totuttujen toimijoiden ja testattujen verkostojen välityksellä tuttuja logistisia reittejä pitkin. Nämäkin väylät kuitenkin puuroutuivat nopeasti, jolloin hankintaverkostoa oli laajennettava uusille alueille ja uusien toimijoiden kautta.

Hyvät aikeet huonoilla puitteilla roistoja suurempana haasteena

Kiire, pakko ja kokemuksen puute johtivat yleiseen sähläykseen, ja lukuisiin virheisiin hankinnoissa. Joitain tarvikkeita ja palkkasotilasjoukkoja tilattiin liikaa, toisia liian vähän. Rahat, tavarat, joukot ja kuljetusvälineet saapuivat väärään paikkaan väärään aikaan, mikä teki hankinnoista kalliimpia ja hidasti kriisistä toipumista. Kriisi myös paljasti hallintokoneiston riittämättömyyden. Virkamiehiä ja asiantuntijoita ei ollut riittävästi ja huonon kommunikoinnin kanssa tämä johti valvonnan ja koordinoinnin puutteeseen, päällekkäiseen työskentelyyn ja vikaratkaisuihin. Epäselvästi ja huonosti määritellyt sopimukset sekä valtion epäonnistumiset vaikeuttivat ulkomaisten toimittajien operaatioita ja johtivat riitoihin, joita ratkottiin vielä vuosikausia.

Mukaan mahtui myös joitain huijareita ja opportunisteja, jotka hyödynsivät hallinnon hätää, osaamattomuutta ja valvonnan puutetta. Nämä henkilöt vetivät varoja välistä tai toimittivat puutteellisia tuotteita tai vähemmän kuin oli sovittu. Omanlaiseen vedätykseen sortuivat myös näennäisesti liittolaiset valtiot, joista ainakin Englanti ja Alankomaiden yhdistyneet provinssit käyttivät tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen Ruotsiin ei-haluttuja sotilaita, joista he toivoivat pääsevänsä eroon.

Roistoja oli kuitenkin onneksi verrattain vähän. Suurempia ongelmia aiheutui niiltä tahoilta, jotka lupasivat liikoja ja hyvistä yrityksistä huolimatta osoittautuivat kykenemättömiksi toimittamaan lupaamansa tavarat. Normaalioloissa nämä toimittajat olisivat kenties onnistuneet, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, kansainvälinen kilpailu sekoitti kriisiajan markkinoita ja yllätti useimmat. Ruotsin tavanomaista suuremmat hankinnat asettivat toimittajat keskinäiseen kilpailuasetelmaan, minkä lisäksi markkinoilla kilpailivat lukuisat muut valtiot, jotka kasvattivat armeijoitaan samoihin aikoihin. Varmistaakseen tärkeiden tuotteiden saatavuuden, oli kruunun myönnettävä ennakkomaksuja, maksettava normaalioloihin nähden ylihintaa ja hyväksyttävä puutteellisia ja huonompilaatuisia toimituksia. Toisaalta hankintoja pyrittiin turvaamaan myös osoittamalla luotettavuutta kauppakumppanina ja moraalisella ylemmyydellä suhteessa kilpailijoihin.

Joukkojen värväys, Jacques Callot 1633

Investointi systeemiin

Ongelmista ja kaaoksesta huolimatta Ruotsi onnistui kaikesta huolimatta järjestämään kotimaisen tuotannon ja ulkomaiset hankinnat sille tasolle, että kriisistä selvittiin. Alun uhkakuvat jäivät toteutumatta, ja jo muutamassa vuodessa Ruotsin sotalaitos ja talous olivat lähes takaisin lähtötasolla. Kriisin ratkaisemisen avaimena oli kruunun ja hallinnon määrätietoisuus ja uutteruus, ylimääräisten ponnistusten legitimointi ja hyväksyntä valtiopäivillä, joustavuus ja innovointi hankinnoissa ja tuotannossa, sekä ulkomaisten liittolaisten poliittinen tuki.

Vaikka taloudellinen kustannus olikin huomattava, oli kriisistä myös hyötyä. Kansainvälisen tuen neuvottelu ja hankintojen ulottaminen tavanomaisten väylien ulkopuolelle laajensivat kruunun taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia verkostoja entistä laajemmalle. Ruotsin tunnettavuus ja kytkös ulkomaailmaan lisääntyi, mikä puolestaan loi edellytyksiä kaupankäynnille ja poliittiselle yhteistyölle myös jatkossa. Varustelun sivutuotteena kruunun hallintokoneisto laajeni pysyvästi (hyvässä ja pahassa), ja ulkomailta omaksuttiin toimintamalleja ja innovaatioita, kuten kaksinkertainen kirjanpito. Ulkomailta suoritetut hankinnat myös vauhdittivat merkittävästi infrastruktuurin kehittämistä, kuten Göteborgin kaupungin ja laivaväylien rakentamista, sekä ulkomaille suuntautuvan kaupan keskittämistä tuoreeltaan perustettaville, kruunun kannalta luotettaville ja helposti hallittaville kauppakomppanioille.

Keskusteluyhteyksien kehittäminen

1600-luvun alun varustelukriisi osoitti luotettavien kumppanien ja kansainvälisten verkostojen merkityksen. Suurimpia ja yleisimpiä ongelmia aiheuttivat luottamuksen puute ja huono kommunikaatio, jotka lisäsivät väärinkäsityksiä, hidastivat prosessia ja nostivat kustannuksia. Olemassa olevien toimitusketjujen ja kumppanuuksien kohdalla nämä ongelmat olivat pienempiä, minkä johdosta niitä kannatti vaalia. Uusien toimijoiden kanssa operoidessa ja lisäkapasiteettia hankkiessa luottamuksen rakentamiseen ja tehokkaaseen kommunikaatioon piti kuitenkin panostaa erityisesti. Luottamusta ja kommunikaatiota myös kaivattiin molempiin suuntiin, ja keskeisessä roolissa olivat väliportaan komissaarit, jotka koordinoivat tätä vuorovaikutusta kruunun ja toimittajien välillä. Uusien toimijoiden kanssa ja muuttuneessa kriisiympäristössä toimiminen vaativat lisäksi hallinnon määrätietoisuutta, aloitteellisuutta, innovatiivisuutta ja joustavuutta. Toivottavasti näitä ominaisuuksia löytyy myös nykykriisin ratkaisemiseksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii 1600-luvun sotilasyrittäjyyttä.

Anna Koivusalo: ”En sure kuten pitäisi.” Epidemia, menetys ja siitä toipuminen 1800-luvun Etelävaltioissa

|

Kesäkuun alkupäivinä 1855 Kate Mearesin nelivuotias tytär, Maggie, kuoli New Yorkissa raivoavaan kurkkumätään sairastettuaan vain yhden hirvittävän päivän. ”Niin äkillisesti—niin sydäntä särkevästi”, murtunut Kate kirjoitti äidilleen Pohjois-Carolinaan, josta heidän perheensä oli vastikään muuttanut. Hänellä ei ollut ystäviä New Yorkissa, ja niin hän yritti tukeutua äitiinsä kirjeiden välityksellä. Mutta äiti, Eliza DeRosset, oli kaksi kuukautta aiemmin menettänyt oman tyttärensä Annien toisen epidemian seurauksena, eikä hänestä juuri ollut apua.

Annien ja Maggien kuolinilmoitukset ja hautajaiset sekä perheiden saamat surunvalittelukirjeet noudattelivat 1800-luvun suremistapoja. Heidät haudattiin yhteishautaan perheen hautausmaalle Wilmingtoniin ja haudoille tilattiin komeat hautakivet. Perheitä lohdutettiin sillä, että tytöt olivat nyt vapaita surusta, kärsimyksestä ja synnistä, jotka he olisivat välttämättä myöhemmin elämässään kohdanneet. ”Eihän toki ole mikään vähäpätöinen seikka, että sinulla on nyt enkelilapsi?” Katen käly kyseli. ”Voisitko pyytää lapsellesi mitään enempää? Hän on nyt ikuisesti onnellinen!”

Kate yritti löytää lohtua näistä sanoista ja väittikin olevansa hyvin onnellinen pikku Maggien puolesta. Hän koetti kestää koettelemuksensa kristityn lailla, itkemättä tai osoittamatta suruaan naamioiden tuskansa rauhalliseen käytökseen, jota perheystävät ylistivät. Mutta äidilleen hän tunnusti surevansa yksityisesti, koska kaipasi tytärtään tässä maailmassa, kykenemättömänä näkemään ”haudan taakse”. Eliza puolestaan kirjoitti olevansa lamautunut surusta, fyysisesti kykenemätön tekemään mitään tai edes poistumaan kodistaan. Hän uskoi, että tytöt oli otettu heiltä pois, koska Jumala oli nähnyt äitien synnit ja rankaissut heitä tällä tavoin. Kate oli samaa mieltä. Hän ei enää koskaan olisi ”iloinen ja maailmallinen”.

Wilmington Journal, Wilmington, N.C., 9.2.1855.

Epidemia-aaltojen, sodan ja tulipalouhkien keskellä eläneet etelävaltiolaiset kokivat jatkuvaa epävarmuuden aiheuttamaa ahdistusta ja ajoittain suoranaista kauhua, mitä esimerkiksi juuri kurkkumädän leviäminen saattoi tuoda mukanaan. Elizan, Katen ja muiden sukulaisten kirjeissä kuvataankin usein yksityiskohtaisesti tauteja ja hoitokeinoja; monet kirjeet tuntuvat olevan täynnä sairautta ja kuolemaa. Erityisesti lapsia kuoli paljon, useimmiten tauteihin, joihin ei vielä ollut rokotuksia. Vanhemmat toki surivat lapsiaan, mutta useinkaan eivät kauan. Osittain siksi, että lasten kuoleminen oli tavallista, toisin kuin nykyään, mutta osittain myös siksi, että pitkään suremista pidettiin sopimattomana. Kristityn tehtävä oli alistua tapahtuneeseen ja oppia kokemuksesta olemaan parempi ihminen sekä kiitollinen siitä, että läheinen oli päässyt taivaaseen.

Kate Meares ei kyennyt tähän, vaan teki suremisesta keskeisen osan elämäänsä. Hänen kirjeensä täyttyivät Maggien kaipauksesta ja idolisoinnista. Kate käytti loputtomasti aikaa Maggien hautakiven suunnitteluun ja syyllisti itseään alituiseen tämän kuolemasta ja siitä, ettei voinut unohtaa tyttöä. ”En sure häntä kuten pitäisi”, hän valitti kuukausi Maggien kuoleman jälkeen, ”vaan itken koko ajan ja ajattelen, etten enää näe häntä.” Vaikka suru ja ahdistus olivat yleisiä 1800-luvun yhteiskunnassa, niistä tuli pyrkiä pois keinoilla millä hyvänsä. Raa’an tunteen vallassa oleminen ei ollut sopivaa, vaan kontrolloitu, tapojen mukainen käyttäytyminen koski myös kriisitilanteita.

Seuraavana vuonna Kate synnytti toisen tyttären, Lidan, mutta vajosi vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ei tuntenut kiinnostusta Lidaan tai kahteen poikaansa. ”Ajatukseni ovat vain Maggien kanssa”, hän suri, peläten, että ”kuolisi alakuloisuuteen”. Tapahtuneesta lähtien jokainen lasten sairauden oire työnsi Katen syvemmälle ahdistukseen, kun hän kuvitteli joutuvansa luopumaan muista lapsistaan. Näin kävikin myöhemmin, sillä pikku Lida kuoli kaksivuotiaana hinkuyskään ja Katen esikoinen Gaston kahdeksanvuotiaana hukkumalla, vain vähän ennen Katen miehen kaatumista Yhdysvaltain sisällissodassa. Nämä kuolemat olivat jälleen äkillisiä iskuja, jotka saattoivat Katen pois tolaltaan ja tekivät hänestä yhä uskonnollisemman. Hän uskoi lastensa ja miehensä kuoleman aiheutuneen jostakin, mitä hän oli tehnyt—kuten ollut liian onnellinen tai rakastanut liikaa lapsiaan—minkä vuoksi Jumala oli päättänyt kurittaa häntä. Lopulta hän omisti koko elämänsä kirkolle rukoillen lakkaamatta eloonjääneiden poikiensa puolesta ja kirjoittaen heille pitkiä kirjeitä kehottaen välttämään kaikkea syntiä, jonka vuoksi heidänkin elämänsä muuten päättyisi.

Miten 1800-luvun etelävaltiolaiset kestivät elämää, joka oli hirvittävän paljon epävarmempaa kuin meidän (edes kevään 2020 tilanteessa)? Näyttää siltä, että heidän parhaat keinonsa ovat hyvin linjassa sen kanssa, mitä nykyisin ajatellaan kriisin kohdanneen henkilön hoitamisesta. Ne henkilöt, jotka ymmärsivät hakea lohtua jostakin mielihyvää tuovasta asiasta ja jotka mahdollisimman pian tarttuivat työhön tai palasivat arkirutiineihin läheisen menetyksen tai muun kriisin jälkeen, selvisivät näet parhaiten ahdistuksestaan. Erityisen tärkeää oli osata puhua tunteistaan kriisin aikana ja sen jälkeen — mikä oli kuitenkin vaikeaa etelävaltiolaisille, joiden ajattelua hallitsivat uskonnon ja yhteiskunnan käsitykset siitä, millaisia tunteiden kuului olla ja miten niitä kuului ilmaista.

Kate Meares ei kuitenkaan kuulunut tähän ryhmään. Hänen tunteista puhumisensa oli lähinnä itseruoskintaa, eikä hän suonut itselleen juurikaan mielihyvää tuottavia asioita, kirkkokuoroa ja sukututkimusta lukuun ottamatta. Eliza selviytyikin paremmin surustaan kuin tyttärensä. Muodon vuoksi hänkin toisteli uskonnollisia ilmaisuja, joilla hän vakuutteli olevan parempi, että hänen lapsensa oli päässyt parempaan paikkaan, mutta samalla hän mainitsi sydämensä kapinoivan sellaista ajattelua vastaan. Uskonto auttoi häntä selviytymään lyhyen vaikean vaiheen ohi, koska hän haki siitä akuutissa tilanteessa lohtua sen sijaan, että olisi Katen lailla tuominnut itsensä vuosiksi itsesyytöksiin ja mahdottomuuden tavoitteluun.

Elizaa helpotti se, että arkielämän kiireet kymmenen lapsen ja aviomiehen kanssa veivät mennessään. Myös aktiivinen yhteydenpito läheisiin ja päivittäinen ulkoilu olivat jo 1850-luvun Etelävaltioissa hyväksi koettuja keinoja. Tärkeintä oli kuitenkin hänen suhtautumisensa. Ottaen huomioon sen, että naisten odotettiin asettavan muut etusijalle, Eliza oli hyvin itsekäs: hän analysoi paljon sitä, miltä hänestä itsestään tuntui ja vaati apua sitä tarvitessaan. En kuitenkaan suosittele ihan kaikkia hänen käyttämiään hoitoja: mint julep -juoma, jonka oli määrä helpottaa aamuisin vuoteesta ylös nousemista, on parasta jättää ottamatta.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Hänen tunnekokemuksia ja -käytäntöjä 1800-luvun Etelävaltioissa koskevaa tutkimusprojektiaan rahoittavat lukuvuonna 2019–2020 myös Fulbright Suomi -säätiö, Säätiöiden Post doc -pooli ja Emil Aaltosen Säätiö.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Pike, Martha V., Janice Gray Armstrong, and Museums at Stony Brook. A Time to Mourn: Expressions of Grief in Nineteenth Century America. Stony Brook, N.Y.: Museums at Stony Brook, 1980.