Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2021

Disjecta Membra in archaeology and art

« Les fragments ne sont pas fragiles: plus ils rapetissent, mieux ils résistent. »
– Michel Serres

I am an archaeologist and an artist, currently working at the intersection of both disciplines. Through the use of different media ranging from ceramics to text, I explore the concepts of fragmentation, decay, time past, nostalgia and longing.

A work of art consisting of light brown colored fragmented pieces and crumbles on a white background

Artwork and image by Céline Murphy

My doctoral thesis in Aegean Bronze Age archaeology explored the fragmentation of Minoan miniature ceramic anthropomorphic figurines discovered by the thousands at mountain peaks in Crete. More precisely, my study aimed at testing – in large part through the means of experimentation with the production and fragmentation of replicas of the artefacts – the long-standing hypothesis that the figurines were deliberately broken as part of rituals (see Myres 1902/3). I concluded that such a hypothesis cannot be supported, although in fact it cannot be entirely refuted either, for the simple reason that deliberate human-provoked fragmentation cannot be distinguished from accidental fragmentation provoked by natural phenomena (weather or animals) where the artefacts are concerned. Experimentation with replicas revealed that both types of breakage leave the same traces on the objects. Moreover, my examination of the archaeological material revealed that the figurines are broken at their most exposed parts such as at the legs, the arms and the necks, but interestingly less frequently come apart at points where joins were made between arms and torso or torso and waist for example. This indicates that the objects were made with appropriate ceramic-working techniques which allow composite pieces to remain solid, and thus to last.

As a result, I proposed that the figurines might have been designed to remain on display at the mountain peaks, as markers of concluded rituals and negotiations and that, exposed to the mercy of mountainous weather, they broke over time (see Murphy 2018). These observations triggered a number of questions regarding the concept of deliberate fragmentation, disposal and abandonment at Minoan peak sanctuaries and about these sites’ ultimate use, while also further contributing to the broader archaeological debate on the fragmentation of body imagery.

Fragmented ceramic pieces lying in the freshly-dug ground

Image by Céline Murphy

My artwork raises similar questions but on a broader scale. My most recent project, named the Fragment Cycle, consists of ephemeral ceramic installations which, as they are destroyed or decay, recycle themselves into new installations. The project began in 2018 with the Disjecta Membra installation (for images see It involved the display of small clay limbs, which were not dissimilar in appearance to those of the Minoan figurines, on the floor at the entrance of an art space (DA, in Heraklion, Crete). In order to enter the space and to see the other works on display at the back of the room (ceramic casts of orphaned body parts, and water-colours of rejected organs), visitors had to step on the small limbs, and crush them. The floor patterning partially camouflaged the pieces and thus accentuated the surprise and shock effect of the crunch under foot.

In Latin, ‘disjecta membra’ means ‘scattered fragments’. It is frequently used to refer to surviving textual passages or pieces of ancient pottery, but I chose to read it more literally as ‘scattered limbs’. In directly involving visitors in the destruction of the ceramic limbs, the exhibition addressed the following questions: “who is responsible for the breakage of the objects?”, “was their breakage deliberate?”, “is an act of breakage still deliberate if facilitated by circumstances beyond the agent”, and “why is breakage shocking?”. Disjecta Membra was also an opportunity to consider the relationship between the part and the whole: must the part always belong to a whole? Are breakage and creation so different from each other?

An artwork consisting of small clay limbs scattered over multi-colored floor

An artwork consisting of small clay limbs scattered and crushed on a multi-colored floor

Artworks and images by Céline Murphy

At the end of the exhibition, the remaining limb fragments, and the clay dust created by the passage of many feet in the gallery, were collected. This is when I began work on the second installation of the Fragment Cycle. Named Abfutura, the installation was shown in 2019 in the Heraklion Archaeological Museum and consisted of the fitting of a large floor mosaic and three small cabinet displays in one of the museum rooms (for images see: The mosaic was made of stamps, which I made out of the limb fragments collected from the previous installation and which I dipped in a watercolour paste also made with the clay powder collected from the 2018 Disjecta Membra show. The mosaic was non-figural, and the stamps were arranged in swirls and intertwining patterns. The three cabinets contained Disjecta Membra limb fragments in different stages of decay.

The installation overall made reference to the notions of excavating, curating and conserving the smallest and faintest traces of a past which has now nearly entirely vanished. In Latin, ’abfutura’ means “what is about to disappear”. By mimicking the traditional museum exhibit, the installation was metaphorical of a situation archaeologists are frequently faced with: that of gathering pieces and of attempting to make sense of thousands of loose fragments which, more than often, do not join. In struggling to grasp something recognisable, the visitor was compelled to scrutinise the details, to seek patterns. Is that a foot, a hand? Is it a mosaic, map, a strange alphabet? In raising such questions, my works prompted the visitors to use their imagination in the creation of their own narratives about the objects in front of them, of which only the material essence effectively remained.

An artwork of a mosaic on a grey platform

An artwork of traces of limbs within powdered brown clay on a white background

Artworks by Céline Murphy, images by Vasilis Flouris

Fragments, be they of archaeological or modern origin, provoke paradoxical responses. On the one hand, the broken is discarded, cleaned-up and kept out of sight. On the other hand, the broken is treasured, preserved and protected from further decay. Despite their seeming fragility, lightness and modesty, fragments breathe resilience. By sheer virtue of their quantity and their gentle disappearance, material traces of one complete objects refer to a past immediate or ancient but are ultimately also suggestive of a future – a future which we are striving to make them, and ourselves, a part of. Both ancient and modern in appearance, the small limbs of the Fragment Cycle are odd remains, strange documents, and chance survivors of time and human and non-human intervention. They are where new stories begin.

Céline Murphy


Murphy, C. 2018. Solid items made to break, or breakable items made to last? The case of Minoan peak sanctuary figurines. Les Carnets de L’ACoSt 17.

Myres, J. 1902/3. The sanctuary site of Petsofa. Annual of the British School at Athens 9, pp. 356-387.

Serres, M. 1990. Distraction. In A. Pingeot, Le Corps en Morceaux. Paris: Editions de la Réunion des Musées Nationaux, p. 34.

Dr Céline Murphy (PhD, PGCHE, MRes, BA) is a Visiting Research Fellow at Trinity College Dublin and one of the primary collaborators of the Iconoclash project.

Visit my website here:









Museot historiakuvan päivittäjinä

Dosentti Marja-Leena Hänninen toi ansiokkaasti esille tutkitun tiedon tärkeyttä, tiedon välittymisen ongelmia sekä historian tarinallistamisen vaaroja (Helsingin Sanomat 11.7.2021). Tieteen popularisointi on usean tahon tehtävä: median, yliopistojen viestinnän ja tietenkin tutkijoiden itsensä. Luotettavan tiedon tarjoajina on myös kansallisilla instituutioilla, kuten julkisrahoitteisilla museoilla, keskeinen merkitys. Museoiden näyttelyt ja julkaisut voivat edistää suuren yleisön historiakuvan päivittymistä.

Suomen kansallismuseo on keväällä julkaissut kunnianhimoisen ja näyttävän kirjan Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917. Teos ”sekoittaa tietokirjoittamista ja fiktiivistä kaunokirjallisuutta, taidetta ja kokeilevaa visuaalista kerrontaa,” kerrotaan Kansallismuseon verkkosivuilla. Kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkarainen luo laajan katsauksen Suomen historiaan keskiajalta itsenäisyyteen saakka sekä esittelee valikoiman museokokoelman esineitä. Julkaisu liittyy museon perusnäyttelyn uudistukseen.

Museon verkkosivujen mukaan teoksessa on ”pyritty tekemään nähdyksi myös heitä, joille ei aiemmin ole ollut historiankirjoituksessa tilaa tai ääntä”. Kuten Marja-Leena Hänninen toteaa, usein tämä tilan ja äänen puute ei johdu tutkimuksellisista aukoista, vaan siitä, että tutkimus ei ole saanut julkisuutta. Curiositas-teoksessa kirjoittaja toistuvasti ihmettelee, kyselee ja kuvittelee asioita, joista kuitenkin on olemassa tutkittua tietoa.

Kuva esittää sivua Curiositas-kirjasta. Kuvassa näkyy yksityiskohta punasävyisestä alttarin reunusliinasta, johon on kirjailtu ihmishahmoja.

Curiositas-kirjassa (s. 43) on yksityiskohta alttarin reunusliinasta, joka lahjoitettiin Huittisten kirkosta Kansallismuseoon vuonna 1885. Kirjonta noudattaa birgittalaisluostareissa tyypillistä tekotapaa. Nykytutkimuksen mukaan mikään ei viittaa siihen, että sen olisi valmistanut Naantalin luostarin sisar Birgitta Anundsdotter, vaan liina on mahdollisesti tehty Vadstenassa (Räsänen 2013).

Kirja poimii vuosikymmeniä sitten vanhentuneita käsityksiä ja kierrättää tutkijoiden jo hylkäämiä ajatuksia. Vaikka H. G. Porthan oli merkittävä henkilö, ei hänestä voi sanoa, että hän ”hallitsi suvereenisti kaikki humanistiset tieteet ja oli niissä jokaisessa uranuurtaja”. Naantalin luostarin ympärille ei kehittynyt ”kukoistavaa tekstiiliteollisuutta”. Kirja sisältää myös paljon harhaanjohtavia tulkintoja ja suoranaisia virheitä. Zachris Topelius ei ollut piirtäjä, eivätkä hänen maisemapiirustuksensa siten vaikuttaneet puutarhojen suosioon.

Museoiden kokoelmaesineitä tutkitaan nykyään pääasiassa museoiden ulkopuolella, yliopistoissa. Aktiivinen yhteistyö tutkijakentän kanssa tuottaa kiinnostavaa ja luotettavaa tietoa yleisölle. Asiantuntijat puolestaan tarvitsevat niin median kuin museoiden kumppanuutta tutkimustulostensa popularisoinnissa.

Visa Immonen
Arkeologian professori, Turun yliopisto
Elina Räsänen
Dosentti, taidehistorian yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto

Jälkikirjoitus 4.8.2021

Lähetimme ylläolevan mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin heinäkuussa 2021, mutta sitä ei julkaistu. Tämän vuoksi julkaisemme sen nyt samaan aikaan kahden tutkimushankkeemme blogeissa (Muutoksen veistäjät ja Kuvakalske).

Tutkitun tiedon teemavuonna pidämme erityisen tärkeänä tuoda esille tieteen yleistajuistamisen suurta merkitystä ja myös siihen liittyviä haasteita. Täydennämme tässä alkuperäistä kirjoitustamme.

Mielipidekirjoituksessamme otimme esille muutamia Curiositas-kirjassa esiintyviä ongelmia, kuten vanhentuneen tiedon kierrättämistä. Näitä esimerkkejä on paljon: toisin kuin Hakkarainen kirjoittaa, ei Kalannin alttarikaapin (1430-luku) maalauksissa käytetä arvoperspektiiviä, eikä kukaan ole puhunut niiden tekijän, mestari Francken ”koulukunnasta” enää pitkiin aikoihin (ss. 175, 46).

Kirjassa myös hyödynnetään melko uusia tutkimustuloksia, mutta näiden alkuperää ei asiallisesti mainita kirjan lopussa olevassa lähdeluettelossa. Tulokset liittyvät niin Muutoksen veistäjät -hankkeen kuin Kuvakalskeenkin teemoihin. Esimerkiksi Katri Vuolan tutkimustulokset (2017, 2019) liittyen lepän käyttöön keskiaikaisten puuveistosten materiaalina mainitaan kuin itsestäänselvyytenä (s. 47), mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta päästä tämän uuden tiedon alkulähteille tai edes kerrota sen tuoreudesta. Myös Elina Räsäsen tekstiä (2016), joka käsittelee keskiaikaisten veistosten uusiokäyttöä eli maalaamisesta valkoiseksi ja siten soveltuvuutta kirkkojen uusklassisiin sisustuksiin on lähes sanatarkasti hyödynnetty (s. 41), jälleen ilman mainintaa lähteenä olleesta artikkelista.

Kirja toimii valitettavana esimerkkinä myös siitä, kuinka teoreettiset ideat yksinkertaistuessaan aiheuttavat kummallisia tulkintoja. Yhdysvaltalaisen Benedict Andersonin vuonna 1983 nationalismin tutkimukseen kehittämä ajatus kuvitelluista yhteisöistä on kirjassa pelkistynyt yllättäväksi väitteeksi, että ”kaikki maailman maat ja kansat” ovat mielikuvituksen tuotetta (s. 27). Koska kirjassa ei viitata millään tavoin Andersoniin, puhumattakaan hänen ajatustensa vastaanottoon nykyisin, voi väite tuntua lukijasta vähintäänkin oudolta. Kuten nationalismia tutkinut professori Jussi Pakkasvirta (2019, 49) on tuonut esiin, ”termi ’kuviteltu yhteisö’ houkuttelee helposti naiiveihin vertauskuviin, joita viljellään surutta opinnäytteissä, tietokirjallisuudessa ja tieteellisissäkin artikkeleissa.”

Tutkimustiedon liiallisesta yksinkertaistamisesta kertoo myös kirjan väite, että rautakaudella ”johtoemännät olivat jopa miehiä korkeammassa asemassa” (s. 283). Keitä ovat nämä ”miehet”, ja miksi kyse on nimenomaan ”emännistä”? Suomalaisessa arkeologiassa on jo vuosikymmenien ajan kyseenalaistettu tällaisia jäykkiä mies–nainen-vastakkainasetteluja ja yksioikoisia sukupuolten vertailuja kuitenkaan unohtamatta mahdollisia vallan epäsymmetrioita (Herva 2001). Uusimmissa rautakautta koskevissa tutkimuksissa sukupuoli ylipäänsä nähdään monisyisenä ilmiönä (Moilanen et al. 2021).

Kuten Marja-Leena Hänninen kirjoittaa, kaikilla on historiasta mielipide, mutta se voi myös johtaa tutkitun tiedon ja fiktion hämärtymiseen. Myös Curiositas-kirjan tekijä, Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa, ettei ”kukaan voi estää minua kuvittelemasta historiaa” (s. 277). Tähän ei tietenkään kukaan pyrikään, mutta onko Kansallismuseo, jolta yleisö odottaa saavansa luotettavaa ja tutkittua tietoa, siihen oikea julkaisutaho?

Kansallismuseossa ei ole ollut keskiajan taiteen ja esineiden asiantuntijaa ei enää liki kymmeneen vuoteen. Aktiivinen yhteistyö museoiden ja kokoelmia tutkivan tutkijakentän välillä tulisi olla rakenteellinen osa museoiden toimintaa, ja se myös takaisi tieteen yleistajuistamisen laadun.

Visa Immonen ja Elina Räsänen


Hänninen, Marja-Leena 2021. Menneisyyden naisia on tutkittu paljon, mutta historian­tutkijoiden työ ei näy julkisuudessa. Helsingin Sanomat 10.7.2021.

Herva, Vesa-Pekka 2001. Miinoja avioliittokentässä: yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija 3/2001, 26–37.

Moilanen, Ulla, Kirkinen, Tuija, Saari, Nelli-Johanna, Rohrlach, Adam B., Krause, Johannes, Onkamo, Päivi, & Salmela, Elina 2021. A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. European Journal of Archaeology 2021, 1-19. doi:10.1017/eaa.2021.30

Pakkasvirta, Jussi 2019. Mitä Anderson tarkoittikaan ”kuvitellulla yhteisöllä”?. Tieteessä Tapahtuu, 37 (6).

Räsänen, Elina 2013. The Vallis Gratiae Altar Frontlet: Object, Imagery, and Deconstruction of the ‘Artist’, The Birgittine Experience. Papers from the Birgitta Conference in Stockholm 2011, edited by Claes Gejrot, Mia Åkestam and Roger Andersson. KVHAA, Stockholm, 109–135.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Vuola, Katri 2017. Puusta vuollut, värillä elävöitetyt. Puuveistosten valmistamisesta keskiajalla. Pyhät ja pakanat. Ihmisyyden kuvia, toim. Sanna Teittinen. Helsinki: Museovirasto, 31–41.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture production in the Diocese of Turku (Åbo) during the 14th Century. Baltic Journal of Art History 18 Autumn 2019: 75-104.