Aihearkisto: Sofia Lahti

Pyhän valokuvan lipas

Vastaa
Irtonaiset nuken silmät mustalla taustalla.

Jenni Haili: osa teossarjasta Hampaani, silmäsi. Ferrotyyppi rasiassa (2020)

Avatusta pyhäinjäännöslippaasta katsovat Pyhän Lucian silmät. Kumpikin omaan suuntaansa, omissa ajatuksissaan.

Myöhäiskeskiajan kuvissa pyhä Lucia esitetään usein sokaistuna marttyyrina, joka kantaa omia silmiään vadilla. Toinen keskiajalla yleinen konteksti silmien esittämiselle irrallaan kasvoista on votiivi: hopeasta, vahasta tai puusta tehty lahja, jolla kiitettiin pyhimystä häneltä saadusta avusta. Usein rukoukseen vastauksena saatu apu oli nimenomaan parantumista jostakin sairaudesta, ja votiiviesineet oli muotoiltu parannetun ruumiinosan kuvaksi. Silmäsairaudesta parantunut toi kiitollisena pyhimyksen haudalle silmien kuvan.

Valokuvataiteilija Jenni Hailin teoksessa nuken silmät katsovat omiin suuntiinsa varhaisesta valokuvakehyksestä, daguerreotyypille tarkoitetusta rasiasta. Silmien kuva on toteutettu ferrotyyppinä, joka on daguerreotyypin tavoin uniikki, metallilevylle tehty valokuva. Hampaani, silmäsi -teossarjan kolmessa kuvassa tummille levyille on tallennettu säilyttämisen, ruumiillisen muistin ja kuolevaisuuden elementtejä: perintönukeilta perittyjen silmien ohella kuvissa on kokoelma taiteilijan omia maitohampaita ja museossa kohdattu täytetty apina (jolla on hätkähdyttävät, suuret hampaat ja tietenkin täytetyille eläimille kuuluvat lasisilmät). Säilyttämisestä ja muistamisesta fyysisinä tekoina on kyse myös teosten olomuodossa ja valmistusprosessissa. Teosten olennaisiin rakennusaineisiin kuuluvat kuva-aiheiden lisäksi taiteilijan hallitsemat yli 150 vuotta vanhat valokuvatekniikat sekä yhtä vanhat, valokuvien säilytykseen ja esittämiseen tarkoitettujen rasioiden osat.

Daguerreotypia oli ensimmäinen kaupalliseen käyttöön vakiintunut valokuvamenetelmä., joka oli käytössä erityisesti 1840- ja 1850-luvuilla. Herkkäpintaiset kuvat asennettiin koristeellisten rasioiden suojaan. Nykyisin säilyneet daguerreotyypit ovat etenkin Euroopassa museoiden ja keräilijöiden palvomia harvinaisuuksia. Jos daguerreotyyppiä on säilytetty huonoissa olosuhteissa, jäljellä saattaa olla enää peilimäinen hopeapinta: kuva on poissa.

Jenni Haili on koonnut käyttämänsä daguerreotyyppirasiat vanhojen rasioiden rikkinäisistä osista, jotka on ostettu Yhdysvalloista. Niissä ei ollut jäljellä edes hopealevyjä. Rasioiden ja niihin muinoin kuuluneiden kuvien vaiheet ennen myyntiin tuloa ovat tuntemattomat. Niiden kohtaloon on todennäköisesti liittynyt huonon onnen lisäksi unohdusta, välinpitämättömyyttä ja tietämättömyyttä.

Valokuvatutkija Steve Edwards huomauttaa, että daguerreotyyppejä julkaistaessa ja analysoitaessa niiden rasiat on usein sivuutettu tai jopa rajattu reproduktion ulkopuolelle ja huomio on kohdistettu yksinomaan itse kuvaan, ikään kuin daguerreotyyppi ei olisikaan kolmiulotteinen esinekokonaisuus. Tätäkin voi mielestäni kutsua kuvakalskeeksi: vaikka rasioita ei ole fyysisesti rikottu ja poistettu kuvan ympäriltä, se on tehty virtuaalisesti. Samanlaista huomion ja kuvan rajausta on kohdistunut muihinkin varhaisiin valokuviin, ja sitä näkyy jonkin verran edelleen myös museoissa niiden näyttelykehystyksissä. Kuva-alaa on pidetty oleellisempana kuin kuvan muita materiaalisia ulottuvuuksia, ja kuva-alaa ympäröivät marginaalit tai pohjustusmateriaalit on peitetty uuden passepartout’n alle. Valokuvatutkimuksessakin on onneksi sittemmin vahvistunut ymmärrys valokuvista kokonaisina, materiaalisina ja esineellisinä objekteina, ja esimerkiksi kansainvälinen Daguerreobase-hanke tuo esiin daguerreotyyppien moniulotteisuuden.

Mitä vanhempi valokuva on, sitä suuremmalta pyhäinhäväistykseltä tuntuu sen tuhoaminen tai heitteillejättö. Jotakin pyhää on erityisesti daguerreotyypissä. Monistamattomuus, kiiltävä hopeapinta, korkea ikä ja valmistusmenetelmän vaikeus pyhittävät sen. Koristeellinen rasia varmistaa, ettei pyhyys jää keneltäkään huomaamatta. Sitä katsoessani en voi olla ajattelematta relikvaarioita. Keskiajalla pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä säilytettiin relikvaarioissa, kallisarvoisissa rasioissa tai säiliöissä, jotka ilmaisivat ulkomuodollaan sisältönsä pyhyyttä. Pyhyys oli myös tarttuvaa: vaikka reliikki olisi siirretty vanhasta relikvaariosta uuteen, vanha relikvaario oli edelleen täynnä pyhyyttä, tullut reliikiksi itsekin. Myös kadonneiden daguerreotyyppien läsnäolo jää haamusärkynä rasioiden kansiin.

Jenni Hailin teoksessa kovia kokeneet daguerreotyyppien kannet pyhittyvät uudelleen: ne jatkavat elämäänsä taiteena, johon sisältyy ymmärrys siitä, mitä kerran olivat, ja saavat samalla lukuisia uusia mahdollisia merkityksiä.

Sofia Lahti

Kirjallisuutta:

Steve Edwards: Making a Case: Daguerreotypes (www.britishartstudies.ac.uk/issues/issue-index/issue-18/making-a-case)

Sofia Lahti: Silverarmar och silkeshuvuden. Tahiti 1/2020 (https://tahiti.journal.fi/article/view/90564)

Laura Sallas: A silver window on history: Daguerreotypes in Finland in the 19th century. – Daguerreotype Journal, nr 2/2015.

Daguerreobase: http://www.daguerreobase.org/fi/

Jenni Haili: https://www.jennihaili.com/

Rasvatahroja paperilla ja kädenjälkiä tiilissä

Vastaa

Turun tuomiokirkon kalkkikivinen pohjoisportaali. Kuva: Elina Räsänen

Keskiajantutkijoiden Dies medievales -konferenssi pidettiin Turussa 9.-12.3.2022. Kuvakalske-hanke oli mukana kahden session voimin, teemalla Fragmentoituneet muistot – keskiajan kuvakulttuurin lähteillä (ks. tästä blogisivumme toimintaa-osio). Dies oli kokonaisuudessaan tärkeä ja pandemiankin vuoksi kauan odotettu tapahtuma, jossa oli mahdollisuus päästä tutustumaan ajankohtaiseen suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen.

Konferenssissa oli riemukas kahden eristysvuoden jälkeisen jälleennäkemisen tunnelma ja oli positiivista nähdä, miten paljon keskiaikaa Suomessa tutkitaan: uusia keskiajantutkijoita ilmestyy koko ajan! Tietyt keskiajantutkimuksen alat kuten historia ja arkeologia olivat vahvasti esillä, toiset, kuten filosofia, ovat ehkä alusta asti jossain määrin jääneet näiden muuten monialaisten tapahtumien ulkopuolelle. Rinnakkaisten sessioiden aiheet olivat järjestään molemmat kiinnostavia eli ongelmana oli valinnan vaikeus. Keskustelut olisivat jatkuneet monissa sessioissa pidempään kuin mihin aika riitti. Ylipäänsä tauot olivat hieman liian lyhyitä ja pieni kiireentuntu vaivasi.

Konferenssissa oli erinomaiset pääpuhujat, joista ensimmäisen, Reima Välimäen otsikkona oli Saagat, Saxo ja MV-lehti: muinaisuuden historiapolitiikka internetissä. Välimäki toi selkeällä ja vakuuttavalla tavalla esiin, miten käsitykset Suomen historiasta ovat muokkautuneet eri aikoina, ja miten nämä käsitykset ovat nivoutuneet kulloiseenkin poliittiseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Välimäki havainnollisti myös, miksi historian käytön tutkimus on ajankohtaista internetin ja sosiaalisen median aikakaudella. Pseudohistoriallinen tutkimus esittää huikeita, kyseenalaisille tai puutteellisille lähteille perustuvia tulkintoja ja etsii salaliittoteorioita, sekä suhtautuu voimakkaan kritiikkisesti, jopa aggressiivisesti, tutkijoita ja tutkimusinstituutioita kohtaan. Välimäki on johtanut Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa projektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa (2019-2021).

Sama Pseudohistoria-hanke järjesti Välimäen johdolla konferenssin yhteydessä Wikipedia edit-a-thonin teemalla Suomen ja lähialueiden rautakausi ja keskiaika. Käytännön ohjausta ja neuvontaa oli paikalla antamassa myös arkeologi ja tietokirjailija sekä pitkän linjan Wikipedia-aktiivi Ilari Aalto. Paikalle oli kokoontunut kymmenkunta aihepiirin tutkijaa eri tieteenaloilta päivittämään yhdessä Wikipedian Suomen rautakautta ja keskiaikaa koskevaa tietoa ajan tasalle ja kirjoittamaan katveeseen jääneistä aiheista uusia Wikipedia-artikkeleita. Suurin osa osallistujista oli Wikipedian päivittäjinä ensikertalaisia. Koko konferenssin tapaan tämäkin tilaisuus järjestettiin hybridimuotoisena, mikä mahdollisti myös etäosallistumisen hyvin matalalla kynnyksellä.

Wikipedia on avoin tietosanakirja ja maailman tärkein hakuteos. Se on näin ollen myös tutkijoille merkittävä kanava saattaa ajantasaista, tutkittua tietoa julkisesti ja helposti saataville. Wikipedia on saanut myös huonoa mainetta juuri avoimuutensa vuoksi; kuka tahansa voi kirjoittaa sinne mitä tahansa. Toisaalta, kuka tahansa voi myös kyseenalaistaa ja korjata Wikipediaan kirjoitettuja tietoja ja altistaa ne julkiselle keskustelulle. Parhaimmillaan Wikipedia-artikkelit ovat laajoja ja laadukkaita katsauksia aiheeseensa, ja tarjoavat myös kattavan lähdeluettelon. Edit-a-thonissa kannustettiinkin erityisesti tutkijoita tarttumaan toimeen ja päivittämään omaa aihealuettaan, mikä on samalla myös paras tapa Wikipedian käytön opetteluun. Edit-a-thoniin sisältyi lyhyt johdatus Wikipedian päivittämiseen ja runsaasti käytännön vinkkejä alkuun pääsemiseksi aina käyttäjätunnuksen luomisesta lähdeviitteiden merkitsemiseen ja tekstin muotoiluun. Tilaisuus koettiin onnistuneeksi ja vastaavaa, aloittelijoillekin sopivaa, yhteisöllistä ja teemoitettua tapahtumaa toivottiin järjestettäväksi uudelleen, mieluiten säännöllisesti. Kuvakalskeen puolesta tapahtumaan osallistui Saila Leskinen.

Monista kiinnostavista sessioista lähellä taidehistoriaa oli Muistamisen kulttuuri kirkkojen ja linnojen rakennusosissa ja merkinnöissä. Tanja Ratilainen, Laura Laine ja Panu Savolainen sekä Ilari Aalto kertoivat ajankohtaisesta, rakennushistorialliseen tutkimukseen ja arkeologiaan liittyvistä aiheista ja hankkeista. Erityisen mieleenpainuvaa oli se, miten keskiajalla eläneen ihmisen kädenjälki näkyy hyvin konkreettisella, ja ehkä odottamattomallakin tavalla rakentamiseen käytetyissä tiilissä ja puisissa kattotuoleissa. Puumerkinkaltaisten piirrosten ja kaiverrusten lisäksi rakennusaineisiin tehdyt merkinnät kertovat näiden aineiden valmistajista ja valmistusalueista. Merkinnöillä on myös saatettu ilmaista pyhää paikkaa tai toivoa suojelusta – uskonnollisessa tai maagillisessa merkityksessä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan esitelmöitsijöiden tutkimusjulkaisuja!

Muistamisen teemaa materiaalisessa kulttuurissa jatkoi myös sessio Asumisen paikat ja jäänteet, jossa arkeologit Päivi Maaranen, Hanna Kivikero ja Tuuli Heinonen esittelivät tutkimuksiaan keskiajan ja uuden ajan alun asuinpaikoilla eteläisessä Suomessa. Aineellinen kulttuuri näyttäytyi tässä laajana kokonaisuutena, johon liittyivät rakennukset, kylätontit ja kylätila sekä tiet, pellot, maa-alueet ja maisema. Esitelmissä korostui kiinnostavalla tavalla kohteissa ilmenevä historiallinen kerrostuneisuus, mikä näkyy esimerkiksi teiden paikkojen valinnassa ja paikannimistössä. Fragmentaarisia lähdeaineistoja oli täydennetty toisillaan yhdistelemällä arkeologisia löytöjä ja kirjallisia lähteitä. Esimerkiksi Kivikero oli tutkinut keskiajan ruokataloutta vertailemalla arkeologista luuaineistoa ja voudintilejä; mikä osa hylkeestä oli syöty linnassa, mikä jäänyt metsästäjän osuudeksi ja mikä maksettu veroina? Pienetkin fragmentit voivat sisältää hämmästyttävän paljon tietoa: esimerkiksi yksittäisestä luunsirpaleesta on joissain tapauksissa mahdollista nähdä, miten ja mitä tarkoitusta varten saaliseläintä on käsitelty. Esitelmät liittivät yksittäiset kohteet osaksi laajempaa kulttuurihistoriaa, joka ulottui asumiseen ja sen tapoihin erilaisissa yhteisöissä.

Taidehistorioitsija Kathryn M. Rudyn keynote-esitelmä oli sekä viihdyttävä että erinomaisen kiinnostava. Se käsitteli keskiajan keskiaikaisten kirjojen käytön jälkiä, kuten sivujen paljastamaa suutelua, niissä näkyviä sormenjälkiä ja sadepisaroita. Rudy osoitti vakuuttavasti, kuinka lukija osallistui kirjan tapahtumiin sormeilemalla kuvaa, toisin sanoen osallistuva sormi hieroi, paukutti ja tuuppasi käsikirjoitusten kuvissa olevia henkilöitä ja asioita. Kulumajälkien mittaamisen perusteella pystyi myös esittämään arvioita siitä, mitä kohtaa kirjasta on eniten luettu. Monet käsikirjoitusmaalaukset, joita aiempi tutkimus on luullut tahallisesti töhrityksi esimerkiksi ikonoklastisista syistä, ovatkin nyt osoittautuneet kuluneiksi ja haalistuneiksi innokkaan hartaudenharjoituksen johdosta.

Rudy jakoi kulumajäljet kahteen ryhmään, tahattomiin ja tahallisiin: tahattomat olivat esimerkiksi sateen jäljet, jotka putosivat avoimelle kirjalle silloin, kun pappi oli ulkona toimittamassa hautausta ja rasvaiset sormenjäljet, joiden kohdista pystyi päättelemään sen, kuinka kirjaa on pidelty. Tahallisia olivat esimerkiksi kasvojen hierominen tiettyihin kuviin tai kuvassa olevan väripigmentin poisto ja uusiokäyttö parantamistarkoituksessa. Rudyn materiaalisuutta painottavaan tutkimukseen voi tutustua esimerkiksi monella tapaa suositeltavassa avoimessa Journal of Historians of Netherlandish Art -sarjassa julkaistussa artikkelissa tai kuuntelemalla hänen virkaanastujaisesitelmänsä vuodelta 2019.

Kuvassa vaalealla puupinnalla oleva puuveistos, joka esittää parrakasta, kaapuun pukeutunutta miestä, Pyhää Antoniusta. Veistos pitelee toisessa kädessään paksua, avointa kirjaa kuin lukisi sitä. Kirjaa pitelevän käden sormet osuvat kirjan kanteen ja sivujen yläreunoihin.

Pyhä Antonius (yksityiskohta), monivärinen puuveistos, 1400-luvun puoliväli, Turun tuomiokirkkomuseo. Tässä kuvattu tapa pidellä kirjaa kädessä on jättänyt kirjaan tietynlaisia jälkiä tiettyihin kohtiin sitä pidelleestä kädestä. Jälkiä on voinut jäädä myös ympäröivistä olosuhteista, kuten vaikkapa sadepisaroista. Kuva: Elina Räsänen.

Kuvakalske-hankkeen ja myös museotyön näkökulmasta erityisesti lian ja sen puhdistamisen kyseenalaistaminen oli kiinnostavaa. Konservoinnissa pyritään yleensä tekemään vain välttämättömät toimenpiteet esineen materiaalin säilymisen turvaamiseksi. Puhdistaminen on yksi yleisimmistä toimenpiteistä, sillä lika saattaa olla esineelle haitaksi. Likaa on kuitenkin monenlaista eikä kaikki ole esineelle yhtä vahingollista. Varsinkin kuvataiteellisten kohteiden tapauksessa lika saatetaan poistaa jo pelkästään siitä syystä, ettei se peittäisi alleen kohteen visuaalista sisältöä. Lika voidaan kuitenkin katsoa myös käytön jäljeksi siinä missä esimerkiksi kuluminenkin, ja kuten Rudyn esimerkit osoittivat, myös lika sisältää paljon tietoa esineen käytöstä. Puhdistamista ei siis kannata nähdä itseisarvoisena toimenpiteenä, vaan se voi olla jopa kannattavaa jättää tekemättä ellei esineen säilyminen sitä vaadi. Myös puhdistetusta liasta voidaan säilyttää tietoa dokumentoimalla se ennen puhdistusta.

Kuten usein vastaavanlaisissa pääosin suomenkielisissä konferensseissa, ei nytkään Rudylle itselleen ollut kovin paljon kuunneltavaa englanniksi. Toisaalta omalla kielellä omasta tutkimuksesta puhuminen on myös hyvin arvokasta. Kuvakalskeen sessiot olisivat kuitenkin varmasti olleet Rudyllekin kiinnostavia! Esimerkiksi Vilma Mättö kertoi Taivassalon kirkon maalauksista ja määritteli niiden viisitasoisen fragmentaarisuuden: 1) kuluminen; 2) päällekäisyys kolmena historiallisena vaiheena: 1440-luku, 1470-luku, 1890-luku; 3) kuva-aiheiden siirtäminen toiseen paikkaan restauroinnin yhteydessä; 4) valkoiseksi kalkitseminen ja kalkkimaalin poisto; 5) näkyvyys, eli uudet rakenteet rikkovat kuva-aiheet. Eniten keskustelua herätti kuitenkin kirnuamista ja säkkipillin soittoa käsittelevä kuva-aihe, joka Mätön vakuuttavassa tulkinnassa liittyi seksuaalisuuteen ja siihen nivoutuviin moraalikäsityksiin.

Kuvassa keskiaikaisen kirkon seinämaalauksia. Valkoiseksi kalkitulle pohjalle on maalattu maassa istuvat punamekkoinen, säkkipilliä soittava mies ja hänen vieressään istuva vaaleamekkoinen, huivipäinen nainen, joka pitelee kädessään suurta pitkulaista esinettä. Hahmojen alapuolelle on maalattu sekä ihmistä että eläintä muistuttava mielikuvitusolento, lisää ihmishahmoja sekä kasvi- ja muuta ornamentiikkaa.

Vilma Mätön esitelmässään käsittelemiä Taivassalon kirkon maalauksia, 1470-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Joanna Veinion esitelmä käsitteli vaakunoita lasimaalausfragmenteissa. Mielenkiintoa esitelmässä herättivät myös Elias Brennerin 1670-luvulla tekemät dokumentoinnit, ja Veinion tarjoilema kokonaisuus toi ylipäänsä hyvin esille, kuinka fragmentaarisuus näyttäytyy niin konkreettisissa lasinpaloissa kuin meille kulkeutuneen tiedon katkelmallisuudessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisilla retkillä tehdyt dokumentaatiot ovat äärimmäiset tärkeitä tietolähteitä. Näistä kertoi Leena Valkeapää, jonka esitys toi hyvin esille sen, kuinka jo 1800-luvulla tehdyt aineistoluokittelut (seinämaalaukset, puuveistokset, alttarikaapit, esineet, rakennukset) vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka tietoa on tänään arkistoista löydettävissä. Tämä luokittelu vaikuttaa myös niin museoiden esillepanoon kuin ylipäänsä tutkimuksissa esiinnostettuihin asioihin ja siten edelleen siihen, kuinka tämä on vaikuttanut aineiston ymmärtämiseen ja tunnettuuteen.

Sofia Lahti, Saila Leskinen, Elina Räsänen ja Katri Vuola

Mutual decapitation. Saint Catherine of Alexandria and the Head of Emperor Maxentius

Vastaa
Wooden sculpture of St Catherine of Alexandria with the head of Emperor Maxentius

Catherine of Alexandria, 16th century, Portugal. Polychromed wood. Museu da Misericórdia do Porto. Photo: Sofia Lahti 2021. CC-BY

In the project Fragmentation and Iconoclash in Medieval and Early Modern Objects, I work on the theme of fragmentation in the context of reliquaries. An element of fragmentation in the very essence of relics and reliquaries are severed body-parts; as relics, fragments of saints’ bodies are kept inside reliquaries, but some reliquaries are also shaped as fragments, such as severed heads or hands. The same severed limbs are also present in medieval painting and sculpture, in images of saints and their martyr deaths.

Saint Catherine of Alexandria is usually recognised by her most common attribute, the wheel of torture, although that was not the instrument that caused her death. According to legend, the wheel specifically designed for her suffering and death did not fulfill its purpose, and she was finally decapitated with a sword – another attribute of hers. She is also portrayed with a book in order to demonstrate her wisdom and rhetorical wit, with which she converted twenty ”pagan” philosophers and several other people into Christianity. In a Portuguese 16th-century sculpture, she holds the book and the sword, looking serene in her dress patterned with flowers, the symbols of martyrs. At her feet is the severed head of a man, and the tip of the sword is thrust into it.

The sculpture, located in the Museu da Misericordia in Porto, is quite standard in many ways. Saints are often represented holding swords and books as references to their background or martyrdom. Signs of violence are typical, too, particularly in the Gothic art; saints are portrayed in terrible suffering and sometimes being decapitated, like Catherine herself. Decapitated saints can be portrayed as cephalophores, carrying their own severed head. Certain saints are portrayed standing on top of their diminished and de-humanized enemy; for St Catherine, that enemy was Emperor Maxentius, who is seen lying under her feet in various medieval images.

Sculpture of St Catherine of Alexandria from Tyrvää church.

The Catherine of Alexandria (early 16th century, re-painted in 18th century) from Tyrvää church, Finland, is standing on the Emperor Maxentius. National Museum of Finland. Photo: National Heritage Agency, Finland. CC-BY.

It is not unusual in legends that a heavenly vengeance of some kind falls upon the saints’ enemies, but it does not happen by a physical act of violence by the saint. The enemy rather dies miraculously, as if struck by lightning. In art, becoming the ”underlier” is the ultimate punishment; admittedly, it is not entirely non-violent to stand on top of someone. Nevertheless, saints are generally not depicted as resorting to violence, only as being victims to it.

Emperor Maxentius, who had Catherine imprisoned, tortured and decapitated, did meet his destiny – or, as the legend says, his punishment. His head had a history of its own: after his death, he was decapitated as well, although that seems to have had nothing to do with Saint Catherine. After losing the battle to Emperor Constantine in Rome, he drowned, and then his severed head was carried through Rome by the celebrating winners.

Art has acted as divine justice, bringing Maxentius’ head into Saint Catherine’s hands and restoring Catherine’s own head to its original place as if it had never been severed. What surprised me was the way Saint Catherine isn’t only standing beside the enemy head with a large sword, implying it was she who beheaded him, but has even half-impaled the head with the tip of the sword. This is presenting the wise, eloquent, constant, chaste, and dignified virgin Catherine (these were her virtues according to the Golden Legend) in a very different light. She is presented as the taker of the Emperor’s head, visually in line with Judith or Salome. Saint Catherine, one would think, should not be in this group: she was the beheaded, not the beheader.

It seems a more concrete symbolism of revenge, battle and victory crept into the saintly iconography in the late medieval and early Baroque images. The impaling Catherine of Porto is so far the only one of its kind I’ve seen, but the elements of the severed head and the active use of the sword are not entirely unique. In other artworks from the 16th and 17th centuries, she has been presented with the head of Maxentius, instead of his entire shrunken figure, at her feet (see e.g. the 16th-century sculpture by Cristoforo Solari) and defeating him, with a foot on his throat (a 17th-century painting by Claudio Coello).

Perhaps closest to the composition of the Portuguese sculpture is a late-seventeenth-century painting by the Mexican Cristobal de Villalpando.

Simultaneously with the increasing signs of Saint Catherine’s aggression, the enemy has become less distorted. Instead of oozing inherent evil, Emperor Maxentius bears a striking resemblance to the beheaded Saint John the Baptist. An example of St John’s head as a 17th-century reliquary is on display nearby, in the same museum, but in a different room. Seeing the two heads next to each other might have been intriguing, but also puzzling: could the emperor present himself as a martyr of a lost religion, trampled by Christianity? Perhaps such an interpretation would be too far-fetched under the roof of a Catholic institution. Nevertheless, a perspective of relativity might creep into the room: if ”the good head” and ”the bad head” look alike, the judgment is in the eye of the beholder.

Head reliquary of St John the Baptist.

Head reliquary of St John the Baptist. 17th century, Portugal. Polychromed wood. Museu da Misericórdia do Porto. Photo: Sofia Lahti 2021. CC-BY

Sofia Lahti, postdoc researcher

Literature:
Julia Kristeva 1998. Visions capitales. Editions de la Réunion des musées nationaux, Paris.
Irma-Riitta Järvinen 2016. Transformations of Saint Catherine of Alexandria in Finnish vernacular poetry and rituals. Re-forming texts, music, and church art in the early modern north. Linda Kaljundi & Tuomas M.S. Lehtonen (eds.). Amsterdam University Press, Amsterdam.
Sofia Lahti 2019. Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries. Åbo Akademi, Åbo.
Jacobus de Voragine 1504, Legenda Aurea. Lugduni.