Aihearkisto: Elina Räsänen

Michel Sittow ja Tallinna myöhäiskeskiajan taidekeskuksena

3 vastausta

Viron Taidemuseoon kuuluvassa Nigulisten museossa Tallinnassa on esillä Michel Sittowin tuotantoa esittelevä näyttely Michel Sittow Pohjolassa? Alttarikaapit vuoropuhelussa (5.11.2023 saakka).

Kuva: Arto Kivimäki.

Michel Sittow (n. 1469–1525) oli tallinnalaislähtöinen taiteilija, joka työskenteli Euroopan hoveissa; hänen tunnetuimmat teoksensa ovat ilmeikkäitä muotokuvia. Nyt esillä olevan näyttelyn fokus on hänen työhuoneensa toimissa Tallinnassa, joilla on pieni kosketuspinta myös Suomeen. Näyttely koostuu pääosin kolmesta näyttävästä alttarikaapista, jotka on asetettu peräkkäin museon suureen tilaan, eli entiseen Pyhän Nikolauksen kirkon päälaivaan. Kaksi alttarikaapeista on museon omista kokoelmista ja yksi on tuotu Ruotsista, Bollnäsin kirkosta Hälsinglandista.

Museon omaan kokoelmaan kuuluvat alttarikaapit ovat ns. Kärsimysalttarikaappi (1510–1515) ja Pyhä suku -alttarikaappi. Ensin mainitun, maalauksista koostuvan teoksen pääaiheena on ristiinnaulitseminen, ja ovien taustapuolilla on kuvattuna neljä pyhimystä. Nämä kuitenkin päällemaalattiin melko pian alkuperäisen maalaustyön jälkeen, noin 1518–1525, ja tämä maalaustyö on yhdistetty Sittowiin. Myöhemmin, luterilaisella ajalla, alttarikaapista tehtiin epitafi. Brysselissä valmistettu Pyhä suku -alttarikaappi puolestaan ei suoraan liity Sittowiin, mutta on ajateltu, että sen aihe on vaikuttanut Sittowin työhuoneen toteuttamaan Bollnäsin alttarikaapin sommitteluun ja aihevalintaan.

Nigulisten omiin kokoelmiin kuuluvan Kärsimysalttarikaapin ovien taustapuolen maalauksia tutkimassa Saila Leskinen, Elina Räsänen ja näyttelyn pääkuraattori Merike Kurisoo. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Bollnäsin alttarikaapin (1510–1520) ovien maalausten tyylilliset yhtymäkohdat Tallinnan Kärsimysalttarikaapin ovien kanssa todettiin ensi kerran jo 1980-luvulla. Bollnäsin alttarikaapin pääaihe on esitetty veistosten muodossa ja se on siis sama kuin toisessa Tallinnassa olevassa alttarikaapissa, pyhä suku. Tämä nykyään varsin tuntematon aihe kuvaa Jeesuksen äidinpuoleista sukua, Neitsyt Marian äidin Pyhän Annan kolmea aviomiestä ja heidän jälkeläisiään. Suomessakin on yksi tätä aihetta esittävä suuri alttarikaappi, Vöyrin kirkossa Pohjanmaalla. Uskomus Annan kolmesta avioliitosta oli jo aikanaan kiistanalainen, ja kuvalliset esitykset ajoittuvat melko lyhyelle ajalle 1500-luvun vaihteeseen. Sommitteluvaihtoehtoja oli useita; Bollnäsin ja Tallinnan kaapeissa Neitsyt Maria ja äiti Anna istuvat vierekkäin, Vöyrillä korostuvat Maria siskoineen etualalla, ja Pyhä Anna seisoo Marian takana. Myös Pyhä Anna itse kolmantena -aihe saatettiin liittää osaksi pyhä suku -aihetta (ks. Räsänen 2009, erit. 138–139, 214–216).

Nigulisten näyttelyssä esitellään tallinnalaista tuotantoa Sittowin työhuoneen ympäriltä tai siihen mahdollisesti liitettynä. Mukana on myös yksi Suomen kansallismuseosta lainaan saatu teos, istuvaa Jobia esittävä monivärinen puuveistos 1500-luvun alusta. Se on alun perin Helsingen eli nykyisen Vantaan Pyhän Laurin kirkosta. Lehmuksesta valmistettu täysplastinen veistos yhdistettiin aiemmassa tutkimuksessa Henning von der Heide -nimiseen tekijään, mutta jo C. A. Nordman 1960-luvulla (1965, 462) epäili tätä. Veistoksessa paiseinen Job istuu kivellä, vain pieni lannevaate ympärillään. Hahmo nojaa oikealla kädellä poskeensa, vaurioitunut vasen käsi lepää polven päällä. Vanhan testamentin kärsivä Job nähtiin Jeesuksen edeltäjänä, ja vaikuttaa siltä, että tämä hartaudellinen idea vahvistui entisestään protestanttisen reformaation kynnyksellä.

Näyttelyluettelossa yksi kuraattoreista, myöhäiskeskiajan taiteen asiantuntija Jan Friedrich Richter (2023, 99) yhdistää Job-veistoksen Tallinnaan taidekeskuksena. On hyvinkin mahdollista, että kyseisen veistoksen on valmistanut Tallinnassa toiminut työhuone. Mitä ilmeisimmin Jobissa on paljon samaa Bollnäsin alttarikaapin veistettyjen hahmojen kanssa: otsakiehkura ja ylipäänsä parran ja hiusten muotoilu; lommolla olevat posket ja pieni suu; voimakkaat rypyt silmien ympärillä. Nämä ovat myös eteläisestä Saksasta saatujen vaikutteiden tyylillisiä piirteitä, kuten museon näyttelyteksti kertoo.

Huomiota kiinnittää myös hienostuneet ja suhteellisen pienet kädet – vaikka Jobin käsivarsien lihaksisto on kuvattu hyvinkin vahvaksi, käsissä eivät korostu suonet tai rystyset. Nordman huomioi (1965, 462) myös käsivarsien lihakset, jotka hänestä oli tehty ”väärin” eli lihasten ei pitäisi lepotilassa pingottua kuvatulla tavalla. Hän arvelee veistäjän ottaneen mallia ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Tämäntapainen ajatuskulku, jossa muotoyksityiskohtia selitetään ”rikkinäisen puhelimen” ja tekijän erheen kautta näyttäytyy Nordmanin päättelyssä muuallakin (ks. tästä Räsänen 2020).

Job, monivärinen puuveistos, lehmusta, n. 1500. Kuva: Suomen kansallismuseo / Historialliset kokoelmat.

Helsingen kirkolla ja Uudenmaan alueella oli vanhat, tiiviit suhteet lahden yli Tallinnaan ja Pohjois-Viroon. Kirkossa olleen, mutta palossa tuhoutuneen Pyhää Marttia esittäneen kuva-aiheen on myös uskottavasti tulkittu viestineen kansanomaisesta kulttiperinteestä, ja viitanneen enemmänkin vaikutteisiin etelästä kuin lännestä (Heliö 2020). Job-veistos näyttäytyy myös historioitsija Tapio Salmisen (2013) ohittamattoman Helsingin pitäjän historiateoksen kansikuvassa. Salminen on myös vähän aikaa sitten julkaissut artikkelin Sittowin suvusta yhdessä Tarton yliopiston tuoreen taidehistorian professorin Anu Mändin kanssa. Sittowin äiti Margareta oli nimittäin todennäköisesti kotoisin Suomen puolelta (Mänd & Salminen 2021), kuten Paul Johansen esitti jo 1940-luvulla. Johansen (1940) myös tunnisti Sittowin olevan syntyisin Tallinnasta ja kokosi arkistoaineiston perusteella yhteen merkittävän osan hänen elämäkertaansa.

Sittow tunnettiin (ja tunnetaan) erityisesti maalauksistaan, mutta isältään oppimaltaan ammatilta hän oli puunveistäjä, jota ammattia hän Tallinnaan palattuaan myös harjoitti. Näyttelyssä huomio kiinnittyykin erityisesti veistotöihin. Esillä on useita jo 1940-luvulla Sittowille attribuoituja veistoksia (Karling 1946, 252–260), kuten Rooslepan Pyhä Yrjänä. Säilyneitä esimerkkejä Sittowin tai hänen työhuoneensa veistotaiteesta ei kuitenkaan ole pystytty varmentamaan (ks. esim. Weniger 2011, 104–107). Sittowin työhuoneen tiedetään valmistaneen todennäköisesti veistettyjä kuvia myös Suomeen: yhdelle Siuntion kirkon alttareista, mutta tämäkään kokonaisuus ei ole säilynyt (ks. tästä Leskinen 2021, erit. 49–57).

Puunveiston lisäksi Tallinnassa toimi myös taitavia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, jotka tyypillisimmin työskentelivät hautataiteen parissa. Uusin tutkimus osoittaa, että he tekivät läheistä yhteistyötä muiden taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa: konservaattori Isabel Aaso-Zahradnikova on todennut, että Tallinnan Olevisten kirkkoon kivestä veistetyn Hans Pawelsin kenotafin (1513-1515) tekijä on käyttänyt nimenomaan puunveistoon tarkoitettuja työkaluja ja tekniikoita. Richter (2023, 92-99) esittääkin, että sama, Puolasta ja Saksasta saapunut tekijäryhmä on mahdollisesti työskennellyt myös Bollnäsin alttarikaapin keskuskuvan puuveistosten parissa yhdessä Sittowin työhuoneen kanssa. Bollnäsin alttarikaappi onkin ainoa säilynyt teos, jossa yhteistyö Tallinnan eri alojen taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä on nähtävissä yhdessä kohteessa. Näyttelyssä kävijä voi nyt itse nähdä samankaltaisuuden näiden ja useiden muiden Latviasta, Virosta, Ruotsista ja Suomesta löytyvien teosten välillä ja siten todistaa vaikutteiden vaihtoa ja yhteistyötä niin maalarien, kiven- kuin puunveistäjienkin kesken.

Kuvassa rinnakkain kaksi toisiaan muistuttavaa, parrakasta mieshahmoa, joista toinen on osa alttarikaapin hahmokokonaisuutta, veistetty puusta, maalattu ja kullattu, toinen puolestaan veistetty kivestä, jossa erottuu vielä jäänteitä maalista.

Pyhään sukuun liitetty Enim (Elisabetin veljenpoika ja piispa Servatiuksen isä) kuvattuna puuveistoksena Bollnäsin alttarikaapissa (vas.), ja Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran mestari (komentaja) Wolter von Plettenbergiä esittävä, Märjamaan dolomiitista veistetty luonnollista kokoa oleva veistos, tehty alun perin Riian linnaan 1515. Teos on lainassa Latvian Historiallisesta museosta. Kuvat: Saila Leskinen.

Laadukkaassa näyttelyluettelossa erityisen kiinnostavaa on huomio, joka on annettu teosten elinkaarille. Mukana on paljon historiallisia valokuvia, jotka kertovat erilaisista esillepanoista ja vaiheista. Bollnäsin alttarikaappi ilmestyy kirjallisiin inventaariluetteloihin vasta 1600-luvun lopussa, mikä onkin tyypillistä. Suomessa monet teokset tosin mainitaan ensi kerran vasta paljon myöhemmin. Bollnäsin alttarikaappi paljastaa hyvin selvästi vaiheen ”elämästään” 1920-luvulla: tällöin paikallinen puuseppä veisti uuden Pyhä Anna -figuurin kadonneen tilalle, ja tämä veistos on edelleen osa teoksen nykyistä olomuotoa. Tällä tavoin uusilla veistoksilla täydennettyjä alttarikaappeja on Suomessakin, kuten Vanajan ja Brändön alttarikaapit.

Bollnäsin Pyhä suku -alttarikaapin keskusosan yksityiskohta: Neitsyt Maria (vas.) ja 1920-luvulla tehty uusi Pyhä Anna. Kuva: Arto Kivimäki.

Aiemmin mainittu Job-veistos päätettiin lahjoittaa, muiden Helsingin pitäjän seurakunnan omistamien keskiaikaisten veistosten ohella, Yliopiston museoon jo vuonna 1859. Veistokset olivat kuitenkin vielä vuonna 1876 asehuoneen ullakolla, Reinhold Hausenin käydessä tutkimassa kirkkoa. Hausen tulkitsi veistoksen aiempien mainintojen lailla Lasarukseksi. Seuraavana vuonna 1877 Job-veistos siirrettiin silloiseen Valtion historialliseen museoon (Hyvönen 1994, 138).

Nigulisten museo on profiloitunut tuottamaan mielenkiintoisia, välillä pienimuotoisiakin näyttelyitä, jotka tuovat esiin vanhaa taidetta tutkimusperusteisesti. Se noudattaa museoille ja hyville näyttelyille keskeistä periaatetta: ei näyttelyä ilman tutkimusta, eikä tutkimusta ilman näyttelyä. Tälläkin kertaa museo on yhteistyökumppaneineen tehnyt vaikuttavaa työtä. Michel Sittow Pohjolassa? -näyttelyn ovat kuratoineet Merike Kurisoo (Viron taidemuseo), Greta Koppel (Viron taidemuseo), Lars Nylander (Hälsinglandin museo) ja Jan Friedrich Richter (Staatliche Museen zu Berlin).

Michel Sittow Pohjolassa? -näyttely on osa samannimistä, kansainvälistä ja monialaista tutkimushanketta, joka sai alkunsa uraauurtavasta Sittowin näyttelystä, joka oli vuonna 2018 esillä Washingtonissa Yhdysvalloissa National Gallery of Artissa sekä Viron Taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa. Sen yhteydessä julkaistiin laaja, näyttelyn kuraattoreiden Greta Koppelin ja John Oliver Handin toimittama näyttelyluettelo, joka on myös ensimmäinen kattava kooste Sittowin tuotantoon englanniksi: Michel Sittow. Estonian Painter at the Courts of Renaissance Europe (Yale University Press, New Haven and London, 2018).

Nyt esillä olevan näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke on myös Kuvakalske-hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeet järjestivät yhdessä Üle mere – yli meren -seminaarin 14.10.2022 Helsingissä. Tallinnassa järjestetään 18.10.2023 konferenssi, joka jatkaa teemaa kulttuurisuhteista ja verkostoista.

Elina Räsänen ja Saila Leskinen

Tämän kirjoituksen myötä tahdomme muistaa vuoden 2022 lopussa yllättäen menehtynyttä taidehistorian maisteriopiskelijaa Päivi Heliötä. Päivi oli perehtynyt Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon, ja hän oli innostunut myöhäiskeskiajan tutkimuksesta ja Tallinnan vaikutuksesta.

 

Kirjallisuus

Heliö, Päivi 2020. Helsingan Pyhä Martti. Poikkeama totuttuun kuvatraditioon. Julkaisematon kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taideteokset ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko, Helsinge kyrka St Lars 500, Tutkielmia kirkon historiasta, toim. Marja-Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat, 137–162.

Johansen, Paul 1940. Meister Michel Sittow, Hofmaler der Königin Isabella von Kastilien und Bürger von Reval. Jahrbuch der Preussischen Kunstsammlungen 61, 1–36.

Karling, Sten 1946. Medeltida träskulptur i Estland. Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien, Stockholm.

Leskinen, Saila 2021. Maria ja seitsemän apostolia. Siuntion kirkon puuveistosten elinkaari ja attribuutio. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn. Näyttelyluettelo 2023.

Mänd, Anu & Tapio Salminen. Michel Sittow’s Maternal Grandfather and His Identification in Medieval Sources. Acta Historica Tallinnensia 27/2 2021, 247–274. https://doi.org/10.3176/hist.2021.2.01

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Richter, Jan Friedrich 2023. Tallinn as a Late Medieval Art Centre. Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn, 85-99.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa, SMYA–FFT 116, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2020. Interpreting an Anomaly: The Encounter between Olga Alice Nygren and Carl Axel Nordman with the Crowned Saint Anne. Journal of Art Historiography, June 2020, 1–19. Guest edited by Julia Trinkert and Reinhard Köpf. https://arthistoriography.files.wordpress.com/2020/05/rc3a4sc3a4nen.pdf

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Weniger, Matthias 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Ludwig, Kiel.

Reunahuomautuksia rikkoutumisista

Vastaa

Fragmentaarisuus ei ole ainoastaan puute. Sen ymmärtäminen voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, tuoda valokeilaan väheksyttyjä tai ”rikkinäisiä” asioita, paloja, sirpaleita ja osia – sen avulla voi rehabilitoida syrjään siirrettyjä esineitä, rakennuksia, asioita. Fragmentti on monimerkityksellinen käsite, mutta lähtökohtaisesti se on aina osa kadonneesta kokonaisuudesta, ja usein siihen liittyy tunne menetyksestä. Kuinka fragmentit vaikuttavat tapaamme ymmärtää menneisyyden jäänteitä ja menneisyyttä ylipäänsä? Entä kuinka esineiden tai rakennusten kokemat muodonmuutokset ovat vaikuttaneet niiden säilymiseen ja arvostukseen?

Muodonmuutokset liittyvät elämään, ja ne liittyvät siis myös esineiden elämäkertoihin. Esinebiografia, tai esineiden reitit, on ollut jo vuosikymmeniä laajasti käytetty tutkimusnäkökulma, ja tutkimuksellinen kiinnostus on yhä enemmän suuntautunut teosten monipolviseen elämään, ei vain niiden syntyyn tai alkuperäiseksi katsottuun käyttötarkoitukseen (ks. Hahn & Weiss 2013).

Arkeologi John Chapmanin (2000) esihistoriallisten aineistojen pohjalta luotu fragmentaarisuusteoria keskittyy erityisesti tarkoituksella rikottujen esineiden merkityksiin. Keskeinen käsite on ketjutus, jolla viitataan toimijuuden ja sosiaalisten suhteiden laajentumiseen esineiden katkelmissa. Ihmisen toimijuus saa aineellista pysyvyyttä esineiden muodossa – ja päinvastoin. Ritualistinen rikkominen on keskeinen osa inhimillistä toimintaa ja ilmenee monissa kulttuureissa eri historiallisina aikoina. Läheisenä esimerkkinä voi mainita uuden ajan alussa harjoitetun vaakunanmurtamisperinteen, jossa puinen, kyseistä tarkoitusta varten valmistettu hautajaisvaakuna murrettiin aatelissuvun sammuessa seremoniallisesti palasiksi.

Näitä teemoja yhdistää niiden liittyminen tieteen paradigmaattiseen ”materiaaliseen käänteeseen”, joka on vaikuttanut koko 2000-luvun. Monesta tutkimuksellista kotipesästä – eritoten antropologiasta – on muotoutunut toisiinsa kiinnittyvien näkökulmien keskittymä, joita yhdistää se, että teosten esineellisyys, väline ja materia otetaan vakavasti. Usein puhutaan myös uusmateriaalisuudesta, joka korostaa asioiden, esineiden tai ylipäänsä ei-ihmisten toimijuutta, toisinaan posthumanismin tai feministisen tutkimuksen konteksteissa. Taidehistorioitsija Paul Binski (2019, 3–18) puolestaan on korostanut objektin toimijuuden sitoutuneisuutta ihmisiin tekijöinä. Hedelmällisintä ainakin esinetutkimuksen piirissä lienee liikkua välimaastossa, ihmisen ja esineen vuorovaikutusta painottaen (Heilskov & Croix 2021, 16–17).

Materiaalisuuden painottaminen on keskiajan ja uuden ajan alun taiteen tutkimuksessa tuottanut viime vuosikymmeninä paljon uutta tietoa liittyen muun muassa analysoitavien teosten haptisuuteen, eläväksi mieltämiseen, vuorovaikutuksellisuuteen ja aistimellisuuteen (ks. esim. Laugerud et al., ed. 2015).

Materiaalisuus näkökulmana on myös sitä, että tietty materiaali, kuten vaikka puu, lasi tai marmori, otetaan erityisen huomion kohteeksi (esim. Anderson et al., ed. 2014; Immonen et al. 2020). Tarkentuminen tiettyyn materiaaliin saattaa avata kokonaan uuden kehyksen tulkinnalle, sillä materiaalivalinta juontaa käytännöllisten syiden ohella usein myös arvottaviin painotuksiin; toisin sanottuna materiaalilla on oma ikonografiansa. Edelleen luonnontieteelliset menetelmät materiaalianalyyseissa ovat monien nykytutkimusten keskeisiä menetelmiä: esimerkiksi dendrokronologian avulla saadut tiedot puumateriaalien iästä voivat auttaa ratkaisevasti ajoituskysymyksissä. Tällöin tutkimus rakentuu usein yhteistyössä konservaattorin tai materiaalianalyyseihin perehtyneen tutkijan kanssa.

Taiteilija ja taidekonservaattori Jaana Paulus ja taidehistorioitsija Katri Vuola tutkimassa Oripään kirkon keskiaikaisia puuveistoksia toukokuussa 2022. Kuva: Elina Räsänen.

On syytä muistaa, että taidehistoriankaan tieteenalalla materiaalisuuden merkityksen ymmärtäminen ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö, vaan sillä on historiansa muun muassa Alois Rieglin, Michael Baxandallin tai Rosalind Kraussin tutkimuksissa – siis 1800-luvun lopulta alkaen. Viime vuosikymmenten materiaalisuutta korostava näkökulma on joka tapauksessa lähentänyt (uudestaan?) kahta tieteenalaa, arkeologiaa ja taidehistoriaa toisiinsa; on esimerkiksi esitetty, että arkeologia on irrottautunut lineaarisesta historiakäsityksestä taidehistoriassa yleisemmän jälkivaikutuksia tarkastelevan näkökulman vaikutuksesta (Knappet (2013). Taidehistorian tutkimuskohteet puolestaan ovat laajentuneet. Edelleen viime vuosina on laajemmin tuotu esiin esineiden kyky todistaa toisenlaisista historiankuluista tai joka tapauksessa mahdollisuudesta hienosäätää tai hämmentää tekstikeskeistä tutkimusta (Bynum 2016). Tätä taidehistorioitsijat, etnologit ja arkeologit ovat ehkä turhan ujosti jo pitkään pyrkineet osoittamaan.

Fragmentaarisuuden käsitteen hyödyllisyyttä voidaan toki sen laajuuden vuoksi myös kyseenalaistaa. Taidehistorian seuran julkaiseman Tahiti-lehden vuoden 2023 erikoisnumero tulee ilmestymään teemalla ”fragmentaarisuus ja hallinta”; sen kirjoituskutsussa toimittajat viittaavat taidehistorioitsija Linda Nochliniin, jonka mukaan fragmentaarisuus voi auttaa luopumaan eheyden haikailemisesta ja sen sijaan kannustaa asettamaan sirpaleita uudenlaiseen järjestykseen.

***

Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset ovat mielekkäitä analyyttisiä käsitteitä myös esimerkiksi nykytaidetta tarkasteltaessa. Rikkonaisuus, rikkominen tai fragmentti näyttäytyvät laajasti taiteilijoiden lähtökohtana. Kuvataiteilija Jonna Kina on tuotannossaan käsitellyt fragmentaarisuutta usealla tavalla, kiinnittäen katsojien huomion poissaolevaan, kadonneeseen ja tuhoutuneeseen, mutta samalla myös kauneuteen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen (ks. Räsänen 2021).

Kuvataiteilija Jonna Kinan näyttely ”Neli skulptuuri viieteiskümnes osas” / ”Neljä veistosta viidessätoista osassa” / ”Four Sculptures in Fifteen Pieces” oli esillä Viron Taidemuseossa KUMUssa 1.4.–2.10.2022. Näyttely koostui kahdesta videoteoksesta joissa fragmentteja vaalitaan, valokuvasta sekä marmoripalasta. Kuva: Elina Räsänen.

Vuonna 2022 Viron taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa oli esillä Kinan näyttely, jossa hänen kohteenaan oli neljä rikkoutunutta marmoriveistosta. Ne menetettiin kokonaisuuksina maaliskuussa vuonna 1944, kun Neuvostoliitto pommitti Tallinnan keskustaa. Tällöin tuhoutui myös Viron taidemuseon tuolloinen, väliaikainen rakennus, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen Viru-hotellin edessä (Jõemägi 2019). Ei siis ole sattumaa, että juuri tuolle alueelle oli jäänyt tila suurelle uudisrakennukselle. Pommituksen alkaessa monet teokset oli jo evakuoitu kartanoihin ja koulurakennuksiin kaupungin ulkopuolelle, mutta joitain vaikeammin liikuteltavia teoksia säilytettiin rakennuksen kellarissa. Näihin lukeutui myös Viron taidehistorian tunnetuimpien 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kuvanveistäjien, Amandus Adamsonin (1855–1929) ja August Weizenbergin (1837–1921) veistoksia, joiden palaset ovat Kinan raaka-ainetta. Alkuperäiset teokset ovat Weizenbergin Kristus ja naisfiguuri sekä Adamsonin Auringonnousua katsomassa ja Viimeinen näkymä laivasta.

KUMUn vuosien 1700–1945 välistä taidetta käsittelevä perusnäyttely on nimeltään Identiteedimaastikud, identiteettimaisemia. Kinan näyttely oli esillä vaihtuvien näyttelyiden projektitilassa, jossa on laajaa kronologista näyttelyä kommentoivia puheenvuoroja tai siihen suuntautuvia viistokatseita. Adamsonin ja Weizenbergin töitä on luonnollisesti esillä myös Kinan näyttelyä ympäröivässä perusnäyttelyssä. Molempien taiteilijoiden päämateriaali oli marmori, joskin Adamson – joka tunnetaan parhaiten Russalka-veistoksestaan (1902) – oli myös erittäin taitava puunveistäjä.

Jonna Kina tuo esille kyseiset neljä rikkonaista marmoriveistosta uudella tavalla, fragmentteina, mutta silti omaa arvoaan kantavina objekteina. Näyttely kokonaisuudessaan koostui kolmesta osasta: kahdesta videoteoksesta ja valokuvasta. Valokuvassa on esillä neljän veistoksen luettelointikortit, pahvinpalat, jotka arkistotyötä tekeville taidehistorioitsijoille ovat arkisia työkaluja. Kinan näyttelyn pääteoksessa, Four Sculptures in Fifteen Pieces, konservaattori käsittelee marmorikappaleita huolellisesti ja arvostaen. Kinan teos ei tarkennukaan ainoastaan tuhoon, vaan yhtä lailla vaalimiseen ja huolenpitoon. Museoiden laajat kokoelmat jäävät usein unohduksiin, puhumattakaan kokoelmissa olevista fragmenteista. Museot eivät todellakaan ole vain näyttelynrakentajia tai elämysteollisuuden tuottajia, vaan, kuten Kinan näyttelyn saliteksteissäkin tuotiin esiin, niiden tärkeä tehtävä on säilyttää, hoitaa ja huoltaa.

***

Viktoriaanisen ajan kirjailijan George Eliotin (oik. Marian tai Mary Ann Evans) romaani Daniel Deronda (1876) kertoo 1850-luvun Englannista. Kirjan 35. lukuun sijoittuvissa kohtauksissa keskeiset henkilöt käyskentelevät Ryelands Abbeyn tiluksilla, jossa keskiaikainen luostarikokonaisuus oli muutettu osaksi loisteliasta kartanoa. Luostarikirkosta oli tehty hevostalli, jossa ”jokainen holvattu kappeli oli muutettu pilttuuksi”. Kirkko oli myös kokenut kovia, sillä ”päätykoristeet ja räystäspirut oli isketty hajalle, hauras kalkkikivi oli kolhittu ja koverrettu.” Toisaalta kokonaisuus oli katsojille pittoreski ja upea, kuten kirjan toinen päähenkilö, Gwendolen Harleth, ihastuneena huudahtaa.

Patinan ja vanhan ihailu on pohdituttanut myös taidehistorioitsijoita. Esimerkiksi Erwin Panofsky pohti jatkuvasti eletyn, subjektiivisen elämyksen suhdetta objektiivisempaan taiteellisuuden arviointiin ja kokemukseen. Kiinnostavassa alaviitteessään (Panofsky 1955, 15, viite 11) hän mainitsee kuinka kokiessamme esteettisesti taideteoksen, toteutamme kaksi erilaista toimintoa, jotka kuitenkin yhdessä muodostavat elämyksen (Erlebnis) (tästä laajemmin ks. Räsänen 2018).

Yllä kuvaillussa romaanin kohtauksessa nuorta Daniel Derondaa pyydetään selostamaan arkkitehtonisia fragmentteja, joiden näkyvillä olo osoitti, että kartanonomistaja sir Hugo Mallinger ei pyrkinyt tekemään uudesta vanhannäköistä; sekoitus vain lisäsi paikan historiallisuutta. Ryhmä pysähtyy suippokaarisen oviaukon luona, joka oli kartanorakennuksen idänpuoleisen julkisivun aiemmasta vaiheesta kertova jäänne, ja alkaa keskustella restaurointikäytännöistä. Sir Hugo kertoo oman näkemyksensä:

— kun minä olen sitä mieltä, että tuo tuossa näyttää mielenkiintoisemmalta noin, keskellä seinää joka on rehellisesti neljäsataa vuotta sitä nuorempi, kuin jos koko julkisivu olisi tällätty muka tuhatkaksisataaluvun asuun. Lisäysten kuuluu viestiä siitä aikakaudesta, jolloin ne on tehty, ja kantaa oman aikansa leimaa. En minä suinkaan mitään vanhaa repisi, mutta ajatus, että vanhaa kopioidaan – se on minusta erehdys.

Keskustelu siirtyy seuraavaksi siihen, että uusvanha yhdistetään niin romantikkoihin kuin uuskatolilaisuuteen sekä todetaan tekemisen kalleus; sir Hugo jatkaa: ”Ja jos ajattelee noita uusvanhoja rakennushommia, niin pitäisi vielä hankkia miehet vetämään taiteellisia naarmuja ja kolhimaan pikku paloja joka puolelta, että saadaan iäkkään oloinen pinta, ja nykyisillä työmiesten palkoilla se ei kyllä vetele.”

Näitä keskusteluja käytiin myös Suomessa, ja moni oli eri mieltä kuin sir Hugo. Esimerkiksi Suitian herra August Wrede halusi restauroida kartanostaan keskiaikaistyylisen ja suunnitteli 1900-luvun alussa muutoksia ystävänsä Axel Haartmanin avustuksella: sir Hugon pelkäämät kustannukset eivät siis olleet esteenä.

Daniel Deronda -romaanissa viiden hengen ryhmä jatkaa tiluksiin tutustumista, ja he saapuvat pylväskäytävien ympäröimään sisäpihaan, jollainen moniin luostareihin kuului keskiajalla. He jäävät ihailemaan pylväiden kapiteelien lehväkoristeita. Deronda jää miettimään representaation suhdetta todellisuuteen: ”Kumpihan on tavallisempaa: että oppii rakastamaan todellisuutta sen kautta, miten sitä kuvataan, vai rakastamaan kuvauksia todellisuuden kautta.” Hän kiinnittää vielä seurueen huomion lehtiornamenttikapiteeliin, johon veistetyn lehden ”alapinta oli verkkosuoninen ja vankka keskisuoni pullistui vartta kohti”. Toteutus oli niin todenmukainen, että Deronda oli näiden yksityiskohtien avulla lapsena oppinut havainnoimaan ja ihailemaan lehtien rakennetta.

Southwellin katedraalin (Englanti) kapitulisalin fragmentaarinen kapiteeli, jossa on luonnonmukaista viininlehtiaiheista koristelua. Kuva: Kristel Markus-Venäläinen.

Gwendolen kysyy, josko Daniel haluaa säilyttää vanhat tyylit, mutta tämä alkaakin puhua kiintymyksen ja tunteiden merkityksellisyydestä hyvän elämän perustana. Niihin myös ideat, tiedot ja viisaus lopulta juontavat. Deronda summaa käsityksiään korostamalla asioiden ja ihmisten yhteenkuuluvuutta, niihin kiinnittymistä sekä varjelun tarvetta.

Vaurioituneet ja rikkoutuneet osat, asiat ja ihmiset ansaitsevat kiinnostuksemme, huolenpitomme ja solidaarisuutemme. Fragmentaaristen tilojen ja esineiden vaikutus meihin on kiistaton; saatamme saada esteettistä nautintoa ja elämyksiä esimerkiksi vanhojen kirkkojen kuluneita holveja ihaillessamme tai vaikutumme, ehkä jopa liikutumme ajan patinasta esineiden pinnalla. Kulttuuriperintö on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä, tuhon mahdollisuutta unohtamatta, joten kiintymyksen ohella vaaliminen ja sen edellyttämä tutkimus ovat keinojamme toteuttaa vastavuoroisuutta.

Elina Räsänen

Kirjoitus on lyhennetty versio esseestä ”Johdanto: Reunahuomautuksia rikkoutumisista”, joka on julkaistu Suomen Museo–Finskt Museum -vuosikirjan (129, 2022) teemanumerossa Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset, toim. Elina Räsänen, s. 5–18.

Internetlähde:

KUMU, Viron Taidemuseo: Project Space I: Jonna Kina. Four Sculptures in Fifteen Pieces. https://kumu.ekm.ee/en/syndmus/jonna-kina-four-sculptures-in-fifteen-pieces/ Luettu 1.6.2023.

Kirjallisuus

Anderson, Christy, Anne Dunlop & Pamela H. Smith, eds. 2014. The Matter of art. Materials, Practices, Cultural Logistics, c. 1250–1750. Manchester University Press, Manchester.

Binski, Paul 2019. Gothic sculpture. Yale University Press, New Haven (CT).

Bynum, Caroline 2016. Are Things ‘Indifferent’? How objects Change Our Understanding of Religious History. German History Vol 34, No 1: 88–112.

Chapman, John 2000. Fragmentation in Archaeology. People, Places and Broken Objects in the Prehistory of South-Eastern Europe. Routledge, London.

Eliot, George 2019. Daniel Deronda. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (1876) suomentanut Alice Martin. WSOY, Helsinki.

Hahn, Hans Peter and Hadas Weiss, eds. 2013. Mobility, Meaning and the Transformations of Things: Shifting Contexs of Material Culture through Time and Space. Oxbow, Oxford.

Heilskov Veidel, Mads & Sarah Croix 2021. Introduction: Materiality and Religious Practice in Medieval Denmark. Materiality and Religious Practice in Medieval Denmark, 9–25. Eds. Sarah Croix & Mads Heilskov Veidel. Brepols, Turnhout.

Immonen, Visa, Janne Harjula, Mia Lempiäinen-Avci, Ilkka Leskelä, Elina Räsänen, and Katri Vuola 2020. The Life of Wood in North-Eastern Europe in AD 1100–1600. Antiquity, Vol. 94, Issue 378. http://dx.doi.org/10.15184/aqy.2020.209.

Jõemägi, Ulrika 2019. Muuseumi ajalugu. Eesti Kunstimuuseum 100. Sada aastat kunstiga. Ed. Sirje Helme. Tallinn, Eesti Kunstimuuseum.

Knappet, Carl 2013. Imprints as punctuations of material itineraries. Mobility, Meaning and the Transformations of Things. Shifting Contexts of Material Culture through Time and Space. Oxbow, Oxford, UK & Oakville, CT., 37–49.

Laugerud, Henning, Hans Henrik Lohfert Jørgensen & Laura Katrine Skinnebach, eds. 2015. The Saturated Sensorium. Principles of Perception and Mediation in the Middle Ages. Aarhus Universitetsforlag, Aarhus.

Panofsky, Erwin 1955. Meaning in the Visual Arts: Papers in and on Art History. Doubleday Anchor Books, Garden City.

Räsänen, Elina 2018. The Panopticon of Art History: Some Notes on Iconology, Interpretation, and Fears. The Locus of Meaning in Medieval Art: Iconography, Iconology and Interpreting the Visual Imagery of the Middle Ages, ed. by Lena Liepe (Studies in Iconography: Themes & Variations). Medieval Institute Publications, Western Michigan University, Kalamazoo, 46–66.

Räsänen, Elina 2021. Milloin esine kuolee? Jonna Kina: After Life. Mustekala 27.4.2021. http://mustekala.info/kritiikit/milloin-esine-kuolee-jonna-kina-after-life-helsinki-contemporary/ Luettu 1.1.2023.

 

Rasvatahroja paperilla ja kädenjälkiä tiilissä

Vastaa

Turun tuomiokirkon kalkkikivinen pohjoisportaali. Kuva: Elina Räsänen

Keskiajantutkijoiden Dies medievales -konferenssi pidettiin Turussa 9.-12.3.2022. Kuvakalske-hanke oli mukana kahden session voimin, teemalla Fragmentoituneet muistot – keskiajan kuvakulttuurin lähteillä (ks. tästä blogisivumme toimintaa-osio). Dies oli kokonaisuudessaan tärkeä ja pandemiankin vuoksi kauan odotettu tapahtuma, jossa oli mahdollisuus päästä tutustumaan ajankohtaiseen suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen.

Konferenssissa oli riemukas kahden eristysvuoden jälkeisen jälleennäkemisen tunnelma ja oli positiivista nähdä, miten paljon keskiaikaa Suomessa tutkitaan: uusia keskiajantutkijoita ilmestyy koko ajan! Tietyt keskiajantutkimuksen alat kuten historia ja arkeologia olivat vahvasti esillä, toiset, kuten filosofia, ovat ehkä alusta asti jossain määrin jääneet näiden muuten monialaisten tapahtumien ulkopuolelle. Rinnakkaisten sessioiden aiheet olivat järjestään molemmat kiinnostavia eli ongelmana oli valinnan vaikeus. Keskustelut olisivat jatkuneet monissa sessioissa pidempään kuin mihin aika riitti. Ylipäänsä tauot olivat hieman liian lyhyitä ja pieni kiireentuntu vaivasi.

Konferenssissa oli erinomaiset pääpuhujat, joista ensimmäisen, Reima Välimäen otsikkona oli Saagat, Saxo ja MV-lehti: muinaisuuden historiapolitiikka internetissä. Välimäki toi selkeällä ja vakuuttavalla tavalla esiin, miten käsitykset Suomen historiasta ovat muokkautuneet eri aikoina, ja miten nämä käsitykset ovat nivoutuneet kulloiseenkin poliittiseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Välimäki havainnollisti myös, miksi historian käytön tutkimus on ajankohtaista internetin ja sosiaalisen median aikakaudella. Pseudohistoriallinen tutkimus esittää huikeita, kyseenalaisille tai puutteellisille lähteille perustuvia tulkintoja ja etsii salaliittoteorioita, sekä suhtautuu voimakkaan kritiikkisesti, jopa aggressiivisesti, tutkijoita ja tutkimusinstituutioita kohtaan. Välimäki on johtanut Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa projektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa (2019-2021).

Sama Pseudohistoria-hanke järjesti Välimäen johdolla konferenssin yhteydessä Wikipedia edit-a-thonin teemalla Suomen ja lähialueiden rautakausi ja keskiaika. Käytännön ohjausta ja neuvontaa oli paikalla antamassa myös arkeologi ja tietokirjailija sekä pitkän linjan Wikipedia-aktiivi Ilari Aalto. Paikalle oli kokoontunut kymmenkunta aihepiirin tutkijaa eri tieteenaloilta päivittämään yhdessä Wikipedian Suomen rautakautta ja keskiaikaa koskevaa tietoa ajan tasalle ja kirjoittamaan katveeseen jääneistä aiheista uusia Wikipedia-artikkeleita. Suurin osa osallistujista oli Wikipedian päivittäjinä ensikertalaisia. Koko konferenssin tapaan tämäkin tilaisuus järjestettiin hybridimuotoisena, mikä mahdollisti myös etäosallistumisen hyvin matalalla kynnyksellä.

Wikipedia on avoin tietosanakirja ja maailman tärkein hakuteos. Se on näin ollen myös tutkijoille merkittävä kanava saattaa ajantasaista, tutkittua tietoa julkisesti ja helposti saataville. Wikipedia on saanut myös huonoa mainetta juuri avoimuutensa vuoksi; kuka tahansa voi kirjoittaa sinne mitä tahansa. Toisaalta, kuka tahansa voi myös kyseenalaistaa ja korjata Wikipediaan kirjoitettuja tietoja ja altistaa ne julkiselle keskustelulle. Parhaimmillaan Wikipedia-artikkelit ovat laajoja ja laadukkaita katsauksia aiheeseensa, ja tarjoavat myös kattavan lähdeluettelon. Edit-a-thonissa kannustettiinkin erityisesti tutkijoita tarttumaan toimeen ja päivittämään omaa aihealuettaan, mikä on samalla myös paras tapa Wikipedian käytön opetteluun. Edit-a-thoniin sisältyi lyhyt johdatus Wikipedian päivittämiseen ja runsaasti käytännön vinkkejä alkuun pääsemiseksi aina käyttäjätunnuksen luomisesta lähdeviitteiden merkitsemiseen ja tekstin muotoiluun. Tilaisuus koettiin onnistuneeksi ja vastaavaa, aloittelijoillekin sopivaa, yhteisöllistä ja teemoitettua tapahtumaa toivottiin järjestettäväksi uudelleen, mieluiten säännöllisesti. Kuvakalskeen puolesta tapahtumaan osallistui Saila Leskinen.

Monista kiinnostavista sessioista lähellä taidehistoriaa oli Muistamisen kulttuuri kirkkojen ja linnojen rakennusosissa ja merkinnöissä. Tanja Ratilainen, Laura Laine ja Panu Savolainen sekä Ilari Aalto kertoivat ajankohtaisesta, rakennushistorialliseen tutkimukseen ja arkeologiaan liittyvistä aiheista ja hankkeista. Erityisen mieleenpainuvaa oli se, miten keskiajalla eläneen ihmisen kädenjälki näkyy hyvin konkreettisella, ja ehkä odottamattomallakin tavalla rakentamiseen käytetyissä tiilissä ja puisissa kattotuoleissa. Puumerkinkaltaisten piirrosten ja kaiverrusten lisäksi rakennusaineisiin tehdyt merkinnät kertovat näiden aineiden valmistajista ja valmistusalueista. Merkinnöillä on myös saatettu ilmaista pyhää paikkaa tai toivoa suojelusta – uskonnollisessa tai maagillisessa merkityksessä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan esitelmöitsijöiden tutkimusjulkaisuja!

Muistamisen teemaa materiaalisessa kulttuurissa jatkoi myös sessio Asumisen paikat ja jäänteet, jossa arkeologit Päivi Maaranen, Hanna Kivikero ja Tuuli Heinonen esittelivät tutkimuksiaan keskiajan ja uuden ajan alun asuinpaikoilla eteläisessä Suomessa. Aineellinen kulttuuri näyttäytyi tässä laajana kokonaisuutena, johon liittyivät rakennukset, kylätontit ja kylätila sekä tiet, pellot, maa-alueet ja maisema. Esitelmissä korostui kiinnostavalla tavalla kohteissa ilmenevä historiallinen kerrostuneisuus, mikä näkyy esimerkiksi teiden paikkojen valinnassa ja paikannimistössä. Fragmentaarisia lähdeaineistoja oli täydennetty toisillaan yhdistelemällä arkeologisia löytöjä ja kirjallisia lähteitä. Esimerkiksi Kivikero oli tutkinut keskiajan ruokataloutta vertailemalla arkeologista luuaineistoa ja voudintilejä; mikä osa hylkeestä oli syöty linnassa, mikä jäänyt metsästäjän osuudeksi ja mikä maksettu veroina? Pienetkin fragmentit voivat sisältää hämmästyttävän paljon tietoa: esimerkiksi yksittäisestä luunsirpaleesta on joissain tapauksissa mahdollista nähdä, miten ja mitä tarkoitusta varten saaliseläintä on käsitelty. Esitelmät liittivät yksittäiset kohteet osaksi laajempaa kulttuurihistoriaa, joka ulottui asumiseen ja sen tapoihin erilaisissa yhteisöissä.

Taidehistorioitsija Kathryn M. Rudyn keynote-esitelmä oli sekä viihdyttävä että erinomaisen kiinnostava. Se käsitteli keskiajan keskiaikaisten kirjojen käytön jälkiä, kuten sivujen paljastamaa suutelua, niissä näkyviä sormenjälkiä ja sadepisaroita. Rudy osoitti vakuuttavasti, kuinka lukija osallistui kirjan tapahtumiin sormeilemalla kuvaa, toisin sanoen osallistuva sormi hieroi, paukutti ja tuuppasi käsikirjoitusten kuvissa olevia henkilöitä ja asioita. Kulumajälkien mittaamisen perusteella pystyi myös esittämään arvioita siitä, mitä kohtaa kirjasta on eniten luettu. Monet käsikirjoitusmaalaukset, joita aiempi tutkimus on luullut tahallisesti töhrityksi esimerkiksi ikonoklastisista syistä, ovatkin nyt osoittautuneet kuluneiksi ja haalistuneiksi innokkaan hartaudenharjoituksen johdosta.

Rudy jakoi kulumajäljet kahteen ryhmään, tahattomiin ja tahallisiin: tahattomat olivat esimerkiksi sateen jäljet, jotka putosivat avoimelle kirjalle silloin, kun pappi oli ulkona toimittamassa hautausta ja rasvaiset sormenjäljet, joiden kohdista pystyi päättelemään sen, kuinka kirjaa on pidelty. Tahallisia olivat esimerkiksi kasvojen hierominen tiettyihin kuviin tai kuvassa olevan väripigmentin poisto ja uusiokäyttö parantamistarkoituksessa. Rudyn materiaalisuutta painottavaan tutkimukseen voi tutustua esimerkiksi monella tapaa suositeltavassa avoimessa Journal of Historians of Netherlandish Art -sarjassa julkaistussa artikkelissa tai kuuntelemalla hänen virkaanastujaisesitelmänsä vuodelta 2019.

Kuvassa vaalealla puupinnalla oleva puuveistos, joka esittää parrakasta, kaapuun pukeutunutta miestä, Pyhää Antoniusta. Veistos pitelee toisessa kädessään paksua, avointa kirjaa kuin lukisi sitä. Kirjaa pitelevän käden sormet osuvat kirjan kanteen ja sivujen yläreunoihin.

Pyhä Antonius (yksityiskohta), monivärinen puuveistos, 1400-luvun puoliväli, Turun tuomiokirkkomuseo. Tässä kuvattu tapa pidellä kirjaa kädessä on jättänyt kirjaan tietynlaisia jälkiä tiettyihin kohtiin sitä pidelleestä kädestä. Jälkiä on voinut jäädä myös ympäröivistä olosuhteista, kuten vaikkapa sadepisaroista. Kuva: Elina Räsänen.

Kuvakalske-hankkeen ja myös museotyön näkökulmasta erityisesti lian ja sen puhdistamisen kyseenalaistaminen oli kiinnostavaa. Konservoinnissa pyritään yleensä tekemään vain välttämättömät toimenpiteet esineen materiaalin säilymisen turvaamiseksi. Puhdistaminen on yksi yleisimmistä toimenpiteistä, sillä lika saattaa olla esineelle haitaksi. Likaa on kuitenkin monenlaista eikä kaikki ole esineelle yhtä vahingollista. Varsinkin kuvataiteellisten kohteiden tapauksessa lika saatetaan poistaa jo pelkästään siitä syystä, ettei se peittäisi alleen kohteen visuaalista sisältöä. Lika voidaan kuitenkin katsoa myös käytön jäljeksi siinä missä esimerkiksi kuluminenkin, ja kuten Rudyn esimerkit osoittivat, myös lika sisältää paljon tietoa esineen käytöstä. Puhdistamista ei siis kannata nähdä itseisarvoisena toimenpiteenä, vaan se voi olla jopa kannattavaa jättää tekemättä ellei esineen säilyminen sitä vaadi. Myös puhdistetusta liasta voidaan säilyttää tietoa dokumentoimalla se ennen puhdistusta.

Kuten usein vastaavanlaisissa pääosin suomenkielisissä konferensseissa, ei nytkään Rudylle itselleen ollut kovin paljon kuunneltavaa englanniksi. Toisaalta omalla kielellä omasta tutkimuksesta puhuminen on myös hyvin arvokasta. Kuvakalskeen sessiot olisivat kuitenkin varmasti olleet Rudyllekin kiinnostavia! Esimerkiksi Vilma Mättö kertoi Taivassalon kirkon maalauksista ja määritteli niiden viisitasoisen fragmentaarisuuden: 1) kuluminen; 2) päällekäisyys kolmena historiallisena vaiheena: 1440-luku, 1470-luku, 1890-luku; 3) kuva-aiheiden siirtäminen toiseen paikkaan restauroinnin yhteydessä; 4) valkoiseksi kalkitseminen ja kalkkimaalin poisto; 5) näkyvyys, eli uudet rakenteet rikkovat kuva-aiheet. Eniten keskustelua herätti kuitenkin kirnuamista ja säkkipillin soittoa käsittelevä kuva-aihe, joka Mätön vakuuttavassa tulkinnassa liittyi seksuaalisuuteen ja siihen nivoutuviin moraalikäsityksiin.

Kuvassa keskiaikaisen kirkon seinämaalauksia. Valkoiseksi kalkitulle pohjalle on maalattu maassa istuvat punamekkoinen, säkkipilliä soittava mies ja hänen vieressään istuva vaaleamekkoinen, huivipäinen nainen, joka pitelee kädessään suurta pitkulaista esinettä. Hahmojen alapuolelle on maalattu sekä ihmistä että eläintä muistuttava mielikuvitusolento, lisää ihmishahmoja sekä kasvi- ja muuta ornamentiikkaa.

Vilma Mätön esitelmässään käsittelemiä Taivassalon kirkon maalauksia, 1470-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Joanna Veinion esitelmä käsitteli vaakunoita lasimaalausfragmenteissa. Mielenkiintoa esitelmässä herättivät myös Elias Brennerin 1670-luvulla tekemät dokumentoinnit, ja Veinion tarjoilema kokonaisuus toi ylipäänsä hyvin esille, kuinka fragmentaarisuus näyttäytyy niin konkreettisissa lasinpaloissa kuin meille kulkeutuneen tiedon katkelmallisuudessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisilla retkillä tehdyt dokumentaatiot ovat äärimmäiset tärkeitä tietolähteitä. Näistä kertoi Leena Valkeapää, jonka esitys toi hyvin esille sen, kuinka jo 1800-luvulla tehdyt aineistoluokittelut (seinämaalaukset, puuveistokset, alttarikaapit, esineet, rakennukset) vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka tietoa on tänään arkistoista löydettävissä. Tämä luokittelu vaikuttaa myös niin museoiden esillepanoon kuin ylipäänsä tutkimuksissa esiinnostettuihin asioihin ja siten edelleen siihen, kuinka tämä on vaikuttanut aineiston ymmärtämiseen ja tunnettuuteen.

Sofia Lahti, Saila Leskinen, Elina Räsänen ja Katri Vuola

Kuvakalske ja sen etymologiset selitykset

Vastaa

Fragmentaarisuus ja kuvakalske keskiajan ja uuden ajan alun esineissä -tutkimushankkeessa tarkastellaan esineiden kohtaamia muutoksia ja muuntumisia. Hankkeen nimessä näyttäytyy uudissana ’kuvakalske’. Olen kääntänyt sen suomeksi englanninkielisestä käsitteestä iconoclash. Esittelin tämän käsitteen ensi kertaa vuonna 2016 artikkelissani ”Ikonoklasmi Suomessa. Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, joka käsittelee keskiajan taiteen kohtaloita protestanttisen reformaation jälkeen. Viime vuonna hyödynsin sitä Rauman alttarikaapin monipolvisia vaiheita käsittelevässä artikkelissani (2020).

Iconoclash on tunnetun ranskalaisen tieteenhistorioitsijan Bruno Latourin ikonoklasmin eli kuvainraaston teoreettiseen pohdintaan ja erityisesti sen laajentamiseen kehittämä käsite. Sana esiintyi näyttävästi vuonna 2002 Karlsruhessa (ZKM / Zentrum für Kunst und Medientechnologie), Saksassa, järjestetyn näyttelyn otsikossa ja näyttelyluettelossa. Näyttely sekä sen yhteydessä julkaistu massiivinen kirja on nimeltään Iconoclash. Beyond the Image Wars in Science, Religion, and Art (2002).

Latour on esineiden toimijuuden, toimijaverkkojen sekä materiaalisuuteen ja aineellisuuteen liittyvien pohdintojensa vuoksi innoittanut taidehistoriankin tutkijoita. Näin myös Suomessa; hänen ajatteluaan on itseni (ks. Räsänen 2010, 2013) ohella soveltanut muun muassa Hanna Johansson (esim. 2010). Latourin iconoclash-käsitettä on kuitenkin hyödynnetty ehkä yllättävänkin vähän.

Iconoclash-käsitettä Latour avaa edellä mainittuun näyttelyluetteloon sisältyvässä artikkelissaan ”What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars?”. Käsitteen avulla on siis tarkoitus tavoitella sellaisten toimien analysointia, jotka eivät palaudu ainoastaan väkivaltaisiin kuvainraastoihin eli ovat kuvamyrskyjen tai -sotien ulkopuolella. Latour määrittelee iconoclash-käsitettä luovasti ja monipolvisesti.

Sanan iconoclash etymologinen tausta on helposti havaittavissa: siinä näkyy muinaiskreikan sana εἰκών, eikōn eli kuva, muodossa icon. Suomen kielessä tuttu sana on ikoni, joka tunnetaan lähinnä ortodoksisen kirkon vaaliman uskonnollisen kuvan nimenä. Yhtä tunnettua ei välttämättä tosin ole, että myös läntisessä kirkossa oli pitkään bysanttilaistyyppistä hartauskuvaperinnettä eli ikoni ei sinällään kuulu vain ortodoksisen kirkon piiriin. Onomatopoeettisen sanan clash Latour on napannut luodakseen sopivaa samankaltaisuutta sanapäätteen -clasm kanssa.

Englannin kielen sana clash on paitsi ammoisen bändin nimi, myös sellaisia asioita kuin yhteenotto, kahakka, kärhämä, kiista, yhteentörmäys, epäsointuisuus, yhteensopimattomuus, päällekkäisyys, kalske ja ryminä. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin sanaan ’kalske’. Se tuntui sopivan parhaiten kuva-sanan pariksi. Pohdin myös mahdollisuutta käyttää kuvainraasto-sanasta tuttua, hieman arkaisoivaa monikon genetiivimuotoa ’kuvain-’, mutta hylkäsin sen, koska se kuulosti vanhahtavuudella kikkailulta. Kuten kuvainraastosta puhuttaessa, myös kuvakalskeen yhteydessä kuva ymmärretään yleissanana visuaalis-materiaaliselle esineelle, joka voi olla kaksi- tai kolmiulotteinen. Luonnollisesti käsitettä voi hyödyntää myös rakennusten muutosten ja tuhojen analysointiin.

Latour lähti siis pohtimaan ikonoklasmiin käsitteenä liitettyjä rajoitteita. Ikonoklasmi korostaa tuhoa ja alleviivaa usein tekijän intentiota. On kuitenkin paljon rikottuja kuvia, joiden kohdalla on täysin mahdoton tietää syitä tekijän toiminnalle. Kuvakalske tuo paremmin esiin erilaisia ja eri syistä tapahtuneita tilanteita tai hetkiä, joissa esine tai kuva rikkoutuu, se muutetaan toiseksi tai tavalla tai toisella muuttuu – kokee transformaation.

Yllämainitussa artikkelissani (2016) pyrkimykseni oli tuoda esiin laajempi käsitys ikonoklasmista myös Suomessa. Kuvakalskeen käsite sopi erinomaisesti tutkimusaineistoihini, sillä katolisen ajan kuvat ja esineet kokivat hyvin vaihtelevia kohtaloita figuurien silpomisesta esineiden uudelleenmuokkaamiseen ja myyntiin. Tehdyt tuhoja näkyvät keskiaikaisissa puuveistoksissa ja voimme esimerkiksi havaita, kuinka monien hahmojen nenät on viistetty poikki, mutta on hyvin vaikea sanoa, milloin tämä on tapahtunut.

Artikkelissaan Latour jakaa kuvakalskeen toimijat karkeasti ja suuntaa-antavasti viiteen ryhmään:

  1. ”klassiset” kuvainraastajat, joille totuus on tavoitettavissa ilman kuvia;
  2. ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla;
  3. provokaattorit, jotka haluavat tuhota juuri toiselle tärkeän kuvan;
  4. viattomat ”vandaalit”, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa;
  5. välinpitämättömyyttään korostavat toimijat, jotka rikkovat huvin vuoksi.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi juutalaisuuteen kuuluva vanhatestamentillinen käsitys kuvallisuudesta uskonnonharjoittamisessa, toiseen vaikkapa luterilaisten uudistajien ajatukset, joiden seurauksena katolinen pyhimyskuva korvattiin Martin Lutherin kuvalla. Kolmanteen ryhmään kuuluvat ne, jotka polttavat vihollisina pitämiensä maiden lippuja kaduilla. Viattomia vandaaleja ovat niin yksittäiset ihmiset, jotka ”parantelevat”, taideteoksia, mutta myös instituutiot. Tästä voisi olla esimerkkinä Hollolan kirkossa oleva Pyhää Birgittaa esittävä myöhäiskeskiaikainen puuveistos, joka maalattiin uudelleen paikallisin voimin vuonna 1982.

Maalattu puuveistos esittää huntupäistä naista, joka pitelee kädessään kirjaa. Naisen kasvot ovat vaaleat ja vaatteet ruskeansävyiset. Veistos on kaapissa, jonka seinät ovat punaiset ja koristellut mustilla kuvioilla. Veistoksen pään taakse on maalattu vihertävä sädekehä.

Pyhä Birgitta, myöhäiskeskiaikainen puuveistos, n. 1500, Hollolan kirkko. Yksityiskohta. Uudelleenmaalattu vuonna 1982. Kuva: Elina Räsänen.

Viimeinen ryhmä ovat tuhoajat, jotka rikkovat ”läpällä”. Tästä melko tuore esimerkki on Riihimäellä kesällä 2019 tapahtunut Tila havainnon taustana -näyttelyn tuhoaminen, jonka syyllisiä ei ole saatu kiinni. Näyttelyssä mukana ollut kuvataiteilija Kaisaleena Halinen työsti myöhemmin tapahtunutta taiteensa keinoin. Rikotusta Drawer-nimisestä teoksesta tuli uusi, Cured (Drawer, remake) (2021).

Harmaata seinää vasten on taideteos, jossa lasikattoisessa laatikossa on erilaisia esineitä. Laatikon päällä on valkoinen patsaan rintakuva, jonka kasvot ovat pirstoutuneet.

Kaisaleena Halinen: Cured (Drawer, remake), 2021. Keramiikka, hiukset, puu, lasi. Kuva: Kaisaleena Halinen.

Kuvakalske-tutkimushankkeessa kehitetään Latourin teoriaa edelleen: kuudes ryhmä ovat henkilöitä, jotka rikkovat kuvia tarkoituksella, osana rituaalia, uskonnollista tai taiteellista toimintaa. Tällaisesta voi mainita esimerkkinä kristilliseen rituaaliin kuuluvan ehtoollisleivän syönnin, jos tähän ehtoollisleipään on painettu kuva. Edelleen samaan ryhmään lasken tunnetun kolumbialaisen taiteilijan Doris Salcedon, joka sulatti Farc-sissien aseita. Niistä tuli tasaisia levyjä, joiden päällä saattoi kävellä. Fragmentos-niminen teos (2020) on taiteilijan mukaan anti-monumentti.

Tutkimuksen kieli, ilmaisut ja käsitteet uudistuvat jatkuvasti. Taidehistorian, kuten muidenkaan tieteiden, ei tule jäädä englannin kielen rajoittamiksi, vaan meidän täytyy voida puhua ja kirjoittaa omien ajatustemme äänellä. Vaikka Latourin iconoclash on monissa kielissä ja käännöksissä jätetty kääntämättä, suomeksi se sai nyt komealta kalskahtavan nimen – niin toivon.

Elina Räsänen

Elina Räsänen on taidehistorioitsija ja Kuvakalske-hankkeen johtaja.

Kirjallisuus

Johansson, Hanna 2010. Liikkuvan kuvan materiaalisuus ja haptinen representaatio. Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, toim. Tarja Knuuttila ja Aki Petteri Lehtinen. Gaudeamus, Helsinki, 196–213.

Latour, Bruno 2002. What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars? Iconoclash. Beyond the image Wars in Science, Religion, and Art, ed. by Bruno Latour. & Peter Weibel. London and Cambridge, MA, 14–37. http://www.bruno-latour.fr/node/64

Räsänen, Elina 2010. Late-Medieval Wood Sculptures as Materialized Saints: the Embodiment of Saint Anne in Northern Europe. Mind and Matter – Selected papers of Nordik 2009 Conference for Art Historians, ed. by Johanna Vakkari (Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 41). Taidehistorian seura, Helsinki, 50–65. http://www.taidehistorianseura.fi/julkaisut/taidehistoriallisia-tutkimuksia-41/

Räsänen, Elina 2013. Hoping for Heirs? The ‘Lady of the Matrimony’ and the Case of Clemet Hogenskild in Late Medieval Finland. Religious Participation in Ancient and Medieval Societies. Rituals, Interaction and Identity, ed. by Sari Katajala-Peltomaa and Ville Vuolanto (Acta Instituti Romani Finlandiae, AIRF Vol. 41). Roma, 91–103.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen & Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys & Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Räsänen, Elina 2020. Plunder and Memento. Iconoclashes on the Itinerary of the Medieval Altarpiece of Rauma. Indifferent Things? Material and Ceremonial Church Practices in the 16th and 17th Centuries in the Baltic Sea Region, eds. Krista Kodres, Merike Kurisoo & Ulrike Nürnberger (Edition Mare Balticum 3). Michael Imhof Verlag, Petersberg, 81–91.

”Taidenäyttely tuhottiin Riihimäellä: Teokset pilattiin ja vaahtosammutin tyhjennettiin kaiken päälle”, Helsingin Sanomat 27.7.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006186584.html

”Sissien aseista syntyi jättimäinen taideteos, joka toi Doris Salcedolle maailman suurimman taidepalkinnon, lähes miljoona euroa”, Helsingin Sanomat 4.2.2020, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006394311.html

Museot historiakuvan päivittäjinä

Vastaa

Dosentti Marja-Leena Hänninen toi ansiokkaasti esille tutkitun tiedon tärkeyttä, tiedon välittymisen ongelmia sekä historian tarinallistamisen vaaroja (Helsingin Sanomat 11.7.2021). Tieteen popularisointi on usean tahon tehtävä: median, yliopistojen viestinnän ja tietenkin tutkijoiden itsensä. Luotettavan tiedon tarjoajina on myös kansallisilla instituutioilla, kuten julkisrahoitteisilla museoilla, keskeinen merkitys. Museoiden näyttelyt ja julkaisut voivat edistää suuren yleisön historiakuvan päivittymistä.

Suomen kansallismuseo on keväällä julkaissut kunnianhimoisen ja näyttävän kirjan Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917. Teos ”sekoittaa tietokirjoittamista ja fiktiivistä kaunokirjallisuutta, taidetta ja kokeilevaa visuaalista kerrontaa,” kerrotaan Kansallismuseon verkkosivuilla. Kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkarainen luo laajan katsauksen Suomen historiaan keskiajalta itsenäisyyteen saakka sekä esittelee valikoiman museokokoelman esineitä. Julkaisu liittyy museon perusnäyttelyn uudistukseen.

Museon verkkosivujen mukaan teoksessa on ”pyritty tekemään nähdyksi myös heitä, joille ei aiemmin ole ollut historiankirjoituksessa tilaa tai ääntä”. Kuten Marja-Leena Hänninen toteaa, usein tämä tilan ja äänen puute ei johdu tutkimuksellisista aukoista, vaan siitä, että tutkimus ei ole saanut julkisuutta. Curiositas-teoksessa kirjoittaja toistuvasti ihmettelee, kyselee ja kuvittelee asioita, joista kuitenkin on olemassa tutkittua tietoa.

Kuva esittää sivua Curiositas-kirjasta. Kuvassa näkyy yksityiskohta punasävyisestä alttarin reunusliinasta, johon on kirjailtu ihmishahmoja.

Curiositas-kirjassa (s. 43) on yksityiskohta alttarin reunusliinasta, joka lahjoitettiin Huittisten kirkosta Kansallismuseoon vuonna 1885. Kirjonta noudattaa birgittalaisluostareissa tyypillistä tekotapaa. Nykytutkimuksen mukaan mikään ei viittaa siihen, että sen olisi valmistanut Naantalin luostarin sisar Birgitta Anundsdotter, vaan liina on mahdollisesti tehty Vadstenassa (Räsänen 2013).

Kirja poimii vuosikymmeniä sitten vanhentuneita käsityksiä ja kierrättää tutkijoiden jo hylkäämiä ajatuksia. Vaikka H. G. Porthan oli merkittävä henkilö, ei hänestä voi sanoa, että hän ”hallitsi suvereenisti kaikki humanistiset tieteet ja oli niissä jokaisessa uranuurtaja”. Naantalin luostarin ympärille ei kehittynyt ”kukoistavaa tekstiiliteollisuutta”. Kirja sisältää myös paljon harhaanjohtavia tulkintoja ja suoranaisia virheitä. Zachris Topelius ei ollut piirtäjä, eivätkä hänen maisemapiirustuksensa siten vaikuttaneet puutarhojen suosioon.

Museoiden kokoelmaesineitä tutkitaan nykyään pääasiassa museoiden ulkopuolella, yliopistoissa. Aktiivinen yhteistyö tutkijakentän kanssa tuottaa kiinnostavaa ja luotettavaa tietoa yleisölle. Asiantuntijat puolestaan tarvitsevat niin median kuin museoiden kumppanuutta tutkimustulostensa popularisoinnissa.

Visa Immonen
Arkeologian professori, Turun yliopisto
Elina Räsänen
Dosentti, taidehistorian yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto

Jälkikirjoitus 4.8.2021

Lähetimme ylläolevan mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin heinäkuussa 2021, mutta sitä ei julkaistu. Tämän vuoksi julkaisemme sen nyt samaan aikaan kahden tutkimushankkeemme blogeissa (Muutoksen veistäjät ja Kuvakalske).

Tutkitun tiedon teemavuonna pidämme erityisen tärkeänä tuoda esille tieteen yleistajuistamisen suurta merkitystä ja myös siihen liittyviä haasteita. Täydennämme tässä alkuperäistä kirjoitustamme.

Mielipidekirjoituksessamme otimme esille muutamia Curiositas-kirjassa esiintyviä ongelmia, kuten vanhentuneen tiedon kierrättämistä. Näitä esimerkkejä on paljon: toisin kuin Hakkarainen kirjoittaa, ei Kalannin alttarikaapin (1430-luku) maalauksissa käytetä arvoperspektiiviä, eikä kukaan ole puhunut niiden tekijän, mestari Francken ”koulukunnasta” enää pitkiin aikoihin (ss. 175, 46).

Kirjassa myös hyödynnetään melko uusia tutkimustuloksia, mutta näiden alkuperää ei asiallisesti mainita kirjan lopussa olevassa lähdeluettelossa. Tulokset liittyvät niin Muutoksen veistäjät -hankkeen kuin Kuvakalskeenkin teemoihin. Esimerkiksi Katri Vuolan tutkimustulokset (2017, 2019) liittyen lepän käyttöön keskiaikaisten puuveistosten materiaalina mainitaan kuin itsestäänselvyytenä (s. 47), mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta päästä tämän uuden tiedon alkulähteille tai edes kerrota sen tuoreudesta. Myös Elina Räsäsen tekstiä (2016), joka käsittelee keskiaikaisten veistosten uusiokäyttöä eli maalaamisesta valkoiseksi ja siten soveltuvuutta kirkkojen uusklassisiin sisustuksiin on lähes sanatarkasti hyödynnetty (s. 41), jälleen ilman mainintaa lähteenä olleesta artikkelista.

Kirja toimii valitettavana esimerkkinä myös siitä, kuinka teoreettiset ideat yksinkertaistuessaan aiheuttavat kummallisia tulkintoja. Yhdysvaltalaisen Benedict Andersonin vuonna 1983 nationalismin tutkimukseen kehittämä ajatus kuvitelluista yhteisöistä on kirjassa pelkistynyt yllättäväksi väitteeksi, että ”kaikki maailman maat ja kansat” ovat mielikuvituksen tuotetta (s. 27). Koska kirjassa ei viitata millään tavoin Andersoniin, puhumattakaan hänen ajatustensa vastaanottoon nykyisin, voi väite tuntua lukijasta vähintäänkin oudolta. Kuten nationalismia tutkinut professori Jussi Pakkasvirta (2019, 49) on tuonut esiin, ”termi ’kuviteltu yhteisö’ houkuttelee helposti naiiveihin vertauskuviin, joita viljellään surutta opinnäytteissä, tietokirjallisuudessa ja tieteellisissäkin artikkeleissa.”

Tutkimustiedon liiallisesta yksinkertaistamisesta kertoo myös kirjan väite, että rautakaudella ”johtoemännät olivat jopa miehiä korkeammassa asemassa” (s. 283). Keitä ovat nämä ”miehet”, ja miksi kyse on nimenomaan ”emännistä”? Suomalaisessa arkeologiassa on jo vuosikymmenien ajan kyseenalaistettu tällaisia jäykkiä mies–nainen-vastakkainasetteluja ja yksioikoisia sukupuolten vertailuja kuitenkaan unohtamatta mahdollisia vallan epäsymmetrioita (Herva 2001). Uusimmissa rautakautta koskevissa tutkimuksissa sukupuoli ylipäänsä nähdään monisyisenä ilmiönä (Moilanen et al. 2021).

Kuten Marja-Leena Hänninen kirjoittaa, kaikilla on historiasta mielipide, mutta se voi myös johtaa tutkitun tiedon ja fiktion hämärtymiseen. Myös Curiositas-kirjan tekijä, Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa, ettei ”kukaan voi estää minua kuvittelemasta historiaa” (s. 277). Tähän ei tietenkään kukaan pyrikään, mutta onko Kansallismuseo, jolta yleisö odottaa saavansa luotettavaa ja tutkittua tietoa, siihen oikea julkaisutaho?

Kansallismuseossa ei ole ollut keskiajan taiteen ja esineiden asiantuntijaa ei enää liki kymmeneen vuoteen. Aktiivinen yhteistyö museoiden ja kokoelmia tutkivan tutkijakentän välillä tulisi olla rakenteellinen osa museoiden toimintaa, ja se myös takaisi tieteen yleistajuistamisen laadun.

Visa Immonen ja Elina Räsänen

Lähteet

Hänninen, Marja-Leena 2021. Menneisyyden naisia on tutkittu paljon, mutta historian­tutkijoiden työ ei näy julkisuudessa. Helsingin Sanomat 10.7.2021. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008111113.html

Herva, Vesa-Pekka 2001. Miinoja avioliittokentässä: yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija 3/2001, 26–37. http://www.sarks.fi/mt/pdf/2001_3.pdf

Moilanen, Ulla, Kirkinen, Tuija, Saari, Nelli-Johanna, Rohrlach, Adam B., Krause, Johannes, Onkamo, Päivi, & Salmela, Elina 2021. A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. European Journal of Archaeology 2021, 1-19. doi:10.1017/eaa.2021.30

Pakkasvirta, Jussi 2019. Mitä Anderson tarkoittikaan ”kuvitellulla yhteisöllä”?. Tieteessä Tapahtuu, 37 (6). https://journal.fi/tt/article/view/87248/46221

Räsänen, Elina 2013. The Vallis Gratiae Altar Frontlet: Object, Imagery, and Deconstruction of the ‘Artist’, The Birgittine Experience. Papers from the Birgitta Conference in Stockholm 2011, edited by Claes Gejrot, Mia Åkestam and Roger Andersson. KVHAA, Stockholm, 109–135.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Vuola, Katri 2017. Puusta vuollut, värillä elävöitetyt. Puuveistosten valmistamisesta keskiajalla. Pyhät ja pakanat. Ihmisyyden kuvia, toim. Sanna Teittinen. Helsinki: Museovirasto, 31–41.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture production in the Diocese of Turku (Åbo) during the 14th Century. Baltic Journal of Art History 18 Autumn 2019: 75-104. https://ojs.utlib.ee/index.php/bjah/issue/view/1164

Hollolan kirkon kellotapulissa säilytetään vanhoja, seurakunnalle kuuluvia esineitä. Niiden joukossa on kaksi pientä, keskiaikaisista puuveistoksista peräisin olevaa käsivartta. Kuva: Elina Räsänen.

Keskiajan maalatut puuveistokset fragmentteina

Vastaa

Keskiaikaiset veistokset ja alttarikaapit ovat harvoin täysin ehjiä. Figuureilta saattaa puuttua ruumiinjäseniä, mutta jotkut veistokset ovat lähes tunnistamattomiksi muuttuneita puunkappaleita. Veistosten pintaan sivellyt värikerrokset ovat voineet irrota lähes kokonaan. Ehjäkin puuveistos voi olla fragmentti kadonneesta alttarikaapista.

Fragmentti on monimerkityksellinen käsite, jota käytetään hyvin erilaisissa yhteyksissä. Kuitenkin fragmentti on aina osa kadonneesta kokonaisuudesta ja usein siihen liittyy tunne menetyksestä. Fragmentaarisuutta ei tulisi pitää veistosten arvoa vähentävänä seikkana, vaan päinvastoin sen ymmärtäminen lisää tutkittavan tai esillepantavan puuveistoksen kiinnostavuutta. Vaikka veistoksen nenä olisi selvästi hakattu irti, saattavat museoiden salitekstit sivuuttaa asian huolimatta siitä, että tämä yksityiskohta saattaisi olla katsojasta hyvinkin mielenkiintoinen.

Fragmentaation käsite on kuulunut keskeisesti muun muassa arkeologian ja kirjallisuudentutkimuksen sanavarastoon, ja sillä on taidehistoriassakin omat juonteensa. Renessanssin esteettiset ideaalit liittyivät antiikin taiteen ”löytymiseen” eli maa-ainesten alle peittyneiden veistosten esiin kaivamiseen. Romantiikan aika puolestaan ihaili luonnoksia, raunioita ja keskeneräisyyttä. Niin moderni kuin postmodernikin aikakausi kohdistivat katseensa fragmenttiin: yksinkertaistaen voi todeta, että edellisessä ihailu kohdistui pelkistyneisyyteen, jälkimmäisessä pirstaleisuuteen. Edelleen yksityiskohta ja sen tulkinnalliset vivahteet ovat osittain päällekkäisiä fragmentin kanssa.

Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä -hankkeen keskeisenä tutkimusmateriaalina ovat suomalaisiin kokoelmiin kuuluvat keskiajan maalatut puuveistokset. Ne on valmistettu noin aikavälillä 1100–1530. Hanke tuo esille sen, että kaikki nämä puuveistokset  –  laskutavasta riippuen 700–1000 esinettä – ovat jonkin asteisia fragmentteja.

Mitä kauemmaksi historiassa mennään ja mitä vanhemmasta esineestä on kyse, sitä hankalampaa on arvioida esineen rikkoutumisen ajankohta ja syyt. Tähän on äärimmäisen harvoin tarjolla myöskään kirjallisten dokumenttien tarjoamaa apua. Tutkimuksellinen kiinnostus on viime vuosina yhä enemmän suuntautunut taideteosten monipolviseen elämään, ei vain niiden syntyyn tai alkuperäiseksi katsottuun käyttötarkoitukseen. Myös menetykset, tuhoaminen ja tietoinen sivuuttaminen ovat oleellinen osa taiteen historiaa, kuten ortodoksisen kirkon pyhäinkuvien eli ikonien tutkimusta uudistanut taidehistorioitsija Kari Kotkavaara on sanonut.

Keskiajan puuveistosten rikkinäisyyttä ja monivaiheisuutta on tuotu viime aikoina esille erityisesti kansainvälisen konservointitutkimuksen piirissä, mutta myös taidehistoriallisissa tutkimuksissa. Kuvakalske-hanke tuo tätä keskustelua Suomeen.

Noin vuonna 1500 rakennetun Hollolan kirkon hieno ja laaja keskiaikaisten puuveistosten kokoelma ilmentää hyvin fragmentaarisuuden eri ”asteita”. Tämä kokoelma oli kohteena Katri Vuolan kanssa tekemälläni kenttätyömatkalla Hollolan kirkkoon 25.9.2020. Kirkon suntio Anneli Jokinen ystävällisesti otti meidät vastaan ja hänen avustuksellaan pääsimme kirkkotilojen lisäksi niin kellotapuliin kuin arkistoon.

Kirkon urkuparven etuseinämän syvennyksiin on sijoitettu koristukseksi yhteensä kymmenen eri kokonaisuuksiin kuulunutta keskiaikaista veistosta, jotka eroavat toisistaan niin tyylinsä, ikänsä, alkuperänsä kuin kokonsakin puolesta: ne ovat fragmentteja kadonneista alttari- tai pyhimyskaapeista. Yksi näistä lehteriä nyt koristavista veistoksista on osa 1470-luvun tienoilla valmistettua, mutta myöhemmin hävitettyä alttarikaappia. Tähän kaappiin kuuluneita muita pyhimysfiguureja on kiinnitettyinä kirkon tiilipilareihin.

Hollolan kirkon (rak. n. 1500) urkuparveen on sijoitettu kymmenen eri kokonaisuuksista peräisin olevaa, eri ikäistä ja eri puulajeista valmistettua moniväristä veistosta. Kuvassa viisi pohjoispuolen veistosta. Kuva: Elina Räsänen.

Hollolan kirkon (rak. n. 1500) urkuparveen on sijoitettu kymmenen eri kokonaisuuksista peräisin olevaa, eri ikäistä ja eri puulajeista valmistettua moniväristä veistosta. Kuvassa viisi pohjoispuolen veistosta. Kuva: Elina Räsänen.

Kaappirakenne on jossain vaiheessa poistettu myös taidokkaasta Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisesta veistoksesta (n. 1490). Tästä veistoskokonaisuudesta puuttuu Jeesus-lapsi, joka luultavimmin on ollut Pyhän Annan jalkojen välissä seisovan Neitsyt Marian sylissä. Kuten muissakin veistoksissa, tässäkin on erilaisia vaurioita – tai jälkiä niiden korjaamisesta – ja esimerkiksi Annan vasen käsi puuttuu. Veistos on siis fragmentti menneestä olomuodostaan. Kuten tyypillistä, veistos on ollut sijoitettuna eri tiloihin. Nyt se on kirkkosalin pohjoisseinän vieressä, tätä ennen sen paikka oli vuosikymmenten ajan asehuoneessa, ja 1900-luvun alun valokuvista voi nähdä, kuinka se oli varastoituna kirkon kellotapulissa.

Pyhä Anna itse kolmantena, monivärinen keskiaikainen puuveistos, vaalea lehtipuu, n. 1490. Hollolan kirkko, sijoitettu eteläseinän eteen. Jeesus-lapsi puuttuu, samoin Pyhän Annan oikea käsi ja Neitsyt Marian kruunun sakarat. Alkuperäistä väriä säilynyt eniten kasvoissa. Kuva: Katri Vuola.

Pyhä Anna itse kolmantena, monivärinen keskiaikainen puuveistos, vaalea lehtipuu, n. 1490. Hollolan kirkko, sijoitettu eteläseinän eteen. Jeesus-lapsi puuttuu, samoin Pyhän Annan oikea käsi ja Neitsyt Marian kruunun sakarat. Alkuperäistä väriä säilynyt eniten kasvoissa. Kuva: Katri Vuola.

Hollolan kirkon kokoelmaan kuuluu myös kokonaisuudestaan irronneita ”palasia”: edelleen käytössä olevasta kellotapulin varastohuoneessa säilytetään kahta pientä irrallista käsivartta. Ne ovat joskus kuuluneet keskiaikaisiin puuveistoksiin, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoutuneet tai ne on rikottu tarkoituksellisesti. Toinen käsivarsi on paljas ja siten se saattaa olla osa ristiinnaulittua Jeesusta, toisessa on laskosteinen hiha käännettyine hihansuineen.

Hollolan kirkon kellotapulissa säilytetään vanhoja, seurakunnalle kuuluvia esineitä. Niiden joukossa on kaksi pientä, keskiaikaisista puuveistoksista peräisin olevaa käsivartta. Kuva: Elina Räsänen.

Hollolan kirkon kellotapulissa säilytetään vanhoja, seurakunnalle kuuluvia esineitä. Niiden joukossa on kaksi pientä, keskiaikaisista puuveistoksista peräisin olevaa käsivartta. Kuva: Elina Räsänen.

Fragmentaarisuus ei tietenkään ole vain konkretiaa, vaan myös abstrakti käsite.  Se on osa keskiajan- ja ylipäänsä muinaisuuden tutkimuksen ontologiaa, sillä tietomme menneisyydestä on väistämättä jonkinlainen fragmentti. Aivan kuten ylipäänsä tapamme olla maailmassa: ”Kokemuksellisesti ajatellen fragmentaarinen kuva maailmasta on paljon autenttisempi, sillä sellaisenahan ihminen maailman todellisuudessa kohtaa,” kirjoittaa taidehistorioitsija Ville Lukkarinen analysoidessaan tarkkanäköisesti Werner Holmbergin (1830–1860) maalauksia, ”fragmenteista koottuja kollaaseja”.

Voidaan ehkä kysyä, onko fragmentaarisuuden käsite niin laaja, että se menettää jo merkityksensä. Mielestäni näin ei ole: keskiajan puuveistosten fragmentaarisuuden huomioonottaminen laajentaa veistosten tutkimus- ja tulkintahorisontteja. Fragmentaarisuutta hyödyntävän näkökulman avulla voi nostaa valokeilaan myös vähempiarvoisina pidettyjä veistoksia tai veistoskokonaisuuksien osia, jotka vaurioituneinakin ovat osa arvokasta, kansainvälisestikin merkittävää kulttuuriperintöä.

Elina Räsänen

Elina Räsänen on esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, taidehistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Kuvakalske-hankkeen johtaja.

Kirjallisuutta:

Burström, Mats 2013. Fragments as something more. Archaeological Experience and Reflection. Reclaiming Archaeology: Beyond the Tropes of Modernity, ed. A. Gonzalez-Ruibal. Routledge, N.Y., 311–322.

Kotkavaara, Kari 2020. Pelastetut ja hylätyt. Pyhäinkuvien ylläpidosta – ja Suomen taidehistoriallisen ikonitutkimuksen aukkokohdista. Kulttuuriperinnön muuttuvat merkitykset. Heikki Hangan juhlakirja, toim. Hanna Pirinen et al. Taidehistoriallisia tutkimuksia 52, Helsinki, 18–35, tässä 20.

Lukkarinen, Ville 2008. Werner Holmberg ja fragmentin taide. Hommage à Lauri Anttila, toim. Hanna Johansson. Kuvataideakatemia, Helsinki, 13–39, tässä 18, 32.

Marincola, Michele D. & Kargère, Lucretia 2020. The Conservation of Medieval Polychrome Wood Sculpture. History, Theory, Practice. Getty Conservation Institute, Los Angeles.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116, Helsinki.