Avainsana-arkisto: negatiivinen kulttuuriperintö

Kapakka, kupoli, majakka – Suomenlinnan kirkko monien aatteiden maamerkkinä

”In today’s interconnected world, culture’s power to transform societies is clear”, alkaa ensimmäinen kappale maailman kulttuuriperinnön suojelua ja kestävää kehitystä esittelevällä UNESCOn sivustolla. Ruotsin valtakunnan itäisten alueiden puolustukseksi vuodesta 1748 lähtien rakennettu Sveaborgin merilinnoitus, suomalaisittain Viapori, Venäjän keisarivallan aikana Krepost Sveaborg, vuodesta 1918 Suomenlinna, on ollut maailmanperintökohde vuodesta 1991. Kolmen valtakunnan ja kolmen vuosisadan toimijoiden merkit näkyvät saariryhmän rakennuskannan muutoksissa, rikkaassa kasvi- ja hyönteislajistossa sekä yhä monipuolisempina merkityskerrostumina. Tarkastelemme tässä kirjoituksessa nykyisen Suomenlinnan kirkon visuaalisen ilmeen elinkaarta, ja siinä tapahtuneita transformaatioita, joita voi kuvakalskeeksikin kutsua.

mustavalkoinen valokuva

Näkymä Suomenlinnasta, Iso Itä-Mustasaari, Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, 1918, Gunnar Lönnqvist. Kuvassa Venäjän vallan aikaisen ortodoksisen kirkon edustalla näkyy myös kellotapuli, jonka katolla oli pieni torni ja sipulikupoli. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Hyökkäys- ja puolustuslinnoituksen rakennustöistä vastanneen sotamarsalkka kreivi Augustin Ehrensvärdin (1710–1772) ajalta ei ole säilynyt kirkkorakennusta. On kuitenkin olemassa merkintöjä puisista, tulipaloissa ja purkutoimissa tuhoutuneista luterilaisista kirkoista tai kirkkotiloista Ruotsin vallan ajalta. Venäjän vallattua Viaporin toukokuussa 1808 linnoituksesta ryhdyttiin tekemään Venäjän sotilashallinnon alaista laivastotukikohtaa, jonka tehtävänä oli etenkin suojata Pietaria. Muu Suomi muodosti vuodesta 1809 autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan, jossa luterilaisuus oli valtauskontona.

Venäjän armeijan sotilaat olivat etupäässä ortodokseja, ja vuonna 1810 Kruunulinna Ehrensvärdin siipeen tehtiin väliaikainen kenttäkirkko. Iso Itä-Mustasaaren pohjoispuolen korkea kumpare oli jo päätetty varsinaisen kirkon rakennuspaikaksi. Näyttävän, mereltä ja mantereelta käsin helposti havaittavan ortodoksisen kirkon rakentaminen linnoitukseen toimi myös poliittisesti merkittävänä symbolina. Taidehistorioitsija Lars Petterssonin mukaan suuriruhtinas Nikolai Pavlovitš, sittemmin keisari Nikolai I, oli Viaporissa vierailtuaan tilannut 1820-luvulla Carl Ludvig Engeliltä suunnitelman suuren kirkko- ja kasarmikompleksin rakentamiseksi. Aiemmasta, 1760-luvulla suunnitellusta kasarmirakennusten muodostelmasta, “ranskalaissävyisestä kompositiosta”, kuten Pettersson kirjoittaa, ei tuolloin ollut toteutettu kuin koillinen kasarmirakennus, ns. Nooakin Arkki. Engelin suunnitelma yhdisti 3000 miehen kasarmisarjaan joonialaistyylisen kirkon, kaksi kellotapulia ja kirkkopihan. Suunnitelma osoittautui kuitenkin liian kalliiksi toteuttaa. (Pettersson 1948).

Vuonna 1837 keisari määräsi arvostetun, Pietarin taideakatemian professorina toimineen arkkitehti Konstantin Thonin (1794–1881) suunnittelemaan linnoituksen kirkon. Varuskuntakirkon tieltä siirrettiin kirkon rahoittajan, äveriään venäläisen liikemiehen ja panimonomistajan, Nikolai Sinebrychoffin omistama kapakka. Aleksanteri Nevskille pyhitetty, kansallisuusaatteellisesti venäläiseen keskiaikaan ja bysanttilaiseen perinteeseen viittaava kirkko valmistui vuonna 1854. Valkeaksi rapattua keskeiskirkkoa koristivat pilasterikimput, ylöspäin suipponevat kokošnik-kaariaiheet, kuutiomaisesta alaosasta kohoavat neljä pientä sivutornia ja suuri keskuskustorni sipulikupoleineen sekä erillisen kellotapulin yläpuolinen kupolikoriste. Suuri kirkonkello valettiin Moskovassa vuonna 1885. Kirkon ympärille rakennettiin aita valurautaketjuista, joita oli käytetty vuonna 1855 Krimin sodassa Kustaanmiekan salmen sulkemiseen. Vuoden 1790 Ruotsinsalmen taistelun tykinpiiput toimivat aitaketjun kannattelijoina. Vaikka Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko säilyi vahingoittumattomana Krimin sodan aikaisissa Viaporin pommituksissa, kohtasi se uudenlaista vastusta tulevalla vuosisadalla.

Itsenäisyyden aika – sipulikupoli vaihtuu pelkistettyyn torniin

Senaatti julisti Suomenlinnan kirkon evankelisluterilaiseksi heinäkuussa 1918, ja rakennus vihittiin joulukuussa varuskuntakirkoksi. Jo heti samaisena vuonna kirkko riisuttiin sivutornien kupoleista ja ne korvattiin telttamaisilla kattorakenteilla. Kirkon komea keskimmäinen kupoli sai vielä jäädä ennalleen. Sisätiloihin rakennettiin saarnatuoli ja penkit; uusi alttarilaite sommiteltiin ikonostaasin osasista.

Vaikka Venäjän vallan aikaiselle rakennukselle löytyi puolustajia, yleisen näkemyksen mukaan ortodoksisen kirkon arkkitehtuuri ei vastannut rakennuksen nykyistä luterilaista käyttöä. Venäläisistä kulttuurivaikutteista haluttiin eroon. Puolustusministeriön insinööriosasto järjesti vuonna 1922 yleisen arkkitehtuurikilpailun kirkkorakennuksen uusista julkisivuista, ja seuraavana vuonna Arkkitehti-lehdessä esiteltiin kilpailun parhaimmistoa. Einar Sjöströmin (1882–1923) voittajaehdotus ”Linnan kirkko” sai tuomaristolta kehuja rauhallisesta, voimakkaasta ja suhteiltaan kauniista siluetista sekä sopivuudesta ympäröivään rakennuskantaan. Kolmanneksi sijoittuneen Erik Bryggmanin ehdotusta puolestaan arvosteltiin ympäristöön sopimattomana liiallisen venäläisluonteisen empiretyylinsä takia.

Harmaasävyinen tussiluonnos, jossa yksinkertainen rakennus, jossa on hyvin korkea, pikkimäinen torni, jossa risti huipulla.

Erik Bryggmanin ehdotus Suomenlinnan kirkon uudeksi ulkomuodoksi sijoittui kilpailussa kolmanneksi. Kuva: Kansallisarkisto.

Sjöström kuitenkin menehtyi pian palkitsemisensa jälkeen, ja kilpailuehdotuksen pohjalta piirustukset saattoi loppuun arkkitehti Jarl Eklund (1876–1962). Eklund oli luonteva jatkaja suunnittelutyölle – olihan hän istunut kirkon suunnittelukilpailun palkintolautakunnassa ja tehnyt yhteistyötä Sjöströmin kanssa.

Hanke pantiin toteutukseen rahapulan vuoksi kuitenkin vasta vuonna 1927, kun eduskunta oli hyväksynyt rahoituksen. Tähän mennessä kirkko oli ehättänyt niin huonoon kuntoon, että lehtikirjoitusten mukaan kirkossa ei uskallettu pitää jumalanpalveluksia siinä pelossa, että laulun ja soiton aiheuttama värinä pudottaisi rappauksen palasia ihmisten niskaan. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen uudistustöiden yhteydessä kirkon torniin sijoitettiin majakka lento- ja meriliikennettä varten.

Vuonna 1929 valmistuneiden muutostöiden myötä ortodoksisen kirkon ornamentiikka sai väistyä askeettisten julkisivujen tieltä. Purettu kupoli sai tilalleen monumentaalisen tornin majakkavaloineen: vertikaalisen muodonannon myötä kirkon massoittelu näyttäytyy dynaamisena rinnastettuna ortodoksisen kirkon verrattain staattiseen sommitteluun. Toisaalta kirkon hillittyä yleisilmettä määrittää symmetria, klassismin kulmakivi.

Lehden harmaasävyinen sivu, jossa kolme piirrettyä kuvaa yksinkertaisesta kirkkorakennuksesta.

Einar Sjöström osallistui kilpailuun useammalla ehdotuksella, joista kaksi lunastettiin. Voittajatyön perspektiivipiirustus alavasemmalla. Arkkitehti-lehti 4/1923.

Muutokset jatkuivat edelleen vuonna 1960, kun kirkko luovutettiin Helsingin evankelisluterilaisille seurakunnille. Peruskorjauksen yhteydessä sisätiloja muutettiin arkkitehti Veikko Leisténin (1896–1970) piirustusten mukaisesti. Ikonostaasin reunalistat poistettiin, alttarin molemmille puolille rakennettiin huoneet, pohjoisseinälle rakennettiin sakaristo ja eteläseinälle porraskäytävä kellariin. Puolustusvoimat luopui linnoituksesta 1960-luvun puolivälissä ja koko Suomenlinna siirtyi vuonna 1973 siviilihallinnon haltuun.

Kansallisten intohimojen kohteesta kulttuuriperinnöksi

Rakennustaiteen yhteyttä poliittisiin ideologioihin on tarkasteltu etupäässä Mussolinin Italian, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton osalta. Suomessa nationalismi on liitetty ennen muuta kansallisromanttiseen arkkitehtuuriin, ja 1920-luvun klassismi itsenäisen Suomen ensimmäisenä arkkitehtonisena tyylisuuntana on jäänyt tämän varjoon. Vaikka klassismin nousu oli varsin kansainvälinen ilmiö sotien välisenä aikana, muotoutui se kussakin maassa omanlaisekseen, ja omat kansakunnat koettiin antiikin perillisinä. Suomessa paluu klassiseen tyyliin tunnetaan parhaiten pohjoismaisena klassismina. Termi on sikäli kuvaava, että Suomessa innoitusta rakentamiseen haettiin muista pohjoismaista, etenkin Ruotsista ja Tanskasta. Tukeutuminen länteen oli luontevaa, sillä valtaosa suomalaisista arkkitehdeistä oli ruotsinkielisiä. Kääntymisellä pohjoismaiden ja läntisen Euroopan suuntaan oli kuitenkin myös poliittinen merkitys, tai kuten taidehistorioitsija Riitta Nikula (2000, 341) on todennut: ”Pohjoismaiden yhteinen saksalaissuuntaus ja Italian harrastus liittävät myös arkkitehtuurin selkeästi poliittiseen historiaan.”

Arkkitehtuurilla on eittämättä ollut omat pyrkimyksensä nuoren kansakunnan rakentamisessa, ja ehkä selvimmin tämä on näkynyt kielteisenä suhtautumisena venäläisenä pidettyyn arkkitehtuuriin.  Epäsuotuisiksi koettiin niin kolmijakoiset ikkunaruudut kuin terijokelaishuvilat, mutta erityiseen syyniin joutuivat useat Venäjän vallan aikaiset ortodoksiset kirkot. (Kemppi 2016). Suomenlinnan kirkon muutostöissä yhdistyy sekä venäläisenä pidetyn arkkitehtuurin hävittäminen että pohjoismaiseen klassismiin tukeutuminen.

Keskustelu kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja ylläpidosta jatkuu edelleen. Julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella kirkon historiansa aikana kokema visuaalisen ilmeen muutos herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Esimerkiksi ortodoksisen kirkon pappi isä Mitro ehdotti Helsingin Sanomien artikkelissa vuonna 2009 kirkon entisöimistä alkuperäiseen asuunsa. Hänen mukaansa alkuperäisen muodon palauttaminen kertoisi Suomen valtiopoliittisesta ja kirkollisekumeenisesta kasvusta. Museovirasto ei innostunut isä Mitron ajatuksista, vaan muistutti varuskuntakirkon vakiintuneesta roolista osana maailmanperintökohteen siluettia ja linnoitussaaren toimintoja.

Tällä hetkellä kirkko on juuri valmistumassa remontista. Korjaushankkeen kustannusarvio oli lähes miljoona euroa ja projektin pääsuunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Helander-Leiviskä. Kirkon vesikatto korjattiin ja myös muita kattorakenteita kunnostettiin, tornin ulkopinta uusittiin ja tornia kiertävä parveke korjattiin. Lisäksi uudistettiin sadevesijärjestelmä, majakan lasikupolin alla oleva vuotanut seinärakenne sekä majakkaosaa tukevat puu- ja metallirakenteet.

Ainutlaatuisessa ja suositussa kulttuuriperintökohteessa näkyy erityinen visuaalisen ilmeen elinkaari ja ajan luoma kerrostuneisuus. Suomenlinnan kirkkoon kohdistuneita antipatioita voidaan tarkastella Bruno Latourin iconoclash-käsitteen (kuvakalske) kautta. Latour (2002) on jakanut kuvakalskeen harjoittajat viiteen kategoriaan, jotka kuitenkin näyttäytyvät usein huokoisina ja päällekkäisinä. Näistä Suomenlinnan muutostöiden kannalta kiinnostavimmat ovat ”ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla” ja ”viattomat ’vandaalit’, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa”.  Toisaalta käsitteenä kuvakalske jättää liikkumavaraa pohdittaessa tekijöiden intentioita, ja sopii siten erityisen hyvin arkkitehtuurin tarkasteluun. On muistettava, että rakentamiseen liittyy pääsuunnittelijan ohella useita toimijoita, useita risteäviä intressejä ja reunaehtoja aina poliittisista taloudellisiin ja teknisiin – taiteellisia ambitioita unohtamatta. Näiden kaikkien tekijöiden mahduttaminen yhteen kategoriaan, yhteen rakentamista ajaneeseen ideologiaan tai tavoitteeseen onkin miltei mahdotonta.

Anonyymi opiskelija, Teemu Parviainen, Maija Vartiainen

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

Lähteitä:

Kirjallisuus

DeWan, Reetta 2010. Suomenlinnan kirkon muutostyöt 1918–1929. Julkaisematon kanditutkielma, taidehistoria, Helsingin yliopisto.

Hanka, Heikki, Kari Kotkavaara ja Timo Lehtonen,1994. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Toimittanut Kristiina Thomenius. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Kemppi, Hanna 2016. Kielletty kupoli, avattu alttari. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 123. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Nikula, Riitta 2000. Klassismi maailmansotien välisen ajan suomalaisessa arkkitehtuurissa. Teoksessa: Härmänmaa, Marja & Vihavainen, Timo (toim.), Kivettyneet ihanteet? : klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa. Atena, 315–343.

Nummelin, Esko 1991. Itsenäisyys, nationalismi ja arkkitehtuuri Suomessa 1920- ja 1930-luvulla: Suojeluskuntajärjestö rakentajana. Teoksessa: Knapas, Marja Terttu & Simpanen, Marjo-Riitta (toim.). Taidehistoriallisia tutkimuksia 12.  Helsinki: Taidehistorian seura, 133–157.

Nuorteva, Jussi ja Päivi Happonen (toim.), 2021. Viapori – Suomenlinna Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021. Sveaborg Tre riken – en fästning 1748–2021. Helsinki: Ehrensvärd-Seura ry ja Kansallisarkisto.

Pettersson, Lars 1948. Suomenlinna arkkitehtuurin muistomerkkinä. Teoksessa Suomenlinna 1748–1948. Toimittaneet Niilo Sario ja Ahti Valpasvuo. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys, 17–62.

Lehtiartikkelit

Kulttuurihistoriallisesti arvokasta Suomenlinnan kirkkoa remontoidaan – kirkko saa myös uudet urut. Hanna Antila. Kirkko ja kaupunki, 23.4.2021.

Isä Mitro: Kirkon sipulikupolit takaisin Suomenlinnaan. Katja Kuokkanen. Helsingin Sanomat, 1.2.2009.

Suomenlinnan kirkon korjaukseen myönnettiin 1,750,000 mk. Uusi Suomi, 8.9.1926, nro 205, s. 10.

Suoraan asiaan -palsta. Kotimaa, 28.7.1925, nro 56, 3.

Suomenlinnan kirkko. Arkkitehti, 1.1.1923, nro 4, 11–19.

Kaupunkikuvan kalsketta: Ruotsin suurlähetystön rakennus Pohjoisesplanadilla

Helsingin Kauppatorin laidalla sijaitsevalla Pohjoisesplanadi 7:n rakennuksella on ollut historiansa aikana kolme erilaista fasadia. Kirjoituksessamme esittelemme nykyisin Ruotsin suurlähetystönä tunnetun rakennuksen vaiheet lyhyesti ja tarkastelemme julkisivumuutosten taustalla olleita syitä. Lisäksi pohdimme rakennuksen muodonmuutosten merkitystä Helsingin keskeiselle kaupunkikuvalle. Pohdimme myös kuvakalskeen käsitteen tarjoamia mahdollisuuksia arkkitehtuurin ja kaupunkimaisemien tutkimiselle.

Pohjoisesplanadi 7:n kolmet kasvot: rakennushistoria lyhyesti

Vanhassa seepiansävyisessä valokuvassa näkyy tyhjä aukio, jonka laidalla on rivissä kivirakennuksia.

Arviolta 1865–1870 otettu valokuva Kauppatorilta. Keskellä A. F. Granstedtin suunnittelema Heidenstrauchin empiretalo osoitteessa Pohjoisesplanadi 7. Kuva: Hoffers, Eugen, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Kauppaneuvos Johan Henrik Heidenstrauch rakennutti kaksikerroksisen empiretyylisen yksityistalonsa vuosina 1839–1843. Arkkitehtina toimi Anders Fredrik Granstedt. Pääkerros, piano nobile, oli Heidenstrauchin yksityiskäytössä, mutta pohjakerroksessa ja kellaritiloissa oli myös kaupallista toimintaa. Palatsimaisen talon uusklassinen julkisivu sulautui Carl Ludvig Engelin suunnitteleman monumentaalikeskustan maisemaan. Fasadin keskellä oli päätykolmion ja korniisin koristama risaliitti, jonka ylemmässä kerroksessa koreilivat toskanalaiset puolipylväät. Julkisivua jäsensivät molemmissa kerroksissa pilasterit. Pohjakerroksen pinta oli rustikoitu pilastereita myöten.

Mustavalkoinen kuva, jossa kivetyn aukion laidalla on rivissä kivirakennuksia; keskimmäinen rakennus on hyvin koristeellinen.

W. Reissin suunnittelema uudistettu julkisivu, kuvattu vuoden 1920 tienoilla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Empiretalo koki kokonaisvaltaisen muutoksen siirryttyään kauppaneuvos Jakov Tschernischeffin omistukseen vuonna 1883. Yksityistalo muutettiin 16 asunnon vuokrataloksi ja samalla sen julkisivun uusklassinen ilme muodistettiin raskaaseen uusbarokkityyliin pietarilaisen arkkitehti W. Reissin piirustusten mukaan. Muutos oli dramaattinen: julkisivu kruunattiin kupolimaisella kattorakenteella ja suureellinen kipsistä valmistettu ornamentiikka sekä voimakas rustikointi valtasivat rakennuksen julkisivun. (Kärki et al. 1986, passim.)

Mustavalkoisessa kuvassa näkyy kolmikerroksisen, matalan kivirakennuksen säännöllinen julkisivu ikkunoineen. Katolla liehuu Ruotsin lippu ja rakennuksen edustalle on pysäköity autoja.

Torben Grutin suunnittelema, Tukholman kuninkaanlinnaa mukaileva julkisivu valmistui 1923. Kuva: Heikki Vasara, 2021.

Pohjoisesplanadi 7:n historiassa koitti jälleen uusi vaihe, kun Ruotsin valtio osti rakennuksen vuonna 1921 perustaakseen lähetystönsä vastaitsenäistyneen Suomen pääkaupunkiin. Huonokuntoinen vuokratalo vaati laajamittaisen peruskorjauksen, jotta sen tiloja voitaisiin käyttää lähetystötarkoituksessa. Samalla rakennuksen fasadia muokattiin uudelleen. Rakennuksen kolmas ja nykyinen julkisivu valmistui vuonna 1923 ruotsalaisen arkkitehti Torben Grutin suunnitteleman laajan peruskorjauksen yhteydessä. Se on pastissi Nicodemus Tessin nuoremman suunnitteleman Tukholman kuninkaanlinnan (1692–1770) pohjoisfasadista. Tessin oli puolestaan kuninkaanlinnaa suunnitellessaan inspiroitunut italialaisesta barokin ja renessanssin palatsiarkkitehtuurista. Grutin suunnittelema fasadi on rapattu sileäksi ja sitä jäsentää graniittinen barokkityylinen portaali. Fasadi on rauhallisen klassistinen ja horisontaalinen ja varsin niukasti koristeltu. Yhteys Tukholman linnaan on ilmeinen.

Ideologiset ja esteettiset syyt julkisivumuutosten taustalla

Arkkitehti Juha Ilonen esittelee kirjassaan Kolmas Helsinki: Kerroksia arjen arkkitehtuurissa (2013) Helsingin kantakaupungin rakennuskannan kerrostumia ja syitä niiden taustalla. Rakennusten muokkaaminen ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin tavallinen ja suorastaan väistämätön ilmiö. Kaupunki ei ole milloinkaan valmis, vaan sen sijaan jatkuvassa, dynaamisessa muutoksessa.  Ilonen (2013, 3, 39) toteaa julkisivujen muodistamisen liittyneen tyypillisesti rakennusten korottamisiin, joiden yhteydessä rakennuksen vanha osa usein ”ajanmukaistettiin”. Hän kuitenkin huomauttaa, että muodistuksia tehtiin myös esimerkiksi poliittisista syistä.

Torben Grutin suunnittelema Tukholman linnaa mukaileva nykyinen fasadi on luonnollisesti tulkittu poliittisesti motivoituneeksi valinnaksi.

”Jag valde som alfabet för detaljbildningen Tessins romerska palatsarkitektur såsom lämpligast att officiellt i Finland representera Sverige. Att märka är, att det neoklassiska formspråk – – sedan ett hundratal år i Finland betecknar rysk tradition och således icke där kunde ifrågakomma på Sveriges representationsbyggnad.” (Ks. Kärki et al. 1986, 129–130).

Yllä oleva Grutin oma selostus suunnittelutyöstään vahvistaa tämän käsityksen, sillä hän toteaa Tessinin palatsiarkkitehtuurin olevan sopivin edustamaan Ruotsia Suomessa, ja ettei Suomessa Venäjän vallan aikaa symboloiva uusklassinen muotokieli tule Ruotsin suurlähetystön kohdalla kyseeseen. Fasadin oli siis tarkoitus korostaa Suomen historiaa osana Ruotsia ja länsinaapurin läsnäoloa Suomen pääkaupungin paraatipaikalla.

Rakennustaiteelliset syyt ovat tietysti yhtä lailla keskeisiä tarkasteltaessa syitä rakennuksen muodonmuutosten taustalla. 1880-luvulla rakennetun toisen julkisivun runsas ja mahtipontinen uusbarokki kuvasti aikansa vaurastuvan porvariston elämäntapaa. Usein vuokrakasarmitkin suunniteltiin palatsimaisiksi. Pohjoisesplanadi 7:n uusbarokkivaihe liittyykin arkkitehtonisesti Pohjoisesplanadin läntisen osan komeaan uusrenessanssityyliseen asuin- ja liiketaloarkkitehtuuriin. Kauppatorilla se kuitenkin poikkesi räikeästi naapureistaan, vaaleista empiretaloista, ja julkisivu sai jo valmistumisensa aikoihin kovaa kritiikkiä osakseen.

1800-luvun lopun koristeellinen historismi oli 1900-luvulla pitkään väheksyttyä. Grutin suunnittelemat muutostyöt otettiinkin ilolla vastaan Arkkitehti-lehden arviossa vuonna 1924. Hänen katsottiin uusineen ”venäläisen pohatan pilaaman vanhan rakennuksen” (Lindberg 1924, 57). Myös Grut luonnehti 1880-luvun julkisivua ”huonoksi kipsiarkkitehtuuriksi” (Kärki et al. 1986, 129). Arkkitehti-lehdessä todettiin, että ruotsalaisesta hillitystä barokkiklassismista inspiroitunut suunnitelma sen sijaan sopi hyvin sekä 1920-luvun modernin klassismin ihanteeseen että vanhojen empiretalojen viereen.

Arkkitehti-lehden arviota voi myös tulkita Suomessa itsenäistymisen jälkeen ilmenneen venäläisvastaisuuden heijastumana. Taidehistorioitsija Renja Suominen-Kokkonen on artikkelissaan (2016) käsitellyt Suomen ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin ja -esineistön ikonoklastista tuhoamista itsenäistymisen jälkeisinä vuosina. Ortodoksikirkkoja ei valtion näkökulmasta pidetty kansallisena, eikä myöskään länsieurooppalaisena kulttuuriperintönä, vaan pikemminkin vihollisvallan monumentteina. Ne koettiin negatiivisena kulttuuriperintönä, joka haluttiin tietoisesti unohtaa ja sysätä syrjään. Lienee siis syytä olettaa, että lähetystörakennuksen muodonmuutosta kehuttiin myös poliittisista, eikä ainoastaan rakennustaiteellisista syistä. 1920-luvulla halveksuntaa ilmeisesti herätti paitsi prameileva uusbarokki, myös talon entinen omistaja, venäläinen kiinteistöpohatta Tschernischeff. Sen sijaan Ruotsin Kuninkaanlinnan ”pikkusisarta” ei ainakaan Arkkitehti-lehdessä pidetty ruotsalaisten imperialistisena eleenä. Kenties se enemmänkin otettiin vastaan tervetulleena ilmauksena Suomen yhteydestä Ruotsiin ja Länsi-Eurooppaan.

Kaupunkikuvan kalske

Voidaan myös pohtia, kuinka Pohjoisesplanadi 7:n julkisivun muutokset ovat vaikuttaneet Helsingin keskeiseen kaupunkikuvaan, ovathan Kauppatorin alue ja Pohjoisesplanadilla sijaitsevat rakennukset Helsingin ”postikorttimaisemaa” ja keskeinen osa merellisen Helsingin identiteettiä. Venyttäessämme ranskalaisen tieteenhistorioitsijan Bruno Latourin (2002) kuvakalskeen (iconoclash) kategorioita kokonaisen kaupunkimaiseman tarkasteluun, voimme todeta, että kaupunkikuvaa on muodistettu, rikottu sekä korvattu uudenlaisilla kuvilla. Alun perin yhtenäistä empireajan kaupunkikuvaa on hajotettu, mikä voidaan nähdä kaupunkimiljöön kuvakalskeena.

On hankalaa havaita, minkälaisia ”kalskahduksia” ympärillämme olevat rakennukset ovat kohdanneet. Ellei kyse ole suoranaisista raunioista, rakennusten julkisivut pyritään usein pitämään edustuskelpoisina, jolloin myös mielikuva niistä suosii eheyden ja muuttumattomuuden vaikutelmaa. Onhan juuri julkisivu se ”kuva”, johon koko rakennus helposti tiivistyy niin mielikuvana kuin fyysisenä kohteena. Latourin kategorioita soveltaen voidaan ajatella, että Pohjoisesplanadi 7:n julkisivumuutosten taustalla on ollut halu korvata muodista mennyt ja mahdollisesti myös poliittisista syistä arvonsa menettänyt julkisivu uudella.

Rakennusten muodonmuutokset voidaan ymmärtää tai selittää välttämättömänä korjaamisena tai kunnossapitona, vaikka käytännön toteutus voi tarkoittaa rikkomista ja arkkitehtonisten taideteosten tärvelyä. Ilonen (2013, 3) toteaa, että muokatut rakennukset ovatkin rakennussuojelun näkökulmasta ongelmallisia. Rakennusten kerrostumat ovat toisaalta olennainen ja väistämätön osa kaupungin kudelmaa. Toisaalta suojelun lähtökohtana on useimmiten vaalia rakennuksen alkuperäisen arkkitehtuurin säilymistä.

Helsingin vanha empirekeskusta on suurimmaksi osaksi säilynyt matalana ja yhtenäisenä kaupunkimiljöönä, vaikka sen rakennuksiin on kohdistunut aikojen saatossa kosolti muutoksia. Alueen arvo alettiin ymmärtää 1930-luvulla, mutta sen luonteenomainen, matala kaupunkikuva oli vielä tuolloin uhattuna: tästä kertoo esimerkiksi vuoden 1931 suunnitelma Ruotsin suurlähetystön kolmikerroksisten naapuritalojen korottamisesta seitsemänkerroksisiksi (HS 1931). Empirekeskusta suojeltiin 1950-luvulla, mutta rakennusten sisätilat ja sisäpihat ovat kokeneet muutoksia aivan viime vuosiin asti: esimerkkeinä tästä ovat kaupungintalon raju uudistaminen 1960-luvulla ja torikortteleiden uudelleenjärjestely 2000-luvulla. Lisäksi tällä hetkellä ajankohtaiset suunnitelmat Eteläsataman rakentamisesta asettavat Helsingin merellisen julkisivun jälleen keskustelun aiheeksi (Ks. Kervanto Nevanlinna & Häyrynen 2021, 45–54). Kalskeen problematiikka on siis jatkuvasti ajankohtainen kysymys Helsingin vanhan keskustan rakennusperinnön kannalta: kuinka suuria ”kalskahduksia” sallimme arvokkaimmissa kulttuuriympäristöissämme, ja millä perusteilla?

Helmi Anttila, Iida Heiskala, Iida Kuivalainen, Hilla Männikkö, Heikki Vasara

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat (HS) 1931. Vaikea fasaadiratkaisu. Helsingin Sanomat 13.9.1931, s. 10–11.

Ilonen, Juha 2013. Kolmas Helsinki: kerroksia arjen arkkitehtuurissa. Helsinki: AtlasArt.

Kervanto Nevanlinna, Anja & Häyrynen, Maunu 2021. Eteläsatama ja kaupunkisuunnittelupolitiikan käänne. Kenen kaupunki? Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla. Toim. Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala, Timo Tuomi. Helsinki: Docomomo Suomi Finland, ICOMOSin Suomen osasto, Rakennustaiteen Seura, Rakennusperintö-SAFA 2021.

Kärki, Pekka, Staffan Nilsson & Tove Riska 1986. Sveriges Ambassad i Helsingfors. Stockholm: Byggnadsstyrelsen.

Latour, Bruno 2002. What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars? Iconoclash: Beyond the image Wars in Science, Religion, and Art. Ed. by Latour, B. & Weibel, P. London and Cambridge, MA, 16–40.

Lindberg, Carolus 1924. Ruotsin lähetystötalo Helsingissä. Arkkitehti no 5, 1.5.1924, s. 57–58.

Suominen-Kokkonen, Renja 2016. Negative Heritage in the Historical Culture of Finnish Art History. Konsthistorisk tidskrift / Journal of Art History 85.3 (2016), 225–239.