Helsingin Kauppatorin laidalla sijaitsevalla Pohjoisesplanadi 7:n rakennuksella on ollut historiansa aikana kolme erilaista fasadia. Kirjoituksessamme esittelemme nykyisin Ruotsin suurlähetystönä tunnetun rakennuksen vaiheet lyhyesti ja tarkastelemme julkisivumuutosten taustalla olleita syitä. Lisäksi pohdimme rakennuksen muodonmuutosten merkitystä Helsingin keskeiselle kaupunkikuvalle. Pohdimme myös kuvakalskeen käsitteen tarjoamia mahdollisuuksia arkkitehtuurin ja kaupunkimaisemien tutkimiselle.

Pohjoisesplanadi 7:n kolmet kasvot: rakennushistoria lyhyesti

Kauppaneuvos Johan Henrik Heidenstrauch rakennutti kaksikerroksisen empiretyylisen yksityistalonsa vuosina 1839–1843. Arkkitehtina toimi Anders Fredrik Granstedt. Pääkerros, piano nobile, oli Heidenstrauchin yksityiskäytössä, mutta pohjakerroksessa ja kellaritiloissa oli myös kaupallista toimintaa. Palatsimaisen talon uusklassinen julkisivu sulautui Carl Ludvig Engelin suunnitteleman monumentaalikeskustan maisemaan. Fasadin keskellä oli päätykolmion ja korniisin koristama risaliitti, jonka ylemmässä kerroksessa koreilivat toskanalaiset puolipylväät. Julkisivua jäsensivät molemmissa kerroksissa pilasterit. Pohjakerroksen pinta oli rustikoitu pilastereita myöten.

Empiretalo koki kokonaisvaltaisen muutoksen siirryttyään kauppaneuvos Jakov Tschernischeffin omistukseen vuonna 1883. Yksityistalo muutettiin 16 asunnon vuokrataloksi ja samalla sen julkisivun uusklassinen ilme muodistettiin raskaaseen uusbarokkityyliin pietarilaisen arkkitehti W. Reissin piirustusten mukaan. Muutos oli dramaattinen: julkisivu kruunattiin kupolimaisella kattorakenteella ja suureellinen kipsistä valmistettu ornamentiikka sekä voimakas rustikointi valtasivat rakennuksen julkisivun. (Kärki et al. 1986, passim.)

Pohjoisesplanadi 7:n historiassa koitti jälleen uusi vaihe, kun Ruotsin valtio osti rakennuksen vuonna 1921 perustaakseen lähetystönsä vastaitsenäistyneen Suomen pääkaupunkiin. Huonokuntoinen vuokratalo vaati laajamittaisen peruskorjauksen, jotta sen tiloja voitaisiin käyttää lähetystötarkoituksessa. Samalla rakennuksen fasadia muokattiin uudelleen. Rakennuksen kolmas ja nykyinen julkisivu valmistui vuonna 1923 ruotsalaisen arkkitehti Torben Grutin suunnitteleman laajan peruskorjauksen yhteydessä. Se on pastissi Nicodemus Tessin nuoremman suunnitteleman Tukholman kuninkaanlinnan (1692–1770) pohjoisfasadista. Tessin oli puolestaan kuninkaanlinnaa suunnitellessaan inspiroitunut italialaisesta barokin ja renessanssin palatsiarkkitehtuurista. Grutin suunnittelema fasadi on rapattu sileäksi ja sitä jäsentää graniittinen barokkityylinen portaali. Fasadi on rauhallisen klassistinen ja horisontaalinen ja varsin niukasti koristeltu. Yhteys Tukholman linnaan on ilmeinen.

Ideologiset ja esteettiset syyt julkisivumuutosten taustalla

Arkkitehti Juha Ilonen esittelee kirjassaan Kolmas Helsinki: Kerroksia arjen arkkitehtuurissa (2013) Helsingin kantakaupungin rakennuskannan kerrostumia ja syitä niiden taustalla. Rakennusten muokkaaminen ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin tavallinen ja suorastaan väistämätön ilmiö. Kaupunki ei ole milloinkaan valmis, vaan sen sijaan jatkuvassa, dynaamisessa muutoksessa.  Ilonen (2013, 3, 39) toteaa julkisivujen muodistamisen liittyneen tyypillisesti rakennusten korottamisiin, joiden yhteydessä rakennuksen vanha osa usein ”ajanmukaistettiin”. Hän kuitenkin huomauttaa, että muodistuksia tehtiin myös esimerkiksi poliittisista syistä.

Torben Grutin suunnittelema Tukholman linnaa mukaileva nykyinen fasadi on luonnollisesti tulkittu poliittisesti motivoituneeksi valinnaksi.

”Jag valde som alfabet för detaljbildningen Tessins romerska palatsarkitektur såsom lämpligast att officiellt i Finland representera Sverige. Att märka är, att det neoklassiska formspråk – – sedan ett hundratal år i Finland betecknar rysk tradition och således icke där kunde ifrågakomma på Sveriges representationsbyggnad.” (Ks. Kärki et al. 1986, 129–130).

Yllä oleva Grutin oma selostus suunnittelutyöstään vahvistaa tämän käsityksen, sillä hän toteaa Tessinin palatsiarkkitehtuurin olevan sopivin edustamaan Ruotsia Suomessa, ja ettei Suomessa Venäjän vallan aikaa symboloiva uusklassinen muotokieli tule Ruotsin suurlähetystön kohdalla kyseeseen. Fasadin oli siis tarkoitus korostaa Suomen historiaa osana Ruotsia ja länsinaapurin läsnäoloa Suomen pääkaupungin paraatipaikalla.

Rakennustaiteelliset syyt ovat tietysti yhtä lailla keskeisiä tarkasteltaessa syitä rakennuksen muodonmuutosten taustalla. 1880-luvulla rakennetun toisen julkisivun runsas ja mahtipontinen uusbarokki kuvasti aikansa vaurastuvan porvariston elämäntapaa. Usein vuokrakasarmitkin suunniteltiin palatsimaisiksi. Pohjoisesplanadi 7:n uusbarokkivaihe liittyykin arkkitehtonisesti Pohjoisesplanadin läntisen osan komeaan uusrenessanssityyliseen asuin- ja liiketaloarkkitehtuuriin. Kauppatorilla se kuitenkin poikkesi räikeästi naapureistaan, vaaleista empiretaloista, ja julkisivu sai jo valmistumisensa aikoihin kovaa kritiikkiä osakseen.

1800-luvun lopun koristeellinen historismi oli 1900-luvulla pitkään väheksyttyä. Grutin suunnittelemat muutostyöt otettiinkin ilolla vastaan Arkkitehti-lehden arviossa vuonna 1924. Hänen katsottiin uusineen ”venäläisen pohatan pilaaman vanhan rakennuksen” (Lindberg 1924, 57). Myös Grut luonnehti 1880-luvun julkisivua ”huonoksi kipsiarkkitehtuuriksi” (Kärki et al. 1986, 129). Arkkitehti-lehdessä todettiin, että ruotsalaisesta hillitystä barokkiklassismista inspiroitunut suunnitelma sen sijaan sopi hyvin sekä 1920-luvun modernin klassismin ihanteeseen että vanhojen empiretalojen viereen.

Arkkitehti-lehden arviota voi myös tulkita Suomessa itsenäistymisen jälkeen ilmenneen venäläisvastaisuuden heijastumana. Taidehistorioitsija Renja Suominen-Kokkonen on artikkelissaan (2016) käsitellyt Suomen ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin ja -esineistön ikonoklastista tuhoamista itsenäistymisen jälkeisinä vuosina. Ortodoksikirkkoja ei valtion näkökulmasta pidetty kansallisena, eikä myöskään länsieurooppalaisena kulttuuriperintönä, vaan pikemminkin vihollisvallan monumentteina. Ne koettiin negatiivisena kulttuuriperintönä, joka haluttiin tietoisesti unohtaa ja sysätä syrjään. Lienee siis syytä olettaa, että lähetystörakennuksen muodonmuutosta kehuttiin myös poliittisista, eikä ainoastaan rakennustaiteellisista syistä. 1920-luvulla halveksuntaa ilmeisesti herätti paitsi prameileva uusbarokki, myös talon entinen omistaja, venäläinen kiinteistöpohatta Tschernischeff. Sen sijaan Ruotsin Kuninkaanlinnan ”pikkusisarta” ei ainakaan Arkkitehti-lehdessä pidetty ruotsalaisten imperialistisena eleenä. Kenties se enemmänkin otettiin vastaan tervetulleena ilmauksena Suomen yhteydestä Ruotsiin ja Länsi-Eurooppaan.

Kaupunkikuvan kalske

Voidaan myös pohtia, kuinka Pohjoisesplanadi 7:n julkisivun muutokset ovat vaikuttaneet Helsingin keskeiseen kaupunkikuvaan, ovathan Kauppatorin alue ja Pohjoisesplanadilla sijaitsevat rakennukset Helsingin ”postikorttimaisemaa” ja keskeinen osa merellisen Helsingin identiteettiä. Venyttäessämme ranskalaisen tieteenhistorioitsijan Bruno Latourin (2002) kuvakalskeen (iconoclash) kategorioita kokonaisen kaupunkimaiseman tarkasteluun, voimme todeta, että kaupunkikuvaa on muodistettu, rikottu sekä korvattu uudenlaisilla kuvilla. Alun perin yhtenäistä empireajan kaupunkikuvaa on hajotettu, mikä voidaan nähdä kaupunkimiljöön kuvakalskeena.

On hankalaa havaita, minkälaisia ”kalskahduksia” ympärillämme olevat rakennukset ovat kohdanneet. Ellei kyse ole suoranaisista raunioista, rakennusten julkisivut pyritään usein pitämään edustuskelpoisina, jolloin myös mielikuva niistä suosii eheyden ja muuttumattomuuden vaikutelmaa. Onhan juuri julkisivu se ”kuva”, johon koko rakennus helposti tiivistyy niin mielikuvana kuin fyysisenä kohteena. Latourin kategorioita soveltaen voidaan ajatella, että Pohjoisesplanadi 7:n julkisivumuutosten taustalla on ollut halu korvata muodista mennyt ja mahdollisesti myös poliittisista syistä arvonsa menettänyt julkisivu uudella.

Rakennusten muodonmuutokset voidaan ymmärtää tai selittää välttämättömänä korjaamisena tai kunnossapitona, vaikka käytännön toteutus voi tarkoittaa rikkomista ja arkkitehtonisten taideteosten tärvelyä. Ilonen (2013, 3) toteaa, että muokatut rakennukset ovatkin rakennussuojelun näkökulmasta ongelmallisia. Rakennusten kerrostumat ovat toisaalta olennainen ja väistämätön osa kaupungin kudelmaa. Toisaalta suojelun lähtökohtana on useimmiten vaalia rakennuksen alkuperäisen arkkitehtuurin säilymistä.

Helsingin vanha empirekeskusta on suurimmaksi osaksi säilynyt matalana ja yhtenäisenä kaupunkimiljöönä, vaikka sen rakennuksiin on kohdistunut aikojen saatossa kosolti muutoksia. Alueen arvo alettiin ymmärtää 1930-luvulla, mutta sen luonteenomainen, matala kaupunkikuva oli vielä tuolloin uhattuna: tästä kertoo esimerkiksi vuoden 1931 suunnitelma Ruotsin suurlähetystön kolmikerroksisten naapuritalojen korottamisesta seitsemänkerroksisiksi (HS 1931). Empirekeskusta suojeltiin 1950-luvulla, mutta rakennusten sisätilat ja sisäpihat ovat kokeneet muutoksia aivan viime vuosiin asti: esimerkkeinä tästä ovat kaupungintalon raju uudistaminen 1960-luvulla ja torikortteleiden uudelleenjärjestely 2000-luvulla. Lisäksi tällä hetkellä ajankohtaiset suunnitelmat Eteläsataman rakentamisesta asettavat Helsingin merellisen julkisivun jälleen keskustelun aiheeksi (Ks. Kervanto Nevanlinna & Häyrynen 2021, 45–54). Kalskeen problematiikka on siis jatkuvasti ajankohtainen kysymys Helsingin vanhan keskustan rakennusperinnön kannalta: kuinka suuria ”kalskahduksia” sallimme arvokkaimmissa kulttuuriympäristöissämme, ja millä perusteilla?

Helmi Anttila, Iida Heiskala, Iida Kuivalainen, Hilla Männikkö, Heikki Vasara

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat (HS) 1931. Vaikea fasaadiratkaisu. Helsingin Sanomat 13.9.1931, s. 10–11.

Ilonen, Juha 2013. Kolmas Helsinki: kerroksia arjen arkkitehtuurissa. Helsinki: AtlasArt.

Kervanto Nevanlinna, Anja & Häyrynen, Maunu 2021. Eteläsatama ja kaupunkisuunnittelupolitiikan käänne. Kenen kaupunki? Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla. Toim. Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala, Timo Tuomi. Helsinki: Docomomo Suomi Finland, ICOMOSin Suomen osasto, Rakennustaiteen Seura, Rakennusperintö-SAFA 2021.

Kärki, Pekka, Staffan Nilsson & Tove Riska 1986. Sveriges Ambassad i Helsingfors. Stockholm: Byggnadsstyrelsen.

Latour, Bruno 2002. What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars? Iconoclash: Beyond the image Wars in Science, Religion, and Art. Ed. by Latour, B. & Weibel, P. London and Cambridge, MA, 16–40.

Lindberg, Carolus 1924. Ruotsin lähetystötalo Helsingissä. Arkkitehti no 5, 1.5.1924, s. 57–58.

Suominen-Kokkonen, Renja 2016. Negative Heritage in the Historical Culture of Finnish Art History. Konsthistorisk tidskrift / Journal of Art History 85.3 (2016), 225–239.