Avatusta pyhäinjäännöslippaasta katsovat Pyhän Lucian silmät. Kumpikin omaan suuntaansa, omissa ajatuksissaan.

Myöhäiskeskiajan kuvissa pyhä Lucia esitetään usein sokaistuna marttyyrina, joka kantaa omia silmiään vadilla. Toinen keskiajalla yleinen konteksti silmien esittämiselle irrallaan kasvoista on votiivi: hopeasta, vahasta tai puusta tehty lahja, jolla kiitettiin pyhimystä häneltä saadusta avusta. Usein rukoukseen vastauksena saatu apu oli nimenomaan parantumista jostakin sairaudesta, ja votiiviesineet oli muotoiltu parannetun ruumiinosan kuvaksi. Silmäsairaudesta parantunut toi kiitollisena pyhimyksen haudalle silmien kuvan.

Valokuvataiteilija Jenni Hailin teoksessa nuken silmät katsovat omiin suuntiinsa varhaisesta valokuvakehyksestä, daguerreotyypille tarkoitetusta rasiasta. Silmien kuva on toteutettu ferrotyyppinä, joka on daguerreotyypin tavoin uniikki, metallilevylle tehty valokuva. Hampaani, silmäsi -teossarjan kolmessa kuvassa tummille levyille on tallennettu säilyttämisen, ruumiillisen muistin ja kuolevaisuuden elementtejä: perintönukeilta perittyjen silmien ohella kuvissa on kokoelma taiteilijan omia maitohampaita ja museossa kohdattu täytetty apina (jolla on hätkähdyttävät, suuret hampaat ja tietenkin täytetyille eläimille kuuluvat lasisilmät). Säilyttämisestä ja muistamisesta fyysisinä tekoina on kyse myös teosten olomuodossa ja valmistusprosessissa. Teosten olennaisiin rakennusaineisiin kuuluvat kuva-aiheiden lisäksi taiteilijan hallitsemat yli 150 vuotta vanhat valokuvatekniikat sekä yhtä vanhat, valokuvien säilytykseen ja esittämiseen tarkoitettujen rasioiden osat.

Daguerreotypia oli ensimmäinen kaupalliseen käyttöön vakiintunut valokuvamenetelmä., joka oli käytössä erityisesti 1840- ja 1850-luvuilla. Herkkäpintaiset kuvat asennettiin koristeellisten rasioiden suojaan. Nykyisin säilyneet daguerreotyypit ovat etenkin Euroopassa museoiden ja keräilijöiden palvomia harvinaisuuksia. Jos daguerreotyyppiä on säilytetty huonoissa olosuhteissa, jäljellä saattaa olla enää peilimäinen hopeapinta: kuva on poissa.

Jenni Haili on koonnut käyttämänsä daguerreotyyppirasiat vanhojen rasioiden rikkinäisistä osista, jotka on ostettu Yhdysvalloista. Niissä ei ollut jäljellä edes hopealevyjä. Rasioiden ja niihin muinoin kuuluneiden kuvien vaiheet ennen myyntiin tuloa ovat tuntemattomat. Niiden kohtaloon on todennäköisesti liittynyt huonon onnen lisäksi unohdusta, välinpitämättömyyttä ja tietämättömyyttä.

Valokuvatutkija Steve Edwards huomauttaa, että daguerreotyyppejä julkaistaessa ja analysoitaessa niiden rasiat on usein sivuutettu tai jopa rajattu reproduktion ulkopuolelle ja huomio on kohdistettu yksinomaan itse kuvaan, ikään kuin daguerreotyyppi ei olisikaan kolmiulotteinen esinekokonaisuus. Tätäkin voi mielestäni kutsua kuvakalskeeksi: vaikka rasioita ei ole fyysisesti rikottu ja poistettu kuvan ympäriltä, se on tehty virtuaalisesti. Samanlaista huomion ja kuvan rajausta on kohdistunut muihinkin varhaisiin valokuviin, ja sitä näkyy jonkin verran edelleen myös museoissa niiden näyttelykehystyksissä. Kuva-alaa on pidetty oleellisempana kuin kuvan muita materiaalisia ulottuvuuksia, ja kuva-alaa ympäröivät marginaalit tai pohjustusmateriaalit on peitetty uuden passepartout’n alle. Valokuvatutkimuksessakin on onneksi sittemmin vahvistunut ymmärrys valokuvista kokonaisina, materiaalisina ja esineellisinä objekteina, ja esimerkiksi kansainvälinen Daguerreobase-hanke tuo esiin daguerreotyyppien moniulotteisuuden.

Mitä vanhempi valokuva on, sitä suuremmalta pyhäinhäväistykseltä tuntuu sen tuhoaminen tai heitteillejättö. Jotakin pyhää on erityisesti daguerreotyypissä. Monistamattomuus, kiiltävä hopeapinta, korkea ikä ja valmistusmenetelmän vaikeus pyhittävät sen. Koristeellinen rasia varmistaa, ettei pyhyys jää keneltäkään huomaamatta. Sitä katsoessani en voi olla ajattelematta relikvaarioita. Keskiajalla pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä säilytettiin relikvaarioissa, kallisarvoisissa rasioissa tai säiliöissä, jotka ilmaisivat ulkomuodollaan sisältönsä pyhyyttä. Pyhyys oli myös tarttuvaa: vaikka reliikki olisi siirretty vanhasta relikvaariosta uuteen, vanha relikvaario oli edelleen täynnä pyhyyttä, tullut reliikiksi itsekin. Myös kadonneiden daguerreotyyppien läsnäolo jää haamusärkynä rasioiden kansiin.

Jenni Hailin teoksessa kovia kokeneet daguerreotyyppien kannet pyhittyvät uudelleen: ne jatkavat elämäänsä taiteena, johon sisältyy ymmärrys siitä, mitä kerran olivat, ja saavat samalla lukuisia uusia mahdollisia merkityksiä.

Sofia Lahti

Kirjallisuutta:

Steve Edwards: Making a Case: Daguerreotypes (www.britishartstudies.ac.uk/issues/issue-index/issue-18/making-a-case)

Sofia Lahti: Silverarmar och silkeshuvuden. Tahiti 1/2020 (https://tahiti.journal.fi/article/view/90564)

Laura Sallas: A silver window on history: Daguerreotypes in Finland in the 19th century. – Daguerreotype Journal, nr 2/2015.

Daguerreobase: http://www.daguerreobase.org/fi/

Jenni Haili: https://www.jennihaili.com/