Avainsana-arkisto: maalatut puuveistokset

Michel Sittow ja Tallinna myöhäiskeskiajan taidekeskuksena

Viron Taidemuseoon kuuluvassa Nigulisten museossa Tallinnassa on esillä Michel Sittowin tuotantoa esittelevä näyttely Michel Sittow Pohjolassa? Alttarikaapit vuoropuhelussa (5.11.2023 saakka).

Kuva: Arto Kivimäki.

Michel Sittow (n. 1469–1525) oli tallinnalaislähtöinen taiteilija, joka työskenteli Euroopan hoveissa; hänen tunnetuimmat teoksensa ovat ilmeikkäitä muotokuvia. Nyt esillä olevan näyttelyn fokus on hänen työhuoneensa toimissa Tallinnassa, joilla on pieni kosketuspinta myös Suomeen. Näyttely koostuu pääosin kolmesta näyttävästä alttarikaapista, jotka on asetettu peräkkäin museon suureen tilaan, eli entiseen Pyhän Nikolauksen kirkon päälaivaan. Kaksi alttarikaapeista on museon omista kokoelmista ja yksi on tuotu Ruotsista, Bollnäsin kirkosta Hälsinglandista.

Museon omaan kokoelmaan kuuluvat alttarikaapit ovat ns. Kärsimysalttarikaappi (1510–1515) ja Pyhä suku -alttarikaappi. Ensin mainitun, maalauksista koostuvan teoksen pääaiheena on ristiinnaulitseminen, ja ovien taustapuolilla on kuvattuna neljä pyhimystä. Nämä kuitenkin päällemaalattiin melko pian alkuperäisen maalaustyön jälkeen, noin 1518–1525, ja tämä maalaustyö on yhdistetty Sittowiin. Myöhemmin, luterilaisella ajalla, alttarikaapista tehtiin epitafi. Brysselissä valmistettu Pyhä suku -alttarikaappi puolestaan ei suoraan liity Sittowiin, mutta on ajateltu, että sen aihe on vaikuttanut Sittowin työhuoneen toteuttamaan Bollnäsin alttarikaapin sommitteluun ja aihevalintaan.

Nigulisten omiin kokoelmiin kuuluvan Kärsimysalttarikaapin ovien taustapuolen maalauksia tutkimassa Saila Leskinen, Elina Räsänen ja näyttelyn pääkuraattori Merike Kurisoo. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Bollnäsin alttarikaapin (1510–1520) ovien maalausten tyylilliset yhtymäkohdat Tallinnan Kärsimysalttarikaapin ovien kanssa todettiin ensi kerran jo 1980-luvulla. Bollnäsin alttarikaapin pääaihe on esitetty veistosten muodossa ja se on siis sama kuin toisessa Tallinnassa olevassa alttarikaapissa, pyhä suku. Tämä nykyään varsin tuntematon aihe kuvaa Jeesuksen äidinpuoleista sukua, Neitsyt Marian äidin Pyhän Annan kolmea aviomiestä ja heidän jälkeläisiään. Suomessakin on yksi tätä aihetta esittävä suuri alttarikaappi, Vöyrin kirkossa Pohjanmaalla. Uskomus Annan kolmesta avioliitosta oli jo aikanaan kiistanalainen, ja kuvalliset esitykset ajoittuvat melko lyhyelle ajalle 1500-luvun vaihteeseen. Sommitteluvaihtoehtoja oli useita; Bollnäsin ja Tallinnan kaapeissa Neitsyt Maria ja äiti Anna istuvat vierekkäin, Vöyrillä korostuvat Maria siskoineen etualalla, ja Pyhä Anna seisoo Marian takana. Myös Pyhä Anna itse kolmantena -aihe saatettiin liittää osaksi pyhä suku -aihetta (ks. Räsänen 2009, erit. 138–139, 214–216).

Nigulisten näyttelyssä esitellään tallinnalaista tuotantoa Sittowin työhuoneen ympäriltä tai siihen mahdollisesti liitettynä. Mukana on myös yksi Suomen kansallismuseosta lainaan saatu teos, istuvaa Jobia esittävä monivärinen puuveistos 1500-luvun alusta. Se on alun perin Helsingen eli nykyisen Vantaan Pyhän Laurin kirkosta. Lehmuksesta valmistettu täysplastinen veistos yhdistettiin aiemmassa tutkimuksessa Henning von der Heide -nimiseen tekijään, mutta jo C. A. Nordman 1960-luvulla (1965, 462) epäili tätä. Veistoksessa paiseinen Job istuu kivellä, vain pieni lannevaate ympärillään. Hahmo nojaa oikealla kädellä poskeensa, vaurioitunut vasen käsi lepää polven päällä. Vanhan testamentin kärsivä Job nähtiin Jeesuksen edeltäjänä, ja vaikuttaa siltä, että tämä hartaudellinen idea vahvistui entisestään protestanttisen reformaation kynnyksellä.

Näyttelyluettelossa yksi kuraattoreista, myöhäiskeskiajan taiteen asiantuntija Jan Friedrich Richter (2023, 99) yhdistää Job-veistoksen Tallinnaan taidekeskuksena. On hyvinkin mahdollista, että kyseisen veistoksen on valmistanut Tallinnassa toiminut työhuone. Mitä ilmeisimmin Jobissa on paljon samaa Bollnäsin alttarikaapin veistettyjen hahmojen kanssa: otsakiehkura ja ylipäänsä parran ja hiusten muotoilu; lommolla olevat posket ja pieni suu; voimakkaat rypyt silmien ympärillä. Nämä ovat myös eteläisestä Saksasta saatujen vaikutteiden tyylillisiä piirteitä, kuten museon näyttelyteksti kertoo.

Huomiota kiinnittää myös hienostuneet ja suhteellisen pienet kädet – vaikka Jobin käsivarsien lihaksisto on kuvattu hyvinkin vahvaksi, käsissä eivät korostu suonet tai rystyset. Nordman huomioi (1965, 462) myös käsivarsien lihakset, jotka hänestä oli tehty ”väärin” eli lihasten ei pitäisi lepotilassa pingottua kuvatulla tavalla. Hän arvelee veistäjän ottaneen mallia ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Tämäntapainen ajatuskulku, jossa muotoyksityiskohtia selitetään ”rikkinäisen puhelimen” ja tekijän erheen kautta näyttäytyy Nordmanin päättelyssä muuallakin (ks. tästä Räsänen 2020).

Job, monivärinen puuveistos, lehmusta, n. 1500. Kuva: Suomen kansallismuseo / Historialliset kokoelmat.

Helsingen kirkolla ja Uudenmaan alueella oli vanhat, tiiviit suhteet lahden yli Tallinnaan ja Pohjois-Viroon. Kirkossa olleen, mutta palossa tuhoutuneen Pyhää Marttia esittäneen kuva-aiheen on myös uskottavasti tulkittu viestineen kansanomaisesta kulttiperinteestä, ja viitanneen enemmänkin vaikutteisiin etelästä kuin lännestä (Heliö 2020). Job-veistos näyttäytyy myös historioitsija Tapio Salmisen (2013) ohittamattoman Helsingin pitäjän historiateoksen kansikuvassa. Salminen on myös vähän aikaa sitten julkaissut artikkelin Sittowin suvusta yhdessä Tarton yliopiston tuoreen taidehistorian professorin Anu Mändin kanssa. Sittowin äiti Margareta oli nimittäin todennäköisesti kotoisin Suomen puolelta (Mänd & Salminen 2021), kuten Paul Johansen esitti jo 1940-luvulla. Johansen (1940) myös tunnisti Sittowin olevan syntyisin Tallinnasta ja kokosi arkistoaineiston perusteella yhteen merkittävän osan hänen elämäkertaansa.

Sittow tunnettiin (ja tunnetaan) erityisesti maalauksistaan, mutta isältään oppimaltaan ammatilta hän oli puunveistäjä, jota ammattia hän Tallinnaan palattuaan myös harjoitti. Näyttelyssä huomio kiinnittyykin erityisesti veistotöihin. Esillä on useita jo 1940-luvulla Sittowille attribuoituja veistoksia (Karling 1946, 252–260), kuten Rooslepan Pyhä Yrjänä. Säilyneitä esimerkkejä Sittowin tai hänen työhuoneensa veistotaiteesta ei kuitenkaan ole pystytty varmentamaan (ks. esim. Weniger 2011, 104–107). Sittowin työhuoneen tiedetään valmistaneen todennäköisesti veistettyjä kuvia myös Suomeen: yhdelle Siuntion kirkon alttareista, mutta tämäkään kokonaisuus ei ole säilynyt (ks. tästä Leskinen 2021, erit. 49–57).

Puunveiston lisäksi Tallinnassa toimi myös taitavia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, jotka tyypillisimmin työskentelivät hautataiteen parissa. Uusin tutkimus osoittaa, että he tekivät läheistä yhteistyötä muiden taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa: konservaattori Isabel Aaso-Zahradnikova on todennut, että Tallinnan Olevisten kirkkoon kivestä veistetyn Hans Pawelsin kenotafin (1513-1515) tekijä on käyttänyt nimenomaan puunveistoon tarkoitettuja työkaluja ja tekniikoita. Richter (2023, 92-99) esittääkin, että sama, Puolasta ja Saksasta saapunut tekijäryhmä on mahdollisesti työskennellyt myös Bollnäsin alttarikaapin keskuskuvan puuveistosten parissa yhdessä Sittowin työhuoneen kanssa. Bollnäsin alttarikaappi onkin ainoa säilynyt teos, jossa yhteistyö Tallinnan eri alojen taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä on nähtävissä yhdessä kohteessa. Näyttelyssä kävijä voi nyt itse nähdä samankaltaisuuden näiden ja useiden muiden Latviasta, Virosta, Ruotsista ja Suomesta löytyvien teosten välillä ja siten todistaa vaikutteiden vaihtoa ja yhteistyötä niin maalarien, kiven- kuin puunveistäjienkin kesken.

Kuvassa rinnakkain kaksi toisiaan muistuttavaa, parrakasta mieshahmoa, joista toinen on osa alttarikaapin hahmokokonaisuutta, veistetty puusta, maalattu ja kullattu, toinen puolestaan veistetty kivestä, jossa erottuu vielä jäänteitä maalista.

Pyhään sukuun liitetty Enim (Elisabetin veljenpoika ja piispa Servatiuksen isä) kuvattuna puuveistoksena Bollnäsin alttarikaapissa (vas.), ja Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran mestari (komentaja) Wolter von Plettenbergiä esittävä, Märjamaan dolomiitista veistetty luonnollista kokoa oleva veistos, tehty alun perin Riian linnaan 1515. Teos on lainassa Latvian Historiallisesta museosta. Kuvat: Saila Leskinen.

Laadukkaassa näyttelyluettelossa erityisen kiinnostavaa on huomio, joka on annettu teosten elinkaarille. Mukana on paljon historiallisia valokuvia, jotka kertovat erilaisista esillepanoista ja vaiheista. Bollnäsin alttarikaappi ilmestyy kirjallisiin inventaariluetteloihin vasta 1600-luvun lopussa, mikä onkin tyypillistä. Suomessa monet teokset tosin mainitaan ensi kerran vasta paljon myöhemmin. Bollnäsin alttarikaappi paljastaa hyvin selvästi vaiheen ”elämästään” 1920-luvulla: tällöin paikallinen puuseppä veisti uuden Pyhä Anna -figuurin kadonneen tilalle, ja tämä veistos on edelleen osa teoksen nykyistä olomuotoa. Tällä tavoin uusilla veistoksilla täydennettyjä alttarikaappeja on Suomessakin, kuten Vanajan ja Brändön alttarikaapit.

Bollnäsin Pyhä suku -alttarikaapin keskusosan yksityiskohta: Neitsyt Maria (vas.) ja 1920-luvulla tehty uusi Pyhä Anna. Kuva: Arto Kivimäki.

Aiemmin mainittu Job-veistos päätettiin lahjoittaa, muiden Helsingin pitäjän seurakunnan omistamien keskiaikaisten veistosten ohella, Yliopiston museoon jo vuonna 1859. Veistokset olivat kuitenkin vielä vuonna 1876 asehuoneen ullakolla, Reinhold Hausenin käydessä tutkimassa kirkkoa. Hausen tulkitsi veistoksen aiempien mainintojen lailla Lasarukseksi. Seuraavana vuonna 1877 Job-veistos siirrettiin silloiseen Valtion historialliseen museoon (Hyvönen 1994, 138).

Nigulisten museo on profiloitunut tuottamaan mielenkiintoisia, välillä pienimuotoisiakin näyttelyitä, jotka tuovat esiin vanhaa taidetta tutkimusperusteisesti. Se noudattaa museoille ja hyville näyttelyille keskeistä periaatetta: ei näyttelyä ilman tutkimusta, eikä tutkimusta ilman näyttelyä. Tälläkin kertaa museo on yhteistyökumppaneineen tehnyt vaikuttavaa työtä. Michel Sittow Pohjolassa? -näyttelyn ovat kuratoineet Merike Kurisoo (Viron taidemuseo), Greta Koppel (Viron taidemuseo), Lars Nylander (Hälsinglandin museo) ja Jan Friedrich Richter (Staatliche Museen zu Berlin).

Michel Sittow Pohjolassa? -näyttely on osa samannimistä, kansainvälistä ja monialaista tutkimushanketta, joka sai alkunsa uraauurtavasta Sittowin näyttelystä, joka oli vuonna 2018 esillä Washingtonissa Yhdysvalloissa National Gallery of Artissa sekä Viron Taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa. Sen yhteydessä julkaistiin laaja, näyttelyn kuraattoreiden Greta Koppelin ja John Oliver Handin toimittama näyttelyluettelo, joka on myös ensimmäinen kattava kooste Sittowin tuotantoon englanniksi: Michel Sittow. Estonian Painter at the Courts of Renaissance Europe (Yale University Press, New Haven and London, 2018).

Nyt esillä olevan näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke on myös Kuvakalske-hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeet järjestivät yhdessä Üle mere – yli meren -seminaarin 14.10.2022 Helsingissä. Tallinnassa järjestetään 18.10.2023 konferenssi, joka jatkaa teemaa kulttuurisuhteista ja verkostoista.

Elina Räsänen ja Saila Leskinen

Tämän kirjoituksen myötä tahdomme muistaa vuoden 2022 lopussa yllättäen menehtynyttä taidehistorian maisteriopiskelijaa Päivi Heliötä. Päivi oli perehtynyt Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon, ja hän oli innostunut myöhäiskeskiajan tutkimuksesta ja Tallinnan vaikutuksesta.

 

Kirjallisuus

Heliö, Päivi 2020. Helsingan Pyhä Martti. Poikkeama totuttuun kuvatraditioon. Julkaisematon kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taideteokset ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko, Helsinge kyrka St Lars 500, Tutkielmia kirkon historiasta, toim. Marja-Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat, 137–162.

Johansen, Paul 1940. Meister Michel Sittow, Hofmaler der Königin Isabella von Kastilien und Bürger von Reval. Jahrbuch der Preussischen Kunstsammlungen 61, 1–36.

Karling, Sten 1946. Medeltida träskulptur i Estland. Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien, Stockholm.

Leskinen, Saila 2021. Maria ja seitsemän apostolia. Siuntion kirkon puuveistosten elinkaari ja attribuutio. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn. Näyttelyluettelo 2023.

Mänd, Anu & Tapio Salminen. Michel Sittow’s Maternal Grandfather and His Identification in Medieval Sources. Acta Historica Tallinnensia 27/2 2021, 247–274. https://doi.org/10.3176/hist.2021.2.01

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Richter, Jan Friedrich 2023. Tallinn as a Late Medieval Art Centre. Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn, 85-99.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa, SMYA–FFT 116, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2020. Interpreting an Anomaly: The Encounter between Olga Alice Nygren and Carl Axel Nordman with the Crowned Saint Anne. Journal of Art Historiography, June 2020, 1–19. Guest edited by Julia Trinkert and Reinhard Köpf. https://arthistoriography.files.wordpress.com/2020/05/rc3a4sc3a4nen.pdf

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Weniger, Matthias 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Ludwig, Kiel.

Koerun krusifiksin paljastukset ja Christian Ackermann

Koerun kirkon krusifiksi on yksi niistä teoksista, joita on tutkittu perusteellisesti puunveistäjä Christian Ackermanniin kohdistuneessa tutkimushankkeessa Christian Ackermann – Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas (2016–2020). Nigulisten kirkossa Tallinnassa oli vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa esillä samaa nimeä kantava laaja näyttely, joka esitteli Viron barokkikauden skandaalinkäryisimmän ja etevimmän kuvanveistäjän sekä Viron ensimmäiseksi vapaaksi taiteilijaksi kutsutun Ackermannin elämää ja taidetta.

Koerun kirkon krusifiksi näytteillä Nigulisten kirkossa. Kuva: ackermann.ee

Christian Ackermann (toimi Tallinnassa n. 1674‒1707/1710) oli syntynyt Königsbergissä ja kouluttautunut Danzigissa, Tukholmassa ja Riikassa. Nuori ja lahjakas Ackermann tuli Tallinnaan 1670-luvun alussa ja ryhtyi melko pian vastustamaan virallista ammattikuntaa edustavia tekijöitä. Hänen radikaalisuutensa herätti närää, ja käsityöläismestarit valittivat Tallinnan raadille tämän käyttäytyvän kuin antiikin kuvanveistäjä Feidias Ateenasta (Hiiop, Kreem 2020). Vuonna 1677 raati kuitenkin päätti antaa hänelle oikeuden toimia vapaana mestarina ilman ammattikunnan jäsenyyttä ja myönsi siitä myös kirjallisen todistuksen (Kröönström, Kriivan 2020). Merkkinä siitä, että kyseessä todella oli tuon ajan paras mestari, on se, että suurin osa parin seuraavan vuosikymmenen aikana tehdyistä kirkkojen sisustuksista on peräisin juuri Ackermannin työhuoneelta. Jälkikäteen katsottuna hän olikin itse asiassa kuin Tallinnan Feidias: vanhojen käsityöperinteiden hajottaja ja uudenlaisen taiteen puolestapuhuja (Kröönström, Kriivan 2021).

Ackermannin yhdeksi mestariteokseksi todettu Koerun kirkon krusifiksi on nimetty hänelle tyylianalyysin perusteella. Kristus-veistos on todella mestarillinen työ sekä muodon että yksityiskohtien perusteella. Lihakset, luut, iho ja jopa imusolmukkeet on veistetty pienimpiin yksityiskohtiin saakka, mikä tekee siitä erittäin naturalistisen. Kyseessä on yksi Ackermannin myöhemmistä teoksista, joka todennäköisesti valmistui 1690-luvun jälkipuoliskolla.

Kuvassa on rinnakkain kaksi kuvaa samasta, ristiinnaulittua Kristusta esittävästä puuveistoksesta. Toisessa kuvassa valkoiseksi maalattu Kristus riippuu ruskealla ristillä. Toisessa kuvassa maalipinta on osittain poistettu, ja sen alta on paljastunut Kristuksen ihon ja hiusten väsisävyjä, sekä ristin päihin tehtyjä värillisiä maalauksia.

Krusifiksi Koerun kirkossa ennen tutkimusten alkua (vas.) ja alkuperäisasun palauttamisen ollessa kesken (oik.). Kuvat: ackermann.ee

Röntgentutkimukset paljastivat, miten Ackermann käytti veistosten rakentamiseen erilaisia puulohkoja yhdistämällä ne nauloilla ja liimalla. Tällaisen tekniikan tavoitteena oli veistosten kestävyys ja todennäköisesti myös materiaalin säästäväinen käyttö. Vaikuttaakin siltä, että Ackermannin myötä Tallinnaan saapui tapa käyttää metallirakenteita puuveistoksen sisäisen rakenteen vahvistamiseksi (Kodres 2021).

Mustavalkoinen röntgenkuva ristillä riippuvan Kristus-veistoksen yläosasta.

Röntgenkuva krusifiksin yläosasta. Kuva: ackermann.ee

Tutkimusten aikana otetuista värinäytteistä paljastui, että myöhempien värikerrosten alla on erinomaisesti säilynyt alkuperäinen maali. XRF-analyysit osoittivat, että päällimmäinen valkoisen maalin kerros (tai kerrokset) ovat myöhempiä lisäyksiä. Alkuperäisen värin esille ottamisen pienimittaisissa kokeiluissa paljastuikin erittäin hyvin säilynyt, harvinainen barokin aikainen väripinta. Polykromialla oli muotoiltu lempeät värisävyjen siirtymät sekä valot ja varjot, ikään kuin Kristuksen muotokuva olisi maalattu kankaalle. Riutuvan uhrin ihon sävyn saavuttamiseksi oli taidemaalari ensin kattanut pinnan vihertävällä pohjavärillä ja levittänyt sen päälle kalpeita värisävyjä. Tämä tekniikka sai alkunsa Bysantista ja sitä käytettiin laajasti keskiajalla antamaan kuville mystinen vaikutelma.

Lähikuva Kristus-veistoksen kasvoista ja rinnasta. Veistosta peittävä valkoinen maali on osittain poistettu niin, että kuvassa näkyy orjantappurakruunun vihreää väriä, verta otsalla, ruskea parta ja hiukset, sekä ihon väriä kasvoilla ja rinnalla.

Krusifiksin alkuperäistä polykromiaa ja yksityiskohtia. Kuva: ackermann.ee

Alkuperäisen maalikerroksen laajuus ja laatu herättivät keskustelun mahdollisuuksista palauttaa krusifiksi alkuperäiseen asuunsa, ja pitkän pohdiskelun jälkeen näin päätettiinkin tehdä. Päätöstä tuki myös se, että kyseessä ei ollut tiettyyn veistosryhmään tai isompaan kokonaisuuteen kuuluva veistos, vaan erillinen teos. Siten prosessi ei vaarantanut mahdollisten myöhempien muutosten aikaansaamia uusia kokonaisuuksia (Kreem, Kriivan 2021). Valkoinen väri piilotti siis vaalean taitavasti maalatun ihon, hopeisen lannevaatteen, ruskeat hiukset ja vihreän piikkikruunun. Paksun öljymaalin alta eivät paljastuneet ainoastaan alkuperäiset värit, vaan myös hienot veistosdetaljit.

Iso yllätys olivat mustaksi maalatun ristin päistä paljastuneet neljän evankelistan korkealaatuiset figuratiiviset maalaukset, jotka ovat harvinaisia sekä ikonografisesti että laadun kannalta. Tutkimalla taiteilijan käsialaa paljastui lisäksi, että Tallinnan Kaupunginmuseon kokoelmaan kuuluva, kankaalle maalattu Pyhä ehtoollinen ja Koerun krusifiksin ristin päissä olevat maalaukset ovat ilmeisesti saman henkilön tekemiä. Tämä saman mestarin kahden teoksen yhdistäminen on tärkeä havainto, joka laajentaa taas yleiskuvaa virolaisesta uuden ajan alun taiteesta. Maalaus ei ole signeerattu, mikä onkin tyypillistä 1600-luvulle, joten tekijän tunnistaminen näyttää haasteelliselta tehtävältä. Jotkut tuon ajan maalareiden nimistä tunnetaan arkistolähteistä, mutta tiettyjä maalauksia on vaikea sovittaa näihin tietoihin. Koska löytö oli niin kiehtova, päätettiin restauroida myös kyseinen huonossa kunnossa oleva Kaupunginmuseon maalaus ja laittaa se Nigulisten näyttelyssä esille krusifiksin viereen.

Ylhäällä rivissä neljän evankelistan maalatut rintakuvat pyöreissä kehyksissä mustalla taustalla. Mieshahmojen kasvot muistuttavat alapuolella olevan maalauksen hahmoja. Maalauksessa on keskelle kuvattu Jeesus ja 12 apostolia pöydän ympärillä hämärässä huoneessa.

Ristin päihin maalatut neljä evankelistaa (yllä), ja saman taiteilijan maalaama, konservoitu Pyhä ehtoollinen (alla). Kuvat: ackermann.ee

Krusifiksin tutkiminen paljasti myös, että ristin sivupäät on leikattu jostain syystä hieman lyhyemmiksi. Tämä näkyy päiden pyöreän muodon muuttumisessa litteämmäksi, mutta myös maalausten kehyskuvioiden rikkoutumisessa. Tämä tehtiin todennäköisesti silloin, kun krusifiksi asennettiin kirkon itäisen ikkunan eteen ja sen oli mahduttava täsmälleen sen syvennykseen, mikä näkyy vuonna 1896 otetusta valokuvasta. Krusifiksin ensimmäisen uudelleen maalaamisen ajankohta ei ole tiedossa, kuten ei myöskään sen alkuperäinen sijaintipaikka. Joka tapauksessa ristin päällimmäinen väri oli peräisin ajalta, jolloin sen mittoja oli jo vähennetty, koska väri peitti myös leikkuupinnat.

Nigulisten näyttelyssä oli mahdollista seurata taideteoksen elinkaaren ikään kuin takaisinpäin kääntymistä, sillä palauttaminen alkuperäisasuun oli vasta osittain toteutettu. Tämän tapauksen kanssa on ollut myös onnea, koska myöhemmät maalikerrokset ovat suojelleet alkuperäistä väripintaa ja osoittautuneet vieläpä helposti poistettaviksikin. Näyttelyn jälkeen krusifiksi palasi Viron Taideakatemian konservointilaitokselle alkuperäisen maalipinnan esiinottoprosessin loppuun viemiseksi, ennen taideteoksen palauttamista kotikirkkoonsa Koeruun (Hiiop, Rohumaa, Lepp, 2020).

Koerun krusifiksin tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon arvokasta tietoa ja myös alkuperäistä taidetta on mahdollista saada esille tutkimalla kirkkojen sisustuksia perusteellisesti.

 

Paavo Mättas

Kirjoittaja on arkeologian opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Lähteet ja kirjallisuus

Ackermann.ee. Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Koeru kiriku Kristus ristil.

Hiiop, H., Kreem, T.M. 2020. Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Eesti Kunstimuuseum.

Hiiop, H., Rohumaa, M. M., Lepp, J. M. 2020. Näitusetuur: Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. EKA Estonian Academy of Arts.

Kodres, K. 2021. Tallinna Pheidiase taasavastamine: Christian Ackermanni projekt peegeldab suurepäraselt tänapäevaseid arusaamu akadeemiast ja muuseumist ning teadmussiirde efektiivsetest vahenditest. Sirp 29.1.2021.

Kreem, T.M., Kriivan, P. 2021. Christian Ackermann Nigulistes. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Kreem, T., Kröönström, T., Aaso-Zahradnikova, I., Hiiop, H., Randla, A. 2020. Christian Ackermann – Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Eesti Kunstiakadeemia, Tallinn.

Kröönström, T., Kriivan, P. 2020. Vabameister Christian Ackermann. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Kröönström, T., Kriivan, P. 2021. Christian Ackermanni meistriteosed. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Konferenssi veistosten toimijuudesta 7.-8.11.2022 Leuvenissa

Kulkueveistos Leuvenin Pyhän Jaakobin kirkosta. Moved / M Leuven. Puku: Joseph de Backer 1840-1860. Kuva: Katri Vuola

Museo M Leuven ylläpitää Belgian Flanderin aluehallinnon tuella keskiajan ja renessanssin tutkimuksen ARDS-verkostoa. Brysselin naapurikaupungissa Leuvenissa sijaitseva museo järjestää vuosittain tämän verkoston puitteissa kansainvälisen konferenssin. Vuoden 2022 lopulla järjestetyn yhdeksännen konferenssin The Art of Devotion: The Agency Sculpture teema oli nimensä mukaisesti veistosten toimijuus hartaudellisessa kontekstissa. Osallistuin konferenssiin viitisenkymmenen muun alan asiantuntijan kanssa.  

Nimensä verkosto on lainannut brysseliläiseltä kuvanveistäjä Willem Ardsilta (n.14151453), jonka tuotantoon kuluvat muun muassa Leuvenin raatihuoneen veistokset. ARDSin tavoitteena on alueen kuvanveistoperinteen dokumentoiminen ja asiantuntijuuden kehittäminen. Lisäksi ARDS järjestää tieteellisiä, mutta myös suurelle yleisölle suunnattuja tapahtumia ja näyttelyitä. Toiminnan avulla pyritään edistämään läntisen Euroopan keskiaikaisen ja varhaismodernin ajan taiteen tutkimusta ja tunnettuutta. Museo on muun muassa tuottanut Leuvenin vasta restauroituun Pyhän Pietarin kirkkoon (Sint-Pieterskerk) yhdistetyn todellisuuden teknologian avulla kokemuksellisen näyttelyn, johon sisältyy muun muassa Leuveniin asettuneen Dieric Boutsin (n. 1410 1475) Viimeinen ehtoollinen ja Erasmuksen marttyyrikuolema -aiheisten teosten esittely. 

Konferenssiesitelmien aiheet liittyivät veistosten toimijuuteen eli niihin moniin muotoihin ja konteksteihin, jossa veistokset toimivat vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Toimijuus nivoutuu yleensä kiinteästi myös teosten aineelliseen olemiseen, erityisesti niiden aistittavaan muotoon, väritykseen ja materiaaleihin. 

Kristuksen hautaaminen -veistosryhmä Leuvenin Pyhän Jaakobin kirkosta, 1500–1525. Moved / M Leuven. Kuva: Katri Vuola

Achenin Suermondt-Ludwig-Museumin kuraattori Dagmar Preising loi esityksessään katsauksen veistoksiin, joiden pää tai jäsenet on tehty liikuteltaviksi, sekä pyhimyslegendoihin sisältyviin ihmekertomuksiin ja kertomusten kuvituksiin, joissa esiintyy puhuvia ja liikkuvia veistoksia. Skotlannin St. Andrewsin yliopistosta saapuneen Andrew Hornin aiheena olivat italialaiset ristintien pysähdyspaikkoihin liittyvät asetelmat: näitä ovat muun muassa Kristuksen sureminen  ja Kristuksen hautaaminen. Nämä asetelmat, jotka usein koostuvat luonnollista kokoa olevista maalatuista figuureista, osallistavat katsojaa Kristuksen kärsimyksen ja hänen seuraajiensa surun ruumiilliseen kokemiseen. Asetelmat liittyvät pääsiäisajan tapahtumien draamalliseen esittämiseen, mutta pysyvästi kirkkotilaan tai esimerkiksi kaupunkitilaan ”rakennettuina” ne toimivat koko kirkkovuoden hartauden kohteina. 

Konferenssin muut esitelmät käsittelivät muun muassa Mechelenin jesuiittakirkon arkkitehtuurin ja kuvaohjelman suhdetta kirkon pääalttarille asetettuun pyhäinjäännökseen, sekä 1500-1600-lukujen hautamuistomerkkien merkitystä vainajan muistamisen paikkoina ja pelastuksen edistäjinä. Konferenssin aikarajaus siis jousti barokin suuntaan. Tämä jousto mahdollisti vielä useammalle tutkimusuransa alkuvaiheessa oleville jatko-opiskelijoille foorumin tuoda tutkimustaan esiin. Edellä mainittujen aiheiden lisäksi heidän esitelmänsä käsittelivät muun muassa ihmeitä tekevien keskiaikaisten ja renessanssin ajan veistosten kopioita.  

Key note -puhujaksi kutsuttu Ralph de Koninck toi yhdessä Lise Konstantin kanssa kiinnostavasti esiin, miten reformaationajan teksteissä Neitsyt Maria -veistoksiin viitattiin ”kauniina nukkeina” (kermessen poppen), joiden rituaalinen käyttö vertautui leikkimiseen. Tästä kiinnostavaksi visuaaliseksi esimerkiksi esitelmöitsijät nostivat Pieter Bruegel vanhemman (1525/1530–1569) monitasoisen Lasten leikit (1560) teoksen ja sen vasempaan alareunaan sijoittuvan yksityiskohdan, jossa pienen tytön leluvalikoimaan on maalattu (Jeesuksen) kehto ja pyhimysveistoksen kaltainen nukke. Bruegelin maalauksiinsa usein sisällyttämät viitteet 1500-luvun uskonsotien tuomasta rauhattomuuden ajasta liittää leikkimaalauksen ikonoklastiseen kontekstiin.

Yksityiskohta maalauksesta Lasten leikit. Pieter Bruegel vanhempi. 1560. Öljy levylle. 118 cm × 161 cm (46 in × 63 in). Kunsthistorisches Museum, Vienna. Kuva: Wikimedia Commons

Konferenssin yhteydessä tutustuimme Leuvenin ja Brabantin alueen vanhaan taiteeseen. M Leuven –museon vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelman intendentti Marjan Debaene esitteli hiljattain museoon näytteille asetettuja uushankintoja. Näyttelykuraattori Ko Goubert puolestaan esitteli kokoelmaesineistä koostettua Moved-näyttelyä. Veistosten liikkumisen ja liikuttamisen teemoihin liittyen näyttelyssä tuotiin esille veistosten, relikvaarioiden, viirien ja asujen merkitystä katolisen kirkon kulkueissa eri aikoina.  

Moved-näyttelyn yksinkertainen ja selkeä esillepano sekä hyvä valaistus korostivat esineiden materiaalisuutta ja mahdollistivat esineiden tarkastelun läheltä. Monet esineistä vaikuttivat enemminkin restauroiduilta kuin konservoiduilta: osa esineistä onkin edelleen juhlapyhinä Leuvenin seurakuntien prosessiokäytössä. Kuraattori toi esiin muutamia kiinnostavia yksityiskohtia: esimerkiksi näyttävään hopeiseen relikvaarioristiin oli kiinnitetty timantein koristeltuja korvakoruja ja jopa sukkanauhojen pidikkeitä. 

Museossa järjestettiin heti ARDSin jälkeen CODART-verkoston yksipäiväinen konferenssi, joka liittyi Leuvenin museon ja Louvren taidemuseon kanssa yhteistyössä toteutettuun upeaan ja ainutlaatuiseen näyttelyyn Alabaster – European Sculpture from the Middle Ages to the Baroque.      

Näkymä näyttelystä Alabaster – European Sculpture from the Middle Ages to the Baroque. M Leuven. Kuva: Katri Vuola

Katri Vuola

Kuvakalske ja sen etymologiset selitykset

Fragmentaarisuus ja kuvakalske keskiajan ja uuden ajan alun esineissä -tutkimushankkeessa tarkastellaan esineiden kohtaamia muutoksia ja muuntumisia. Hankkeen nimessä näyttäytyy uudissana ’kuvakalske’. Olen kääntänyt sen suomeksi englanninkielisestä käsitteestä iconoclash. Esittelin tämän käsitteen ensi kertaa vuonna 2016 artikkelissani ”Ikonoklasmi Suomessa. Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, joka käsittelee keskiajan taiteen kohtaloita protestanttisen reformaation jälkeen. Viime vuonna hyödynsin sitä Rauman alttarikaapin monipolvisia vaiheita käsittelevässä artikkelissani (2020).

Iconoclash on tunnetun ranskalaisen tieteenhistorioitsijan Bruno Latourin ikonoklasmin eli kuvainraaston teoreettiseen pohdintaan ja erityisesti sen laajentamiseen kehittämä käsite. Sana esiintyi näyttävästi vuonna 2002 Karlsruhessa (ZKM / Zentrum für Kunst und Medientechnologie), Saksassa, järjestetyn näyttelyn otsikossa ja näyttelyluettelossa. Näyttely sekä sen yhteydessä julkaistu massiivinen kirja on nimeltään Iconoclash. Beyond the Image Wars in Science, Religion, and Art (2002).

Latour on esineiden toimijuuden, toimijaverkkojen sekä materiaalisuuteen ja aineellisuuteen liittyvien pohdintojensa vuoksi innoittanut taidehistoriankin tutkijoita. Näin myös Suomessa; hänen ajatteluaan on itseni (ks. Räsänen 2010, 2013) ohella soveltanut muun muassa Hanna Johansson (esim. 2010). Latourin iconoclash-käsitettä on kuitenkin hyödynnetty ehkä yllättävänkin vähän.

Iconoclash-käsitettä Latour avaa edellä mainittuun näyttelyluetteloon sisältyvässä artikkelissaan ”What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars?”. Käsitteen avulla on siis tarkoitus tavoitella sellaisten toimien analysointia, jotka eivät palaudu ainoastaan väkivaltaisiin kuvainraastoihin eli ovat kuvamyrskyjen tai -sotien ulkopuolella. Latour määrittelee iconoclash-käsitettä luovasti ja monipolvisesti.

Sanan iconoclash etymologinen tausta on helposti havaittavissa: siinä näkyy muinaiskreikan sana εἰκών, eikōn eli kuva, muodossa icon. Suomen kielessä tuttu sana on ikoni, joka tunnetaan lähinnä ortodoksisen kirkon vaaliman uskonnollisen kuvan nimenä. Yhtä tunnettua ei välttämättä tosin ole, että myös läntisessä kirkossa oli pitkään bysanttilaistyyppistä hartauskuvaperinnettä eli ikoni ei sinällään kuulu vain ortodoksisen kirkon piiriin. Onomatopoeettisen sanan clash Latour on napannut luodakseen sopivaa samankaltaisuutta sanapäätteen -clasm kanssa.

Englannin kielen sana clash on paitsi ammoisen bändin nimi, myös sellaisia asioita kuin yhteenotto, kahakka, kärhämä, kiista, yhteentörmäys, epäsointuisuus, yhteensopimattomuus, päällekkäisyys, kalske ja ryminä. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin sanaan ’kalske’. Se tuntui sopivan parhaiten kuva-sanan pariksi. Pohdin myös mahdollisuutta käyttää kuvainraasto-sanasta tuttua, hieman arkaisoivaa monikon genetiivimuotoa ’kuvain-’, mutta hylkäsin sen, koska se kuulosti vanhahtavuudella kikkailulta. Kuten kuvainraastosta puhuttaessa, myös kuvakalskeen yhteydessä kuva ymmärretään yleissanana visuaalis-materiaaliselle esineelle, joka voi olla kaksi- tai kolmiulotteinen. Luonnollisesti käsitettä voi hyödyntää myös rakennusten muutosten ja tuhojen analysointiin.

Latour lähti siis pohtimaan ikonoklasmiin käsitteenä liitettyjä rajoitteita. Ikonoklasmi korostaa tuhoa ja alleviivaa usein tekijän intentiota. On kuitenkin paljon rikottuja kuvia, joiden kohdalla on täysin mahdoton tietää syitä tekijän toiminnalle. Kuvakalske tuo paremmin esiin erilaisia ja eri syistä tapahtuneita tilanteita tai hetkiä, joissa esine tai kuva rikkoutuu, se muutetaan toiseksi tai tavalla tai toisella muuttuu – kokee transformaation.

Yllämainitussa artikkelissani (2016) pyrkimykseni oli tuoda esiin laajempi käsitys ikonoklasmista myös Suomessa. Kuvakalskeen käsite sopi erinomaisesti tutkimusaineistoihini, sillä katolisen ajan kuvat ja esineet kokivat hyvin vaihtelevia kohtaloita figuurien silpomisesta esineiden uudelleenmuokkaamiseen ja myyntiin. Tehdyt tuhoja näkyvät keskiaikaisissa puuveistoksissa ja voimme esimerkiksi havaita, kuinka monien hahmojen nenät on viistetty poikki, mutta on hyvin vaikea sanoa, milloin tämä on tapahtunut.

Artikkelissaan Latour jakaa kuvakalskeen toimijat karkeasti ja suuntaa-antavasti viiteen ryhmään:

  1. ”klassiset” kuvainraastajat, joille totuus on tavoitettavissa ilman kuvia;
  2. ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla;
  3. provokaattorit, jotka haluavat tuhota juuri toiselle tärkeän kuvan;
  4. viattomat ”vandaalit”, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa;
  5. välinpitämättömyyttään korostavat toimijat, jotka rikkovat huvin vuoksi.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi juutalaisuuteen kuuluva vanhatestamentillinen käsitys kuvallisuudesta uskonnonharjoittamisessa, toiseen vaikkapa luterilaisten uudistajien ajatukset, joiden seurauksena katolinen pyhimyskuva korvattiin Martin Lutherin kuvalla. Kolmanteen ryhmään kuuluvat ne, jotka polttavat vihollisina pitämiensä maiden lippuja kaduilla. Viattomia vandaaleja ovat niin yksittäiset ihmiset, jotka ”parantelevat”, taideteoksia, mutta myös instituutiot. Tästä voisi olla esimerkkinä Hollolan kirkossa oleva Pyhää Birgittaa esittävä myöhäiskeskiaikainen puuveistos, joka maalattiin uudelleen paikallisin voimin vuonna 1982.

Maalattu puuveistos esittää huntupäistä naista, joka pitelee kädessään kirjaa. Naisen kasvot ovat vaaleat ja vaatteet ruskeansävyiset. Veistos on kaapissa, jonka seinät ovat punaiset ja koristellut mustilla kuvioilla. Veistoksen pään taakse on maalattu vihertävä sädekehä.

Pyhä Birgitta, myöhäiskeskiaikainen puuveistos, n. 1500, Hollolan kirkko. Yksityiskohta. Uudelleenmaalattu vuonna 1982. Kuva: Elina Räsänen.

Viimeinen ryhmä ovat tuhoajat, jotka rikkovat ”läpällä”. Tästä melko tuore esimerkki on Riihimäellä kesällä 2019 tapahtunut Tila havainnon taustana -näyttelyn tuhoaminen, jonka syyllisiä ei ole saatu kiinni. Näyttelyssä mukana ollut kuvataiteilija Kaisaleena Halinen työsti myöhemmin tapahtunutta taiteensa keinoin. Rikotusta Drawer-nimisestä teoksesta tuli uusi, Cured (Drawer, remake) (2021).

Harmaata seinää vasten on taideteos, jossa lasikattoisessa laatikossa on erilaisia esineitä. Laatikon päällä on valkoinen patsaan rintakuva, jonka kasvot ovat pirstoutuneet.

Kaisaleena Halinen: Cured (Drawer, remake), 2021. Keramiikka, hiukset, puu, lasi. Kuva: Kaisaleena Halinen.

Kuvakalske-tutkimushankkeessa kehitetään Latourin teoriaa edelleen: kuudes ryhmä ovat henkilöitä, jotka rikkovat kuvia tarkoituksella, osana rituaalia, uskonnollista tai taiteellista toimintaa. Tällaisesta voi mainita esimerkkinä kristilliseen rituaaliin kuuluvan ehtoollisleivän syönnin, jos tähän ehtoollisleipään on painettu kuva. Edelleen samaan ryhmään lasken tunnetun kolumbialaisen taiteilijan Doris Salcedon, joka sulatti Farc-sissien aseita. Niistä tuli tasaisia levyjä, joiden päällä saattoi kävellä. Fragmentos-niminen teos (2020) on taiteilijan mukaan anti-monumentti.

Tutkimuksen kieli, ilmaisut ja käsitteet uudistuvat jatkuvasti. Taidehistorian, kuten muidenkaan tieteiden, ei tule jäädä englannin kielen rajoittamiksi, vaan meidän täytyy voida puhua ja kirjoittaa omien ajatustemme äänellä. Vaikka Latourin iconoclash on monissa kielissä ja käännöksissä jätetty kääntämättä, suomeksi se sai nyt komealta kalskahtavan nimen – niin toivon.

Elina Räsänen

Elina Räsänen on taidehistorioitsija ja Kuvakalske-hankkeen johtaja.

Kirjallisuus

Johansson, Hanna 2010. Liikkuvan kuvan materiaalisuus ja haptinen representaatio. Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, toim. Tarja Knuuttila ja Aki Petteri Lehtinen. Gaudeamus, Helsinki, 196–213.

Latour, Bruno 2002. What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars? Iconoclash. Beyond the image Wars in Science, Religion, and Art, ed. by Bruno Latour. & Peter Weibel. London and Cambridge, MA, 14–37. http://www.bruno-latour.fr/node/64

Räsänen, Elina 2010. Late-Medieval Wood Sculptures as Materialized Saints: the Embodiment of Saint Anne in Northern Europe. Mind and Matter – Selected papers of Nordik 2009 Conference for Art Historians, ed. by Johanna Vakkari (Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 41). Taidehistorian seura, Helsinki, 50–65. http://www.taidehistorianseura.fi/julkaisut/taidehistoriallisia-tutkimuksia-41/

Räsänen, Elina 2013. Hoping for Heirs? The ‘Lady of the Matrimony’ and the Case of Clemet Hogenskild in Late Medieval Finland. Religious Participation in Ancient and Medieval Societies. Rituals, Interaction and Identity, ed. by Sari Katajala-Peltomaa and Ville Vuolanto (Acta Instituti Romani Finlandiae, AIRF Vol. 41). Roma, 91–103.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen & Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys & Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Räsänen, Elina 2020. Plunder and Memento. Iconoclashes on the Itinerary of the Medieval Altarpiece of Rauma. Indifferent Things? Material and Ceremonial Church Practices in the 16th and 17th Centuries in the Baltic Sea Region, eds. Krista Kodres, Merike Kurisoo & Ulrike Nürnberger (Edition Mare Balticum 3). Michael Imhof Verlag, Petersberg, 81–91.

”Taidenäyttely tuhottiin Riihimäellä: Teokset pilattiin ja vaahtosammutin tyhjennettiin kaiken päälle”, Helsingin Sanomat 27.7.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006186584.html

”Sissien aseista syntyi jättimäinen taideteos, joka toi Doris Salcedolle maailman suurimman taidepalkinnon, lähes miljoona euroa”, Helsingin Sanomat 4.2.2020, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006394311.html

Virtuaalisesti Michiganissa

Toukokuun toisella viikolla pyörähti käyntiin Michigan State Universityn vuosittain järjestämä konferenssi 2021 International Congress on Medieval Studies. Satoja sessioita ja esitelmiä sisältävän tapahtuman osallistujien määrä oli kuitenkin huomattavasti aikaisempaa suppeampi, todennäköisesti koska konferenssi toteutettiin kokonaisuudessaan verkossa. Viime vuonna konferenssi peruttiin covidin nopean ja maailmanlaajuisen leviämisen vuoksi.

Ensimmäisen Kalamazoo-käyntini, ja itse asiassa ensimmäisen ”Amerikan reissuni” peruuntuminen oli tietysti pettymys, mutta nyt kun kotoa käsin seurattu virtuaalikonferenssi on ohitse, tunnen tyytyväisyyttä: Esityksen olivat pääosin sekä hyvin rakennettuja että kiinnostavia ja syvällisiä. Sekä tunnetut tutkijat että vasta aloittelevat tulivat Zoomin ja siihen liittyvän chatin kautta yhtä lähelle ja tavoitettaviksi, tunnelma sessioissa oli siis myös rento ja kannustava.

Pidin oman esitelmäni vuoden 2019 Jarl Gallén -palkinnon saajan, professori Lena Liepe sessiossa From Sanctuary to Museum, The Display of the Sacred Objects [Pyhäköstä museoon. Pyhien esineiden näytteille asettaminen]. Lena toimii Linnaeus yliopistosta Växsjöstä. Aihe on mitä ajankohtaisin täällä Suomessakin Kansallismuseon juuri avattua uudistetun perusnäyttelynsä Toista maata, jossa kirkollisten esineiden ja kuvien pyhyyttä ei ole juuri lainkaan tuotu esille. Näyttelyn herättämistä ajatuksista kerron tarkemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogissa Onko fakta fiktiolle pahasta?. Seurakunnat ovat myös aikaisempaa useammin anoneet museoilta Neitsyt Mariaa ja pyhimyksiä esittäviä veistoksia takaisin asettaakseen ne esille luterilaiseen kirkkotilaan. Kuvakalske-hankkeessamme olemme osallistuneet ilmiöön liittyvään julkiseen keskusteluun muun muassa kulttuuriomaisuuden palauttamista tarkoittavaan repatriaatio-käsitteeseen (ks. esim. Turun Sanomat 24.12.2020, “Liedon mestaria” ei ollut henkilönä olemassa).

Oman konferenssiesitelmäni käsitteli Hollolan kirkon keskiaikaisten veistosten vaiheita 1700-luvulta tähän päivään: pohdin erityisesti sitä, ketkä tai mitkä organisaatiot ovat vaikuttaneet veistosten kohtaloihin ja miten veistoksia on muutettu tai ne ovat muuntuneet niitä siirrettäessä ja aina uudelleen näytteille asetettaessa. Uppsalan yliopiston tutkija Henrik Widmarkin esitelmä sopi mainiosti esitelmäni yhteyteen: Henrik toi esiin sitä, miten keskiajan esineistöön liittyvä museaalinen ja kirkollinen näkökulma yhdistyivät Ruotsin seurakunnissa viime vuosisadan alussa, ja miten tämä vaikutti veistosten ja alttarikaappien säilymiseen ja esillepanoon.

Kolmantena pohjoismaisessa ryhmässämme esitelmöi professori taidehistorioitsija ja konservaattori Noëlle L.W. Streeton Oslon yliopistosta. Hän esitteli kiinnostavasti Oslon kulttuurihistoriallisen museon kokoelmiin kuuluvaa Pyhä Anna itse kolmantena -veistosta ja sen esillepanoa näyttelyssä Transformations – Faith and sacred objects in the Middle Ages. Anna-figuurin pään sisällä on säiliö, josta on porattu silmäkulmiin ulottuvat käytävät. Niiden kautta neste – todennäköisesti vesi – on valunut silmiin. Näin veistos on saatu “itkemään”. Itkevät veistokset olivat aikansa ylimaallisia ihmeitä, ja ne pyhiinvaelluksen kohteita. Streeton pohti esitelmässään erityisesti sitä, miten veistoksen käsittämisen ja kokemisen kannalta oleellista itkua voitaisiin esittää näyttelytilassa turmelematta tätä puusta valmistettua arvokasta esinettä.

Keskiajaksi käsitetään kansainvälisessä keskustelussa aikajakso aina Länsi-Rooman kukistumisesta uuden ajan alkuun. Jo aikajakson pituudenkin vuoksi erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten maallista ja hengellistä kirjallisuutta, liturgiaa ja hartaudenharjoitusta, skolastiikkaa, taidetta ja arkkitehtuuria sekä luostaritoimintaa ja mystiikkaa käsitteleviä esitelmiä oli runsaasti. Luennot alkoivat neljän aikaan iltapäivällä Suomen aikaa, ja päättyivät vasta seuraavan vuorokauden puolella. Onneksi Zoom toimi erinomaisesti myös mobiilissa, joten luentojen kuunteleminen sujui koiraakin ulkoiluttaessa.

Hyödyllisimpinä oman tutkimukseni kannalta pidin professori Beth Williamsonin (Bristolin yliopisto) vetämää paneelikeskustelua, jossa pohdittiin devotion eli hartauden harjoittamisen käsitettä: Mitä sillä siis oikeastaan tarkoitetaan keskiajan tutkimuksen kentällä? Monien taidehistoriallisten esitelmien näkökulma oli ikonografinen: Muun muassa Norjan Rooman instituutin johtaja Kristin B. Aavitsland analysoi kiinnostavasti Lijsbergin kultaisen alttarin skandinaavisen eläinornamentiikan ja romaanisen koristelutyylin ja symboliikan kietoutumista toisiinsa esineen koristelussa.

Konferenssin sessioista ja esitelmistä esitelmöitsijöiden luvalla tallennetut olivat katsottavissa toukokuun loppuun saakka. Tämä tarjosi mahdollisuuden paneutua erityisesti taidehistorian alaan liittyvien aiheiden ja teemojen lisäksi esimerkiksi global Middle Ages -käsitteen puitteissa tehtävään tutkimukseen. Käsite liittyy länsimaisen keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän näyttelytoiminnan ulkopuolelle jääneisiin kansoihin, perifeerisiä pidettyihin maantieteellisiin alueisiin ja erilaisten vähemmistöjen historioihin. Käsitteen puitteissa myös rikkoutuneet ja esteettisesti vähäpätöisinä pidetyt esineet tuodaan tutkimuksen piiriin. Tämä on tietysti tärkeä, viime vuosikymmenten aikana vahvistunut paradigman muutos. Esitelmissä käsiteltiin myös esimerkiksi digitaalisia tutkimus- ja kartoitustyökaluja sekä projekteja, jotka hyödyttävät erityisen hyvin juuri laajojen alueiden ja fragmentaaristen aineistojen ja ilmiöiden esille tuomista ja ymmärtämistä.

Helsingistä käsin koetun konferenssin ehdottomana etuna on se, että jet lagista ei tarvitse kärsiä, ja luentojen välissä voi käydä nauttimassa heräävästä Suomen kesästä. Järjestyksessä viideskymmenes seitsemäs konferenssi järjestetään ensi vuonnakin verkossa. Hyödyllinen ja erityisesti hauska ”minglaus” jää tietysti silläkin kertaa vähemmälle.

Katri Vuola

Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja  Kuvakalske-hankkeen tutkija.