Aihearkisto: Kokoelmat

Michel Sittow ja Tallinna myöhäiskeskiajan taidekeskuksena

3 vastausta

Viron Taidemuseoon kuuluvassa Nigulisten museossa Tallinnassa on esillä Michel Sittowin tuotantoa esittelevä näyttely Michel Sittow Pohjolassa? Alttarikaapit vuoropuhelussa (5.11.2023 saakka).

Kuva: Arto Kivimäki.

Michel Sittow (n. 1469–1525) oli tallinnalaislähtöinen taiteilija, joka työskenteli Euroopan hoveissa; hänen tunnetuimmat teoksensa ovat ilmeikkäitä muotokuvia. Nyt esillä olevan näyttelyn fokus on hänen työhuoneensa toimissa Tallinnassa, joilla on pieni kosketuspinta myös Suomeen. Näyttely koostuu pääosin kolmesta näyttävästä alttarikaapista, jotka on asetettu peräkkäin museon suureen tilaan, eli entiseen Pyhän Nikolauksen kirkon päälaivaan. Kaksi alttarikaapeista on museon omista kokoelmista ja yksi on tuotu Ruotsista, Bollnäsin kirkosta Hälsinglandista.

Museon omaan kokoelmaan kuuluvat alttarikaapit ovat ns. Kärsimysalttarikaappi (1510–1515) ja Pyhä suku -alttarikaappi. Ensin mainitun, maalauksista koostuvan teoksen pääaiheena on ristiinnaulitseminen, ja ovien taustapuolilla on kuvattuna neljä pyhimystä. Nämä kuitenkin päällemaalattiin melko pian alkuperäisen maalaustyön jälkeen, noin 1518–1525, ja tämä maalaustyö on yhdistetty Sittowiin. Myöhemmin, luterilaisella ajalla, alttarikaapista tehtiin epitafi. Brysselissä valmistettu Pyhä suku -alttarikaappi puolestaan ei suoraan liity Sittowiin, mutta on ajateltu, että sen aihe on vaikuttanut Sittowin työhuoneen toteuttamaan Bollnäsin alttarikaapin sommitteluun ja aihevalintaan.

Nigulisten omiin kokoelmiin kuuluvan Kärsimysalttarikaapin ovien taustapuolen maalauksia tutkimassa Saila Leskinen, Elina Räsänen ja näyttelyn pääkuraattori Merike Kurisoo. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Bollnäsin alttarikaapin (1510–1520) ovien maalausten tyylilliset yhtymäkohdat Tallinnan Kärsimysalttarikaapin ovien kanssa todettiin ensi kerran jo 1980-luvulla. Bollnäsin alttarikaapin pääaihe on esitetty veistosten muodossa ja se on siis sama kuin toisessa Tallinnassa olevassa alttarikaapissa, pyhä suku. Tämä nykyään varsin tuntematon aihe kuvaa Jeesuksen äidinpuoleista sukua, Neitsyt Marian äidin Pyhän Annan kolmea aviomiestä ja heidän jälkeläisiään. Suomessakin on yksi tätä aihetta esittävä suuri alttarikaappi, Vöyrin kirkossa Pohjanmaalla. Uskomus Annan kolmesta avioliitosta oli jo aikanaan kiistanalainen, ja kuvalliset esitykset ajoittuvat melko lyhyelle ajalle 1500-luvun vaihteeseen. Sommitteluvaihtoehtoja oli useita; Bollnäsin ja Tallinnan kaapeissa Neitsyt Maria ja äiti Anna istuvat vierekkäin, Vöyrillä korostuvat Maria siskoineen etualalla, ja Pyhä Anna seisoo Marian takana. Myös Pyhä Anna itse kolmantena -aihe saatettiin liittää osaksi pyhä suku -aihetta (ks. Räsänen 2009, erit. 138–139, 214–216).

Nigulisten näyttelyssä esitellään tallinnalaista tuotantoa Sittowin työhuoneen ympäriltä tai siihen mahdollisesti liitettynä. Mukana on myös yksi Suomen kansallismuseosta lainaan saatu teos, istuvaa Jobia esittävä monivärinen puuveistos 1500-luvun alusta. Se on alun perin Helsingen eli nykyisen Vantaan Pyhän Laurin kirkosta. Lehmuksesta valmistettu täysplastinen veistos yhdistettiin aiemmassa tutkimuksessa Henning von der Heide -nimiseen tekijään, mutta jo C. A. Nordman 1960-luvulla (1965, 462) epäili tätä. Veistoksessa paiseinen Job istuu kivellä, vain pieni lannevaate ympärillään. Hahmo nojaa oikealla kädellä poskeensa, vaurioitunut vasen käsi lepää polven päällä. Vanhan testamentin kärsivä Job nähtiin Jeesuksen edeltäjänä, ja vaikuttaa siltä, että tämä hartaudellinen idea vahvistui entisestään protestanttisen reformaation kynnyksellä.

Näyttelyluettelossa yksi kuraattoreista, myöhäiskeskiajan taiteen asiantuntija Jan Friedrich Richter (2023, 99) yhdistää Job-veistoksen Tallinnaan taidekeskuksena. On hyvinkin mahdollista, että kyseisen veistoksen on valmistanut Tallinnassa toiminut työhuone. Mitä ilmeisimmin Jobissa on paljon samaa Bollnäsin alttarikaapin veistettyjen hahmojen kanssa: otsakiehkura ja ylipäänsä parran ja hiusten muotoilu; lommolla olevat posket ja pieni suu; voimakkaat rypyt silmien ympärillä. Nämä ovat myös eteläisestä Saksasta saatujen vaikutteiden tyylillisiä piirteitä, kuten museon näyttelyteksti kertoo.

Huomiota kiinnittää myös hienostuneet ja suhteellisen pienet kädet – vaikka Jobin käsivarsien lihaksisto on kuvattu hyvinkin vahvaksi, käsissä eivät korostu suonet tai rystyset. Nordman huomioi (1965, 462) myös käsivarsien lihakset, jotka hänestä oli tehty ”väärin” eli lihasten ei pitäisi lepotilassa pingottua kuvatulla tavalla. Hän arvelee veistäjän ottaneen mallia ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Tämäntapainen ajatuskulku, jossa muotoyksityiskohtia selitetään ”rikkinäisen puhelimen” ja tekijän erheen kautta näyttäytyy Nordmanin päättelyssä muuallakin (ks. tästä Räsänen 2020).

Job, monivärinen puuveistos, lehmusta, n. 1500. Kuva: Suomen kansallismuseo / Historialliset kokoelmat.

Helsingen kirkolla ja Uudenmaan alueella oli vanhat, tiiviit suhteet lahden yli Tallinnaan ja Pohjois-Viroon. Kirkossa olleen, mutta palossa tuhoutuneen Pyhää Marttia esittäneen kuva-aiheen on myös uskottavasti tulkittu viestineen kansanomaisesta kulttiperinteestä, ja viitanneen enemmänkin vaikutteisiin etelästä kuin lännestä (Heliö 2020). Job-veistos näyttäytyy myös historioitsija Tapio Salmisen (2013) ohittamattoman Helsingin pitäjän historiateoksen kansikuvassa. Salminen on myös vähän aikaa sitten julkaissut artikkelin Sittowin suvusta yhdessä Tarton yliopiston tuoreen taidehistorian professorin Anu Mändin kanssa. Sittowin äiti Margareta oli nimittäin todennäköisesti kotoisin Suomen puolelta (Mänd & Salminen 2021), kuten Paul Johansen esitti jo 1940-luvulla. Johansen (1940) myös tunnisti Sittowin olevan syntyisin Tallinnasta ja kokosi arkistoaineiston perusteella yhteen merkittävän osan hänen elämäkertaansa.

Sittow tunnettiin (ja tunnetaan) erityisesti maalauksistaan, mutta isältään oppimaltaan ammatilta hän oli puunveistäjä, jota ammattia hän Tallinnaan palattuaan myös harjoitti. Näyttelyssä huomio kiinnittyykin erityisesti veistotöihin. Esillä on useita jo 1940-luvulla Sittowille attribuoituja veistoksia (Karling 1946, 252–260), kuten Rooslepan Pyhä Yrjänä. Säilyneitä esimerkkejä Sittowin tai hänen työhuoneensa veistotaiteesta ei kuitenkaan ole pystytty varmentamaan (ks. esim. Weniger 2011, 104–107). Sittowin työhuoneen tiedetään valmistaneen todennäköisesti veistettyjä kuvia myös Suomeen: yhdelle Siuntion kirkon alttareista, mutta tämäkään kokonaisuus ei ole säilynyt (ks. tästä Leskinen 2021, erit. 49–57).

Puunveiston lisäksi Tallinnassa toimi myös taitavia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, jotka tyypillisimmin työskentelivät hautataiteen parissa. Uusin tutkimus osoittaa, että he tekivät läheistä yhteistyötä muiden taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa: konservaattori Isabel Aaso-Zahradnikova on todennut, että Tallinnan Olevisten kirkkoon kivestä veistetyn Hans Pawelsin kenotafin (1513-1515) tekijä on käyttänyt nimenomaan puunveistoon tarkoitettuja työkaluja ja tekniikoita. Richter (2023, 92-99) esittääkin, että sama, Puolasta ja Saksasta saapunut tekijäryhmä on mahdollisesti työskennellyt myös Bollnäsin alttarikaapin keskuskuvan puuveistosten parissa yhdessä Sittowin työhuoneen kanssa. Bollnäsin alttarikaappi onkin ainoa säilynyt teos, jossa yhteistyö Tallinnan eri alojen taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä on nähtävissä yhdessä kohteessa. Näyttelyssä kävijä voi nyt itse nähdä samankaltaisuuden näiden ja useiden muiden Latviasta, Virosta, Ruotsista ja Suomesta löytyvien teosten välillä ja siten todistaa vaikutteiden vaihtoa ja yhteistyötä niin maalarien, kiven- kuin puunveistäjienkin kesken.

Kuvassa rinnakkain kaksi toisiaan muistuttavaa, parrakasta mieshahmoa, joista toinen on osa alttarikaapin hahmokokonaisuutta, veistetty puusta, maalattu ja kullattu, toinen puolestaan veistetty kivestä, jossa erottuu vielä jäänteitä maalista.

Pyhään sukuun liitetty Enim (Elisabetin veljenpoika ja piispa Servatiuksen isä) kuvattuna puuveistoksena Bollnäsin alttarikaapissa (vas.), ja Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran mestari (komentaja) Wolter von Plettenbergiä esittävä, Märjamaan dolomiitista veistetty luonnollista kokoa oleva veistos, tehty alun perin Riian linnaan 1515. Teos on lainassa Latvian Historiallisesta museosta. Kuvat: Saila Leskinen.

Laadukkaassa näyttelyluettelossa erityisen kiinnostavaa on huomio, joka on annettu teosten elinkaarille. Mukana on paljon historiallisia valokuvia, jotka kertovat erilaisista esillepanoista ja vaiheista. Bollnäsin alttarikaappi ilmestyy kirjallisiin inventaariluetteloihin vasta 1600-luvun lopussa, mikä onkin tyypillistä. Suomessa monet teokset tosin mainitaan ensi kerran vasta paljon myöhemmin. Bollnäsin alttarikaappi paljastaa hyvin selvästi vaiheen ”elämästään” 1920-luvulla: tällöin paikallinen puuseppä veisti uuden Pyhä Anna -figuurin kadonneen tilalle, ja tämä veistos on edelleen osa teoksen nykyistä olomuotoa. Tällä tavoin uusilla veistoksilla täydennettyjä alttarikaappeja on Suomessakin, kuten Vanajan ja Brändön alttarikaapit.

Bollnäsin Pyhä suku -alttarikaapin keskusosan yksityiskohta: Neitsyt Maria (vas.) ja 1920-luvulla tehty uusi Pyhä Anna. Kuva: Arto Kivimäki.

Aiemmin mainittu Job-veistos päätettiin lahjoittaa, muiden Helsingin pitäjän seurakunnan omistamien keskiaikaisten veistosten ohella, Yliopiston museoon jo vuonna 1859. Veistokset olivat kuitenkin vielä vuonna 1876 asehuoneen ullakolla, Reinhold Hausenin käydessä tutkimassa kirkkoa. Hausen tulkitsi veistoksen aiempien mainintojen lailla Lasarukseksi. Seuraavana vuonna 1877 Job-veistos siirrettiin silloiseen Valtion historialliseen museoon (Hyvönen 1994, 138).

Nigulisten museo on profiloitunut tuottamaan mielenkiintoisia, välillä pienimuotoisiakin näyttelyitä, jotka tuovat esiin vanhaa taidetta tutkimusperusteisesti. Se noudattaa museoille ja hyville näyttelyille keskeistä periaatetta: ei näyttelyä ilman tutkimusta, eikä tutkimusta ilman näyttelyä. Tälläkin kertaa museo on yhteistyökumppaneineen tehnyt vaikuttavaa työtä. Michel Sittow Pohjolassa? -näyttelyn ovat kuratoineet Merike Kurisoo (Viron taidemuseo), Greta Koppel (Viron taidemuseo), Lars Nylander (Hälsinglandin museo) ja Jan Friedrich Richter (Staatliche Museen zu Berlin).

Michel Sittow Pohjolassa? -näyttely on osa samannimistä, kansainvälistä ja monialaista tutkimushanketta, joka sai alkunsa uraauurtavasta Sittowin näyttelystä, joka oli vuonna 2018 esillä Washingtonissa Yhdysvalloissa National Gallery of Artissa sekä Viron Taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa. Sen yhteydessä julkaistiin laaja, näyttelyn kuraattoreiden Greta Koppelin ja John Oliver Handin toimittama näyttelyluettelo, joka on myös ensimmäinen kattava kooste Sittowin tuotantoon englanniksi: Michel Sittow. Estonian Painter at the Courts of Renaissance Europe (Yale University Press, New Haven and London, 2018).

Nyt esillä olevan näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke on myös Kuvakalske-hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeet järjestivät yhdessä Üle mere – yli meren -seminaarin 14.10.2022 Helsingissä. Tallinnassa järjestetään 18.10.2023 konferenssi, joka jatkaa teemaa kulttuurisuhteista ja verkostoista.

Elina Räsänen ja Saila Leskinen

Tämän kirjoituksen myötä tahdomme muistaa vuoden 2022 lopussa yllättäen menehtynyttä taidehistorian maisteriopiskelijaa Päivi Heliötä. Päivi oli perehtynyt Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon, ja hän oli innostunut myöhäiskeskiajan tutkimuksesta ja Tallinnan vaikutuksesta.

 

Kirjallisuus

Heliö, Päivi 2020. Helsingan Pyhä Martti. Poikkeama totuttuun kuvatraditioon. Julkaisematon kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taideteokset ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko, Helsinge kyrka St Lars 500, Tutkielmia kirkon historiasta, toim. Marja-Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat, 137–162.

Johansen, Paul 1940. Meister Michel Sittow, Hofmaler der Königin Isabella von Kastilien und Bürger von Reval. Jahrbuch der Preussischen Kunstsammlungen 61, 1–36.

Karling, Sten 1946. Medeltida träskulptur i Estland. Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien, Stockholm.

Leskinen, Saila 2021. Maria ja seitsemän apostolia. Siuntion kirkon puuveistosten elinkaari ja attribuutio. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn. Näyttelyluettelo 2023.

Mänd, Anu & Tapio Salminen. Michel Sittow’s Maternal Grandfather and His Identification in Medieval Sources. Acta Historica Tallinnensia 27/2 2021, 247–274. https://doi.org/10.3176/hist.2021.2.01

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Richter, Jan Friedrich 2023. Tallinn as a Late Medieval Art Centre. Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn, 85-99.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa, SMYA–FFT 116, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2020. Interpreting an Anomaly: The Encounter between Olga Alice Nygren and Carl Axel Nordman with the Crowned Saint Anne. Journal of Art Historiography, June 2020, 1–19. Guest edited by Julia Trinkert and Reinhard Köpf. https://arthistoriography.files.wordpress.com/2020/05/rc3a4sc3a4nen.pdf

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Weniger, Matthias 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Ludwig, Kiel.

Konferenssi veistosten toimijuudesta 7.-8.11.2022 Leuvenissa

Vastaa

Kulkueveistos Leuvenin Pyhän Jaakobin kirkosta. Moved / M Leuven. Puku: Joseph de Backer 1840-1860. Kuva: Katri Vuola

Museo M Leuven ylläpitää Belgian Flanderin aluehallinnon tuella keskiajan ja renessanssin tutkimuksen ARDS-verkostoa. Brysselin naapurikaupungissa Leuvenissa sijaitseva museo järjestää vuosittain tämän verkoston puitteissa kansainvälisen konferenssin. Vuoden 2022 lopulla järjestetyn yhdeksännen konferenssin The Art of Devotion: The Agency Sculpture teema oli nimensä mukaisesti veistosten toimijuus hartaudellisessa kontekstissa. Osallistuin konferenssiin viitisenkymmenen muun alan asiantuntijan kanssa.  

Nimensä verkosto on lainannut brysseliläiseltä kuvanveistäjä Willem Ardsilta (n.1415–1453), jonka tuotantoon kuluvat muun muassa Leuvenin raatihuoneen veistokset. ARDSin tavoitteena on alueen kuvanveistoperinteen dokumentoiminen ja asiantuntijuuden kehittäminen. Lisäksi ARDS järjestää tieteellisiä, mutta myös suurelle yleisölle suunnattuja tapahtumia ja näyttelyitä. Toiminnan avulla pyritään edistämään läntisen Euroopan keskiaikaisen ja varhaismodernin ajan taiteen tutkimusta ja tunnettuutta. Museo on muun muassa tuottanut Leuvenin vasta restauroituun Pyhän Pietarin kirkkoon (Sint-Pieterskerk) yhdistetyn todellisuuden teknologian avulla kokemuksellisen näyttelyn, johon sisältyy muun muassa Leuveniin asettuneen Dieric Boutsin (n. 1410– 1475) Viimeinen ehtoollinen ja Erasmuksen marttyyrikuolema -aiheisten teosten esittely. 

Konferenssiesitelmien aiheet liittyivät veistosten toimijuuteen eli niihin moniin muotoihin ja konteksteihin, jossa veistokset toimivat vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Toimijuus nivoutuu yleensä kiinteästi myös teosten aineelliseen olemiseen, erityisesti niiden aistittavaan muotoon, väritykseen ja materiaaleihin. 

Kristuksen hautaaminen -veistosryhmä Leuvenin Pyhän Jaakobin kirkosta, 1500–1525. Moved / M Leuven. Kuva: Katri Vuola

Achenin Suermondt-Ludwig-Museumin kuraattori Dagmar Preising loi esityksessään katsauksen veistoksiin, joiden pää tai jäsenet on tehty liikuteltaviksi, sekä pyhimyslegendoihin sisältyviin ihmekertomuksiin ja kertomusten kuvituksiin, joissa esiintyy puhuvia ja liikkuvia veistoksia. Skotlannin St. Andrewsin yliopistosta saapuneen Andrew Hornin aiheena olivat italialaiset ristintien pysähdyspaikkoihin liittyvät asetelmat: näitä ovat muun muassa Kristuksen sureminen  ja Kristuksen hautaaminen. Nämä asetelmat, jotka usein koostuvat luonnollista kokoa olevista maalatuista figuureista, osallistavat katsojaa Kristuksen kärsimyksen ja hänen seuraajiensa surun ruumiilliseen kokemiseen. Asetelmat liittyvät pääsiäisajan tapahtumien draamalliseen esittämiseen, mutta pysyvästi kirkkotilaan tai esimerkiksi kaupunkitilaan ”rakennettuina” ne toimivat koko kirkkovuoden hartauden kohteina. 

Konferenssin muut esitelmät käsittelivät muun muassa Mechelenin jesuiittakirkon arkkitehtuurin ja kuvaohjelman suhdetta kirkon pääalttarille asetettuun pyhäinjäännökseen, sekä 1500-1600-lukujen hautamuistomerkkien merkitystä vainajan muistamisen paikkoina ja pelastuksen edistäjinä. Konferenssin aikarajaus siis jousti barokin suuntaan. Tämä jousto mahdollisti vielä useammalle tutkimusuransa alkuvaiheessa oleville jatko-opiskelijoille foorumin tuoda tutkimustaan esiin. Edellä mainittujen aiheiden lisäksi heidän esitelmänsä käsittelivät muun muassa ihmeitä tekevien keskiaikaisten ja renessanssin ajan veistosten kopioita.  

Key note -puhujaksi kutsuttu Ralph de Koninck toi yhdessä Lise Konstantin kanssa kiinnostavasti esiin, miten reformaationajan teksteissä Neitsyt Maria -veistoksiin viitattiin ”kauniina nukkeina” (kermessen poppen), joiden rituaalinen käyttö vertautui leikkimiseen. Tästä kiinnostavaksi visuaaliseksi esimerkiksi esitelmöitsijät nostivat Pieter Bruegel vanhemman (1525/1530–1569) monitasoisen Lasten leikit (1560) teoksen ja sen vasempaan alareunaan sijoittuvan yksityiskohdan, jossa pienen tytön leluvalikoimaan on maalattu (Jeesuksen) kehto ja pyhimysveistoksen kaltainen nukke. Bruegelin maalauksiinsa usein sisällyttämät viitteet 1500-luvun uskonsotien tuomasta rauhattomuuden ajasta liittää leikkimaalauksen ikonoklastiseen kontekstiin.

Yksityiskohta maalauksesta Lasten leikit. Pieter Bruegel vanhempi. 1560. Öljy levylle. 118 cm × 161 cm (46 in × 63 in). Kunsthistorisches Museum, Vienna. Kuva: Wikimedia Commons

Konferenssin yhteydessä tutustuimme Leuvenin ja Brabantin alueen vanhaan taiteeseen. M Leuven –museon vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelman intendentti Marjan Debaene esitteli hiljattain museoon näytteille asetettuja uushankintoja. Näyttelykuraattori Ko Goubert puolestaan esitteli kokoelmaesineistä koostettua Moved-näyttelyä. Veistosten liikkumisen ja liikuttamisen teemoihin liittyen näyttelyssä tuotiin esille veistosten, relikvaarioiden, viirien ja asujen merkitystä katolisen kirkon kulkueissa eri aikoina.  

Moved-näyttelyn yksinkertainen ja selkeä esillepano sekä hyvä valaistus korostivat esineiden materiaalisuutta ja mahdollistivat esineiden tarkastelun läheltä. Monet esineistä vaikuttivat enemminkin restauroiduilta kuin konservoiduilta: osa esineistä onkin edelleen juhlapyhinä Leuvenin seurakuntien prosessiokäytössä. Kuraattori toi esiin muutamia kiinnostavia yksityiskohtia: esimerkiksi näyttävään hopeiseen relikvaarioristiin oli kiinnitetty timantein koristeltuja korvakoruja ja jopa sukkanauhojen pidikkeitä. 

Museossa järjestettiin heti ARDSin jälkeen CODART-verkoston yksipäiväinen konferenssi, joka liittyi Leuvenin museon ja Louvren taidemuseon kanssa yhteistyössä toteutettuun upeaan ja ainutlaatuiseen näyttelyyn Alabaster – European Sculpture from the Middle Ages to the Baroque.      

Näkymä näyttelystä Alabaster – European Sculpture from the Middle Ages to the Baroque. M Leuven. Kuva: Katri Vuola

Katri Vuola

Museot, näyttelytekstit ja politiikka

Vastaa

“Museums are ways of doing politics…”*

~~~~

Me taidehistorian opiskelijat käymme näyttelyissä omaksi iloksemme, mutta myös etsimässä tietoa ja näkökulmia. Luemme tarkkaan esittelytekstit ja olemme tottuneet luottamaan suomalaisiin museoinstituutioihin. Ne seuraavat Kansainvälisen museoneuvoston (International Council of Museums, ICOM) sääntöjä ja noudattavat laillisia, eettisiä ja akateemisia käytäntöjä.
Näyttelyn ideoinnin ja rakentamisen tärkeä osa on käsikirjoitus. Laajemmassa merkityksessä käsikirjoitukseen kuuluu kaikki työvaiheet, joihin kuuluu myös tiedon etsintä ja faktojen tarkistaminen uusimman tutkimustiedon valossa. Hyvä näyttelykäsikirjoitus pyrkii yllättämään kävijät.

Näyttelytekstit eivät ole yhdentekeviä. Siitä otamme esimerkiksi keväällä 2020 Kansallismuseossa pidetyn näyttelyn, jonka esillepano Pietarin valokuvamuseossa peruutettiin, aluksi näyttelyn tekstitystä koskeneen ristiriidan tuloksena. Inkerinsuomalaisten Lea ja Santeri Pakkasen sekä valokuvaaja Meeri Koutaniemen näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset kertoi Stalinin Neuvostoliitossa inkeriläisiin kohdistuneesta etnisestä puhdistuksesta. Neuvotteluja käytiin syksyllä 2020 näyttelyn siirtämiseksi Pietarin valtiolliseen valokuvamuseoon, Rosphotoon. Museo suhtautui vielä tuolloin materiaaleihin suotuisasti, mutta noin kuukausi ennen avajaisia Rosphoto lähetti tekijäryhmälle viisisivuisen lehdistötiedotteena esitetyn viestin, joka sisälsi näyttelyn tekstejä uudelleenkirjoitettuina: esimerkiksi kansanmurhat oli kokonaan poistettu, ja viestissä käsiteltiin inkeriläisten karkottamisia uudelleen asuttamisina.

Lokakuussa 2021 tutustuimme Kansallismuseon uuteen Toista maata -nimiseen perusnäyttelyyn ja sen keskiajan esineitä esittelevään osaan. Näyttelyn eteen on tehty paljon työtä ja visuaalinen puoli onkin uudistunut. Varsinainen yllätys kuitenkin sisältyy esineiden esittelyteksteihin, joiden heikkouksia on jo käsitelty tiedotusvälineissä ja blogikirjoituksissa. HBL:n artikkelissa (8.9.2021) näyttelystä keskustellaan myös osana isompaa museologista ongelmaa eli sitä, kuinka näyttelyn esineet ovat kuvailtu ja ”kehystetty”. Näyttelytekstit ovat yksinkertaistettuja, mikä on johtanut yksityiskohtien ja kontekstien puutteeseen. Yhtenä esimerkkinä toimii Piispa Henrikin sarkofagin kopio näyttelyn alussa. Sarkofagin laatassa olevan taistelukuvauksen näyttelytekstissä puhutaan siinä näkyvän lipun tulkinnasta Suomen ensimmäiseksi lipuksi. Lipussa näkyy lohikäärme, joka oli keskiajalla kuitenkin hyvin yleinen eurooppalainen pakanuuden symboli.

Lämpimän kuparinruskeaan messinkilevyyn on kaiverrettu ristiretkeläisten laiva purjeineen, lippuineen ja keihäineen, ja joka saapuu rantaan, missä on ihmisjoukko vastassa.

Piispa Henrikin sarkofagin kopio (yksityiskohta), 1914, alkuperäinen esine noin 1420. Kuva: Mikko Hakola.

Edellä esitetyt esimerkit näyttelysisältöjen puutteellisuudesta ja niiden kohtaamasta kritiikistä poikkeavat toisistaan siinä, mistä syistä näyttelyiden sisältöjen faktapohjaisuus on kärsinyt. Rosphoto-valokuvamuseoon suunniteltu näyttely kohtasi selkeästi poliittista sensuuria, kun taas Kansallismuseon uusitun kokoelmanäyttelyn kohdalla syyt näyttelytekstien puutteellisuuteen ovat nyansoituneemmat. Yhtä kaikki, kumpaakin tapausta voidaan pitää museologian ja museoetiikan näkökulmasta huolestuttavina esimerkkeinä.

Kuten esimerkiksi historioitsija ja taidehistorian professori Paul Greenhalgh osoittaa esseekokoelmassa The New Museology (1989), viihteellisyyden ja opetuksellisuuden tasapainoinen yhteensovittaminen näyttelyiden käsikirjoittamisessa ja kokoamisessa on osoittautunut varsin haasteelliseksi tehtäväksi. Yhtäältä museoiden ja muiden näyttelyitä järjestävien instituutioiden tavoitteiden kärkipäässä on laajojen yleisömäärien tavoittaminen, jota tukee näyttelyiden viihdyttävä luonne. Toisaalta taas näyttelysisältöjen kasvatuksellista roolia pidetään museoiden tarjonnassa merkittävänä. Niin kutsutun uuden museologian periaatteisiin, esseekokoelmakin peräänkuuluttaa, kuuluu pyrkimys tiiviimpään yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen museoiden ja niiden yleisöjen välillä. Nyt tämän kokoelman julkaisemisesta on jo yli 30 vuotta, mutta haasteet vaikuttavat olevan samanlaisia.

Yleisölähtöisyyttä painotetaan myös ICOM:n laatimissa museoiden toimintaa ohjaavissa eettisissä ohjeissa. Museoiden pyrkimykset tulla lähemmäksi yleisöjään voivat olla osasyy näyttelykokonaisuuksissa tarjotun tiedon yksinkertaistamiseen ja eräänlaiseen sensaatiohakuiseen kärjistämiseen. Näyttelyssä esillä olevan esineen saatetaan olettaa näyttäytyvän kiinnostavampana, kun sen kerrotaan olevan esimerkiksi ”ensimmäinen” tai ”vanhin”, olipa sellaisen väitteen taustalla tuoretta tutkimustietoa tai ei. Esimerkiksi Kansallismuseon keskiajan kokoelmaan kuuluvasta Korppoon kirkossa aiemmin sijainneesta Neitsyt Maria ja lapsi -veistoksesta mainitaan näyttelytekstissä sen olevan Suomen vanhin säilynyt kirkollinen puuveistos. Esine on kuitenkin ajoitettu samassa tekstissä aikavälille 1200–1300. Näin lavean ajoituksen perusteella on vaikeata väittää, että esine on nimenomaan vanhin säilynyt.

Hämyisässä näyttelytilassa on vitriinissään istuvaa naishahmoa esittävä vaurioitunut puuveistos.

Neitsyt Maria ja lapsi, n. 1200. Suomen ”vanhin” säilynyt kirkollinen puuveistos. Kuva: Mikko Hakola.

Yleisölähtöisyyden lisäksi ICOM:in eettisissä ohjeissa painotetaan museoiden velvollisuutta tarjota tarkkaa ja perusteltua tietoa näyttelyissään. Juuri uuden museologian yleisölähtöiset tavoitteet tekevät luotettavan tiedon tarjoamisesta museoille erityisen tärkeän velvollisuuden. Museot ovat oppimisen ja tiedonhankinnan paikkoja ja uuden museologian periaatteiden mukaisesti ne pyrkivät olemaan saavutettavissa inklusiivisesti kaikille. Näin ollen museot nauttivat laajojen yleisöjen luottamusta faktapohjaisen tiedon tarjoajina.

Toki nykyhetken museopedagogiikka pyrkii esitystavassaan interaktiivisuuteen ja ilmiöpohjaisuuteen. Viihteellisyyden vaarana on kuitenkin kontrafaktuaalisuus ja vaihtoehtohistoria. Siellä voi joutua vahingossa huonoon seuraan.

Monet museoesineet ovat fragmentteja, katkelmia menneestä ajasta. Niiden säilyminen meidän aikaamme on monen sattuman summa. Keskiaikaisen taide-esineen ja nykypäivän katsojan kohtaaminen on kahden maailman yhteentörmäys. Esineen ympärille voidaan toki keksiä tarinoita, mutta ennen sitä museon tehtävänä on pitää fakta ja fiktio erillään. Näyttelytekstillä on vaikea, mutta tärkeä tehtävä toimia siltana menneisyyden ja nykyhetken katsojan välillä. Epätarkalla tai jopa sensaatiohakuisella tekstillä voidaan katsoa olevan rappeuttava vaikutus kuvattuun kohteeseen, vääristäähän se sekä itse teosta että tutkimusprosessin läpikäynyttä dataa, laiminlyöden samalla myös tieteellistä tarkkuutta. Ei tuore humanistinen tutkimus ole tylsää. Tylsää on sekavan, epätäsmällisen tai suorastaan virheellisen tiedon levittäminen. Pietarissa kielletyn inkeriläisiä käsittelevän näyttelyn esimerkki osoittaa, että tiedon ja tutkimuksen vapaudesta kannattaa pitää kiinni.

Ida Lindgren, Ville Mattila, Olavi Nissinen, Risto Pitkänen

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

*Sitaatti kulttuurihistorioitsija David Crowleyn avauspuheenvuorosta konferenssissa National Museums – narrating the Nation. Organised by the National Museum of Ireland and the National College of Art and Design, Dublin. Oct. 29, 2021.

Lähteitä:

Greenhalgh, Paul 1989. Education, Entertainment and Politics: Lessons from the Great International Exhibitions. Peter Vergo (ed.), The New Museology. Reaktion Books, London, 74-98.

ICOM 2004. ICOMin museotyön eettiset säännöt.

Kvist, Wilhelm 2021. Knapphändigt, bristfälligt, vilseledande, felaktigt – forskare riktar skarp kritik mot Nationalmuseums nya basutställning. Hufvudstadsbladet 6.9.2021, uppdaterad 8.9.2021.

Riihinen, Eleonoora 2021. Inkerinsuomalaisten vainoista kertova näyttely peruttiin viime hetkellä Pietarissa: ”Venäjällä ei saa vieläkään puhua siitä, mitä inkerinsuomalaisille on tehty”. Helsingin Sanomat 1.10.2021.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Marginaalista digitaaliseksi kulttuuriperinnöksi – Kerttu ja Carolus Lindbergin testamenttilahjoitus

Vastaa

Hollolan kirkon laajan keskiaikaisten veistosten kokoelman vaiheet ovat harvinaisen monipolviset ja värikkäät. Nämä vaiheet kuitenkin heijastelevat veistosten kohtaloita laajemminkin seurakuntien, museoiden ja yksityisten toimijoiden muodostamassa keskiajan kulttuuriperinnön vaalijoista ja käyttäjistä koostuvassa kentässä.

Tässä blogitekstissäni keskityn Suomen kansallismuseolle vuonna 2004 tehtyyn erikoiseen testamenttilahjoitukseen, joka nivoutuu Hollolan kirkkoon. Arkkitehti Carolus Lindbergin (1889–1955) ja Kerttu Lindbergin perikunta luovutti tällöin museolle seitsemän keskiaikaista puuveistosta tai veistosten fragmenttia sisältävän kokoelman. Veistoksista viisi on varmuudella Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkoista. Kolme veistoksista on ilmoitettu kadonneeksi C.A. Nordmanin 1965 julkaistussa monografiassa Medeltida skulptur i Finland, eikä muidenkaan olinpaikkaa ole aivan viime aikoihin asti tunnettu.

Tämä nyt hakuportaali Finnan kautta virtuaalisesti esiin tullut kokoelma on ainutlaatuinen sekä historiansa että yksittäisten esineidensä vuoksi. Esittelen veistokset lyhyesti ja tuon esiin niiden nykyasuun liittyviä yksityiskohtia. Jatkan tässä tekstissäni Elina Räsäsen aiemmin Kuvakalske-blogissa sivuamaa Hollolan veistoskokoelman käsittelyä.

Lahjoitettuun kokoelmaan kuuluvan Neitsyt Maria ja lapsi -veistoksen löytyminen on merkittävää: se kuuluu viiden hyvin samankaltaisen veistoksen ryhmään, joka vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa on yhdistetty Liedon mestariin ja tämän oletettuun, 1300-luvun alkupuoliskolle ajoitettuun tuotantoon. Veistoksesta on ennen vuotta 1931 otettua ja niin ikään Finnaan digitoitua arkistokuvaa tunnettu vain vuonna 1881 laadittu piirros. Olen analysoinut tätä veistosta tarkemmin veistosten puulajeja käsittelevässä artikkelissani, joissa muun muassa kumoan ajatuksen koivusta paikallisesti valmistettujen veistosten päämateriaalina.

Kuvassa oikealla Neitsyt Maria ja lapsi -veistos asetettuna 1400-luvun alun kaappiin, joka on edelleen tapulissa. Vasemmalla nykyään kirkkotilassa oleva, vuonna 1986 maalaamalla turmeltu veistos kaapissaan. Kuva: Pietinen 1931. Museovirasto HK19670603:3883, Historian kokoelma, Pietisen kokoelma.

Kuvassa oikealla Neitsyt Maria ja lapsi -veistos asetettuna 1400-luvun alun kaappiin, joka on edelleen tapulissa. Vasemmalla nykyään kirkkotilassa oleva, vuonna 1986 maalaamalla turmeltu veistos kaapissaan.
Kuva: Pietinen 1931. Museovirasto HK19670603:3883, Historian kokoelma, Pietisen kokoelma.

Hollolan kirkkoon on paikallistettu myös pieni Marian kruunaus -aiheeseen liittynyt, siipensä menettänyt enkeliveistos. Hollolasta on arvioni mukaan myös havupuusta valmistettu, nyt kädetön Kristus-veistos krusifiksista. Se on lähes identtinen kahden edelleen seurakunnan hallussa olevan, keskiajan lopulle ajoittuvan Kristus-veistoksen kanssa. Osa näistä näyttäisi olevan voimakkaasti käsiteltyjä, joten niiden arvioituun ajoitukseen tulisi toistaiseksi suhtautua varauksella.

Torsona säilynyt, 1300-luvun ensimmäiselle puoliskolle ajoittuva Kristus-figuuri on peräisin Janakkalan kirkosta. Tässä mahdollisesti alttarikrusifiksiin kuulunut kärsivä ruumis on veistetty taitavasti kovaan tammipuuhun. Niin ikään Janakkalan kirkosta peräisin on tuntematonta naispyhimystä esittävä veistos. Uuteen ristiin kiinnitetty Kristus-veistos Vanajan kirkosta puolestaan edustaa 1400-luvun alkupuolen vähäeleisempää kärsimyksen esittämistä. Lisäksi lahjoituserään kuuluu pieni, toistaiseksi aiheeltaan ja alkuperältään tunnistamaton figuuri.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Miksi veistokset sitten päätyivät keskiaikaisten Hollolan, Janakkalan, Vanajan ja Sundin kirkkojen restaurointisuunnitelmista vastanneen Carolus Lindbergin kotikokoelmaan? Yhtenä syynä pitäisin juuri veistosten fragmentaarisuutta ja siitä johtunutta marginalisoitumista, joutumista ”varastoon” ja irtaimistokirjanpidon ulkopuolelle: esimerkiksi Hollolan Neitsyt Maria on 1930-luvulla ollut kahteen osaan haljenneena tapulirakennuksessa; Janakkalan Kristukselta puuttuvat kädet ja jalkaterät sekä risti; nyt siivettömänä lentelevä enkeli on kuulunut monifiguuriseen alttarikaappiin.

Veistoksia on mahdollisesti jo aiemmin, mutta viimeistään niiden siirryttyä kodin taide-esineiksi, muokattu ja täydennetty. Esimerkiksi Marian piirteitä on ilmeisesti pehmennetty veistämällä ja vaurioitunut nenä korvattu uudella. Veistoksen puoliskot on kiinnitetty teräsruuveilla yhteen. Tuntemattoman naispyhimyksen päälaelta mahdollinen kruunun jäänne on poistettu, ja Vanajan Kristuksen puuttuva vasen käsi on korvattu uudella. Näyttäisi myös siltä, että lähes kaikista veistoksista on poistettu raaputtamalla tai hiomalla polykromian jäänteitä. Veistoksia on myös petsattu tummanruskeiksi ja lakattu kiiltäviksi – ehkä pronssiveistosta muistuttaviksi, ja siten paremmin sisustuksellisiin tarpeisiin sopiviksi.

Edellä kuvatut, veistosten nykyasuun voimakkaasti vaikuttavat toimenpiteet herättävät varmasti hämmästystä, mutta yhtä lailla esimerkiksi Hollolan kirkossa säilyneet ovat aikojen saatossa joutuneet voimakkaan muokkauksen tai restauroinnin, jopa turmelevan päällemaalauksen kohteeksi. Kaikki esillä olevat veistokset on konservoitu 2000-luvun alussa. Konservointi on kuitenkin tavoitteeltaan aina säilyttävää ja ennaltaehkäisevää, eikä sen tehtävänä ole palauttaa jo menetettyä.

Suomessa keskiaikaisen taiteen yksityinen omistaminen on harvinaista. Kansainväliset antiikkimarkkinat kiinnostuivat kuitenkin keskiajan fragmentaarisena säilyneestä kuvanveistosta 1800-luvun lopulla, jolloin suomalaisetkin keräilijät ostivat teoksia ulkomailta. Osiin hajonneet tai hajotetut veistokset asetettiin jalustoille antiikin muotokuvataiteen tavoin tai niiden pinta käsiteltiin muistuttamaan patinoitunutta pronssia. Alkuperäisestä kontekstistaan irrotetut esineet saivat ”uuden elämän” myös esineisiin kiedotun tarina-aineiston kautta: keräilyn tavoitteena ei aina ollut esineiden autenttisuuden ja aitouden jäljittäminen, kuin keräilijäidentiteetin vahvistaminen.

Suomessa keskiajalta säilyneitä taide-esineitä ja niiden fragmentteja eivät niinkään ole muokanneet antiikkikaupan ja ostajien vaateet, vaan veistosten estetiikan alisteisuus luterilaiselle kirkkoarkkitehtuurille ja sen ihanteissa tapahtuneille muutoksille. Käynnissä olevan tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin ja ymmärtää niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden vaikutuksesta veistokset ovat liikkuneet ja muuntuneet, hävinneet ja taas löytyneet, sekä sitä, miten veistoksia on muokattu kulloisiinkin paikallisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin käyttötarpeisiin sopiviksi.

Klassisen taiteen ja siinä käytettyjen materiaalien ihailu heijastuu 1700-luvulta lähtien siihen, miten keskiaikaisia veistoksia on Suomessa muokattu ja siirretty vielä kauan niiden katolisiin rituaaleihin ja hartauteen liittyvän käytön jälkeen. Esimerkiksi Hollolassa monet keskiaikaisen kirkon runsaslukuisista, alttarikaapeista aikoinaan irrotetuista pyhimysveistoksista maalattiin 1800-luvun lopulla harmaanvalkoisiksi marmoria muistuttamaan, vaikka julkinen keskustelu tällaista keskiajan taideperinnön turmelua vastaan olikin jo herännyt. Veistosten voimakas muokkaaminen kirkkotilaan ”sopiviksi” jatkui kuitenkin vielä viime vuosisadan lopulle saakka.

Kotiseutumuseoissa ja kirkkojen tapuleissa tai muissa, usein lämmittämättömissä tiloissa säilyneet veistosten tai niitä kehystäneiden kaappien aikoinaan arvoltaan vähäpätöisemmäksi katsotut veistosten jäänteet ja osat ovat kirkkoon sisälle kelpuutettuja paremmin välttäneet ”modernin ajan” käsittelyt. Tässäkin mielessä ne muodostavat edelleen arvokkaan lähteen taidehistorialliselle tutkimukselle.

Olen esitelmöinyt Hollolan kirkon esineistön vaiheista aiemmin Lutheran Church Architecture 500 Years -konferenssissa Suomen kansallismuseossa (31.10.2017 – 1.11.2017). Toukokuussa 2021 esitelmöin samasta aihepiiristä virtuaalisesti konferenssissa International Congress on Medieval Studies (Medieval Institute at Western Michigan University). Tarkoitukseni on laatia tieteellinen artikkeli esityksen pohjalta.

Katri Vuola

Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja  Kuvakalske-hankkeen tutkija.

Lähteitä:

Finna.fi -hakupalvelu
Kerttu ja Carolus Lindbergin kokoelmaan liittyvät tiedot:

Suomen kansallismuseo
Tutkijakonservaattori Henni Reijonen ja konservaattori Matti Aaltonen: keskustelu veistosten vaurioista, kevät 2015
Intendentti Jouni Kuurne: lahjoitusta koskevat tiedot, kevät 2015
Taidekonservaattori Barbara Radaelli-Muuronen, julkaisematon Power Point -esitys Kerttu Kyllikki ja Carolus Lindbergin testamenttilahjoitus. Lokakuu 2004.

Museovirasto
Historian topografinen arkisto: Kansio Hollola, esim. Hyvönen, Heikki, Hollolan kirkko, Inventointikertomus 16.–18.8.1977.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, taidehistoriallisten retkikuntien kertomukset. Mikrofilmirulla 3, Finska Fornminnesföreningens Konshistoriska Expedition 1892. Hollola kyrka.

Kirjallisuutta:

Rosenstein, Leon 2012. The Aesthetic of the Antique. Museum Objects. Experiencing the Properties of Things, ed. by Sandra H. Dudley. Leicester Readers in Museum Studies, 23–25.

Räsänen, Elina 2015. Stabat Mater. Three Fragments of the Grief of Mary. Donor’s Works. Old Art in the Collections of the Amos Anderson Art Museum, ed. by Synnöve Malmström. (Kirjokansi 101), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 32–37.

Scher, Stephen K. 2006. Head of a Cleric. Set in Stone. The Face in Medieval Sculpture, ed. by Charles T. Little. The Metropolitan Museum of Art New York, New Haven and London: Yale University Press, 141–142.

Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA 124, Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 118–120.

Vuola, Katri 2018. Häijy hallitsija vai taivaallinen ruhtinas? Keskiaikainen pääveistos Klaus Holman kokoelmassa. Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys: Näkökulmia Klaus Holman muistokokoelmaan, toim. Visa Immonen ja Elina Räsänen. Taidehistoriallisia tutkimuksia 49, Helsinki: Taidehistorian seura, 199–210.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture Production in the Diocese of Turku during the 14th Century. Baltic Journal of Art History (Vol. 18) 2019, 75–104 (89–90).