Avainsana-arkisto: Suomen kansallismuseo

Museot, näyttelytekstit ja politiikka

“Museums are ways of doing politics…”*

~~~~

Me taidehistorian opiskelijat käymme näyttelyissä omaksi iloksemme, mutta myös etsimässä tietoa ja näkökulmia. Luemme tarkkaan esittelytekstit ja olemme tottuneet luottamaan suomalaisiin museoinstituutioihin. Ne seuraavat Kansainvälisen museoneuvoston (International Council of Museums, ICOM) sääntöjä ja noudattavat laillisia, eettisiä ja akateemisia käytäntöjä.
Näyttelyn ideoinnin ja rakentamisen tärkeä osa on käsikirjoitus. Laajemmassa merkityksessä käsikirjoitukseen kuuluu kaikki työvaiheet, joihin kuuluu myös tiedon etsintä ja faktojen tarkistaminen uusimman tutkimustiedon valossa. Hyvä näyttelykäsikirjoitus pyrkii yllättämään kävijät.

Näyttelytekstit eivät ole yhdentekeviä. Siitä otamme esimerkiksi keväällä 2020 Kansallismuseossa pidetyn näyttelyn, jonka esillepano Pietarin valokuvamuseossa peruutettiin, aluksi näyttelyn tekstitystä koskeneen ristiriidan tuloksena. Inkerinsuomalaisten Lea ja Santeri Pakkasen sekä valokuvaaja Meeri Koutaniemen näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset kertoi Stalinin Neuvostoliitossa inkeriläisiin kohdistuneesta etnisestä puhdistuksesta. Neuvotteluja käytiin syksyllä 2020 näyttelyn siirtämiseksi Pietarin valtiolliseen valokuvamuseoon, Rosphotoon. Museo suhtautui vielä tuolloin materiaaleihin suotuisasti, mutta noin kuukausi ennen avajaisia Rosphoto lähetti tekijäryhmälle viisisivuisen lehdistötiedotteena esitetyn viestin, joka sisälsi näyttelyn tekstejä uudelleenkirjoitettuina: esimerkiksi kansanmurhat oli kokonaan poistettu, ja viestissä käsiteltiin inkeriläisten karkottamisia uudelleen asuttamisina.

Lokakuussa 2021 tutustuimme Kansallismuseon uuteen Toista maata -nimiseen perusnäyttelyyn ja sen keskiajan esineitä esittelevään osaan. Näyttelyn eteen on tehty paljon työtä ja visuaalinen puoli onkin uudistunut. Varsinainen yllätys kuitenkin sisältyy esineiden esittelyteksteihin, joiden heikkouksia on jo käsitelty tiedotusvälineissä ja blogikirjoituksissa. HBL:n artikkelissa (8.9.2021) näyttelystä keskustellaan myös osana isompaa museologista ongelmaa eli sitä, kuinka näyttelyn esineet ovat kuvailtu ja ”kehystetty”. Näyttelytekstit ovat yksinkertaistettuja, mikä on johtanut yksityiskohtien ja kontekstien puutteeseen. Yhtenä esimerkkinä toimii Piispa Henrikin sarkofagin kopio näyttelyn alussa. Sarkofagin laatassa olevan taistelukuvauksen näyttelytekstissä puhutaan siinä näkyvän lipun tulkinnasta Suomen ensimmäiseksi lipuksi. Lipussa näkyy lohikäärme, joka oli keskiajalla kuitenkin hyvin yleinen eurooppalainen pakanuuden symboli.

Lämpimän kuparinruskeaan messinkilevyyn on kaiverrettu ristiretkeläisten laiva purjeineen, lippuineen ja keihäineen, ja joka saapuu rantaan, missä on ihmisjoukko vastassa.

Piispa Henrikin sarkofagin kopio (yksityiskohta), 1914, alkuperäinen esine noin 1420. Kuva: Mikko Hakola.

Edellä esitetyt esimerkit näyttelysisältöjen puutteellisuudesta ja niiden kohtaamasta kritiikistä poikkeavat toisistaan siinä, mistä syistä näyttelyiden sisältöjen faktapohjaisuus on kärsinyt. Rosphoto-valokuvamuseoon suunniteltu näyttely kohtasi selkeästi poliittista sensuuria, kun taas Kansallismuseon uusitun kokoelmanäyttelyn kohdalla syyt näyttelytekstien puutteellisuuteen ovat nyansoituneemmat. Yhtä kaikki, kumpaakin tapausta voidaan pitää museologian ja museoetiikan näkökulmasta huolestuttavina esimerkkeinä.

Kuten esimerkiksi historioitsija ja taidehistorian professori Paul Greenhalgh osoittaa esseekokoelmassa The New Museology (1989), viihteellisyyden ja opetuksellisuuden tasapainoinen yhteensovittaminen näyttelyiden käsikirjoittamisessa ja kokoamisessa on osoittautunut varsin haasteelliseksi tehtäväksi. Yhtäältä museoiden ja muiden näyttelyitä järjestävien instituutioiden tavoitteiden kärkipäässä on laajojen yleisömäärien tavoittaminen, jota tukee näyttelyiden viihdyttävä luonne. Toisaalta taas näyttelysisältöjen kasvatuksellista roolia pidetään museoiden tarjonnassa merkittävänä. Niin kutsutun uuden museologian periaatteisiin, esseekokoelmakin peräänkuuluttaa, kuuluu pyrkimys tiiviimpään yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen museoiden ja niiden yleisöjen välillä. Nyt tämän kokoelman julkaisemisesta on jo yli 30 vuotta, mutta haasteet vaikuttavat olevan samanlaisia.

Yleisölähtöisyyttä painotetaan myös ICOM:n laatimissa museoiden toimintaa ohjaavissa eettisissä ohjeissa. Museoiden pyrkimykset tulla lähemmäksi yleisöjään voivat olla osasyy näyttelykokonaisuuksissa tarjotun tiedon yksinkertaistamiseen ja eräänlaiseen sensaatiohakuiseen kärjistämiseen. Näyttelyssä esillä olevan esineen saatetaan olettaa näyttäytyvän kiinnostavampana, kun sen kerrotaan olevan esimerkiksi ”ensimmäinen” tai ”vanhin”, olipa sellaisen väitteen taustalla tuoretta tutkimustietoa tai ei. Esimerkiksi Kansallismuseon keskiajan kokoelmaan kuuluvasta Korppoon kirkossa aiemmin sijainneesta Neitsyt Maria ja lapsi -veistoksesta mainitaan näyttelytekstissä sen olevan Suomen vanhin säilynyt kirkollinen puuveistos. Esine on kuitenkin ajoitettu samassa tekstissä aikavälille 1200–1300. Näin lavean ajoituksen perusteella on vaikeata väittää, että esine on nimenomaan vanhin säilynyt.

Hämyisässä näyttelytilassa on vitriinissään istuvaa naishahmoa esittävä vaurioitunut puuveistos.

Neitsyt Maria ja lapsi, n. 1200. Suomen ”vanhin” säilynyt kirkollinen puuveistos. Kuva: Mikko Hakola.

Yleisölähtöisyyden lisäksi ICOM:in eettisissä ohjeissa painotetaan museoiden velvollisuutta tarjota tarkkaa ja perusteltua tietoa näyttelyissään. Juuri uuden museologian yleisölähtöiset tavoitteet tekevät luotettavan tiedon tarjoamisesta museoille erityisen tärkeän velvollisuuden. Museot ovat oppimisen ja tiedonhankinnan paikkoja ja uuden museologian periaatteiden mukaisesti ne pyrkivät olemaan saavutettavissa inklusiivisesti kaikille. Näin ollen museot nauttivat laajojen yleisöjen luottamusta faktapohjaisen tiedon tarjoajina.

Toki nykyhetken museopedagogiikka pyrkii esitystavassaan interaktiivisuuteen ja ilmiöpohjaisuuteen. Viihteellisyyden vaarana on kuitenkin kontrafaktuaalisuus ja vaihtoehtohistoria. Siellä voi joutua vahingossa huonoon seuraan.

Monet museoesineet ovat fragmentteja, katkelmia menneestä ajasta. Niiden säilyminen meidän aikaamme on monen sattuman summa. Keskiaikaisen taide-esineen ja nykypäivän katsojan kohtaaminen on kahden maailman yhteentörmäys. Esineen ympärille voidaan toki keksiä tarinoita, mutta ennen sitä museon tehtävänä on pitää fakta ja fiktio erillään. Näyttelytekstillä on vaikea, mutta tärkeä tehtävä toimia siltana menneisyyden ja nykyhetken katsojan välillä. Epätarkalla tai jopa sensaatiohakuisella tekstillä voidaan katsoa olevan rappeuttava vaikutus kuvattuun kohteeseen, vääristäähän se sekä itse teosta että tutkimusprosessin läpikäynyttä dataa, laiminlyöden samalla myös tieteellistä tarkkuutta. Ei tuore humanistinen tutkimus ole tylsää. Tylsää on sekavan, epätäsmällisen tai suorastaan virheellisen tiedon levittäminen. Pietarissa kielletyn inkeriläisiä käsittelevän näyttelyn esimerkki osoittaa, että tiedon ja tutkimuksen vapaudesta kannattaa pitää kiinni.

Ida Lindgren, Ville Mattila, Olavi Nissinen, Risto Pitkänen

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

*Sitaatti kulttuurihistorioitsija David Crowleyn avauspuheenvuorosta konferenssissa National Museums – narrating the Nation. Organised by the National Museum of Ireland and the National College of Art and Design, Dublin. Oct. 29, 2021.

Lähteitä:

Greenhalgh, Paul 1989. Education, Entertainment and Politics: Lessons from the Great International Exhibitions. Peter Vergo (ed.), The New Museology. Reaktion Books, London, 74-98.

ICOM 2004. ICOMin museotyön eettiset säännöt.

Kvist, Wilhelm 2021. Knapphändigt, bristfälligt, vilseledande, felaktigt – forskare riktar skarp kritik mot Nationalmuseums nya basutställning. Hufvudstadsbladet 6.9.2021, uppdaterad 8.9.2021.

Riihinen, Eleonoora 2021. Inkerinsuomalaisten vainoista kertova näyttely peruttiin viime hetkellä Pietarissa: ”Venäjällä ei saa vieläkään puhua siitä, mitä inkerinsuomalaisille on tehty”. Helsingin Sanomat 1.10.2021.

Museot historiakuvan päivittäjinä

Dosentti Marja-Leena Hänninen toi ansiokkaasti esille tutkitun tiedon tärkeyttä, tiedon välittymisen ongelmia sekä historian tarinallistamisen vaaroja (Helsingin Sanomat 11.7.2021). Tieteen popularisointi on usean tahon tehtävä: median, yliopistojen viestinnän ja tietenkin tutkijoiden itsensä. Luotettavan tiedon tarjoajina on myös kansallisilla instituutioilla, kuten julkisrahoitteisilla museoilla, keskeinen merkitys. Museoiden näyttelyt ja julkaisut voivat edistää suuren yleisön historiakuvan päivittymistä.

Suomen kansallismuseo on keväällä julkaissut kunnianhimoisen ja näyttävän kirjan Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917. Teos ”sekoittaa tietokirjoittamista ja fiktiivistä kaunokirjallisuutta, taidetta ja kokeilevaa visuaalista kerrontaa,” kerrotaan Kansallismuseon verkkosivuilla. Kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkarainen luo laajan katsauksen Suomen historiaan keskiajalta itsenäisyyteen saakka sekä esittelee valikoiman museokokoelman esineitä. Julkaisu liittyy museon perusnäyttelyn uudistukseen.

Museon verkkosivujen mukaan teoksessa on ”pyritty tekemään nähdyksi myös heitä, joille ei aiemmin ole ollut historiankirjoituksessa tilaa tai ääntä”. Kuten Marja-Leena Hänninen toteaa, usein tämä tilan ja äänen puute ei johdu tutkimuksellisista aukoista, vaan siitä, että tutkimus ei ole saanut julkisuutta. Curiositas-teoksessa kirjoittaja toistuvasti ihmettelee, kyselee ja kuvittelee asioita, joista kuitenkin on olemassa tutkittua tietoa.

Kuva esittää sivua Curiositas-kirjasta. Kuvassa näkyy yksityiskohta punasävyisestä alttarin reunusliinasta, johon on kirjailtu ihmishahmoja.

Curiositas-kirjassa (s. 43) on yksityiskohta alttarin reunusliinasta, joka lahjoitettiin Huittisten kirkosta Kansallismuseoon vuonna 1885. Kirjonta noudattaa birgittalaisluostareissa tyypillistä tekotapaa. Nykytutkimuksen mukaan mikään ei viittaa siihen, että sen olisi valmistanut Naantalin luostarin sisar Birgitta Anundsdotter, vaan liina on mahdollisesti tehty Vadstenassa (Räsänen 2013).

Kirja poimii vuosikymmeniä sitten vanhentuneita käsityksiä ja kierrättää tutkijoiden jo hylkäämiä ajatuksia. Vaikka H. G. Porthan oli merkittävä henkilö, ei hänestä voi sanoa, että hän ”hallitsi suvereenisti kaikki humanistiset tieteet ja oli niissä jokaisessa uranuurtaja”. Naantalin luostarin ympärille ei kehittynyt ”kukoistavaa tekstiiliteollisuutta”. Kirja sisältää myös paljon harhaanjohtavia tulkintoja ja suoranaisia virheitä. Zachris Topelius ei ollut piirtäjä, eivätkä hänen maisemapiirustuksensa siten vaikuttaneet puutarhojen suosioon.

Museoiden kokoelmaesineitä tutkitaan nykyään pääasiassa museoiden ulkopuolella, yliopistoissa. Aktiivinen yhteistyö tutkijakentän kanssa tuottaa kiinnostavaa ja luotettavaa tietoa yleisölle. Asiantuntijat puolestaan tarvitsevat niin median kuin museoiden kumppanuutta tutkimustulostensa popularisoinnissa.

Visa Immonen
Arkeologian professori, Turun yliopisto
Elina Räsänen
Dosentti, taidehistorian yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto

Jälkikirjoitus 4.8.2021

Lähetimme ylläolevan mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin heinäkuussa 2021, mutta sitä ei julkaistu. Tämän vuoksi julkaisemme sen nyt samaan aikaan kahden tutkimushankkeemme blogeissa (Muutoksen veistäjät ja Kuvakalske).

Tutkitun tiedon teemavuonna pidämme erityisen tärkeänä tuoda esille tieteen yleistajuistamisen suurta merkitystä ja myös siihen liittyviä haasteita. Täydennämme tässä alkuperäistä kirjoitustamme.

Mielipidekirjoituksessamme otimme esille muutamia Curiositas-kirjassa esiintyviä ongelmia, kuten vanhentuneen tiedon kierrättämistä. Näitä esimerkkejä on paljon: toisin kuin Hakkarainen kirjoittaa, ei Kalannin alttarikaapin (1430-luku) maalauksissa käytetä arvoperspektiiviä, eikä kukaan ole puhunut niiden tekijän, mestari Francken ”koulukunnasta” enää pitkiin aikoihin (ss. 175, 46).

Kirjassa myös hyödynnetään melko uusia tutkimustuloksia, mutta näiden alkuperää ei asiallisesti mainita kirjan lopussa olevassa lähdeluettelossa. Tulokset liittyvät niin Muutoksen veistäjät -hankkeen kuin Kuvakalskeenkin teemoihin. Esimerkiksi Katri Vuolan tutkimustulokset (2017, 2019) liittyen lepän käyttöön keskiaikaisten puuveistosten materiaalina mainitaan kuin itsestäänselvyytenä (s. 47), mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta päästä tämän uuden tiedon alkulähteille tai edes kerrota sen tuoreudesta. Myös Elina Räsäsen tekstiä (2016), joka käsittelee keskiaikaisten veistosten uusiokäyttöä eli maalaamisesta valkoiseksi ja siten soveltuvuutta kirkkojen uusklassisiin sisustuksiin on lähes sanatarkasti hyödynnetty (s. 41), jälleen ilman mainintaa lähteenä olleesta artikkelista.

Kirja toimii valitettavana esimerkkinä myös siitä, kuinka teoreettiset ideat yksinkertaistuessaan aiheuttavat kummallisia tulkintoja. Yhdysvaltalaisen Benedict Andersonin vuonna 1983 nationalismin tutkimukseen kehittämä ajatus kuvitelluista yhteisöistä on kirjassa pelkistynyt yllättäväksi väitteeksi, että ”kaikki maailman maat ja kansat” ovat mielikuvituksen tuotetta (s. 27). Koska kirjassa ei viitata millään tavoin Andersoniin, puhumattakaan hänen ajatustensa vastaanottoon nykyisin, voi väite tuntua lukijasta vähintäänkin oudolta. Kuten nationalismia tutkinut professori Jussi Pakkasvirta (2019, 49) on tuonut esiin, ”termi ’kuviteltu yhteisö’ houkuttelee helposti naiiveihin vertauskuviin, joita viljellään surutta opinnäytteissä, tietokirjallisuudessa ja tieteellisissäkin artikkeleissa.”

Tutkimustiedon liiallisesta yksinkertaistamisesta kertoo myös kirjan väite, että rautakaudella ”johtoemännät olivat jopa miehiä korkeammassa asemassa” (s. 283). Keitä ovat nämä ”miehet”, ja miksi kyse on nimenomaan ”emännistä”? Suomalaisessa arkeologiassa on jo vuosikymmenien ajan kyseenalaistettu tällaisia jäykkiä mies–nainen-vastakkainasetteluja ja yksioikoisia sukupuolten vertailuja kuitenkaan unohtamatta mahdollisia vallan epäsymmetrioita (Herva 2001). Uusimmissa rautakautta koskevissa tutkimuksissa sukupuoli ylipäänsä nähdään monisyisenä ilmiönä (Moilanen et al. 2021).

Kuten Marja-Leena Hänninen kirjoittaa, kaikilla on historiasta mielipide, mutta se voi myös johtaa tutkitun tiedon ja fiktion hämärtymiseen. Myös Curiositas-kirjan tekijä, Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa, ettei ”kukaan voi estää minua kuvittelemasta historiaa” (s. 277). Tähän ei tietenkään kukaan pyrikään, mutta onko Kansallismuseo, jolta yleisö odottaa saavansa luotettavaa ja tutkittua tietoa, siihen oikea julkaisutaho?

Kansallismuseossa ei ole ollut keskiajan taiteen ja esineiden asiantuntijaa ei enää liki kymmeneen vuoteen. Aktiivinen yhteistyö museoiden ja kokoelmia tutkivan tutkijakentän välillä tulisi olla rakenteellinen osa museoiden toimintaa, ja se myös takaisi tieteen yleistajuistamisen laadun.

Visa Immonen ja Elina Räsänen

Lähteet

Hänninen, Marja-Leena 2021. Menneisyyden naisia on tutkittu paljon, mutta historian­tutkijoiden työ ei näy julkisuudessa. Helsingin Sanomat 10.7.2021. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008111113.html

Herva, Vesa-Pekka 2001. Miinoja avioliittokentässä: yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija 3/2001, 26–37. http://www.sarks.fi/mt/pdf/2001_3.pdf

Moilanen, Ulla, Kirkinen, Tuija, Saari, Nelli-Johanna, Rohrlach, Adam B., Krause, Johannes, Onkamo, Päivi, & Salmela, Elina 2021. A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. European Journal of Archaeology 2021, 1-19. doi:10.1017/eaa.2021.30

Pakkasvirta, Jussi 2019. Mitä Anderson tarkoittikaan ”kuvitellulla yhteisöllä”?. Tieteessä Tapahtuu, 37 (6). https://journal.fi/tt/article/view/87248/46221

Räsänen, Elina 2013. The Vallis Gratiae Altar Frontlet: Object, Imagery, and Deconstruction of the ‘Artist’, The Birgittine Experience. Papers from the Birgitta Conference in Stockholm 2011, edited by Claes Gejrot, Mia Åkestam and Roger Andersson. KVHAA, Stockholm, 109–135.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Vuola, Katri 2017. Puusta vuollut, värillä elävöitetyt. Puuveistosten valmistamisesta keskiajalla. Pyhät ja pakanat. Ihmisyyden kuvia, toim. Sanna Teittinen. Helsinki: Museovirasto, 31–41.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture production in the Diocese of Turku (Åbo) during the 14th Century. Baltic Journal of Art History 18 Autumn 2019: 75-104. https://ojs.utlib.ee/index.php/bjah/issue/view/1164

Virtuaalisesti Michiganissa

Toukokuun toisella viikolla pyörähti käyntiin Michigan State Universityn vuosittain järjestämä konferenssi 2021 International Congress on Medieval Studies. Satoja sessioita ja esitelmiä sisältävän tapahtuman osallistujien määrä oli kuitenkin huomattavasti aikaisempaa suppeampi, todennäköisesti koska konferenssi toteutettiin kokonaisuudessaan verkossa. Viime vuonna konferenssi peruttiin covidin nopean ja maailmanlaajuisen leviämisen vuoksi.

Ensimmäisen Kalamazoo-käyntini, ja itse asiassa ensimmäisen ”Amerikan reissuni” peruuntuminen oli tietysti pettymys, mutta nyt kun kotoa käsin seurattu virtuaalikonferenssi on ohitse, tunnen tyytyväisyyttä: Esityksen olivat pääosin sekä hyvin rakennettuja että kiinnostavia ja syvällisiä. Sekä tunnetut tutkijat että vasta aloittelevat tulivat Zoomin ja siihen liittyvän chatin kautta yhtä lähelle ja tavoitettaviksi, tunnelma sessioissa oli siis myös rento ja kannustava.

Pidin oman esitelmäni vuoden 2019 Jarl Gallén -palkinnon saajan, professori Lena Liepe sessiossa From Sanctuary to Museum, The Display of the Sacred Objects [Pyhäköstä museoon. Pyhien esineiden näytteille asettaminen]. Lena toimii Linnaeus yliopistosta Växsjöstä. Aihe on mitä ajankohtaisin täällä Suomessakin Kansallismuseon juuri avattua uudistetun perusnäyttelynsä Toista maata, jossa kirkollisten esineiden ja kuvien pyhyyttä ei ole juuri lainkaan tuotu esille. Näyttelyn herättämistä ajatuksista kerron tarkemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogissa Onko fakta fiktiolle pahasta?. Seurakunnat ovat myös aikaisempaa useammin anoneet museoilta Neitsyt Mariaa ja pyhimyksiä esittäviä veistoksia takaisin asettaakseen ne esille luterilaiseen kirkkotilaan. Kuvakalske-hankkeessamme olemme osallistuneet ilmiöön liittyvään julkiseen keskusteluun muun muassa kulttuuriomaisuuden palauttamista tarkoittavaan repatriaatio-käsitteeseen (ks. esim. Turun Sanomat 24.12.2020, “Liedon mestaria” ei ollut henkilönä olemassa).

Oman konferenssiesitelmäni käsitteli Hollolan kirkon keskiaikaisten veistosten vaiheita 1700-luvulta tähän päivään: pohdin erityisesti sitä, ketkä tai mitkä organisaatiot ovat vaikuttaneet veistosten kohtaloihin ja miten veistoksia on muutettu tai ne ovat muuntuneet niitä siirrettäessä ja aina uudelleen näytteille asetettaessa. Uppsalan yliopiston tutkija Henrik Widmarkin esitelmä sopi mainiosti esitelmäni yhteyteen: Henrik toi esiin sitä, miten keskiajan esineistöön liittyvä museaalinen ja kirkollinen näkökulma yhdistyivät Ruotsin seurakunnissa viime vuosisadan alussa, ja miten tämä vaikutti veistosten ja alttarikaappien säilymiseen ja esillepanoon.

Kolmantena pohjoismaisessa ryhmässämme esitelmöi professori taidehistorioitsija ja konservaattori Noëlle L.W. Streeton Oslon yliopistosta. Hän esitteli kiinnostavasti Oslon kulttuurihistoriallisen museon kokoelmiin kuuluvaa Pyhä Anna itse kolmantena -veistosta ja sen esillepanoa näyttelyssä Transformations – Faith and sacred objects in the Middle Ages. Anna-figuurin pään sisällä on säiliö, josta on porattu silmäkulmiin ulottuvat käytävät. Niiden kautta neste – todennäköisesti vesi – on valunut silmiin. Näin veistos on saatu “itkemään”. Itkevät veistokset olivat aikansa ylimaallisia ihmeitä, ja ne pyhiinvaelluksen kohteita. Streeton pohti esitelmässään erityisesti sitä, miten veistoksen käsittämisen ja kokemisen kannalta oleellista itkua voitaisiin esittää näyttelytilassa turmelematta tätä puusta valmistettua arvokasta esinettä.

Keskiajaksi käsitetään kansainvälisessä keskustelussa aikajakso aina Länsi-Rooman kukistumisesta uuden ajan alkuun. Jo aikajakson pituudenkin vuoksi erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten maallista ja hengellistä kirjallisuutta, liturgiaa ja hartaudenharjoitusta, skolastiikkaa, taidetta ja arkkitehtuuria sekä luostaritoimintaa ja mystiikkaa käsitteleviä esitelmiä oli runsaasti. Luennot alkoivat neljän aikaan iltapäivällä Suomen aikaa, ja päättyivät vasta seuraavan vuorokauden puolella. Onneksi Zoom toimi erinomaisesti myös mobiilissa, joten luentojen kuunteleminen sujui koiraakin ulkoiluttaessa.

Hyödyllisimpinä oman tutkimukseni kannalta pidin professori Beth Williamsonin (Bristolin yliopisto) vetämää paneelikeskustelua, jossa pohdittiin devotion eli hartauden harjoittamisen käsitettä: Mitä sillä siis oikeastaan tarkoitetaan keskiajan tutkimuksen kentällä? Monien taidehistoriallisten esitelmien näkökulma oli ikonografinen: Muun muassa Norjan Rooman instituutin johtaja Kristin B. Aavitsland analysoi kiinnostavasti Lijsbergin kultaisen alttarin skandinaavisen eläinornamentiikan ja romaanisen koristelutyylin ja symboliikan kietoutumista toisiinsa esineen koristelussa.

Konferenssin sessioista ja esitelmistä esitelmöitsijöiden luvalla tallennetut olivat katsottavissa toukokuun loppuun saakka. Tämä tarjosi mahdollisuuden paneutua erityisesti taidehistorian alaan liittyvien aiheiden ja teemojen lisäksi esimerkiksi global Middle Ages -käsitteen puitteissa tehtävään tutkimukseen. Käsite liittyy länsimaisen keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän näyttelytoiminnan ulkopuolelle jääneisiin kansoihin, perifeerisiä pidettyihin maantieteellisiin alueisiin ja erilaisten vähemmistöjen historioihin. Käsitteen puitteissa myös rikkoutuneet ja esteettisesti vähäpätöisinä pidetyt esineet tuodaan tutkimuksen piiriin. Tämä on tietysti tärkeä, viime vuosikymmenten aikana vahvistunut paradigman muutos. Esitelmissä käsiteltiin myös esimerkiksi digitaalisia tutkimus- ja kartoitustyökaluja sekä projekteja, jotka hyödyttävät erityisen hyvin juuri laajojen alueiden ja fragmentaaristen aineistojen ja ilmiöiden esille tuomista ja ymmärtämistä.

Helsingistä käsin koetun konferenssin ehdottomana etuna on se, että jet lagista ei tarvitse kärsiä, ja luentojen välissä voi käydä nauttimassa heräävästä Suomen kesästä. Järjestyksessä viideskymmenes seitsemäs konferenssi järjestetään ensi vuonnakin verkossa. Hyödyllinen ja erityisesti hauska ”minglaus” jää tietysti silläkin kertaa vähemmälle.

Katri Vuola

Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja  Kuvakalske-hankkeen tutkija.

Mariaa ja johannesta esittävät puuveistokset erillisten jalustojensa päällä. Kuvat: Elina Räsänen.

Siuntion kirkon alttarilaite fragmenttina

Kesällä 1870 historioitsija ja valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen teki antikvaarisen tutkimusretken läntiselle Uudellemaalle. Hän kuvailee muistiinpanoissaan Siuntion suomalaisen seurakunnan puukirkon kuori-ikkunan ympärillä seisovia puisia pyhäinkuvia ja krusifiksia, joiden kerrottiin aikoinaan olleen alttarikaapissa. Suomalaisen seurakunnan puukirkko purettiin vuonna 1881 ja sen irtaimisto myytiin puutavaraa myöten huutokaupalla.

Hausenin kuvailemat puuveistokset päätyivät yksityisomistukseen, mutta jo vuonna 1889 Museovirastoa edeltänyt Muinaistieteellinen toimisto osti ne historiallisiin kokoelmiinsa. Nykyään Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät veistokset (H2632:1–8) inventoitiin 1930-luvulla. Krusifiksi puolestaan palautui Siuntion keskiaikaiseen kivikirkkoon, missä se on tänäkin päivänä. Apostoli Pietaria esittävä veistos entistettiin museolla, jolloin paksun pronssimaalikerroksen alta paljastui alkuperäinen maalattu polykromia kullattuine yksityiskohtineen. Osa veistoksista on ollut näytteillä Kansallismuseon portaikon syvennyksissä, ja Mariasta ja yhdestä apostolista otetut valokuvat päätyivät kuvituskuviksi Renessanssin ja barokin taideaarteita -kirjaan, mutta muilta osin veistokset olivat pitkään varastossa.

Vasta 1990-luvulla näihin veistoksiin kohdistui jälleen mielenkiintoa. Kansallismuseo kävi Siuntion seurakunnan kanssa keskustelua veistosten palauttamisesta Siuntion kirkkoon, mutta suunnitelma ei koskaan toteutunut. Samoihin aikoihin veistoksista kiinnostui myös saksalainen taidehistorioitsija Matthias Weniger, joka pyrki selvittämään, olivatko veistokset maineikkaan renessanssitaiteilijan Michel Sittowin (n. 1469–1525) työtä. Sittowin nimen yhdisti Siuntioon eräs vuodelta 1515 oleva dokumentti, jossa kerrotaan Michel maalarin tehneen kuvia Siuntion kirkon alttarille. Kansallismuseon tutkija Heikki Hyvönen kävi tuolloin läpi Siuntion kirkon arkistoja johtolankojen toivossa, mutta jäljet loppuivat 1700-luvulle. Weniger tuli tutkimuksessaan siihen tulokseen, että Kansallismuseon veistokset ovat 1500-luvun alkua uudemmat, eivätkä näin ollen Sittowin tekemiä, mutta ilmaan jäi avoin kysymys. Mistä nuo veistokset sitten ovat peräisin?

Saila Leskinen tutkimassa Siuntion kirkon veistoksia Kansallismuseon kokoelmakeskuksessa. Kuva: Elina Räsänen.

Saila Leskinen tutkii Siuntion kirkon veistoksia Kansallismuseon kokoelmakeskuksessa 14.10.2019. Kuva: Elina Räsänen.

Veistosryhmän fragmentaarisuus on vaikuttanut sen tutkimiseen ja tulkintaan monin eri tavoin. Kokonaisuus on hajonnut osiin, ja on siten irrallaan paitsi alkuperäisestä kokoonpanostaan, myös kontekstistaan. Kun Reinhold Hausen näki veistokset tutkimusretkellään, ne oli jo irrotettu siitä alttarikoristeesta, johon ne alun alkaen olivat kuuluneet. Kyseinen alttarilaite oli sijainnut aiemmin Siuntion keskiaikaisen kivikirkon alttarilla, minne on jäänyt myös muisto siitä. Nykyisen alttaritaulun lahjoitti valtasuku Reuterholm vuonna 1773. Maalauksen alakulmaan on maalattu teksti, jonka mukaan vanha alttarilaite kunnostettiin ja siirrettiin uuden tieltä suomalaiseen puukirkkoon. Kyseessä on vuonna 1633 hankittu alttarilaite, josta on nykyään jäljellä vain mainitut veistokset. Ne ovat aikoinaan kehystäneet korkeaa, kolmeen maalattuun kuvakenttään jakautunutta barokkitaideteosta. Irrallisina veistokset ovat kuitenkin menettäneet alkuperäisen yhteytensä.

Myös veistokset itsessään ovat fragmentaarisia. Usein uskonnolliset veistoshahmot kantavat kädessään attribuuttia, josta tämä voidaan tunnistaa. Osalta Siuntion veistoksista juuri tuo irrallinen osa on kuitenkin kadonnut, eikä kirjaa kantavasta parrakkaasta miehestä pysty enää näkemään, onko se profeetta, pyhimys vai apostoli. Attribuuttikin voi olla fragmentoitunut, eikä siitä pysty enää päättelemään minkälaisen esineen osa se on ollut. Yhdellä veistoksista on kädessään pieni esine, jonka käsittelemättömästä osasta näkee, että se on ollut liitettynä johonkin. Tämä pieni esine ei sovi apostolin käteen sellaisenaan, vaan se on ollut kiilattuna paikoilleen pienillä paperinpaloilla, jotka on revitty suuremmasta paperista. Jopa nämä ruutupaperille käsin kirjoitetut fragmentit tarjoavat informaatiota: mainittuna ovat rappuset, vasen puoli sekä diaarionumeroita, joista osa kuuluu Siuntion veistoksille. Muistiinpano on siis ajalta, jolloin Maria, Johannes ja ainakin kaksi muuta Siuntion veistosta olivat esillä Kansallismuseon portaikossa muiden veistosten kanssa.

Apostoliveistoksen kädessä on pieni palanen siihen kuuluvasta attribuutista. Pieni esine oli kiilattuna paikalleen muistiinpanopaperista revityillä suikaleilla. Kuvat: Elina Räsänen.

Apostoliveistoksen kädessä on pieni fragmentti siihen kuuluvasta attribuutista. Pieni esine oli kiilattuna paikalleen muistiinpanopaperista revityillä suikaleilla. Kuvat: Elina Räsänen.

Siuntion veistokset ovat selkeästi samaa kokonaisuutta tyylipiirteidensä puolesta. Niiden käsittelemätön tausta osoittaa myös selvästi, että ne oli tarkoitettu katseltaviksi ainoastaan edestäpäin. Ilman arkistoaineistoa veistosten yhdistäminen juuri alttarilaitteeseen saattaisi kuitenkin olla hankalampaa, sillä samantapaisia apostoliveistoksia esiintyi myös muissa tuon ajan kirkollisissa esineissä, kuten epitafilaitteissa ja saarnatuoleissa. Ilman kokonaista alttarilaitetta veistosten varhaista barokkia edustava tyyli näyttää hillityn klassiselta, eikä barokkityyliin yleensä liittyvää dramatiikkaa pysty täysin hahmottamaan. Veistoksissa erottuu myös keskiaikaisten kuvakonventioiden jatkumo, joka on erityisen selkeä niin kutsutussa kalvaarioryhmässä, jossa sureva Maria on keskiaikaiseen tapaan liittänyt kätensä yhteen rinnalle ja parraton Johannes kohottanut katseensa ristiinnaulittuun sydänalaansa pidellen. Veistosten esittäminen parina on kuitenkin luonut uudenlaisen, keskiaikaan viittaavaan mielleyhtymän.

Mariaa ja johannesta esittävät puuveistokset erillisten jalustojensa päällä. Kuvat: Elina Räsänen.

Maria ja Johannes ovat seisseet erillisten jalustojensa päällä myös Kansallismuseon portaikossa. Veistokset ovat alun perin olleet osa alttarilaitteen kalvaarioryhmää. Kuvat: Elina Räsänen.

Ristiinnaulitun kuva – krusifiksiveistos, joka kuuluisi Marian ja Johanneksen keskelle – sen sijaan on nykyään irrallisena esineenä keskiaikaisessa kirkkosalissa. Taidehistorioitsija Karl Konrad Meinander mainitsee kyseisen krusifiksin keskiajan alttarikaappeja ja puuveistoksia käsittelevässä väitöskirjassaan vuonna 1908. Hän ei ole kuitenkaan vieraillut Siuntion kirkossa itse, vaan viittaa Hausenin muistiinpanoihin suomalaisen puukirkon ajoilta. Myös Kansallismuseossa 1930-luvulla tehdyssä inventoinnissa viitataan Hauseniin. Vasta vuonna 1965 arkeologi Carl Axel Nordman huomauttaa keskiaikaisia puuveistoksia käsittelevässä laajassa monografiassaan, ettei Meinanderin mainitsema krusifiksi ole keskiaikainen. Nordman mainitsee myös Michel Sittowin ja aiemmin mainitun vuoden 1515 dokumentin, mutta toteaa siinä mainittujen teosten kadonneen jäljettömiin.

Siuntion keskiaikaisen kivikirkon kuori-ikkunan edessä on 1700-luvun alttaritaulu. Seinällä sen oikealla puolella on krusifiksi vuoden 1633 alttarilaitteesta. Kuva: Abc10, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0, kuvaa rajattu.

Siuntion keskiaikaisen kivikirkon kuori-ikkunan edessä on 1700-luvun alttaritaulu. Seinällä sen oikealla puolella on krusifiksi vuoden 1633 alttarilaitteesta. Kuva: Abc10, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0, kuvaa rajattu.

Oman arkisto- ja vertailevan tutkimukseni perusteella Kansallismuseon veistoskokonaisuus on peräisin Siuntion kirkkoon vuonna 1633 lahjoitetusta alttarilaitteesta, joka on valmistettu Tallinnassa puunveistäjämestari Tobias Heintzen työhuoneella. Tyypillisen barokkialttarilaitteen tapaan teoksessa on ollut kolme maalauskenttää, jotka ovat esittäneet Kristuksen kärsimyshistoriaa: pääaiheena ristiinnaulitsemista, sen yläpuolella hautausta ja ylimmässä kentässä ylösnousemusta. Moniväriset puuveistokset ovat olleet osa koristeellista ja kultauksin koristeltua kehysrakennetta. Ilman kokonaista alttarilaitetta niiden edustama kokonaisuus on kuitenkin häivyttynyt. Niiden maalaaminen pronssimaalilla yksivärisiksi on myös muuttanut niiden ulkoista olemusta huomattavasti.

Michel maalari (Sittow) on 1500-luvun arkistolähteessä nimetty useamman kuvan tekijäksi, mikä on mahdollisesti edesauttanut sekaannusta, jossa hänet on yhdistetty useaan Siuntion kirkon veistokseen. Mikäli vuoden 1633 alttarilaite olisi säilynyt ehjänä, sekaannusta tuskin olisi syntynyt. Ei ole tiedossa, mikä on ollut syynä alttarilaitteen hajottamiseen osiin 1800-luvulla, tai mitä muille osille on tapahtunut. Ei ole myöskään täyttä varmuutta siitä, että kaikki veistokset ovat tallella – ovathan kaikki muutkin osat kyseisestä alttarilaitteesta kadonneet. Alttarilaitteen veistokset ovat elinkaarensa varrella olleet esillä erilaisina kokonaisuuksina ja erilaisissa yhteyksissä. Niiden tutkimushistorian tarkastelu osoittaa tämän vaikuttaneen niiden tulkintaan, mutta arvoitukseksi jää, mitä muut kuin tutkijat – kuten seurakuntalaiset tai museovieraat – ovat veistoksista ajatelleet. Olivatpa ne sitten yksityiskodissa tai kirkko- tai museoympäristössä, niin irrallisina ja toisistaan erotettuina, alkuperäisen kokoonpanon fragmentteina ja itsessään fragmentaarisina esineinä ne eivät kuitenkaan enää edusta omaa aikakauttaan tai tehtäväänsä, ja tarjoavat siten alustan hyvinkin vaihteleville tulkinnoille ja jopa väärinkäsityksille. Fragmentit itsessään tarjoavat kuitenkin paljon tietoa kokonaisuuden ja sen osien vaiheista.

Saila Leskinen

Saila Leskinen viimeistelee Helsingin yliopistossa taidehistorian pro gradu -tutkielmaansa Siuntion kirkon alttarilaitteesta ja toimii Kuvakalske-hankkeen osa-aikaisena tutkimusavustajana.

Lähteitä:

Kansallisarkisto

Diplomatarium Fennicum
DF6703 Tallinnan raadin kirje Raaseporin voudille 30.8.1515

Siuntion seurakunnan arkisto
Kalustoluettelot 1834–1874

Museovirasto

Topografinen arkisto, Siuntio
Veistosten hankintaa koskevaa kirjeenvaihtoa 1888–89
Wenigerin ja Hyvösen kirjeenvaihtoa 1991

Suomen kansallismuseo

Konservoinnin topografinen arkisto
Inventointikortisto
Muistiinpanoja tarkastusmatkalta 1994, 1996

Kirjallisuutta:

Hausen, Reinhold, 1872. Anteckningar gjorda under en Antiqvarisk forskningsresa sommaren 1870 i Vestra Nyland. Helsingfors: Finska Litteratur-sällkapets tryckeri, tässä 19.

Hiekkanen, Markus, 2005. Pitkä reformaatio. Katolisista luterilaisiin alttarikoristeisiin 1550 – 1870. Kirkko – Taide – Viestintä. Markku Heikkilän juhlakirja. Toim. Sari Dhima. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 171–188.

Meinander, K. K., 1908. Medeltida altarskåp och träsniderier i Finlands kyrkor. Helsingfors, tässä 363.

Nordman, C. A., 1965. Medeltida skulptur i Finland. Toim. Lars Pettersson. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 61. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, tässä 23, 633.

Rancken, A. W., 1953. Kyrkbyggnader och kyrkokonst. Sjundeå sockens historia. Första delen. Av Alf Brenner. Hangö, 142–191.

Rancken, A. W., 1950. S:t Petrus kyrka i Sjundeå. Vördade minnen i nyländsk bygd. Ekenäs, 119–131.

von Stiernman, A. A., 1882. Presterskapets redogörelser om forntida minnesmärken i Finlands kyrkor. Samlade af A. A. von Stiernman, utgifna af R. Hausen. Öfvertryck ur Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 38. Helsingfors: Finska Litteratur-Sällskapet, tässä 157.

Weniger, Matthias, 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Kiel: Ludwig, tässä 104–105.

Ångström, Inga Lena, 1992. Altartavlor i Sverige under renässans och barock. Studier i deras ikonografi och stil 1527–1686. Acta Universitatis Stockholmiensis 36. Stockholm: Almqvist & Wiksell International.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Marginaalista digitaaliseksi kulttuuriperinnöksi – Kerttu ja Carolus Lindbergin testamenttilahjoitus

Hollolan kirkon laajan keskiaikaisten veistosten kokoelman vaiheet ovat harvinaisen monipolviset ja värikkäät. Nämä vaiheet kuitenkin heijastelevat veistosten kohtaloita laajemminkin seurakuntien, museoiden ja yksityisten toimijoiden muodostamassa keskiajan kulttuuriperinnön vaalijoista ja käyttäjistä koostuvassa kentässä.

Tässä blogitekstissäni keskityn Suomen kansallismuseolle vuonna 2004 tehtyyn erikoiseen testamenttilahjoitukseen, joka nivoutuu Hollolan kirkkoon. Arkkitehti Carolus Lindbergin (1889–1955) ja Kerttu Lindbergin perikunta luovutti tällöin museolle seitsemän keskiaikaista puuveistosta tai veistosten fragmenttia sisältävän kokoelman. Veistoksista viisi on varmuudella Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkoista. Kolme veistoksista on ilmoitettu kadonneeksi C.A. Nordmanin 1965 julkaistussa monografiassa Medeltida skulptur i Finland, eikä muidenkaan olinpaikkaa ole aivan viime aikoihin asti tunnettu.

Tämä nyt hakuportaali Finnan kautta virtuaalisesti esiin tullut kokoelma on ainutlaatuinen sekä historiansa että yksittäisten esineidensä vuoksi. Esittelen veistokset lyhyesti ja tuon esiin niiden nykyasuun liittyviä yksityiskohtia. Jatkan tässä tekstissäni Elina Räsäsen aiemmin Kuvakalske-blogissa sivuamaa Hollolan veistoskokoelman käsittelyä.

Lahjoitettuun kokoelmaan kuuluvan Neitsyt Maria ja lapsi -veistoksen löytyminen on merkittävää: se kuuluu viiden hyvin samankaltaisen veistoksen ryhmään, joka vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa on yhdistetty Liedon mestariin ja tämän oletettuun, 1300-luvun alkupuoliskolle ajoitettuun tuotantoon. Veistoksesta on ennen vuotta 1931 otettua ja niin ikään Finnaan digitoitua arkistokuvaa tunnettu vain vuonna 1881 laadittu piirros. Olen analysoinut tätä veistosta tarkemmin veistosten puulajeja käsittelevässä artikkelissani, joissa muun muassa kumoan ajatuksen koivusta paikallisesti valmistettujen veistosten päämateriaalina.

Kuvassa oikealla Neitsyt Maria ja lapsi -veistos asetettuna 1400-luvun alun kaappiin, joka on edelleen tapulissa. Vasemmalla nykyään kirkkotilassa oleva, vuonna 1986 maalaamalla turmeltu veistos kaapissaan. Kuva: Pietinen 1931. Museovirasto HK19670603:3883, Historian kokoelma, Pietisen kokoelma.

Kuvassa oikealla Neitsyt Maria ja lapsi -veistos asetettuna 1400-luvun alun kaappiin, joka on edelleen tapulissa. Vasemmalla nykyään kirkkotilassa oleva, vuonna 1986 maalaamalla turmeltu veistos kaapissaan.
Kuva: Pietinen 1931. Museovirasto HK19670603:3883, Historian kokoelma, Pietisen kokoelma.

Hollolan kirkkoon on paikallistettu myös pieni Marian kruunaus -aiheeseen liittynyt, siipensä menettänyt enkeliveistos. Hollolasta on arvioni mukaan myös havupuusta valmistettu, nyt kädetön Kristus-veistos krusifiksista. Se on lähes identtinen kahden edelleen seurakunnan hallussa olevan, keskiajan lopulle ajoittuvan Kristus-veistoksen kanssa. Osa näistä näyttäisi olevan voimakkaasti käsiteltyjä, joten niiden arvioituun ajoitukseen tulisi toistaiseksi suhtautua varauksella.

Torsona säilynyt, 1300-luvun ensimmäiselle puoliskolle ajoittuva Kristus-figuuri on peräisin Janakkalan kirkosta. Tässä mahdollisesti alttarikrusifiksiin kuulunut kärsivä ruumis on veistetty taitavasti kovaan tammipuuhun. Niin ikään Janakkalan kirkosta peräisin on tuntematonta naispyhimystä esittävä veistos. Uuteen ristiin kiinnitetty Kristus-veistos Vanajan kirkosta puolestaan edustaa 1400-luvun alkupuolen vähäeleisempää kärsimyksen esittämistä. Lisäksi lahjoituserään kuuluu pieni, toistaiseksi aiheeltaan ja alkuperältään tunnistamaton figuuri.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.

Miksi veistokset sitten päätyivät keskiaikaisten Hollolan, Janakkalan, Vanajan ja Sundin kirkkojen restaurointisuunnitelmista vastanneen Carolus Lindbergin kotikokoelmaan? Yhtenä syynä pitäisin juuri veistosten fragmentaarisuutta ja siitä johtunutta marginalisoitumista, joutumista ”varastoon” ja irtaimistokirjanpidon ulkopuolelle: esimerkiksi Hollolan Neitsyt Maria on 1930-luvulla ollut kahteen osaan haljenneena tapulirakennuksessa; Janakkalan Kristukselta puuttuvat kädet ja jalkaterät sekä risti; nyt siivettömänä lentelevä enkeli on kuulunut monifiguuriseen alttarikaappiin.

Veistoksia on mahdollisesti jo aiemmin, mutta viimeistään niiden siirryttyä kodin taide-esineiksi, muokattu ja täydennetty. Esimerkiksi Marian piirteitä on ilmeisesti pehmennetty veistämällä ja vaurioitunut nenä korvattu uudella. Veistoksen puoliskot on kiinnitetty teräsruuveilla yhteen. Tuntemattoman naispyhimyksen päälaelta mahdollinen kruunun jäänne on poistettu, ja Vanajan Kristuksen puuttuva vasen käsi on korvattu uudella. Näyttäisi myös siltä, että lähes kaikista veistoksista on poistettu raaputtamalla tai hiomalla polykromian jäänteitä. Veistoksia on myös petsattu tummanruskeiksi ja lakattu kiiltäviksi – ehkä pronssiveistosta muistuttaviksi, ja siten paremmin sisustuksellisiin tarpeisiin sopiviksi.

Edellä kuvatut, veistosten nykyasuun voimakkaasti vaikuttavat toimenpiteet herättävät varmasti hämmästystä, mutta yhtä lailla esimerkiksi Hollolan kirkossa säilyneet ovat aikojen saatossa joutuneet voimakkaan muokkauksen tai restauroinnin, jopa turmelevan päällemaalauksen kohteeksi. Kaikki esillä olevat veistokset on konservoitu 2000-luvun alussa. Konservointi on kuitenkin tavoitteeltaan aina säilyttävää ja ennaltaehkäisevää, eikä sen tehtävänä ole palauttaa jo menetettyä.

Suomessa keskiaikaisen taiteen yksityinen omistaminen on harvinaista. Kansainväliset antiikkimarkkinat kiinnostuivat kuitenkin keskiajan fragmentaarisena säilyneestä kuvanveistosta 1800-luvun lopulla, jolloin suomalaisetkin keräilijät ostivat teoksia ulkomailta. Osiin hajonneet tai hajotetut veistokset asetettiin jalustoille antiikin muotokuvataiteen tavoin tai niiden pinta käsiteltiin muistuttamaan patinoitunutta pronssia. Alkuperäisestä kontekstistaan irrotetut esineet saivat ”uuden elämän” myös esineisiin kiedotun tarina-aineiston kautta: keräilyn tavoitteena ei aina ollut esineiden autenttisuuden ja aitouden jäljittäminen, kuin keräilijäidentiteetin vahvistaminen.

Suomessa keskiajalta säilyneitä taide-esineitä ja niiden fragmentteja eivät niinkään ole muokanneet antiikkikaupan ja ostajien vaateet, vaan veistosten estetiikan alisteisuus luterilaiselle kirkkoarkkitehtuurille ja sen ihanteissa tapahtuneille muutoksille. Käynnissä olevan tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin ja ymmärtää niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden vaikutuksesta veistokset ovat liikkuneet ja muuntuneet, hävinneet ja taas löytyneet, sekä sitä, miten veistoksia on muokattu kulloisiinkin paikallisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin käyttötarpeisiin sopiviksi.

Klassisen taiteen ja siinä käytettyjen materiaalien ihailu heijastuu 1700-luvulta lähtien siihen, miten keskiaikaisia veistoksia on Suomessa muokattu ja siirretty vielä kauan niiden katolisiin rituaaleihin ja hartauteen liittyvän käytön jälkeen. Esimerkiksi Hollolassa monet keskiaikaisen kirkon runsaslukuisista, alttarikaapeista aikoinaan irrotetuista pyhimysveistoksista maalattiin 1800-luvun lopulla harmaanvalkoisiksi marmoria muistuttamaan, vaikka julkinen keskustelu tällaista keskiajan taideperinnön turmelua vastaan olikin jo herännyt. Veistosten voimakas muokkaaminen kirkkotilaan ”sopiviksi” jatkui kuitenkin vielä viime vuosisadan lopulle saakka.

Kotiseutumuseoissa ja kirkkojen tapuleissa tai muissa, usein lämmittämättömissä tiloissa säilyneet veistosten tai niitä kehystäneiden kaappien aikoinaan arvoltaan vähäpätöisemmäksi katsotut veistosten jäänteet ja osat ovat kirkkoon sisälle kelpuutettuja paremmin välttäneet ”modernin ajan” käsittelyt. Tässäkin mielessä ne muodostavat edelleen arvokkaan lähteen taidehistorialliselle tutkimukselle.

Olen esitelmöinyt Hollolan kirkon esineistön vaiheista aiemmin Lutheran Church Architecture 500 Years -konferenssissa Suomen kansallismuseossa (31.10.2017 – 1.11.2017). Toukokuussa 2021 esitelmöin samasta aihepiiristä virtuaalisesti konferenssissa International Congress on Medieval Studies (Medieval Institute at Western Michigan University). Tarkoitukseni on laatia tieteellinen artikkeli esityksen pohjalta.

Katri Vuola

Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja  Kuvakalske-hankkeen tutkija.

Lähteitä:

Finna.fi -hakupalvelu
Kerttu ja Carolus Lindbergin kokoelmaan liittyvät tiedot:

Suomen kansallismuseo
Tutkijakonservaattori Henni Reijonen ja konservaattori Matti Aaltonen: keskustelu veistosten vaurioista, kevät 2015
Intendentti Jouni Kuurne: lahjoitusta koskevat tiedot, kevät 2015
Taidekonservaattori Barbara Radaelli-Muuronen, julkaisematon Power Point -esitys Kerttu Kyllikki ja Carolus Lindbergin testamenttilahjoitus. Lokakuu 2004.

Museovirasto
Historian topografinen arkisto: Kansio Hollola, esim. Hyvönen, Heikki, Hollolan kirkko, Inventointikertomus 16.–18.8.1977.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, taidehistoriallisten retkikuntien kertomukset. Mikrofilmirulla 3, Finska Fornminnesföreningens Konshistoriska Expedition 1892. Hollola kyrka.

Kirjallisuutta:

Rosenstein, Leon 2012. The Aesthetic of the Antique. Museum Objects. Experiencing the Properties of Things, ed. by Sandra H. Dudley. Leicester Readers in Museum Studies, 23–25.

Räsänen, Elina 2015. Stabat Mater. Three Fragments of the Grief of Mary. Donor’s Works. Old Art in the Collections of the Amos Anderson Art Museum, ed. by Synnöve Malmström. (Kirjokansi 101), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 32–37.

Scher, Stephen K. 2006. Head of a Cleric. Set in Stone. The Face in Medieval Sculpture, ed. by Charles T. Little. The Metropolitan Museum of Art New York, New Haven and London: Yale University Press, 141–142.

Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA 124, Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 118–120.

Vuola, Katri 2018. Häijy hallitsija vai taivaallinen ruhtinas? Keskiaikainen pääveistos Klaus Holman kokoelmassa. Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys: Näkökulmia Klaus Holman muistokokoelmaan, toim. Visa Immonen ja Elina Räsänen. Taidehistoriallisia tutkimuksia 49, Helsinki: Taidehistorian seura, 199210.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture Production in the Diocese of Turku during the 14th Century. Baltic Journal of Art History (Vol. 18) 2019, 75104 (8990).