Hollolan kirkon laajan keskiaikaisten veistosten kokoelman vaiheet ovat harvinaisen monipolviset ja värikkäät. Nämä vaiheet kuitenkin heijastelevat veistosten kohtaloita laajemminkin seurakuntien, museoiden ja yksityisten toimijoiden muodostamassa keskiajan kulttuuriperinnön vaalijoista ja käyttäjistä koostuvassa kentässä.
Tässä blogitekstissäni keskityn Suomen kansallismuseolle vuonna 2004 tehtyyn erikoiseen testamenttilahjoitukseen, joka nivoutuu Hollolan kirkkoon. Arkkitehti Carolus Lindbergin (1889–1955) ja Kerttu Lindbergin perikunta luovutti tällöin museolle seitsemän keskiaikaista puuveistosta tai veistosten fragmenttia sisältävän kokoelman. Veistoksista viisi on varmuudella Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkoista. Kolme veistoksista on ilmoitettu kadonneeksi C.A. Nordmanin 1965 julkaistussa monografiassa Medeltida skulptur i Finland, eikä muidenkaan olinpaikkaa ole aivan viime aikoihin asti tunnettu.
Tämä nyt hakuportaali Finnan kautta virtuaalisesti esiin tullut kokoelma on ainutlaatuinen sekä historiansa että yksittäisten esineidensä vuoksi. Esittelen veistokset lyhyesti ja tuon esiin niiden nykyasuun liittyviä yksityiskohtia. Jatkan tässä tekstissäni Elina Räsäsen aiemmin Kuvakalske-blogissa sivuamaa Hollolan veistoskokoelman käsittelyä.
Lahjoitettuun kokoelmaan kuuluvan Neitsyt Maria ja lapsi -veistoksen löytyminen on merkittävää: se kuuluu viiden hyvin samankaltaisen veistoksen ryhmään, joka vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa on yhdistetty Liedon mestariin ja tämän oletettuun, 1300-luvun alkupuoliskolle ajoitettuun tuotantoon. Veistoksesta on ennen vuotta 1931 otettua ja niin ikään Finnaan digitoitua arkistokuvaa tunnettu vain vuonna 1881 laadittu piirros. Olen analysoinut tätä veistosta tarkemmin veistosten puulajeja käsittelevässä artikkelissani, joissa muun muassa kumoan ajatuksen koivusta paikallisesti valmistettujen veistosten päämateriaalina.
Kuvassa oikealla Neitsyt Maria ja lapsi -veistos asetettuna 1400-luvun alun kaappiin, joka on edelleen tapulissa. Vasemmalla nykyään kirkkotilassa oleva, vuonna 1986 maalaamalla turmeltu veistos kaapissaan.
Kuva: Pietinen 1931. Museovirasto HK19670603:3883, Historian kokoelma, Pietisen kokoelma.
Hollolan kirkkoon on paikallistettu myös pieni Marian kruunaus -aiheeseen liittynyt, siipensä menettänyt enkeliveistos. Hollolasta on arvioni mukaan myös havupuusta valmistettu, nyt kädetön Kristus-veistos krusifiksista. Se on lähes identtinen kahden edelleen seurakunnan hallussa olevan, keskiajan lopulle ajoittuvan Kristus-veistoksen kanssa. Osa näistä näyttäisi olevan voimakkaasti käsiteltyjä, joten niiden arvioituun ajoitukseen tulisi toistaiseksi suhtautua varauksella.
Torsona säilynyt, 1300-luvun ensimmäiselle puoliskolle ajoittuva Kristus-figuuri on peräisin Janakkalan kirkosta. Tässä mahdollisesti alttarikrusifiksiin kuulunut kärsivä ruumis on veistetty taitavasti kovaan tammipuuhun. Niin ikään Janakkalan kirkosta peräisin on tuntematonta naispyhimystä esittävä veistos. Uuteen ristiin kiinnitetty Kristus-veistos Vanajan kirkosta puolestaan edustaa 1400-luvun alkupuolen vähäeleisempää kärsimyksen esittämistä. Lisäksi lahjoituserään kuuluu pieni, toistaiseksi aiheeltaan ja alkuperältään tunnistamaton figuuri.
Katri Vuola dokumentoimassa Hollolan seurakunnan arkistotiloissa säilytettävää krusifiksia. Kuva: Elina Räsänen.
Miksi veistokset sitten päätyivät keskiaikaisten Hollolan, Janakkalan, Vanajan ja Sundin kirkkojen restaurointisuunnitelmista vastanneen Carolus Lindbergin kotikokoelmaan? Yhtenä syynä pitäisin juuri veistosten fragmentaarisuutta ja siitä johtunutta marginalisoitumista, joutumista ”varastoon” ja irtaimistokirjanpidon ulkopuolelle: esimerkiksi Hollolan Neitsyt Maria on 1930-luvulla ollut kahteen osaan haljenneena tapulirakennuksessa; Janakkalan Kristukselta puuttuvat kädet ja jalkaterät sekä risti; nyt siivettömänä lentelevä enkeli on kuulunut monifiguuriseen alttarikaappiin.
Veistoksia on mahdollisesti jo aiemmin, mutta viimeistään niiden siirryttyä kodin taide-esineiksi, muokattu ja täydennetty. Esimerkiksi Marian piirteitä on ilmeisesti pehmennetty veistämällä ja vaurioitunut nenä korvattu uudella. Veistoksen puoliskot on kiinnitetty teräsruuveilla yhteen. Tuntemattoman naispyhimyksen päälaelta mahdollinen kruunun jäänne on poistettu, ja Vanajan Kristuksen puuttuva vasen käsi on korvattu uudella. Näyttäisi myös siltä, että lähes kaikista veistoksista on poistettu raaputtamalla tai hiomalla polykromian jäänteitä. Veistoksia on myös petsattu tummanruskeiksi ja lakattu kiiltäviksi – ehkä pronssiveistosta muistuttaviksi, ja siten paremmin sisustuksellisiin tarpeisiin sopiviksi.
Edellä kuvatut, veistosten nykyasuun voimakkaasti vaikuttavat toimenpiteet herättävät varmasti hämmästystä, mutta yhtä lailla esimerkiksi Hollolan kirkossa säilyneet ovat aikojen saatossa joutuneet voimakkaan muokkauksen tai restauroinnin, jopa turmelevan päällemaalauksen kohteeksi. Kaikki esillä olevat veistokset on konservoitu 2000-luvun alussa. Konservointi on kuitenkin tavoitteeltaan aina säilyttävää ja ennaltaehkäisevää, eikä sen tehtävänä ole palauttaa jo menetettyä.
Suomessa keskiaikaisen taiteen yksityinen omistaminen on harvinaista. Kansainväliset antiikkimarkkinat kiinnostuivat kuitenkin keskiajan fragmentaarisena säilyneestä kuvanveistosta 1800-luvun lopulla, jolloin suomalaisetkin keräilijät ostivat teoksia ulkomailta. Osiin hajonneet tai hajotetut veistokset asetettiin jalustoille antiikin muotokuvataiteen tavoin tai niiden pinta käsiteltiin muistuttamaan patinoitunutta pronssia. Alkuperäisestä kontekstistaan irrotetut esineet saivat ”uuden elämän” myös esineisiin kiedotun tarina-aineiston kautta: keräilyn tavoitteena ei aina ollut esineiden autenttisuuden ja aitouden jäljittäminen, kuin keräilijäidentiteetin vahvistaminen.
Suomessa keskiajalta säilyneitä taide-esineitä ja niiden fragmentteja eivät niinkään ole muokanneet antiikkikaupan ja ostajien vaateet, vaan veistosten estetiikan alisteisuus luterilaiselle kirkkoarkkitehtuurille ja sen ihanteissa tapahtuneille muutoksille. Käynnissä olevan tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin ja ymmärtää niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden vaikutuksesta veistokset ovat liikkuneet ja muuntuneet, hävinneet ja taas löytyneet, sekä sitä, miten veistoksia on muokattu kulloisiinkin paikallisiin, esteettisiin ja uskonnollisiin käyttötarpeisiin sopiviksi.
Klassisen taiteen ja siinä käytettyjen materiaalien ihailu heijastuu 1700-luvulta lähtien siihen, miten keskiaikaisia veistoksia on Suomessa muokattu ja siirretty vielä kauan niiden katolisiin rituaaleihin ja hartauteen liittyvän käytön jälkeen. Esimerkiksi Hollolassa monet keskiaikaisen kirkon runsaslukuisista, alttarikaapeista aikoinaan irrotetuista pyhimysveistoksista maalattiin 1800-luvun lopulla harmaanvalkoisiksi marmoria muistuttamaan, vaikka julkinen keskustelu tällaista keskiajan taideperinnön turmelua vastaan olikin jo herännyt. Veistosten voimakas muokkaaminen kirkkotilaan ”sopiviksi” jatkui kuitenkin vielä viime vuosisadan lopulle saakka.
Kotiseutumuseoissa ja kirkkojen tapuleissa tai muissa, usein lämmittämättömissä tiloissa säilyneet veistosten tai niitä kehystäneiden kaappien aikoinaan arvoltaan vähäpätöisemmäksi katsotut veistosten jäänteet ja osat ovat kirkkoon sisälle kelpuutettuja paremmin välttäneet ”modernin ajan” käsittelyt. Tässäkin mielessä ne muodostavat edelleen arvokkaan lähteen taidehistorialliselle tutkimukselle.
Olen esitelmöinyt Hollolan kirkon esineistön vaiheista aiemmin Lutheran Church Architecture 500 Years -konferenssissa Suomen kansallismuseossa (31.10.2017 – 1.11.2017). Toukokuussa 2021 esitelmöin samasta aihepiiristä virtuaalisesti konferenssissa International Congress on Medieval Studies (Medieval Institute at Western Michigan University). Tarkoitukseni on laatia tieteellinen artikkeli esityksen pohjalta.
Katri Vuola
Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja Kuvakalske-hankkeen tutkija.
Lähteitä:
Finna.fi -hakupalvelu
Kerttu ja Carolus Lindbergin kokoelmaan liittyvät tiedot:
Suomen kansallismuseo
Tutkijakonservaattori Henni Reijonen ja konservaattori Matti Aaltonen: keskustelu veistosten vaurioista, kevät 2015
Intendentti Jouni Kuurne: lahjoitusta koskevat tiedot, kevät 2015
Taidekonservaattori Barbara Radaelli-Muuronen, julkaisematon Power Point -esitys Kerttu Kyllikki ja Carolus Lindbergin testamenttilahjoitus. Lokakuu 2004.
Museovirasto
Historian topografinen arkisto: Kansio Hollola, esim. Hyvönen, Heikki, Hollolan kirkko, Inventointikertomus 16.–18.8.1977.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, taidehistoriallisten retkikuntien kertomukset. Mikrofilmirulla 3, Finska Fornminnesföreningens Konshistoriska Expedition 1892. Hollola kyrka.
Kirjallisuutta:
Rosenstein, Leon 2012. The Aesthetic of the Antique. Museum Objects. Experiencing the Properties of Things, ed. by Sandra H. Dudley. Leicester Readers in Museum Studies, 23–25.
Räsänen, Elina 2015. Stabat Mater. Three Fragments of the Grief of Mary. Donor’s Works. Old Art in the Collections of the Amos Anderson Art Museum, ed. by Synnöve Malmström. (Kirjokansi 101), Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 32–37.
Scher, Stephen K. 2006. Head of a Cleric. Set in Stone. The Face in Medieval Sculpture, ed. by Charles T. Little. The Metropolitan Museum of Art New York, New Haven and London: Yale University Press, 141–142.
Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA 124, Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 118–120.
Vuola, Katri 2018. Häijy hallitsija vai taivaallinen ruhtinas? Keskiaikainen pääveistos Klaus Holman kokoelmassa. Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys: Näkökulmia Klaus Holman muistokokoelmaan, toim. Visa Immonen ja Elina Räsänen. Taidehistoriallisia tutkimuksia 49, Helsinki: Taidehistorian seura, 199–210.
Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture Production in the Diocese of Turku during the 14th Century. Baltic Journal of Art History (Vol. 18) 2019, 75–104 (89–90).
