Avainsana-arkisto: Viro

Michel Sittow ja Tallinna myöhäiskeskiajan taidekeskuksena

Viron Taidemuseoon kuuluvassa Nigulisten museossa Tallinnassa on esillä Michel Sittowin tuotantoa esittelevä näyttely Michel Sittow Pohjolassa? Alttarikaapit vuoropuhelussa (5.11.2023 saakka).

Kuva: Arto Kivimäki.

Michel Sittow (n. 1469–1525) oli tallinnalaislähtöinen taiteilija, joka työskenteli Euroopan hoveissa; hänen tunnetuimmat teoksensa ovat ilmeikkäitä muotokuvia. Nyt esillä olevan näyttelyn fokus on hänen työhuoneensa toimissa Tallinnassa, joilla on pieni kosketuspinta myös Suomeen. Näyttely koostuu pääosin kolmesta näyttävästä alttarikaapista, jotka on asetettu peräkkäin museon suureen tilaan, eli entiseen Pyhän Nikolauksen kirkon päälaivaan. Kaksi alttarikaapeista on museon omista kokoelmista ja yksi on tuotu Ruotsista, Bollnäsin kirkosta Hälsinglandista.

Museon omaan kokoelmaan kuuluvat alttarikaapit ovat ns. Kärsimysalttarikaappi (1510–1515) ja Pyhä suku -alttarikaappi. Ensin mainitun, maalauksista koostuvan teoksen pääaiheena on ristiinnaulitseminen, ja ovien taustapuolilla on kuvattuna neljä pyhimystä. Nämä kuitenkin päällemaalattiin melko pian alkuperäisen maalaustyön jälkeen, noin 1518–1525, ja tämä maalaustyö on yhdistetty Sittowiin. Myöhemmin, luterilaisella ajalla, alttarikaapista tehtiin epitafi. Brysselissä valmistettu Pyhä suku -alttarikaappi puolestaan ei suoraan liity Sittowiin, mutta on ajateltu, että sen aihe on vaikuttanut Sittowin työhuoneen toteuttamaan Bollnäsin alttarikaapin sommitteluun ja aihevalintaan.

Nigulisten omiin kokoelmiin kuuluvan Kärsimysalttarikaapin ovien taustapuolen maalauksia tutkimassa Saila Leskinen, Elina Räsänen ja näyttelyn pääkuraattori Merike Kurisoo. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Bollnäsin alttarikaapin (1510–1520) ovien maalausten tyylilliset yhtymäkohdat Tallinnan Kärsimysalttarikaapin ovien kanssa todettiin ensi kerran jo 1980-luvulla. Bollnäsin alttarikaapin pääaihe on esitetty veistosten muodossa ja se on siis sama kuin toisessa Tallinnassa olevassa alttarikaapissa, pyhä suku. Tämä nykyään varsin tuntematon aihe kuvaa Jeesuksen äidinpuoleista sukua, Neitsyt Marian äidin Pyhän Annan kolmea aviomiestä ja heidän jälkeläisiään. Suomessakin on yksi tätä aihetta esittävä suuri alttarikaappi, Vöyrin kirkossa Pohjanmaalla. Uskomus Annan kolmesta avioliitosta oli jo aikanaan kiistanalainen, ja kuvalliset esitykset ajoittuvat melko lyhyelle ajalle 1500-luvun vaihteeseen. Sommitteluvaihtoehtoja oli useita; Bollnäsin ja Tallinnan kaapeissa Neitsyt Maria ja äiti Anna istuvat vierekkäin, Vöyrillä korostuvat Maria siskoineen etualalla, ja Pyhä Anna seisoo Marian takana. Myös Pyhä Anna itse kolmantena -aihe saatettiin liittää osaksi pyhä suku -aihetta (ks. Räsänen 2009, erit. 138–139, 214–216).

Nigulisten näyttelyssä esitellään tallinnalaista tuotantoa Sittowin työhuoneen ympäriltä tai siihen mahdollisesti liitettynä. Mukana on myös yksi Suomen kansallismuseosta lainaan saatu teos, istuvaa Jobia esittävä monivärinen puuveistos 1500-luvun alusta. Se on alun perin Helsingen eli nykyisen Vantaan Pyhän Laurin kirkosta. Lehmuksesta valmistettu täysplastinen veistos yhdistettiin aiemmassa tutkimuksessa Henning von der Heide -nimiseen tekijään, mutta jo C. A. Nordman 1960-luvulla (1965, 462) epäili tätä. Veistoksessa paiseinen Job istuu kivellä, vain pieni lannevaate ympärillään. Hahmo nojaa oikealla kädellä poskeensa, vaurioitunut vasen käsi lepää polven päällä. Vanhan testamentin kärsivä Job nähtiin Jeesuksen edeltäjänä, ja vaikuttaa siltä, että tämä hartaudellinen idea vahvistui entisestään protestanttisen reformaation kynnyksellä.

Näyttelyluettelossa yksi kuraattoreista, myöhäiskeskiajan taiteen asiantuntija Jan Friedrich Richter (2023, 99) yhdistää Job-veistoksen Tallinnaan taidekeskuksena. On hyvinkin mahdollista, että kyseisen veistoksen on valmistanut Tallinnassa toiminut työhuone. Mitä ilmeisimmin Jobissa on paljon samaa Bollnäsin alttarikaapin veistettyjen hahmojen kanssa: otsakiehkura ja ylipäänsä parran ja hiusten muotoilu; lommolla olevat posket ja pieni suu; voimakkaat rypyt silmien ympärillä. Nämä ovat myös eteläisestä Saksasta saatujen vaikutteiden tyylillisiä piirteitä, kuten museon näyttelyteksti kertoo.

Huomiota kiinnittää myös hienostuneet ja suhteellisen pienet kädet – vaikka Jobin käsivarsien lihaksisto on kuvattu hyvinkin vahvaksi, käsissä eivät korostu suonet tai rystyset. Nordman huomioi (1965, 462) myös käsivarsien lihakset, jotka hänestä oli tehty ”väärin” eli lihasten ei pitäisi lepotilassa pingottua kuvatulla tavalla. Hän arvelee veistäjän ottaneen mallia ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Tämäntapainen ajatuskulku, jossa muotoyksityiskohtia selitetään ”rikkinäisen puhelimen” ja tekijän erheen kautta näyttäytyy Nordmanin päättelyssä muuallakin (ks. tästä Räsänen 2020).

Job, monivärinen puuveistos, lehmusta, n. 1500. Kuva: Suomen kansallismuseo / Historialliset kokoelmat.

Helsingen kirkolla ja Uudenmaan alueella oli vanhat, tiiviit suhteet lahden yli Tallinnaan ja Pohjois-Viroon. Kirkossa olleen, mutta palossa tuhoutuneen Pyhää Marttia esittäneen kuva-aiheen on myös uskottavasti tulkittu viestineen kansanomaisesta kulttiperinteestä, ja viitanneen enemmänkin vaikutteisiin etelästä kuin lännestä (Heliö 2020). Job-veistos näyttäytyy myös historioitsija Tapio Salmisen (2013) ohittamattoman Helsingin pitäjän historiateoksen kansikuvassa. Salminen on myös vähän aikaa sitten julkaissut artikkelin Sittowin suvusta yhdessä Tarton yliopiston tuoreen taidehistorian professorin Anu Mändin kanssa. Sittowin äiti Margareta oli nimittäin todennäköisesti kotoisin Suomen puolelta (Mänd & Salminen 2021), kuten Paul Johansen esitti jo 1940-luvulla. Johansen (1940) myös tunnisti Sittowin olevan syntyisin Tallinnasta ja kokosi arkistoaineiston perusteella yhteen merkittävän osan hänen elämäkertaansa.

Sittow tunnettiin (ja tunnetaan) erityisesti maalauksistaan, mutta isältään oppimaltaan ammatilta hän oli puunveistäjä, jota ammattia hän Tallinnaan palattuaan myös harjoitti. Näyttelyssä huomio kiinnittyykin erityisesti veistotöihin. Esillä on useita jo 1940-luvulla Sittowille attribuoituja veistoksia (Karling 1946, 252–260), kuten Rooslepan Pyhä Yrjänä. Säilyneitä esimerkkejä Sittowin tai hänen työhuoneensa veistotaiteesta ei kuitenkaan ole pystytty varmentamaan (ks. esim. Weniger 2011, 104–107). Sittowin työhuoneen tiedetään valmistaneen todennäköisesti veistettyjä kuvia myös Suomeen: yhdelle Siuntion kirkon alttareista, mutta tämäkään kokonaisuus ei ole säilynyt (ks. tästä Leskinen 2021, erit. 49–57).

Puunveiston lisäksi Tallinnassa toimi myös taitavia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, jotka tyypillisimmin työskentelivät hautataiteen parissa. Uusin tutkimus osoittaa, että he tekivät läheistä yhteistyötä muiden taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa: konservaattori Isabel Aaso-Zahradnikova on todennut, että Tallinnan Olevisten kirkkoon kivestä veistetyn Hans Pawelsin kenotafin (1513-1515) tekijä on käyttänyt nimenomaan puunveistoon tarkoitettuja työkaluja ja tekniikoita. Richter (2023, 92-99) esittääkin, että sama, Puolasta ja Saksasta saapunut tekijäryhmä on mahdollisesti työskennellyt myös Bollnäsin alttarikaapin keskuskuvan puuveistosten parissa yhdessä Sittowin työhuoneen kanssa. Bollnäsin alttarikaappi onkin ainoa säilynyt teos, jossa yhteistyö Tallinnan eri alojen taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä on nähtävissä yhdessä kohteessa. Näyttelyssä kävijä voi nyt itse nähdä samankaltaisuuden näiden ja useiden muiden Latviasta, Virosta, Ruotsista ja Suomesta löytyvien teosten välillä ja siten todistaa vaikutteiden vaihtoa ja yhteistyötä niin maalarien, kiven- kuin puunveistäjienkin kesken.

Kuvassa rinnakkain kaksi toisiaan muistuttavaa, parrakasta mieshahmoa, joista toinen on osa alttarikaapin hahmokokonaisuutta, veistetty puusta, maalattu ja kullattu, toinen puolestaan veistetty kivestä, jossa erottuu vielä jäänteitä maalista.

Pyhään sukuun liitetty Enim (Elisabetin veljenpoika ja piispa Servatiuksen isä) kuvattuna puuveistoksena Bollnäsin alttarikaapissa (vas.), ja Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran mestari (komentaja) Wolter von Plettenbergiä esittävä, Märjamaan dolomiitista veistetty luonnollista kokoa oleva veistos, tehty alun perin Riian linnaan 1515. Teos on lainassa Latvian Historiallisesta museosta. Kuvat: Saila Leskinen.

Laadukkaassa näyttelyluettelossa erityisen kiinnostavaa on huomio, joka on annettu teosten elinkaarille. Mukana on paljon historiallisia valokuvia, jotka kertovat erilaisista esillepanoista ja vaiheista. Bollnäsin alttarikaappi ilmestyy kirjallisiin inventaariluetteloihin vasta 1600-luvun lopussa, mikä onkin tyypillistä. Suomessa monet teokset tosin mainitaan ensi kerran vasta paljon myöhemmin. Bollnäsin alttarikaappi paljastaa hyvin selvästi vaiheen ”elämästään” 1920-luvulla: tällöin paikallinen puuseppä veisti uuden Pyhä Anna -figuurin kadonneen tilalle, ja tämä veistos on edelleen osa teoksen nykyistä olomuotoa. Tällä tavoin uusilla veistoksilla täydennettyjä alttarikaappeja on Suomessakin, kuten Vanajan ja Brändön alttarikaapit.

Bollnäsin Pyhä suku -alttarikaapin keskusosan yksityiskohta: Neitsyt Maria (vas.) ja 1920-luvulla tehty uusi Pyhä Anna. Kuva: Arto Kivimäki.

Aiemmin mainittu Job-veistos päätettiin lahjoittaa, muiden Helsingin pitäjän seurakunnan omistamien keskiaikaisten veistosten ohella, Yliopiston museoon jo vuonna 1859. Veistokset olivat kuitenkin vielä vuonna 1876 asehuoneen ullakolla, Reinhold Hausenin käydessä tutkimassa kirkkoa. Hausen tulkitsi veistoksen aiempien mainintojen lailla Lasarukseksi. Seuraavana vuonna 1877 Job-veistos siirrettiin silloiseen Valtion historialliseen museoon (Hyvönen 1994, 138).

Nigulisten museo on profiloitunut tuottamaan mielenkiintoisia, välillä pienimuotoisiakin näyttelyitä, jotka tuovat esiin vanhaa taidetta tutkimusperusteisesti. Se noudattaa museoille ja hyville näyttelyille keskeistä periaatetta: ei näyttelyä ilman tutkimusta, eikä tutkimusta ilman näyttelyä. Tälläkin kertaa museo on yhteistyökumppaneineen tehnyt vaikuttavaa työtä. Michel Sittow Pohjolassa? -näyttelyn ovat kuratoineet Merike Kurisoo (Viron taidemuseo), Greta Koppel (Viron taidemuseo), Lars Nylander (Hälsinglandin museo) ja Jan Friedrich Richter (Staatliche Museen zu Berlin).

Michel Sittow Pohjolassa? -näyttely on osa samannimistä, kansainvälistä ja monialaista tutkimushanketta, joka sai alkunsa uraauurtavasta Sittowin näyttelystä, joka oli vuonna 2018 esillä Washingtonissa Yhdysvalloissa National Gallery of Artissa sekä Viron Taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa. Sen yhteydessä julkaistiin laaja, näyttelyn kuraattoreiden Greta Koppelin ja John Oliver Handin toimittama näyttelyluettelo, joka on myös ensimmäinen kattava kooste Sittowin tuotantoon englanniksi: Michel Sittow. Estonian Painter at the Courts of Renaissance Europe (Yale University Press, New Haven and London, 2018).

Nyt esillä olevan näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke on myös Kuvakalske-hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeet järjestivät yhdessä Üle mere – yli meren -seminaarin 14.10.2022 Helsingissä. Tallinnassa järjestetään 18.10.2023 konferenssi, joka jatkaa teemaa kulttuurisuhteista ja verkostoista.

Elina Räsänen ja Saila Leskinen

Tämän kirjoituksen myötä tahdomme muistaa vuoden 2022 lopussa yllättäen menehtynyttä taidehistorian maisteriopiskelijaa Päivi Heliötä. Päivi oli perehtynyt Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon, ja hän oli innostunut myöhäiskeskiajan tutkimuksesta ja Tallinnan vaikutuksesta.

 

Kirjallisuus

Heliö, Päivi 2020. Helsingan Pyhä Martti. Poikkeama totuttuun kuvatraditioon. Julkaisematon kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taideteokset ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko, Helsinge kyrka St Lars 500, Tutkielmia kirkon historiasta, toim. Marja-Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat, 137–162.

Johansen, Paul 1940. Meister Michel Sittow, Hofmaler der Königin Isabella von Kastilien und Bürger von Reval. Jahrbuch der Preussischen Kunstsammlungen 61, 1–36.

Karling, Sten 1946. Medeltida träskulptur i Estland. Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien, Stockholm.

Leskinen, Saila 2021. Maria ja seitsemän apostolia. Siuntion kirkon puuveistosten elinkaari ja attribuutio. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn. Näyttelyluettelo 2023.

Mänd, Anu & Tapio Salminen. Michel Sittow’s Maternal Grandfather and His Identification in Medieval Sources. Acta Historica Tallinnensia 27/2 2021, 247–274. https://doi.org/10.3176/hist.2021.2.01

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Richter, Jan Friedrich 2023. Tallinn as a Late Medieval Art Centre. Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn, 85-99.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa, SMYA–FFT 116, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2020. Interpreting an Anomaly: The Encounter between Olga Alice Nygren and Carl Axel Nordman with the Crowned Saint Anne. Journal of Art Historiography, June 2020, 1–19. Guest edited by Julia Trinkert and Reinhard Köpf. https://arthistoriography.files.wordpress.com/2020/05/rc3a4sc3a4nen.pdf

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Weniger, Matthias 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Ludwig, Kiel.

Reunahuomautuksia rikkoutumisista

Fragmentaarisuus ei ole ainoastaan puute. Sen ymmärtäminen voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, tuoda valokeilaan väheksyttyjä tai ”rikkinäisiä” asioita, paloja, sirpaleita ja osia – sen avulla voi rehabilitoida syrjään siirrettyjä esineitä, rakennuksia, asioita. Fragmentti on monimerkityksellinen käsite, mutta lähtökohtaisesti se on aina osa kadonneesta kokonaisuudesta, ja usein siihen liittyy tunne menetyksestä. Kuinka fragmentit vaikuttavat tapaamme ymmärtää menneisyyden jäänteitä ja menneisyyttä ylipäänsä? Entä kuinka esineiden tai rakennusten kokemat muodonmuutokset ovat vaikuttaneet niiden säilymiseen ja arvostukseen?

Muodonmuutokset liittyvät elämään, ja ne liittyvät siis myös esineiden elämäkertoihin. Esinebiografia, tai esineiden reitit, on ollut jo vuosikymmeniä laajasti käytetty tutkimusnäkökulma, ja tutkimuksellinen kiinnostus on yhä enemmän suuntautunut teosten monipolviseen elämään, ei vain niiden syntyyn tai alkuperäiseksi katsottuun käyttötarkoitukseen (ks. Hahn & Weiss 2013).

Arkeologi John Chapmanin (2000) esihistoriallisten aineistojen pohjalta luotu fragmentaarisuusteoria keskittyy erityisesti tarkoituksella rikottujen esineiden merkityksiin. Keskeinen käsite on ketjutus, jolla viitataan toimijuuden ja sosiaalisten suhteiden laajentumiseen esineiden katkelmissa. Ihmisen toimijuus saa aineellista pysyvyyttä esineiden muodossa – ja päinvastoin. Ritualistinen rikkominen on keskeinen osa inhimillistä toimintaa ja ilmenee monissa kulttuureissa eri historiallisina aikoina. Läheisenä esimerkkinä voi mainita uuden ajan alussa harjoitetun vaakunanmurtamisperinteen, jossa puinen, kyseistä tarkoitusta varten valmistettu hautajaisvaakuna murrettiin aatelissuvun sammuessa seremoniallisesti palasiksi.

Näitä teemoja yhdistää niiden liittyminen tieteen paradigmaattiseen ”materiaaliseen käänteeseen”, joka on vaikuttanut koko 2000-luvun. Monesta tutkimuksellista kotipesästä – eritoten antropologiasta – on muotoutunut toisiinsa kiinnittyvien näkökulmien keskittymä, joita yhdistää se, että teosten esineellisyys, väline ja materia otetaan vakavasti. Usein puhutaan myös uusmateriaalisuudesta, joka korostaa asioiden, esineiden tai ylipäänsä ei-ihmisten toimijuutta, toisinaan posthumanismin tai feministisen tutkimuksen konteksteissa. Taidehistorioitsija Paul Binski (2019, 3–18) puolestaan on korostanut objektin toimijuuden sitoutuneisuutta ihmisiin tekijöinä. Hedelmällisintä ainakin esinetutkimuksen piirissä lienee liikkua välimaastossa, ihmisen ja esineen vuorovaikutusta painottaen (Heilskov & Croix 2021, 16–17).

Materiaalisuuden painottaminen on keskiajan ja uuden ajan alun taiteen tutkimuksessa tuottanut viime vuosikymmeninä paljon uutta tietoa liittyen muun muassa analysoitavien teosten haptisuuteen, eläväksi mieltämiseen, vuorovaikutuksellisuuteen ja aistimellisuuteen (ks. esim. Laugerud et al., ed. 2015).

Materiaalisuus näkökulmana on myös sitä, että tietty materiaali, kuten vaikka puu, lasi tai marmori, otetaan erityisen huomion kohteeksi (esim. Anderson et al., ed. 2014; Immonen et al. 2020). Tarkentuminen tiettyyn materiaaliin saattaa avata kokonaan uuden kehyksen tulkinnalle, sillä materiaalivalinta juontaa käytännöllisten syiden ohella usein myös arvottaviin painotuksiin; toisin sanottuna materiaalilla on oma ikonografiansa. Edelleen luonnontieteelliset menetelmät materiaalianalyyseissa ovat monien nykytutkimusten keskeisiä menetelmiä: esimerkiksi dendrokronologian avulla saadut tiedot puumateriaalien iästä voivat auttaa ratkaisevasti ajoituskysymyksissä. Tällöin tutkimus rakentuu usein yhteistyössä konservaattorin tai materiaalianalyyseihin perehtyneen tutkijan kanssa.

Taiteilija ja taidekonservaattori Jaana Paulus ja taidehistorioitsija Katri Vuola tutkimassa Oripään kirkon keskiaikaisia puuveistoksia toukokuussa 2022. Kuva: Elina Räsänen.

On syytä muistaa, että taidehistoriankaan tieteenalalla materiaalisuuden merkityksen ymmärtäminen ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö, vaan sillä on historiansa muun muassa Alois Rieglin, Michael Baxandallin tai Rosalind Kraussin tutkimuksissa – siis 1800-luvun lopulta alkaen. Viime vuosikymmenten materiaalisuutta korostava näkökulma on joka tapauksessa lähentänyt (uudestaan?) kahta tieteenalaa, arkeologiaa ja taidehistoriaa toisiinsa; on esimerkiksi esitetty, että arkeologia on irrottautunut lineaarisesta historiakäsityksestä taidehistoriassa yleisemmän jälkivaikutuksia tarkastelevan näkökulman vaikutuksesta (Knappet (2013). Taidehistorian tutkimuskohteet puolestaan ovat laajentuneet. Edelleen viime vuosina on laajemmin tuotu esiin esineiden kyky todistaa toisenlaisista historiankuluista tai joka tapauksessa mahdollisuudesta hienosäätää tai hämmentää tekstikeskeistä tutkimusta (Bynum 2016). Tätä taidehistorioitsijat, etnologit ja arkeologit ovat ehkä turhan ujosti jo pitkään pyrkineet osoittamaan.

Fragmentaarisuuden käsitteen hyödyllisyyttä voidaan toki sen laajuuden vuoksi myös kyseenalaistaa. Taidehistorian seuran julkaiseman Tahiti-lehden vuoden 2023 erikoisnumero tulee ilmestymään teemalla ”fragmentaarisuus ja hallinta”; sen kirjoituskutsussa toimittajat viittaavat taidehistorioitsija Linda Nochliniin, jonka mukaan fragmentaarisuus voi auttaa luopumaan eheyden haikailemisesta ja sen sijaan kannustaa asettamaan sirpaleita uudenlaiseen järjestykseen.

***

Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset ovat mielekkäitä analyyttisiä käsitteitä myös esimerkiksi nykytaidetta tarkasteltaessa. Rikkonaisuus, rikkominen tai fragmentti näyttäytyvät laajasti taiteilijoiden lähtökohtana. Kuvataiteilija Jonna Kina on tuotannossaan käsitellyt fragmentaarisuutta usealla tavalla, kiinnittäen katsojien huomion poissaolevaan, kadonneeseen ja tuhoutuneeseen, mutta samalla myös kauneuteen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen (ks. Räsänen 2021).

Kuvataiteilija Jonna Kinan näyttely ”Neli skulptuuri viieteiskümnes osas” / ”Neljä veistosta viidessätoista osassa” / ”Four Sculptures in Fifteen Pieces” oli esillä Viron Taidemuseossa KUMUssa 1.4.–2.10.2022. Näyttely koostui kahdesta videoteoksesta joissa fragmentteja vaalitaan, valokuvasta sekä marmoripalasta. Kuva: Elina Räsänen.

Vuonna 2022 Viron taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa oli esillä Kinan näyttely, jossa hänen kohteenaan oli neljä rikkoutunutta marmoriveistosta. Ne menetettiin kokonaisuuksina maaliskuussa vuonna 1944, kun Neuvostoliitto pommitti Tallinnan keskustaa. Tällöin tuhoutui myös Viron taidemuseon tuolloinen, väliaikainen rakennus, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen Viru-hotellin edessä (Jõemägi 2019). Ei siis ole sattumaa, että juuri tuolle alueelle oli jäänyt tila suurelle uudisrakennukselle. Pommituksen alkaessa monet teokset oli jo evakuoitu kartanoihin ja koulurakennuksiin kaupungin ulkopuolelle, mutta joitain vaikeammin liikuteltavia teoksia säilytettiin rakennuksen kellarissa. Näihin lukeutui myös Viron taidehistorian tunnetuimpien 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kuvanveistäjien, Amandus Adamsonin (1855–1929) ja August Weizenbergin (1837–1921) veistoksia, joiden palaset ovat Kinan raaka-ainetta. Alkuperäiset teokset ovat Weizenbergin Kristus ja naisfiguuri sekä Adamsonin Auringonnousua katsomassa ja Viimeinen näkymä laivasta.

KUMUn vuosien 1700–1945 välistä taidetta käsittelevä perusnäyttely on nimeltään Identiteedimaastikud, identiteettimaisemia. Kinan näyttely oli esillä vaihtuvien näyttelyiden projektitilassa, jossa on laajaa kronologista näyttelyä kommentoivia puheenvuoroja tai siihen suuntautuvia viistokatseita. Adamsonin ja Weizenbergin töitä on luonnollisesti esillä myös Kinan näyttelyä ympäröivässä perusnäyttelyssä. Molempien taiteilijoiden päämateriaali oli marmori, joskin Adamson – joka tunnetaan parhaiten Russalka-veistoksestaan (1902) – oli myös erittäin taitava puunveistäjä.

Jonna Kina tuo esille kyseiset neljä rikkonaista marmoriveistosta uudella tavalla, fragmentteina, mutta silti omaa arvoaan kantavina objekteina. Näyttely kokonaisuudessaan koostui kolmesta osasta: kahdesta videoteoksesta ja valokuvasta. Valokuvassa on esillä neljän veistoksen luettelointikortit, pahvinpalat, jotka arkistotyötä tekeville taidehistorioitsijoille ovat arkisia työkaluja. Kinan näyttelyn pääteoksessa, Four Sculptures in Fifteen Pieces, konservaattori käsittelee marmorikappaleita huolellisesti ja arvostaen. Kinan teos ei tarkennukaan ainoastaan tuhoon, vaan yhtä lailla vaalimiseen ja huolenpitoon. Museoiden laajat kokoelmat jäävät usein unohduksiin, puhumattakaan kokoelmissa olevista fragmenteista. Museot eivät todellakaan ole vain näyttelynrakentajia tai elämysteollisuuden tuottajia, vaan, kuten Kinan näyttelyn saliteksteissäkin tuotiin esiin, niiden tärkeä tehtävä on säilyttää, hoitaa ja huoltaa.

***

Viktoriaanisen ajan kirjailijan George Eliotin (oik. Marian tai Mary Ann Evans) romaani Daniel Deronda (1876) kertoo 1850-luvun Englannista. Kirjan 35. lukuun sijoittuvissa kohtauksissa keskeiset henkilöt käyskentelevät Ryelands Abbeyn tiluksilla, jossa keskiaikainen luostarikokonaisuus oli muutettu osaksi loisteliasta kartanoa. Luostarikirkosta oli tehty hevostalli, jossa ”jokainen holvattu kappeli oli muutettu pilttuuksi”. Kirkko oli myös kokenut kovia, sillä ”päätykoristeet ja räystäspirut oli isketty hajalle, hauras kalkkikivi oli kolhittu ja koverrettu.” Toisaalta kokonaisuus oli katsojille pittoreski ja upea, kuten kirjan toinen päähenkilö, Gwendolen Harleth, ihastuneena huudahtaa.

Patinan ja vanhan ihailu on pohdituttanut myös taidehistorioitsijoita. Esimerkiksi Erwin Panofsky pohti jatkuvasti eletyn, subjektiivisen elämyksen suhdetta objektiivisempaan taiteellisuuden arviointiin ja kokemukseen. Kiinnostavassa alaviitteessään (Panofsky 1955, 15, viite 11) hän mainitsee kuinka kokiessamme esteettisesti taideteoksen, toteutamme kaksi erilaista toimintoa, jotka kuitenkin yhdessä muodostavat elämyksen (Erlebnis) (tästä laajemmin ks. Räsänen 2018).

Yllä kuvaillussa romaanin kohtauksessa nuorta Daniel Derondaa pyydetään selostamaan arkkitehtonisia fragmentteja, joiden näkyvillä olo osoitti, että kartanonomistaja sir Hugo Mallinger ei pyrkinyt tekemään uudesta vanhannäköistä; sekoitus vain lisäsi paikan historiallisuutta. Ryhmä pysähtyy suippokaarisen oviaukon luona, joka oli kartanorakennuksen idänpuoleisen julkisivun aiemmasta vaiheesta kertova jäänne, ja alkaa keskustella restaurointikäytännöistä. Sir Hugo kertoo oman näkemyksensä:

— kun minä olen sitä mieltä, että tuo tuossa näyttää mielenkiintoisemmalta noin, keskellä seinää joka on rehellisesti neljäsataa vuotta sitä nuorempi, kuin jos koko julkisivu olisi tällätty muka tuhatkaksisataaluvun asuun. Lisäysten kuuluu viestiä siitä aikakaudesta, jolloin ne on tehty, ja kantaa oman aikansa leimaa. En minä suinkaan mitään vanhaa repisi, mutta ajatus, että vanhaa kopioidaan – se on minusta erehdys.

Keskustelu siirtyy seuraavaksi siihen, että uusvanha yhdistetään niin romantikkoihin kuin uuskatolilaisuuteen sekä todetaan tekemisen kalleus; sir Hugo jatkaa: ”Ja jos ajattelee noita uusvanhoja rakennushommia, niin pitäisi vielä hankkia miehet vetämään taiteellisia naarmuja ja kolhimaan pikku paloja joka puolelta, että saadaan iäkkään oloinen pinta, ja nykyisillä työmiesten palkoilla se ei kyllä vetele.”

Näitä keskusteluja käytiin myös Suomessa, ja moni oli eri mieltä kuin sir Hugo. Esimerkiksi Suitian herra August Wrede halusi restauroida kartanostaan keskiaikaistyylisen ja suunnitteli 1900-luvun alussa muutoksia ystävänsä Axel Haartmanin avustuksella: sir Hugon pelkäämät kustannukset eivät siis olleet esteenä.

Daniel Deronda -romaanissa viiden hengen ryhmä jatkaa tiluksiin tutustumista, ja he saapuvat pylväskäytävien ympäröimään sisäpihaan, jollainen moniin luostareihin kuului keskiajalla. He jäävät ihailemaan pylväiden kapiteelien lehväkoristeita. Deronda jää miettimään representaation suhdetta todellisuuteen: ”Kumpihan on tavallisempaa: että oppii rakastamaan todellisuutta sen kautta, miten sitä kuvataan, vai rakastamaan kuvauksia todellisuuden kautta.” Hän kiinnittää vielä seurueen huomion lehtiornamenttikapiteeliin, johon veistetyn lehden ”alapinta oli verkkosuoninen ja vankka keskisuoni pullistui vartta kohti”. Toteutus oli niin todenmukainen, että Deronda oli näiden yksityiskohtien avulla lapsena oppinut havainnoimaan ja ihailemaan lehtien rakennetta.

Southwellin katedraalin (Englanti) kapitulisalin fragmentaarinen kapiteeli, jossa on luonnonmukaista viininlehtiaiheista koristelua. Kuva: Kristel Markus-Venäläinen.

Gwendolen kysyy, josko Daniel haluaa säilyttää vanhat tyylit, mutta tämä alkaakin puhua kiintymyksen ja tunteiden merkityksellisyydestä hyvän elämän perustana. Niihin myös ideat, tiedot ja viisaus lopulta juontavat. Deronda summaa käsityksiään korostamalla asioiden ja ihmisten yhteenkuuluvuutta, niihin kiinnittymistä sekä varjelun tarvetta.

Vaurioituneet ja rikkoutuneet osat, asiat ja ihmiset ansaitsevat kiinnostuksemme, huolenpitomme ja solidaarisuutemme. Fragmentaaristen tilojen ja esineiden vaikutus meihin on kiistaton; saatamme saada esteettistä nautintoa ja elämyksiä esimerkiksi vanhojen kirkkojen kuluneita holveja ihaillessamme tai vaikutumme, ehkä jopa liikutumme ajan patinasta esineiden pinnalla. Kulttuuriperintö on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä, tuhon mahdollisuutta unohtamatta, joten kiintymyksen ohella vaaliminen ja sen edellyttämä tutkimus ovat keinojamme toteuttaa vastavuoroisuutta.

Elina Räsänen

Kirjoitus on lyhennetty versio esseestä ”Johdanto: Reunahuomautuksia rikkoutumisista”, joka on julkaistu Suomen Museo–Finskt Museum -vuosikirjan (129, 2022) teemanumerossa Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset, toim. Elina Räsänen, s. 5–18.

Internetlähde:

KUMU, Viron Taidemuseo: Project Space I: Jonna Kina. Four Sculptures in Fifteen Pieces. https://kumu.ekm.ee/en/syndmus/jonna-kina-four-sculptures-in-fifteen-pieces/ Luettu 1.6.2023.

Kirjallisuus

Anderson, Christy, Anne Dunlop & Pamela H. Smith, eds. 2014. The Matter of art. Materials, Practices, Cultural Logistics, c. 1250–1750. Manchester University Press, Manchester.

Binski, Paul 2019. Gothic sculpture. Yale University Press, New Haven (CT).

Bynum, Caroline 2016. Are Things ‘Indifferent’? How objects Change Our Understanding of Religious History. German History Vol 34, No 1: 88–112.

Chapman, John 2000. Fragmentation in Archaeology. People, Places and Broken Objects in the Prehistory of South-Eastern Europe. Routledge, London.

Eliot, George 2019. Daniel Deronda. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (1876) suomentanut Alice Martin. WSOY, Helsinki.

Hahn, Hans Peter and Hadas Weiss, eds. 2013. Mobility, Meaning and the Transformations of Things: Shifting Contexs of Material Culture through Time and Space. Oxbow, Oxford.

Heilskov Veidel, Mads & Sarah Croix 2021. Introduction: Materiality and Religious Practice in Medieval Denmark. Materiality and Religious Practice in Medieval Denmark, 9–25. Eds. Sarah Croix & Mads Heilskov Veidel. Brepols, Turnhout.

Immonen, Visa, Janne Harjula, Mia Lempiäinen-Avci, Ilkka Leskelä, Elina Räsänen, and Katri Vuola 2020. The Life of Wood in North-Eastern Europe in AD 1100–1600. Antiquity, Vol. 94, Issue 378. http://dx.doi.org/10.15184/aqy.2020.209.

Jõemägi, Ulrika 2019. Muuseumi ajalugu. Eesti Kunstimuuseum 100. Sada aastat kunstiga. Ed. Sirje Helme. Tallinn, Eesti Kunstimuuseum.

Knappet, Carl 2013. Imprints as punctuations of material itineraries. Mobility, Meaning and the Transformations of Things. Shifting Contexts of Material Culture through Time and Space. Oxbow, Oxford, UK & Oakville, CT., 37–49.

Laugerud, Henning, Hans Henrik Lohfert Jørgensen & Laura Katrine Skinnebach, eds. 2015. The Saturated Sensorium. Principles of Perception and Mediation in the Middle Ages. Aarhus Universitetsforlag, Aarhus.

Panofsky, Erwin 1955. Meaning in the Visual Arts: Papers in and on Art History. Doubleday Anchor Books, Garden City.

Räsänen, Elina 2018. The Panopticon of Art History: Some Notes on Iconology, Interpretation, and Fears. The Locus of Meaning in Medieval Art: Iconography, Iconology and Interpreting the Visual Imagery of the Middle Ages, ed. by Lena Liepe (Studies in Iconography: Themes & Variations). Medieval Institute Publications, Western Michigan University, Kalamazoo, 46–66.

Räsänen, Elina 2021. Milloin esine kuolee? Jonna Kina: After Life. Mustekala 27.4.2021. http://mustekala.info/kritiikit/milloin-esine-kuolee-jonna-kina-after-life-helsinki-contemporary/ Luettu 1.1.2023.

 

Koerun krusifiksin paljastukset ja Christian Ackermann

Koerun kirkon krusifiksi on yksi niistä teoksista, joita on tutkittu perusteellisesti puunveistäjä Christian Ackermanniin kohdistuneessa tutkimushankkeessa Christian Ackermann – Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas (2016–2020). Nigulisten kirkossa Tallinnassa oli vuosien 2020 ja 2021 vaihteessa esillä samaa nimeä kantava laaja näyttely, joka esitteli Viron barokkikauden skandaalinkäryisimmän ja etevimmän kuvanveistäjän sekä Viron ensimmäiseksi vapaaksi taiteilijaksi kutsutun Ackermannin elämää ja taidetta.

Koerun kirkon krusifiksi näytteillä Nigulisten kirkossa. Kuva: ackermann.ee

Christian Ackermann (toimi Tallinnassa n. 1674‒1707/1710) oli syntynyt Königsbergissä ja kouluttautunut Danzigissa, Tukholmassa ja Riikassa. Nuori ja lahjakas Ackermann tuli Tallinnaan 1670-luvun alussa ja ryhtyi melko pian vastustamaan virallista ammattikuntaa edustavia tekijöitä. Hänen radikaalisuutensa herätti närää, ja käsityöläismestarit valittivat Tallinnan raadille tämän käyttäytyvän kuin antiikin kuvanveistäjä Feidias Ateenasta (Hiiop, Kreem 2020). Vuonna 1677 raati kuitenkin päätti antaa hänelle oikeuden toimia vapaana mestarina ilman ammattikunnan jäsenyyttä ja myönsi siitä myös kirjallisen todistuksen (Kröönström, Kriivan 2020). Merkkinä siitä, että kyseessä todella oli tuon ajan paras mestari, on se, että suurin osa parin seuraavan vuosikymmenen aikana tehdyistä kirkkojen sisustuksista on peräisin juuri Ackermannin työhuoneelta. Jälkikäteen katsottuna hän olikin itse asiassa kuin Tallinnan Feidias: vanhojen käsityöperinteiden hajottaja ja uudenlaisen taiteen puolestapuhuja (Kröönström, Kriivan 2021).

Ackermannin yhdeksi mestariteokseksi todettu Koerun kirkon krusifiksi on nimetty hänelle tyylianalyysin perusteella. Kristus-veistos on todella mestarillinen työ sekä muodon että yksityiskohtien perusteella. Lihakset, luut, iho ja jopa imusolmukkeet on veistetty pienimpiin yksityiskohtiin saakka, mikä tekee siitä erittäin naturalistisen. Kyseessä on yksi Ackermannin myöhemmistä teoksista, joka todennäköisesti valmistui 1690-luvun jälkipuoliskolla.

Kuvassa on rinnakkain kaksi kuvaa samasta, ristiinnaulittua Kristusta esittävästä puuveistoksesta. Toisessa kuvassa valkoiseksi maalattu Kristus riippuu ruskealla ristillä. Toisessa kuvassa maalipinta on osittain poistettu, ja sen alta on paljastunut Kristuksen ihon ja hiusten väsisävyjä, sekä ristin päihin tehtyjä värillisiä maalauksia.

Krusifiksi Koerun kirkossa ennen tutkimusten alkua (vas.) ja alkuperäisasun palauttamisen ollessa kesken (oik.). Kuvat: ackermann.ee

Röntgentutkimukset paljastivat, miten Ackermann käytti veistosten rakentamiseen erilaisia puulohkoja yhdistämällä ne nauloilla ja liimalla. Tällaisen tekniikan tavoitteena oli veistosten kestävyys ja todennäköisesti myös materiaalin säästäväinen käyttö. Vaikuttaakin siltä, että Ackermannin myötä Tallinnaan saapui tapa käyttää metallirakenteita puuveistoksen sisäisen rakenteen vahvistamiseksi (Kodres 2021).

Mustavalkoinen röntgenkuva ristillä riippuvan Kristus-veistoksen yläosasta.

Röntgenkuva krusifiksin yläosasta. Kuva: ackermann.ee

Tutkimusten aikana otetuista värinäytteistä paljastui, että myöhempien värikerrosten alla on erinomaisesti säilynyt alkuperäinen maali. XRF-analyysit osoittivat, että päällimmäinen valkoisen maalin kerros (tai kerrokset) ovat myöhempiä lisäyksiä. Alkuperäisen värin esille ottamisen pienimittaisissa kokeiluissa paljastuikin erittäin hyvin säilynyt, harvinainen barokin aikainen väripinta. Polykromialla oli muotoiltu lempeät värisävyjen siirtymät sekä valot ja varjot, ikään kuin Kristuksen muotokuva olisi maalattu kankaalle. Riutuvan uhrin ihon sävyn saavuttamiseksi oli taidemaalari ensin kattanut pinnan vihertävällä pohjavärillä ja levittänyt sen päälle kalpeita värisävyjä. Tämä tekniikka sai alkunsa Bysantista ja sitä käytettiin laajasti keskiajalla antamaan kuville mystinen vaikutelma.

Lähikuva Kristus-veistoksen kasvoista ja rinnasta. Veistosta peittävä valkoinen maali on osittain poistettu niin, että kuvassa näkyy orjantappurakruunun vihreää väriä, verta otsalla, ruskea parta ja hiukset, sekä ihon väriä kasvoilla ja rinnalla.

Krusifiksin alkuperäistä polykromiaa ja yksityiskohtia. Kuva: ackermann.ee

Alkuperäisen maalikerroksen laajuus ja laatu herättivät keskustelun mahdollisuuksista palauttaa krusifiksi alkuperäiseen asuunsa, ja pitkän pohdiskelun jälkeen näin päätettiinkin tehdä. Päätöstä tuki myös se, että kyseessä ei ollut tiettyyn veistosryhmään tai isompaan kokonaisuuteen kuuluva veistos, vaan erillinen teos. Siten prosessi ei vaarantanut mahdollisten myöhempien muutosten aikaansaamia uusia kokonaisuuksia (Kreem, Kriivan 2021). Valkoinen väri piilotti siis vaalean taitavasti maalatun ihon, hopeisen lannevaatteen, ruskeat hiukset ja vihreän piikkikruunun. Paksun öljymaalin alta eivät paljastuneet ainoastaan alkuperäiset värit, vaan myös hienot veistosdetaljit.

Iso yllätys olivat mustaksi maalatun ristin päistä paljastuneet neljän evankelistan korkealaatuiset figuratiiviset maalaukset, jotka ovat harvinaisia sekä ikonografisesti että laadun kannalta. Tutkimalla taiteilijan käsialaa paljastui lisäksi, että Tallinnan Kaupunginmuseon kokoelmaan kuuluva, kankaalle maalattu Pyhä ehtoollinen ja Koerun krusifiksin ristin päissä olevat maalaukset ovat ilmeisesti saman henkilön tekemiä. Tämä saman mestarin kahden teoksen yhdistäminen on tärkeä havainto, joka laajentaa taas yleiskuvaa virolaisesta uuden ajan alun taiteesta. Maalaus ei ole signeerattu, mikä onkin tyypillistä 1600-luvulle, joten tekijän tunnistaminen näyttää haasteelliselta tehtävältä. Jotkut tuon ajan maalareiden nimistä tunnetaan arkistolähteistä, mutta tiettyjä maalauksia on vaikea sovittaa näihin tietoihin. Koska löytö oli niin kiehtova, päätettiin restauroida myös kyseinen huonossa kunnossa oleva Kaupunginmuseon maalaus ja laittaa se Nigulisten näyttelyssä esille krusifiksin viereen.

Ylhäällä rivissä neljän evankelistan maalatut rintakuvat pyöreissä kehyksissä mustalla taustalla. Mieshahmojen kasvot muistuttavat alapuolella olevan maalauksen hahmoja. Maalauksessa on keskelle kuvattu Jeesus ja 12 apostolia pöydän ympärillä hämärässä huoneessa.

Ristin päihin maalatut neljä evankelistaa (yllä), ja saman taiteilijan maalaama, konservoitu Pyhä ehtoollinen (alla). Kuvat: ackermann.ee

Krusifiksin tutkiminen paljasti myös, että ristin sivupäät on leikattu jostain syystä hieman lyhyemmiksi. Tämä näkyy päiden pyöreän muodon muuttumisessa litteämmäksi, mutta myös maalausten kehyskuvioiden rikkoutumisessa. Tämä tehtiin todennäköisesti silloin, kun krusifiksi asennettiin kirkon itäisen ikkunan eteen ja sen oli mahduttava täsmälleen sen syvennykseen, mikä näkyy vuonna 1896 otetusta valokuvasta. Krusifiksin ensimmäisen uudelleen maalaamisen ajankohta ei ole tiedossa, kuten ei myöskään sen alkuperäinen sijaintipaikka. Joka tapauksessa ristin päällimmäinen väri oli peräisin ajalta, jolloin sen mittoja oli jo vähennetty, koska väri peitti myös leikkuupinnat.

Nigulisten näyttelyssä oli mahdollista seurata taideteoksen elinkaaren ikään kuin takaisinpäin kääntymistä, sillä palauttaminen alkuperäisasuun oli vasta osittain toteutettu. Tämän tapauksen kanssa on ollut myös onnea, koska myöhemmät maalikerrokset ovat suojelleet alkuperäistä väripintaa ja osoittautuneet vieläpä helposti poistettaviksikin. Näyttelyn jälkeen krusifiksi palasi Viron Taideakatemian konservointilaitokselle alkuperäisen maalipinnan esiinottoprosessin loppuun viemiseksi, ennen taideteoksen palauttamista kotikirkkoonsa Koeruun (Hiiop, Rohumaa, Lepp, 2020).

Koerun krusifiksin tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon arvokasta tietoa ja myös alkuperäistä taidetta on mahdollista saada esille tutkimalla kirkkojen sisustuksia perusteellisesti.

 

Paavo Mättas

Kirjoittaja on arkeologian opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Lähteet ja kirjallisuus

Ackermann.ee. Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Koeru kiriku Kristus ristil.

Hiiop, H., Kreem, T.M. 2020. Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Eesti Kunstimuuseum.

Hiiop, H., Rohumaa, M. M., Lepp, J. M. 2020. Näitusetuur: Christian Ackermann. Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. EKA Estonian Academy of Arts.

Kodres, K. 2021. Tallinna Pheidiase taasavastamine: Christian Ackermanni projekt peegeldab suurepäraselt tänapäevaseid arusaamu akadeemiast ja muuseumist ning teadmussiirde efektiivsetest vahenditest. Sirp 29.1.2021.

Kreem, T.M., Kriivan, P. 2021. Christian Ackermann Nigulistes. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Kreem, T., Kröönström, T., Aaso-Zahradnikova, I., Hiiop, H., Randla, A. 2020. Christian Ackermann – Tallinna Pheidias, ülbe ja andekas. Eesti Kunstiakadeemia, Tallinn.

Kröönström, T., Kriivan, P. 2020. Vabameister Christian Ackermann. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Kröönström, T., Kriivan, P. 2021. Christian Ackermanni meistriteosed. Eesti Lugu. Vikerraadio.

Karjan kirkon arkkitehtuurin fragmenteista

Keskiaikaisen kirkon arkkitehtuuriin kuuluvat osat kuten koristellut ikkuna- ja oviaukot eli portaalit olivat pyhäksi koettuja ja niitä käytettiin aktiivisesti roomalaiskatolisessa hartauselämässä – siten ne tavallaan rinnastuvat esimerkiksi alttarikaappeihin. Keskiaikaisissa kirkoissa ovat alkuperäiset portaalit usein vahingoittuneita tai jopa tuhoutuneita, sillä niitä muunneltiin myöhemmin esimerkiksi kirkkoa laajennettaessa. Myös kapinoiden ja protestanttisen reformaation aikana osuivat eritoten keskiaikaiset portaalit ensimmäisinä kuvainraastajien eteen. Hyvä esimerkki tästä on Karjan kirkon keskiaikainen eteläportaali, johon tässä kirjoituksessa keskityn.

Saarenmaalla, Virossa, sijaitseva Karjan kirkko on rakennettu joko 1200-luvun jälkipuolella tai 1300-luvun alussa – niin kuin Suomessa, ei Virossakaan ole säilynyt kovin paljon sellaisia kirjallisia lähteitä keskiajasta, jotka kertoisivat milloin kirkkorakennukset ovat valmistuneet. Sen vuoksi pystymme nykypäivänä vain arkkitehtuurityylin, rakennustapojen ja Saarenmaan poliittisen historian perusteella arviomaan kyseisen kirkon rakentamisen aikakautta. Karjan kirkko on merkittävä ja poikkeuksellinen Viron sekä jopa Itämeren alueen keskiaikaisten kirkkojen joukossa monista syistä. Kirkko on todella pieni verrattuna muihin Saarenmaan kirkkoihin, mutta silti se on runsaasti koristeltu: seinä- ja kattomaalausten, Pyhän Katariinan ja Nikolauksen kiviveistosten lisäksi siellä on harvinaista ja huomiota herättävää luonnonmukaisia kasviaiheita esittävää ornamentiikkaa kirkon sisällä sekä ulkoasussa. Tämänkaltaista koristeveistoa löytyy vain parista toisesta Viron keskiaikaisesta kirkosta.

Karjan kirkko on säilyttänyt hyvin alkuperäisen keskiaikaisen muotonsa. Nykyään käytetään pääasiallisesti Karjan kirkon länsiportaalia, joka on kirkon pääportaali, mutta on mielenkiintoista, että tämänkaltaisessa pienessä kirkossa oli aikoinaan ainakin neljä sisääntuloa: länsiportaalin lisäksi etelä- ja pohjoisportaalit sekä kuoroportaali. Kaksi jälkimmäistä on nykyään muurattu kiinni. Eteläportaali on huonossa kunnossa ja sen eteen on myöhemmin rakennettu pieni eteistila. Kirkon portaalien lukumäärä on herättänyt nykypäivän tutkijoissa kysymyksiä ja antanut aihetta spekulointeihin. On kuitenkin selvää, että portaaleja käytettiin aktiivisesti hartauselämän osana.

Karjan kirkon länsiportaali. Kuva: Kairi Kaelep, ERM Fk 2631:17, Eesti Rahva Muuseum, http://www.muis.ee/museaalview/508960

Karjan kirkko on herättänyt taidehistorioitsijoissa kiinnostusta jo yli sata vuotta. 1920-luvulla Lundin yliopistosta Tarton yliopistoon saapunut professori Helge Tor Kjellin teki siellä kenttätöitä, ja hän kirjoitti myös Karjasta yksityiskohtaisen monografian. Hänelle ja myöhemmillekin tutkijoille oli tekijyys tärkeä kysymys – mikä oli ja mistä tuli työryhmä, joka työskenteli Karjan kirkossa? 1900-luvun jälkipuolella tutkijat, kuten Villem Raam ja Kaur Alttoa, keskittyivät enimmäkseen kirkon rakenteellisin aspekteihin, mutta alkuperäisten taiteellisten vaikutusten etsiminen jatkui. Paljon vähemmän on tutkimuksissa keskitetty siihen, miten kirkkoa on käytetty ja mitä tapahtui sille myöhemmin. Vasta 2000-luvun alussa julkaisivat Kersti Markus ja Helen Bome artikkelin, jossa katsottiin kirkkoa keskiaikaisena taiteellisena ja uskonnollisena kokonaisuutena, joka toimi myös ympäröivän yhteisön keskuksena.

Nykyään ainoa hyvin säilynyt portaali on siis kirkon länsiportaali. Ovea kehystävien pylväiden kapiteeleissa on koristeveistoa, joka kuvaa viiniköynnöstä (Vitis vinifera) ja joko valkopihlajan (Sorbus rupicola) tai ruotsinpihlajan (Sorbus intermedia) lehtiä, sekä viinirypäleterttua ja ruusuaihetta. Etelässä sijaitseva portaali on mitoiltaan pienempi, mutta rakennustaiteellisesti sekä koristeellisesti näyttävämpi. Tämä on mielenkiintoista, koska yleensä keskiaikaisten kirkkojen pääportaalit ovat länsipuolella ja runsaammin koristeltuja.

Fragmentaarinen Karjan kirkon eteläportaali. Kuva: Kristel Markus

Myös eteläportaalia koristavat pääasiallisesti luonnonmukaiset lehtiaiheet, jotka ovat huomattavasti huonokuntoisimpia kuin länsiportaalissa. On kuitenkin mahdollista arvioida, että kapiteeleissa on kuvattu, kuten länsiportaalissa, viiniköynnöksen lehtiä ja viinirypäleterttuja. Sen lisäksi portaalin kaarta reunustavassa listassa on silmumotiivien fragmentteja, joista on säilynyt selvästi vain kaksi – toinen kuvaa viisiosaista lehteä ja toinen kolmiosaista. Portaalissa on muitakin harvinaisia lehtiaiheita: esimerkiksi ovipielen jalassa olevat pienet lehdet – itäpuolella kaksi pientä vaahterankaltaista lehteä ja länsipuolella yksinäinen tammenlehti.  Keskiajalla kirkon portaali oli portti maallisesta maailmasta pyhitettyyn, ikään kuin liminaalinen alue, mihin symboliikkakin usein osoittaa. Voi olla, että tässä tilanteessa kasvisymboliikka toimi kuin suojana paholaista vastaan. Edellä mainitut vaahteran- ja tammenlehdet ovat pieniä ja piilotettuja, joten ne eivät olleet varsinaisesti tarkoitettu katsomista varten. Myös Länsi-Euroopan katedraalien ikonografia osoittaa, että tammen ja vaahteran uskottiin karkottavan pahoja henkiä.

Karjan kirkon eteläportaali. Piirustus: T. Parmakson, ERA.T-76.1.11237, Kultuurimälestiste register – Muinsuskaitseamet, www.register.muinas.ee

Eteläportaalin kaarta kehysti kolmion muotoinen rakennelma (saks. wimberg), jonka ”kruununa” oli Golgata-reliefi. Golgata-ryhmän lisäksi reliefi kuvaa tasahaaraista liljaristiä ja kahdeksanhaaraista tähteä, ja reliefin yläpuolella sijaitsi vielä ruusuikkuna (nykyään ruusuikkuna sijaitsee edelleen samassa paikassa, mutta reliefi on siirretty muualle). Taidehistorioitsijat Kersti Markus ja Helen Bome ovat korostaneet, että koko portaalin symbolisimi viittaa Neitsyt Mariaan ja Jeesukseen, ja myös jälkimmäisen kärsimyksiin, joiden kautta ihmiskunta pääsisi takaisin paratiisiin.

Samaa ajatuskulkua kehitellen ehdotan, että tämä oli symbolistisesti ”Paratiisin portti”, jota voitiin käyttää esimerkiksi Hiljaisen viikon liturgiassa (myös Golgata-reliefi sopii tähän ajatukseen) – katolisen kirkon rituaalien aikana ylipäänsä poistuttiin usein kirkosta, minkä jälkeen pyhään tilaan palattiin. Esimerkiksi 900-luvulta olevassa dokumentissa nimeltä Pontificale Romano-Germanicum, joka oli sydänkeskiajan roomalaiskatolisen liturgian lähtökohta, kuvaillaan miten palmu- ja oliivioksia käytetiin, kun Palmusunnuntain liturgian osana esitettiin Kristuksen saapumista Jerusalemiin. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi kulkuetta kaupungin porteilta kirkkoon. Muualla kuin Välimeren alueella oli yleinen käytäntö käyttää palmu- ja oliivioksien sijaan paikallisia kasveja. Sen lisäksi koristeltiin kirkkopyhien aikanaan kirkkotilat elävillä kasveilla. Kukat ja lehdet olivat tietenkin keväisin muutenkin luonnon jälleensyntymisen merkkejä.

Golgata-reliefi eteläeteisen seinässä. Kuva: Kairi Kaelep, ERM Fk 2631:15, Eesti Rahva Muuseum, http://www.muis.ee/museaalview/508958

Karjan kirkon näyttävä ja ikonografisesti tärkeä eteläportaali on selvästi rikottu ja sitä ei ole uudistettu. Minkälaista tietoa sen rikkoutuneisuus ja fragmentaarisuus voi antaa ja minkälaisia kysymyksiä se herättää?

Milloin eteläportaali rikottiin? Tarkat kirjalliset lähteet puuttuvat – eli emme tiedä. Mutta useimmat taidehistorioitsijat ovat kuitenkin arvioineet, että se olisi voinut tapahtua Yrjönyön kapinan aikana 1343–1345, kuin vastakristityt paikalliset kapinoivat Viron alueen valloittaneita saksalaisia ja tanskalaisia vastaan. Muutama luostari ja kirkko poltettiin, ja Saarenmaalla piiritettiin esimerkiksi Liivinmaan ritarikunnan keskusta Pöidessä, jossa sijaitsi ritarikunnan linna ja kirkko. Kuitenkaan ei ole tietoja siitä, että Saare-Läänen piispan hallussa oleva Karjan kirkko olisi ollut kapinallisten kohde.

Kun Karjan kirkon arvioitu rakentamisen aikakausi on 1200-luvun lopussa tai 1300-luvun alussa ja jos portaali rikottiin jo 1343–1345 kapinassa, niin miksi eteläportaalia ei rakennettu uudelleen? Varsinkin kun kirkko itse oli vielä niin uusi ja eteläportaali vaikuttaa olleen symbolistisesti tärkeä. Toinen vaihtoehto portaalin mahdolliseksi rikkoutumisajaksi on protestanttinen reformaatio 1500-luvulla, kun monissa Liivinmaan kaupungeissa kuvainraastajat yrittivät päästä kirkkoihin. Jälleen varmat tiedot että näin olisi tuolloin tapahtunut myös Karjan kirkossa puuttuvat. Kuitenkin voi ajatella, että jos eteläportaali rikottiin vasta reformaation aikana 1500-luvulla ja sen jälkeen Karjan kirkosta tuli luterilainen kirkko, eteläportaalille ei ollut enää samanlaista tarvetta, joten sitä ei korjattu. Keskiaikaisessa roomalaiskatolisessa kirkossa esitettiin Uuden Testamentin tapahtumia ikään kuin teatterissa, ja silloin käytettiin aktiivisesti kirkon tilaa ja myös pihipiiriä, niin luterilaisessa kirkossa nämä tavat loppuivat. Sen sijaan joko 1500-luvulla tai 1700-luvulla rakennettiin eteläportaalin eteen eteinen, joka peittää portaalin tänäänkin. Myös Golgata-reliefi sijaitsee nykyisin kirkon ulkopuolella, tämän eteisen seinällä. Nykyään on keskusteltu eteisen purkamisesta ja portaalin restauroinnista, mutta siihen ei ole vielä ryhdytty.

Vaikka emme tiedä, milloin ja miksi eteläportaali rikottiin, on portaalin fragmentaarisuus – sen ikonografian ohella – merkki sen tärkeydestä: juuri eteläportaali päätyi särkijöiden kohteeksi, kun taas länsiportaali kirkon pääportaalina jäi koskematta.

Kristel Markus

Lähteet:

Kultuurimälestiste register/National registry of cultural monuments (Estonia)

Saaremaa keskaegsed raidportaalid. Inventeerimine 1983. a. ERA.T-76.1.11237

Karja kirik. Arhitektuurimälestise pass. VLAKV.1.6

Kirjallisuus:

Andås, Margrete Syrstad, 2007. Art and ritual in the liminal zone. The Medieval Cathedral of Trondheim: Architectural and Ritual Constructions in their European Context. Turnhout: Brepols, 47–126, tässä 48, 53, 59.

Doquang, Mailan S., 2018. The Lithic Garden: Nature and the Transformation of the Medieval Church. New York: Oxford University Press, 189–191.

Fisher, Celia, 2016. Flowers and Plants, The Living Iconography. The Routledge Companion to Medieval Iconography. Ed. Colum Hourihane. London: Routledge, 653.

Kjellin, Helge, 1928. Die Kirche zu Karris auf Oesel und ihre Beziehungen zu Gotland, Skrifter utgivna av Kungl. Humanistiska vetenskapssamfundet i Lund. Lund: Gleerup, 23–35.

Markus, Kersti & Helen Bome, 2005. Karja kirik – kõige väiksem ”katedraal”. Kunstiteaduslikke Uurimusi (Vol 14/4) 2005, 9–51.

Markus, Kristel 2020. Naturalistliku taimdekoor tähendusest Euroopa sakraalarhitektuuris 12.–13. sajandil ning selle mõjudest Eesti keskaja arhitektuuriplastikas [The Meaning of Naturalistic Foliage Sculpture in the Sacral Architecture of Europe from 12th to 13th century and its Influences on Estonian Church Decoration during the Middle Ages]. Master’s thesis. Supervisor: Krista Andreson. University of Tartu, Faculty of Arts and Humanities, Department of Art History, 58–66.

Raam, Villem 1996. Eesti arhitektuur. 2, Läänemaa, Saaremaa, Hiiumaa, Pärnumaa, Viljandimaa. Tallinn: Valgus, 59–61.

Kristel Markus on valmistunut maisteriksi Tarton yliopistosta ja on nyt taidehistorian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa lehtiornamentiikasta (foliage) keskiajan arkkitehtuurissa Itämeren alueella. Markus toimii myös Europa Nostra Finlandin tiedotussihteerinä.