Avainsana-arkisto: kirkot

Kapakka, kupoli, majakka – Suomenlinnan kirkko monien aatteiden maamerkkinä

”In today’s interconnected world, culture’s power to transform societies is clear”, alkaa ensimmäinen kappale maailman kulttuuriperinnön suojelua ja kestävää kehitystä esittelevällä UNESCOn sivustolla. Ruotsin valtakunnan itäisten alueiden puolustukseksi vuodesta 1748 lähtien rakennettu Sveaborgin merilinnoitus, suomalaisittain Viapori, Venäjän keisarivallan aikana Krepost Sveaborg, vuodesta 1918 Suomenlinna, on ollut maailmanperintökohde vuodesta 1991. Kolmen valtakunnan ja kolmen vuosisadan toimijoiden merkit näkyvät saariryhmän rakennuskannan muutoksissa, rikkaassa kasvi- ja hyönteislajistossa sekä yhä monipuolisempina merkityskerrostumina. Tarkastelemme tässä kirjoituksessa nykyisen Suomenlinnan kirkon visuaalisen ilmeen elinkaarta, ja siinä tapahtuneita transformaatioita, joita voi kuvakalskeeksikin kutsua.

mustavalkoinen valokuva

Näkymä Suomenlinnasta, Iso Itä-Mustasaari, Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, 1918, Gunnar Lönnqvist. Kuvassa Venäjän vallan aikaisen ortodoksisen kirkon edustalla näkyy myös kellotapuli, jonka katolla oli pieni torni ja sipulikupoli. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Hyökkäys- ja puolustuslinnoituksen rakennustöistä vastanneen sotamarsalkka kreivi Augustin Ehrensvärdin (1710–1772) ajalta ei ole säilynyt kirkkorakennusta. On kuitenkin olemassa merkintöjä puisista, tulipaloissa ja purkutoimissa tuhoutuneista luterilaisista kirkoista tai kirkkotiloista Ruotsin vallan ajalta. Venäjän vallattua Viaporin toukokuussa 1808 linnoituksesta ryhdyttiin tekemään Venäjän sotilashallinnon alaista laivastotukikohtaa, jonka tehtävänä oli etenkin suojata Pietaria. Muu Suomi muodosti vuodesta 1809 autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan, jossa luterilaisuus oli valtauskontona.

Venäjän armeijan sotilaat olivat etupäässä ortodokseja, ja vuonna 1810 Kruunulinna Ehrensvärdin siipeen tehtiin väliaikainen kenttäkirkko. Iso Itä-Mustasaaren pohjoispuolen korkea kumpare oli jo päätetty varsinaisen kirkon rakennuspaikaksi. Näyttävän, mereltä ja mantereelta käsin helposti havaittavan ortodoksisen kirkon rakentaminen linnoitukseen toimi myös poliittisesti merkittävänä symbolina. Taidehistorioitsija Lars Petterssonin mukaan suuriruhtinas Nikolai Pavlovitš, sittemmin keisari Nikolai I, oli Viaporissa vierailtuaan tilannut 1820-luvulla Carl Ludvig Engeliltä suunnitelman suuren kirkko- ja kasarmikompleksin rakentamiseksi. Aiemmasta, 1760-luvulla suunnitellusta kasarmirakennusten muodostelmasta, “ranskalaissävyisestä kompositiosta”, kuten Pettersson kirjoittaa, ei tuolloin ollut toteutettu kuin koillinen kasarmirakennus, ns. Nooakin Arkki. Engelin suunnitelma yhdisti 3000 miehen kasarmisarjaan joonialaistyylisen kirkon, kaksi kellotapulia ja kirkkopihan. Suunnitelma osoittautui kuitenkin liian kalliiksi toteuttaa. (Pettersson 1948).

Vuonna 1837 keisari määräsi arvostetun, Pietarin taideakatemian professorina toimineen arkkitehti Konstantin Thonin (1794–1881) suunnittelemaan linnoituksen kirkon. Varuskuntakirkon tieltä siirrettiin kirkon rahoittajan, äveriään venäläisen liikemiehen ja panimonomistajan, Nikolai Sinebrychoffin omistama kapakka. Aleksanteri Nevskille pyhitetty, kansallisuusaatteellisesti venäläiseen keskiaikaan ja bysanttilaiseen perinteeseen viittaava kirkko valmistui vuonna 1854. Valkeaksi rapattua keskeiskirkkoa koristivat pilasterikimput, ylöspäin suipponevat kokošnik-kaariaiheet, kuutiomaisesta alaosasta kohoavat neljä pientä sivutornia ja suuri keskuskustorni sipulikupoleineen sekä erillisen kellotapulin yläpuolinen kupolikoriste. Suuri kirkonkello valettiin Moskovassa vuonna 1885. Kirkon ympärille rakennettiin aita valurautaketjuista, joita oli käytetty vuonna 1855 Krimin sodassa Kustaanmiekan salmen sulkemiseen. Vuoden 1790 Ruotsinsalmen taistelun tykinpiiput toimivat aitaketjun kannattelijoina. Vaikka Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko säilyi vahingoittumattomana Krimin sodan aikaisissa Viaporin pommituksissa, kohtasi se uudenlaista vastusta tulevalla vuosisadalla.

Itsenäisyyden aika – sipulikupoli vaihtuu pelkistettyyn torniin

Senaatti julisti Suomenlinnan kirkon evankelisluterilaiseksi heinäkuussa 1918, ja rakennus vihittiin joulukuussa varuskuntakirkoksi. Jo heti samaisena vuonna kirkko riisuttiin sivutornien kupoleista ja ne korvattiin telttamaisilla kattorakenteilla. Kirkon komea keskimmäinen kupoli sai vielä jäädä ennalleen. Sisätiloihin rakennettiin saarnatuoli ja penkit; uusi alttarilaite sommiteltiin ikonostaasin osasista.

Vaikka Venäjän vallan aikaiselle rakennukselle löytyi puolustajia, yleisen näkemyksen mukaan ortodoksisen kirkon arkkitehtuuri ei vastannut rakennuksen nykyistä luterilaista käyttöä. Venäläisistä kulttuurivaikutteista haluttiin eroon. Puolustusministeriön insinööriosasto järjesti vuonna 1922 yleisen arkkitehtuurikilpailun kirkkorakennuksen uusista julkisivuista, ja seuraavana vuonna Arkkitehti-lehdessä esiteltiin kilpailun parhaimmistoa. Einar Sjöströmin (1882–1923) voittajaehdotus ”Linnan kirkko” sai tuomaristolta kehuja rauhallisesta, voimakkaasta ja suhteiltaan kauniista siluetista sekä sopivuudesta ympäröivään rakennuskantaan. Kolmanneksi sijoittuneen Erik Bryggmanin ehdotusta puolestaan arvosteltiin ympäristöön sopimattomana liiallisen venäläisluonteisen empiretyylinsä takia.

Harmaasävyinen tussiluonnos, jossa yksinkertainen rakennus, jossa on hyvin korkea, pikkimäinen torni, jossa risti huipulla.

Erik Bryggmanin ehdotus Suomenlinnan kirkon uudeksi ulkomuodoksi sijoittui kilpailussa kolmanneksi. Kuva: Kansallisarkisto.

Sjöström kuitenkin menehtyi pian palkitsemisensa jälkeen, ja kilpailuehdotuksen pohjalta piirustukset saattoi loppuun arkkitehti Jarl Eklund (1876–1962). Eklund oli luonteva jatkaja suunnittelutyölle – olihan hän istunut kirkon suunnittelukilpailun palkintolautakunnassa ja tehnyt yhteistyötä Sjöströmin kanssa.

Hanke pantiin toteutukseen rahapulan vuoksi kuitenkin vasta vuonna 1927, kun eduskunta oli hyväksynyt rahoituksen. Tähän mennessä kirkko oli ehättänyt niin huonoon kuntoon, että lehtikirjoitusten mukaan kirkossa ei uskallettu pitää jumalanpalveluksia siinä pelossa, että laulun ja soiton aiheuttama värinä pudottaisi rappauksen palasia ihmisten niskaan. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen uudistustöiden yhteydessä kirkon torniin sijoitettiin majakka lento- ja meriliikennettä varten.

Vuonna 1929 valmistuneiden muutostöiden myötä ortodoksisen kirkon ornamentiikka sai väistyä askeettisten julkisivujen tieltä. Purettu kupoli sai tilalleen monumentaalisen tornin majakkavaloineen: vertikaalisen muodonannon myötä kirkon massoittelu näyttäytyy dynaamisena rinnastettuna ortodoksisen kirkon verrattain staattiseen sommitteluun. Toisaalta kirkon hillittyä yleisilmettä määrittää symmetria, klassismin kulmakivi.

Lehden harmaasävyinen sivu, jossa kolme piirrettyä kuvaa yksinkertaisesta kirkkorakennuksesta.

Einar Sjöström osallistui kilpailuun useammalla ehdotuksella, joista kaksi lunastettiin. Voittajatyön perspektiivipiirustus alavasemmalla. Arkkitehti-lehti 4/1923.

Muutokset jatkuivat edelleen vuonna 1960, kun kirkko luovutettiin Helsingin evankelisluterilaisille seurakunnille. Peruskorjauksen yhteydessä sisätiloja muutettiin arkkitehti Veikko Leisténin (1896–1970) piirustusten mukaisesti. Ikonostaasin reunalistat poistettiin, alttarin molemmille puolille rakennettiin huoneet, pohjoisseinälle rakennettiin sakaristo ja eteläseinälle porraskäytävä kellariin. Puolustusvoimat luopui linnoituksesta 1960-luvun puolivälissä ja koko Suomenlinna siirtyi vuonna 1973 siviilihallinnon haltuun.

Kansallisten intohimojen kohteesta kulttuuriperinnöksi

Rakennustaiteen yhteyttä poliittisiin ideologioihin on tarkasteltu etupäässä Mussolinin Italian, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton osalta. Suomessa nationalismi on liitetty ennen muuta kansallisromanttiseen arkkitehtuuriin, ja 1920-luvun klassismi itsenäisen Suomen ensimmäisenä arkkitehtonisena tyylisuuntana on jäänyt tämän varjoon. Vaikka klassismin nousu oli varsin kansainvälinen ilmiö sotien välisenä aikana, muotoutui se kussakin maassa omanlaisekseen, ja omat kansakunnat koettiin antiikin perillisinä. Suomessa paluu klassiseen tyyliin tunnetaan parhaiten pohjoismaisena klassismina. Termi on sikäli kuvaava, että Suomessa innoitusta rakentamiseen haettiin muista pohjoismaista, etenkin Ruotsista ja Tanskasta. Tukeutuminen länteen oli luontevaa, sillä valtaosa suomalaisista arkkitehdeistä oli ruotsinkielisiä. Kääntymisellä pohjoismaiden ja läntisen Euroopan suuntaan oli kuitenkin myös poliittinen merkitys, tai kuten taidehistorioitsija Riitta Nikula (2000, 341) on todennut: ”Pohjoismaiden yhteinen saksalaissuuntaus ja Italian harrastus liittävät myös arkkitehtuurin selkeästi poliittiseen historiaan.”

Arkkitehtuurilla on eittämättä ollut omat pyrkimyksensä nuoren kansakunnan rakentamisessa, ja ehkä selvimmin tämä on näkynyt kielteisenä suhtautumisena venäläisenä pidettyyn arkkitehtuuriin.  Epäsuotuisiksi koettiin niin kolmijakoiset ikkunaruudut kuin terijokelaishuvilat, mutta erityiseen syyniin joutuivat useat Venäjän vallan aikaiset ortodoksiset kirkot. (Kemppi 2016). Suomenlinnan kirkon muutostöissä yhdistyy sekä venäläisenä pidetyn arkkitehtuurin hävittäminen että pohjoismaiseen klassismiin tukeutuminen.

Keskustelu kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja ylläpidosta jatkuu edelleen. Julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella kirkon historiansa aikana kokema visuaalisen ilmeen muutos herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Esimerkiksi ortodoksisen kirkon pappi isä Mitro ehdotti Helsingin Sanomien artikkelissa vuonna 2009 kirkon entisöimistä alkuperäiseen asuunsa. Hänen mukaansa alkuperäisen muodon palauttaminen kertoisi Suomen valtiopoliittisesta ja kirkollisekumeenisesta kasvusta. Museovirasto ei innostunut isä Mitron ajatuksista, vaan muistutti varuskuntakirkon vakiintuneesta roolista osana maailmanperintökohteen siluettia ja linnoitussaaren toimintoja.

Tällä hetkellä kirkko on juuri valmistumassa remontista. Korjaushankkeen kustannusarvio oli lähes miljoona euroa ja projektin pääsuunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Helander-Leiviskä. Kirkon vesikatto korjattiin ja myös muita kattorakenteita kunnostettiin, tornin ulkopinta uusittiin ja tornia kiertävä parveke korjattiin. Lisäksi uudistettiin sadevesijärjestelmä, majakan lasikupolin alla oleva vuotanut seinärakenne sekä majakkaosaa tukevat puu- ja metallirakenteet.

Ainutlaatuisessa ja suositussa kulttuuriperintökohteessa näkyy erityinen visuaalisen ilmeen elinkaari ja ajan luoma kerrostuneisuus. Suomenlinnan kirkkoon kohdistuneita antipatioita voidaan tarkastella Bruno Latourin iconoclash-käsitteen (kuvakalske) kautta. Latour (2002) on jakanut kuvakalskeen harjoittajat viiteen kategoriaan, jotka kuitenkin näyttäytyvät usein huokoisina ja päällekkäisinä. Näistä Suomenlinnan muutostöiden kannalta kiinnostavimmat ovat ”ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla” ja ”viattomat ’vandaalit’, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa”.  Toisaalta käsitteenä kuvakalske jättää liikkumavaraa pohdittaessa tekijöiden intentioita, ja sopii siten erityisen hyvin arkkitehtuurin tarkasteluun. On muistettava, että rakentamiseen liittyy pääsuunnittelijan ohella useita toimijoita, useita risteäviä intressejä ja reunaehtoja aina poliittisista taloudellisiin ja teknisiin – taiteellisia ambitioita unohtamatta. Näiden kaikkien tekijöiden mahduttaminen yhteen kategoriaan, yhteen rakentamista ajaneeseen ideologiaan tai tavoitteeseen onkin miltei mahdotonta.

Anonyymi opiskelija, Teemu Parviainen, Maija Vartiainen

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

Lähteitä:

Kirjallisuus

DeWan, Reetta 2010. Suomenlinnan kirkon muutostyöt 1918–1929. Julkaisematon kanditutkielma, taidehistoria, Helsingin yliopisto.

Hanka, Heikki, Kari Kotkavaara ja Timo Lehtonen,1994. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Toimittanut Kristiina Thomenius. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Kemppi, Hanna 2016. Kielletty kupoli, avattu alttari. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 123. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Nikula, Riitta 2000. Klassismi maailmansotien välisen ajan suomalaisessa arkkitehtuurissa. Teoksessa: Härmänmaa, Marja & Vihavainen, Timo (toim.), Kivettyneet ihanteet? : klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa. Atena, 315–343.

Nummelin, Esko 1991. Itsenäisyys, nationalismi ja arkkitehtuuri Suomessa 1920- ja 1930-luvulla: Suojeluskuntajärjestö rakentajana. Teoksessa: Knapas, Marja Terttu & Simpanen, Marjo-Riitta (toim.). Taidehistoriallisia tutkimuksia 12.  Helsinki: Taidehistorian seura, 133–157.

Nuorteva, Jussi ja Päivi Happonen (toim.), 2021. Viapori – Suomenlinna Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021. Sveaborg Tre riken – en fästning 1748–2021. Helsinki: Ehrensvärd-Seura ry ja Kansallisarkisto.

Pettersson, Lars 1948. Suomenlinna arkkitehtuurin muistomerkkinä. Teoksessa Suomenlinna 1748–1948. Toimittaneet Niilo Sario ja Ahti Valpasvuo. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys, 17–62.

Lehtiartikkelit

Kulttuurihistoriallisesti arvokasta Suomenlinnan kirkkoa remontoidaan – kirkko saa myös uudet urut. Hanna Antila. Kirkko ja kaupunki, 23.4.2021.

Isä Mitro: Kirkon sipulikupolit takaisin Suomenlinnaan. Katja Kuokkanen. Helsingin Sanomat, 1.2.2009.

Suomenlinnan kirkon korjaukseen myönnettiin 1,750,000 mk. Uusi Suomi, 8.9.1926, nro 205, s. 10.

Suoraan asiaan -palsta. Kotimaa, 28.7.1925, nro 56, 3.

Suomenlinnan kirkko. Arkkitehti, 1.1.1923, nro 4, 11–19.

Kuvakalske ja sen etymologiset selitykset

Fragmentaarisuus ja kuvakalske keskiajan ja uuden ajan alun esineissä -tutkimushankkeessa tarkastellaan esineiden kohtaamia muutoksia ja muuntumisia. Hankkeen nimessä näyttäytyy uudissana ’kuvakalske’. Olen kääntänyt sen suomeksi englanninkielisestä käsitteestä iconoclash. Esittelin tämän käsitteen ensi kertaa vuonna 2016 artikkelissani ”Ikonoklasmi Suomessa. Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, joka käsittelee keskiajan taiteen kohtaloita protestanttisen reformaation jälkeen. Viime vuonna hyödynsin sitä Rauman alttarikaapin monipolvisia vaiheita käsittelevässä artikkelissani (2020).

Iconoclash on tunnetun ranskalaisen tieteenhistorioitsijan Bruno Latourin ikonoklasmin eli kuvainraaston teoreettiseen pohdintaan ja erityisesti sen laajentamiseen kehittämä käsite. Sana esiintyi näyttävästi vuonna 2002 Karlsruhessa (ZKM / Zentrum für Kunst und Medientechnologie), Saksassa, järjestetyn näyttelyn otsikossa ja näyttelyluettelossa. Näyttely sekä sen yhteydessä julkaistu massiivinen kirja on nimeltään Iconoclash. Beyond the Image Wars in Science, Religion, and Art (2002).

Latour on esineiden toimijuuden, toimijaverkkojen sekä materiaalisuuteen ja aineellisuuteen liittyvien pohdintojensa vuoksi innoittanut taidehistoriankin tutkijoita. Näin myös Suomessa; hänen ajatteluaan on itseni (ks. Räsänen 2010, 2013) ohella soveltanut muun muassa Hanna Johansson (esim. 2010). Latourin iconoclash-käsitettä on kuitenkin hyödynnetty ehkä yllättävänkin vähän.

Iconoclash-käsitettä Latour avaa edellä mainittuun näyttelyluetteloon sisältyvässä artikkelissaan ”What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars?”. Käsitteen avulla on siis tarkoitus tavoitella sellaisten toimien analysointia, jotka eivät palaudu ainoastaan väkivaltaisiin kuvainraastoihin eli ovat kuvamyrskyjen tai -sotien ulkopuolella. Latour määrittelee iconoclash-käsitettä luovasti ja monipolvisesti.

Sanan iconoclash etymologinen tausta on helposti havaittavissa: siinä näkyy muinaiskreikan sana εἰκών, eikōn eli kuva, muodossa icon. Suomen kielessä tuttu sana on ikoni, joka tunnetaan lähinnä ortodoksisen kirkon vaaliman uskonnollisen kuvan nimenä. Yhtä tunnettua ei välttämättä tosin ole, että myös läntisessä kirkossa oli pitkään bysanttilaistyyppistä hartauskuvaperinnettä eli ikoni ei sinällään kuulu vain ortodoksisen kirkon piiriin. Onomatopoeettisen sanan clash Latour on napannut luodakseen sopivaa samankaltaisuutta sanapäätteen -clasm kanssa.

Englannin kielen sana clash on paitsi ammoisen bändin nimi, myös sellaisia asioita kuin yhteenotto, kahakka, kärhämä, kiista, yhteentörmäys, epäsointuisuus, yhteensopimattomuus, päällekkäisyys, kalske ja ryminä. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin sanaan ’kalske’. Se tuntui sopivan parhaiten kuva-sanan pariksi. Pohdin myös mahdollisuutta käyttää kuvainraasto-sanasta tuttua, hieman arkaisoivaa monikon genetiivimuotoa ’kuvain-’, mutta hylkäsin sen, koska se kuulosti vanhahtavuudella kikkailulta. Kuten kuvainraastosta puhuttaessa, myös kuvakalskeen yhteydessä kuva ymmärretään yleissanana visuaalis-materiaaliselle esineelle, joka voi olla kaksi- tai kolmiulotteinen. Luonnollisesti käsitettä voi hyödyntää myös rakennusten muutosten ja tuhojen analysointiin.

Latour lähti siis pohtimaan ikonoklasmiin käsitteenä liitettyjä rajoitteita. Ikonoklasmi korostaa tuhoa ja alleviivaa usein tekijän intentiota. On kuitenkin paljon rikottuja kuvia, joiden kohdalla on täysin mahdoton tietää syitä tekijän toiminnalle. Kuvakalske tuo paremmin esiin erilaisia ja eri syistä tapahtuneita tilanteita tai hetkiä, joissa esine tai kuva rikkoutuu, se muutetaan toiseksi tai tavalla tai toisella muuttuu – kokee transformaation.

Yllämainitussa artikkelissani (2016) pyrkimykseni oli tuoda esiin laajempi käsitys ikonoklasmista myös Suomessa. Kuvakalskeen käsite sopi erinomaisesti tutkimusaineistoihini, sillä katolisen ajan kuvat ja esineet kokivat hyvin vaihtelevia kohtaloita figuurien silpomisesta esineiden uudelleenmuokkaamiseen ja myyntiin. Tehdyt tuhoja näkyvät keskiaikaisissa puuveistoksissa ja voimme esimerkiksi havaita, kuinka monien hahmojen nenät on viistetty poikki, mutta on hyvin vaikea sanoa, milloin tämä on tapahtunut.

Artikkelissaan Latour jakaa kuvakalskeen toimijat karkeasti ja suuntaa-antavasti viiteen ryhmään:

  1. ”klassiset” kuvainraastajat, joille totuus on tavoitettavissa ilman kuvia;
  2. ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla;
  3. provokaattorit, jotka haluavat tuhota juuri toiselle tärkeän kuvan;
  4. viattomat ”vandaalit”, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa;
  5. välinpitämättömyyttään korostavat toimijat, jotka rikkovat huvin vuoksi.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluu esimerkiksi juutalaisuuteen kuuluva vanhatestamentillinen käsitys kuvallisuudesta uskonnonharjoittamisessa, toiseen vaikkapa luterilaisten uudistajien ajatukset, joiden seurauksena katolinen pyhimyskuva korvattiin Martin Lutherin kuvalla. Kolmanteen ryhmään kuuluvat ne, jotka polttavat vihollisina pitämiensä maiden lippuja kaduilla. Viattomia vandaaleja ovat niin yksittäiset ihmiset, jotka ”parantelevat”, taideteoksia, mutta myös instituutiot. Tästä voisi olla esimerkkinä Hollolan kirkossa oleva Pyhää Birgittaa esittävä myöhäiskeskiaikainen puuveistos, joka maalattiin uudelleen paikallisin voimin vuonna 1982.

Maalattu puuveistos esittää huntupäistä naista, joka pitelee kädessään kirjaa. Naisen kasvot ovat vaaleat ja vaatteet ruskeansävyiset. Veistos on kaapissa, jonka seinät ovat punaiset ja koristellut mustilla kuvioilla. Veistoksen pään taakse on maalattu vihertävä sädekehä.

Pyhä Birgitta, myöhäiskeskiaikainen puuveistos, n. 1500, Hollolan kirkko. Yksityiskohta. Uudelleenmaalattu vuonna 1982. Kuva: Elina Räsänen.

Viimeinen ryhmä ovat tuhoajat, jotka rikkovat ”läpällä”. Tästä melko tuore esimerkki on Riihimäellä kesällä 2019 tapahtunut Tila havainnon taustana -näyttelyn tuhoaminen, jonka syyllisiä ei ole saatu kiinni. Näyttelyssä mukana ollut kuvataiteilija Kaisaleena Halinen työsti myöhemmin tapahtunutta taiteensa keinoin. Rikotusta Drawer-nimisestä teoksesta tuli uusi, Cured (Drawer, remake) (2021).

Harmaata seinää vasten on taideteos, jossa lasikattoisessa laatikossa on erilaisia esineitä. Laatikon päällä on valkoinen patsaan rintakuva, jonka kasvot ovat pirstoutuneet.

Kaisaleena Halinen: Cured (Drawer, remake), 2021. Keramiikka, hiukset, puu, lasi. Kuva: Kaisaleena Halinen.

Kuvakalske-tutkimushankkeessa kehitetään Latourin teoriaa edelleen: kuudes ryhmä ovat henkilöitä, jotka rikkovat kuvia tarkoituksella, osana rituaalia, uskonnollista tai taiteellista toimintaa. Tällaisesta voi mainita esimerkkinä kristilliseen rituaaliin kuuluvan ehtoollisleivän syönnin, jos tähän ehtoollisleipään on painettu kuva. Edelleen samaan ryhmään lasken tunnetun kolumbialaisen taiteilijan Doris Salcedon, joka sulatti Farc-sissien aseita. Niistä tuli tasaisia levyjä, joiden päällä saattoi kävellä. Fragmentos-niminen teos (2020) on taiteilijan mukaan anti-monumentti.

Tutkimuksen kieli, ilmaisut ja käsitteet uudistuvat jatkuvasti. Taidehistorian, kuten muidenkaan tieteiden, ei tule jäädä englannin kielen rajoittamiksi, vaan meidän täytyy voida puhua ja kirjoittaa omien ajatustemme äänellä. Vaikka Latourin iconoclash on monissa kielissä ja käännöksissä jätetty kääntämättä, suomeksi se sai nyt komealta kalskahtavan nimen – niin toivon.

Elina Räsänen

Elina Räsänen on taidehistorioitsija ja Kuvakalske-hankkeen johtaja.

Kirjallisuus

Johansson, Hanna 2010. Liikkuvan kuvan materiaalisuus ja haptinen representaatio. Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, toim. Tarja Knuuttila ja Aki Petteri Lehtinen. Gaudeamus, Helsinki, 196–213.

Latour, Bruno 2002. What is iconoclash? Or is there a world beyond the image wars? Iconoclash. Beyond the image Wars in Science, Religion, and Art, ed. by Bruno Latour. & Peter Weibel. London and Cambridge, MA, 14–37. http://www.bruno-latour.fr/node/64

Räsänen, Elina 2010. Late-Medieval Wood Sculptures as Materialized Saints: the Embodiment of Saint Anne in Northern Europe. Mind and Matter – Selected papers of Nordik 2009 Conference for Art Historians, ed. by Johanna Vakkari (Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 41). Taidehistorian seura, Helsinki, 50–65. http://www.taidehistorianseura.fi/julkaisut/taidehistoriallisia-tutkimuksia-41/

Räsänen, Elina 2013. Hoping for Heirs? The ‘Lady of the Matrimony’ and the Case of Clemet Hogenskild in Late Medieval Finland. Religious Participation in Ancient and Medieval Societies. Rituals, Interaction and Identity, ed. by Sari Katajala-Peltomaa and Ville Vuolanto (Acta Instituti Romani Finlandiae, AIRF Vol. 41). Roma, 91–103.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen & Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys & Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Räsänen, Elina 2020. Plunder and Memento. Iconoclashes on the Itinerary of the Medieval Altarpiece of Rauma. Indifferent Things? Material and Ceremonial Church Practices in the 16th and 17th Centuries in the Baltic Sea Region, eds. Krista Kodres, Merike Kurisoo & Ulrike Nürnberger (Edition Mare Balticum 3). Michael Imhof Verlag, Petersberg, 81–91.

”Taidenäyttely tuhottiin Riihimäellä: Teokset pilattiin ja vaahtosammutin tyhjennettiin kaiken päälle”, Helsingin Sanomat 27.7.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006186584.html

”Sissien aseista syntyi jättimäinen taideteos, joka toi Doris Salcedolle maailman suurimman taidepalkinnon, lähes miljoona euroa”, Helsingin Sanomat 4.2.2020, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006394311.html

Virtuaalisesti Michiganissa

Toukokuun toisella viikolla pyörähti käyntiin Michigan State Universityn vuosittain järjestämä konferenssi 2021 International Congress on Medieval Studies. Satoja sessioita ja esitelmiä sisältävän tapahtuman osallistujien määrä oli kuitenkin huomattavasti aikaisempaa suppeampi, todennäköisesti koska konferenssi toteutettiin kokonaisuudessaan verkossa. Viime vuonna konferenssi peruttiin covidin nopean ja maailmanlaajuisen leviämisen vuoksi.

Ensimmäisen Kalamazoo-käyntini, ja itse asiassa ensimmäisen ”Amerikan reissuni” peruuntuminen oli tietysti pettymys, mutta nyt kun kotoa käsin seurattu virtuaalikonferenssi on ohitse, tunnen tyytyväisyyttä: Esityksen olivat pääosin sekä hyvin rakennettuja että kiinnostavia ja syvällisiä. Sekä tunnetut tutkijat että vasta aloittelevat tulivat Zoomin ja siihen liittyvän chatin kautta yhtä lähelle ja tavoitettaviksi, tunnelma sessioissa oli siis myös rento ja kannustava.

Pidin oman esitelmäni vuoden 2019 Jarl Gallén -palkinnon saajan, professori Lena Liepe sessiossa From Sanctuary to Museum, The Display of the Sacred Objects [Pyhäköstä museoon. Pyhien esineiden näytteille asettaminen]. Lena toimii Linnaeus yliopistosta Växsjöstä. Aihe on mitä ajankohtaisin täällä Suomessakin Kansallismuseon juuri avattua uudistetun perusnäyttelynsä Toista maata, jossa kirkollisten esineiden ja kuvien pyhyyttä ei ole juuri lainkaan tuotu esille. Näyttelyn herättämistä ajatuksista kerron tarkemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogissa Onko fakta fiktiolle pahasta?. Seurakunnat ovat myös aikaisempaa useammin anoneet museoilta Neitsyt Mariaa ja pyhimyksiä esittäviä veistoksia takaisin asettaakseen ne esille luterilaiseen kirkkotilaan. Kuvakalske-hankkeessamme olemme osallistuneet ilmiöön liittyvään julkiseen keskusteluun muun muassa kulttuuriomaisuuden palauttamista tarkoittavaan repatriaatio-käsitteeseen (ks. esim. Turun Sanomat 24.12.2020, “Liedon mestaria” ei ollut henkilönä olemassa).

Oman konferenssiesitelmäni käsitteli Hollolan kirkon keskiaikaisten veistosten vaiheita 1700-luvulta tähän päivään: pohdin erityisesti sitä, ketkä tai mitkä organisaatiot ovat vaikuttaneet veistosten kohtaloihin ja miten veistoksia on muutettu tai ne ovat muuntuneet niitä siirrettäessä ja aina uudelleen näytteille asetettaessa. Uppsalan yliopiston tutkija Henrik Widmarkin esitelmä sopi mainiosti esitelmäni yhteyteen: Henrik toi esiin sitä, miten keskiajan esineistöön liittyvä museaalinen ja kirkollinen näkökulma yhdistyivät Ruotsin seurakunnissa viime vuosisadan alussa, ja miten tämä vaikutti veistosten ja alttarikaappien säilymiseen ja esillepanoon.

Kolmantena pohjoismaisessa ryhmässämme esitelmöi professori taidehistorioitsija ja konservaattori Noëlle L.W. Streeton Oslon yliopistosta. Hän esitteli kiinnostavasti Oslon kulttuurihistoriallisen museon kokoelmiin kuuluvaa Pyhä Anna itse kolmantena -veistosta ja sen esillepanoa näyttelyssä Transformations – Faith and sacred objects in the Middle Ages. Anna-figuurin pään sisällä on säiliö, josta on porattu silmäkulmiin ulottuvat käytävät. Niiden kautta neste – todennäköisesti vesi – on valunut silmiin. Näin veistos on saatu “itkemään”. Itkevät veistokset olivat aikansa ylimaallisia ihmeitä, ja ne pyhiinvaelluksen kohteita. Streeton pohti esitelmässään erityisesti sitä, miten veistoksen käsittämisen ja kokemisen kannalta oleellista itkua voitaisiin esittää näyttelytilassa turmelematta tätä puusta valmistettua arvokasta esinettä.

Keskiajaksi käsitetään kansainvälisessä keskustelussa aikajakso aina Länsi-Rooman kukistumisesta uuden ajan alkuun. Jo aikajakson pituudenkin vuoksi erilaisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten maallista ja hengellistä kirjallisuutta, liturgiaa ja hartaudenharjoitusta, skolastiikkaa, taidetta ja arkkitehtuuria sekä luostaritoimintaa ja mystiikkaa käsitteleviä esitelmiä oli runsaasti. Luennot alkoivat neljän aikaan iltapäivällä Suomen aikaa, ja päättyivät vasta seuraavan vuorokauden puolella. Onneksi Zoom toimi erinomaisesti myös mobiilissa, joten luentojen kuunteleminen sujui koiraakin ulkoiluttaessa.

Hyödyllisimpinä oman tutkimukseni kannalta pidin professori Beth Williamsonin (Bristolin yliopisto) vetämää paneelikeskustelua, jossa pohdittiin devotion eli hartauden harjoittamisen käsitettä: Mitä sillä siis oikeastaan tarkoitetaan keskiajan tutkimuksen kentällä? Monien taidehistoriallisten esitelmien näkökulma oli ikonografinen: Muun muassa Norjan Rooman instituutin johtaja Kristin B. Aavitsland analysoi kiinnostavasti Lijsbergin kultaisen alttarin skandinaavisen eläinornamentiikan ja romaanisen koristelutyylin ja symboliikan kietoutumista toisiinsa esineen koristelussa.

Konferenssin sessioista ja esitelmistä esitelmöitsijöiden luvalla tallennetut olivat katsottavissa toukokuun loppuun saakka. Tämä tarjosi mahdollisuuden paneutua erityisesti taidehistorian alaan liittyvien aiheiden ja teemojen lisäksi esimerkiksi global Middle Ages -käsitteen puitteissa tehtävään tutkimukseen. Käsite liittyy länsimaisen keskiajan tutkimuksen ja siihen liittyvän näyttelytoiminnan ulkopuolelle jääneisiin kansoihin, perifeerisiä pidettyihin maantieteellisiin alueisiin ja erilaisten vähemmistöjen historioihin. Käsitteen puitteissa myös rikkoutuneet ja esteettisesti vähäpätöisinä pidetyt esineet tuodaan tutkimuksen piiriin. Tämä on tietysti tärkeä, viime vuosikymmenten aikana vahvistunut paradigman muutos. Esitelmissä käsiteltiin myös esimerkiksi digitaalisia tutkimus- ja kartoitustyökaluja sekä projekteja, jotka hyödyttävät erityisen hyvin juuri laajojen alueiden ja fragmentaaristen aineistojen ja ilmiöiden esille tuomista ja ymmärtämistä.

Helsingistä käsin koetun konferenssin ehdottomana etuna on se, että jet lagista ei tarvitse kärsiä, ja luentojen välissä voi käydä nauttimassa heräävästä Suomen kesästä. Järjestyksessä viideskymmenes seitsemäs konferenssi järjestetään ensi vuonnakin verkossa. Hyödyllinen ja erityisesti hauska ”minglaus” jää tietysti silläkin kertaa vähemmälle.

Katri Vuola

Katri Vuola on keskiajan taiteeseen ja esineellisen kulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija ja  Kuvakalske-hankkeen tutkija.