”In today’s interconnected world, culture’s power to transform societies is clear”, alkaa ensimmäinen kappale maailman kulttuuriperinnön suojelua ja kestävää kehitystä esittelevällä UNESCOn sivustolla. Ruotsin valtakunnan itäisten alueiden puolustukseksi vuodesta 1748 lähtien rakennettu Sveaborgin merilinnoitus, suomalaisittain Viapori, Venäjän keisarivallan aikana Krepost Sveaborg, vuodesta 1918 Suomenlinna, on ollut maailmanperintökohde vuodesta 1991. Kolmen valtakunnan ja kolmen vuosisadan toimijoiden merkit näkyvät saariryhmän rakennuskannan muutoksissa, rikkaassa kasvi- ja hyönteislajistossa sekä yhä monipuolisempina merkityskerrostumina. Tarkastelemme tässä kirjoituksessa nykyisen Suomenlinnan kirkon visuaalisen ilmeen elinkaarta, ja siinä tapahtuneita transformaatioita, joita voi kuvakalskeeksikin kutsua.

Hyökkäys- ja puolustuslinnoituksen rakennustöistä vastanneen sotamarsalkka kreivi Augustin Ehrensvärdin (1710–1772) ajalta ei ole säilynyt kirkkorakennusta. On kuitenkin olemassa merkintöjä puisista, tulipaloissa ja purkutoimissa tuhoutuneista luterilaisista kirkoista tai kirkkotiloista Ruotsin vallan ajalta. Venäjän vallattua Viaporin toukokuussa 1808 linnoituksesta ryhdyttiin tekemään Venäjän sotilashallinnon alaista laivastotukikohtaa, jonka tehtävänä oli etenkin suojata Pietaria. Muu Suomi muodosti vuodesta 1809 autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan, jossa luterilaisuus oli valtauskontona.

Venäjän armeijan sotilaat olivat etupäässä ortodokseja, ja vuonna 1810 Kruunulinna Ehrensvärdin siipeen tehtiin väliaikainen kenttäkirkko. Iso Itä-Mustasaaren pohjoispuolen korkea kumpare oli jo päätetty varsinaisen kirkon rakennuspaikaksi. Näyttävän, mereltä ja mantereelta käsin helposti havaittavan ortodoksisen kirkon rakentaminen linnoitukseen toimi myös poliittisesti merkittävänä symbolina. Taidehistorioitsija Lars Petterssonin mukaan suuriruhtinas Nikolai Pavlovitš, sittemmin keisari Nikolai I, oli Viaporissa vierailtuaan tilannut 1820-luvulla Carl Ludvig Engeliltä suunnitelman suuren kirkko- ja kasarmikompleksin rakentamiseksi. Aiemmasta, 1760-luvulla suunnitellusta kasarmirakennusten muodostelmasta, “ranskalaissävyisestä kompositiosta”, kuten Pettersson kirjoittaa, ei tuolloin ollut toteutettu kuin koillinen kasarmirakennus, ns. Nooakin Arkki. Engelin suunnitelma yhdisti 3000 miehen kasarmisarjaan joonialaistyylisen kirkon, kaksi kellotapulia ja kirkkopihan. Suunnitelma osoittautui kuitenkin liian kalliiksi toteuttaa. (Pettersson 1948).

Vuonna 1837 keisari määräsi arvostetun, Pietarin taideakatemian professorina toimineen arkkitehti Konstantin Thonin (1794–1881) suunnittelemaan linnoituksen kirkon. Varuskuntakirkon tieltä siirrettiin kirkon rahoittajan, äveriään venäläisen liikemiehen ja panimonomistajan, Nikolai Sinebrychoffin omistama kapakka. Aleksanteri Nevskille pyhitetty, kansallisuusaatteellisesti venäläiseen keskiaikaan ja bysanttilaiseen perinteeseen viittaava kirkko valmistui vuonna 1854. Valkeaksi rapattua keskeiskirkkoa koristivat pilasterikimput, ylöspäin suipponevat kokošnik-kaariaiheet, kuutiomaisesta alaosasta kohoavat neljä pientä sivutornia ja suuri keskuskustorni sipulikupoleineen sekä erillisen kellotapulin yläpuolinen kupolikoriste. Suuri kirkonkello valettiin Moskovassa vuonna 1885. Kirkon ympärille rakennettiin aita valurautaketjuista, joita oli käytetty vuonna 1855 Krimin sodassa Kustaanmiekan salmen sulkemiseen. Vuoden 1790 Ruotsinsalmen taistelun tykinpiiput toimivat aitaketjun kannattelijoina. Vaikka Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko säilyi vahingoittumattomana Krimin sodan aikaisissa Viaporin pommituksissa, kohtasi se uudenlaista vastusta tulevalla vuosisadalla.

Itsenäisyyden aika – sipulikupoli vaihtuu pelkistettyyn torniin

Senaatti julisti Suomenlinnan kirkon evankelisluterilaiseksi heinäkuussa 1918, ja rakennus vihittiin joulukuussa varuskuntakirkoksi. Jo heti samaisena vuonna kirkko riisuttiin sivutornien kupoleista ja ne korvattiin telttamaisilla kattorakenteilla. Kirkon komea keskimmäinen kupoli sai vielä jäädä ennalleen. Sisätiloihin rakennettiin saarnatuoli ja penkit; uusi alttarilaite sommiteltiin ikonostaasin osasista.

Vaikka Venäjän vallan aikaiselle rakennukselle löytyi puolustajia, yleisen näkemyksen mukaan ortodoksisen kirkon arkkitehtuuri ei vastannut rakennuksen nykyistä luterilaista käyttöä. Venäläisistä kulttuurivaikutteista haluttiin eroon. Puolustusministeriön insinööriosasto järjesti vuonna 1922 yleisen arkkitehtuurikilpailun kirkkorakennuksen uusista julkisivuista, ja seuraavana vuonna Arkkitehti-lehdessä esiteltiin kilpailun parhaimmistoa. Einar Sjöströmin (1882–1923) voittajaehdotus ”Linnan kirkko” sai tuomaristolta kehuja rauhallisesta, voimakkaasta ja suhteiltaan kauniista siluetista sekä sopivuudesta ympäröivään rakennuskantaan. Kolmanneksi sijoittuneen Erik Bryggmanin ehdotusta puolestaan arvosteltiin ympäristöön sopimattomana liiallisen venäläisluonteisen empiretyylinsä takia.

Sjöström kuitenkin menehtyi pian palkitsemisensa jälkeen, ja kilpailuehdotuksen pohjalta piirustukset saattoi loppuun arkkitehti Jarl Eklund (1876–1962). Eklund oli luonteva jatkaja suunnittelutyölle – olihan hän istunut kirkon suunnittelukilpailun palkintolautakunnassa ja tehnyt yhteistyötä Sjöströmin kanssa.

Hanke pantiin toteutukseen rahapulan vuoksi kuitenkin vasta vuonna 1927, kun eduskunta oli hyväksynyt rahoituksen. Tähän mennessä kirkko oli ehättänyt niin huonoon kuntoon, että lehtikirjoitusten mukaan kirkossa ei uskallettu pitää jumalanpalveluksia siinä pelossa, että laulun ja soiton aiheuttama värinä pudottaisi rappauksen palasia ihmisten niskaan. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen uudistustöiden yhteydessä kirkon torniin sijoitettiin majakka lento- ja meriliikennettä varten.

Vuonna 1929 valmistuneiden muutostöiden myötä ortodoksisen kirkon ornamentiikka sai väistyä askeettisten julkisivujen tieltä. Purettu kupoli sai tilalleen monumentaalisen tornin majakkavaloineen: vertikaalisen muodonannon myötä kirkon massoittelu näyttäytyy dynaamisena rinnastettuna ortodoksisen kirkon verrattain staattiseen sommitteluun. Toisaalta kirkon hillittyä yleisilmettä määrittää symmetria, klassismin kulmakivi.

Muutokset jatkuivat edelleen vuonna 1960, kun kirkko luovutettiin Helsingin evankelisluterilaisille seurakunnille. Peruskorjauksen yhteydessä sisätiloja muutettiin arkkitehti Veikko Leisténin (1896–1970) piirustusten mukaisesti. Ikonostaasin reunalistat poistettiin, alttarin molemmille puolille rakennettiin huoneet, pohjoisseinälle rakennettiin sakaristo ja eteläseinälle porraskäytävä kellariin. Puolustusvoimat luopui linnoituksesta 1960-luvun puolivälissä ja koko Suomenlinna siirtyi vuonna 1973 siviilihallinnon haltuun.

Kansallisten intohimojen kohteesta kulttuuriperinnöksi

Rakennustaiteen yhteyttä poliittisiin ideologioihin on tarkasteltu etupäässä Mussolinin Italian, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton osalta. Suomessa nationalismi on liitetty ennen muuta kansallisromanttiseen arkkitehtuuriin, ja 1920-luvun klassismi itsenäisen Suomen ensimmäisenä arkkitehtonisena tyylisuuntana on jäänyt tämän varjoon. Vaikka klassismin nousu oli varsin kansainvälinen ilmiö sotien välisenä aikana, muotoutui se kussakin maassa omanlaisekseen, ja omat kansakunnat koettiin antiikin perillisinä. Suomessa paluu klassiseen tyyliin tunnetaan parhaiten pohjoismaisena klassismina. Termi on sikäli kuvaava, että Suomessa innoitusta rakentamiseen haettiin muista pohjoismaista, etenkin Ruotsista ja Tanskasta. Tukeutuminen länteen oli luontevaa, sillä valtaosa suomalaisista arkkitehdeistä oli ruotsinkielisiä. Kääntymisellä pohjoismaiden ja läntisen Euroopan suuntaan oli kuitenkin myös poliittinen merkitys, tai kuten taidehistorioitsija Riitta Nikula (2000, 341) on todennut: ”Pohjoismaiden yhteinen saksalaissuuntaus ja Italian harrastus liittävät myös arkkitehtuurin selkeästi poliittiseen historiaan.”

Arkkitehtuurilla on eittämättä ollut omat pyrkimyksensä nuoren kansakunnan rakentamisessa, ja ehkä selvimmin tämä on näkynyt kielteisenä suhtautumisena venäläisenä pidettyyn arkkitehtuuriin.  Epäsuotuisiksi koettiin niin kolmijakoiset ikkunaruudut kuin terijokelaishuvilat, mutta erityiseen syyniin joutuivat useat Venäjän vallan aikaiset ortodoksiset kirkot. (Kemppi 2016). Suomenlinnan kirkon muutostöissä yhdistyy sekä venäläisenä pidetyn arkkitehtuurin hävittäminen että pohjoismaiseen klassismiin tukeutuminen.

Keskustelu kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja ylläpidosta jatkuu edelleen. Julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella kirkon historiansa aikana kokema visuaalisen ilmeen muutos herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Esimerkiksi ortodoksisen kirkon pappi isä Mitro ehdotti Helsingin Sanomien artikkelissa vuonna 2009 kirkon entisöimistä alkuperäiseen asuunsa. Hänen mukaansa alkuperäisen muodon palauttaminen kertoisi Suomen valtiopoliittisesta ja kirkollisekumeenisesta kasvusta. Museovirasto ei innostunut isä Mitron ajatuksista, vaan muistutti varuskuntakirkon vakiintuneesta roolista osana maailmanperintökohteen siluettia ja linnoitussaaren toimintoja.

Tällä hetkellä kirkko on juuri valmistumassa remontista. Korjaushankkeen kustannusarvio oli lähes miljoona euroa ja projektin pääsuunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Helander-Leiviskä. Kirkon vesikatto korjattiin ja myös muita kattorakenteita kunnostettiin, tornin ulkopinta uusittiin ja tornia kiertävä parveke korjattiin. Lisäksi uudistettiin sadevesijärjestelmä, majakan lasikupolin alla oleva vuotanut seinärakenne sekä majakkaosaa tukevat puu- ja metallirakenteet.

Ainutlaatuisessa ja suositussa kulttuuriperintökohteessa näkyy erityinen visuaalisen ilmeen elinkaari ja ajan luoma kerrostuneisuus. Suomenlinnan kirkkoon kohdistuneita antipatioita voidaan tarkastella Bruno Latourin iconoclash-käsitteen (kuvakalske) kautta. Latour (2002) on jakanut kuvakalskeen harjoittajat viiteen kategoriaan, jotka kuitenkin näyttäytyvät usein huokoisina ja päällekkäisinä. Näistä Suomenlinnan muutostöiden kannalta kiinnostavimmat ovat ”ihmiset, jotka haluavat korvata tietyt kuvat toisilla” ja ”viattomat ’vandaalit’, joiden tarkoitus usein on tehdä kuva hienommaksi tai muodistaa”.  Toisaalta käsitteenä kuvakalske jättää liikkumavaraa pohdittaessa tekijöiden intentioita, ja sopii siten erityisen hyvin arkkitehtuurin tarkasteluun. On muistettava, että rakentamiseen liittyy pääsuunnittelijan ohella useita toimijoita, useita risteäviä intressejä ja reunaehtoja aina poliittisista taloudellisiin ja teknisiin – taiteellisia ambitioita unohtamatta. Näiden kaikkien tekijöiden mahduttaminen yhteen kategoriaan, yhteen rakentamista ajaneeseen ideologiaan tai tavoitteeseen onkin miltei mahdotonta.

Anonyymi opiskelija, Teemu Parviainen, Maija Vartiainen

Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston opiskelijoita, jotka osallistuivat tutkimushankkeen järjestämälle Ikonoklasmi, fragmentaarisuus ja esineiden muodonmuutokset -kurssille syksyllä 2021.

Lähteitä:

Kirjallisuus

DeWan, Reetta 2010. Suomenlinnan kirkon muutostyöt 1918–1929. Julkaisematon kanditutkielma, taidehistoria, Helsingin yliopisto.

Hanka, Heikki, Kari Kotkavaara ja Timo Lehtonen,1994. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Toimittanut Kristiina Thomenius. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Kemppi, Hanna 2016. Kielletty kupoli, avattu alttari. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 123. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Nikula, Riitta 2000. Klassismi maailmansotien välisen ajan suomalaisessa arkkitehtuurissa. Teoksessa: Härmänmaa, Marja & Vihavainen, Timo (toim.), Kivettyneet ihanteet? : klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa. Atena, 315–343.

Nummelin, Esko 1991. Itsenäisyys, nationalismi ja arkkitehtuuri Suomessa 1920- ja 1930-luvulla: Suojeluskuntajärjestö rakentajana. Teoksessa: Knapas, Marja Terttu & Simpanen, Marjo-Riitta (toim.). Taidehistoriallisia tutkimuksia 12.  Helsinki: Taidehistorian seura, 133–157.

Nuorteva, Jussi ja Päivi Happonen (toim.), 2021. Viapori – Suomenlinna Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021. Sveaborg Tre riken – en fästning 1748–2021. Helsinki: Ehrensvärd-Seura ry ja Kansallisarkisto.

Pettersson, Lars 1948. Suomenlinna arkkitehtuurin muistomerkkinä. Teoksessa Suomenlinna 1748–1948. Toimittaneet Niilo Sario ja Ahti Valpasvuo. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys, 17–62.

Lehtiartikkelit

Kulttuurihistoriallisesti arvokasta Suomenlinnan kirkkoa remontoidaan – kirkko saa myös uudet urut. Hanna Antila. Kirkko ja kaupunki, 23.4.2021.

Isä Mitro: Kirkon sipulikupolit takaisin Suomenlinnaan. Katja Kuokkanen. Helsingin Sanomat, 1.2.2009.

Suomenlinnan kirkon korjaukseen myönnettiin 1,750,000 mk. Uusi Suomi, 8.9.1926, nro 205, s. 10.

Suoraan asiaan -palsta. Kotimaa, 28.7.1925, nro 56, 3.

Suomenlinnan kirkko. Arkkitehti, 1.1.1923, nro 4, 11–19.