Aihearkisto: Saila Leskinen

Michel Sittow ja Tallinna myöhäiskeskiajan taidekeskuksena

3 vastausta

Viron Taidemuseoon kuuluvassa Nigulisten museossa Tallinnassa on esillä Michel Sittowin tuotantoa esittelevä näyttely Michel Sittow Pohjolassa? Alttarikaapit vuoropuhelussa (5.11.2023 saakka).

Kuva: Arto Kivimäki.

Michel Sittow (n. 1469–1525) oli tallinnalaislähtöinen taiteilija, joka työskenteli Euroopan hoveissa; hänen tunnetuimmat teoksensa ovat ilmeikkäitä muotokuvia. Nyt esillä olevan näyttelyn fokus on hänen työhuoneensa toimissa Tallinnassa, joilla on pieni kosketuspinta myös Suomeen. Näyttely koostuu pääosin kolmesta näyttävästä alttarikaapista, jotka on asetettu peräkkäin museon suureen tilaan, eli entiseen Pyhän Nikolauksen kirkon päälaivaan. Kaksi alttarikaapeista on museon omista kokoelmista ja yksi on tuotu Ruotsista, Bollnäsin kirkosta Hälsinglandista.

Museon omaan kokoelmaan kuuluvat alttarikaapit ovat ns. Kärsimysalttarikaappi (1510–1515) ja Pyhä suku -alttarikaappi. Ensin mainitun, maalauksista koostuvan teoksen pääaiheena on ristiinnaulitseminen, ja ovien taustapuolilla on kuvattuna neljä pyhimystä. Nämä kuitenkin päällemaalattiin melko pian alkuperäisen maalaustyön jälkeen, noin 1518–1525, ja tämä maalaustyö on yhdistetty Sittowiin. Myöhemmin, luterilaisella ajalla, alttarikaapista tehtiin epitafi. Brysselissä valmistettu Pyhä suku -alttarikaappi puolestaan ei suoraan liity Sittowiin, mutta on ajateltu, että sen aihe on vaikuttanut Sittowin työhuoneen toteuttamaan Bollnäsin alttarikaapin sommitteluun ja aihevalintaan.

Nigulisten omiin kokoelmiin kuuluvan Kärsimysalttarikaapin ovien taustapuolen maalauksia tutkimassa Saila Leskinen, Elina Räsänen ja näyttelyn pääkuraattori Merike Kurisoo. Kuva: Juha-Matti Tamminen.

Bollnäsin alttarikaapin (1510–1520) ovien maalausten tyylilliset yhtymäkohdat Tallinnan Kärsimysalttarikaapin ovien kanssa todettiin ensi kerran jo 1980-luvulla. Bollnäsin alttarikaapin pääaihe on esitetty veistosten muodossa ja se on siis sama kuin toisessa Tallinnassa olevassa alttarikaapissa, pyhä suku. Tämä nykyään varsin tuntematon aihe kuvaa Jeesuksen äidinpuoleista sukua, Neitsyt Marian äidin Pyhän Annan kolmea aviomiestä ja heidän jälkeläisiään. Suomessakin on yksi tätä aihetta esittävä suuri alttarikaappi, Vöyrin kirkossa Pohjanmaalla. Uskomus Annan kolmesta avioliitosta oli jo aikanaan kiistanalainen, ja kuvalliset esitykset ajoittuvat melko lyhyelle ajalle 1500-luvun vaihteeseen. Sommitteluvaihtoehtoja oli useita; Bollnäsin ja Tallinnan kaapeissa Neitsyt Maria ja äiti Anna istuvat vierekkäin, Vöyrillä korostuvat Maria siskoineen etualalla, ja Pyhä Anna seisoo Marian takana. Myös Pyhä Anna itse kolmantena -aihe saatettiin liittää osaksi pyhä suku -aihetta (ks. Räsänen 2009, erit. 138–139, 214–216).

Nigulisten näyttelyssä esitellään tallinnalaista tuotantoa Sittowin työhuoneen ympäriltä tai siihen mahdollisesti liitettynä. Mukana on myös yksi Suomen kansallismuseosta lainaan saatu teos, istuvaa Jobia esittävä monivärinen puuveistos 1500-luvun alusta. Se on alun perin Helsingen eli nykyisen Vantaan Pyhän Laurin kirkosta. Lehmuksesta valmistettu täysplastinen veistos yhdistettiin aiemmassa tutkimuksessa Henning von der Heide -nimiseen tekijään, mutta jo C. A. Nordman 1960-luvulla (1965, 462) epäili tätä. Veistoksessa paiseinen Job istuu kivellä, vain pieni lannevaate ympärillään. Hahmo nojaa oikealla kädellä poskeensa, vaurioitunut vasen käsi lepää polven päällä. Vanhan testamentin kärsivä Job nähtiin Jeesuksen edeltäjänä, ja vaikuttaa siltä, että tämä hartaudellinen idea vahvistui entisestään protestanttisen reformaation kynnyksellä.

Näyttelyluettelossa yksi kuraattoreista, myöhäiskeskiajan taiteen asiantuntija Jan Friedrich Richter (2023, 99) yhdistää Job-veistoksen Tallinnaan taidekeskuksena. On hyvinkin mahdollista, että kyseisen veistoksen on valmistanut Tallinnassa toiminut työhuone. Mitä ilmeisimmin Jobissa on paljon samaa Bollnäsin alttarikaapin veistettyjen hahmojen kanssa: otsakiehkura ja ylipäänsä parran ja hiusten muotoilu; lommolla olevat posket ja pieni suu; voimakkaat rypyt silmien ympärillä. Nämä ovat myös eteläisestä Saksasta saatujen vaikutteiden tyylillisiä piirteitä, kuten museon näyttelyteksti kertoo.

Huomiota kiinnittää myös hienostuneet ja suhteellisen pienet kädet – vaikka Jobin käsivarsien lihaksisto on kuvattu hyvinkin vahvaksi, käsissä eivät korostu suonet tai rystyset. Nordman huomioi (1965, 462) myös käsivarsien lihakset, jotka hänestä oli tehty ”väärin” eli lihasten ei pitäisi lepotilassa pingottua kuvatulla tavalla. Hän arvelee veistäjän ottaneen mallia ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Tämäntapainen ajatuskulku, jossa muotoyksityiskohtia selitetään ”rikkinäisen puhelimen” ja tekijän erheen kautta näyttäytyy Nordmanin päättelyssä muuallakin (ks. tästä Räsänen 2020).

Job, monivärinen puuveistos, lehmusta, n. 1500. Kuva: Suomen kansallismuseo / Historialliset kokoelmat.

Helsingen kirkolla ja Uudenmaan alueella oli vanhat, tiiviit suhteet lahden yli Tallinnaan ja Pohjois-Viroon. Kirkossa olleen, mutta palossa tuhoutuneen Pyhää Marttia esittäneen kuva-aiheen on myös uskottavasti tulkittu viestineen kansanomaisesta kulttiperinteestä, ja viitanneen enemmänkin vaikutteisiin etelästä kuin lännestä (Heliö 2020). Job-veistos näyttäytyy myös historioitsija Tapio Salmisen (2013) ohittamattoman Helsingin pitäjän historiateoksen kansikuvassa. Salminen on myös vähän aikaa sitten julkaissut artikkelin Sittowin suvusta yhdessä Tarton yliopiston tuoreen taidehistorian professorin Anu Mändin kanssa. Sittowin äiti Margareta oli nimittäin todennäköisesti kotoisin Suomen puolelta (Mänd & Salminen 2021), kuten Paul Johansen esitti jo 1940-luvulla. Johansen (1940) myös tunnisti Sittowin olevan syntyisin Tallinnasta ja kokosi arkistoaineiston perusteella yhteen merkittävän osan hänen elämäkertaansa.

Sittow tunnettiin (ja tunnetaan) erityisesti maalauksistaan, mutta isältään oppimaltaan ammatilta hän oli puunveistäjä, jota ammattia hän Tallinnaan palattuaan myös harjoitti. Näyttelyssä huomio kiinnittyykin erityisesti veistotöihin. Esillä on useita jo 1940-luvulla Sittowille attribuoituja veistoksia (Karling 1946, 252–260), kuten Rooslepan Pyhä Yrjänä. Säilyneitä esimerkkejä Sittowin tai hänen työhuoneensa veistotaiteesta ei kuitenkaan ole pystytty varmentamaan (ks. esim. Weniger 2011, 104–107). Sittowin työhuoneen tiedetään valmistaneen todennäköisesti veistettyjä kuvia myös Suomeen: yhdelle Siuntion kirkon alttareista, mutta tämäkään kokonaisuus ei ole säilynyt (ks. tästä Leskinen 2021, erit. 49–57).

Puunveiston lisäksi Tallinnassa toimi myös taitavia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, jotka tyypillisimmin työskentelivät hautataiteen parissa. Uusin tutkimus osoittaa, että he tekivät läheistä yhteistyötä muiden taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa: konservaattori Isabel Aaso-Zahradnikova on todennut, että Tallinnan Olevisten kirkkoon kivestä veistetyn Hans Pawelsin kenotafin (1513-1515) tekijä on käyttänyt nimenomaan puunveistoon tarkoitettuja työkaluja ja tekniikoita. Richter (2023, 92-99) esittääkin, että sama, Puolasta ja Saksasta saapunut tekijäryhmä on mahdollisesti työskennellyt myös Bollnäsin alttarikaapin keskuskuvan puuveistosten parissa yhdessä Sittowin työhuoneen kanssa. Bollnäsin alttarikaappi onkin ainoa säilynyt teos, jossa yhteistyö Tallinnan eri alojen taiteilijoiden ja käsityöläisten välillä on nähtävissä yhdessä kohteessa. Näyttelyssä kävijä voi nyt itse nähdä samankaltaisuuden näiden ja useiden muiden Latviasta, Virosta, Ruotsista ja Suomesta löytyvien teosten välillä ja siten todistaa vaikutteiden vaihtoa ja yhteistyötä niin maalarien, kiven- kuin puunveistäjienkin kesken.

Kuvassa rinnakkain kaksi toisiaan muistuttavaa, parrakasta mieshahmoa, joista toinen on osa alttarikaapin hahmokokonaisuutta, veistetty puusta, maalattu ja kullattu, toinen puolestaan veistetty kivestä, jossa erottuu vielä jäänteitä maalista.

Pyhään sukuun liitetty Enim (Elisabetin veljenpoika ja piispa Servatiuksen isä) kuvattuna puuveistoksena Bollnäsin alttarikaapissa (vas.), ja Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran mestari (komentaja) Wolter von Plettenbergiä esittävä, Märjamaan dolomiitista veistetty luonnollista kokoa oleva veistos, tehty alun perin Riian linnaan 1515. Teos on lainassa Latvian Historiallisesta museosta. Kuvat: Saila Leskinen.

Laadukkaassa näyttelyluettelossa erityisen kiinnostavaa on huomio, joka on annettu teosten elinkaarille. Mukana on paljon historiallisia valokuvia, jotka kertovat erilaisista esillepanoista ja vaiheista. Bollnäsin alttarikaappi ilmestyy kirjallisiin inventaariluetteloihin vasta 1600-luvun lopussa, mikä onkin tyypillistä. Suomessa monet teokset tosin mainitaan ensi kerran vasta paljon myöhemmin. Bollnäsin alttarikaappi paljastaa hyvin selvästi vaiheen ”elämästään” 1920-luvulla: tällöin paikallinen puuseppä veisti uuden Pyhä Anna -figuurin kadonneen tilalle, ja tämä veistos on edelleen osa teoksen nykyistä olomuotoa. Tällä tavoin uusilla veistoksilla täydennettyjä alttarikaappeja on Suomessakin, kuten Vanajan ja Brändön alttarikaapit.

Bollnäsin Pyhä suku -alttarikaapin keskusosan yksityiskohta: Neitsyt Maria (vas.) ja 1920-luvulla tehty uusi Pyhä Anna. Kuva: Arto Kivimäki.

Aiemmin mainittu Job-veistos päätettiin lahjoittaa, muiden Helsingin pitäjän seurakunnan omistamien keskiaikaisten veistosten ohella, Yliopiston museoon jo vuonna 1859. Veistokset olivat kuitenkin vielä vuonna 1876 asehuoneen ullakolla, Reinhold Hausenin käydessä tutkimassa kirkkoa. Hausen tulkitsi veistoksen aiempien mainintojen lailla Lasarukseksi. Seuraavana vuonna 1877 Job-veistos siirrettiin silloiseen Valtion historialliseen museoon (Hyvönen 1994, 138).

Nigulisten museo on profiloitunut tuottamaan mielenkiintoisia, välillä pienimuotoisiakin näyttelyitä, jotka tuovat esiin vanhaa taidetta tutkimusperusteisesti. Se noudattaa museoille ja hyville näyttelyille keskeistä periaatetta: ei näyttelyä ilman tutkimusta, eikä tutkimusta ilman näyttelyä. Tälläkin kertaa museo on yhteistyökumppaneineen tehnyt vaikuttavaa työtä. Michel Sittow Pohjolassa? -näyttelyn ovat kuratoineet Merike Kurisoo (Viron taidemuseo), Greta Koppel (Viron taidemuseo), Lars Nylander (Hälsinglandin museo) ja Jan Friedrich Richter (Staatliche Museen zu Berlin).

Michel Sittow Pohjolassa? -näyttely on osa samannimistä, kansainvälistä ja monialaista tutkimushanketta, joka sai alkunsa uraauurtavasta Sittowin näyttelystä, joka oli vuonna 2018 esillä Washingtonissa Yhdysvalloissa National Gallery of Artissa sekä Viron Taidemuseoon kuuluvassa KUMUssa. Sen yhteydessä julkaistiin laaja, näyttelyn kuraattoreiden Greta Koppelin ja John Oliver Handin toimittama näyttelyluettelo, joka on myös ensimmäinen kattava kooste Sittowin tuotantoon englanniksi: Michel Sittow. Estonian Painter at the Courts of Renaissance Europe (Yale University Press, New Haven and London, 2018).

Nyt esillä olevan näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke on myös Kuvakalske-hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeet järjestivät yhdessä Üle mere – yli meren -seminaarin 14.10.2022 Helsingissä. Tallinnassa järjestetään 18.10.2023 konferenssi, joka jatkaa teemaa kulttuurisuhteista ja verkostoista.

Elina Räsänen ja Saila Leskinen

Tämän kirjoituksen myötä tahdomme muistaa vuoden 2022 lopussa yllättäen menehtynyttä taidehistorian maisteriopiskelijaa Päivi Heliötä. Päivi oli perehtynyt Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon, ja hän oli innostunut myöhäiskeskiajan tutkimuksesta ja Tallinnan vaikutuksesta.

 

Kirjallisuus

Heliö, Päivi 2020. Helsingan Pyhä Martti. Poikkeama totuttuun kuvatraditioon. Julkaisematon kandidaatintutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Hyvönen, Heikki 1994. Kirkon taideteokset ja esineistö. Vantaan Pyhän Laurin kirkko, Helsinge kyrka St Lars 500, Tutkielmia kirkon historiasta, toim. Marja-Terttu Knapas. Vantaan seurakunnat, 137–162.

Johansen, Paul 1940. Meister Michel Sittow, Hofmaler der Königin Isabella von Kastilien und Bürger von Reval. Jahrbuch der Preussischen Kunstsammlungen 61, 1–36.

Karling, Sten 1946. Medeltida träskulptur i Estland. Kungl. vitterhets historie och antikvitets akademien, Stockholm.

Leskinen, Saila 2021. Maria ja seitsemän apostolia. Siuntion kirkon puuveistosten elinkaari ja attribuutio. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn. Näyttelyluettelo 2023.

Mänd, Anu & Tapio Salminen. Michel Sittow’s Maternal Grandfather and His Identification in Medieval Sources. Acta Historica Tallinnensia 27/2 2021, 247–274. https://doi.org/10.3176/hist.2021.2.01

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Richter, Jan Friedrich 2023. Tallinn as a Late Medieval Art Centre. Michel Sittow Põhjas? Altariretaablid kahekõnes. Michel Sittow in the North? Altarpieces in Dialogue. Eesti Kunstmuuseum, Niguliste, Tallinn, 85-99.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa, SMYA–FFT 116, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2020. Interpreting an Anomaly: The Encounter between Olga Alice Nygren and Carl Axel Nordman with the Crowned Saint Anne. Journal of Art Historiography, June 2020, 1–19. Guest edited by Julia Trinkert and Reinhard Köpf. https://arthistoriography.files.wordpress.com/2020/05/rc3a4sc3a4nen.pdf

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Weniger, Matthias 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Ludwig, Kiel.

Tutkimusretkellä uuden ajan alkuun

Vastaa

Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto järjesti järjestyksessään kolmannet 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät vappuviikolla Tampereella. Vuoden 2022 tutkimuspäivien teemana oli Ylirajaisuus ja eletty usko, ja ne järjestettiin yhteistyössä Kokemuksen historian huippuyksikön ja Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskus Triviumin kanssa. Ylirajaisuus näkyi tiederajojen ylityksinä tutkimuspäivien monipuolisessa osallistujajoukossa: kahteen konferenssipäivään oli saatu mahtumaan huima määrä esitelmiä historiasta, filosofiasta sekä taiteiden, kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksesta aina arkeologiaan, sukupuolentutkimukseen ja musiikkitieteisiin asti.

Ylirajaisuuden teemaa käsitteli myös FT Sonja Hukantaival keynote-luennossaan Rohkeasti kynnyksen yli? Rajojen ylittämisestä taikuudessa ja tutkimuksessa. Arkeologina Hukantaival on tutkinut taikuuden aineellisuutta pitkällä aikavälillä. Hän toi esiin sen, että tutkimuksessa tarvitaan tiederajojen ylityksiä, sillä erilaiset ja usein fragmentaariset aineistot täydentävät toisiaan; esimerkiksi arkeologisia löytöjä voidaan täydentää jo olemassa olevilla museokokoelmilla, ja vähäisiä kirjallisia lähteitä arkistoidulla suullisella kansanperinteellä. Hukantaival painotti myös empiiristä näkökulmaa eli esimerkiksi esineiden tarkastelua henkilökohtaisesti paikan päällä.

Kuten Kuvakalske-hankkeessakin painotetaan, esineen merkitys voi muuttua ajassa, vaikka itse esine pysyy muuttumattomana. Pitkän aikavälin tutkimuksessa pysyvyys on aina helpompi huomata kuin muutos, ja ”puuttuvien palojen” tutkiminen tai aukkojen täydentäminen on aina haasteellisempaa, pyrittiinpä siihen ns. kovilla faktoilla tai tulkinnalla ja pohdinnalla. Tieteidenvälinen yhteistyö esimerkiksi luonnontieteiden ja humanististen alojen välillä on hedelmällistä, mutta myös haastavaa. Hukantaival luonnehti esimerkiksi monitieteisiä artikkeleita ”hybridihirviöiksi”, jotka eivät sovi valmiisiin luokkiin ja muodostuvat siten hankaliksi esimerkiksi vertaisarvioinnin suhteen. Monitieteisiä julkaisukanavia monipuolisella asiantuntemuksella tarvitaankin lisää, sillä rajojen ylittäminen monipuolistaa ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä.

Vertauskuvan lisäksi eläimet ja hirviöt ovat päässeet myös tutkimuksen kohteeksi. Tutkimuspäivillä Joanna Veinio esitelmöi uuden ajan alun lasimaalauksissa esiintyvistä vaakunoista, linnuista ja ratsumiehistä, ja Toni Simanainen Olaus Magnuksesta, merihirviöistä ja 1500-luvun maantieteellisistä kuvista. Hybridieläimiä on taidehistorian näkökulmasta hiljattain tutkinut myös Vilma Mättö, jonka artikkeli Epämuotoiset kehot maan ja taivaan rajalla – hybridieläimet Laitilan kirkon keskiaikaisessa kuvaohjelmassa on vapaasti luettavissa Tahiti-julkaisussa.

Kuvassa piirros hybridihirviöstä, jolla on leijonan, vuohen ja lohikäärmeen päät, tassut, sorkat ja räpylät sekä lepakon ja linnun siivet.

Sonja Hukantaival käytti hybridihirviötä vertauskuvana ylirajaisen tutkimuksen haasteista. Kuva: Jacopo Ligozzi (attr.): Una chimera (1590-1610), lyijykynä ja laveeraus paperille, 323 mm x 424 mm, Museo del Prado.

Ajallisen ylirajaisuuden teemasta oli järjestetty myös monitieteinen keskustelupaneeli. Keskustelua käytiin tutkimusaiheiden säilymisestä ajasta toiseen, vaikka sekä fyysinen että tutkimuksellinen ympäristö muuttuvat. Tämä puolestaan tuo tutkimukseen omaa sisäistä historiaa ja kysymyksenasettelujen muutoksia – ja sitä kautta myös lisää tutkittavaa ja edellisten päälle kasvavia tulkintoja. Yksikään tutkimuskohde ei siis ole vain yhden ajan tuote, vaan kerroksellisuus on läsnä joka ajassa. Kuvakalske-hankkeelle läheisiä teemoja oli siis esillä varsin paljon!

Ylirajaisen tutkimuksen haasteena nähtiin Hukantaipaleenkin mainitsema ”hybridihirviö”: tutkimus, jossa kaikki mahdollinen on monitieteistä. Julkaisemisen lisäksi myös rahoituksen hakeminen valmiiden mallien pohjalta voi olla haasteellista, ja tutkija saattaa näyttäytyä ”harakkana”, joka poimii metodeja muilta tieteenaloilta keskittymättä mihinkään. Toisaalta täsmätutkimusten välinen vuoropuhelu nähtiin tieteen keskustelevuutta, diversiteettiä ja ennen kaikkea kokeellisuutta lisäävänä tekijänä, joka saattaa poikia laajoja yhteishankkeita.

Toisessa keynotessa professori Raisa Maria Toivo keskittyi siihen, mitä erityistä eletyn uskon ja kokemuksen käsitteet tuovat uuden ajan alun tutkimukseen otsikolla Tosia kokemuksia epätodesta: Kokemuksen ja eletyn uskon historia varhaismodernia tyrkkivänä lähestymistapana. Eletyn uskon käsite viittaa uskoon tekona: sen avulla voidaan tutkia, miten uskottiin ja miten usko elettiin auki. Taidehistorian piirissä, jossa esineillä on tärkeä rooli, tämä on ollut jo pitkään esillä. Eletty usko ei ole niinkään tutkimuksen kohde, vaan ennemminkin sen viitekehys. Varhaismodernissa yhteiskunnassa raja pyhän ja sekulaarin sekä tietoisen ja tiedostamattoman uskonnollisuuden välillä tapasi hämärtyä. Toivo kutsuikin elettyä uskoa, järjestäytynyttä uskontoa ja yhteiskuntaa emulsioksi, jonka ainesosasia ei voi erottaa toisistaan hajottamatta seosta. Kokemuksellisuus puolestaan näyttäytyy tutkimuksessa tulkinnallisena prosessina: koska kokemus ei aina ole suhteessa objektiiviseen totuuteen, kokemusten analysointi auttaa analysoimaan myös todellisuutta ja edelleen kohteen vaikutuksia ja merkityksiä.

Ylirajaisuuden ja eletyn uskon monialaisten teemojen ohella konferenssiesitelmien joukossa oli useita materiaalisen kulttuurin tutkimukseen liittyviä puheenvuoroja – myös yllättävissä asiayhteyksissä. Esimerkiksi Miikkael Halonen toi esille säveltäjä ja teoreetikko Michael Praetoriuksen affekteja ja musiikillista retoriikkaa käsitelleessä esitelmässään myös itse urut soittimena: kirkkourut olivat 1500- ja 1600-lukujen taitteen kirkossakävijälle ihmeellinen soitin, ja urkusaarna toi uskonnonharjoittamiseen aivan erityistä kokemuksellisuutta – niin teoksen laatijalle, esittäjälle kuin yleisöllekin. Myös Sanna Ranisen ja Eeva-Liisa Bastmanin esitelmä 1600-luvun kirkkolauluista toi esille sen, että niin musiikin kuin kirjallisuudenkin tutkimuksella on myös materiaalinen puolensa: sekä sanoja että säveliä on painettu fyysisesti kirjoihin ja kansiin. Nämä konkreettiset esitystavat puolestaan voivat toimia tutkimuksen kohteina ja lähteinä esimerkiksi valmistustekniikkansa tai kuvituksensa kautta.

Allekirjoittanut edusti tutkimuspäivillä Kuvakalske-hanketta ja taidehistoriallista esinetutkimusta. Siuntion kirkon alttarilaitteesta peräisin olevat 1600-luvun puuveistokset ovat olleet blogikirjoituksen aiheena jo aiemmin, ja niiden matkasta Suomen kansallismuseoon on myös julkaistu katsaus viimeisimmässä Suomen Museo – Finskt Museumissa. Tampereella veistosten reittien ja alkuperän tutkimusprosessia esiteltiin otsikolla ”Måladt är af Anno 1633” – Siuntion alttarilaitteen jäljillä.

Kuvakaappaus PowerPoint-diasta, jossa näkyy kaksi mustavalkoista puista apostoliveistosta ja taustalla käsin kaunokirjoituksella kirjoitettu 1700-luvun arkistoitu dokumentti.

Siuntion alttarilaitteen puuveistoksia on tutkittu niin arkistoaineiston valossa kuin esinelähtöisestikin. Kuva Saila Leskisen esitelmästä.

Keskustelupaneelit olivat erittäin antoisa ja monipuolinen lisä konferenssiohjelmaan. Tutkimuspäivien toinen paneeli käsitteli tieteiden ja yleisön välisiä historiakeskusteluja. (Sama teema oli tänä vuonna nostettu esiin myös keskiajan tutkimuspäivillä.) Tutkimuksen popularisoinnissa perinteikkäät keinot oli havaittu hyviksi, ja esimerkiksi yleisöluennot ja tietokirjat nähtiin tehokkaammiksi ja pysyvämmiksi keinoiksi suuren yleisön tavoittamiseen kuin vaikkapa nopeatempoinen sosiaalinen media – jonka käytänteiden opettelu kieltämättä vaatii aikaa ja vaivaa, ylläpidosta puhumattakaan.

Ylirajaisuudesta hyvänä esimerkkinä toimii vapaaehtoistoiminta, jonka kautta voidaan tehdä myös niin sanottua kansalaistiedettä. Kansalaistieteilijänä voi toimia käytännön kautta asiaan perehtynyt harrastaja, joka välittää tutkimustietoa kiinnostuneille maallikoille. Tutkijan ei kannata väheksyä kouluttamattomia harrastajia, sillä yhteistyössä voidaan saada selville paljon uutta tietoa esimerkiksi kokeellisesti löydetyistä esineiden valmistus- tai käyttötavoista. Harrastajan ei myöskään kannata väheksyä tutkittua tietoa ja ammattimaista osaamista, ettei mahdollisuus käänny uhaksi, josta varoittavana esimerkkinä toimii väärin käsitelty metallinetsinlöytö. Yleisesti ottaen historian viihdekäytössä piilee aina yleisen historiakuvan vääristymisen riski, mutta toisaalta popularisointi edistää myös tutkitun tiedon leviämistä ja juurtumista tehden siitä samalla saavutettavampaa ja ymmärrettävämpää. No risk, no reward.

Kuvassa kolme keskustelijaa luentosalissa. Taustalle heijastetussa näytössä näkyvät etäyhteyden välityksellä osallistuvien kasvot.

Paneelikeskustelussa Jenni Lares, Susanna Niiranen, Tiina Miettinen, Sanna Raninen & Janna Jokela. Kuva: Uuden ajan alun tutkimus.

Koronapandemian vuoksi jo kertaalleen siirretty konferenssi ei muodostunut ”hybridihirviöksi”, vaan osittaisesti käytössä olleet etäyhteydet toimivat mallikkaasti niin luentosalista paikan päällä kuin linjojen päästäkin seurattuina. Järjestäjät ansaitsevatkin erityiskiitokset oheisohjelmia myöten pieteetillä toteutetusta tapahtumasta.

Seuraavat tutkimuspäivät järjestetään vuonna 2024 Oulussa!

Saila Leskinen

Rasvatahroja paperilla ja kädenjälkiä tiilissä

Vastaa

Turun tuomiokirkon kalkkikivinen pohjoisportaali. Kuva: Elina Räsänen

Keskiajantutkijoiden Dies medievales -konferenssi pidettiin Turussa 9.-12.3.2022. Kuvakalske-hanke oli mukana kahden session voimin, teemalla Fragmentoituneet muistot – keskiajan kuvakulttuurin lähteillä (ks. tästä blogisivumme toimintaa-osio). Dies oli kokonaisuudessaan tärkeä ja pandemiankin vuoksi kauan odotettu tapahtuma, jossa oli mahdollisuus päästä tutustumaan ajankohtaiseen suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen.

Konferenssissa oli riemukas kahden eristysvuoden jälkeisen jälleennäkemisen tunnelma ja oli positiivista nähdä, miten paljon keskiaikaa Suomessa tutkitaan: uusia keskiajantutkijoita ilmestyy koko ajan! Tietyt keskiajantutkimuksen alat kuten historia ja arkeologia olivat vahvasti esillä, toiset, kuten filosofia, ovat ehkä alusta asti jossain määrin jääneet näiden muuten monialaisten tapahtumien ulkopuolelle. Rinnakkaisten sessioiden aiheet olivat järjestään molemmat kiinnostavia eli ongelmana oli valinnan vaikeus. Keskustelut olisivat jatkuneet monissa sessioissa pidempään kuin mihin aika riitti. Ylipäänsä tauot olivat hieman liian lyhyitä ja pieni kiireentuntu vaivasi.

Konferenssissa oli erinomaiset pääpuhujat, joista ensimmäisen, Reima Välimäen otsikkona oli Saagat, Saxo ja MV-lehti: muinaisuuden historiapolitiikka internetissä. Välimäki toi selkeällä ja vakuuttavalla tavalla esiin, miten käsitykset Suomen historiasta ovat muokkautuneet eri aikoina, ja miten nämä käsitykset ovat nivoutuneet kulloiseenkin poliittiseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Välimäki havainnollisti myös, miksi historian käytön tutkimus on ajankohtaista internetin ja sosiaalisen median aikakaudella. Pseudohistoriallinen tutkimus esittää huikeita, kyseenalaisille tai puutteellisille lähteille perustuvia tulkintoja ja etsii salaliittoteorioita, sekä suhtautuu voimakkaan kritiikkisesti, jopa aggressiivisesti, tutkijoita ja tutkimusinstituutioita kohtaan. Välimäki on johtanut Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa projektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa (2019-2021).

Sama Pseudohistoria-hanke järjesti Välimäen johdolla konferenssin yhteydessä Wikipedia edit-a-thonin teemalla Suomen ja lähialueiden rautakausi ja keskiaika. Käytännön ohjausta ja neuvontaa oli paikalla antamassa myös arkeologi ja tietokirjailija sekä pitkän linjan Wikipedia-aktiivi Ilari Aalto. Paikalle oli kokoontunut kymmenkunta aihepiirin tutkijaa eri tieteenaloilta päivittämään yhdessä Wikipedian Suomen rautakautta ja keskiaikaa koskevaa tietoa ajan tasalle ja kirjoittamaan katveeseen jääneistä aiheista uusia Wikipedia-artikkeleita. Suurin osa osallistujista oli Wikipedian päivittäjinä ensikertalaisia. Koko konferenssin tapaan tämäkin tilaisuus järjestettiin hybridimuotoisena, mikä mahdollisti myös etäosallistumisen hyvin matalalla kynnyksellä.

Wikipedia on avoin tietosanakirja ja maailman tärkein hakuteos. Se on näin ollen myös tutkijoille merkittävä kanava saattaa ajantasaista, tutkittua tietoa julkisesti ja helposti saataville. Wikipedia on saanut myös huonoa mainetta juuri avoimuutensa vuoksi; kuka tahansa voi kirjoittaa sinne mitä tahansa. Toisaalta, kuka tahansa voi myös kyseenalaistaa ja korjata Wikipediaan kirjoitettuja tietoja ja altistaa ne julkiselle keskustelulle. Parhaimmillaan Wikipedia-artikkelit ovat laajoja ja laadukkaita katsauksia aiheeseensa, ja tarjoavat myös kattavan lähdeluettelon. Edit-a-thonissa kannustettiinkin erityisesti tutkijoita tarttumaan toimeen ja päivittämään omaa aihealuettaan, mikä on samalla myös paras tapa Wikipedian käytön opetteluun. Edit-a-thoniin sisältyi lyhyt johdatus Wikipedian päivittämiseen ja runsaasti käytännön vinkkejä alkuun pääsemiseksi aina käyttäjätunnuksen luomisesta lähdeviitteiden merkitsemiseen ja tekstin muotoiluun. Tilaisuus koettiin onnistuneeksi ja vastaavaa, aloittelijoillekin sopivaa, yhteisöllistä ja teemoitettua tapahtumaa toivottiin järjestettäväksi uudelleen, mieluiten säännöllisesti. Kuvakalskeen puolesta tapahtumaan osallistui Saila Leskinen.

Monista kiinnostavista sessioista lähellä taidehistoriaa oli Muistamisen kulttuuri kirkkojen ja linnojen rakennusosissa ja merkinnöissä. Tanja Ratilainen, Laura Laine ja Panu Savolainen sekä Ilari Aalto kertoivat ajankohtaisesta, rakennushistorialliseen tutkimukseen ja arkeologiaan liittyvistä aiheista ja hankkeista. Erityisen mieleenpainuvaa oli se, miten keskiajalla eläneen ihmisen kädenjälki näkyy hyvin konkreettisella, ja ehkä odottamattomallakin tavalla rakentamiseen käytetyissä tiilissä ja puisissa kattotuoleissa. Puumerkinkaltaisten piirrosten ja kaiverrusten lisäksi rakennusaineisiin tehdyt merkinnät kertovat näiden aineiden valmistajista ja valmistusalueista. Merkinnöillä on myös saatettu ilmaista pyhää paikkaa tai toivoa suojelusta – uskonnollisessa tai maagillisessa merkityksessä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan esitelmöitsijöiden tutkimusjulkaisuja!

Muistamisen teemaa materiaalisessa kulttuurissa jatkoi myös sessio Asumisen paikat ja jäänteet, jossa arkeologit Päivi Maaranen, Hanna Kivikero ja Tuuli Heinonen esittelivät tutkimuksiaan keskiajan ja uuden ajan alun asuinpaikoilla eteläisessä Suomessa. Aineellinen kulttuuri näyttäytyi tässä laajana kokonaisuutena, johon liittyivät rakennukset, kylätontit ja kylätila sekä tiet, pellot, maa-alueet ja maisema. Esitelmissä korostui kiinnostavalla tavalla kohteissa ilmenevä historiallinen kerrostuneisuus, mikä näkyy esimerkiksi teiden paikkojen valinnassa ja paikannimistössä. Fragmentaarisia lähdeaineistoja oli täydennetty toisillaan yhdistelemällä arkeologisia löytöjä ja kirjallisia lähteitä. Esimerkiksi Kivikero oli tutkinut keskiajan ruokataloutta vertailemalla arkeologista luuaineistoa ja voudintilejä; mikä osa hylkeestä oli syöty linnassa, mikä jäänyt metsästäjän osuudeksi ja mikä maksettu veroina? Pienetkin fragmentit voivat sisältää hämmästyttävän paljon tietoa: esimerkiksi yksittäisestä luunsirpaleesta on joissain tapauksissa mahdollista nähdä, miten ja mitä tarkoitusta varten saaliseläintä on käsitelty. Esitelmät liittivät yksittäiset kohteet osaksi laajempaa kulttuurihistoriaa, joka ulottui asumiseen ja sen tapoihin erilaisissa yhteisöissä.

Taidehistorioitsija Kathryn M. Rudyn keynote-esitelmä oli sekä viihdyttävä että erinomaisen kiinnostava. Se käsitteli keskiajan keskiaikaisten kirjojen käytön jälkiä, kuten sivujen paljastamaa suutelua, niissä näkyviä sormenjälkiä ja sadepisaroita. Rudy osoitti vakuuttavasti, kuinka lukija osallistui kirjan tapahtumiin sormeilemalla kuvaa, toisin sanoen osallistuva sormi hieroi, paukutti ja tuuppasi käsikirjoitusten kuvissa olevia henkilöitä ja asioita. Kulumajälkien mittaamisen perusteella pystyi myös esittämään arvioita siitä, mitä kohtaa kirjasta on eniten luettu. Monet käsikirjoitusmaalaukset, joita aiempi tutkimus on luullut tahallisesti töhrityksi esimerkiksi ikonoklastisista syistä, ovatkin nyt osoittautuneet kuluneiksi ja haalistuneiksi innokkaan hartaudenharjoituksen johdosta.

Rudy jakoi kulumajäljet kahteen ryhmään, tahattomiin ja tahallisiin: tahattomat olivat esimerkiksi sateen jäljet, jotka putosivat avoimelle kirjalle silloin, kun pappi oli ulkona toimittamassa hautausta ja rasvaiset sormenjäljet, joiden kohdista pystyi päättelemään sen, kuinka kirjaa on pidelty. Tahallisia olivat esimerkiksi kasvojen hierominen tiettyihin kuviin tai kuvassa olevan väripigmentin poisto ja uusiokäyttö parantamistarkoituksessa. Rudyn materiaalisuutta painottavaan tutkimukseen voi tutustua esimerkiksi monella tapaa suositeltavassa avoimessa Journal of Historians of Netherlandish Art -sarjassa julkaistussa artikkelissa tai kuuntelemalla hänen virkaanastujaisesitelmänsä vuodelta 2019.

Kuvassa vaalealla puupinnalla oleva puuveistos, joka esittää parrakasta, kaapuun pukeutunutta miestä, Pyhää Antoniusta. Veistos pitelee toisessa kädessään paksua, avointa kirjaa kuin lukisi sitä. Kirjaa pitelevän käden sormet osuvat kirjan kanteen ja sivujen yläreunoihin.

Pyhä Antonius (yksityiskohta), monivärinen puuveistos, 1400-luvun puoliväli, Turun tuomiokirkkomuseo. Tässä kuvattu tapa pidellä kirjaa kädessä on jättänyt kirjaan tietynlaisia jälkiä tiettyihin kohtiin sitä pidelleestä kädestä. Jälkiä on voinut jäädä myös ympäröivistä olosuhteista, kuten vaikkapa sadepisaroista. Kuva: Elina Räsänen.

Kuvakalske-hankkeen ja myös museotyön näkökulmasta erityisesti lian ja sen puhdistamisen kyseenalaistaminen oli kiinnostavaa. Konservoinnissa pyritään yleensä tekemään vain välttämättömät toimenpiteet esineen materiaalin säilymisen turvaamiseksi. Puhdistaminen on yksi yleisimmistä toimenpiteistä, sillä lika saattaa olla esineelle haitaksi. Likaa on kuitenkin monenlaista eikä kaikki ole esineelle yhtä vahingollista. Varsinkin kuvataiteellisten kohteiden tapauksessa lika saatetaan poistaa jo pelkästään siitä syystä, ettei se peittäisi alleen kohteen visuaalista sisältöä. Lika voidaan kuitenkin katsoa myös käytön jäljeksi siinä missä esimerkiksi kuluminenkin, ja kuten Rudyn esimerkit osoittivat, myös lika sisältää paljon tietoa esineen käytöstä. Puhdistamista ei siis kannata nähdä itseisarvoisena toimenpiteenä, vaan se voi olla jopa kannattavaa jättää tekemättä ellei esineen säilyminen sitä vaadi. Myös puhdistetusta liasta voidaan säilyttää tietoa dokumentoimalla se ennen puhdistusta.

Kuten usein vastaavanlaisissa pääosin suomenkielisissä konferensseissa, ei nytkään Rudylle itselleen ollut kovin paljon kuunneltavaa englanniksi. Toisaalta omalla kielellä omasta tutkimuksesta puhuminen on myös hyvin arvokasta. Kuvakalskeen sessiot olisivat kuitenkin varmasti olleet Rudyllekin kiinnostavia! Esimerkiksi Vilma Mättö kertoi Taivassalon kirkon maalauksista ja määritteli niiden viisitasoisen fragmentaarisuuden: 1) kuluminen; 2) päällekäisyys kolmena historiallisena vaiheena: 1440-luku, 1470-luku, 1890-luku; 3) kuva-aiheiden siirtäminen toiseen paikkaan restauroinnin yhteydessä; 4) valkoiseksi kalkitseminen ja kalkkimaalin poisto; 5) näkyvyys, eli uudet rakenteet rikkovat kuva-aiheet. Eniten keskustelua herätti kuitenkin kirnuamista ja säkkipillin soittoa käsittelevä kuva-aihe, joka Mätön vakuuttavassa tulkinnassa liittyi seksuaalisuuteen ja siihen nivoutuviin moraalikäsityksiin.

Kuvassa keskiaikaisen kirkon seinämaalauksia. Valkoiseksi kalkitulle pohjalle on maalattu maassa istuvat punamekkoinen, säkkipilliä soittava mies ja hänen vieressään istuva vaaleamekkoinen, huivipäinen nainen, joka pitelee kädessään suurta pitkulaista esinettä. Hahmojen alapuolelle on maalattu sekä ihmistä että eläintä muistuttava mielikuvitusolento, lisää ihmishahmoja sekä kasvi- ja muuta ornamentiikkaa.

Vilma Mätön esitelmässään käsittelemiä Taivassalon kirkon maalauksia, 1470-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Joanna Veinion esitelmä käsitteli vaakunoita lasimaalausfragmenteissa. Mielenkiintoa esitelmässä herättivät myös Elias Brennerin 1670-luvulla tekemät dokumentoinnit, ja Veinion tarjoilema kokonaisuus toi ylipäänsä hyvin esille, kuinka fragmentaarisuus näyttäytyy niin konkreettisissa lasinpaloissa kuin meille kulkeutuneen tiedon katkelmallisuudessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisilla retkillä tehdyt dokumentaatiot ovat äärimmäiset tärkeitä tietolähteitä. Näistä kertoi Leena Valkeapää, jonka esitys toi hyvin esille sen, kuinka jo 1800-luvulla tehdyt aineistoluokittelut (seinämaalaukset, puuveistokset, alttarikaapit, esineet, rakennukset) vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka tietoa on tänään arkistoista löydettävissä. Tämä luokittelu vaikuttaa myös niin museoiden esillepanoon kuin ylipäänsä tutkimuksissa esiinnostettuihin asioihin ja siten edelleen siihen, kuinka tämä on vaikuttanut aineiston ymmärtämiseen ja tunnettuuteen.

Sofia Lahti, Saila Leskinen, Elina Räsänen ja Katri Vuola

Mariaa ja johannesta esittävät puuveistokset erillisten jalustojensa päällä. Kuvat: Elina Räsänen.

Siuntion kirkon alttarilaite fragmenttina

Vastaa

Kesällä 1870 historioitsija ja valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen teki antikvaarisen tutkimusretken läntiselle Uudellemaalle. Hän kuvailee muistiinpanoissaan Siuntion suomalaisen seurakunnan puukirkon kuori-ikkunan ympärillä seisovia puisia pyhäinkuvia ja krusifiksia, joiden kerrottiin aikoinaan olleen alttarikaapissa. Suomalaisen seurakunnan puukirkko purettiin vuonna 1881 ja sen irtaimisto myytiin puutavaraa myöten huutokaupalla.

Hausenin kuvailemat puuveistokset päätyivät yksityisomistukseen, mutta jo vuonna 1889 Museovirastoa edeltänyt Muinaistieteellinen toimisto osti ne historiallisiin kokoelmiinsa. Nykyään Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät veistokset (H2632:1–8) inventoitiin 1930-luvulla. Krusifiksi puolestaan palautui Siuntion keskiaikaiseen kivikirkkoon, missä se on tänäkin päivänä. Apostoli Pietaria esittävä veistos entistettiin museolla, jolloin paksun pronssimaalikerroksen alta paljastui alkuperäinen maalattu polykromia kullattuine yksityiskohtineen. Osa veistoksista on ollut näytteillä Kansallismuseon portaikon syvennyksissä, ja Mariasta ja yhdestä apostolista otetut valokuvat päätyivät kuvituskuviksi Renessanssin ja barokin taideaarteita -kirjaan, mutta muilta osin veistokset olivat pitkään varastossa.

Vasta 1990-luvulla näihin veistoksiin kohdistui jälleen mielenkiintoa. Kansallismuseo kävi Siuntion seurakunnan kanssa keskustelua veistosten palauttamisesta Siuntion kirkkoon, mutta suunnitelma ei koskaan toteutunut. Samoihin aikoihin veistoksista kiinnostui myös saksalainen taidehistorioitsija Matthias Weniger, joka pyrki selvittämään, olivatko veistokset maineikkaan renessanssitaiteilijan Michel Sittowin (n. 1469–1525) työtä. Sittowin nimen yhdisti Siuntioon eräs vuodelta 1515 oleva dokumentti, jossa kerrotaan Michel maalarin tehneen kuvia Siuntion kirkon alttarille. Kansallismuseon tutkija Heikki Hyvönen kävi tuolloin läpi Siuntion kirkon arkistoja johtolankojen toivossa, mutta jäljet loppuivat 1700-luvulle. Weniger tuli tutkimuksessaan siihen tulokseen, että Kansallismuseon veistokset ovat 1500-luvun alkua uudemmat, eivätkä näin ollen Sittowin tekemiä, mutta ilmaan jäi avoin kysymys. Mistä nuo veistokset sitten ovat peräisin?

Saila Leskinen tutkimassa Siuntion kirkon veistoksia Kansallismuseon kokoelmakeskuksessa. Kuva: Elina Räsänen.

Saila Leskinen tutkii Siuntion kirkon veistoksia Kansallismuseon kokoelmakeskuksessa 14.10.2019. Kuva: Elina Räsänen.

Veistosryhmän fragmentaarisuus on vaikuttanut sen tutkimiseen ja tulkintaan monin eri tavoin. Kokonaisuus on hajonnut osiin, ja on siten irrallaan paitsi alkuperäisestä kokoonpanostaan, myös kontekstistaan. Kun Reinhold Hausen näki veistokset tutkimusretkellään, ne oli jo irrotettu siitä alttarikoristeesta, johon ne alun alkaen olivat kuuluneet. Kyseinen alttarilaite oli sijainnut aiemmin Siuntion keskiaikaisen kivikirkon alttarilla, minne on jäänyt myös muisto siitä. Nykyisen alttaritaulun lahjoitti valtasuku Reuterholm vuonna 1773. Maalauksen alakulmaan on maalattu teksti, jonka mukaan vanha alttarilaite kunnostettiin ja siirrettiin uuden tieltä suomalaiseen puukirkkoon. Kyseessä on vuonna 1633 hankittu alttarilaite, josta on nykyään jäljellä vain mainitut veistokset. Ne ovat aikoinaan kehystäneet korkeaa, kolmeen maalattuun kuvakenttään jakautunutta barokkitaideteosta. Irrallisina veistokset ovat kuitenkin menettäneet alkuperäisen yhteytensä.

Myös veistokset itsessään ovat fragmentaarisia. Usein uskonnolliset veistoshahmot kantavat kädessään attribuuttia, josta tämä voidaan tunnistaa. Osalta Siuntion veistoksista juuri tuo irrallinen osa on kuitenkin kadonnut, eikä kirjaa kantavasta parrakkaasta miehestä pysty enää näkemään, onko se profeetta, pyhimys vai apostoli. Attribuuttikin voi olla fragmentoitunut, eikä siitä pysty enää päättelemään minkälaisen esineen osa se on ollut. Yhdellä veistoksista on kädessään pieni esine, jonka käsittelemättömästä osasta näkee, että se on ollut liitettynä johonkin. Tämä pieni esine ei sovi apostolin käteen sellaisenaan, vaan se on ollut kiilattuna paikoilleen pienillä paperinpaloilla, jotka on revitty suuremmasta paperista. Jopa nämä ruutupaperille käsin kirjoitetut fragmentit tarjoavat informaatiota: mainittuna ovat rappuset, vasen puoli sekä diaarionumeroita, joista osa kuuluu Siuntion veistoksille. Muistiinpano on siis ajalta, jolloin Maria, Johannes ja ainakin kaksi muuta Siuntion veistosta olivat esillä Kansallismuseon portaikossa muiden veistosten kanssa.

Apostoliveistoksen kädessä on pieni palanen siihen kuuluvasta attribuutista. Pieni esine oli kiilattuna paikalleen muistiinpanopaperista revityillä suikaleilla. Kuvat: Elina Räsänen.

Apostoliveistoksen kädessä on pieni fragmentti siihen kuuluvasta attribuutista. Pieni esine oli kiilattuna paikalleen muistiinpanopaperista revityillä suikaleilla. Kuvat: Elina Räsänen.

Siuntion veistokset ovat selkeästi samaa kokonaisuutta tyylipiirteidensä puolesta. Niiden käsittelemätön tausta osoittaa myös selvästi, että ne oli tarkoitettu katseltaviksi ainoastaan edestäpäin. Ilman arkistoaineistoa veistosten yhdistäminen juuri alttarilaitteeseen saattaisi kuitenkin olla hankalampaa, sillä samantapaisia apostoliveistoksia esiintyi myös muissa tuon ajan kirkollisissa esineissä, kuten epitafilaitteissa ja saarnatuoleissa. Ilman kokonaista alttarilaitetta veistosten varhaista barokkia edustava tyyli näyttää hillityn klassiselta, eikä barokkityyliin yleensä liittyvää dramatiikkaa pysty täysin hahmottamaan. Veistoksissa erottuu myös keskiaikaisten kuvakonventioiden jatkumo, joka on erityisen selkeä niin kutsutussa kalvaarioryhmässä, jossa sureva Maria on keskiaikaiseen tapaan liittänyt kätensä yhteen rinnalle ja parraton Johannes kohottanut katseensa ristiinnaulittuun sydänalaansa pidellen. Veistosten esittäminen parina on kuitenkin luonut uudenlaisen, keskiaikaan viittaavaan mielleyhtymän.

Mariaa ja johannesta esittävät puuveistokset erillisten jalustojensa päällä. Kuvat: Elina Räsänen.

Maria ja Johannes ovat seisseet erillisten jalustojensa päällä myös Kansallismuseon portaikossa. Veistokset ovat alun perin olleet osa alttarilaitteen kalvaarioryhmää. Kuvat: Elina Räsänen.

Ristiinnaulitun kuva – krusifiksiveistos, joka kuuluisi Marian ja Johanneksen keskelle – sen sijaan on nykyään irrallisena esineenä keskiaikaisessa kirkkosalissa. Taidehistorioitsija Karl Konrad Meinander mainitsee kyseisen krusifiksin keskiajan alttarikaappeja ja puuveistoksia käsittelevässä väitöskirjassaan vuonna 1908. Hän ei ole kuitenkaan vieraillut Siuntion kirkossa itse, vaan viittaa Hausenin muistiinpanoihin suomalaisen puukirkon ajoilta. Myös Kansallismuseossa 1930-luvulla tehdyssä inventoinnissa viitataan Hauseniin. Vasta vuonna 1965 arkeologi Carl Axel Nordman huomauttaa keskiaikaisia puuveistoksia käsittelevässä laajassa monografiassaan, ettei Meinanderin mainitsema krusifiksi ole keskiaikainen. Nordman mainitsee myös Michel Sittowin ja aiemmin mainitun vuoden 1515 dokumentin, mutta toteaa siinä mainittujen teosten kadonneen jäljettömiin.

Siuntion keskiaikaisen kivikirkon kuori-ikkunan edessä on 1700-luvun alttaritaulu. Seinällä sen oikealla puolella on krusifiksi vuoden 1633 alttarilaitteesta. Kuva: Abc10, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0, kuvaa rajattu.

Siuntion keskiaikaisen kivikirkon kuori-ikkunan edessä on 1700-luvun alttaritaulu. Seinällä sen oikealla puolella on krusifiksi vuoden 1633 alttarilaitteesta. Kuva: Abc10, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0, kuvaa rajattu.

Oman arkisto- ja vertailevan tutkimukseni perusteella Kansallismuseon veistoskokonaisuus on peräisin Siuntion kirkkoon vuonna 1633 lahjoitetusta alttarilaitteesta, joka on valmistettu Tallinnassa puunveistäjämestari Tobias Heintzen työhuoneella. Tyypillisen barokkialttarilaitteen tapaan teoksessa on ollut kolme maalauskenttää, jotka ovat esittäneet Kristuksen kärsimyshistoriaa: pääaiheena ristiinnaulitsemista, sen yläpuolella hautausta ja ylimmässä kentässä ylösnousemusta. Moniväriset puuveistokset ovat olleet osa koristeellista ja kultauksin koristeltua kehysrakennetta. Ilman kokonaista alttarilaitetta niiden edustama kokonaisuus on kuitenkin häivyttynyt. Niiden maalaaminen pronssimaalilla yksivärisiksi on myös muuttanut niiden ulkoista olemusta huomattavasti.

Michel maalari (Sittow) on 1500-luvun arkistolähteessä nimetty useamman kuvan tekijäksi, mikä on mahdollisesti edesauttanut sekaannusta, jossa hänet on yhdistetty useaan Siuntion kirkon veistokseen. Mikäli vuoden 1633 alttarilaite olisi säilynyt ehjänä, sekaannusta tuskin olisi syntynyt. Ei ole tiedossa, mikä on ollut syynä alttarilaitteen hajottamiseen osiin 1800-luvulla, tai mitä muille osille on tapahtunut. Ei ole myöskään täyttä varmuutta siitä, että kaikki veistokset ovat tallella – ovathan kaikki muutkin osat kyseisestä alttarilaitteesta kadonneet. Alttarilaitteen veistokset ovat elinkaarensa varrella olleet esillä erilaisina kokonaisuuksina ja erilaisissa yhteyksissä. Niiden tutkimushistorian tarkastelu osoittaa tämän vaikuttaneen niiden tulkintaan, mutta arvoitukseksi jää, mitä muut kuin tutkijat – kuten seurakuntalaiset tai museovieraat – ovat veistoksista ajatelleet. Olivatpa ne sitten yksityiskodissa tai kirkko- tai museoympäristössä, niin irrallisina ja toisistaan erotettuina, alkuperäisen kokoonpanon fragmentteina ja itsessään fragmentaarisina esineinä ne eivät kuitenkaan enää edusta omaa aikakauttaan tai tehtäväänsä, ja tarjoavat siten alustan hyvinkin vaihteleville tulkinnoille ja jopa väärinkäsityksille. Fragmentit itsessään tarjoavat kuitenkin paljon tietoa kokonaisuuden ja sen osien vaiheista.

Saila Leskinen

Saila Leskinen viimeistelee Helsingin yliopistossa taidehistorian pro gradu -tutkielmaansa Siuntion kirkon alttarilaitteesta ja toimii Kuvakalske-hankkeen osa-aikaisena tutkimusavustajana.

Lähteitä:

Kansallisarkisto

Diplomatarium Fennicum
DF6703 Tallinnan raadin kirje Raaseporin voudille 30.8.1515

Siuntion seurakunnan arkisto
Kalustoluettelot 1834–1874

Museovirasto

Topografinen arkisto, Siuntio
Veistosten hankintaa koskevaa kirjeenvaihtoa 1888–89
Wenigerin ja Hyvösen kirjeenvaihtoa 1991

Suomen kansallismuseo

Konservoinnin topografinen arkisto
Inventointikortisto
Muistiinpanoja tarkastusmatkalta 1994, 1996

Kirjallisuutta:

Hausen, Reinhold, 1872. Anteckningar gjorda under en Antiqvarisk forskningsresa sommaren 1870 i Vestra Nyland. Helsingfors: Finska Litteratur-sällkapets tryckeri, tässä 19.

Hiekkanen, Markus, 2005. Pitkä reformaatio. Katolisista luterilaisiin alttarikoristeisiin 1550 – 1870. Kirkko – Taide – Viestintä. Markku Heikkilän juhlakirja. Toim. Sari Dhima. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 171–188.

Meinander, K. K., 1908. Medeltida altarskåp och träsniderier i Finlands kyrkor. Helsingfors, tässä 363.

Nordman, C. A., 1965. Medeltida skulptur i Finland. Toim. Lars Pettersson. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 61. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, tässä 23, 633.

Rancken, A. W., 1953. Kyrkbyggnader och kyrkokonst. Sjundeå sockens historia. Första delen. Av Alf Brenner. Hangö, 142–191.

Rancken, A. W., 1950. S:t Petrus kyrka i Sjundeå. Vördade minnen i nyländsk bygd. Ekenäs, 119–131.

von Stiernman, A. A., 1882. Presterskapets redogörelser om forntida minnesmärken i Finlands kyrkor. Samlade af A. A. von Stiernman, utgifna af R. Hausen. Öfvertryck ur Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 38. Helsingfors: Finska Litteratur-Sällskapet, tässä 157.

Weniger, Matthias, 2011. Sittow, Morros, Juan de Flandes. Drei Maler aus dem Norden am Hof Isabellas der Katholischen. Kiel: Ludwig, tässä 104–105.

Ångström, Inga Lena, 1992. Altartavlor i Sverige under renässans och barock. Studier i deras ikonografi och stil 1527–1686. Acta Universitatis Stockholmiensis 36. Stockholm: Almqvist & Wiksell International.