Dosentti Marja-Leena Hänninen toi ansiokkaasti esille tutkitun tiedon tärkeyttä, tiedon välittymisen ongelmia sekä historian tarinallistamisen vaaroja (Helsingin Sanomat 11.7.2021). Tieteen popularisointi on usean tahon tehtävä: median, yliopistojen viestinnän ja tietenkin tutkijoiden itsensä. Luotettavan tiedon tarjoajina on myös kansallisilla instituutioilla, kuten julkisrahoitteisilla museoilla, keskeinen merkitys. Museoiden näyttelyt ja julkaisut voivat edistää suuren yleisön historiakuvan päivittymistä.

Suomen kansallismuseo on keväällä julkaissut kunnianhimoisen ja näyttävän kirjan Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917. Teos ”sekoittaa tietokirjoittamista ja fiktiivistä kaunokirjallisuutta, taidetta ja kokeilevaa visuaalista kerrontaa,” kerrotaan Kansallismuseon verkkosivuilla. Kirjailija-toimittaja Anna-Kaari Hakkarainen luo laajan katsauksen Suomen historiaan keskiajalta itsenäisyyteen saakka sekä esittelee valikoiman museokokoelman esineitä. Julkaisu liittyy museon perusnäyttelyn uudistukseen.

Museon verkkosivujen mukaan teoksessa on ”pyritty tekemään nähdyksi myös heitä, joille ei aiemmin ole ollut historiankirjoituksessa tilaa tai ääntä”. Kuten Marja-Leena Hänninen toteaa, usein tämä tilan ja äänen puute ei johdu tutkimuksellisista aukoista, vaan siitä, että tutkimus ei ole saanut julkisuutta. Curiositas-teoksessa kirjoittaja toistuvasti ihmettelee, kyselee ja kuvittelee asioita, joista kuitenkin on olemassa tutkittua tietoa.

Kirja poimii vuosikymmeniä sitten vanhentuneita käsityksiä ja kierrättää tutkijoiden jo hylkäämiä ajatuksia. Vaikka H. G. Porthan oli merkittävä henkilö, ei hänestä voi sanoa, että hän ”hallitsi suvereenisti kaikki humanistiset tieteet ja oli niissä jokaisessa uranuurtaja”. Naantalin luostarin ympärille ei kehittynyt ”kukoistavaa tekstiiliteollisuutta”. Kirja sisältää myös paljon harhaanjohtavia tulkintoja ja suoranaisia virheitä. Zachris Topelius ei ollut piirtäjä, eivätkä hänen maisemapiirustuksensa siten vaikuttaneet puutarhojen suosioon.

Museoiden kokoelmaesineitä tutkitaan nykyään pääasiassa museoiden ulkopuolella, yliopistoissa. Aktiivinen yhteistyö tutkijakentän kanssa tuottaa kiinnostavaa ja luotettavaa tietoa yleisölle. Asiantuntijat puolestaan tarvitsevat niin median kuin museoiden kumppanuutta tutkimustulostensa popularisoinnissa.

Visa Immonen
Arkeologian professori, Turun yliopisto
Elina Räsänen
Dosentti, taidehistorian yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto

Jälkikirjoitus 4.8.2021

Lähetimme ylläolevan mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin heinäkuussa 2021, mutta sitä ei julkaistu. Tämän vuoksi julkaisemme sen nyt samaan aikaan kahden tutkimushankkeemme blogeissa (Muutoksen veistäjät ja Kuvakalske).

Tutkitun tiedon teemavuonna pidämme erityisen tärkeänä tuoda esille tieteen yleistajuistamisen suurta merkitystä ja myös siihen liittyviä haasteita. Täydennämme tässä alkuperäistä kirjoitustamme.

Mielipidekirjoituksessamme otimme esille muutamia Curiositas-kirjassa esiintyviä ongelmia, kuten vanhentuneen tiedon kierrättämistä. Näitä esimerkkejä on paljon: toisin kuin Hakkarainen kirjoittaa, ei Kalannin alttarikaapin (1430-luku) maalauksissa käytetä arvoperspektiiviä, eikä kukaan ole puhunut niiden tekijän, mestari Francken ”koulukunnasta” enää pitkiin aikoihin (ss. 175, 46).

Kirjassa myös hyödynnetään melko uusia tutkimustuloksia, mutta näiden alkuperää ei asiallisesti mainita kirjan lopussa olevassa lähdeluettelossa. Tulokset liittyvät niin Muutoksen veistäjät -hankkeen kuin Kuvakalskeenkin teemoihin. Esimerkiksi Katri Vuolan tutkimustulokset (2017, 2019) liittyen lepän käyttöön keskiaikaisten puuveistosten materiaalina mainitaan kuin itsestäänselvyytenä (s. 47), mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta päästä tämän uuden tiedon alkulähteille tai edes kerrota sen tuoreudesta. Myös Elina Räsäsen tekstiä (2016), joka käsittelee keskiaikaisten veistosten uusiokäyttöä eli maalaamisesta valkoiseksi ja siten soveltuvuutta kirkkojen uusklassisiin sisustuksiin on lähes sanatarkasti hyödynnetty (s. 41), jälleen ilman mainintaa lähteenä olleesta artikkelista.

Kirja toimii valitettavana esimerkkinä myös siitä, kuinka teoreettiset ideat yksinkertaistuessaan aiheuttavat kummallisia tulkintoja. Yhdysvaltalaisen Benedict Andersonin vuonna 1983 nationalismin tutkimukseen kehittämä ajatus kuvitelluista yhteisöistä on kirjassa pelkistynyt yllättäväksi väitteeksi, että ”kaikki maailman maat ja kansat” ovat mielikuvituksen tuotetta (s. 27). Koska kirjassa ei viitata millään tavoin Andersoniin, puhumattakaan hänen ajatustensa vastaanottoon nykyisin, voi väite tuntua lukijasta vähintäänkin oudolta. Kuten nationalismia tutkinut professori Jussi Pakkasvirta (2019, 49) on tuonut esiin, ”termi ’kuviteltu yhteisö’ houkuttelee helposti naiiveihin vertauskuviin, joita viljellään surutta opinnäytteissä, tietokirjallisuudessa ja tieteellisissäkin artikkeleissa.”

Tutkimustiedon liiallisesta yksinkertaistamisesta kertoo myös kirjan väite, että rautakaudella ”johtoemännät olivat jopa miehiä korkeammassa asemassa” (s. 283). Keitä ovat nämä ”miehet”, ja miksi kyse on nimenomaan ”emännistä”? Suomalaisessa arkeologiassa on jo vuosikymmenien ajan kyseenalaistettu tällaisia jäykkiä mies–nainen-vastakkainasetteluja ja yksioikoisia sukupuolten vertailuja kuitenkaan unohtamatta mahdollisia vallan epäsymmetrioita (Herva 2001). Uusimmissa rautakautta koskevissa tutkimuksissa sukupuoli ylipäänsä nähdään monisyisenä ilmiönä (Moilanen et al. 2021).

Kuten Marja-Leena Hänninen kirjoittaa, kaikilla on historiasta mielipide, mutta se voi myös johtaa tutkitun tiedon ja fiktion hämärtymiseen. Myös Curiositas-kirjan tekijä, Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa, ettei ”kukaan voi estää minua kuvittelemasta historiaa” (s. 277). Tähän ei tietenkään kukaan pyrikään, mutta onko Kansallismuseo, jolta yleisö odottaa saavansa luotettavaa ja tutkittua tietoa, siihen oikea julkaisutaho?

Kansallismuseossa ei ole ollut keskiajan taiteen ja esineiden asiantuntijaa ei enää liki kymmeneen vuoteen. Aktiivinen yhteistyö museoiden ja kokoelmia tutkivan tutkijakentän välillä tulisi olla rakenteellinen osa museoiden toimintaa, ja se myös takaisi tieteen yleistajuistamisen laadun.

Visa Immonen ja Elina Räsänen

Lähteet

Hänninen, Marja-Leena 2021. Menneisyyden naisia on tutkittu paljon, mutta historian­tutkijoiden työ ei näy julkisuudessa. Helsingin Sanomat 10.7.2021. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008111113.html

Herva, Vesa-Pekka 2001. Miinoja avioliittokentässä: yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija 3/2001, 26–37. http://www.sarks.fi/mt/pdf/2001_3.pdf

Moilanen, Ulla, Kirkinen, Tuija, Saari, Nelli-Johanna, Rohrlach, Adam B., Krause, Johannes, Onkamo, Päivi, & Salmela, Elina 2021. A Woman with a Sword? – Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. European Journal of Archaeology 2021, 1-19. doi:10.1017/eaa.2021.30

Pakkasvirta, Jussi 2019. Mitä Anderson tarkoittikaan ”kuvitellulla yhteisöllä”?. Tieteessä Tapahtuu, 37 (6). https://journal.fi/tt/article/view/87248/46221

Räsänen, Elina 2013. The Vallis Gratiae Altar Frontlet: Object, Imagery, and Deconstruction of the ‘Artist’, The Birgittine Experience. Papers from the Birgitta Conference in Stockholm 2011, edited by Claes Gejrot, Mia Åkestam and Roger Andersson. KVHAA, Stockholm, 109–135.

Räsänen, Elina 2016. Ikonoklasmi Suomessa – keskiajan puuveistosten muodonmuutokset. Pohjoinen reformaatio, toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turun Historiallinen Yhdistys ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS), Turku, 254–262.

Vuola, Katri 2017. Puusta vuollut, värillä elävöitetyt. Puuveistosten valmistamisesta keskiajalla. Pyhät ja pakanat. Ihmisyyden kuvia, toim. Sanna Teittinen. Helsinki: Museovirasto, 31–41.

Vuola, Katri 2019. Wood Species and the Question of Origin: Reassessing the Sculpture production in the Diocese of Turku (Åbo) during the 14th Century. Baltic Journal of Art History 18 Autumn 2019: 75-104. https://ojs.utlib.ee/index.php/bjah/issue/view/1164