Kansalliskirjaston erikoiskokoelmista

|

Edellisen innoittamana kirjoitan vielä muutaman sanan Kansalliskirjaston aarteista. Erikoiskokoelmista löytyy yhteensä viisi miekkailuopasta, neljä painettua ja yksi käsikirjoitus, sekä yksi aiheeseen liittyvä painettu ja käsin väritetty historiateos. Käsittelen näitä kronologisessa järjestyksessä.

Ensimmäinen on käsin kirjoitettu Eigentliche beschreibung des fechtens ihm Einfachen Rappir (signum Eö.V.36). Kannessa on nimikirjaimet RVG ja vuosiluku 1619. Kirja kuuluu samaan Salvator Fabris -pohjaiseen rapiiritraditioon kuin Heußlerin ja Schöfferin teokset. Tarkempi kuvaus löytyy Bibliophiloksen numerosta 2/2018.

Vanhin painetuista kirjoista on 1693 Tukholmassa ilmestynyt Palæstra Svecana, eller den adelige Fächtare-Konsten. Teoksen ensimmäinein osa käsittelee miekkailun perusperiaatteita ja -käsitteitä; toinen osa sisältää 181 oppituntia (lectioner) oikeakätiselle miekkailijalle, ja kolmas osa käsittelee oikeakätisen ottelua vasenkätistä vastaan (ja toisin päin) 114 oppitunnissa. Toinen osa on kuvitettu kuparikaiverruksilla, joita pitäisi olla 24, mutta ainakin Kansalliskirjaston kappaleesta puuttuvat kuvat 2 ja 3.

Palæstra Svecana, kuva 14.

Seuraava on Leipzigissa vuonna 1713 ilmestynyt Italiänsche Fecht Kunst (signum 838.11.15). Kyseessä on Salvatore Fabrisin 1606 ilmestyneen teoksen toisen, Johann Joachim Hynitzschin 1677 ilmestyneen saksankielisen käännöksen toinen painos. Käännöksestä puuttuvat rapiiria ja tikaria sekä viittaa käsittelevät osiot, mitä kääntäjä pyytää anteeksi sivulla 130. Esipuheessaan Hynitzsch viittaa Schöfferin sekä tämän oppilaan Heußlerin kirjoihin, joista sanottu sopii yhtä hyvin yllä mainittuun käsikirjoitukseen Eö.V.36: vaikka tarkoitus on ollut hyvä, kyseessä on vain läjä väärässä järjestyksessä esitettyjä oppitunteja, eikä perusperiaatteita kuten Misur ja Tempo selitetä lainkaan.

Hieman myöhäisempää miekkailukulttuuria edustaa P. J. F. Girardin vuonna 1736 Pariisissa ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur le fait des armes (signum R.838.V.13). Tämä ranskankielinen teos käsittelee pukumiekkaa selostaen tavanomaisen kaksintaisteluasetelman lisäksi eräitä erikoistilanteita kuten toiminnan muiden kansallisuuksien lähes karikatyyreinä esitettyjä varoasentoja sekä piikkiä, hilparia ja pistintä vastaan. Loppupuolella on sotilaallisempaa sulkeisjärjestysmateriaalia.

Toiminta espanjalaista (oik.) vastaan Girardin mukaan (kuva 62).

Esipuheen lopussa on huomautus lukijalle, jonka mukaan jokainen kappale on tekijän omakätisesti signeeraama, mutta Kansalliskirjaston kappaleesta signeeraus jostain syystä puuttuu (ks. kuva).

Kansalliskirjaston kappale yllä, Ranskan kansalliskirjaston kappale alla.

Girardin kirjan toinen painos vuodelta 1740 löytyy Monrepos-kokoelmasta (3450a). Tämä eroaa edellisestä vain frontespiisin, nimiösivun ja lopusta puuttuvan painolupasivun osalta.

Viimeisenä mainittakoon vuonna 1842 ilmestynyt Der Rittersaal: eine Geschichte des Ritterthums, seine Entstehens und Fortgangs, seiner Gebräuche und Sitten (signum F.56-1365). Teos jakaantuu kahteen osaan: 170 palstaa (kaksi per sivu) käsittävään tekstiosaan sekä 62 käsin väritetystä litografiasta muodostuvaan kuvaosaan. Tekstiosa käsittelee aateliston historiaa (1 – 36), ritareita (37 – 68), keskiaikaisia aseita ja varusteita (67 – 146), turnajaisia (145 – 162) ja oikeudellisia kaksintaisteluita (161 – 170).

Der Rittersaal, kuva 32.

Kamppailukirjagenren osalta on huomattava, että haarniskoitua kaksintaistelua kilvin, nuijin ja miekoin esittävät kuvat 59 – 62 on kopioitu Paulus Hector Mairilta (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 94 foll. 179r, 180v, 179v ja 177r; lähde mainitaan epätarkasti palstalla 162).

Der Rittersaal, kuva 62.

Tämä on tietääkseni ensimmäinen painettu Mair-julkaisu. Näiden 1500-luvun puolivälistä peräisin olevien kuvitusten historiallisuutta arvioitaessa on tietysti huomioitava, että niissä nähtävät asennot on kopioitu Mairin hallussa olleesta käsikirjoituksesta UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2 (foll. 97r, 98r, 96v ja 107v), jossa nähtävä varustus on jotain aivan muuta.

Miekkailuoppaita Doriassa

|

Kansalliskirjasto teki juuri miekkailukirjallisuuden ja -historian tutkijoille (ja miksei harrastajillekin) suuren palveluksen julkaistessaan kokoelmiinsa kuuluvat alkuperäislähteet Doriassa.

Digitoidut painetut teokset ovat ensimmäinen ruotsinkielinen miekkailukirja eli Diederich Porathin Palæstra Svecana vuodelta 1693, Fabrisin teoksen Johann Hynitschin laatiman toisen saksankielisen käännöksen toinen painos vuodelta 1713, sekä Pierre Jacques François Girardin teoksen ensimmäinen (1736) ja toinen painos (1740).

Kiinnostavimpia ovat kuitenkin Kansalliskirjaston käsikirjoitus E.ö.V.36 ja samassa yhteydessä Kansalliskirjaston kustantamana saataville saatu Staatsbibliothek Bambergin käsikirjoitus Var. 7. Törmäsin sattumalta jälkimmäiseen kyseisen kirjaston katalogissa, ja koska kuvaus vastasi lähes täydellisesti minulle entuudestaan tuttua Helsingin käsikirjoitusta, otin yhteyttä kirjastoon ja sain haltuuni muutaman digitoidun sivun, joiden kautta yhteys sitten varmistui.

Vaikka olen kesämökillä, ehdin jo eilen illalla vilkaista Bambergin käsikirjoitusta. Pikaisen katsauksen jälkeen voin jo suurehkolla varmuudella todeta, että Helsingin ja Bambergin kirjat ovat käytännössä kopioita samasta teoksesta. Silmiinpistävänä erona huomattakoon, että Bambergin teos sisältää miekan jaon ja ensimmäisen kappaleen (‘Erste Lection’) välissä kuvat kustakin neljästä varoasennosta.

Muuten kuvat vastaavat toisiaan niin järjestyksen kuin hahmojen vaatetuksen (tai sen puutteen) osalta. Muutamia poikkeamia voidaan kuitenkin mainita. Helsingin kirjassa kappaleessa 124 viitataan kuvan 87 jälkeen kuvaan 74, mutta Bambergin kirjassa kyseinen kuva on kopioitu tähän ja sille on annettu numero 88. Tästä eteenpäin kuvien numerointi on Bambergin kirjassa yhden Helsinkiä edellä Helsingin kuvaan 179 asti, joka puuttuu Bambergista, kuten myös teoksen ensimmäisen osan viimeinen kuva 202.

Lisäksi huomattakoon, että Helsingin 94 eroaa Bambergin kuvasta 95, joissa miekat eivät risteä; kiinnostavana yksityiskohtana Bambergin tekstissä viitataan tässä kuvaan 94, joka on korjattu muotoon 95 samalla musteella, jolla kuvat on numeroitu. Kuvissa 110 (Helsinki) ja 111 (Bamberg) puolestaan oikeanpuoleisen hahmon jalkojen asento on selvästi eri. Tässäkin kohden Bambergin tekstissä kuvaan 111 viitataan numerolla 110, mitä ei ole kuitenkaan korjattu. Kuvien 121 (Helsinki) ja 122 (Bamberg) esittämä tilanne näkyy kirjoissa kuvattuna vastakkaisista suunnista kuten myös toisen osan kuva 230 (numero molemmissa sama), jossa myös hahmojen vaatetettuus poikkeaa, vaikka tilanne on oleellisilta osin sama (ks. kuva alla).

Helsingin ja Bambergin käsikirjoitusten kuvat 230.

Joka tapauksessa toisen osan (die Balger hieb) alussa Helsingin kuvanumerointi on siis Bambergia (147v, kuva 202) edellä, mutta koska numero 213 esiintyy Helsingin kirjassa kahdesti, saa Bambergin numerointi Helsingin siinä kohden kiinni. Myös 249 toistuu Helsingin kirjassa, mutta jälkimmäistä vastaava kuva puuttuu Bambergista. Helsingin kuvasta 278 puuttuu numero, mutta kuva vastaa Bambergin kuvaa 278. Helsingin kirjasta puuttuu myös seuraava kuva eli 279, mutta kuvat 280-286 vastaavat toisiaan. Kuvaa 286 seuraa Helsingissä 289, jota vastaa Bambergin 287; Bambergin kuva 288 puuttuu Helsingistä, jonka kuvia 290-300 vastaavat Bambergin 289-299.

Kolmas osa (Caminieren) alkaa Helsingin kuvasta 301 ja Bambergin kuvasta 300. Tästä eteenpäin Bambergin kuvat ovat numeroimattomia kuvaa 386 lukuun ottamatta, vaikka tekstissä kyllä viitataan kuvien numeroihin; tekstin numerot ja itse kuvat vastaavat Helsingin kuvia. Peräkkäsiä kuvia 346 ja 350 (!) vastaavat kuvat lehden 256 molemmin puolin ovat Bambergin versiossa väärinpäin, mistä myös huomautetaan kyseisten kuvien kohdalla. Helsingin kuvien 409 ja 411 välistä puuttuva kuva 410 löytyy Bambergista lehdeltä 303v. Bambergin viimeinen kuva on Helsingin 413, joten Bambergista puuttuvat lopusta kuvat 414-418.

Edellä sanottu perustuu vain kuvien pintapuoliseen vertailuun; tarkempia tuloksia on odotettavissa vertailtaessa varsinaisia tekstejä sekä toisiinsa että Heusslerin ja Schöfferin kirjoihin. Palaan tähän myöhemmin.

Turnajaisviikonlopusta ja kuoppapainista

|

Kuten vuosi sitten, vietimme jälleen koko perheen voimin viime viikonlopun Hämeenlinnassa osallistuen turnajaisviikonloppuun sen molempina päivinä.

Olin harmillisesti unohtanut edellisessä kirjoituksessani esittämäni lipunmyyntiin kohdistuvan kritiikin. Toisin kuin edellisvuonna, tällä kertaa Kansallismuseon sivuilla ei lukenut, että tapahtumaan olisi päässyt Museokortilla, vaan että ‘[t]apahtumaan on kiinteä päivän lipunhinta kaikille kävijöille 5 € / kävijä kaikille kävijöille’ (sic). Lipunmyyntikojulla ei ollut Museokortti-kohteissa yleensä nähtävää Museokortti-kuvaa. Toisena päivänä viimevuotinen tilanne palasi kuitenkin mieleeni, ja erikseen kysyttäessä sisäänpääsy onnistui myös Museokortilla. Minua ei haittaisi, jos tällaisen erityistapahtuman yhteydessä Museokortti ei riittäisi sisäänpääsyyn, mutta on kummallista, että sen kelpoisuutta ei tuoda normaalilla tavalla esille. En haluaisi ajatella, että kyse on tahallisesta toiminnasta, mutta siltä alkaa vahvasti vaikuttaa.

Itse ohjelma oli oleellisilta osin sama kuin edellisellä kerralla, paitsi että yleisöluentoja ei tällä kertaa ollut lainkaan. Molempina päivinä oli sateista, mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Härkätien Leikarit olivat jälleen kerran mahtavia.

Asemiehet elävöittävät miekkailuharjoittelua.

Harmaasudet ja WarusSeppäin Kilta esittivät erilaisia “asemiesten mittelöitä” eli mätkivät toisiaan tussakoilla ja teräsaseilla. Erityisen kiinnostavana lisänä nähtiin myös muutama erä kuoppapainia.

Kuoppapaini (Ringen im Grüblein) on eräänlainen painin muoto, jossa yhden ottelijan on pidettävä toinen jalkansa (matalassa) kuopassa ja toisen on seistävä yhdellä jalalla. Häviäjä on roolista riippuen se, jonka jalka liikkuu pois kuopasta tai jonka toinen jalka osuu maahan.

Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, fol. 123v.

Kuoppapainia koskevat lähteet ovat hyvin vähäisiä. Varhaisin kuoppapainin epäsuorasti mainitseva lähde on Hans Wurmin ns. Landshuter Ringerbuch, jonka kolme tunnettua versiota ajoittuvat parin vuosikymmenen tarkkuudella 1500-luvun alkuun. Painetun kirjan kanssa samasta lähteestä ammentaa luksuskäsikirjoitus Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, joka lienee laadittu 1500-luvun toisella vuosikymmenellä. Kuoppapainia käsitellään sivuilla 122r-128r. Myös Fabian von Auerswaldin vuonna 1539 Wittembergissä ilmestyneen painikirjan Ringer Kunst lopussa on muutama kappale kuoppapainista. Auerswald antaa ymmärtää, että kyseessä on menneiden aikojen tapa painia (‘wie man vorzeiten im Grüblein gerungen hat’) ja toteaa, että sitä on hauska katsella. (Auerswaldin kuvamateriaali on kuoppapainia lukuun ottamatta plagioitu Paulus Hector Mairin kokoomateokseen.)

Landshuter Ringerbuch on ilmestynyt värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969. Auerswaldin kirja on ilmestynyt uusintapainoksena Leipzigissa 1869 G. A. Schmidtin toimittamana, 1887 Berliinissä Ernst Wasmuthin toimittamana, tuoreempana (ja läpipiirtämättömänä) versiona vuonna 1987 Günter Wittin ja Günther Wonnebergerin kommentoimana ja vielä tuoreemmin teoksessa Chronik alter Kampfkünste (2003).

Kuoppapainia koskevasta tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon tietysti Helmut Minkowskin Ringen im Grüblein (1963) sekä edellisen tulkintoja kritisoiva, Rainer Wellen painia ylipäänsä käsittelevä “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen” (1993, sivut 152-159) sekä saman tekijän Ein unvollendetes Meisterwerk der Fecht- und Ringkampfliteratur des 16. Jahrhunderts sucht seinen Autor (2017). Minkowskin kirja sisältää jäljennöksinä Hans Wurmin kirjan kolme tunnettua versiota sekä Krakovan käsikirjoituksen ja Auerswaldin kuoppapainia koskevat osat; Wellen jälkimmäinen teos sisältää edition koko mainitusta käsikirjoituksesta.

Melkein osuma.

Palatakseni turnajaisviikonloppuun mainittakoon lopuksi, että Rohan Tallien turjanais-show oli sama kuin viime kerralla ja aivan yhtä viihdyttävä. Sunnuntaina Jaakko Nuotio sai ilmeisesti tällin päähänsä. Yhdellä ratsuista oli silmäsuojukset. En osaa sanoa, oliko kyseessä sama ratsu, joka sai peitsestä silmäänsä Turussa viime kesänä.

Konferenssiraportti

|

Kuten blogini säännölliset lukijat muistavat, olen ollut toukokuussa Leedsissä Royal Armouriesissa luennoimassa I.33:sta sekä viime että sitä edellisenä vuonna. Tänä vuonna vastaavan tapahtuman yhteydessä järjestettiin kuitenkin konferenssi, jonka esitelmäkutsun julkaisin aiemmin. Raportoin tapahtumasta kiireen ja muiden tekosyiden vuoksi vähän jälkijunassa.

Keynote-luennon piti I.33-tutkimuksen pioneeri Jeffrey L. Forgeng. Forgeng käsitteli I.33:n tutkimushistoriaa omasta erityisestä näkökulmastaan tuoden kiinnostavalla tavalla esille olosuhteet, joissa I.33 tuli laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla.

Seuraavana oli oma esitelmäni otsikolla ‘Liber vetustissimus: Reception history of MS I.33’. Otsikko saattaa tuoda mieleen Turussa toissa syksynä pitämäni esitelmän, mutta sisältö oli käytännössä täysin eri. Kolmantena Stuart Peers esitti, että I.33 käsittelee oikeudelliseen kaksintaisteluun valmistautumista viitaten Sachsenspiegeliin. Yhtenä lähtökohtanaan hän käytti kirjallisuudessa viitattua Alphons Lhotskyn kirjoittamaa lappua, jonka mukaan I.33 on peräisin 1200-luvun lopun Würzburgista. (Parhaan tietoni mukaan tällaista lappua ei ole olemassa, kyse on rikkinäisestä puhelimesta.)

Jeffrey puhuu.

Lounastauon jälkeisessä sessiosa Herbert Schmidt puhui siitä, mihin tarkoitukseen I.33 on hänen mielestään kirjoitettu. Tämän jälkeen Cornelius Berthold ja Ingo Petri esittivät varsin perustellun ja oikeana pitämäni näkemyksen siitä, että kuvituksissa näkyvät terien risteämiset eivät merkitse sitä, että kärjet osoittavat kohti maata, vaan tarjoavat vain mahdollisuuden nähdä, miten päin miekat ovat ristissä. Lopuksi kollegani Rolf Warming puhui (vaihteeksi) viikinkikilvistä kiinnittäen erityistä huomiota skandinaaviseen kupurakilven käyttöön.

Kahvitauon jälkeen kuultiin päivän lopuksi vielä kaksi esitystä. Ensimmäisessä Dieter Bachmann esitti omalaatuisen näkemyksensä I.33:n didaktisen runouden olemuksesta, minkä jälkeen miekkailuopettaja David Rawlings kertoi, millaista jalkatyötä hän tykkää käyttää miekan ja kupuran kanssa.

Konferenssia seurasi viikonlopun mittainen käytännönläheisempi osuus. Itse pidin molempina päivinä työpajan Heinrich von Günteroden tulkinnoista I.33:n teknisestä sisällöstä. Pidin myös tästä aiheesta  lauantaina lyhyen esitelmän. Muuten olin mukana, kun osallistujat vierailivat kirjastossa ihastelemassa alkuperäistä käsikirjoitusta.

Ohjelmaan kuului myös tuttuun tapaan tutustuminen museon esineistöön. Vanhoja tuttuja esineitä olivat kolmetuhatta vuotta vanha pronssimiekka (IX.7887), muutama muu miekka (IX.5614, IX.13, IX.1083, IX.915, IX.1106), messer-tyyppinen miekka (IX.5608), flaamilainen sapeli (IX.634), korikahvamiekka (IX.4427) sekä joukko kupurakilpiä (V.21, V.110, V.47, V.94).

Uusia tuttavuuksia olivat englantilainen munuaistikari 1400-luvulta (X.1743), mannereurooppalainen puolentoista käden miekka 1400-luvun alusta (ainakin terän osalta, IX.32), englantilainen, piikkiporan näköinen kiekkotikari 1400-luvulta (X.1708), sveitsiläinen (tai sksalainen) baselardi 1400- ja 1500-lukujen vaihteesta (IX.3482), italialainen väistötikari 1600-luvun puolivälistä (X.367), eksoottisempi sudanilainen kaskara 1800-luvulta (XXVIS.63) ja espanjalainen kuppikahvarapiiri 1600-luvulta (IX.884).

Kuvatodiste työnteosta.

Maanantaina ennätin vielä viettää aikaa kirjastossa ennen lähtöä kohti Manchesterin lentokenttää.

Tekijyydestä

|

Teoksella on tyypillisesti tekijä. Tekijä käy yleensä ilmi tekstin alkusanoista (incipit), ja parhaassa tapauksessa asiassa ei ole mitään epäselvää. Esimerkiksi Julius Caesarin Gallian sodan käsikirjoituksissa on sellaisia mainintoja kuin ‘incipiunt libri gaii iulii caesaris belli gallici de narratione temporum’. Tällaista nimitettäköön askriptioksi. Teos voidaan kuitenkin laittaa henkilön nimiin myös muuten: esimerkiksi Orosius mainitsee, että Gallian sodan on kirjoittanut Suetonius (Historiae adversus paganos 6,7,2). Ylipäänsä jonkun teoksen voidaan kirjallisuushistorian keinoin katsoa olevan jonkun tunnetun auktorin kirjoittama askription puuttuessa tai siitä huolimatta. Tällaista toimenpidettä nimitettäköön attribuutioksi. Sanottakoon vielä, että Suetoniukselle Gallian sodan askriboi myös vanhimman käsikirjoituksen alkusanat päättävä ‘incipit liber suetonii’.

Kamppailukirjallisuuden maailmassa tapahtuu myös kaikenlaista kummaa.

Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8, fol. 2v.

Käsikirjoitus Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8 on vuonna 1452 päivätty kokoelma lyhyehköjä miekkailu- ja painiteoksia. Ensimmäisenä löytyvät Liechtenauerin runo (‘dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens’), joka käsittelee pitkää miekkaa, kamppailua ratsain sekä taistelumiekkailua lyhyellä miekalla, sekä runon selitykset (‘die Glos vnd die auslegung der zedel’). Näitä seuraa Andres Liegnitzerin, Martin Hundfeldin, Ottin ja Peter von Danzigin nimiin askriboituja tekstejä.

Wierschin huomauttaa väitöskirjansa käsikirjoitusbibliografiassa (1965, s. 35), että edesmennyyttä ilmaiseva formula ‘dem got genädig sey’ löytyy kaikkien paitsi viimeisenä esiintyvän Peter von Danzigin kohdalta, minkä perusteella kyseessä saattaisi olla Peterin laatima kokoelma liechtenaueriaanisesta opista.

Myöhemmin Hans-Peter Hils lähtee siitä, että käsikirjoitus on Peterin laatima (1985, s. 110-112, 154). Hils kuitenkin toteaa, että Peterin oma kontribuutio rajoittuu käsikirjoituksen lopusta löytyvään taistelumiekkailuselostukseen Liechtenauerin säkeistä, vaikka Peter esittääkin alusta löytyvät, Sigmund Ringeckiltä kopioimansa (!) selostukset ominaan.

Vaikka Peteriä ei yleensä pidetä kyseisten glossien laatijana (poikkeuksena esim. Żabiński), edellä sanotun johdosta Peter von Danzigin nimi on kiinnittynyt ilmeisen pysyvästi kyseiseen koodeksiin (esim. Hagedorn, Tobler, Harry R.). Huolimatta Hilsin Ringeck-attribuutiosta alun glossia pidetään anonyymeina.

Mutta mitä asiasta voidaan sanoa näytön perusteella? Alla selitysosuuksien incipitit Rooman käsikirjoituksesta:

Alhÿe hebt sich an die Glos vnd die auslegung der zedel des langen swertz Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenauer (fol. 9v)
Hÿe hebt sich an glos vnd die aus legung der zetel der kunst des Roß vechtens die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 39v)
All hye hebt sich an die glos vnd die aus legung der zedel der kunst des kampffechtens Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 53r)

Kukin incipit toteaa edelleen, että Liechtenauer antoi kirjoittaa oppinsa salaisilla sanoilla (‘mit verporgen vnd verdackten worten’), jotka seuraavaksi selitetään. Koska ketään muuta tekijää ei mainita edes epäsuorasti, voidaan katsoa, että yllä olevat katkelmat askriboivat myös selityksen (glos ja auslegung) Liechtenauerille. Vertailun vuoksi Peterin tuotoksen incipit:

Hÿe hebt sich an die glos vnd die auslegung der kunst des kampffechtens die do geticht vnd gemacht hat Peter von danckgs zů Ingelstat vber den text den do hat gesatzt Johannes liechtenauer (fol. 108r)

Muotoilu on lähes identtinen edellisten kanssa, ja on selvää, että alleviivatun relatiivipronominin vittauskohde on die glos und die auslegung, jonka tekijäksi siis Peter tässä nimetään. On kuitenkin mahdollista, että edellisten tapauksessa relatiivipronominin korrelaatti onkin die zedel. Liechtenauerin pitkää miekkaa käsittelevän runon incipit:

Alhÿe hebt sich an dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens dye do geticht vnd gemacht hat Johans Liehctenawer (fol. 3r)

Voisi siis ajatella, että koko rimpsu on vain otettu tästä glossiin määreeksi lausekkeelle die glos und die auslegung. Lisäksi “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella maininta siitä, että Liechtenauer kirjoi(tu)tti oppinsa salaisilla sanoilla eli runomuodossa, viittaisi siihen, hän ei kirjoittanut opin selityksiä, mutta muutakin näyttöä on.

Jos lähdetään siitä oletuksesta, että edellä mainitut Sigmund Ringeckin glossat ovat versio samasta teoksesta (tai teoksista) kuin Rooman käsikirjoituksessa, on syytä katsoa, millainen niiden (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 487) incipit on:

Hie hept sich an die vßlegung der zedel, in der geschriben stett die ritterlich kunst des langen schwerts, die gedicht vnd gemacht hat Johannes Lichtenawer … Vnd die selbigen verborgnen vnd verdeckte wort hatt maister Sigmund, ain Ringeck … glosieret vnd außgelegt (fol. 10v)

Tässä tehdään melko selväksi, että zedel on Liechtenauerin laatima, mutta selitykset on kirjoittanut Sigmund Ringeck. Kaikki Sigmund -askription sisältävät käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 1500-luvulta, mutta tämähän ei välttämättä todista mitään itse teoksen iästä. Joka tapauksessa teoksen transmissiossa ainoa yksiselitteinen askriptio on Sigmundille, joten ei olisi mitenkään mieletön hypoteesi ulottaa tämä attribuutio arkkityyppiin ja siten – riippuen tekstihistoriasta – myös Rooman käsikirjoituksen selostuksiin.

Vappuaaton aatoksia

|

Vappu on aina vähän ahdistavaa aikaa. Vaikka vapaapäivä ja keväästä iloitseminen ovat sinänsä positiivisia asioita, tähän aikaan vuodesta on aina erinäisiä huolehdittavia asioita ja noudatettavia kalmalinjoja. Tänä vuonna kaikenlaisia asioita on hoidettavana aivan erityisen paljon, ja olen joutunut priorisoimaan sekä pakollisten aikataulujen että oman jaksamiseni pakottamana. Erinäiset pienet ja suuret sivuasiat, joita olen lupautunut hoitamaan, kummittelevat taustalla lisäten stressiä ja huonontaen unen laatua, mikä laskee etenkin tutkimuksellista työtehoa. Oikea ratkaisu voisi olla hoitaa aina heti kaikki, mikä hoidettavissa on. Viime aikoina olen noudattanut sellaista hyväksi havaitsemaani konstia, että kun mieleen tulee jokin (yleensä epämieluisa) asia, joka on tehtävissä mutta tekemättä, lasken kolmeen ja teen sen.

Bonam Walpurgis noctem!

En osallistu tänään mihinkään vappuaaton rientoihin, vaan työskentelen niin kauan kunnes väistyminen keskustasta muuttuu välttämättömäksi. Huomisen aion kuitenkin viettää tavanomaisten vappuaktiviteettien parissa miettimättä mitään työ- tai muitakaan asiallisia asioita.

Muuten olen toukokuussa lupautunut puhumaan klingonin kielestä fiktiivisten kielten seminaarissa (8.5.), minkä jälkeen osallistun Leedsissä konferenssiin (10.5.) pitämällä esitelmän (joka ei ole vielä ihan valmis), jonka perään pidän vielä toisen (11.5.), vähemmän akateemisen esitelmän Heinrich von Günterodesta sekä työpajan hänen näkemyksistään I.33:n miekkailutekniikoista (11. ja 12.5.). Näiden jälkeen osallistun tutkijakoulun (vai onko se koulutusohjelman) kesäkonferenssin (27.-28.5.) tekstityöpajaan tekstillä, joka pitäisi vielä kirjoittaa valmiiksi, mutta joka onneksi edustaa puhtaimmillaan “pitää enää kirjoittaa” -tyyppiä. Molemmat mainitut konferenssit liittyvät tutkimustyöhöni ja edistävät väitöskirjani valmistumista, mikä on tietysti hyvä asia.

Hans Döckinger

|

Nathanael Schlichtegroll mainitsee aiemmin käsittelemässäni kirjassa Münchenin kuninkaallisen kirjaston kokoelmasta löytyvän “merkillisen painetun kirjan”, jossa on hänen mukaansa seuraava “otsikko” (s. 16):

Hanns Görg Döckinger bin ich genannd
Ulm das ist mein Vaterlandt
Meines löblichen Handwerks ein Glaser
Auch ein Mayster und Freyfechter der
mannhaften und ritterlichen freyen
Kunst des Fechtens, Mitbürger und Inn-
wohner in der fürstlichen Hauptstadt München.

Anno Domini 1605.

Hoff zu Gott und nicht verzag,
denn das Glück kompt alle Tag.

[‘Hanns Görg Döckinger on nimeni, Ulm on kotikaupunkini, kunnioitetulta ammatiltani lasinpuhaltaja, myös mestari ja vapaamiekkailija miehuullisessa ja ritarillisessa miekkailun vapaassa taidossa, kansalainen ja asukas ruhtinaallisessa pääkaupungissa Münchenissä. Herran vuonna 1605. Luota Jumalaan äläkä vaivu epätoivoon, sillä onni tulee joka päivä.’]

(Ilmeisesti sanojen Glaser ja der sekä freyen ja Inn- on tarkoitus rimmata. Ehkä myös München ja [fünfen]?)

Lisäksi Schlichtegroll mainitsee kirjan olevan jaettu viiteen osaan, joissa käsitellään kaikenlaisia kamppailulajeja jalan; teos on omistettu ‘Durchlautigen Hochgebornen Fürsten und Herrn, Herrn Joh. Casimir, Pfalzgraven bey Rhein, Hertzogen in Baiern’ ja painettu Augsburgissa vuonna 1600 Michael Mangerin painotalossa Elias Willerin kustantamana. Kiinnostavaa on, että kuvaus vastaa täydellisesti Joachim Meyerin teoksen toista painosta aina palatsikreiville osoitetun omistuksen sanamuotoja myöten.

Joachim Meyerin teos ei ole millään mittarilla merkillinen, ja jos kyseessä on Meyerin tunnettu teos, tuntuu oudolta, että tämä olisi mennyt Schlichtegrollilta jotenkin ohi. Mikäli kyseessä on Döckingerin hämmästyttävän samankaltainen miekkailukirja, voidaan yhtä hyvin kysyä, miksi hän ei ylipäänsä mainitse Meyeria lainkaan. Ja kuka edes on Hanns Görg Döckinger?

Baijerin valtionkirjaston kappaleessa Meyerin toisesta painoksesta on vanha leima ‘BIBLIOTHECA REGIA MONACENSIS’. Se voisi periaatteessa olla Schlichtegrollin käsittelemä kappale,  jonka hän on ehkä sekoittanut muistiinpanoissaan toiseen kirjaan, josta yllä oleva lainaus on peräisin.

Tiedustelin asiaa Baijerin valtionkirjastosta. Vastaaja epäili teoksen kadonneen kokonaan, koska sitä ei löydy luetteloista. Sain kuitenkin toisen viitteen Döckingeriin, sillä Anton Maria Koboltin baijerilaisten oppineiden ja kirjailijoiden luettelon vuonna 1825 ilmestyneestä tarkistetusta painoksesta löytyy seuraava kohta:

Döckinger, Joh. Georg, aus Ulm und als bürgerlicher Glaser in München ansäßig, gab 1605 ein Buch von der Fechtkunst in quer 4. in die Presse.

Ainoa tieto, joka poikkeaa Schilchtegrollin ilmoituksesta, on kirjan formaatti (vaakakvartto kuten Meyerilla) ja painovuosi, joka tosin on 1605 myös edellä lainatussa tekstikohdassa.

Hieman myöhemmin Hans Ferdinand Maßmann viittaa Schlichtegrollin tiedonantoon käsin kirjoitettuja miekkailukirjoja koskevassa artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 59) antaen nimen muodossa Hans Georg Döllinger ja todeten alaviitteessä, että Schlichtegroll on vain vahingossa liittänyt tähän vuoden 1605 tietoon Meyerin kirjan Augsburgin-painoksen julkaisutiedot. En tiedä, perustuuko Maßmannin tieto virheestä ajatustenvaihtoon Schlichtegrollin kanssa vai vain oletukseen.

Viimeisenä mainittakoon Gustav Hergsell, joka lainaa Schlichtegrollia lähes sanasta sanaan vuonna 1887 ilmestyneen Talhoffer-laitoksensa johdannossa (s. 9). Silmiinpistävänä erona edelliseen sitaatin keskimmäinen kappale onkin seuraavanlainen:

Anno Domini 1600. Augsburg.

Schichtegrollin teos oli tuttu Hergsellille, joten hänen tietonsa on mitä luultavimmin suoraan siitä, vaikka hän onkin muokannut yllä olevan kohdan vastaamaan Schlichtegrollin antamia painopaikka- ja -aikatietoja.

Pidän mahdollisena, että Döckinger on yksinkertaisesti kirjastossa olevan Meyer-kappaleen alkuperäinen omistaja, ja yllä olevat rivit ovat peräisin sittemmin kadonneesta exlibriksen virkaa toimittavasta lapusta, joka on mahdollisesti peittänyt nimiösivun niin, että Schlichtegroll ei ole sitä huomannut. Uutta tietoa voisi periaatteessa löytyä Münchenin vanhasta käsin kirjoitetusta kirjastoluettelosta, jota ei ole digitoitu, ja vuonna 1602 ilmestyneestä mainitun kustantajan kirjaluettelosta, jonka ainoa tunnettu (ja digitoimaton) kappale sijaitsee Gothassa, sekä tietysti Döckingerin henkilöön liittyen asiakirjalähteistä.

Kuukauden kirja: Leibesübungen und körperliche Erziehung 52 (1933)

|

Maaliskuun (!) kirja on jälleen saksalaisen liikunta-alan lehden vuosikerta, tällä kertaa Leibesübungen und körperliche Erziehung 52 vuodelta 1933. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1924-1942.

Vuosi 1933 on tunnetusti merkittävä Saksan historiassa, sillä tammikuussa Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri, mikä johti erinäisten vaiheiden kautta parlamentaarisen demokratian muuttumiseen keskusjohtoiseksi diktatuuriksi. Liikunnan rooli kansallissosialistisessa valtiossa näkyy selvästi käsillä olevassa lehdessä, kuten tietysti ajalle tyypilliset aatesuuntaukset. (Kansallissosialistisen opettajaliiton ruumiillisen kasvatuksen osasto esitellään sivulla 396.)

Aukeama Minkowskin artikkelista (s. 268-269). Kuvituksessa Nicolaes Petter, Fabian von Auerswald ja Paulus Kal.

Kamppailukirjallisuuden tutkimuksen (tai oikeastaan tutkimushistorian) kannalta merkittävintä vuosikerrassa on Helmut Minkowskin runsaasti kuvitettu artikkeli ‘Deutsche Ringbücher und Ringhandschriften des Mittelalters’ (s. 259-270). Artikkeli käsittelee niin käsin kirjoitettuja kuin painettujakin lähteitä tarjoten lähinnä yleiskatsauksen aiheeseen.

Minkowski mainitsee kamppailuterminologian palautuvan ainakin 1200-luvulle viitaten Nibelungeniin sekä muuten terminologian osalta Talhofferin tunnettuihin käsikirjoituksiin (Gotha, chart. A 558 sekä München, cod. icon. 394a) sekä I.33:een, jonka osalta hän jopa mainitsee relevantit sivunumerot.

Muuten saksalaisia tappelutaitoja verrataan artikkelissa japanilaiseen jiu-jitsuun, jonka otteet Minkowskin mukaan löytyvät vanhoista saksalaisista lähteistä. Minkowski toteaa myös, että kämmensyrjälyönti oli tunnettu Saksassa jo neljäsataa vuotta ennen kuin se tuli uudelleen tunnetuksi jiu-jitsun myötä.

Minkowskilta löytyy samasta vuosikerrasta myös artikkeli, joka käsittelee sotilaskoulutusta Englannin kouluissa ja yliopistoissa (‘Die militärische Ausbildung in Schulen und Universitäten Englands’, s. 109-114) sekä juttu englantilaisista partiotytöistä (‘Die Girl Guides. Ein Beiterag zur englischen Jugendbewegung’, s. 361-366). Sittemmin häneltä on ilmestynyt Das Ringen im Grüblein (1963), jota käsittelen toisella kertaa.

Minkowskin mukaan kunnollinen painitekniikka sai myöhemmin väistyä kyseenalaisempien liikkeiden tieltä, mistä esimerkkinä Paschen (1667) puolustus olutkannua vastaan.

Vuosikerrasta löytyy myös muita liikuntahistoriallisesti kiinnostavia artikkeleita. Max Uhligin artikkeli sisältää otteita Comeniuksen Orbis pictuksesta (145-147), joihin sisältyy myös luonnollisesti miekkailukoulua käsittelevä luku, jota olen käsitellyt tässä blogissa; Erwin Mehl käsittelee puolestaan saksalaista miekkatanssia (‘Schwerttanz und Achwerttanzspiel im germanischen Kulturkreis’, s. 305-308), Friedrich W. Heyden ruumiinkulttuuria renessanssin taiteessa (‘Kunst und Körperkultur in der Renaissance’, s. 329-336), ja Gisela Piaschewski anglosaksien ruumiinharjoituksia aikana ennen normannivalloitusta (‘Leibesübungen und körperliche Erziehung bei den Angelsachsen bis zur normannischen Eroberung 1066’, s. 540-547).

Mainittakoon myös päätoimittajan Martin Boyen  keilan- eli käsikranaatinheittoa käsittelevä artikkeli (‘Das Keulenwerfen, s. 285-291) sekä Hans Aignerin keilailun lyhyt historiikki (‘Kegel und Kugel. Ein Beitrag zur Geschichte des Kegelspieles’, s. 480-486).

Anglosakseja Piaschewskin artikkelin kuvituksesta (s. 546).

Muunlaista kulttuurihistoriallista mielenkiintoa on puolestaan dosentti A. Arnoldin artikkelissa rotuominaisuuksien ja urheilullisen lahjakkuuden suhteesta (‘Ein Beitrag zur Frage des Zusammenhanges zwischen “Rasseeigentümlichkeiten” und besonderer Begabung für Leibesübungen’, s. 49-50). Jotkut antropologit olivat esittäneet, että Puolan enimmäkseen varsovalaisista koostuvalla maajoukkueella esiintyvät lapanoidiset ja armenoidiser rotukomponentit erottaisivat heidät muista varsovalaisista ja toimisivat siten selittävänä tekijänä heidän urheilullisuudelleen. Arnold kuitenkin toteaa mittailtuaan saksalaisten liikunnanopettajien ja verrokkiryhmien kalloja, että urheilijat eivät eroa “rotuominaisuuksiltaan” muusta väestöstä.

Suomi mainittu! (S. 547.)

Muuten vuosikerran loppupuolella mainostetaan “Saksan kohtalonkäänteen” muistokolikkoa (s. 448) sekä kirjoitetaan saksalaisen urheilun tarkoituksesta ja organisoinnista kansallissosialistisessa Saksassa (s. 473-475), ruumiinharjoituksista uudessa kansallissosialistisessa valtiossa (s. 475-476, 517-520 ja 554-555) sekä siitä, mitä liikunnanopettajan tulee tietää rodunjalostuksesta (s. 501-503). Myös tuloillaan olevat Berliinin kesäolympialaiset ovat esillä (s. 108-109, 533-535).

Muuan lyhytmiekkateksti

|

Johannes Liechtenauer runoili kamppailusta sekä ratsain että jalan, haarniskassa ja ilman. Miekkailu ilman haarniskaa tapahtuu pitkällä miekalla (mit dem langen schwert) eli pitäen miekkaa kaksin käsin kahvasta; haarniskoituna tapahtuva taistelumiekkailu (kampffechten) puolestaan tapahtuu keihäin, painiottein ja lyhyellä miekalla (mit dem kurczen schwert) eli pitäen vasemmalla kädellä miekan puolivälistä (kuten kuvassa alhaalla).

Liechtenauerin taistelumiekkailun miekkaa koskeva osa alkaa seuraavasti (Wierschinin editiosta, s. 152, säejako minun):

Wo man von schaiden
schwert zucken sicht von jn baiden,
so soll man stercken.
Die schutten recht eben mörcken.

Suomeksi mahdollisesti jotain sen suuntaista kuin ‘kun nähdään, että molemmt ovat vetäneet miekat esiin, silloin on vahvistettava ja muistettava vallit’. Stercken ja die schutten voidaan nähdä myös “muurien vahvistamisena” ja “piiritysvalleina” eli osana sotilasmetaforaa, jota käsittelin edellisessä konferenssiesitelmässäni, mutta palaan siihen toisella kertaa.

Taistelumiekkailua. (Augsburg, UB Augsburg – Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod. I.6.4to.2, fol. 84v.)

Yllä olevaan pätkään löytyy Peter von Danzigin kirjoittama lyhyehkö selitys eli glossa käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 (fol. 112rv), jonka mukaan vahvistaminen viittaa siihen, että vasen käsi tarttuu säilän keskiosaan, ja vallit siihen, että on suojattava voimakkaasti ja tarpeeksi korkealla; lisäksi on yritettävä lyödä ja pistää vastustajaa ja varottava, jos vastustaja tekee valehyökkäyksen ponnella.

Samoihin säkeisiin on myös anonyymi glossa, joka löytyy käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 (fol. 98r-101v, 123rv, 126rv, ja 102r-103r, Wierschinin editio s. 152-154, 165-166; Wierschin jättää huomiotta sen, että toisen varoasennon lopun ja kolmannen alun sisältävät lehdet ovat väärässä paikassa; digiversiossa lehdet ovat 122 ja 125, ja muu teksti alkaa lehdeltä 97). Tämä edellistä huomattavasti pidempi teksti antaa ymmärtää, että die schutten viittaa Martin Hundfeldin vastaavasta tekstistä tuttuun neljään varoasentoon (die vier hůten mitt dem kurtzen schwert), joista vastustajaa pistetään, ja stercken siihen, että jos vastustaja sitoo aseen, on todettava, onko hän kova vai pehmeä (hert oder waich am schwert), ja toimittava sen mukaan. Tätä seuraa joukko kustakin varoasennosta alkavia esimerkkejä, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta.

Kiinnostavaa tässä on se, että se vaikuttaa muodostavan oman Liechtenauerin säkeistä itsenäisen kokonaisuutensa, mikä ei ole sinänsä tavatonta, sillä runosäkeillä on – kuten Lecküchnerilläkin – lähes paratekstuaalinen funktio sisällyluettelona. Genren näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin se, miten teksti eroaa Liechtenauerin esitystavasta siinä, että teksti jakaantuu varoasentohin, ja että varoasennot on numeroitu yhdestä neljään eikä nimetty enemmän tai vähemmän kummallisilla nimillä. Näiltä osin kyseessä on sama formaatti, joka tavataan myös vanhimmassa tunnetussa lähteessä eli I.33:ssa, ja henkisesti lähellä yhtä lailla varhaisen Fiore dei Liberin numeroituja mestareita, joiden alle liikkeet ja vastaliikkeet on järjestetty.

Dies Mediaevales 2019 (konferenssiraportti)

|

Olin loppuviikosta Jyväskylässä Dies Mediaevales 2019 -konferenssissa, jonka tämänkertainen teema oli “kriisit”.

Konferenssi alkoi torstaina. Outi Merisalon alkusanojen jälkeen ensimmäisen keynote-luennon piti Albrecht Classen, jonka aiheena oli myöhäiskeskiajan henkinen kriisi paradigmamuutoksena.

Oma esitelmäni “Sodankäynti metaforana keskiaikaisessa miekkailuterminologiassa” oli onnekseni ensimmäisenä ensimmäisessä sessiossa, joten sain sen heti pois alta. Samassa sessiossa Elina Terävä puhui Raaseporin linnan löydöistä ja Andrew Pattison metsästävistä kirkonmiehistä. Kuulijoita oli paikalla mukavasti. Omasta aiheestani käydyt keskustelut niin keskustelulle varattuna aikana kuin myöhemmin tuopin äärellä osoittautuivat varsin hedelmällisiksi.

Elina Terävä puhuu Raaseporin varusesineistä.

Myöhämmin iltapäivällä osallistuin sessioon, jossa Erika Pihl puhui itselleni entuudestaan tuntemattomasta mutta äärimmäisen kiinnostavasta Le Roman de Silence -teoksesta. Samassa sessiossa Katja Fält käsitteli ruumista keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa, ja Leena Valkeapää puhui Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten tutkimusretkikuntien materiaalin kaatuneesta julkaisuhankkeesta.

Vastaanoton jälkeen torstai-ilta jatkui pubiruoan sekä vanhojen ja uusien tuttujen kanssa.

Turun tuohikirjeen alkua.

Perjantain plenaarissa Janne Harjula käsitteli kirjallista viestinnätää keskiajan Suomessa. Erityisen kiinnostava oli Turun tuohikirjeen transkriptio ja sen tulkitsemisen problematiikka (SKAS-lehden alustava artikkeli aiheesta löytyy täältä).

Aamupäivän istunnossa Harri Hihnala kertoi Sirpa Aallon kanssa kirjoittamansa artikkelin ”Saagat tuntevat Suomen kuninkaat” – pseudohistoriallisesta kirjoittelusta Suomen muinaisuudesta” taustoista. Aiheesta löytyy myös blogikirjoitus Glossan blogista, jonka kommentointi jouduttiin sulkemaan sinne eksyneiden kommentaattorien uhkaavan käytöksen vuoksi.

Iltapäivällä opin Kirsi Kanervan esitelmästä, että (Eyrbyggja sagan mukaan) maistamalla haavasta vuotanutta verta voi todeta sen olevan holblóð eli “onteloverta”, minkä perusteella voidaan todeta uhrin saaneen kuolettavan haavan. Lauri Ockenström puolestaan puhui keskiaikaisista talismaaniohjeista, mitä seurannut keskustelu ohjekirjallisuuden ja niiden käytön suhteesta oli äärimmäisen kiinnostavaa sekä tutkimusintressieni eli artes-kirjallisuuden että muiden kirjallisten harrastusteni kannalta.

Kahvitauon jälkeen myönnettiin Glossa ry:n Valoisa keskiaika -kunniamaininta dosentti Georg Haggrénille. Konferenssi-illallinen nautittiin Alvar Aalto -museossa. Kohokohta oli Minja Niirasen ja Pekka Toivasen musiikkiesitys, jonka ohjelmistossa oli muun muassa Walther von der Vogelweide ja Piae Cantiones Hemminki Maskulaisen suomennoksina.

Konferenssin viimeisestä, Virpi Mäkisen pitämästä keynote-luennosta otin talteen kiinnostavia kirjallisuusviitteitä siitä, miten kerjäläisiin tulisi suhtautua (mm. tämä ja tämä).

Kiitokset viekä tätäkin kautta järjestäjille, avustajille, puhujille ja osallistujille!