Avainsana-arkisto: Anu Lahtinen

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

|

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

|

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Anita Geritz: Ei artikkelipino, vaan yhtenäinen teos – ajatuksia kirjan toimittamisesta

|

Moni tieteellinen kirja ei ole vain yhden kirjoittajan kädenjälkeä, vaan koostuu useista eri tutkijoiden artikkeleista. Artikkelit liittyvät yhteiseen teemaan, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmista ja saattavat olla aiheeltaan varsin tarkasti rajattuja. Miten tällainen kirja syntyy?

Vuosi sitten olisin todennäköisesti vastannut jotain sen suuntaista, että kirjan toimittajat keräävät joukon samantyyppisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden artikkeleita yhteen, antavat artikkelipinolle nimen, ja kirja on melkeinpä siinä. Olin tässä vaiheessa lukenut useita teoksia, joiden kohdalla tämä kuvaus ei jälkeenpäin ajatellen ole millään muotoa riittävä, mutta en mitä ilmeisemmin ollut ajatellut asiaa kovin tarkasti ennen kuin pääsin tänä vuonna tutkimusapulaisen toimessa avustamaan tällaisen kirjan viimeistelyssä.

Kyseinen kirja, Anu Lahtisen ja Mia Korpiolan toimittama Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe (Brill, 2017), koostuu artikkeleista, jotka käsittelevät eri näkökulmista kuolemaa, siihen liittyviä uskomuksia ja kuolemaan valmistautumista keskiajan ja uuden ajan alun Pohjois-Euroopassa. Myöhemmin ilmestyvä toinen osa tulee käsittelemään kuolemaan valmistautumista oikeudellisesta näkökulmasta saman aikakauden puitteissa.

Oli minun kannaltani onnekasta, että aiempi sumea käsitykseni ei vastannut kirjan toimittamisen todellisuutta. Mikäli olisin ollut oikeassa, ei minun työpanostani olisi tarvittu! Tehtäväni koostuivat verrattain teknisistä asioista: oikoluin ja yhdenmukaistin kirjan tekstiä ja viitteitä, kokosin kirjan bibliografian ja avustin kirjan indeksoinnissa. Samalla pääsin ensi kertaa seuraamaan kirjan toimittamista lähempää. Ymmärsin nopeasti, ettei Dying Prepared -tyyppinen kirja ole vain nippu artikkeleita, vaan kokonaisuus, jonka luominen vaatii työtä.

Oma työpanokseni oli osa tätä prosessia, jossa artikkelit nivottiin yhteen yhdeksi teokseksi, mutta kyseinen työ oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Kirjan artikkeleissa kirjoittajat viittasivat muun kirjallisuuden ohella myös toistensa samassa kirjassa oleviin artikkeleihin. Seitsemän artikkelin lisäksi kirjasta löytyy perusteellinen johdanto sekä yhteenvetoluku – näissä artikkelit kytketään vielä selvemmin toisiinsa sekä kirjan aiheeseen liittyviin laajempiin kehityslinjoihin, kuten Pohjois-Euroopan uskonnollisiin muutoksiin ensin kristillistymisen ja sitten reformaation myötä. Siispä jo kirjoitusvaiheessa kirjaa käsiteltiin kokonaisuutena.

Tämän jälkeen tulivat ne viimeiset silaukset, jossa varmistettiin, että kirjasta tuli myös yksityiskohdiltaan yhtenäinen. Kustantajan tyyliohjeistukset, joiden mukaan artikkelien kirjoitusasu ja viitteet yhdenmukaistettiin, varmistivat, että kirjasta tuli paitsi sisäisesti myös sen julkaisusarjaan (The Northern World) verratessa johdonmukainen. Bibliografiakin oli tässä kirjassa koko teokselle yhteinen: yksittäisissä artikkeleissa keskeisimmät sekä useammassa artikkelissa toistuneet lähteet ja tutkimuskirjallisuus ilmoitettiin yhdessä bibliografiassa kirjan lopussa. Indeksiin kerättiin samalla periaatteella kaikista artikkeleista kirjan tärkeät termit.

Siinä missä viitteet ja bibliografia olivat minulle opinnäytetyöstä pienempimuotoisesti tuttuja, oli indeksointi täysin uutta. Viimeisistä työvaiheista indeksi tuotti kenties eniten töitä – sitä tehtiin kolmen voimin sen jälkeen, kun kaikki kirjoittajat olivat lähettäneet omasta artikkelistaan tekemänsä asiasanalistat. Indeksointiprosessi ohjasi ajattelemaan kirjaa uudesta näkökulmasta, lukujen eri aiherajausten sijaan käsitteiden kautta: näistä monet, kuten kuolemanpelko, pelastus, testamentit, hautaukset ja kuolleiden muistaminen olivat kautta koko kirjan läsnä.

Vaikka usein kävisikin niin, että jotain aihetta tutkiessa päätyy lukemaan artikkeleista koostuvista teoksista vain yksittäisiä lukuja, on iloista tajuta, kuinka paljon kyseisiin kirjoihin panostetaan myös kokonaisuuksina, jolloin niitä on mielekästä myös sellaisina lukea.

Kirjoittaja on historian perustutkinto-opiskelija, joka on työskennellyt tutkimusavustajana Turun oikeushistorian professori Mia Korpiolalle. Lisätietoja teoksesta Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe http://www.brill.com/products/book/dying-prepared-medieval-and-early-modern-northern-europe

Anu Lahtinen: Opiskelua sosiaalisessa mediassa

|

Yksikössämme on suunnitteilla muutamia kursseja, joissa blogit ja sosiaalinen media ovat osa kurssin sisältöä. Kokoonnuimme juuri opetusteknologian edustajan kanssa ja pohdimme, millaisia asioita on otettava huomioon, jos esimerkiksi käsittelemme historiallisia tapahtumia twitterissä.

Viime vuosina on nähty muutamiakin hankkeita, joissa osin kuvitteelliset, osin todelliset historian toimijat ovat heränneet henkiin twitterissä. #sota39 toi esiin suomalaisten ääniä niin YLEn, koulujen kuin yksittäisten tutkijoiden ja harrastajien kautta. Itsekin osallistuin siihen tuolloin Hyvinkään seudun historian tutkijana twittertilillä Eva_T_dt. Myöhemmin on nähty hieno #titanicilla -twittertarina, ja esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 3/2016 uutisoi useista kokeiluista.

Esimerkkejä talvisotaa käsitelleistä #sota39-twiiteistä. Mukana oli mm. YLEn oma #sota39-hanke, minkä lisäksi mm. Siilinjärven koululaiset osallistuivat aktiivisesti omilla twitter-hahmoillaan. Eva_T_dt liittyi Hyvinkään seudun historia -hankkeeseen, Claude Holman havaintoja taustoitti Turun yliopiston historioitsija. Kuvakaappaukset Anu Lahtinen.

Historiallisten tai kuvitteellisten henkilöiden tuominen sosiaaliseen mediaan vaatii oman miettimisensä, lyhyesti sanottuna on mietittävä historiantutkijan etiikkaa. Millaisia asioita voi tuoda esiin, milloin on nimenomaan paikallaan käyttää historiallista henkilöä kertomassa omin alkuperäisin sanoin kokemuksiaan, milloin taas on ehdottomasti paikallaan häivyttää henkilötiedot? Pohdimme myös kurssin suunnitteluprosessia ja sitä, mitä täytyy miettiä valmiiksi ja mitä voi muokata kurssin aikana.

Näistä asioita on keskusteltava opiskelijoiden ja opettajien kesken kurssin alussa, eikä meillä ainakaan tällä hetkellä ole valmiita vastauksia; mutta aiempien kokeilujen hienosti eläytyvät tarinat tuntuvat osoittavan, että kokeilu on sen väärtti. Somen käyttö ei ole itsetarkoitus. Keskeistä on se, että twiittejä varten on mietittävä lähdekritiikin, tutkijan etiikan, viittaamisen ja tiedon popularisoinnin isoja kysymyksiä. Samalla voidaan kertoa menneisyydestä laajemmallekin yleisölle kuin saman kurssin osanottajille.

Lisää suunnitelluista aiheista ja kursseista myöhemmin tällä kanavalla, ja tietysti sosiaalisessa mediassa.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma) ja blogissa mainitun Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, jolla on myös oma twitter-tili os. twitter.com/anulah.

Anu Lahtinen: Digitoidut kuvat – löytöjä ja lähdekritiikkiä

|

Digitoitujen kuvien tarjonta ja hyötykäyttö on kasvanut viime vuosina nopeasti. Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessani oli huikeaa seurata, millä vauhdilla muistiorganisaatiot ovat digitoineet kuvia. Niitä on ainakin periaatteessa helppo etsiä esimerkiksi Finnan (finna.fi) kautta, missä on lukemattomien eri museoiden, arkistojen ja kirjastojen kokoelmia. Joku tärkeä Hyvinkään historiaa valaiseva kuva saattaa fyysisesti sijaita toisella puolella maata, mutta hakemalla vaikkapa kuvia  avainsanalla ”Hyvinkää + olympiatuli” tai ”Hyvinkää + työväentalo” saa näkyviin monipuolisesti kuvia.

Vaikka kaikkia kuvia ei käyttäisikään kuvituksena, ne jo itsessään tarjoavat tutkijalle tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi tämä kuva Hyvinkään työväentalon rakentamisesta tarjoaa tietoa rakennusvaiheesta, enkä olisi sitä koskaan osannut tai ehtinyt lähteä Työväen Arkistosta erikseen hakemaan. Nyt kuvaa ja sen rakennusta voi verrata helposti Finnan kautta löytyviin muihin kuviin, jotka sijaitsevat Hyvinkään kaupunginmuseossa.

Kun kuvamäärä on suuri ja kuvat on arkistoitu ja luetteloitu eri tavoin, tulee toisaalta vastaan uusia ongelmia. Kuvien yhteyteen on merkitty vaihtelevasti lisätietoja, josta tutkimuksessa usein puhutaan ”metatietona”: mistä kuva on, kuka sen on ottanut, keitä siinä esiintyy, miltä vuodelta se on, millaisiin aiheisiin (olympiatuli, työväentalo) se liittyy. Nämä tiedot ovat usein tarpeellisia, jotta haku onnistuisi. Ne ovat väistämättä kuitenkin puutteellisia ja joskus myös virheellisiä. Kuvahakuja tehdessäni olen löytänyt Hyvinkään villatehtaisiin tai työväentaloon liitettyjä kuvia, jotka eivät mitenkään ole voineet olla Hyvinkäältä. Ei ole myöskään poikkeuksellista, että sama kuva on eri kokoelmissa ajoitettu aivan eri vuosikymmenelle.

Tämä ei ole yleensä digitoijan tai digitoinnin vika sinänsä, vaan kuvakokoelmissa on voinut olla alun perin vajaita tietoja. Digitoinnin yhteydessä ei useinkaan ole ollut varaa ja aikaa erikseen selvitellä kuvien taustoja tai yhtenäistää hakusanoja. Samalla, kun digitoidut kuvat avartavat valikoimaamme ja lisäävät tietojamme, metatietojen sekaannukset muistuttavat,  miten vaikeaa oikeastaan on valita sopivat asiasanat ja tiedot kuvan yhteyteen.

Kaikki samaa aihetta esittävät kuvat, joissa on hiukan erilainen asiasana, eivät välttämättä löydy, vaikka sitkeästikin yrittäisi. ”Olympialaiset + soihtu + Hyvinkää” tuottaa hakuna hiukan eri tuloksen kuin yllämainittu ”Hyvinkää + Olympiatuli”.  Hyvinkää-kirjan osalta huomasin jälkikäteen, että olympiatulen vierailusta olisi ollut olemassa kuva, jossa soihtua kantaa myöhempi ministeri, ”Hyvinkään oma poika” Olavi J. Mattila. Olisi ollut hauska käyttää kirjassa kuvaa, jossa yhdistyivät sekä suuri urheilutapahtuma että merkkihenkilö. Kuvitusta etsiessäni käytin kuitenkin hiukan erilaisia hakusanoja, ja Mattilan valokuva jäi katveeseen.

Jos hakusanat eivät tuota tulosta, se ei siis vielä tarkoita etteikö kuvia olisi, niissä vain ei ole juuri niitä avainsanoja, joita kirjoittaja etsii. Edelleen on hyvä muistaa, että on tavattoman paljon kuvia, joita ei ole ollenkaan digitoitu, tai niitä ei ole voitu laittaa julkiseen hakuun esimerkiksi tietosuoja- tai tekijänoikeussyistä. On myös todennäköisempää, että digitoiduissa asiasanoissa on nimetty merkittävä poliitikko, kuten vaikka Mattila, muttei välttämättä kuvissa esiintyviä tavallisempia hyvinkääläisiä henkilöitä.

Kokoelmien hoitaja ei voi käyttää kaikkea aikaa metatekstien kirjoittamiseen ja asiasanojen keksimiseen. Ja hakijan tavoitteesta riippuu, riittääkö mikä tahansa kuvalöytö vai pitäisikö saada kattava otos.  Tämän lastun esimerkit ovat melko harmittomia ja helpot tarkistaa. On silti hyvä miettiä, mitä kaikkea haussa ehkä menee ohi ja millaisia tulkintavirheitä voi tulla, jos hyväksyy hakutulokset ja asiasanat sellaisinaan.

Kun pikahaulla nopeasti löytää ”ainakin jotain”, voi tulla olo, että äkkiähän tämä hoituu. Historiantutkijan perustyökalut, kriittinen lähteen tarkastelu ja rauhallinen tietojen vertailu, ovat silti digitoitujen aineistojen parissa yhtä tarpeellisia kuin paperistenkin kokoelmien maailmassa. Jos digitoidut lähteet edustavat historioitsijalle omansalaista digiloikkaa, on lähdetyön ja metodiopetuksen tärkeää kulkea siinä rinnalla.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka julkaisi syksyllä 2017 Hyvinkään seudun historian yleisesityksen (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia) ja käsittelee Hyvinkään seutua ja sen historiaa myös blogissa Hyvinkään harjumailta.