Sami Moisio.

Ruralia-instituutissa tehdään arvokasta tutkimusta koskien Suomen aluekehitystä ja ylipäätään epätasaista aluekehitystä. Kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa alueellisista eroista on tullut viime vuosien aikana jälleen kuuma teema.

Globalisaation edellinen vaihe, joka alkoi 1980-luvulla ja on alkanut asteittain muuntua Yhdysvaltain ja Kiinan teknologiakiistojen, COVID19-pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena, tuotti ja kasasi satumaisia rikkauksia, mutta myös kasvatti sosioekonomisia ja alueellisia eroja.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana erot menestyvien ja vähemmän menestyvien paikkojen ja alueiden välillä ovat tulleet esille myös Suomessa. Vasta Venäjän hyökkäyssota ja Suomen itärajan sulkeutuminen kuitenkin nostivat aluekehityksen poliittisen keskustelumme yhdeksi keskeisteemaksi.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuoden 2022 helmikuussa on johtanut perinteisen geopolitiikan paluuseen aluepoliittiseen keskusteluun. Globalisaation edellisen vaiheen suurkaupunkien merkitystä valtioiden taloudellisen menestyksen tuottamisessa korostanut sekä monenlaisia maaseutuja kovasti kurittanut ”Piilaakso-geopolitiikka” ei ole tietenkään kadonnut mihinkään. Mutta Venäjän sotilaallisen uhan korostaminen on tuonut Suomen aluekehitystä koskevaan keskusteluun uudenlaisen turvallisuuspoliittisen vireen.

Jonkinlaista uutta aluekehittämisideointia saattaakin olla kehittymässä. Noiden ideoiden kääntyminen aluekehitykseen aidosti vaikuttaviksi toimenpiteiksi vaatisi kuitenkin laajoja ja pitkäkestoisia julkisia ja yksityisiä investointeja. Julkisia investointeja tarvitaan, jotta yksityinen pääoma kanavoituu Suomen alueille.

Joskus globaalin geopolitiikan heijastumat hämmästyttävät. En olisi itse uskonut kymmenen vuotta sitten, että Euroopassa ja Suomessa aletaan keskustella uudelleen teollisuuspolitiikasta tai teollisen tuotannon palauttamisesta näille alueille. Juuri nyt on kuitenkin käynnissä siirtymä, jossa tuotantoketjuja pidentäneen talousglobalisaation monikymmenvuotinen jakso on tulossa päätökseen.

Euroopassa todistetaan alueellisen teollisuuspolitiikan uutta tulemista. Esimerkiksi Saksa ja Ranska investoivat voimakkaasti vihreän siirtymän teollisuuteen. Samaan aikaan EU rakentelee eri tuotannonaloille teollisuusstrategioita – enemmän taikka vähemmän Yhdysvaltoja mukaillen.

Myös Suomessa on herätty tähän kehitykseen. Kestävän tuotannon houkuttelemiseksi on alettu suunnitella investointeja ja verohuojennuksia. Olen itsekin ehdottanut, että Suomeen pitäisi saada aikaiseksi kestävyyssiirtymään liittyvä teollisuuspoliittinen kokonaisohjelma, joka pitäisi sisällään alueelliset teollisuusstrategiat. Näin myös maamme pienet ja keskisuuret keskukset ja niitä ympäröivät maaseutualueet voisivat päästä mukaan uuteen valtiolliseen teollisuuspolitiikkaan.

Suomessa maailman nopeaan muutokseen on liittynyt jonkinlaista hajataittoa. Hallitus haluaa houkutella Suomeen uusia teollisia investointeja, mutta samaan ollaan kiinni globalisaation edellisessä vaiheessa ja vastustetaan yhteisten EU-vetoisten teollisuuspoliittisten rahastojen luomista. Näitä kuitenkin tullaan nähdäkseni lähivuosina tarvitsemaan, jotta uutta teollisuutta saadaan Suomeenkin rakennettua.

Esimerkiksi Saksan ja Ranskan massiivisen valtiontukipolitiikan vastustaminen on täysin ymmärrettävää pääomien vähyydestä kärsivän ja EU:n sisämarkkinoiden toimivuutta korostavan pienvaltion näkökulmasta. Mutta EU-rahastot on mahdollista saada toimimaan myös järkevällä tavalla. Niistä voisi parhaimmillaan tulla Suomen ja sen alueiden kehitystä tukeva voima.

Sami Moisio

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston aluesuunnittelun ja -politiikan professori. Hän toimii matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaanina ja Ruralia-instituutin johtokunnan varapuheenjohtajana.

Kolumni on julkaistu myös Ruralia-lehdessä 1/2024 (PDF).