Kuukausi: marraskuu 2020

Torstai-iltana olin hieman väsynyt, enkä aivan täysin päättänyt lähdenkö mukaan eräiden retkikuntalaisten pyrkimykseen kiivetä Kapkaupungin toisen merkittävän vuoren, Lion’s Headin, huipulle. Päivän valjettua jälleen kauniina oli selvää, että se menisi hukkaan odotellessa.

Ajoimme taksilla vuorelle nousevan polun alkupisteeseen. Tomuinen ja sorainen tie nousi tasaisessa kulmassa ylöspäin ja aurinko porotti kirkkaasti. Kiitin leveälieristä safarihattuani hyvästä suojasta. Lion’s Head on viereisen Pöytävuoren tapaan alaosastaan vaaleasta graniitista ja yläosastaan vaakakerroksellisesta hiekkakivestä koostuva vuori, mutta tätä kapeampi ja terävähuippuisempi. Polku kiertää spiraalimaisesti rinnettä ylös, joten maisemat ovat jatkuvasti mahtavat. Nyt etelän keväässä kukkivat kaikki Kapin endeemisen floran kasvit, jotka tuoksuvat voimakkaasti. Perhoset ja linnut hyödyntävät tätä varantoa.

Polku kapeni hiljattain, kunnes se alkoi koostua pelkistä paljaista kallionkielekkeistä ja –koloista. Kasvillisuus madaltui ja muuttui pittoreskimmaksi. Jyrkimpiin nousuihin oli asennettu kiinteät metalliset tikapuut. Se oli miellyttävää, sillä näistä molemmista paikoista oli heti reitin vieressä jyrkkä ja pitkä pudotus. Leijonan kaulan yläpuolella oli miellyttävintä edetä käsiä avuksi käyttäen. Kylmä ei päässyt yllättämään. Huipun tasanteelta 669 metrin korkeudesta näkyvä maisema on ihastuttava. Meren hiekkaiset alueet näkyivät turkooseina ja kelppimetsät tummina. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään. Perhoset ja linnut lepattivat leppeässä ilmassa.

Laskeuduimme vuorelta lähtöpaikkaan ja edelleen jalan merenrantaan, joten saimme hyvän kuvan vuoren korkeudesta.

Heti kuultuamme viivästyksestä retkikunnan johtaja esitti toiveen melomisesta Kapin ympäristössä. Tänä aamuna olosuhteet olivat siihen otolliset. Kellään osallistujista ei ollut logistiikkaan liittyviä rientoja ja sää oli suotuisa tuulen tyynnyttyä. Paikallisen kajakkiretkiyrityksen lähdöt ovat joka tapauksessa hyvissä ajoin aamuisin. Puimme yrityksen tiloissa melontaliivit ja siirryimme rannalle. Merelle lähdettiin puoli seitsemältä kaksikkokajakein ja kuppimaisin hiilikuitumeloin. En muista, olenko aikaisemmin ollut sellaisessa, mutta kuppimelaa en ainakaan ole kotimaassa käytellyt. Mikan ja minun muodostama tiimi liikkui joka tapauksessa sulavasti ja olimme tietysti hyvin nopeita.

Aamuaurinkoinen maisema oli hyvin kaunis vuorineen ja väreettömine maininkeineen. Iibiksiä, merimetsoja ja lokkeja toimitteli aamuaskareitaan. Ei aikaakaan, kun näimme ensimmäiset afrikanpingviinit uimassa kuin sorsat. Vesi oli tietysti aivan kirkasta, mikä on aina Itämeren rannan asukkaalle suuri hämmästyksen aihe. Pohjassa näkyi hiekkaa ja huojuvia muutaman metrin korkuisia kelppimetsiköitä. Parhain yllätys oli kuitenkin delfiinien ilmestyminen kajakkien ympärille. Mustia eviä välähti nopeasti pinnassa, ja sitten ne uivat pohjan lähellä kajakkien ali. Mainio kokemus. Paikalliset tiesivät kertoa, että nämä ovat lajia Heaviside’s Dolphin, eli suomeksi benguelandelfiinejä. Ne ovat pieniä ja muistuttavat väritykseltään miekkavalasta. Lajin yleisyyttä ei tiedetä, mutta yksilöitä elää ainoastaan hyvin pienellä alueella Afrikan eteläkärjen länsirannalla, joten tilanne ei välttämättä ole hyvä.

Ainakin kolme päivää puhaltanut voimakas tuuli laantui yöllä. Pääsimme sen myötä toteuttamaan erästä varasuunnitelmistamme, eli Kapkaupungin tunnusomaiselle vartijalle, Pöytävuorelle, nousemista. Osa saattueesta kipusi laelle jalan, osa vaijerihissillä. Ei ole kahta samanlaista vuorta, ja Pöytävuorikin on omanlaisensa. Yllättävää kyllä, sen vaaleasta hiekkakivestä tuli mieleen läheisimmin Koli. Molempien hohtavilta kallioilta näkyy karuja kasveja ja sinistä vettä, tässä tapauksessa Intian valtameri sekä Atlantti. Hyväntoivonniemen suunnalla näytti olevan metsäpaloja. Se ei hämmästytä. Sateet ovat jääneet täällä vähäisiksi jo monen vuoden ajan, ja väki toivoisi matalapaineiden vihdoin osuvan myös tähän niemeen. Kuulemma ne kuitenkin kääntyvät aina viime kilometreillä pois. Kuten Suomen korkeapaineilla on tapana. Vedenkäyttäjien tulee tänä vuonna vähentää kulutustaan 20 prosenttia, tai he saavat sakkomaksuja.

Mutta Pöytävuori! Täytenä yllätyksenä minulle (tuskin monelle muulle matkakohteeseensa paremmin perehtyneelle) tuli se, että Kapkaupungilla on oma kasvimaantieteellinen alueensa, ja koko muu maailma saa tyytyä vain viiteen sellaiseen. Nämä kasvit ovat jäänteitä Etelämantereen muinaiskasvillisuudesta, ajalta kun myös se oli vielä kasveille suotuisaa. Pelargoniat, liljat ja kaikenlaiset oudot mehikasvit ovat täällä yleisiä.

Pöytävuoren hiekkakivet seisovat vaaleilla porfyyrisillä graniittikallioilla, joita kävimme tarkastelemassa viehättävän valkohiekkaisen rannan tuntumassa. Tuulieroosio, eli näissä oloissa jatkuva hiekkapuhallus, oli syönyt graniitin pintaan veikeitä kuoppia. Päivä oli kohtalaisen reipas, askelmittariin kertyi 21992 askelta.

Ei muistiinpanoja tältä päivältä.

Tänään varmistui, että olemme täällä vielä ainakin viikon. Säätila Itä-Antarktiksella on niin huono, että laskeutuminen olisi mahdotonta. Vietämme siis nyt aikaa täällä. Monella etelään matkaavalla retkikunnalla aika kohteessa on valmiiksi tiukalla, ja sää haukkaa mahdollisesti muutamista käytettävissä olevista viikoista osan. Tämä on kuitenkin normaalia etelän keväässä. Geologinen näytteenottomme ei tästä vielä kärsi, kunhan vain saisimme riittävästi hyvän sään päiviä sitten perillä.

Aamupäivä kului kaupungilla kävellen (uusilla sandaaleilla) ja lintuja sekä satama-altaissa pyöriviä turkishylkeitä ihmetellen. Päivän päätapahtuma oli Antarktikselle operoivan yhtiön tiloissa tapahtunut lentobriefing. Siellä käytiin läpi lennon kulku, matkatavaroiden sijoitteluun, pakkaukseen ja merkitsemiseen liittyvät seikat. Neuvottiin myös turvallinen toimintatapa sinisen jään lentokentällä.

Kapkaupunki on edelleen kaunis, mutta tänään tuulee hyvin lujaa. Kuiva ja lämmin ilmakin tuntuu viileältä rajuissa puuskissa. Tuskin osaan kuvitella oikein, miltä keli näyttää nyt 4200 kilometriä etelämpänä.

Nyt olemme liikkeellä. Kotimaassa alkoi juuri lauantaina marraskuinen vesisade, kun tapasimme retkikunnan jäsenten kesken lentokentällä. Sain lopulta valikoitua tavarani pieneen käsimatkatavaroissa kulkevaan päiväreppuun. Tulevat viikot näyttävät, osuivatko valinnat oikeaan. Ainakin nyt matkatavarat tuntuvat koostuvan pääasiassa elektronisista laitteista ja niiden latureista.

Lensimme Frankfurtiin ja edelleen yölennolla Kapkaupunkiin. Jo ennen matkoja oli tiedossa, että jatkolentomme Etelä-Afrikasta Antarktikselle on siirtynyt sääolojen vuoksi. Laskeutuessa näimmekin meitä myöhemmin kuljettavan koneen kentällä, ilmeisesti odottamassa sään paranemista etelässä. Meillä on siis tiedossa vähän pidempi pysähdys Kapkaupungissa.

En ole ennen käynyt päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa. Maanosa on hyvin kaunis, ilmasto miellyttävä, ruoka herkullista ja asukkaat ystävällisiä. Lämpötila on ilmeisesti tosin tänään poikkeuksellisen alhainen, vain vähän reilu +20. Ei kuitenkaan tunnu katastrofilta odotella täällä hetki. Pidempää pysähdystä ajatellen täytyy silti kuitenkin ehkä varustautua uudestaan hankkimalla kevyemmät sandaalit ja uimapuku. Olinhan varautunut hellesäiden sijasta pikemminkin viimaan ja pakkaseen.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolme vuotta FINNARP 2017 –retkikunnasta ja omistakin seikkailuistani antarktisessa kesässä. Syyskuussa 2020 avautui myös uusi vuoden mittainen Antarktika-näyttely Luonnontieteellisessä museossa. Tämä lienee juuri sopiva ajankohta lisätä tutkimusmatkan aikaiset päiväkirjamerkintäni tänne blogiin. Päivitän ne tänne kolmen vuoden viiveellä 5.11.2020 lähtien: kunkin päivän muistiinpanot ilmestyvät luettavaksi kello 6 aamulla Suomen aikaa.

Olen vanhan tutkimusmatka- ja löytöretkikirjallisuuden ja niissä esiintyvien arkikuvausten suuri ystävä. Noudatan siksi harvinaistuvaa lähestymistapaa ja julkaisen nämä merkinnät toimittamattomassa asussa, siinä muodossa mihin ne retkikunnan aikana jäivät. Muistiinpanot kattavat myös Etelämantereella oleskelun ulkopuolisia kuvauksia –alkavathan historialliset Endurancen, Framin tai Norselin matkojen kuvauksetkin jo kotisatamasta.

En ole osaa sanoa, koska aloin toivoa näkeväni Antarktiksen joskus omin silmin. Siitä on joka tapauksessa kauan. Ajatus muuttui jollain tasolla realistiseksi silloin, kun aloin työskennellä Luomuksessa Arto Luttisen kanssa Karoon magmaprovinssiin liittyvässä akatemiaprojektissa: tuon provinssin toinen puolisko sijaitsee Afrikassa ja toinen Etelämantereella. Eräänä kevättalvisena päivänä, tuli vastaan artikkeli, joka yhdistettynä silloisiin tutkimuskysymyksiini muodosti hyvin kiinnostavan avoimen kysymyksen. Tuo Kuningatar Maudin maan Schircmacher Oasis –nimisen nunatakin juonia käsitellyt ajatus lisättiin tutkimusrahoitushakemukseen. Niinpä sitten eräänä syyspäivänä, ruskan ollessa komeimmillaan, saimme Suomen akatemialta mandaatin kenttätöihin Etelämantereella.

Etelämanner on maapallon mittakaavassa koskemattomin kuviteltavissa oleva alue. Jotta se säilyy sellaisena, kaikki halukkaat eivät milloinkaan voi vierailla siellä. Minusta meillä harvinaisen etuoikeuden käyttäneillä on siksi moraalinen velvollisuus jakaa näkemäämme. Se on tämän muistelun pääasiallinen motivaatio.

Yritin valita kuvitukseksi näyttävien maisemien lisäksi sellaisiakin kuvia, jotka näyttäisivät retkikuntaelämästä sellaisiakin puolia, joita näkee harvemmin. En tiedä, onnistuinko siinä. Joka tapauksessa on sanottava, että laadukkaiden valokuvien ottaminen etelässä on hankalampaa kuin voisi kuvitella. Ylivalotuksen riski on tietysti usein ilmeinen, ja siihen osasi etukäteen varautua. Kotipuolessa en kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että voimakkaasti tummennettujen ylävuoristolasien ja sivultakin suojattujen ylävuoristolasien läpi kuvaaminen on välillä haastavaa, eritoten silloin kuin ne ovat sisäpuolelta huurtuneet hienolle huipulle kiipeämisen jäljiltä. Säätöjen muuttelemisen haluaa usein minimoida, jos sitä ei onnistu tekemään viimanpitävät rukkaset kädessä. Rukkasilla säätää helposti muutakin kuin oli tarkoitus – ja minulla jäi ainakin kerran linssi manuaalitarkennukselle enkä huomannut sitä kakkuloitteni läpi kuin vasta kuvia koneelta tarkasteltaessa. Niin että tunnustukseni niille, jotka saavat päivästä toiseen hienoa jälkeä aikaan.

Kiitän retkikuntatovereitani ja muita etelässä yhdessä eläneitä avusta ja hyvästä seurasta! Viralliset retkikuntaraportit ja toimintakertomus FINNARP 2017 –retkikunnasta ovat luettavissa Finnarpin sivulla.