Tekijä: Hannele T Savolainen

Julkaistu

Tekstityö radioäänen takana

 

”Nykymaailmassa toimittajan pitää kyetä tekemään kaikkea”, kuvaa kokenut radiotoimittaja Matti Airaksinen. Siinä missä ennen media-alalla oli selkeämmin eriytyneitä osa-alueita, kuten kuvaajat, käsikirjoittajat ja puhujat, nykyään toimittajan pitää hallita kaikkia näitä osa-alueita.

Lukiossa kuvataidetta ja radiotyötä opettavalla Matti Airaksisella on takanaan 15 vuoden kokemus radiotoimittajan työstä. Hänen mukaansa työ radiossa vaihtelee sen mukaan, keskitytäänkö viihteellisemmän vai asiapitoisemman sisällön tuottamiseen. On kuitenkin selvää, että mikrofonin eteen ei mennä kylmiltään, vaan suunnittelu ja valmistautuminen on välttämätöntä ja omalla tavallaan kokoaikaista. Airaksinen kuvaa työtä vaativaksi: “Olet koko ajan työmoodissa. Aivot prosessoivat, miten asioita voisi käsitellä seuraavassa lähetyksessä, mikä on todella kuluttavaa”.

Ei pelkkää puhetta

Vaikka puhe onkin radiotoimittajan työn näkyvin ja keskeisin osa-alue, ei se yksinään riitä. Teksteillä on oma roolinsa ohjelman valmistelussa ja jälkityössä. Jokaisella toimittajalla on oma tapansa suunnitella tulevaa lähetystä. Airaksinen ei kirjoita ajatuksiaan kovinkaan perusteellisesti auki, vaan hän suosii ranskalaisia viivoja. On tärkeää kirjata itselleen ylös käsiteltäviä asioita, tärkeitä pointteja ja soitettavia kappaleita. Täysin käsikirjoitettua radiopuhe ei kuitenkaan voi olla, jotta se ei kuulostaisi tylsältä ja puisevalta. Omat muistiinpanot eivät voi olla pitkälle työstettyjä senkään takia, että niihin on jätettävä reagointivaraa. Etenkin haastattelutilanteissa on oltava valmiina reagoimaan siihen, mitä toinen sanoo: haastateltava voi viedä tilannetta toiseen suuntaan, jolloin täytyy olla valmis luopumaan ennakkosuunnitelmista.

Airaksinen ei koe kirjoittamista vahvaksi puolekseen, ja uskoo saman pätevän muihinkin radiotoimittajiin: “Tekstin tuottaminen kirjallisessa muodossa ei ole varmaan monenkaan vahvuus. Nimenomaan puhuminen on se, miksi sitä työtä tehdään.” Jonkun verran tekstejä kirjoitetaan kuitenkin myös julkaistavaksi somekanaviin ja muille alustoille radio-ohjelman esittelyiksi. Tekstien tavoitteena on saada ihmiset kuuntelemaan ohjelmaa, joten niiden on oltava informatiivisia, kiinnostusta herättäviä ja napakoita. Tässä korostuu se, kuinka monipuoliseen työhön radiossa on kyettävä: “Pystyt myös tuottamaan, et ole pelkkä puhuva pää.”

Tärkeintä on kyky jäsentää nopeasti

Radiotoimittaja saattaa joutua työssään kahlaamaan läpi laajankin tekstimassan perehtyessään tuleviin puheenaiheisiin ja vierailijoiden taustoihin. Seulomista tarvitaan esimerkiksi, kun toimittaja lukee ihmisten kirjoittamia toiveita ääneen ohjelmassaan. Toiveet ovat usein pitkiä ja epäselvästi ilmaistuja, joten niitä ei voi lukea sellaisenaan. Lisäksi on muistettava toimittajan vastuu sanomisistaan, silloinkin kun siteerataan toisen kirjoittamaa tekstiä. Airaksinen korostaakin uudelleenmuotoilun tärkeyttä työssään: ”Radiotoimittaja tarvitsee kykyä jäsentää asioita mielenkiintoisesti ja ilmaista ne tiiviisti myös kirjallisessa muodossa”.

Uudelleenmuotoilua tarvitaan myös vieraskielisten tekstien kääntämisessä ja uutistekstien työstämisessä. Tekstien kääntäminen tapahtuu usein suorassa lähetyksessä, mikä vaatii nopeutta. Uutistoimittajan puolestaan pitää pystyä ilmaisemaan asiat tiiviisti. Uutisilla on tarkat aikarajat, joten on tiedettävä, kuinka kauan kestää lukea teksti ääneen. Tätä varten toimittajat selvittävät, kuinka monta sanaa he sanovat minuutissa. Näin he osaavat arvioida, kuinka paljon asiaa mahtuu yhteen uutislähetykseen.

Hyvän jäsentämistaidon lisäksi Airaksinen nostaa esille laaja-alaisen yleissivistyksen: “Kun työskennellään radiossa, täytyy olla fiksumpi kuin vastaanottaja, jotta kuuntelijalla on jokin syy kuunnella”. Toimittaja perehtyy käsittelemiinsä aiheisiin syvällisesti nimenomaan kuulijoiden vuoksi – tässä mielessä radiotoimittajakin on eräänlainen asiakaspalvelija. Kun asiakkaita ei näe, heiltä saatu palaute on erityisen arvokasta: “On todella vahva tunne, kun kuulijat lähestyvät viestein ja kertovat, mitä he ovat saaneet ohjelmasta itselleen.”

Niina Kruus, Sylvia Nummelin, Päivi Paavola, Miksu Väkiparta

 

Julkaistu

Taidekonservaattorin työssä tarkkuus on tarpeen

Ateneumin vastaava taidekonservaattori Katariina Johde työskentelee ainutlaatuisten esineiden parissa. Konservaattorintyöhön kuuluu esimerkiksi taideteoksista huolehtiminen, entisöinti sekä niiden kunnosta raportoiminen. Tarkka raportointi valottaa olennaisia seikkoja teoksen historiasta.

Taidekonservaattori Katariina Johde luonnehtii työtään monipuoliseksi ja työpäiviä vaihteleviksi. Teosten konservoinnin ja teosraporttien laatimisen lisäksi hän osallistuu uusien näyttelyiden rakentamiseen ja käsittelee Ateneumin kokoelmien lainapyyntöjä yhdessä muiden työntekijöiden kanssa. Vaikka työ ei itsessään perustu tekstien kirjoittamiseen, erilaiset tekstit ovat kuitenkin olennainen osa työtä. Yksi näistä teksteistä on raportti, johon kirjataan esimerkiksi taideteokselle tehdyt korjaukset tai kuvaukset niiden kunnosta ja sen muutoksista.

Raportin kirjoittamisessa tärkeää on tiivistäminen ja selkeys

Kun työelämässä kirjoitettujen tekstien lukijakunta koostuu pääasiallisesti oman alan ammattilaisista, tekstin on oltava tiivis ja tarkoituksenmukainen. Johde kertoo etenkin teosten kuntoa kuvaavien raporttien noudattavan hyvin samanlaista kaavaa. Raporteissa ei ole tilaa tarinoinnille, ja laajemmat, monen sivun dokumentoinnit ovat hyvin harvinaisia: hyvä teosraportti on yksiselitteinen ja nopeasti luettavissa. Raporttien kirjoittamiselle on muodostunut rutiininomainen kirjoitustapa, johon sisältyy paljon ammattisanaston käyttöä. Alan termistön hallitseminen onkin avainasemassa sujuvien raporttien kirjoittamisessa. Vaikka Johde työskentelee pääosin suomeksi, ei jokaiselle termille välttämättä ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta. ”Suomenkielisessä tekstissä saatan kuvailla vaurion suomeksi ja laittaa sulkeisiin englanninkielisen termin.”

Jos teksti on tarkoitettu muiden kuin alan asiantuntijoiden silmille, ovat kirjoittamisen normit erilaiset. Johteen mukaan ulkopuolisille kirjoittaessa kirjoitusasuun täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Myös käsitteiden avaaminen on tärkeää. ”Jos joku ulkopuolinen lukee raportistani esimerkiksi maininnan ’halkeamia, osittain koholla’, voi hän ajatella teoksen olevan pahemmassa kunnossa, kuin se oikeasti onkaan”, Johde pohtii. Raporttien kirjoittamiseen liittyy suuri vastuu: tekstin monitulkintaisuus tai suoranaiset virheet voisivat johtaa pahimmillaan kohtalokkaisiin väärinkäsityksiin, kun kyse on ainutlaatuisista taideteoksista.

Teoriasta käytännön tekstitaitoihin

Johde kertoo, että koulutuksen aikana kirjoitetut raportit eroavat niistä, joita hän kirjoittaa nykyään työssään: ”Koulussa dokumentoimme teoksia paljon tarkemmin, kuin työssä oikeasti. Esimerkiksi yhdestä teoksesta saatoimme kirjoittaa jopa viikon ajan, mutta töissä siihen kuluu vain kaksikymmentä minuuttia.” Työskentelytavan ero johtuu siitä, että teosten tarkastelu ja raporttien laatiminen on jo hyvin tuttua. Johde toteaa, että raporttien kirjoittamisessa myös kehittyy: nykyään olennaisten seikkojen poimiminen sekä niiden muistiin kirjaaminen sujuu jo rutiinilla. Parhaiten työtä oppii tekemällä, vaikka koulutuksesta saikin hyvät valmiudet esimerkiksi tekstin laajuuden hallintaan ja tehokkaaseen tiedonhakuun.

Konservoinnin tutkimus ja tekstityö

Konservointityön lisäksi Johde on kirjoittanut myös useita alaansa käsitteleviä artikkeleita, joista viimeisimmän hän kirjoitti taannoin Hämeenlinnassa pidetyn näyttelyn katalogiin yhteistyössä materiaalitutkijan ja taidehistorioitsijan kanssa.

Artikkelin kirjoittaminen on pitkä ja aikaa vievä prosessi. Yhteistyötä tehdään paljon, ja toisinaan artikkelin kirjoittamiseen osallistuu konservoinnin ammattilaisten lisäksi myös esimerkiksi taidehistorioitsijoita, kuten taannoisessa projektissa. ”Artikkelien kirjoittaminen vaatii paljon taustatutkimusta, kuten teosten röntgenkuvausta, infrapuna- ja uv-valokuvausta sekä materiaalien mittausta. Näiden tutkimusten perusteella aletaan sitten setviä, mikä on mielenkiintoista ja mikä tyypillistä tai epätyypillistä historiallisesti katsoen”, Johde selventää.

Hän tuo kuitenkin esille, ettei suomalaista tutkimusta alalta ole paljoakaan ja artikkeleitakin julkaistaan verrattain vähän – tilausta olisi suomalaisista taitelijoista tehdylle tutkimukselle. Lisäksi konservointi kiinnostaa myös muita kuin alan asiantuntijoita. Näin myös yleistajuisemmille teksteille voisi olla kysyntää.

Vaikka ala on verrattain pieni, riittää suomalaisen maalaustaiteen konservaattorille töitä.  Vastuuntuntoa vaativa työ on vaihtelevaa, palkitsevaa ja joskus yllätyksellistäkin. ”Erästä Schjerfbeckin maalausta tarkastettaessa kollegani huomasi, että teoksen reuna oli ommeltu kummallisesti. Kun neulokset poistettiin, maalauksen alta paljastui toinen maalaus. Ilmeisesti Schjerfbeck itse oli ommellut uuden kankaan toisen maalauksen päälle. Yleensähän taiteilijat vain maalaavat teoksen päälle suoraan, ja tällaiset tapaukset paljastuvat röntgenkuvauksen avulla”, Johde hymyilee.

Laura Isokääntä, Reetta Huhta, Emmi Lummikko, Nora Nevalainen