Kategoria: 2019

Kevään 2019 Työelämän tekstitaidot -kurssilla paneuduttiin eri ammattialojen tekstitaitoihin. Erilaiset ammattilaiset kertovat haastattelujutuissa, millaisia tekstejä ja niihin liittyviä taitoja työelämässä tarvitaan.

Julkaistu

Papin työ ihmisten keskuudessa ja tekstien keskellä

Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan vt. seurakuntapastori Joona Salminen on päivittäin tekemisissä kielen ja monenlaisten tekstien kanssa laatiessaan jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia. Työn keskiössä ovat kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa niin arjessa kuin juhlan ja surunkin hetkissä. Näissä tilanteissa luodaan monen tason yhteyksiä, kun pappi viestii kuulijoille Raamatun ajan maailmasta siten, että se on sovellettavissa jokaisen omaan arkeen.

Suurelle ja pienelle yleisölle

Seurakuntapastori Joona Salminen osallistuu työssään toimintakertomusten, rippikoulupäiväkirjojen ja työryhmien tilaisuuksien käsiohjelmien kirjoittamiseen. Nämä ovat tekstejä, joiden tuottamiseen osallistuu useampi pappi tai kanttori. Niitä kirjoitetaan työasemalla, jossa kaikki osallistuvat pääsevät muokkaamaan tiedostoa.

Enimmäkseen papit kuitenkin kirjoittavat itsekseen. Salminen tuottaa yksin muun muassa saarnoja, puheita ja esirukouksia. Kirkkokäsikirjasta valittavat päivärukoukset ovat Salmisen mielestä kaikista mielenkiintoisimmat ja toistuvimmat tekstit hänen työssään, vaikka ne saattavatkin mennä vastaanottajilta jopa ohitse. Pappi valitsee muutamasta vaihtoehdosta yhden päärukouksen, jossa koko jumalanpalveluksen sanoma tiivistyy. Laaja kohderyhmä tekee kirjoittamisesta haastavaa. Salminen kuitenkin pyrkii siihen, että jokaiselle olisi jotakin.

Pienemmälle joukolle pidettävien puheiden, kuten kaste-, vihki- ja muistopuheiden, kirjoittamiseen liittyy omat haasteensa. Muistopuheiden kohdalla on mietittävä, ovatko kaikki hautajaisiin osallistuvat samaa mieltä esimerkiksi siitä, pitikö edesmennyt marjastamisesta paljon. Siksi on turvallisempaa puhua elämän merkkipaalujen ajankohdista. ’’Yleensä materiaalia saa paljonkin, mutta on mietittävä tarkasti mitä käyttää, kuinka voi puhua ja että keskittyy faktoihin – papin tehtävä ei ole tunnelmoida tai antaa liikaa tilaa omasta mielestään hienolle asialle.’’

Salmisen mielestä moneen tilanteeseen sopii ja riittää se, että puheen voi kuulla kukin omasta lähtökohdastaan käsin. Papin ei kuulukaan pureskella sanomaansa valmiiksi saakka: ’’Papin osaamiseen kuuluu selittää hieman enemmän mitä Raamatun teksti itsessään sanoo, ja siten tarjota sisältöä elämään paljolti ohjaten ja virikkeitä antaen.’’

Puheita kirjoittaessaan Salminen lukee myös kommentaarikirjallisuutta, tutkimusta ja reseptiohistoriaa siihen liittyen, mitä eri tekstit ovat tarkoittaneet omana aikanaan, ja miten niitä on eri aikoina kommentoitu: ’’Papilla on oltava riittävästi koulutusta ja tietoa tekstin taustasta ja sen maailmasta, jotta voisi ymmärtää mitä tietty lause sanomisen kontekstissa tarkoittaa.’’

Kirkon tekstit vaikuttavat

Kirkon ominaisuuksiin kuuluu se, että kaiken keskiössä ovat ikiaikaiset viisaudet. Niitä luetaan monia kertoja ja peilataan omaan elämään. Raamatusta löytää jokaisella lukukerralla jotain uutta, mikä tekee lukemisesta mielenkiintoista. ’’Jotkin ainekset toistuvat ja esiintyvät usein, ja mitä arkaaisempia ja yksinkertaisempia näkymiä niistä avautuu, sitä vahvempia ne ovat.’’

Kirkon tulisi tiivistää ja yksinkertaistaa sanomaansa, jotta se olisi vaivattomasti ihmisten ulottuvilla. Raamatuntekstejä tulisi edelleen kuitenkin saattaa luettavaksi myös siten, että ne nostattavat tunteita ja ajatuksia. ’’Uskonnolliset ja hengelliset kysymykset eivät kuitenkaan ole kahden lauseen selityksiä’’, pastori Salminen toteaa. Kirkolla on myös korkeat standardit ja uskotaan, että tekstit vaikuttavat tavalla tai toisella: resonoivat, herättävät kysymyksiä, ahdistusta, iloa, hoitavat surua ja antavat toivoa. Hengellisestä näkökulmasta ei ole sinänsä huono juttu, mikäli jokin jää vaivaamaankin.

Huomisen kirkko – paluu suullisen viestinnän lähteille?

Toistaiseksi ei ole keksitty, miten kirkon sanomaa voisi välittää ihmisille netissä tai sen avulla. Salmisen mielestä on vaikeaa tuottaa relevantti ja puhutteleva teksti vastaanottajalle, jota ei aina tavoita kasvotusten.

Kirjoittaminen on muuttunut papin työssä yhä digitaalisempaan muotoon. Kirkko on konservatiivinen instituutio, eikä sillä ole vielä päivitettyjä toimintatapoja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa viestimiseen ja kirkon tapahtumien markkinoimiseen. Viime vuosina on otettu ensiaskelia ja kokeiltu yhä enemmän blogikirjoittelua sekä YouTube- ja Facebook-viestintää. Digitaalisuudessa ja tekstin murroksessa on myös tulevaisuus. Tai pikemminkin paluu siihen muotoon, mikä oli jo alussa: ’’Tekstien jakaminen ääneen lukemalla on elämyksellisempää, ja kirkkohan on toiminut jo alun alkaen auditiivisessa muodossa’’. Salmisen visioissa seurakunta voisi tuottaa esimerkiksi podcasteja, joissa on erilaisia elementtejä: haastatteluja, musiikkia, raamatuntekstejä ja rukouksia. Tämä toki vaatii resursseja ja koulutusta, mutta ei pastorin puheiden mukaan jäisi traditiosta tai sisällöstä kiinni. ’’Isot trendit tulee, ja niihin pitää sopeutua ja reagoida. Täytyy vaan keksiä sopivat tavat, jotta materiaali resonoi nyky-ympäristössä.’’

 

Wiktoria From, Laura Hakamäki, Martina Wetterstrand

Julkaistu

Muutakin kuin esseiden korjaamista

Äidinkielenopettaja kohtaa työssään monenlaisia tekstejä. Oppitunnilla analysoidaan runoja ja kaunokirjallisuutta, mutta itse tekstityö sisältää myös paljon muuta. Opettajan laatimat tekstit ohjailevat ja pyrkivät kommunikoimaan. Teksteille keskeisintä on kannustaminen, ei kielioppivirheiden korjaaminen.

Helsingin yliopiston päärakennus on Sari Ruudulle merkityksellinen, sillä hän opiskeli keskustakampuksella kaksikymmentä vuotta sitten. Nostalginen paikka herättää keskustelua vanhoista professoreista ja päärakennuksen alkavasta remontista.

“Virkanimitykseltäni olen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, mutta työpäivän aikana äikänope tai S2-ope”, kertoo Sari Ruutu Helsingin yliopiston päärakennuksen kahvilassa. Viimeiset kolme ja puoli vuotta Ruutu on opettanut yläkoulussa, mutta vuosia opettajana hänelle on kertynyt jo yli kaksikymmentä.

Ruutu on koulutukseltaan filosofian maisteri, ja ennen yliopisto-opintojaan hän on käynyt kauppaopiston. Siellä hän oppi hyödylliseksi osoittautuneen kymmensormijärjestelmän lisäksi liike-elämässä vaadittavan korrektiuden ja tavan toimia.

Opettajan työn voisi kuvitella olevan enimmäkseen tekstien kanssa työskentelyä, kuten oppilaiden aineiden lukemista ja korjaamista. Todellisuudessa tekstityöhön kuluu vain puolet työajasta. “Oppilaiden kanssa työskentely on todellakin useimmiten keskustelua, jota pidän toistaiseksi parempana kommunikointikeinona. Silloin kuin työskentelen yksin, on se enimmäkseen tekstityötä.”

Tekstien tarkoitus on palvella vastaanottajaa

Tekstit toimivat kommunikoinnin välineenä. Oppilaille tehtävät ohjeet ovat Ruudun mielestä mielenkiintoisinta opettajan tekstityössä punakynän heiluttamisen sijaan. Ruutu pyrkii tekemään tekstejä vastaanottajaa varten, ei itseään. Hänen tavoitteenaan on motivoida oppilaat kirjoittamaan ja saada heidät nauttimaan tekstien tekemisestä. Hyvä teksti on sellainen, jonka viestin vastaanottaja ymmärtää ja joka saa vastaanottajan toimimaan halutulla tavalla.

“Haluan pitää ohjeet mahdollisimman selkeinä, mutta kannustavina ja informatiivisina. Kuristavan olon sijaan oppilaille pitää jäädä sellainen tunne, että he haluavat tehdä tehtävän.” Omista teksteistä on vaikea saada hyviä, jos itsellä on epämääräinen ajatus siitä, mitä tekstillä tavoittelee.

Oppilaiden kanssa työskennellessä tekstit eivät kuitenkaan aina onnistu tavoitteessaan. “Kuvittelen laittavani ohjeisiin kaikkea hyvää ja hienoa, mutta huomaan, etteivät ne välttämättä vastaakaan sitä, mitä tavoittelin. Sitten pitää vain ruveta korjailemaan.”

Joskus haastaviksi osoittautuvat myös keskustelut, joita ei ole mahdollista käydä kasvokkain. Oppilaiden vanhempiin ollaan yhteydessä koulun ja kodin väliseen yhteydenpitoon suunnitellun Wilma-järjestelmän kautta, mikä aiheuttaa välillä väärinkäsityksiä. Ruutu ei kuitenkaan usko, että hänen lähettämiensä viestien muoto olisi ongelman ydin, vaan pikemminkin käsiteltävä aihe on kipeä. Wilma-viesteissä täytyy usein referoida toisen sanomaa ja käsitellä huonoa käytöstä.

Ruudun mielestä haastavinta on ikävien viestien kirjoittaminen, etenkin siihen ryhtyminen. Hän pyrkii aina tekemään vastaanottajalle selväksi, mikä on lainattua ja mikä hänen omaa tekstiään. “Joskus kirosanan referoiminen on tarpeen, jos saan sillä huoltajan ymmärtämään, mitä viestilläni tarkoitan.”

Vaikka Wilma-viestien lähettäminen on joskus työn varjopuolia, Ruutu kokee ehdottoman tärkeäksi tiedottaa tapahtuneista vastaanottajan reaktiosta riippumatta. “Haasteista selviää vain tekemällä ja ryhtymällä työhön.”

Ajankäyttö ja -kuva näkyvät teksteissä

Toisenlaisia haasteita luo hallituksen esitys opettajien vuosityöaikakokeilusta.  Kokeilussa opettajien todellista vuosityöaikaa pyritään mittaamaan, sillä tällä hetkellä työ koostuu oppituntien lisäksi myös tuntien ulkopuolella tapahtuvasta suunnittelusta. OAJ:n mukaan kokeilun tavoitteena on saada opettajien palkka vastaamaan todellisia työtunteja.

Ruutu pelkää, että kokeilu hankaloittaa opettajien aikaan ja paikkaan sitomatonta työskentelyä ja rajoittaa autonomista itsemääräämisoikeutta, joka on ammatin tyypillinen etuoikeus. “Mututuntumalla ihmiset eivät pidä ajatuksesta.” Kokeilun lisäämä byrokratia uhkaa tunnetta, että pystyy tekemään oman työnsä kunnolla. “Jos kokeilu lisää palkatonta työtä, epäolennaisten raporttien tekoa tai vähentää oppilaisiin käytettävää aikaa, se on tietysti huono asia, sillä varsinainen työn tekeminen on ihan muuta.”

Ruutu toivoo, että kirjoitustyölle olisi tulevaisuudessakin aikaa: “Tuntuu, että nykyään kaiken pitää tapahtua niin nopeasti.” Opettajana hän kuitenkin haluaa pitää oppilaansa stressittömällä vyöhykkeellä, mutta toivoo samalla, että kirjoittaminen normalisoituisi osaksi heidän arkeaan. Hän haluaa saada oppilaat tajuamaan, millainen merkitys tekstitaitojen taitamisella on. “Joko minua hallitaan tai minä hallitsen.”

Silti Ruutu tuntee, ettei hän aina itsekään hallitse nopeasti kehittyvän tekstimaailman uusimpia käänteitä. Tekstit peilaavat nykyaikaa ja oppitunnilla saatetaan kielenhuollon ohessa analysoida esimerkiksi rap-lyriikoita. Ruutu kuitenkin naurahtaa olevansa onnellinen, että opettaa yläkoulussa. “Siellä opetellaan vasta perustaitoja, joten minun ei tarvitse yrittää mahduttaa lukion laajoja tekstimassoja opetukseen mukaan.” Välillä hän saa ajatuksen, miten tuoda jokin uusi asia opetukseen mukaan, toisinaan ideat tulevat myös oppilailta. “Kerran seiskaluokkalaiset innostuivat räppäämään kalevalamittaisia runoja.”

Positiivinen palaute muistuttaa työn tärkeydestä. Viimeksi Ruutua ilahdutti oppilaan oivallus, kun hän tunnisti oppitunnilla käsitellyn asian Haluatko miljonääriksi -ohjelmasta. “Tunnen onnistuneeni, kun huomaan, että oppilaille on jäänyt jotain mieleen.”

 

Rosa Havukainen & Aino Ruutu
Kuva: Pixabay

Julkaistu

Hallintoa, hengellisyyttä ja hurmosta – piispan moninaiset tekstitaidot

Helsingin piispa Teemu Laajasalo työskentelee tuomiokapitulissa, hiippakunnan korkeimmassa toimielimessä. Tuomiokapitulista lähtevät niin perinteiset piispan kiertokirjeet kuin ajan hermolla olevat twiititkin. Agricolalaisesta etanapostista on siirrytty reaaliaikaiseen reagointiin.

 

Piispa Teemu Laajasalolla on oltava Sana hallussa – monessakin merkityksessä.   Piispan on tunnettava, kirjoitettava, puhuttava ja luettava tekstilajeja laidasta laitaan. Korkean kirkollisen viran tekstityö lonkeroituu monelle tasolle, ja Laajasalo itse jakaa tekstityön neljään osaan. Nämä ovat kirkonsisäiset opilliset ja hallinnolliset kannanotot, juridiset tekstit, saarnat ja lyhyet kansalle suunnatut viestit.

Kuinka suuri osa piispan työstä on toimintaa juuri tekstien kanssa? ”Puolet”, Laajasalo toteaa pitkään mietittyään.

Dokumentoituja puheita, iankaikkisesti

Miten puhua – tämä on Laajasalolle selkeästi intohimo. Puhuessaan hän kokeekin olevansa ekonominen ja tuottavansa ”fiksua tavaraa kohtuullisen vähällä vaivalla”, kun taas kirjoittaessa hän kokee nyhertävänsä. ”Se on epäekonomista, hidasta, lauseisiin juuttumista.”

Kansallisarkisto kerää piispojen puheita taltioitaviksi. Laajasalon suhtautuminen saarnoihin onkin muuttunut niistä ajoista, jolloin hän saarnasi Etelä-Helsingissä pappina tai Kallion seurakunnan kirkkoherrana. ”Teksti harvoin lentää, koska taustalla on jatkuvasti ajatus siitä, että kyseessä on arkistoitava dokumentti.”

Kirkollisessa virassa tehtävä tekstityö siis vaatii monitahoista suunnittelua, tietoisuutta kielenkäytön vaikutuksesta muihin ja semanttisten taustojen pohdiskelua. Harkituista prosesseista huolimatta kaikki tuomiokapitulin tuottamat dokumentit eivät ole tarpeellisia. Kirkon organisaatioon kuuluu 21 000 työntekijää, joten ”joskus paperia tuotetaan myös paperin vuoksi”.

Piispan ääni ja taustajoukot

Eri teksteissä oman äänen ja moniäänisyyden painotus vaihtelevat. Tavoitteiltaan hallinnollis-juridisilla teksteillä on useita kirjoittajia. Tällainen teksti on esimerkiksi Kirkkohallituksen tuomiokapitulilta pyytämä lausunto hiippakuntavaltuustojen kokoonpanosta.

Saarnataso, eli opetuksellis-hengelliset tekstit, ovat Laajasalolle oma-äänisimpiä. On merkityksellistä omistautua hyvälle puheelle. Hän kaipaa niihin tiettyä hurmosta ja välittää entisen opettajansa ajatuksen: ”Papin olisi hyvä vähän liikuttua omista teksteistään.”

Tuomiokapitulissa tuotettu teksti on näkemyksellisesti latautunutta. Kantaa ottavat tekstit ovat yksi keskeinen osa nykypiispan työnkuvaa. “Kirkon on pysyttävä Sanassa, ajassa ja kasassa”, kiteyttää Laajasalon piispanvaalien slogan. Kokonaiskirkollisista suurista teologisista tai hallinnollisista kysymyksistä on siksi esitettävä mielipiteitä. Yksi toistuva keskustelunaihe on esimerkiksi suhde katoliseen kirkkoon ja paaviin.

Onneksi tekstejä ei tarvitse tuottaa yksin. Laajasalo vilkaisee työpuhelimensa näyttöä ja lukee juuri saamansa viestin: ”Luin tasa-arvoteesisi. Vedät mutkia suoriksi siitä aiemmasta problematisoinnista. Otsikko ainakin pitäisi muuttaa.”

Viesti on tullut yhdeltä avustajista, jotka yhdessä tuomiokapitulin muiden työntekijöiden kanssa ovat mukana tekstiprosesseissa. He esittävät näkemyksiään sisällöistä ja huoltavat kieltä.  Kuitenkin lopulta juuri Laajasalon hyväksyntä sinetöi tekstit valmiiksi – edustavathan ne kaikki piispan näkemystä. Jokainen teksti on hänen omansa.

Murroksessa olemus, ei määrä

Tekstityö on aina ollut oleellinen osa piispan virkaa. Kautta aikain tuomiokapitulissa on oltu ”sanan palvelijoita”, mikä juontuu kapituli-sanan merkityksestä ’lukukappaleena’. Omistautuminen oppiin kuvastuu piispan vihkimisessä. Virassa sitoudutaan valvomaan sitä, että evankeliumia saarnataan puhtaasti.

Tekstuaalisesti tämä sääntely näkyy esimerkiksi piispan kiertokirjeessä, joka on ollut seurakuntien ”kaitsennan väline” jo kauan. Kiertokirje ohjailee ja tiedottaa seurakuntia. Nykyään se lähetetään sähköpostitse. Piispan kaitsentatehtävään kuuluvat myös lausunnot oman hiippakunnan pappien puheista, jos niistä on valitettu.

Piispa on paitsi kaitsija kirkon sisällä, myös vaikutusvaltainen henkilö organisaation ulkopuolella. Pinnalla oleviin ilmiöihin on otettava kantaa myös sosiaalisessa mediassa, vaikka hänellä tuleekin – puolileikillään – somesta mieleen sana ”kauhee”. Piispa reagoi ajankohtaisiin kysymyksiin esimerkiksi Twitterissä, ja tässä kohtaa hän vakavoituu. ”Omissio eli hiljaisuuskin on valtaa.”

Ja toisaalta – välillä tulee myös kommentoitua sellaista, mitä ei ehkä pitäisi. Nykyään tietoisuus omista etuoikeuksista ja omasta valtapositiosta ovat seikkoja, joihin täytyy kiinnittää huomiota sanavalinnoissa. Kaikessa on mietittävä tarkasti, mitä ja miten sanoa asiat. Lukijoitahan on monenlaisia, ja esimerkiksi herätysliiketaustainen lukija saattaa tulkita vaikkapa twiitin aivan eri tavalla kuin miten Laajasalo on tarkoittanut. On siis tärkeää, että piispan tekstejä lukevat ja kommentoivat hyvin erilaiset ja eritaustaiset ihmiset.

Kieltä on kommentoitu paljonkin jo lapsuuden perheessä. Laajasalo muistelee äitinsä, äidinkielenopettajan, kiinnostusta Juicen lyriikoihin ja sanaväännöksiin. Mekin leikittelemme haastattelun aikana kielellä sana-assosiaation muodossa. Mitä piispalla tulee mieleen lausekkeesta suomen kieli?

”Ihana.”

 

Sanna Jahkola, Eeva-Leena Karihtala, Heli Viksten

Julkaistu

Ut pictura poesis

Tekstin avulla kuva ja tunne yhdistyvät kuvataiteilija Kaisu Sirviön työssä. Nykypäivänä tekstityötä tarvitaan myös taiteen markkinointiin.

Saavumme Helsingin Kivipainolle, taidelitografian painamiseen keskittyneelle työpajalle. Kivipaino on ainoa paikka Suomessa, jossa historiallista, 1700-luvulla kehitettyä painomenetelmää voi toteuttaa. Radiosta soiva musiikki ja pajan perältä kantautuva puheensorina luovat rennon ja kotoisan tunnelman.

Olemme haastattelemassa Kivipainon uusinta jäsentä Kaisu Sirviötä tekstityöstä ja sen merkityksestä taiteilijan työssä. Aktiivisesti Kivipainolla työskentelevä Sirviö kertoo olevansa sekä taidegraafikko että kuvataiteilija. Hän käyttää ammattinimikkeitä kuitenkin tilanteen mukaan. ”Kuvataiteilijan nimike on kattavampi ja sikäli kuvaavampi.”

Taidetta ja tunnetta sanoin

Vaikka kuvataiteilijan työ pohjautuu kuvallisuudelle, myös teksteillä on valtaa. Keskeistä taiteilijan työssä on kuvataiteen sanallistaminen. Toisinaan taideteoksen oheen toivotaan tekstiä, joka sanallistaa teosta. Oheistekstiä saattavat toivoa esimerkiksi tilaustyön tilaajat. Jos teos on tilattu lahjaksi, sen oheen kirjoitettu teksti saatetaan lukea lahjan saajalle vaikkapa teosta luovutettaessa. On tärkeää pystyä sanallistamaan tunteitaan ja ajatuksiaan, joita taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyy.

Hyvänä esimerkkinä taiteen ja tekstin yhteispelistä toimii Kuopion Yliopistollisen sairaalan laajennushanke. Sairaalan uudelle syöpäosastolle avataan 52 uutta yksityistä potilashuonetta, joista jokaiseen tulee suuri taideteos. Sirviö valittiin hankkeeseen useamman hakijan joukosta. Hankkeeseen kutsutut taiteilijat hakivat tehtävää omilla teoksillaan ja teksteillään.

Tekstien kirjoittaminen alkoi taiteen ajattelemisesta, mutta oli erityisen tärkeää asettua potilaan asemaan ja sanallistaa ajatuksiaan. ”Mietin paljon sitä, että miltä musta tuntuisi olla potilaana tässä huoneessa ja katsoa tuota kuvaa, ja juuri siitä olen kirjoittanut.”

”Se mitä seinille tulee, on myös sitä mitä mä ajattelen, ja se mitä mä ajattelen, niin sen mä oon kirjoittanut”, kiteyttää Sirviö.

Paikalla oleva taidegraafikko Kuutti Lavonenkin intoutuu keskustelemaan taiteen ja tekstin yhteydestä. Hän tiivistää taiteen ja runouden yhteyden Horatiuksen vertauksella runouden ja kuvallisuuden samankaltaisuudesta: ”Ut pictura poesis”, eli ”runo on kuin maalaus”.

Taiteen markkinointi on tekstityötä

Teksti ja taide ovat aina kulkeneet yhdessä, mutta nykyään on otettava huomioon myös markkinointi. Rahoitusta haettaessa tai erilaisiin projekteihin pyrittäessä taide voidaan osoittaa merkitykselliseksi tekstin avulla.

Taiteen markkinoinnissa on kuitenkin omat haasteensa. ”Ei voi ajatella, että markkinointi on samanlaista kuin keittiöremontin myyjällä, joka voi vakuuttaa, että meidän keittiöt on maailman parhaimpia. Omasta taiteesta ei pysty kirjottamaan niin, että tässä on kuulkaa maailman parhaimpia töitä.” Sirviön mukaan täytyisi sen sijaan kuvailla, millaista oma taide on ja mitä taiteestaan ajattelee. Ei tulisi yrittää vakuuttaa, että taide on sopivaa, sillä se on asiakkaiden ratkaisu. Siinä mielessä teokset lopulta ratkaisevat.

Tekstityöhön olisikin hyvä valmistaa taiteilijoita jo koulutettaessa. Olisi tärkeää, että nuoret taiteilijat oppisivat kirjoittamaan taiteestaan. ”Minun aikanani sitä ei juurikaan käsitelty”, Sirviö muistelee.

Teksteillä on merkitystä taiteen synnyssä, vaikka se jääkin helposti huomiotta. Sirviö toteaa itsekin ajatelleensa haastattelumme yhteydessä ensimmäistä kertaa työtään tekstityön näkökulmasta. ”Sain sanoitettua itselleni joitain asioita, joita en ole aiemmin oivaltanutkaan.”

 

Stefan Holm, Maiju Luukka, M. Vanhanen, Hanna Virranpää

Julkaistu

Tekstejä tiimityönä ja itsenäisesti – järjestötyöntekijän toimenkuva on monipuolista viestintää

Partiotyöntekijän työnkuva koostuu monenlaisista työtehtävistä, joita tehdään yhdessä ja yksin. Nykyajan työelämässä tekstien kirjoittamiselta ei yksinkertaisesti voi välttyä.

Kuva: Viivi Huttunen.

“Kyllä tekstityötä tulee tehtyä päivittäin”, toteaa Iina Leppäaho. Hän on yksi Suomen Partiolaisten vajaasta 30 työntekijästä. Vapaaehtoistuen koordinaattorina Leppäahon työ on pääsääntöisesti viestimistä ja kirjoittamista erityyppisille lukijoille.

Tekstit, joiden kanssa Leppäaho työskentelee, voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: hallinnon ja markkinoinnin teksteihin. Jälkimmäisiin lukeutuvat esimerkiksi uutiskirjeet, sosiaalisen median eri kanavissa tapahtuva viestintä sekä markkinointi. Hallinnollisia tekstejä puolestaan ovat esimerkiksi toimintakertomuksen raportit, rahoitushakemukset, esityslistat, pöytäkirjat ja muu sisäinen viestintä. Tekstejä tuotetaan monenlaisille yleisöille: työkavereille, partion tuhansille vapaaehtoisille, yhteistyökumppaneille ja ympäröivälle yhteiskunnalle.

Onnistuneen tekstin tärkein vaatimus on selkeys. Hyvä teksti on kiinnostava ja hyödyttää jollain tapaa lukijaansa. Kirjoitettaessa partion ulkopuolisille toimijoille on tärkeää avata kaikki käytettävät partiotermit. Toisaalta partion sisäistä viestintää harjoitetaan monella organisaatiotasolla – esimerkiksi viestintä keskusjärjestön vapaaehtoisille on joiltain osin erilaista kuin lippukuntatoimijoille. Kirjoittaessa kohderyhmä täytyy pitää selkeänä mielessä, jotta tekstit tulevat luetuiksi ja ymmärretyiksi.

Yhteistyö avaimena onnistuneeseen tekstiin

Työssä kirjoitetaan paljon yhdessä. ”Tykkään luetuttaa tekstini vähintään yhdellä ihmisellä. Saatan pyytää kommentteja jopa sähköpostiviestiin, mikäli kirjoitan isolle joukolle”, kertoo Leppäaho. Omalle tekstille sokeutuu helposti.

Viestintää koskevat ongelmat liittyvät usein nimenomaan selkeyteen. Kaikista väärinymmärryksistä ei välttämättä aina edes kuule. ”Joskus saattaa ihan yllättää, kun on kirjoittanut tietystä asiasta jo puoli vuotta, eikä viesti olekaan mennyt perille”, Leppäaho nauraa.

Mahdollisia epäselvyyksiä voidaan ennakoida etukäteen. Pitkä teksti ei automaattisesti ole lyhyttä parempi. ”Kerran kirjoitin vapaaehtoisten rekrytointijärjestelmään liittyen viestin, jossa selitin toimintaohjeet kohta kohdalta. Laitoin loppuun isolla, että tule kysymään jos et ymmärrä tästä mitään. Useampi tulikin”, Leppäaho kertoo. Viestin mahdollinen vaikeatajuisuus onkin tärkeää tiedostaa jo kirjoitusvaiheessa.

Tekstien parissa toimiminen vie aikaa

Kirjoittamiseen ja lukemiseen käytettyä aikaa on vaikea arvioida, sillä se on hyvin päivä- ja viikkokohtaista. “Tälläkin viikolla on aika paljon kokouksia, mutta viime viikolla varasin perjantain lukemiseen”, Leppäaho kertoo. Ajankäyttö vaihtelee työtehtävien mukaan, ja esimerkiksi 70-sivuisen ohjeen läpikäymiseen kuluu aikaa aivan eri tavalla kuin muutaman lauseen kirjoittamiseen uutiskirjeeseen.

Jos Leppäaho saisi muuttaa työssään jotain, hän toivoisi, että aikaa tekstityöhön olisi enemmän. Työpäivät ovat usein kiireisiä, eikä kirjoittamiseen ehdi keskittyä niin paljon kuin haluaisi. Työtehtävien vaihdellessa nopeaan tahtiin aikaa jää vähemmän pitkäjänteiseen työskentelyyn, kuten kirjoittamiseen. ”Kun kirjoitettavaa on enemmän, on hyvä tehdä etäpäivä, jotta saa keskittyä rauhassa ilman keskeytyksiä”, Leppäaho sanoo.

Itseoppinut kirjoittaja

Leppäaho on opiskellut hallintotieteitä ja sivuaineena viestintää. Hänelle on myöhemmin ollut suurta hyötyä opetukseen kuuluneista harjoitustöistä ja erityyppisten tekstien kirjoittamisesta. Varsinaisia kirjoittamisen opintoja hänellä ei kuitenkaan ole.

Leppäaho ei ole saanut tämänhetkisiin työtehtäviinsä erityistä koulutusta työpaikkansa puolesta, mutta kertoo käyneensä yhdessä muiden kanssa läpi esimerkiksi eri uutiskanavien kohderyhmiä ja niiden tarkoitusta, mikä on helpottanut kirjoittamista. “Ei siitä haittaakaan olisi ollut, jos koulutusta olisi saanut enemmän. Itse olen kuitenkin kirjoittanut niin paljon, että se on minulle jollain lailla luontevaa”, hän kertoo.

Viestinnän työt ovat Leppäaholle tuttuja. Tekemällä oppiminen on työelämän tekstitaitojen osalta ollut suuressa asemassa. Partiossa Leppäaho on muun muassa toiminut viestinnän tehtävissä vapaaehtoisena, järjestänyt viestintään liittyviä koulutuksia ja toiminut päätoimittajana Partio-lehdessä.

Teksti keskeinen osa työnkuvaa nykymaailmassa

Leppäahon mielestä koulutuksesta tekstityöhön saattaisi olla hyötyä henkilölle, jolla on vähemmän kokemusta. Hän mainitsee työnsä hyväksi puoleksi sen, että siinä saa itse vaikuttaa työnkuvaan. Yksittäisen ihmisen asenteet ja aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, millainen kuva hänelle muodostuu tekstityöstä. “Joku kollegoistani olisi saattanut vastata aivan toisin näihin kysymyksiin”, tiivistää Leppäaho. Itse hän valitsee mielellään kirjoittamista ja lukemista sisältäviä tehtäviä.

Tarkkoja ja ajantasaisia ohjeita tekstityöhön on vaikeaa – ellei jopa mahdotonta – tuottaa, sillä käytänteet ja tilanteet muuttuvat jatkuvasti. Vaikka kirjoittamisen kokisi vaikeaksi, ei siltä voi kuitenkaan täysin välttyä. “Nykymaailmassa ei ole kauhean todennäköistä, että joku pystyisi olemaan kirjoittamatta tämän tyyppisessä työssä”, Leppäaho naurahtaa.

 

Mia Haimakainen, Viivi Huttunen, Reeta Komulainen

Julkaistu

”Mä oon kustannustoimittaja, mut parempi nimi olis ehkä projektipäällikkö”

Vuonna 2018 luokanopettajaksi Helsingin yliopistosta valmistunut Ville Halonen ei ole sijaisuuksia lukuun ottamatta tehnyt opettajan töitä päivääkään. Sanoma Prolla oppikirjojen kustannustoimittajana työskentelevä Halonen kertoo, että kiireisen työn oppii parhaiten käytännössä. Lopullinen vastuu tuotoksista on kuitenkin tekijöillä.

Ville Halonen aloitti työt alakoulun matematiikan kustannustoimittajana vuoden 2019 alussa. Hänen vastuullaan ovat Milli-sarjan lisämateriaalit, joihin kuuluvat opettajan opas, monisteet, kokeet ja digiopetusmateriaalit. Hieman yllättäen selviää, että perinteisestä kustannustoimittajan työstä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Halosen työnkuva on ennemminkin projektin johtamista ja koordinoimista: ”Projektit koostuvat erilaisista palasista. Jonain päivänä teen jotain ja toisena jotain täysin muuta. Paljon se on sähköpostiin vastailua, aikatauluttamista ja kulujen katsomista.”

Halosen mielestä parhaiten kustannustoimittajan työhön voisi valmistaa esimerkiksi projektinhallintataitoja sisältävät opinnot. Näitä taitoja Halonen pitääkin aloittelevan kustannustoimittajan voimavarana. Lisäksi työssä on hyötyä siitä, että on opiskellut kustantamansa kirjan oppiainetta, vaikkei se välttämätöntä olekaan: Halonenkaan ei ole opiskellut matematiikkaa muuten kuin sen, mitä luokanopettajaopiskelijoille pakollisena kuuluu.

Aikataulu sanelee työn ehtoja

Aikataulu on tiivis, sillä nyt työstettävien tuotteiden tulee olla ensi syksynä koulussa. Tiivis aikataulu näkyykin siinä, ettei Halonen kiireen vuoksi ehdi lukea kaikkia sisältöjä niin tarkasti kuin haluaisi, vaan hänen on luotettava kirjan tekijöihin. ”Ei mulla mitään käyttökielioppikirjaa ole työpöydän reunalla. Pitää luottaa siihen, että kirjan tekijä miettii sisällön tuottaessaan sen.” Vaikka loppupeleissä onkin noudatettava kirjan tekijän näkemyksiä, Halonen voi tarvittaessa kommentoida tai tarkentaa hieman sisältöä.

Projektin koordinoijana Halosen on myös tiedettävä tuotteen aikataulu: milloin esimerkiksi opettajan opas menee taittajalle ja painoon. Työhön kuuluukin kokoustamista sekä kirjantekijöiden että Sanoma Pron muiden työntekijöiden kanssa.  Kustannustoimittajana Halonen on linkki kirjantekijöiden ja kustantamon välillä: hän vastaa lisämateriaalien etenemisestä aikataulussa ja välittää tietoa eri tahojen välillä. Tähän kuuluu myös muiden työn sujuvoittaminen: ”Matematiikassa käytännössä kaikki se materiaali, joka tekijöiltä tulee, on piirretty A4:lle. Meidän pitää tilata kuvia ja laittaa eteenpäin taittajalle. Me kirjoitetaan tekstiosuudet puhtaaksi, koska taittajan työstä halutaan mahdollisimman sujuvaa ja nopeaa.”

Tekstitaidot kustannustoimittajan työssä

Myös tarvittavat tekstitaidot eroavat opettajan ja kustannustoimittajan työssä: ”Sijaisena on pitänyt olla tosi tarkka, miten kirjoittaa ja opettaa, ja millaista esimerkkiä näytän tekstin tuottamisessa. Käsialan pitää olla selvää, ja pitää kirjoittaa kieliopillisesti oikein, eli kaikki pilkut ja muut on katsottava kuntoon. Nyt kustannustoimittajana nuo asiat ovat enemmän kirjan tekijän vastuulla, vaikka toimituksessa pyritäänkin korjaamaan mahdolliset virheet.” 

Kustannustoimittajan tekstityö on Halosen arvion mukaan vaihtelevaa toimitettavasta oppiaineesta riippuen. Esimerkiksi matematiikan kirjoissa tekstit ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, minkä lisäksi kuvia käytetään paljon. ”Mitä nuoremmasta oppilaasta on kysymys, sitä enemmän tekstin pitää olla simppeliä, että kuvasta saa esimerkin ja idean, mitä tehtävässä pitää tehdä. Teksti on oppikirjassa hyvin lyhyttä ja lähinnä ohjaavaa. Esimerkiksi aapisessa on enemmän tekstiä, vaikka siinäkin harjoitellaan lukemista”, Halonen selittää.

Tekstejä läpikäydessä Halosen luottotyökalu on Word, joka on kätevä juuri matematiikan kirjojen parissa, kun kaikkien merkkien on oltava kohdillaan. ”Kiinnitän erityistä huomiota siihen, että numerot ja välimerkit ovat oikein, eli että käytetään kertomerkkiä eikä x-kirjainta. Näitä teen paljon Wordin korvaa-toiminnolla, koska sillä saan monta sivua yhdellä komennolla.”

Kenellä on vastuu lopullisesta tuotoksesta?

Vaikka Halonen on ollut työssään vasta vuoden alusta, hän osaa nimetä tekstinkäsittelyyn liittyvät haasteet helposti. Päänvaivaa tuottaa erityisesti jo mainittu työn tiivis tahti. ”Oman työn organisoimisen kannalta olisi kiva, että saisin kaiken tulevan tavaran aina selkeästi niputettuna. Nyt sitä tulee ripotellen, ja joudun itse yhdistelemään niitä. Haastavaa on tietää, mikä osa tulee minnekin näissä tuotteissa, jotka ovat mun vastuulla.”

Vaikka Sanoma Pro ottaakin pedagogisen kokonaisuuden hahmottamisen takia kustannustoimittajiksi mielellään opettajaksi kouluttautuneita, ovat kirjantekijät kuitenkin vastuussa lopullisesta tuotoksesta. ”Kyllä se suurin pedagoginen ajattelutyö tapahtuu jossain muualla kuin mun työpöydällä”, Halonen toteaa.

 

Cornér, T., Vasile, S. & Ylämäki, L.

Julkaistu

Monta tyyliä ja monta vastaanottajaa – projektipäällikön tekstityön haasteet

Kecia Salmenkari toimii Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysalan Omaolo-palvelun projektipäällikkönä. Haastattelimme häntä hänen työtehtävänsä haasteista ja ongelmista tekstityön näkökulmasta: kelle tekstejä kirjoitetaan ja mihin tarkoitukseen?

Projektipäällikkö venyy moneen suuntaan

Kecia Salmenkari toimii projektipäällikkönä Omaolo-palvelun kehittämisprosessissa. Omaolo on julkinen terveys- ja sosiaalialan palvelu, jonka ideana on auttaa terveydenhuollon asiakasta oman oirearvion tekemisessä ja tehostaa hoitoon ohjaamista.

Alun perin sosiaalipuolelta lähtöisin olevan Salmenkarin tehtävä on laajentaa kaikkia vastikään lanseeratun palvelun toimintoja. Hänen alaisinaan on projektityöntekijöitä ja -asiantuntijoita, sekä teknisellä puolella IT-asiantuntijoita. Hänen omaan työnkuvaansa kuuluu muun muassa viestintä terveysasemilla, yhteydenpito sosiaalipuolen esimiesten kanssa sekä Omaolo-palvelun sisällön esittelyä niin johtoryhmissä kuin koulutuksissakin.

“Puhun siis aika paljon”, Salmenkari naurahtaa. Hän kuitenkin korostaa toimenkuvansa monipuolisuutta ja tehtävien alituista vaihtelua – jokainen päivä on erilainen.

Vaikka palvelun varsinaiset oirearviot ovat lääkäreiden kirjoittamia, Salmenkari tiimeineen käy läpi palveluohjauksia, sillä esimerkiksi siinä, ohjataanko asiakas tietyn taudinkuvan myötä terveysasemalle vai päivystykseen, on kunnallisia eroja. Työhön kuuluu yhtä lailla tekstin tuottamista palveluun kuin oikolukemistakin. Tämän lisäksi tekstityötä on niin eri organisaatioiden välisten sähköpostien kirjoittaminen ja oman organisaation sisäinen viestintä kuin suullisten esitysten suunnittelu ja esittäminen sekä asiakaspalautteisiin vastaaminen.

Tyyli ja kohdeyleisö tuovat haasteita

Salmenkari on laajan työnkuvansa takia jatkuvasti erilaisten tekstien ja tekstitöihin liittyvien tehtävien kanssa tekemisissä. Vaikka Omaolo-palvelu on kansallinen, Helsingissä palvelulle on oma viestintästrategiansa, johon kuuluu muun muassa yhteistyö erillisen viestintätoimiston kanssa. Tämä kuuluu myös Salmenkarin vastuualueisiin. Lisäksi palvelu on osa isompaa organisaatiota, joka itse määrittää kaikkien suurempien tiedotteiden sisällöt ja esimerkiksi kaikki mainontaan liittyvät julkaisut.

Salmenkari viestii usein laajalle yleisölle, joka koostuu esimerkiksi terveyskeskusten ja sosiaalipuolen esimiehistä. Tekstien sisällöt ja muotoilu on siis mietittävä tarkkaan.

”Jos esimerkiksi lähetän sähköpostia terveysasemille, niin se on todella tarkkaa, mitä siihen kirjoitan. Tässä terveydenhoidon kentässä se viestin vastaanottaja on niin erilainen kuin vaikka sosiaalipuolella.”

Tekstien muotoilu ymmärrettävään muotoon voi siis olla vaikeaa. Esimerkiksi tekstin tarpeellisen sisällön ja laajuuden määrittäminen tai teknisemmän asian yksinkertaistaminen asiaan paneutumattomalle henkilölle on osoittautunut Salmenkarille haastavaksi. Aina Salmenkari ei myöskään tiedä, missä hänen tekstinsä voidaan julkaista tai mitä siltä odotetaan, mikä itsessään lisää tekstin suunnittelun ja laatimisen vaikeutta. Myös kirjalliselle viestinnälle ominainen nonverbaalisen viestinnän puuttuminen saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä, ja sopivan viestittelytyylin hahmottaminen voi olla vaikeaa.

”Että saako tähän nyt esimerkiksi viestiin laittaa hymiöitä vai ei, tai muuta vastaavaa. Viestien kirjoittaminen on ihan taitolaji.”

Ammattikuntien välinen kielimuuri

Myös monen eri ammattilaisen yhteisössä viestimisessä on haasteensa. Sosiaalialan käsitteistöön aiemmin tottunut Salmenkari on kohdannut työssään tilanteita, joissa toisen ammattikunnan käyttämä sanasto on vaikeuttanut kommunikointia. Sanastolliset ongelmat koskevat sekä puhuttua että kirjoitettua viestintää.

Terveysalalle tyypillistä on esimerkiksi runsas lyhenteiden käyttö: ATP tarkoittaa asiakkaaksi tulemisen prosessia ja PPT paljon palveluita tarvitsevia asiakkaita. Lyhenteistä osaan Salmenkari on tutustunut jo edellisessä työssään, mutta yhä vastaan on tullut tilanteita, joissa niiden käyttö on tuottanut ongelmia. Ongelmallista on muun muassa se, että lyhenteitä käytetään puheessa ja tekstissä tiuhaan. Vaikeaa on erityisesti silloin, kun lyhenteet ovat Salmenkarille uusia.

”Yhdessä lauseessa saattaa tulla kymmenen uutta lyhennettä.”

Ymmärtämistä vaikeuttaa entisestään myös se, että toisinaan lyhenteiden merkitys riippuu kontekstista: eri kontekstissa sama lyhenne voikin saada uusia merkityksiä. Tällöin Salmenkarille voi syntyä jopa vaikutelma siitä, että keskustelussa on meneillään kaksi eri puheenaihetta, joilla ei ole loogista yhteyttä toisiinsa.

”Luulen, että tähän kaikkeen pitäisi vain päästä sukeltamaan”

Työhön liittyvän viestinnän ongelmakohtien ratkaiseminen ei ole aina suoraviivaista. Salmenkarin mielestä esimerkiksi sanaston oppimista helpottava ammattislangia käsittelevä sanakirja tai tietopankki tuskin olisi haitaksi, mutta hän epäilee kuitenkin sen tarpeellisuutta. Hän ei usko, että sanakirja pystyisi kattamaan kaikkea sitä kontekstuaalista tietoa, jota ammattisanastoon ja sen käyttöön liittyy.

Lukeminen on ollut työhön perehtymisessä Salmenkarille hyödyllistä. Hän kertoo lukeneensa Omaolo-palvelun edelliseen vaiheeseen liittyvää materiaalia ennen työssään aloittamista. Salmenkari itse on oppinut esimerkiksi sanastoa myös yksinkertaisimmillaan siten, että kysyy aina uuden sanan merkitystä sellaiselta, joka sen tietää.

”Nämä ovat vain sellaisia asioita, joita pitää itse osata oppia. On normaali osa työhön perehtymistä, että kysyy aina, kun ei ymmärrä.”

Koulutuksen tai tietopankkien sijaan olisi muita keinoja, jotka voisivat helpottaa arkipäiväistä viestimistä. Esimerkiksi palavereissa kuvallinen havainnollistaminen voisi olla keino, jolla diaesityksessä ja puheessa käytettävää sanastoa saisi ymmärrettävämmäksi.

Salmenkari mieltää myös tekstitaitojen oppimisen vahvasti osaksi työyhteisöön integroitumista. Tekstitaidot ovat osa työpaikan toimintakulttuuria, ja viestintätaitojen hallinta on olennainen osa työhön sopeutumista.

”Me sosiaalialan ja terveysalan ammattilaiset olemme niin eri maailmoista. Vaikka yhteistyö terveysalan ammattilaisten kanssa on minulle tuttua, niin en silti tiedä tarpeeksi heidän toiminnastaan. Luulen, että tähän kaikkeen pitäisi vain päästä sukeltamaan.”

 

Tuulia Jukola, Anniina Leskinen, Sanna Salo

Julkaistu

Kansalaisten kertomuksista ja lakikirjoista esitutkintapöytäkirjaan

Poliisin työssä tekstejä ja kirjallista dokumentointia riittää. Työ on kiireistä ja vaatii kykyä keskittyä olennaiseen. Hyvin kirjoitettu teksti on rikostutkijalle ammattiylpeyden symboli.

 

On vilkas aamupäivä Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella Vantaalla. Ala-aulassa on paljon kansalaisia, joiden joukossa lienee rikosten asianomistajia, kuulusteluihin kutsuttuja sekä muita poliisin palveluita tarvitsevia. Odotustilaan pääsyä edeltää turvatarkastus: laukut luovutetaan vartijalle tutkittavaksi, minkä jälkeen kuljetaan metallinilmaisinportin läpi. Vartija tiedustelee tarvetta vuoronumerolle, mutta tapaaminen on sovittu jo etukäteen vanhemman konstaapelin kanssa. Hetken kuluttua hissistä astuu Johanna, joka tervehtii iloisesti ja kutsuu mukaansa työhuoneelleen.

Perusrikostutkintayksikössä tehdään lyhyt- ja pitkäkestoista tutkintaa. Lyhytkestoisessa tutkinnassa työskentelevä Johanna selvittää esimerkiksi rattijuopumuksia, liikennerikkomuksia ja pahoinpitelyjä sekä erilaisia anastusrikoksia näpistyksistä varkauksiin. Poliisiksi Johanna valmistui kymmenkunta vuotta sitten ja toimi sen jälkeen kenttäpoliisina. “Nuorena halusin olla aina kentällä. En halunnut tehdä tätä hommaa.”

Myöhemmin Johanna muutti mieltään, ja nyt hänellä on tutkinnasta opiskeluaikainen harjoittelu mukaan lukien noin kolmen vuoden kokemus. Työ on itsenäistä ja vastuullista, mutta tarvittaessa saa apua tutkinnanjohtajalta, ryhmänjohtajalta sekä muuten kollektiiviselta työyhteisöltä. Lukemista ja kirjoittamista on paljon. Johanna arvioi, että hänen työajastaan vähintään 80 prosenttia on erilaista tekstityötä.

Tutkinta alkaa rikosilmoituksesta

Rikostutkijan työpohja on rikosilmoitus. Jos poliisilla on sen perusteella syytä epäillä rikosta, aloitetaan esitutkinta. Rikosilmoituksessa on tapahtumakuvausta ja siihen päivitetään tutkinnan eteneminen, se, mitä kuulusteluissa tai muutoin tulee ilmi. “Me kuulustellaan ihmisiä kasvokkain, puhelimitse tai sähköpostitse. Tämä on ehdottomasti tutkinnan suurin osuus.”

Tekstien tuottamisen ohella tutkija saa aineistoa, johon on perehdyttävä. Toisinaan todistusaineistona on kansalaisen kertomuksen lisäksi esimerkiksi Kelan tai vakuutusyhtiöiden papereita. Poliisi joutuu työssään perehtymään myös erilaisiin lakiteksteihin. Rikoksen tunnusmerkistöjen täyttyessä esitutkinnan lopuksi valmistuu esitutkintapöytäkirja, jonka tulee sisältää kaikki olennainen tieto tutkinnan sujumisesta.

Kuulusteluissa pitää olla tarkkana

Kuulusteluun valmistaudutaan etukäteen laatimalla tukisanalista tai kysymyksiä, joihin on tutkinnan kannalta tärkeää saada selvyys. Lyhytkestoisessa tutkinnassa kuulusteluja ei yleensä nauhoiteta, vaan kuulusteltavan kanta kirjataan suoraan hänen kertomuksensa pohjalta. “Mun ei tarvitse kirjoittaa suoraan, mitä hän sanoo. Toisaalta, en mä voi laittaa sanoja hänen suuhunkaan.”

Kuulustelupöytäkirja valmistuu kuulustelun aikana. Kuulusteltava hyväksyy kuulustelupöytäkirjan allekirjoituksellaan, mitä ennen hän voi halutessaan muuttaa tai täydentää sanomisiaan. Lisäyksistä tehdään merkintä kuulustelupöytäkirjan loppuun, mutta aikaisempia sanomisia ei kuitenkaan poisteta. Kuulustelija käyttää kielen muokkauksessa ja sisällön kirjaamisessa omaa harkintakykyään.

“Kuulustelusta tekee haastavaa se, että kuulustelun edetessä pitää samanaikaisesti tehdä montaa asiaa: puhua, kuunnella sekä analysoida, mikä on relevanttia ja kirjoittaa se kuulustelupöytäkirjaan.”

Poliisi tekstin taitajana

Nykyisessä työssään Johanna antaa arvoa käsiinsä tuleville hyvin laadituille rikosilmoituksille ja pyrkii myös itse tuottamaan selkeää, johdonmukaista ja hyvin jäsenneltyä tekstiä.

“Tekstit, joita tuotamme, peilaavat meidän ammattiosaamista ja -ylpeyttä. Itselläni on tapana viilata tekstejä, ja saatan myös korjata käsiini tulevia rikosilmoituksia. En voi puuttua niiden sisältöön, mutta voin korjata kirjoitusvirheet ja tehdä kappalejakoja”, Johanna kertoo. “Jonkun toisen mielestä tämä saattaa olla turhaa, koska se vie enemmän aikaa, mutta jos esimerkiksi pöytäkirjassa on mun nimi, haluan, että teksti on hyvin kirjoitettu.”

Johanna muistaa omasta poliisikouluajastaan, että jo pääsykokeeseen liittyi aineistopohjainen tekstintuottamistehtävä. Se saattoi olla kompastuskivi niille, jotka eivät kirjoittamisesta pitäneet tai olleet siihen riittävästi harjaantuneet. Poliisikoulussa oli äidinkielen tunteja, ja esimerkiksi tiivistelmien ja muistioiden kirjoittamista harjoiteltiin. Koulutuksessa erilaisten asiakirjojen kirjoittaminen kytkeytyi usein käytännön toimintaan: harjoituskuulusteluissa tehtiin kuulustelupöytäkirjoja, ja kenttäharjoittelussa opittiin tekemään rikosilmoitus. Myös lopputyö edellytti hyvään kirjalliseen ilmaisuun panostamista.

Poliisikoulutus on muuttunut Johannan valmistumisen jälkeen. Vuonna 2014 poliisin ammatillisesta perustutkinnosta tuli ammattikorkeakoulupohjainen. Teoriaa on aikaisempaa enemmän, mutta tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että erilaisten tekstien laatimisen opetusta olisi lisätty.

Kirjaamisesta aidompaan vuorovaikutukseen

Jos Johanna jotain työltään toivoisi, niin enemmän aikaa. Ihanteellista voisi olla suorittaa kuulustelut yhdessä työparin kanssa, mihin resurssit eivät nykyisellään riitä.

Johanna on pohtinut kuulustelujen sisällön audiovisuaalista tallentamista. Tallenteista näkyisivät myös eleet ja ilmeet, vaikka poliisin työnkuvaan ei kuulukaan Netflix-sarjojen tapaan analysoida “että nyt kaveri valehtelee, kun silmäkulma nykii”. Kuulusteltavan näkeminen ja sanaton viestintä auttaisivat kuitenkin arvioimaan kuulustelun sujumista, ja riitatilanteissa voisi tarkistaa, mitä kuulusteltava on sanonut. Nykyisellään kuulustelijan aika menee kirjoittamiseen, eikä kuulusteltavaan välttämättä saa edes katsekontaktia.

“Toivon, ettemme tulevaisuudessa olisi enää tietokoneen orjia, vaan kuulustelusta tulisi aito vuorovaikutustilanne.”

 

Johannan nimi on muutettu.

 

Venla Suojala ja Anni Tyrisevä

Julkaistu

Dokumentoin, siis olen – lastensuojelussa kirjaaminen ratkaisee

Sosiaalityössä dokumentointi tai siihen tähtäävä toiminta vie arviolta 80–90 prosenttia ajasta. Kaikki työ täytyy dokumentoida eivätkä avuksi tarkoitetut järjestelmät nopeuta prosessia. Tärkeintä on kuitenkin asiakkaan etu.


Tuire on ollut sosiaalialan tehtävissä viitisen vuotta, ja tällä hetkellä hän työskentelee lastensuojelussa. Hänen asiakkaansa ovat huostaanotettuja lapsia, jotka asuvat sijaisperheissä.

”Tehtävänäni on varmistaa perheisiin sijoitettujen lasten hyvinvointi ja järjestää asiat niin, että heidän kasvunsa ja kehityksensä on turvattu.”

Laaja kuva asiakkaan elämänpiiristä ja -tilanteesta on lasten kanssa työskennellessä tärkeää. Sosiaalityöntekijä pitää yhteyttä lapsen biologisiin vanhempiin, sijaisperheisiin ja erilaisiin verkostoihin, kuten terveydenhuoltoon ja kouluun.

Kaikki dokumentoidaan

Asiakkaidensa hyvinvointia valvoessa sosiaalityöntekijä tekee viranhaltijapäätöksiä. Viranhaltijapäätöksillä sosiaalityöntekijä voi esimerkiksi jatkaa lapsen huostassapitoa. Tehtäviin kuuluu myös selvitysten laatiminen virallisille tahoille, kuten aluehallintovirastoon (AVI) tai eri oikeusasteille. Sosiaalityöntekijä voi kirjoittaa lähetteitä tai tehdä ”arkisempia” päätöksiä esimerkiksi erilaisista lapsen hoitoon liittyvistä maksuista.

Olipa kyseessä päätös, tapaaminen tai puhelu lapsen koulusta, kaikki dokumentoidaan. Järjestelmiin kirjataan lähtökohtaisesti kaikki asiakkaaseen liittyvä.

”Lähtökohtana meillä on, että mitä ei ole dokumentoitu, ei ole tehty. Jos käyn perheessä kotikäynnillä, mutta en kirjoita siitä mitään, sitä ei ole virallisesti tapahtunut”, Tuire selventää.

Teksti tuo työn näkyviin

Sosiaalityöntekijä saa käsitellä vain omien asiakkaidensa tietoja, joten yksittäinen työntekijä ei kovin usein törmää muiden laatimiin kirjauksiin. Tästä voidaan joustaa, jos esimerkiksi päivystävä sosiaalityöntekijä tarvitsee tietoja kiireellisesti eikä asiakkaan oma vastuusosiaalityöntekijä ole paikalla. Normaalisti sosiaalityöntekijät näkevät omien kirjaustensa lisäksi vain asiakkaidensa aiempien työntekijöiden laatimat kirjaukset ja asiakirjat.

Asiakasjärjestelmään kirjatusta informaatiosta hyötyvät päivystäjät ja lasten mahdolliset tulevat sosiaalityöntekijät. Kirjauksista käy ilmi työskentelyprosessi, joka lapsen kanssa on käynnissä.
”On siinä tietysti sekin puoli, että tekemällä kirjaukset hyvin pystyn itse osoittamaan, että olen tehnyt työni.”

Tuire näkee, että kaikki työ on ennen kaikkea asiakkaana olevia lapsia varten. Asiakas pääsee lukemaan omia lastensuojeludokumenttejaan täytettyään 18 vuotta.

Aika kortilla

Dokumentoimiseen tai siihen tähtäävään toimintaan kuluu Tuiren arvion mukaan noin 80–90 prosenttia työajasta. Suurin osa tuotetuista teksteistä on luonteeltaan virallisia, ja niillä dokumentoidaan asiakkaan elämää tai vaikutetaan siihen suoraan.

Tekstien kirjoittaminen on itsenäistä ja aikaa vievää. Joihinkin päätöksiin tarvitaan johtavan sosiaalityöntekijän tai lastensuojelun päällikön allekirjoitus, mutta pääasiassa sosiaalityöntekijä laatii kaikki tekstit itse ja on vastuussa kirjoittamistaan teksteistä. Asiakasjärjestelmissä on erilaisia asiakirjapohjia kirjaamiselle, mutta ne ovat kömpelöitä ja voivat hidastaa kirjaamisprosessia entisestään. Tuire kaipaisikin järjestelmiin lisää joustavuutta.

Jatkuva dokumentoinnin tarve luo ajankäyttöpaineita. Tämä on käynyt ilmi esimerkiksi sosiaali- ja hoitoalan tekstikäytänteitä käsittelevissä tutkimuksissa. Kirjaamistyöhön ei ole varattu tarpeeksi aikaa, mikä aiheuttaa työntekijöille stressiä. Tuire tunnistaa ilmiön ja pyrkii mahdollisuuksien mukaan varaamaan kalenteristaan aikaa kirjaamiselle. Hänelle kirjoittaminen on luonteva itseilmaisun muoto. Kaikkien sosiaalityöntekijöiden kohdalla näin ei ole. Jos kirjoittaminen on työlästä ja epäluontevaa, työhön kuuluvan dokumentoinnin voi kokea stressaavana.

Kielellä on väliä

Käytänteitä ja vaatimuksia eri tekstilajeille on olemassa, mutta monet lastenhuollon tekstilajit ovat melko vapaamuotoisia. Tuiren kokemus on, että kirjoitusohjeita ja -oppaita voisi hyödyntää enemmänkin.

”Tieteellisen kirjoittamisen kurssista on päätöksiä laadittaessa ollut hyötyä. Sosiaalityö perustuu teoriaan ja näyttöihin, kaikki pitää perustella.”

Kirjoitustyön itsenäisyydestä ja vapaamuotoisuudesta johtuen kirjoitustyylejä on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Jonkinlaista jatkuvuutta teksteihin voisivat tuoda yhtenäiset käytännöt kielimuotojen suhteen. Yhtä kaikki Tuire on sitä mieltä, että perusasiat hallitseva pääsee jo pitkälle. Välillä hän kaipaa työpaikalle kertauskoulutusta kielenhuollon perusteista, kuten pilkuista ja isoista alkukirjaimista.

”Ei tarvitse olla mikään ammattikirjoittaja, mutta pitää muistaa, että kirjoitamme virallisia viranomaistekstejä. Tyylillä ja oikeakielisyydellä on silloin väliä.”

Haastateltavan nimi on muutettu. 

 

Sanni Noronkoski, Soile Manninen ja Sanni Leksis.
Kuva: Pixabay
Elämän ja kuoleman tekstit. Kirjoittaminen sosiaali- ja hoitotyössä / toim. Ulla Tiililä ja Kati Karvinen. – Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2017. Julkaisu luettavissa:
https://www.kotus.fi/julkaisut/genrejulkaisut/elaman_ja_kuoleman_tekstit._kirjoittaminen_sosiaali-_ja_hoitotyossa

Julkaistu

Potilaita, kirjauksia ja luovuutta

Toimintaterapeutti auttaa potilaita elämään mahdollisimman merkityksellistä arkea itsenäisesti. Yksilötapaamisten lisäksi työ sisältää pökkelömäisiä potilaskirjauksia ja terapeuttista tekstintuottamista.

On helmikuinen perjantai-iltapäivä, kun tapaamme kahvilan nurkkapöydässä toimintaterapeutti Petran. Hän työskentelee psykiatrian poliklinikalla mielialatyöryhmässä, jossa potilaina on täysi-ikäisiä. Yleisimmät diagnoosit potilailla ovat masennus ja ahdistuneisuus. Toimintaterapeutin työstä Petralla on useiden vuosien kokemus. Tänä ajanjaksona työnkuva on muuttunut. Suurin muutos on yksilötyön rinnalla lisääntynyt työparityöskentely. Yhteistyötä toimintaterapeutti tekee eniten sosiaalityöntekijän kanssa, mutta myös sairaanhoitajan ja psykologin.

PT eli potilas, AK eli allekirjoittanut

Toimintaterapeutin työhön kuuluu potilastapaamisten ja niiden suunnittelun lisäksi kirjaamista. Kirjauksissa käytetään jonkin verran lyhenteitä, esimerkiksi PT eli potilas ja AK eli allekirjoittanut. Erikoissairaanhoitoon hakeutuviin henkilöihin viitataan kirjauksissa aina potilaina eikä heidän etunimillään. Kirjauksia lukevat työryhmä sekä potilaat Kanta-arkistosta.

Toimintaterapeutti aikatauluttaa itse kirjaamisen ja se hoidetaan yleensä vastaanoton jälkeen. Petralla menee kirjaukseen yleensä aikaa vartista puoleen tuntiin. Toisinaan saattaa tulla kiire.

Kirjaus kertoo vastaanoton luonteesta: jos potilaan olotila on hajanainen, toimintaterapeutin voi olla hankala pukea sanoiksi tapaamisen sisältöä. Tämän takia tekstin jäsentäminen kirjaukseen voi olla haastavaa ja tekstistä tulee helposti poukkoileva. Myös potilaan voinnissa tapahtuvat muutokset näkyvät tekstissä, sillä kaikki tapaamisen yhteydessä ilmenevät poikkeamat on kirjattava. Mitä epäodotuksenmukaisempi tapaaminen on, sitä yksityiskohtaisempi kirjaus siitä tehdään.

Kirjauksissa ei kuulu olla olettamuksia potilaan vointiin liittyen, vaan kaikki kirjattava tulee käydä ilmi vastaanoton aikana. Jos toimintaterapeutti kirjaa potilaalle tehdyistä tutkimuksista, niistä on oltava lääkärin kirjaukset todisteena. Pelkkä potilaan oma kertomus ei riitä. Näin vältytään väärinkäsityksiltä.

Vakavissa tilanteissa kirjausta voi tarvittaessa viivästyttää niin, ettei se näy potilaalle heti: “On tilanteita, jotka on parempi hoitaa kasvotusten kuin että potilas lukisi ne itse Kannasta.”

Eväät tekstityöhön peruskoulusta

Petran kirjoitustausta on peräisin peruskoulun ja lukion äidinkielen oppitunneilta sekä ammattikorkeakoulun opinnäytetyön tekemisestä. Työhön perehdytyksen yhteydessä on annettu ohjeita kirjaamistyyleihin kuten siihen, mikä on oleellista. Kirjauksissa täytyy näkyä lääkitykseen liittyvät merkinnät ja potilaan toimintakyky sekä siinä mahdollisesti tapahtuneet muutokset.

Petran kirjaamistyyli on säilynyt samanlaisena koko työuran ajan. Hoitoalalla vallitseva kirjaamiskulttuuri tekee virkkeistä lyhyitä. Niistä voi esimerkiksi puuttua pääverbi: Potilaan vointi ennallaan. Toimintaterapeutiksi opiskellessaan kirjaamistekstien tuottaminen tuntui Petrasta pökkelömäiseltä. Nyt hän on jo tottunut kyseiseen kirjaamistyyliin, mutta ei käytä sitä muualla kuin töissä.

Tunteiden purkamista paperille

Potilaskirjausten lisäksi toimintaterapeutti tekee tekstityötä myös ohjatessaan terapeuttisen kirjoittamisen ryhmiä työparin kanssa. Petran kuusihenkiset ryhmät tapaavat yhteensä kahdeksan kertaa. Kirjoittamisen aiheet ja teemat vaihtelevat tapaamisesta toiseen. Inspiraatio niihin saattaa kummuta edellisten tapaamiskertojen yhteisistä keskusteluista ja kirjoitetuista teksteistä. Toisinaan ryhmissä saatetaan myös työstää tekstiä yhdessä tai muokata jo valmiita tekstikatkelmia kuten runoja.

Puolitoistatuntisen tapaamisen aikana potilaat kirjoittavat spontaanisti aiheesta ja antavat ajatuksen virrata. Oikeakielisyys on sivuseikka. “Tärkeintä on saada kynä liukumaan paperilla.”

Potilaat kirjoittavat aina lähtökohtaisesti itselleen ja päättävät haluavatko kerran päätteeksi jakaa tekstinsä muille. Usein potilaat haluavat lukea tekstinsä ääneen ja tällöin he saavat niistä myös kommentteja. Joskus potilaat eivät halua jakaa tekstejään esimerkiksi liian henkilökohtaisuuden takia. Tällaisessa tilanteessa voidaan keskustella siitä, millainen kokemus kirjoitusprosessi oli ja millaisia tuntemuksia se herätti.

Toimintaterapeutin työssä palkitsevaa on ihmisläheisyys sekä se, että pystyy tarjoamaan potilaalle kokemuksen ymmärretyksi sekä kuulluksi tulemisesta omassa tilanteessaan. “Oivalletaan yhdessä potilaan kanssa jotakin oleellista hänen tilanteeseensa liittyen”, Petra sanoo ja laskee tyhjän kahvikupin hymyillen takaisin pöydälle. “Tuntuu hyvältä, kun voi auttaa.”

Petran nimi on muutettu.
Kuva: Pixabay.

Irene Rydberg, Amina Saara Soliymani, Elina Heikkinen