Papin työ ihmisten keskuudessa ja tekstien keskellä

Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan vt. seurakuntapastori Joona Salminen on päivittäin tekemisissä kielen ja monenlaisten tekstien kanssa laatiessaan jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia. Työn keskiössä ovat kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa niin arjessa kuin juhlan ja surunkin hetkissä. Näissä tilanteissa luodaan monen tason yhteyksiä, kun pappi viestii kuulijoille Raamatun ajan maailmasta siten, että se on sovellettavissa jokaisen omaan arkeen.

Suurelle ja pienelle yleisölle

Seurakuntapastori Joona Salminen osallistuu työssään toimintakertomusten, rippikoulupäiväkirjojen ja työryhmien tilaisuuksien käsiohjelmien kirjoittamiseen. Nämä ovat tekstejä, joiden tuottamiseen osallistuu useampi pappi tai kanttori. Niitä kirjoitetaan työasemalla, jossa kaikki osallistuvat pääsevät muokkaamaan tiedostoa.

Enimmäkseen papit kuitenkin kirjoittavat itsekseen. Salminen tuottaa yksin muun muassa saarnoja, puheita ja esirukouksia. Kirkkokäsikirjasta valittavat päivärukoukset ovat Salmisen mielestä kaikista mielenkiintoisimmat ja toistuvimmat tekstit hänen työssään, vaikka ne saattavatkin mennä vastaanottajilta jopa ohitse. Pappi valitsee muutamasta vaihtoehdosta yhden päärukouksen, jossa koko jumalanpalveluksen sanoma tiivistyy. Laaja kohderyhmä tekee kirjoittamisesta haastavaa. Salminen kuitenkin pyrkii siihen, että jokaiselle olisi jotakin.

Pienemmälle joukolle pidettävien puheiden, kuten kaste-, vihki- ja muistopuheiden, kirjoittamiseen liittyy omat haasteensa. Muistopuheiden kohdalla on mietittävä, ovatko kaikki hautajaisiin osallistuvat samaa mieltä esimerkiksi siitä, pitikö edesmennyt marjastamisesta paljon. Siksi on turvallisempaa puhua elämän merkkipaalujen ajankohdista. ’’Yleensä materiaalia saa paljonkin, mutta on mietittävä tarkasti mitä käyttää, kuinka voi puhua ja että keskittyy faktoihin – papin tehtävä ei ole tunnelmoida tai antaa liikaa tilaa omasta mielestään hienolle asialle.’’

Salmisen mielestä moneen tilanteeseen sopii ja riittää se, että puheen voi kuulla kukin omasta lähtökohdastaan käsin. Papin ei kuulukaan pureskella sanomaansa valmiiksi saakka: ’’Papin osaamiseen kuuluu selittää hieman enemmän mitä Raamatun teksti itsessään sanoo, ja siten tarjota sisältöä elämään paljolti ohjaten ja virikkeitä antaen.’’

Puheita kirjoittaessaan Salminen lukee myös kommentaarikirjallisuutta, tutkimusta ja reseptiohistoriaa siihen liittyen, mitä eri tekstit ovat tarkoittaneet omana aikanaan, ja miten niitä on eri aikoina kommentoitu: ’’Papilla on oltava riittävästi koulutusta ja tietoa tekstin taustasta ja sen maailmasta, jotta voisi ymmärtää mitä tietty lause sanomisen kontekstissa tarkoittaa.’’

Kirkon tekstit vaikuttavat

Kirkon ominaisuuksiin kuuluu se, että kaiken keskiössä ovat ikiaikaiset viisaudet. Niitä luetaan monia kertoja ja peilataan omaan elämään. Raamatusta löytää jokaisella lukukerralla jotain uutta, mikä tekee lukemisesta mielenkiintoista. ’’Jotkin ainekset toistuvat ja esiintyvät usein, ja mitä arkaaisempia ja yksinkertaisempia näkymiä niistä avautuu, sitä vahvempia ne ovat.’’

Kirkon tulisi tiivistää ja yksinkertaistaa sanomaansa, jotta se olisi vaivattomasti ihmisten ulottuvilla. Raamatuntekstejä tulisi edelleen kuitenkin saattaa luettavaksi myös siten, että ne nostattavat tunteita ja ajatuksia. ’’Uskonnolliset ja hengelliset kysymykset eivät kuitenkaan ole kahden lauseen selityksiä’’, pastori Salminen toteaa. Kirkolla on myös korkeat standardit ja uskotaan, että tekstit vaikuttavat tavalla tai toisella: resonoivat, herättävät kysymyksiä, ahdistusta, iloa, hoitavat surua ja antavat toivoa. Hengellisestä näkökulmasta ei ole sinänsä huono juttu, mikäli jokin jää vaivaamaankin.

Huomisen kirkko – paluu suullisen viestinnän lähteille?

Toistaiseksi ei ole keksitty, miten kirkon sanomaa voisi välittää ihmisille netissä tai sen avulla. Salmisen mielestä on vaikeaa tuottaa relevantti ja puhutteleva teksti vastaanottajalle, jota ei aina tavoita kasvotusten.

Kirjoittaminen on muuttunut papin työssä yhä digitaalisempaan muotoon. Kirkko on konservatiivinen instituutio, eikä sillä ole vielä päivitettyjä toimintatapoja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa viestimiseen ja kirkon tapahtumien markkinoimiseen. Viime vuosina on otettu ensiaskelia ja kokeiltu yhä enemmän blogikirjoittelua sekä YouTube- ja Facebook-viestintää. Digitaalisuudessa ja tekstin murroksessa on myös tulevaisuus. Tai pikemminkin paluu siihen muotoon, mikä oli jo alussa: ’’Tekstien jakaminen ääneen lukemalla on elämyksellisempää, ja kirkkohan on toiminut jo alun alkaen auditiivisessa muodossa’’. Salmisen visioissa seurakunta voisi tuottaa esimerkiksi podcasteja, joissa on erilaisia elementtejä: haastatteluja, musiikkia, raamatuntekstejä ja rukouksia. Tämä toki vaatii resursseja ja koulutusta, mutta ei pastorin puheiden mukaan jäisi traditiosta tai sisällöstä kiinni. ’’Isot trendit tulee, ja niihin pitää sopeutua ja reagoida. Täytyy vaan keksiä sopivat tavat, jotta materiaali resonoi nyky-ympäristössä.’’