Helsingin yliopisto
Ensi- ja sairaanhoidon ammattilaisena toiminut Jari Latva-Käyrä on edennyt urapolullaan HUSin Virve-päälliköksi – tai Latva-Käyrän sanoin Virve-chefiksi eli Virve-kokiksi. Kokki hän ei kuitenkaan ole, vaan hän vastaa muun muassa Virve-radioiden käyttöönotosta ja käyttäjien kouluttamisesta Etelä-Suomen alueella. Kouluvuosinaan itsensä huonoksi kirjoittajaksi mieltänyt Latva-Käyrä on yllätyksekseen huomannut, että nykyisin hänen työpäivänsä koostuvat suurimmaksi osaksi teksteistä ja niiden kanssa “vekslaamisesta”.
Epävirallisesta sähköpostista viralliseen ohjeistukseen
Termi Virve on monille tuntematon, ja Jari Latva-Käyrä onkin tottunut kysymyksiin siitä, mitä hänen työnkuvaansa kuuluu. Virve tarkoittaa korkean varautumisen viestintä- ja tietojärjestelmää, viranomaisradioverkkoa eli toisin sanoen radiopuhelinta, jota käyttävät sosiaali- ja terveystoimen lisäksi esimerkiksi poliisi ja pelastustoimi. Latva-Käyrä toimii Virven aluepääkäyttäjänä Etelä-Suomen yhteistyöalueella. Aluepääkäyttäjä koordinoi valtakunnallisten tietojärjestelmien yhteensovittamista, käyttöönottoa, käyttöä ja koulutusta. Hän esimerkiksi ohjeistaa puhelimen käyttöä koulutuksissa eri toimijoille, kuten ensihoitajille ja sairaalahenkilökunnalle.
Latva-Käyrän työpäivät ovat tekstien täyttämiä. Suurimmassa roolissa on kirjeenvaihto eri tahojen kanssa. Pääasiallinen viestintäkanava on sähköposti – WhatsAppia tai tekstiviestejä ei käytetä, sillä ne ovat tietoturvariskejä. Sähköpostit voivat toisinaan olla muodoltaan epävirallisempia, mutta esimerkiksi ministeriön kanssa kommunikoidaan virallisemmalla otteella. Sähköpostikirjeenvaihdon lisäksi aikaa vievin osuus tavanomaisessa työpäivässä on erilaisten ohjeistuksien ja koulutusmateriaalien tuottaminen. Koulutusmateriaaleja Latva-Käyrä luo valtakunnalliseen käyttöön sosiaali- ja terveysalan työntekijöille. Niitä tuotetaan pääasiallisesti suomeksi, mutta toisinaan myös englanniksi ja ruotsiksi. Koulutusmateriaaleja muokataan koulutuskohteen tarpeiden mukaisiksi.
Pyörää, eli kaikkia materiaaleja, ei tarvitse keksiä yksin uudelleen, vaan tekstejä tuotetaan yhteistyössä kollegoiden kanssa. Latva-Käyrä muistaa ihmetelleensä päällikön uransa alussa, mitä tarkoittaa kollegoiden käyttämä termi “myssytellä”. Myöhemmin oli selvinnyt, että termi tarkoittaa tekstien sisällön yhdessä pohtimista – laitetaan niin sanotusti mietintämyssy päähän. Myssyttelyllä teksteihin saadaan moniäänisyyttä.
“Ei mitään diipadaapaa”
Tekstien tuottaminen alkaa perehtymisellä taustatietoihin, kuten vaikkapa lakiin julkisen hallinnon turvallisuusverkkotoiminnasta. Tekstin lopulliseen muotoiluun vaikuttaa se, esitetäänkö se esimerkiksi rivisairaanhoitajalle vaiko ensihoitajalle. Valtakunnallisesti tekstien tulee kuitenkin olla yhteistä linjaa noudattavia. Tekoprosessin alussa tuotetaan lakipohjaan perustuva luonnos, minkä jälkeen aletaan sovitella “palikoita yhteen” kollegoiden kanssa. Tällöin on myös hyvä hetki pohtia, sisältääkö teksti kaikki ne asiat, jotka halutaan viedä eteenpäin. Lopuksi teksti oikoluetaan: “Sitten viilataan pilkkua niin sanotusti.”
Tuotettujen koulutusmateriaalien ja ohjeiden tulee olla riittävän lyhyitä ja ytimekkäitä – rönsyilylle ei ole tilaa. Kukaan ei jaksa lukea montaa kymmentä sivua kapulakieltä, vaan teksteissä pitää antaa sovellusesimerkkejä. Tärkeintä ovat ydinasiat: “Siinä ei saa olla semmosta diipadaapa-jaarittelua.”
Tekemällä oppii
Latva-Käyrä kertoo, ettei ole koskaan ollut mielestään hyvä äidinkielessä, ja varsinkin pilkku- ja yhdyssanasäännöt ovat tuottaneet harmaita hiuksia. Työn ja kokemuksen kautta hän on kuitenkin oppinut erilaisia tekstikäytänteitä ja tuottamaan erityisesti virallisia tekstejä. Työn mukana on tullut myös paljon uutta ammattisanastoa ja lyhenteitä, joita hän on joutunut opettelemaan ja käyttämään kirjoittamissaan teksteissä: “Tekemällä oppii.”
Virallisten tekstien parissa työskennellessä tulee välttää tulkinnanvaraisuutta, ja tekstien tulee noudattaa tiettyjä yleisiä normeja. Väärinkäsityksiltä ei voi kuitenkaan kokonaan välttyä. Jos esimerkiksi tekstiä on ollut tuottamassa turhan moni kirjoittaja, sen sanoma saattaa mennä ristiin. Työssä tottuu siihen, että kirjoitetussa viestinnässä tulee väärinymmärryksiä, jolloin on vain reilusti nostettava kädet pystyyn ja myönnettävä erehdys.
Latva-Käyrä on myös huomannut, että kielenhuoltajalle olisi hänen työssään tarvetta. Vaikka työssä on saanut oppia laajasti uusia tekstitaitoja, joita koulussa ei opetettu, vaatisivat viralliset ohjeistukset kuitenkin kielenhuollon ammattilaisen viimeistä silausta, jotta vältytään tulkinnanvaraisuuksilta. Lopuksi Latva-Käyrä toteaa: “Onhan se viestintä ihan helkutin hankala laji.”
Marika Jegoroff, Essi Latva-Käyrä, Tia Lehto, Melissa Rautio ja Adaliina Yrjänä