Aloitin Kaarina Pitkänen-Heikkilän äitiyslomasijaisena lokakuun 2013 alussa ja tehtävänäni oli organisoida kirjallisuudentutkimuksen termityötä. Koska kirjallisuudentutkimuksen aihealue oli vasta alkutekijöissään, oli tärkeää aloittaa työ asiantuntijaverkoston kokoamisella. Lähetin kutsun yli 50 asiantuntijalle, jotka edustivat kaikkia Suomen yliopistojen kirjallisuusoppiaineita. Kutsuun vastasi miltei parikymmentä henkeä, joista 15 pääsi mukaan verkoston ensimmäiseen tapaamiseen 13.11. Helsingissä. Alkutapaamisessa ehdittiin keskustella vain muutamasta pääkysymyksestä, mutta osanottajia yhdisti näkemys siitä, että alan termitietokannasta olisi paljon hyötyä opetuksen ja tutkimuksen kannalta. Keskusteltiin mm. siitä, millaisilla kriteereillä asiantuntijaoikeuksia myönnetään ja millaisiin luokkiin ja alaluokkiin kirjallisuudentutkimuksen termejä pitäisi sijoittaa. Tapaamisen lopuksi osallistujat kokeilivat termien lisäämistä Wikialustalle käytännössä. Alustavia suunnitelmia oli myös siitä, että kävisimme koordinaattori Antti Kannerin kanssa pitämässä termityön workshopin Turun yliopistossa.

Pari päivää myöhemmin, 19.11. olin kertomassa kirjallisuudentutkimuksen termityöstä, kun Tieteen termipankki esittäytyi Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Käytin yhtenä esimerkkinä minua jo pitkään kiinnostanutta realismi-termiä, joka tuttuudestaan ja näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta pitää sisällään monimutkaisia filosofisia, kerrontateknisiä ja historiallisia kysymyksiä. Suunnitelmani on kirjoittaa näistä realismin erilaisista kerrostumista myös tutkimusartikkeli julkaistavaksi jollakin kirjallisuudentutkimuksen foorumilla 2014.

Kirjallisuudentutkijoiden tapaamisessa nousi esille myös olemassa olevien kirjallisuudentutkimuksen sanakirjojen ja sanastojen hyödyntäminen termien keruussa. Kirjallisuudentutkimuksen suomenkielisiä termisanakirjoja ei ole monta, ja niistä viimeisimmän, Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan (WSOY 2003) painos oli loppunut jo vuosia sitten. Otin yhteyttä Hosiaisluomaan ja pyysin lupaa saada skannata kirja kokonaisuudessaan termipankin aineistoksi. Sanakirjassa on yli 1400 hakusanaa, joten siitä muodostuisi hyvä runko kirjallisuuden aihealueen termeille. Tekijä antoi myös lupansa termikuvausten muokkaamiseen ja päivittämiseen, joten lähitulevaisuudessa Hosiaisluoman tekemä työ tulee hyödyttämään uudella tapaa kaikkia kirjallisuuden tutkimuksesta ja opetuksesta kiinnostuneita. Sain marraskuussa tietää myös toisesta sanastosta, eli professori Aatos Ojalan tekemästä kirjallisuuden termisanastosta, jota oli käytetty jo pitkään Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen omilla sivuilla. Sanaston avoimeen verkkojulkaisuun tarvitaan kuitenkin tekijän – eli tässä tapauksessa Ojalan perikunnan – lupa. Perikunnan edustajien etsimisessä minua auttoi tutkijatohtori ja luovan kirjoittamisen opettaja Risto Niemi-Pynttäri Jyväskylän yliopistosta. Aatos Ojalan poika, valokuvaaja Markku Ojala muisteli puhelimessa sitä, miten sanasto oli ollut olemassa jo hänen lapsuudessaan pahvikortistona heillä kotona. Nyt se saa toivon mukaan uuden elämän termipankin sivuilla.

Ensimmäinen sienten biologiasta kertova suomenkielinen yleisteos ilmestyy syyskuussa. Teoksen ovat toimittaneet Jari Valkonen ja Sari Timonen, mutta tekijöinä on ollut lähes neljäkymmentä tutkijaa, jotka kansantajuisesti aukaisevat sienten toimintaa, solubiologiaa ja ekologiaa lukijoille. Kirjoittajat edustavat kaikkia Suomessa harjoitettavia sienten tutkimuslinjoja genetiikasta ja evoluutiosta solubiologiaan, biotekniikkaan ja ekologiaan. Kirja ei ole sienten tunnistusopas eikä siitä löydy ruokareseptejä. Sen sijaan siitä voi saada ymmärrystä pyykinpesuun, kasvien kasvatukseen ja kivihiiliesiintymien syntymiseen.

Kirjaa on kirjoitettu hartaudella kaksi ja puoli vuotta. Yhtenä suurena aikasyöppönä oli sanastotyöskentely. Siinä jouduttiin miettimään, mitkä käytössä olevista synonyymeistä soveltuisivat parhaiten käyttöön suomen kielessä, ja suomenkielisten termien puuttuessa keksittiin aivan uusia suomenkielisiä sanoja.

Yhtenä esimerkkinä mutkan kautta muodostuneiden uudissanojen keksimisestä voisi olla vaikkapa tynnyrihuokonen ja sen osat. Useimpia kantasienten rihmastoja luonnehtivat ns. väliseinät (lat. septum), joissa on sulkeutumiskykyinen huokonen. Tämäntyyppisestä väliseinästä on käytetty latinankielistä nimitystä dolipore septum, mutta itse huokoseen viittaavaa sanaa dolipore ei yleensä ole käytetty yksinään. Huokoselle lanseerattiin nyt nimi tynnyrihuokonen sen tynnyrimäisen kaitsinkalvojen suojaaman rakenteen vuoksi. Myös kaitsinkalvo on uusi sana, joka keksittiin korvaamaan termiä parentosomi.

Kaikki nämä uudet ja vanhat termit määritelmineen on jo viety Tieteen termipankkiin sienitieteen, mikrobiologian ja biologian aihealueille ja ovat sieltä kaikkien nähtävissä (ks. täältä).

Kahden vuoden välein järjestettävä terminologialan pohjoismainen konferenssi Nord Term keräsi jälleen suuren joukon ammattiterminologeja, terminologian tutkijoita ja työssään muulla tavoin terminologian kanssa tekemisiin joutuneita tällä kertaa Tukholmaan. Varsinaista kahden päivän konferenssiohjelmaa edelsi tanskalaisen DanTermbankin järjestämä päivän mittainen työpaja terminologisen käsiteanalyysin soveltamisesta tietokantojen tietomallien ja tietorakenteiden suunnittelussa. Tietomalleilla tarkoitetaan tiedonhallinnassa käytettyjen tietueiden ominaisuuksia ja määriteltyjä suhteita toisiin tietueisiin tai tietuetyyppeihin. Esitelty lähestymistapa oli luonteva javarmasti hyödyllinen erityisesti tietorakenteiden standardoinnin näkökulmasta. Terminologian menetelmillä on näissä asioissa selvästi paljonkin annettavaa, mutta niiden soveltaminen edellyttää fokuksen pitämisen tarkasti siinä, mitä tietorakenteilta tarvitaan, vaikka se kenties joissain tapauksissa johtaisikin terminologisesta näkökulmasta epäintuitiivisiin ratkaisuihin.

Konferenssiesitelmät käsittelivät terminologiatyön eri puolia. Konferenssi oli temaattisesti jaettu osioihin, joihin esitelmät oli ryhmitelty sillä perusteella mitä termityön vaihetta niissä tarkkaan ottaen käsiteltiin. Kuitenkin suuressa osassa esitelmiä esiteltiin kokemuksia yksittäisistä termihankkeista,  jolloin temaattiset kategoriat eivät olleet esitelmien sisällössä kovinkaan keskeisessä osassa. Yksittäisestä termihankkeesta kun on vaikea kertoa fokusoiden vain yhteen termityön vaiheeseen. Esitelmät käsittelivät termityötä esimerkiksi Itävallan puolustusvoimissa, Scania AB:ssa ja Ruotsin opintotukihallinnossa. Konferenssiohjelma esitelmäkalvoineen on luettavissa Nord Termin sivuilla osoitteessa www.nordterm2013.se/program/session-schedule/all3.

Tieteen termipankin näkökulmasta kiinnostavimmat esitelmät olivat kuitenkin Jan Hoelin Ole Vågen esitelmät Norjan tieteellisestä termipankista, jota kehitetään Språkrådetin, Norjan kielilautakunnan toimesta samalla Semantic MediaWiki -alustalla kuin tieteen termipankkia. Norjan termiwikiin voi tutustua osoitteessa termwiki.sprakradet.no. Samaan aikaan Språkrådetin termwikin kanssa Norjassa on kehitteillä myös suurisuuntainen termiportaalihanke, jota koordinoidaan Norges Handelshøyskolesta käsin. Projekti on vasta aluillaan, mutta seuraamme sitä mielenkiinnolla.

Tieteen kansallisen termipankin wiki-alustalla vierailujen määrä on kasvanut tasaisesti. Esimerkiksi marraskuussa 2012 sivustolla oli runsas 4 200 yksilöityä vierailijaa, joista noin 1 300 oli säännöllisiä käyttäjiä. Maaliskuussa 2013 vierailijoita oli jo lähes 7 900 ja säännöllisten käyttäjien määrä oli noussut kahteentuhanteen. Viime viikkoina yksilöityjä käyttäjiä on ollut arkipäivisin noin 350, viikottain 1700–2100.

Tieteen termipankin wiki-alustan omiin tilastoihin on listattu suosituimpia sivuja. Odotuksenmukaisesti kaikkein suosituimpia ovat eri aihealueiden etusivut (1. sijalla Kasvitiede, 4 573 latausta; 2. Kielitiede, 4 568 latausta; 3. Oikeustiede, 2 261 latausta). Ohjesivuista tärkein on ”Käsitelomakkeen täyttäminen” – se on termipankin 17. suosituin sivu (ladattu 582 kertaa).  Koko termipankin etusivua ei ole listattu tähän; huhtikuun 18. päivänä yhden aikaan etusivua on ladattu 29 057 kertaa.

Varsinaisista termipankin sisältösivuista eli eri aihealueiden käsitesivuista suosituin on oikeustieteen common law, sijalla 9 (881 latausta), kasvitieteen emi on sijalla 11 (611 latausta) ja kielitieteen A-infinitiivi sijalla 18 (445 latausta). Nämä ovat sivuja, joita asiantuntijaryhmissä on tehty ensimmäisinä, joten latauksia on tullut runsaasti sivujen tekijöiltä; lisäksi sivut ovat toimineet alkuvaiheessa havainnollistavina esimerkkisivuina erilaisissa tiedotustilaisuuksissa.

Suosituimpien sivujen kärkipäässä on siis enimmäkseen juuri sellaisia sivuja, joita siellä odotuksenmukaisesti tulee ollakin. Aihealueiden etusivujen ja ohjesivujen lisäksi sadan suosituimman sivun listalla on enimmäkseen sellaisia pilottiprojekteihin kuuluvia käsitesivuja, joita me termipankissa työskentelevät olemme innoikkaimmin itse muokanneet. Yllätyksiäkin kuitenkin on. Esimerkiksi kielitieteen termi pasimologia on sijalla 20 (422 latausta), vaikka sivulla ei ole paljonkaan tietoa ja viimeiset muokkauksetkin ovat ylläpidon tekemiä päivityksiä syksyltä 2012. Onkohan joku Pasi-niminen löytänyt sivun ja käyttää sitä nyt humoristisena esimerkkinä eri yhteyksissä? Koordinoimani pilottiprojektin sivuista yllättävän suosittuja taas ovat biologian biomarkkeri (25. sija, 372 latausta) ja ekologinen lokero (46. sija, 296 latausta), vaikka näillä sivuilla en itse ole montakaan kertaa käynyt. Vastaavasti yllättävän suosittu on kielitieteen fonetiikan alaan kuuluva nomogrammi, joka on sijalla 28 (268 latausta), vaikka sitäkään ei ole kukaan aktiivisesti työstänyt. Olen myös ollut harhaluulossa, että epidemiologian aihealueella ei juuri mitään tapahdu (koska siellä ei ole tapahtunut muokkauksia), mutta kyllä termejä katsotaan (esim. kohorttivaikutus on sijalla 98, latauksia 203).

Suosituimmuusjärjestyksessä sijoilla 100–200 on edelleen esimerkiksi kasvitieteen termeistä juuri niitä, joihin olen itse kasvitieteen asiantuntijaryhmän kanssa tehnyt runsaasti muokkauksia. Kuitenkin mukaan mahtuu myös sellaisia kasvitieteen termejä, joita en itse muista edes nähneeni. Tällaisia ovat esimerkiksi dormanssi (124. sija, 182 latausta) ja boniteetti (137. sija, 175 latausta). Mikrobiologian aihealueella suosituin termi on munanjohdin–munasarjatulehdus (190. sija, 153 latausta). Ilmeisesti se on sairaus, jota jostain syystä erityisen paljon googlataan. Kahdensadan suosituimman sivun joukkoon mahtuu juuri ja juuri myös Tieteen termipankin tuoreimman aihealueen, Eläinlääketieteen, etusivu (197. sija, 151 latausta), joka on luotu muutama viikko sitten.

Kasvien rakenneopin eli kasvimorfologian termit alkavat olla itselleni tuttuja. Ensimmäistä kertaa tarkastelin niitä kielitieteen proseminaarityössäni seitsemäntoista vuotta sitten. Pro gradussani keskityin adjektiiveihin. Väitöskirjani tein Elias Lönnrotin 1860-luvulla kehittelemästä kasvimorfologian sanastosta, niin adjektiiveista kuin substantiiveista.

Ei kasvitieteestä niin vain eroon pääse. Väitöskirjan jälkeen meni muutama vuosi tietokirjojen suomentamista käsittelevässä hankkeessa, mutta sitten kasvitiede jälleen kutsui. Tällä kertaa Tieteen termipankki -hankkeen suunnitteluvaiheessa: kasvitieteestä tulisi luontevasti yksi pilottitieteenala uudelle hankkeelle.

Varsinainen sanastotyö on monin tavoin erilaista kuin sanaston tai termistön tutkiminen; yhteistäkin kuitenkin on. Pienistä yksityiskohdista voi avautua laajempia näkymiä. Sanastotyön tekijä tutkii pieniä kokonaisuuksia: kerrallaan yhtä käsitettä ja sen lähellä olevia käsitteitä. Mitä käsitteen ominaispiirteisiin kuuluu, mikä erottaa sen vieruskäsitteistä? Millainen määritelmä auttaa ymmärtämään käsitteen sisällön? Millaisia termien pitäisi olla muodoltaan?

Lähikäsitteiden tarkastelua

Sanastotyön keskeinen menetelmä on käsiteanalyysi, joka on käsitteiden tarkastelua toisten käsitteiden joukossa ja niiden sijoittamista omalle paikalleen käsitejärjestelmässä. Hyvä määrittely on vaikeaa ja usein mahdotontakin ilman läheisten käsitteiden tarkastelua.

Ylä-, ala- ja vieruskäsitteiden esittäminen on hyödyllistä myös sille, joka haluaa ottaa selvää uudesta käsitteestä – tämän vuoksi myös termipankin käsitesivulla on mahdollisuus esittää lähikäsitteitä. Jollei esimerkiksi tiedä, että kasvimorfologiassa lehtilavan perusmuotoja ovat mm. pitkulainen, soikea, suikea, puikea, pitkänpyöreä ja pyöreä, voi olla vaikea ymmärtää, miksi sellaisia termejä kuin pyöreä, soikea tai pitkulainen pitää ylipäätään määritellä.

Määrittelyä

Määrittelyssä pyritään avaamaan käsitteen merkitystä tyypillisesti ns. sisältömääritelmän kautta siten, että osoitetaan käsitteelle yläkäsite ja ne olennaispiirteet, jotka erottavat käsitteen sen vieruskäsitteistä. Kasvien rakenneopin termeissä on kuitenkin joskus paikallaan käyttää ns. joukkomääritelmiä, jolloin luetellaan kaikki käsitteen alaan kuuluvat tarkoitteet. Esimerkiksi kukkalehden voi kertoa olevan ”kehä-, verho-, terä-, emi- tai hedelehti”. Lisäksi ns. koostumussuhteet ovat monesti hierarkiasuhteita tärkeämpiä, jolloin määrittely on helpompaa niiden avulla. Näin esimerkiksi lehtilapa kannattaa määritellä ”lehden osaksi” eikä vaikkapa tietyntyyppiseksi ”lavaksi”. Lehtilapa on siis lehden osakäsite.

Kasvimorfologiassa on runsaasti adjektiiveja. Perusohje määrittelyssä on, että substantiivit määritellään substantiivien avulla, verbit verbien avulla ja adjektiivit adjektiivien avulla. Käytännössä tieteen termeinä käytettyjen adjektiivien määrittely on usein mahdotonta toisen adjektiivin avulla, jolloin suositaan rakenteita ”sellainen x, joka yyyy” tai ”kuvaa x:ää, joka yyyy”.

Kasvitieteen perusteoksissa, esimerkiksi Retkeilykasviossa (1998), ei kuitenkaan ole aina määritelty näin, vaan suoraan sen tarkoitteen kautta, jota adjektiivi kuvailee. Tällaisen mallin mukaan esim. parilehdykkäinen on Tieteen termipankissa nyt ”kerrannaislehti, jonka lapa on jakautunut parillisiin lehdyköihin keskirangan eri puolilla”, nirhalaitainen on ”hammaslaitainen lehti, jonka terävien pykälien väliset lovet ovat pyöreitä” ja kellomainen taas ”teriö, joka muistuttaa muodoltaan kirkonkelloa”.

Kasvitieteen asiantuntijaryhmän keskustelun jälkeen päädyimme tällaiseen käytäntöön. Tieteenalan Lönnrotista alkava suomenkielinen perinne tukee tällaista, ja lisäksi kuvattu määrittely on käytännöllistä. Liiallinen metateksti voi tehdä määrittelystä kömpelöä. Kuulisin kuitenkin tästä ratkaisustamme mielelläni lukijoiden ja termipankin käyttäjien mielipiteitä.

Nimitykset ja terminmuodostus

Väitöskirjassani tutkin käsitteiden nimeämistä eli terminmuodostusta. Kantava ajatus oli, että käsitteiden nimityksiksi valitut tai sepitetyt sanat, termit, toimivat motivoituina merkkeinä. Ajatus osoittautui oikeaksi: Lönnrot pyrki termistössään erityisen ponnekkaasti merkityksen läpinäkyvyyteen. Hän uskoi, että siten käsitteet avautuvat Suomen Kasviston (1860) lukijoille ja kasviopin opiskelijoille.

Läpinäkyvyyttä on joskus pidetty myös termistöjen haasteena, koska silloin kaikki mahdolliset sivumerkitykset, joita sanalla on erikoisalan ulkopuolella, voivat alkaa häiritä ja jopa johtaa harhaan. Jos näin olisi, vierassanat tai täysin keksityt kirjainyhdistelmät olisivat termeinä kaikkein parhaita. On kuitenkin selvää, että merkitykseltään läpinäkyvät termit opitaan helpommin ja muistetaan paremmin. Lönnrot itse viittasi lainasanojen käyttöön Kasvikon oppisanoja -kirjoituksessaan (1858) seuraavasti:

Eipähän ole ollut pakko semmoisia muukalaisia sanoja, kun esimerkiksi androgynus, cellula, dicotyledo, concavus, cryptogamus, ovalis, phyllodium, pistilla, stipula y.m. sillä tavoin suomenkieleen sekoittaa, kun Ruotsalaiset niistä – epäilemättä kyllä suureksi hyödyksi ja kielensä kunniaksi – ovat saaneet sanansa androgynisk, cellul, dikotyledon, konkav, kryptogam, oval, phyllodium, pistill, stipel, jotka arvattavasti ynnä monen muun kumppalinsa kanssa ovat Ruotsin kansan hyvin helpot ymmärtää ja muistoissa pitää.

Lönnrot ei kuitenkaan ollut kaikkein jyrkin puristi, koska hän teki mielellään käännöslainoja: jopa kahdella kolmasosalla hänen termeistään on jonkinasteinen käännöslainatausta. Esimerkiksi hyvinkin kotoisilta vaikuttavat termit hammasluomainen, kukinto, munuaismainen, neuvoton ja sepivä ovat kaikki taustaltaan vieraan mallin mukaan muodostettuja käännöslainoja.

Nykyään kasvitieteen suomessa on runsaasti vierassanoja. Tieteen termipankin kasvimorfologian listauksista löytyvät mm. termit adventiivinen, diarkkinen, distylia, hypantio, mikrofylli ja sporogonio. Lisäksi mukana on käsitteitä, joilta puuttuu suomenkielinen nimitys kokonaan. Termipankkiin voi siis tuoda myös tällaisia ”nimettömiä” – näin tarjotaan käyttäjille nimitykset vierailla kielillä ja voidaan jättää suomenkielinen nimitys etsimään muotoaan vähitellen asiantuntijatyössä.

Tässä kohtaa lienee paikallaan myös sanoa, että Tieteen termipankissa ei sinänsä vierasteta lainasanoja. Monille aloille, esimerkiksi kielitieteeseen, on vakiintunut termeiksi runsaasti vierassanoja. Myös omakielisen termin rinnalla esiintyy usein synonyyminen vierassana. On tietysti ilahduttavaa, jos asiantuntijat keksivät uusille käsitteille aidosti suomalaisia nimityksiä. Mikäli tämä kuitenkin tuntuu vaikealta, ennen lainasanojen suomeen mukauttamista voi aina ensin yrittää kokeilla Lönnrotin keinoa ja kääntää vieraat termit osa osalta suomeksi.

Wikejä on käytetty jos minkä idean toteuttamiseen enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Löytyy tietosanakirjaa, ohjelmistotekstien kääntämistä, monikielistä sanakirjaa, järvitietokantaa, resepti- ja ruokatietoutta ja totta kai jokaiselle populaarikulttuurin kohteelle on oma wikinsä ellei useampia.

Wikille on vaikea löytää hyvää määritelmää. Ensimmäisten wikikokemusteni perusteella olisin määritellyt ne kaikille avoimiksi sivuistoiksi, joiden sisältöä muokataan yhteistyössä käyttäen yksinkertaistettua merkintäkieltä ja jossa työn tulokset ovat heti nähtävillä. Kaikille näistä löytyy vastaesimerkki. Suljettuja wikejä käytetään monissa yrityksissä ja yhteisöissä. Muutamat kaverini käyttävät yksityistä wikiä omana muistikirjanaan. Yksinkertainen merkintäkielikin on väistymässä. Monissa wikeissä on jo niin sanottu wysiwyg-muokkain, jonka avulla sisällön kirjoittaminen ei juuri eroa tekstinkäsittelyohjelman käytöstä. Wikimedia-säätiö on aloittanut suuren ohjelmistoprojektin, jonka tavoitteena on tuoda sama Wikipediaan. Ja onpahan saksankielisessä Wikipediassa käytäntö, että uusien käyttäjien muokkaukset tulevat näkyviin vasta sen jälkeen, kun joku kokenut käyttäjä on ne katselmoinut ja hyväksynyt.

Syy wikien monipuoliseen käyttöön lieneekin juuri siinä, että wikin perusluonne on hyvin mukautuva ja venyvä. Tieteen termipankkia kehittäessäni olen pyrkinyt nostamaan esille seuraavia seikkoja, jotta se saisi hyvä eväät menestykseen:

• Tasavertaisuus: kaikilla käyttäjillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa sisältöön
• Sisältö etusijalla: kiinnostava ja laadukaskin sisältö jää käyttämättä, jos sitä on liian vaikea löytää ja käyttää
• Avoin data: osittaen edelliseen liittyen, selkeät ja sallivat käyttöehdot mahdollistavat sisällön näyttämisen muualla, muuntamisen toiseen muotoon ja yhdistämisen muihin avoimiin sisältöihin ja tätä kautta sisällön päätymisen mahdollisimman monen käyttäjän ulottuville.

Wikien onnistumisen tai epäonnistumisen syitä on tutkittu paljon. Edellä mainittujen lisäksi on hyödyksi, jos wikissä on kriittinen massa sekä sisältöä että käyttäjiä. Sisällön tulee olla kiinnostavaa ja hyödyllistä sekä luonteeltaan sellaista, että suurimmalla osalla käyttäjistä on riittävät esitiedot sen kehittämiseen ja että tietoa voi päivittää vähän kerrallaan.

Useimmat näistä kriteereistä näyttävät posiitiivisilta Tieteen termipankin osalta: Tieteen termipankkiin on tuotu jo aikaisemmin kerättyä aineistoa ja alan asiantuntijoita pilottiprojektien kautta. Sisältöä on mahdollista päivittää yhden tietueen yhden kentän tarkkuudella ja muokkaaminen on helppo aloittaa ehdottamalla tai lisäämällä ilmaisulle sanaluokan tai vaikkapa käännöksen. Nähtäväksi tosin jää, kuinka isoksi kynnykseksi työryhmiin liittyminen muodostuu.

Meille termipankin kehittäjille wiki on tuonut mukanaan useita etuja nopeasta pystyttämisestä ja ylläpidon vaivattomuudesta alkaen. Semanttinen MediaWiki mahdollistaa rakenteellisen tiedon tallentamisen wikiin siten, että rakenne on piilossa tavalliselta käyttäjältä, mutta mahdollistaa sisällön tutkimisen ja esittelemisen erilaisten kyselyiden avuilla eri näkökulmista ja eri muodoissa. Tietojen syöttäminen ja päivittäminen tapahtuu pääosin käyttäen lomakkeita. Toisin kuin yleensä, semanttisessa wikissä tietorakenne ei ole kiveen lyöty, vaan sitä voi kehittää aivan kuten wikin muutakin sisältöä.

Vielä lopuksi, mielestäni hienoin oivallus termipankissa on ollut linkkien värittäminen sen mukaan, minkä alan käsitteisiin ne viittavat.

Voimia ja vastavoimia
Auli Hakulinen

Kun lukee Opetusministeriön v. 2009 esittämää korkeakoulujen kansainvälistymisstrategiaa vuosiksi 2009−2015 tai eri yliopistojen laatimia kielistrategioita, alkaa tuntua siltä, että työ Tieteen kansallisen termipankin hyväksi on museaalista toimintaa. Termipankin tavoitteet eivät ensi lukemalta ole sopusoinnussa ”aidosti kansainvälisen korkeakouluyhteisön” linjausten kanssa.

Ministeriön ajankohtaisella kielellä: ”Korkeakoulu-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kansainvälistyminen on yhteiskunnan uudistumisen ytimessä” sekä ”Kansainvälistyminen on jo pitkään ollut Suomen tiede- ja korkeakoulupolitiikan päätavoitteita ja korkeakoulujen omien strategioiden ytimessä”.  Kansainvälistyminen tuntu melkeinpä taikasanalta: ”Korkeakoulujen kansainvälistyminen edistää ympäröivän yhteiskunnan ja elinkeinoelämän monipuolistumista,kansainvälistä verkostoitumista, kilpailu- ja innovaatiokykyä sekä kansalaisten hyvinvointia, osaamista ja sivistystä. ”

Vuosien 2011–2016 korkeakoulujen kehittämissuunnitelmassa on runsaasti seuraavankaltaista tulevaisuuteen kurkottavaa passiivifraseologiaa: ”Tutkimuksen tasoa nostetaan ja tutkimusedellytykset turvataan niin, (SIC) kyetään jatkuvasti tuottamaan sekä perustutkimuksesta että kehittämistoiminnasta syntyviä korkeatasoisia innovaatioita ja tieteellisiä läpimurtoja.”

Otsikon ”Vahva kansainvälistyminen laadun takaajana” alla on suunnittelutekstin ainoa kriittinen jakso, jossa passiivi vaihtuu aktiiviksi ja kuvataan mennyttä mutta nykyhetkeen ulottuvaa ongelmallista tilaa. Kansainvälisyys näkyy sen mukaan ”melko ohuesti korkeakoulujen strategioissa ja profiileissa”. Suomen korkeakoulut ”eivät ole olleet riittävän houkuttelevia laadultaan, kooltaan tai tarjonnaltaan”.  Aidosti kansainväliseksi koulutus- ja tutkimusyhteisöiksi kehittymistä on tuettava. Tutkimuksen ja opetuksen laadun suhdetta omakieliseen opetukseen ei mainita kertaakaan koko viisivuotissuunnitelmassa, jopa opintojen etenemistä tavoiteajassa pohditaan vain siltä kannalta, että vieraskielisen opetuksen suunnitelmallisuutta lisätään.

Kotimaiset kielet mainitaan vain pohdittaessa ulkomaisten korkeakouluopiskelijoiden ”kiinnittymistä suomalaiseen yhteiskuntaan ja työmarkkinoille”. Ratkaisuksi tähän katsotaan se, että kehitetään heille suunnattua kotimaisten kielten opetusta. Mainitaan myös, että EU:n ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille kokeiltavaa lukukausimaksua tulee arvioida siltä kannalta, miten se vaikuttaa ”kansainvälistymiseen ja vetovoimaan”. Kansainvälistymisen vaikutusta suomen- tai ruotsinkielisiin opiskelijoihin ei oteta vastaavasti esille, vaikka se tietyillä aloilla voi suorastaan hidastaa heidän opiskeluaan.

Kansainvälistä henkilövaihtoa palvelevan CIMO:n tietojen mukaan englanninkielisiä ohjelmia on tätä nykyä Suomen korkeakouluissa 490, joista ylempiä 269 ja tohtoriohjelmia 25. Loput sijoittuvat ammattikorkeakouluihin. Tutkinto-opiskelijoita on eniten Kiinasta (2000), seuraavaksi eniten Venäjältä ja Nigeriasta. Maisteriohjelmista 140:llä on ”mahdollisuus” kerätä lukukausimaksuja, mutta toistaiseksi vain 20 ohjelmaa on maksuja ryhtynyt perimään. Ulkomaisia opiskelijoita on tällä hetkellä 17 635. Valtaosa heistä siis opiskelee ilmaiseksi.

Suomalaista kansainvälistymisajattelua tukee Yliopisto-lehden numerossa 10/2012 Glasgow Caledonian -yliopiston sosiologian professori Sue Scott, joka usuttaa suomalaisia mainostamaan Helsinkiä sopivana kaupunkina ulkomaalaisille tutkijoille. Elämisen laatu on hyvä. Britanniassa tiedetään vain, että maa on kaukana ja kieli mahdoton. Mutta jos suomalaiset korostaisivat, että täällä pärjää englannilla, ja jos vielä tutkintojen kuvaa muokattaisiin niin, että niistä selviää osaamatta suomea, tänne voitaisiin saada nuoria tutkijoita, kannustaa professori Scott aidon imperialistiseen henkeen. Lisäbonuksena kannattaa hänen mukaansa mainita, että Suomessa, toisin kuin Britanniassa, ei EU:n ulkopuolelta tulevalta opiskelijalta peritä suuria summia (11000 – 13 000€ vuodessa). Kyllä näin aina joku eksyy meillekin.

Yliopistojen kielistrategiat orjailevat ministeriön suunnitelmia. Englannin kielen aseman parantaminen on kieliohjelmissa keskeistä, eikä kielten keskinäisen suhteen pohtiminen ole päässyt ainakaan näihin yleisluontoisiin linjauksiin. Turun yliopiston kieliohjelmassa tulkitaan kuitenkin ”aidosti kansainväliseksi” pyrkiminen niin, että kieliympäristön kehittämisessä noudatetaan rinnakkaiskielisyyden ja reseptiivisen monikielisyyden periaatteita. Ohjelman mukaan ”On tärkeää, että sisältö ja terminologia säilyvät yhteismitallisina ja helposti vertailtavina molemmilla kielillä” (suomi ja englanti). Termityön kannalta on toivottavaa, että TY:n ohjelman toimeenpanosuunnitelmassa esitettäisiin tällaiselle ohjelmalliselle lauseelle jatkotoimia.

Selvemmin itsenäinen kielipoliittinen kanta äidinkielen asemaan ja sen merkitykseen on Åbo Akademilla: ”Akademin värnar om att svenska språket också i framtiden bevaras och utvecklas som vetenskapsspråk och som samhälls- och kulturbärande språk i Finland”. Niin ikään ÅA suosittelee tieteen tulosten julkaisemista myös ruotsiksi sekä korostaa, että Akademin päätösvallassa on määrittää yliopiston tehtäviin palkatuilta ulkomaisilta työntekijöiltä vaadittava ruotsin kielen taito – joko heti työn alettua tai tietyn ajan kuluttua.

Aalto-yliopiston kolmikielinen kieliohjelma ottaa kaikkein selvimmin kantaa maan virallisten kielten ja englannin suhteeseen. Sen tavoitteena on kansainvälistyminen, ilman että kansalliskielten roolia heikennettäisiin. Ohjelmassaan yliopisto sitoutuu osallistumaan aktiivisesti ”akateemisen diskurssin” suomen- ja ruotsinkielisen terminologian kehittämiseen.

Ylätason, siis ministeriön, suuntaa-antavat ohjelmat ovat tieteen kielen näkökulmasta vaarallisen yksipuolisia ja vinoja. Niiden ohjaava vaikutus korkeakoulujen strategisiin ratkaisuihin on suuri. On siis vain toivottava, että vastavoimat, lattia- ja ruohonjuuritason tutkijat, jaksavat pitää talouden puristuksessakin rinnakkaiskielisyyden tavoitteistaan kiinni.

Kannattaako suomeksi julkaista suurelle yleisölle ulkomaisia tietokirjoja vai pitäisikö maassa vain panostaa enemmän englannin opetukseen, kysyi katkera eläkeläinen Lauttasaaresta, tiede- ja tietokirjojen kustantaja ja suomentaja, tietokirjailija Kimmo Pietiläinen keväi­sessä pamfletissaan Väärin oikein. Suomalaisen kulttuurin katveessa. (Terra cognita 2012).

Kimmo Pietiläisen mukaan suomen kieli kuolee ajattelun kielenä, ellei modernia maailman­­kulttuuria tuoda Suomeen omalla kielellä. Kulttuurilla hän tarkoittaa luonnon­tieteellistä ajattelua. Hän onkin koulutukseltaan luonnontieteilijä ja tehnyt korkeatasoisen luonnon­tieteellisen kirjallisuuden suomentajana valtavan elämäntyön. Ilman valtion tai muiden julkisten rahoittajien tukea, yhden miehen talkootyönä.

Jotkut ovat moittineet Pietiläisen suomea anglismeista, ja itse arvelen hänellä olevan huma­nistisista tieteen­aloista vain vähän kokemusta. Nuo ovat kuitenkin pikkujuttuja hänen pääteesiensä rinnalla. Rahoitusta saa tosiaankin Suomessa heikommin suomen­kieliselle tutkimukselle kuin englanninkieliselle. Ja kyllähän suomen kieli kuolee tieteen ja ajattelun kielenä, ellei sitä sellaisena käytetä.

Viime viikolla kieliteknologit huomauttivat (HS 26.9.), että suomea uhkaa 21 muun Euroo­pan kielen kanssa digi­taalinen kuoleminen suku­puut­­toon. Ei kuitenkaan vielä masennuta. Myös kieliteknologista termistöä kartutetaan parhaillaan Tieteen kansallisessa termi­pankissa, ja Pietiläinenkin on lämpimästi tervetullut termipankin talkoisiin. Päämääränä on suomen kielen säilyminen tieteen kielenä muiden kielten rinnalla. Eri tieteenalojen termino­logioita tehdään jo pilotti­vaiheessa kym­menien tutkijoiden talkootyönä. Mukana on miehiä ja naisia, luonnon­tieteilijöitä ja huma­nisteja, ammatti­tutkijoita ja kansalaistieteilijöitä. Tal­koiden työympäris­tönä on yhteinen wiki-alusta, jolla voi myös keskustella.

Lähes kaksisataa vuotta sitten Kimmo Pietiläisen kollegoja luonnontieteellisten teosten ja termien suomen­tajina olisivat olleet vaikkapa Samuel Roos ja Elias Lönnrot. He toimivat peräkkäin Kajaanissa piirilääkäreinä ja laajensivat myö­hem­min ammattitaitoaan myös kielen- ja kulttuurintutkimukseen. Molemmat olivat lähtöisin suomen­kieli­sestä rahvaasta mutta suorittaneet opintonsa ruotsiksi, latinaksi ja muilla kielillä, kuten siihen aikaan oli tapana. Kumpikin yritti myös luoda suomenkielisiä lukijoita varten mahdollisimman ymmär­rettäviä termejä eri alojen oppi- ja tieto­kirjoihin.

Esimerkiksi Lönnrot käytti vuoden 1837 Mehiläisestä lähtien sanan elektrisiteetti tilalla keksimäänsä uudissanaa lieke. ”Lieke eli se ilmassa sikiävä liekit­semä on pääasia ukkosen ilmau­tu­misessa”. Roos puolestaan ehdotti samaan tehtävään kehittämäänsä termiä sähkö vuonna 1845 luonnontieteen oppikirjassa Mintähden ja Sentähden. Kysymyk­siä ja Vastauk­sia Kaikkeen Luonnon Tietoon kuuluvissa Asioissa. ”Tämä sähähtämällä säkenöiminen on vetänyt minun ennen nimetöintä voimaa taikka ainetta Sähkö-voimaksi tai aineeksi nimittä­mään”, hän selitti. Kun vuoden 1847 Suometar kannatti sanaa lieke, koska siihen oli ehditty jo tottua, Roos vastasi, ettei ollut ehtinyt vielä kirjaa suomen­taessaan edes kuulla lieke-sanaa.

Antero Wareliuksen luonnontieteen oppikirja Enon Opetuksia Luonnon asioista (I osa 1845, II osa 1856) suosi Lönnrotin keksimää termiä. Toisaalta eno rauhoitteli syno­nyy­misiä termejä ihmetteleviä lapsia: ”Vaan yksi on katsonut yhden nimityksen soveliaaksi, toinen toisen, ja tästä on tullut muutamalle asialle kaksi ja kolmekin nimeä. Haittanee­kohan tämä kuitenkaan sen enempää, kun kaksi taikka kolme nimeä lapsilla, niinkuin uuden aikaisissa perheissä tavallista on. Aikain kuluessa kyllä suostunevat kirjoitteliat yksimielisiksi nimitysten käyttämisessä, joiden moninaisuus nyt ensin alussa tuottaa lukialle häiriötä.”  Niin siinä sitten kävikin: molemmat sanat olivat käytössä koko 1800-luvun ajan, ennen kuin sähkö vakiintui vähitellen ainoaksi suomenkieliseksi termiksi. Kumpikaan niistä ei ollut oikea eikä väärä – kieliyhteisö päätti itse, mitä se halusi.

Sähköisissä talkoissa kokonaiset kielet saattavat pelastua, jos niin halutaan. Maailman uhanalaisten kielten elvyttämisessä tietotekniikka, internet ja kieli­teknologia ovat nyt avain­asemassa. Ne kantavat pientä kieli­yhteisöä yli ajan ja paikan rajojen. Tältäkin kannalta voi parhaillaan seurata yhden alkuperäiskielemme, kerran jo varmaan kuolemaan tuomitun inarinsaamen määrä­tietoista elpymistä.

Saamelaisten kielelliset oikeudet alkoivat heikentyä 1800-luvulla. Kirkossakaan saamea ei saanut puhua. Vuonna 1842 Lönnrot lähetti ystä­välleen kirjeen, jossa hän käytti tästä kehityksestä suorastaan pietiläis­mäisen ärhäkkää sävyä: ”Lisään tähän ainoastaan, että jos jonkun päähän tulevaisuu­dessa pälkähtäisi vierottaa meidät äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettu­na rangaistuksena, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti”.

2000-luvun vaihteessa mietiskelin, oliko tuo aika nyt tullut. Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa sen enempää kuin Lönnrotkaan, että pienten kielten avuksi oli tulossa lieke, se ilmassa sikiävä liekitsemä.