Tag Archives: Joachim Meyer

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

|

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Corona

|

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Kuukauden kirja: Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936)

|

Berliinin vuoden 1936 olympialaisten yhteydessä järjestettiin kaikenlaista näyttelytoimintaa, jonka tarkoitus oli mainostaa saksalaista kulttuuria ja sen saavutuksia muulle maailmalle sekä tietysti saksalaisille itselleen. Erään tällaisen näyttelyn järjesti tieteen, kasvatuksen ja kansanvalistuksen valtakunnanmininsteriö Preussin valtionkirjastossa Berliinissä 15.7.–22.8.1936. Näyttelyn teemana olivat keskiaikaiset saksalaiset ruumiinharjoitukset kirjoissa ja kuvissa, ja näyttelystä julkaistiin myös luettelo otsikolla Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936), joka on siis helmikuun kuukauden kirja.

Nidotun laitoksen kansi.

Katalogin alkusanat on kirjoittanut asianomaisen ministeriön valtakunnanministeri Bernhard Rust, jonka jälkivaikutus näkyy tänäkin päivänä saksan oikeinkirjoitusuudistuksissa. (Häntä voisi siis kutsua alkuperäiseksi “kielioppinatsiksi”.) Ministerin mukaan näyttelyn tarkoitus on osoittaa, että saksalaiset ovat muinaisajoista lähtien pitäneet arvossa liikuntaa ja ruumiinharjoitusta.

Näyttelyesineet on jaoteltu eri otsikoiden alle. Ensimmäisenä on “urheilu ja hygienia”, jonka alla mainitaan kolme Saksaan levinnyttä terveyteen ja liikuntaan liittyvää teosta: Ibn Butlanin Tacuinum sanitatis (1533), Petrus Faberin Agnosticon (1595) ja Hieronymus Mercurialiksen De arte gymnastica (1601). Seuraavaksi tulevat ritarilliset ruumiinharjoitukset, joiden joukosta löytyvät luonnollisesti vanhemmat kamppailukirjat. Näitä seuraavat porvarilliset ruumiinharjoitukset, metsästys, akateeminen urheilu, miekkailu ja ratsastus 1600- ja 1700-luvuilla, ja lopuksi liikuntaa koskevaa saksalaista kirjallisuutta 1600-luvulta 1800-luvulle. Luettelossa on myös 32-lehtinen kuvaliite, jonka kuvista valtaosa on peräisin kamppailu- tai turnajaiskirjoista.

Luettelo ilmestyi sekä sidottuna että nidottuna, ja saksankielisen version lisäksi siitä on olemassa muunkielisen yleisön eduksi ainakin englanninkielinen versio, joka tosin eroaa saksankielisestä hyvin vähän: ylimääräisellä lehdellä lukee englanninkielinen otsikko German Sports in the Middle Ages, ja osa kuvaliitteen kuvateksteistä on myös englanniksi. En tiedä, “käännnettiinkö” luetteloa muillekin kielille, mutta pitäisin tätä todennäköisenä.

Painetuista kirjoista edustettuna ovat kaikki varhaiset saksaksi ilmestyneet kirjat: Hans Wurm, Andre Paurenfeindt, Fabian von Auerswald, Christian Egenolph ja Joachim Meyer.

Paurenfeindtin teosta pidettiin pitkään kadonneena, ja tällä hetkellä ainoa tunnettu kappale on Glasgow’ssa. Tiettävästi Karl Wassmannsdorff osti yhden kappaleen Johann Scheiblelta toisena helluntaipäivänä vuonna 1864. Näyttelyssä ollut kuva (s. 16, nro 21) on ollut peräisin joko jommastakummasta näistä tai sitten kolmannesta kappaleesta.

Egenolphin kirjan eri painoksia käsitellään luettelossa kuin ne olisivat eri teoksia (s. 14, nro 12 ja s. 17, nro 30). Egenolphilta ovat peräisin sekä luettelon kansikuva että yksi sisäsivulta (s. 15) löytyvä painikuva.

Meyer on puolestaan jaettu sekä ritarilliselle puolelle (s. 17, nro 31) että 1600-luvun puolelle (s. 39, nro 7): ensiksi mainittu on tussakointikuva vuoden 1570 painoksesta, jälkimmäinenen kuva esittää tikaritaistelua vuoden 1600 painoksesta. Lisäksi kuvaliitteestä ja itse luettelosta löytyy vielä kaksi miekkailukuvaa.

‘Fechten mit dem Messer. Fighting at knives.’

Käsin kirjoitettujen kirjojen osalta kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon I.33, tuolloin tosin signumilla I.115 (s. 15, nro 14). Tämä oli ensimmäinen muttei viimeinen kerta, kun I.33 oli esillä olympialaisten yhteydessä.

Talhofferilta ovat edustettuna molemmat tuolloin Gothassa olleet käsikirjoitukset (s. 14, nro 9 ja s. 14, nro 19). Münchenin kokoelmista oli puolestaan saatu Paulus Kalin (cgm 1507, s. 14, nro 13), Wilhelm Hütterin (cgm 3711, s. 15, nro 17 ja cgm 3712, s. 16, nro 18) ja Hans Lecküchnerin (cgm 582, s. 16, nro 20) käsikirjoitukset. Näistä käsikirjoituksista on myös kuvia kuvaliitteessä, mutta cgm 1507:stä oleva kuva ei koske painia (kuten luetteloitu kohde) vaan miekkaa ja kupurakilpeä, ja cgm 3711:sta on liitteessä haarniskapainin sijaan kuva, jossa mies taistelee naista vastaan istuen ammeessa.

Lisäksi mainittakoon Ludwig von Eyb nuoremman sota- ja kamppailukirja (s. 16, nro 26), nykyään Krakovassa oleva mgq 16 (s. 15, nro 16) ja entinen Donaueschingen 862 (s. 17, nro 27), joka on nykyään Pariisissa. Erikoisempi tapaus on kuva miekkailijoista Kasselin Hessische Landesbibliothekin käsikirjoituksesta math. 4, luettelon mukaan 16. vuosisadalta (s. 17, nro 28). Viittauksesta puuttuu tieto koosta, mutta kyseessä lienee 2° Ms. math. 4, josta voisin kuvitella löytyvän kuvaukseen sopivan kuvan.

‘Kolbenturnier.’

Myöhempiä edustettuja kamppailuauktoreita ovat Jakob Sutor (s. 40, nro 8), Salvator Faber (sic, s. 40, nro 10 ) ja hänen nimiinsä laitettu Heußlerin kirja (s. 40, nro 11), J. H. Eych (s. 40, nro 16), Friedrich Kahn (s. 40, nro 17), Heinrich Christoph Ranis (s. 41, nro 18) ja Nicolaes Petter (s. 42, nro 27). Kamppailukirjojen tematiikkaan liittyy lisäksi mm. Kassel, Landesbiboiothek, 2° Ms. astron. 1 sekä turnajaisaiheet.

Historiallisen leksikografian seuran vieraana

|

Puhuin viime perjantaina Suomen historiallisen leksikografian seuran (Helsinki Society of Historical Lexicography) kutsumana otsikolla Joachim Meyer as an Informant of Sixteenth-Century German Fencing Terminology. Kiitokset seuralle kutsusta vielä tätäkin kautta!

Koska seuran intressit kattavat leksikografian lisäksi myös leksikon ja lekseemit, minulla oli mahdollisuus puhua melko vapaasti historiallisen miekkailun sanastosta. Päädyin Joachim Meyeriin, koska hän on monella tapaa kiinnostava tapaus ja muutenkin helposti lähestyttävä.

Käytin tavalliseen tapaani melko paljon aikaa kamppailukirjallisuuden esittelyyn. Meyerin kontekstin hahmottamisen helpottamiseksi kävin läpi paitsi varhaisimpia käsin kirjoitettuja lähteitä, myös 1500-luvulla painettua alan kirjallisuutta. Tuntien yleisön anglistiset painotukset mainitsin luonnollisesti myös englanniksi ilmestyneen kirjallisuuden. Selostin myös Meyerin jälkivaikutuksen pääkohdat varhaisista kopioijista Hitler Jugendiin saakka.

Miekkailusanaston osalta käsittelin sanan mittelhut kahtalaista käyttöä, hänen kritiikkiään sitä kohtaan, että schrankhutia kutsutaan eisenportiksi, hänen pohdintaansa pasteysta sekä hänen kommenttejaan sanoista winden ja olber (alber). Loppukevennyksenä käsittelin Johann Fischartia, jonka lähteenä Meyeria on pidetty ja josta minulla on pöytälaatikon uumenissa tekeytymässä oleva artikkeli.

Esitelmä oli katsottavissa suorana verkossa, ja siitä on olemassa tallennne, joka mahdollisesti on jossain vaiheessa nähtävissä. Tarkoituksenani on myös ollut jo pitkään muokata konferenssi- ja muut esitelmät sellaiseen asuun, että ne kehtaisi ladata verkkoon luettaviksi, mutta toistaiseksi en ole jostain syystä katsonut sitä vaivan arvoiseksi.

Lisäys : Ohessa esitelmän tallenne.

Hans Döckinger

|

Nathanael Schlichtegroll mainitsee aiemmin käsittelemässäni kirjassa Münchenin kuninkaallisen kirjaston kokoelmasta löytyvän “merkillisen painetun kirjan”, jossa on hänen mukaansa seuraava “otsikko” (s. 16):

Hanns Görg Döckinger bin ich genannd
Ulm das ist mein Vaterlandt
Meines löblichen Handwerks ein Glaser
Auch ein Mayster und Freyfechter der
mannhaften und ritterlichen freyen
Kunst des Fechtens, Mitbürger und Inn-
wohner in der fürstlichen Hauptstadt München.

Anno Domini 1605.

Hoff zu Gott und nicht verzag,
denn das Glück kompt alle Tag.

[‘Hanns Görg Döckinger on nimeni, Ulm on kotikaupunkini, kunnioitetulta ammatiltani lasinpuhaltaja, myös mestari ja vapaamiekkailija miehuullisessa ja ritarillisessa miekkailun vapaassa taidossa, kansalainen ja asukas ruhtinaallisessa pääkaupungissa Münchenissä. Herran vuonna 1605. Luota Jumalaan äläkä vaivu epätoivoon, sillä onni tulee joka päivä.’]

(Ilmeisesti sanojen Glaser ja der sekä freyen ja Inn- on tarkoitus rimmata. Ehkä myös München ja [fünfen]?)

Lisäksi Schlichtegroll mainitsee kirjan olevan jaettu viiteen osaan, joissa käsitellään kaikenlaisia kamppailulajeja jalan; teos on omistettu ‘Durchlautigen Hochgebornen Fürsten und Herrn, Herrn Joh. Casimir, Pfalzgraven bey Rhein, Hertzogen in Baiern’ ja painettu Augsburgissa vuonna 1600 Michael Mangerin painotalossa Elias Willerin kustantamana. Kiinnostavaa on, että kuvaus vastaa täydellisesti Joachim Meyerin teoksen toista painosta aina palatsikreiville osoitetun omistuksen sanamuotoja myöten.

Joachim Meyerin teos ei ole millään mittarilla merkillinen, ja jos kyseessä on Meyerin tunnettu teos, tuntuu oudolta, että tämä olisi mennyt Schlichtegrollilta jotenkin ohi. Mikäli kyseessä on Döckingerin hämmästyttävän samankaltainen miekkailukirja, voidaan yhtä hyvin kysyä, miksi hän ei ylipäänsä mainitse Meyeria lainkaan. Ja kuka edes on Hanns Görg Döckinger?

Baijerin valtionkirjaston kappaleessa Meyerin toisesta painoksesta on vanha leima ‘BIBLIOTHECA REGIA MONACENSIS’. Se voisi periaatteessa olla Schlichtegrollin käsittelemä kappale,  jonka hän on ehkä sekoittanut muistiinpanoissaan toiseen kirjaan, josta yllä oleva lainaus on peräisin.

Tiedustelin asiaa Baijerin valtionkirjastosta. Vastaaja epäili teoksen kadonneen kokonaan, koska sitä ei löydy luetteloista. Sain kuitenkin toisen viitteen Döckingeriin, sillä Anton Maria Koboltin baijerilaisten oppineiden ja kirjailijoiden luettelon vuonna 1825 ilmestyneestä tarkistetusta painoksesta löytyy seuraava kohta:

Döckinger, Joh. Georg, aus Ulm und als bürgerlicher Glaser in München ansäßig, gab 1605 ein Buch von der Fechtkunst in quer 4. in die Presse.

Ainoa tieto, joka poikkeaa Schilchtegrollin ilmoituksesta, on kirjan formaatti (vaakakvartto kuten Meyerilla) ja painovuosi, joka tosin on 1605 myös edellä lainatussa tekstikohdassa.

Hieman myöhemmin Hans Ferdinand Maßmann viittaa Schlichtegrollin tiedonantoon käsin kirjoitettuja miekkailukirjoja koskevassa artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 59) antaen nimen muodossa Hans Georg Döllinger ja todeten alaviitteessä, että Schlichtegroll on vain vahingossa liittänyt tähän vuoden 1605 tietoon Meyerin kirjan Augsburgin-painoksen julkaisutiedot. En tiedä, perustuuko Maßmannin tieto virheestä ajatustenvaihtoon Schlichtegrollin kanssa vai vain oletukseen.

Viimeisenä mainittakoon Gustav Hergsell, joka lainaa Schlichtegrollia lähes sanasta sanaan vuonna 1887 ilmestyneen Talhoffer-laitoksensa johdannossa (s. 9). Silmiinpistävänä erona edelliseen sitaatin keskimmäinen kappale onkin seuraavanlainen:

Anno Domini 1600. Augsburg.

Schichtegrollin teos oli tuttu Hergsellille, joten hänen tietonsa on mitä luultavimmin suoraan siitä, vaikka hän onkin muokannut yllä olevan kohdan vastaamaan Schlichtegrollin antamia painopaikka- ja -aikatietoja.

Pidän mahdollisena, että Döckinger on yksinkertaisesti kirjastossa olevan Meyer-kappaleen alkuperäinen omistaja, ja yllä olevat rivit ovat peräisin sittemmin kadonneesta exlibriksen virkaa toimittavasta lapusta, joka on mahdollisesti peittänyt nimiösivun niin, että Schlichtegroll ei ole sitä huomannut. Uutta tietoa voisi periaatteessa löytyä Münchenin vanhasta käsin kirjoitetusta kirjastoluettelosta, jota ei ole digitoitu, ja vuonna 1602 ilmestyneestä mainitun kustantajan kirjaluettelosta, jonka ainoa tunnettu (ja digitoimaton) kappale sijaitsee Gothassa, sekä tietysti Döckingerin henkilöön liittyen asiakirjalähteistä.

Kuukauden kirja: Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch (1849)

|

Edellisellä kerralla viittasin Schlichtegrollin Talhoffer-julkaisuun vanhemman kamppailukirjallisuuden uusintajulkaisemisen lähtölaukauksena. Käsikirjoituslähteiden faksimilejulkaisujen lisäksi on syytä huomioida, että 1800-luvulla ilmestyi uusintapainoksia myös vanhemmasta painetusta kirjallisuudesta. Tammikuun kirja onkin Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner, Johann Scheiblen Stuttgartissa vuonna 1849 julkaisema uusintapainos teoksesta, joka ilmestyi alunperin Frankfurtissa vuonna 1612 nimellä New Künstliches Fechtbuch. Kirja käsittelee miekkaa, tussakkaa, rapiiria sekä sauvaa ja hilparia kuvin ja tekstein.

Nimiösivun kuva.

Kuvat ovat melko tarkkoja jäljennöksiä alkuperäisistä, vaikka pienet erot onkin helppo huomata tarkasteltaessa niitä rinnakkain. Silmiinpistävimmät erot, jos sellaisista voi puhua, ovat initiaaleissa, vinjeteissä ja kirjasimissa. /-merkki on korvattu pilkulla. Uusintapainoksessa ei myöskään ole siirtymäsanoja tai arkin tunnuksia.

Alkuperäinen kustantaja Wilhelm Hoffman mainitsee esipuheessa, että miekkailutaidosta on kyllä ilmestynyt aikaisemmin painettua kirjallisuutta saksaksi, latinaksi (!), italiaksi ja ranskaksi, mutta Jakob Sutor on kerännyt parhaat kappaleet eri kirjoista, jotta miekkailun harrastajat voisivat helposti palauttaa unohtamansa liikkeet mieleensä, in pristinam memoriam. Pitkämiekkaosuuden kuvat on kopioitu suoraan Meyeriltä, mutta kustakin kuvasta on otettu vain päähahmot, paitsi kahdessa viimeisessä kuvassa, joiden painiotteisiin siirtyneet hahmot on kopioitu Meyerin kuvien taustalla olevista hahmoista (kuvasta D takavasemmalta ja kuvasta N päähahmojen välistä).

Zornhut & Hut deß Ochsens. (S. 13.)

Tussakkakuvat ovat myös suoraan Meyerilta lukuun ottamatta viimeistä, johon liittyy lystikäs värssy. Rapiiriosuus on monimutkaisempi: miekan jako edustaa Heußlerin ja Schöfferin traditiota, lyöntilinjakuva ja varoasentokuvat ovat Meyerilta, mutta muuten materiaali näyttäisi olevan peräisin Michael Hundtilta ja Salvatore Fabrisilta. Sauva- ja hilparimateriaali puolestaan vaikuttaa olevan puhtaasti Meyerilta. Kuten tussakkaosa, myös rapiiria ja salkoaseita käsittelevät osat päättyvät kuviin, joiden lähde on minulle tuntematon.

Veren roisketta (s. 86 – 87.)

Kirjan lopussa mainostetaan samana vuonna ja samalta kustantajalta ilmestynyttä kirjaa Der deutsche Soldat. Wahre und schöne Geschichten von ruhmwürdigen Thaten deutscher Krieger aus neuer und neuester Zeit, joka vaikuttaa sisällysluettelon perusteella aikansa Korkeajännitykseltä. Sutorin miekkailukirja ei ollut muutenkaan ainoa Scheiblen julkaisema kuriositeetti. Edelleen samana vuonna Jakob Sutor -painoksensa kanssa Scheible julkaisi kirjan nimeltä Das sechste und siebente Buch Mosis, joka on tuttu myös Suomessa Föreningen Veronican julkaisemana, saksankielisen alkuteoksen englanninkielisen käännöksen suomennoksen uusintapainoksena otsikolla Alkuperäinen Musta Raamattu. Mainittakoon vielä sekin, että Karl Wassmannsdorff osti oman kappaleensa ensimmäistä painettua saksankielistä eli 1516 ilmestynyttä Paurenfeindtin miekkailukirjaa kirjaa juurikin Scheiblen putiikista toisena helluntaipäivänä vuonna 1864.

Neljä paljasta sakaraa

|

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militia) käytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Voiko kirjoista oppia?

|

Miekkailukirjallisuuden eräs topos on, että miekkailua ei voi oppia kirjoista. Tämä seikka mainitaan hieman paradoksaalisesti teoksissa, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin pyrkivät ainakin jossain määrin opettamaan miekkailua.  Toisinaan ajatus viedään niinkin pitkälle, että miekkailukirjallisuuden katsotaan ylipäänsä olevan turhaa. Asia on ymmärrettävä oikeastaan niin, että ihminen ei voi lukea miekkailukirjaa ja kuvitella sen jälkeen selviävänsä kaksintaistelusta tai ottelusta, vaikka onkin mahdollista lukea matematiikan oppikirja ja siirtyä sen jälkeen tekemään matemaattisia tehtäviä tai alkaa lukea Gallian sotaa luettuaan latinan alkeisoppikirjaa. Miekkailu- tai painikirja (tai missä tahansa muodossa saatu opetus) toimii siis ainoastaan varsinaisen fyysisen harjoittelun tukena.

‘Kunst ist sehr gut, Mehr Vbung thut. Starck vnd geradt, hilfft viel zur That. Erschrickstu gern, Kein fechten Lern.’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 74rv.)

Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisen esimerkin kautta. Esimerkiksi kieliopin säännöt tai historian vuosiluvut voi oppia kirjoista: voin kirjallisessa muodossa kertoa, että italian sanan punta monikko on punte tai että Aldo Nadin On Fencing ilmestyi vuonna 1943. Näissä tapauksissa mitään oleellista tietoa ei ole jätetty pois, mutta ruoanlaitosta mitään ymmärtämättömän olisi yhtä mahdotonta valmistaa wellingtoninpihviä pelkän reseptin perusteella kuin autokoululaisen oppia ajamaan istumatta auton rattiin.

(Tietysti kielioppiasiatkin opitaan “oikeasti” vasta käyttämällä niitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen yhteydessä, ja vuosilukujen – joita sivistysvihamieliset tahot yleensä pitävät turhana nippelitietona – merkityksen ymmärtää vasta suhteuttamalla niitä toisiinsa, esimerkiksi tässä tapauksessa Nadin elinvuosiin ja Antwerpenin kesäolympialaisten ajankohtaan. Ero käytännön taitojen oppimiseen on kuitenkin nähdäkseni selvä.)

On tietysti totta, että mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta mitä tahansa miekkailutekniikkaa tai muuta käytännön prosessia vaikka kuinka yksityskohtaisesti. Esimerkiksi taikuutta käsittelevä kirjallisuus on toisinaan äärimmäisen yksityiskohtaista teknisissä kuvauksissaan, ja eräät taikurit – esimerkiksi Darwin Ortiz – pitävät kirjoja paljon parempina teknisinä lähteinä kuin videoita.

Historiallinen miekkailukirjallisuus käyttää nykyaikaisen kirjallisuuden tapaan sekä kuvia että tekstiä. Merkittäväksi ongelmaksi muodostuu se, että kuvittajat eivät välttämättä osaa piirtää, ja vaikka osaisivatkin, he eivät välttämättä piirrä oikeaa asiaa. Viimeksi mainitusta esimerkiksi käy Joachim Meyerin Gründtliche Beschreibung des Fechtens (Strasbourg 1570), jonka miekkaa käsittelevän osan sinänsä korkeatasoisessa puupiirroksessa F näkyvä hangetort on kuvattu liian taipunein käsin, kuten Meyer itse tekstissä toteaa (fol. 9r, sig. C). Silloinkin kuin kuvitus ja teksti ovat pedanttisen yksityiskohtaisia ja laadukkaasti tuotettuja, herää kysymys, vastaako sisältö varsinaista fyysistä todellisuutta: esimerkiksi Girard Thibault määrittelee teoksessaan Academie de l’espée (Leiden 1630) kaiken jalkatyön maahan piirretyn mysteerisen ympyrän (jonka säde on johdettu miekkailijan pituudesta) ja siihen liittyvien erilaisten janojen kautta, mutta on vaikea nähdä, missä menee raja varsinaisen toteutetun tekniikan ja esoteerisen geometrian välillä.

‘WJe du das Hangetort in das werck richten solt / lehret dich das Bild zur Rechten in obgedachter Figur / allein das darinnen die Arm nit gnugsam gestreckt hie anzeigt wirt /’

Mutta mitä merkitystä edellä sanotulla on miekkailu- ja painikirjallisuuden tutkimuksen kannalta? Kamppailu-, urheilu- tai liikuntahistoriallisen tutkimuksen osalta on asia tietysti selvä, sillä kirjallisten lähteiden kuvailemat fyysiset liikkeet ovat tutkimuksen varsinainen lähdeaineisto. Kielen ja kirjallisuuden tutkimuskaan ei voi sivuuttaa “itse asiaa”, sillä kielellisten keinojen ymmärtäminen edellyttää niiden suhteen itse asiaan ymmärtämistä, joka puolestaan edellyttää ymmärrystä itse asiasta. Ymmärrys itse asiasta saavutetaan puolestaan tulkitsemalla tekstiä, joten tutkijan on välttämättä ymmärrettävä sitä eli voitava “oppia” siitä jotakin. Tutkijan menetelmät ovat luonnollisesti huomattavan erilaisia kuin (historiallisen) lukijan, joka lukee teosta oppiakseen jotain uutta miekkailusta tai painista.

Liikkeen tutkimisen osalta omien kokemusten reflektointi tuo mukanaan anekdotaalisen evidenssin ongelmat, mutta kokeelliset järjestelytkin ovat sinänsä mahdollisia. Tilanne on paljon helpompi vaikkapa muinaisten latinan kielioppien tutkijalla, joka voi suhteellisen vaivatta suhteuttaa kieliopillisen kuvauksen kieliopin todellisuuteen.

Vasemmasta kädestä

|

Vasemmalla kädellä tarkoitan ei-asekättä eli sitä kättä, jossa ei ole miekkaa; vasenkätisellä kyse on oikeasta kädestä, mutta koska suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä, ja koska miekkailukirjallisuus on kirjoitettu pitkälti dekstronormatiivisesta näkökulmasta, puhun yksinkertaisuuden vuoksi vasemmasta kädestä. Tässä kirjoituksessa käsittelen muutamia seikkoja liittyen siihen, missä vasenta kättä on historiallisesti pidetty ja mihin sitä on käytetty, rajaten käsittelyn valikoituihin didaktisiin lähteisiin. Vaikka asiassa on havaittavissa tietynlainen historiallinen trendi, en lähesty alkuperäislähteitä puhtaasti kronologisesta näkökulmasta, koska en halua Karl Lochnerin tapaan antaa sellaista mielikuvaa, että miekkailun historia noudattaa lineaarista kehitystä epätäydellisyydestä täydellisyyteen.

Historiallisella trendillä viittaan siihen, että keskiajalta nykyaikaan on havaittavissa karkeasti sanottuna muutos siitä, että vasen käsi osallistuu taistelutoimintaan kilven kanssa siihen, että vasen käsi pysyy poissa tieltä. Ensiksi mainitusta esimerkkinä Manesse-koodeksin kuva Johann von Ringgenbergistä:

Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848, fol. 190v.

…ja jälkimmäisestä kävisi esimerkiksi mikä tahansa kuva nykyaikaisesta urheilumiekkailusta. Erityisesti pään yläpuolelle nostettu käden asento tunnetaan klassisena asentona, josta esimerkkinä kuva Oskari Väänäsestä hänen teoksestaan Pistomiekkailu vuodelta 1930:

Ranskalainen varoasento. (Pistomiekkailu, kuva 31.)

(Väänänen käsittelee etupäässä italialaista pistomiekkailua, mutta vasemman käden asennon suhteen hän ei tee eroa koulukuntien välillä.)

Väänäsenkin eräänä lähteenään käyttämä Josef Schmied-Kowarzikin ja Hans Kufahlin Fechtbüchlein (1894) kertoo, että vasemman käden asento on pääero saksalaisen ja ranskalaisen varoasennon välillä, sillä jälkimmäisessä kättä pidetään pään yläpuolella hieman taivutettuna, jotta se voidaan syöksyn yhteydessä pudottaa alas ja palautumisen yhteydessä nostaa takaisin ylös, kun taas saksalaisessa pistomiekkailussa vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, mikä tuo mieleen italialaisen tavan käyttää vasenta kättä pistojen väistämiseen, mitä saksalainen koulukunta ei kiellä, vaikka sitä harvoin käytetäänkin (s. 185).

Asiaan palataan väistöjen yhteydessä (s. 217), missä todetaan, että entisaikoina pistoja väistettiin myös vasemmalla kädellä, mitä Italiassa yhä harrastetaan jäänteenä väistötikarin käytöstä; Saksassakin vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, jotta se olisi hätätilanteessa käytettävissä, ja ranskalaisetkin opettajat opettivat pitkään vasemman käden käyttöä. Vasemman käden käytön opettamista suositellaan hylättäväksi kuitenkin siitä syystä, että tositilanteessa (kaksintaistelussa) vasemman käden käyttö on kielletty.

Paroni César de Bazancourt (César Lecat de Bazancourt) menee 1862 ilmestyneessä teoksessaan Les Secrets de l’épée (ilmestyi englanniksi vuonna 1900 nimellä Secrets of the Sword) niinkin pitkälle, että vaikka tositilanteessa onkin sallittua erikseen sopia vasemman käden käytöstä, ei tällaiseen sopimukseen pidä missään nimessä suostua. Hän perustelee tämän sillä, että vasemman käden käyttö on jäänne tikarin käytöstä, joka on alkujaan osa aivan toisenlaista italialaista järjestelmää, josta vain yhden osan omaksuminen osaksi ranskalaista olisi mieletöntä. Vielä tärkeämpänä seikkana hän mainitsee vaaran vaistomaisesti ottaa vastustajan terästä kiinni pelkän väistön sijaan, mikä vastustajan kuolemaan johtaessa muuttaa kunniakkaan kaksintaistelun murhaksi ilman, että silminnäkijöiden on mahdollista erottaa, oliko kyse sovitusta ja siten laillisesta liikkeestä vai ei (8,1-2).

Syntyjään italialainen mutta Englannissa vaikuttanut ranskalaisen koulukunnan kasvatti Domenico Angelo mainitsee 1763 ranskaksi ja 1787 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan, että sekä saksalaiset että italialaiset pitävät vasenta kättä rinnalla ja käyttävät sitä väistöihin; lisäksi hän käsittelee lyhyesti toimintaa italialaista miekkaa ja tikaria vastaan (kuvat 41 ja 42). Muuten vasemman käden käyttö mainitaan kvarttikontaktista vastustajan kylkeen alaulkolinjassa suoritettavan piston (flaconade) yhteydessä (kuva 9) sekä miekanriistojen yhteydessä (kuvat 33 – 40). Angeloa edeltäneen ranskalaisen P. J. F. Girardin 1736 ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur les fait des armes käsittelee vasemman käden käyttöä oppositioon ripostin yhteydessä (l’opposition de la main gauche). Jotta käsi olisi käytettävissä, on se taivutettu niin, että kyynärvarsi ja sormet osoittavat eteenpäin suunnilleen korvan tasalla.

Girardin (ranskalainen) varoasento.

Girard kertoo italialaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, mutta kuvituksessa vasemman käden osalta italialainen varoasento on ranskalaisen kaltainen. Saksalaiset pitävät hänen mukaansa vasenta kättään kehon edessä, koska he suosivat yhtaikaisia väistöjä ja riposteja; lisäksi hän mainitsee joidenkin espanjalaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, ja kuvituksessa espanjalainen vasemman käden paikka näyttää samalta kuin saksalainen (s. 87 – 90).

Suomen historian kannalta kiinnostavana seikkana mainittakoon, mitä ensimmäinen (ja puoleentoista vuosisataan ainoa) ruotsinkielinen miekkailukirja, ruotsinsaksalaisen Diedrich Porathin Tukholmassa 1693 ilmestynyt Palæstra Svecana sanoo vasemmasta kädestä. Kuvista nähdään, että varoasennossa vasen käsi on suunnilleen klassisessa asennossa siirtyen syöksyjen yhteydessä rinnan eteen tai ojentuen taaksepäin. Ensimmäisessä osassa käsitellään vasemman käden käyttöä väistämiseen (‘Föllier altså huru wijda den wenstra handen uti hwarjehanda tillfall är nödwändig och tillåtelig’, §§ 91-109) ja toimintaa vastustajan vasenta kättä vastaan (‘Emot den Wenstra handen’, §§ 110-118). Aiheeseen palataan myös jälkimmäisessä osassa (§§ 76-81, toiminta vasenta kättä vastaan §§ 83-85), ja teoksen alussa Porath huomauttaa, että yksinomaan vasenta kättä puolustukseen käyttävä yrittää pitää teränsä vapaana pitämällä sitä takana, minkä johdosta hänen paljaansa (blott) on suurempi eivätkä hänen ripostinsa tarpeeksi nopeita (cap. 14).

‘…parera hans Klinga med din wenstra hand till din wenstra / och stöt med secunda contra-tempo till hans öfwerlijf.’ Palæstra Svecana, §104 & fig. 14.

Tässä välissä on syytä mainita, että ylempänä mainitut tikari ja (kupura)kilpi eivät ole ainoita historiallisia vasemman käden aseita paljaan käden ohella. Giacomo di Grassi, jonka teos ilmestyi italiaksi 1570 ja englanniksi 1594, käsittelee näiden lisäksi käden ympärille kiedottua viittaa (joka ei ole tuntematon Angelollekaan tai Girardillekaan) ja kahden miekan yhtaikaista käyttöä. Grassi myös erikseen mainitsee, että kupurakilpeä tulee pitää lähes suoralla kädellä mahdollisimman lähellä vastustajaa, jotta se kattaa pienestä koostaan huolimatta suurimman mahdollisen kulman. Joachim Meyer käsittelee vuonna 1570 ilmestyneen opuksensa kolmannessa osassa pelkän rapiirin lisäksi myös viittaa ja tikaria; Heinrich von Günterode (1579) lisää listaan hänen mukaansa italialaisten suosiossa olleen panssarikäsineen (Bantzerhentzschuch).

Panssarikäsine Günteroden teoksen julkaisemattomassa kuvituksessa. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fig. (fol. 112v).

Panssarikäsine ratkaisee ainakin leikkaavaan terään tarttumisen tai koskemisen ongelman (tosin terä ei juurikaan leikkaa, ellei se pääse liikkumaan eli viiltämään), mutta puhtaasti pistämiseen tarkoitetuissa aseissa ongelmaa ei ole. Lyömämiekkailussa yhden käden aseilla vasen käsi kannattaa pitää poissa tieltä jo siksikin, ettei se tarjoa ylimääräistä maalia. Tämä näkyykin saksalaisissa messeriä käsittelevissä lähteissä jo 1400-luvulla, mistä esimerkkinä kuva Hans Talhofferin kirjasta vuodelta 1467:

München, BSB, Cod.icon. 394 a, fol. 114v.

Talhofferilla ja muissakin lähteissä kuitenkin nähdään, miten vasenta kättä käytetään vastustajan asekäden sitomiseen tai muihin otteisiin. Selän takana pidettynä käsi ei ole tietenkään nopeasti käytössä, joten Hans Lecküchner välittää 1400-luvun lopulla asiasta seuraavan runomuotoisen neuvon (München, BSB, Cgm 582, foll. 1v – 2r):

Sechs hew lere
Auß eyner handt wyder dy were
Dy linck handt leg auff den rucken
Auff dy prust wiltu were zucken

‘Opi kuusi lyöntiä yhdellä kädellä asetta vastaan, pidä vasen käsi selän takana, rinnalla jos haluat vetää aseesta.’ Lecküchner lisäksi selittää tämän tarkoittavan sitä, että vasen käsi on pidettävä rinnalla, mikäli sitä aiotaan käyttää lukkoihin, aseenriistoihin tai muihin otteisiin.

Saksankielisellä alueella suosiota saavuttanutta messerin henkistä seuraajaa eli tussakkaa käsittelevä kirjallisuus ei valitettavasti ota kantaa vasempaan käteen muuten kuin erilaisten otteiden yhteydessä. Meyerin kuvituksissa vasen käsi joko lepää kyynärpää koukussa vasemmalla lonkalla tai on rinnan edessä tai sivussa (sama pätee rapiiriin), mutta 1591 päivätyssä käsin kirjoitetussa teoksessa Das Ander Theil Des Newen Kunstreichen Fechtbuches (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4. Aug.) vasen käsi näyttää ainakin lyöntien yhteydessä olevan säännöllisesti ojennettuna taaksepäin (fol. 76r alkaen): lisäksi eri asentojen (Posturen) luettelossa vasen käsi näyttäisi olevan ikään kuin tasapainona aseeseen nähden vastakkaisessa suunnassa (ks. kuvat alla).

Tussakan lyhyt (vas.) ja korkea (oik.) asento (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4 Aug. fol. 70rv).

Vaikka edellä sanottu ei yritä olla kattava katsaus vasemman käden käytön historiaan, voidaan jo senkin perusteella tehdä muutamia kokoavia huomioita. Mikäli vasenta kättä on tarkoitus käyttää vastustajaa vastaan, on sitä pidettävä sellaisessa paikassa, mistä käsin tämä on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jos vasenta kättä ei aiota käyttää, se voisi olla vaikka taskussa. Sen sijaan vasemmalla kädellä on eräänlainen tasapainottava ja liikettä täydentävä rooli: käden heittäminen taaksepäin syöksylinjaa pitkin tehostaa liikettä kohti vastustajaa sekä edesauttaa yläruumiin kääntymistä niin, että molemmat olkapäät ovat linjassa vastustajaa kohti, jolloin ase yltää pidemmälle; vastaavasti käden tempaiseminen takaisin ylös nopeuttaa palautumista syöksystä takaisin varoasentoon. Samalla vasemman käden pitäminen takana auttaa kääntämään kehon niin, että pienempi osuma-alue on suoraan vastustajaa kohti.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko klassinen vasemman käden asento mielekäs miekkailu-urheilun nykymuodossa tai tositilanteessa, jossa kuolemanpelko aiheuttaa sellaisia asennonmuutoksia, joita on vaikea (ellei mahdotonta) harjoittelulla muuttaa. Ilmiö on nähtävissä Aldo Nadin (joukkuekultamitalisti kaikissa aselajeissa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa) vuonna 1924 käymän kaksintaistelun kuvamateriaalissa.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että tämän kirjoituksen innoittivat erinäiset kansanetymologioihin vertautuvat legendat, joita vasemman käden klassisesta asennosta kerrotaan enemmän tai vähemmän tosissaan. Eräs näistä on se, että asento on peräisin siitä, että entisajan kaksintaistelijat pitivät vasemmassa kädessään lyhtyä taistellessaan pimeässä. On kuitenkin syytä huomata, että ote lyhdystä ei ole lähtökohtaisesti klassinen asento:

Miekka ja lyhty. (Domenico Angelo, kuva 46.)

Vaihtoehtoisina käyttötapoina Angelo kyllä mainitsee lyhdyn pitämisen pään yläpuolella tai selän takana. Mikäli näin varustautuneen vastustajan kehoon osuneella pistolla ei ole vaikutusta, Angelo kehottaa pistämään kurkkuun, kasvoihin tai vyötärön alapuolelle, sillä sellainen henkilö, joka käyttää lyhtyä, tuskin epäröi käyttää suojavarusteita vaatteidensa alla.

Meyer ja Günterode

|

Joachim Meyerin teos Gründtliche Beschreibung der freyen Ritterlichen und Adelichen kunst des Fechtens ilmestyi Strassburgissa vuonna 1570, uusintapainoksena Augsburgissa vuonna 1600. Teoksesta ottivat vaikutteita 1600-luvulla ainakin Jacob Sutor ja Theodor Ferolini. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kahden käden miekkaa (Schwerdt), toinen dussack-sapelia (Dusack), kolmas rapiiria (Rappier), neljäs tikaria ja painia, ja viides sauvaa, hilparia ja piikkiä. Kirja on kuvitettu puupiirroksin.

Vanhin tunnettu maininta Meyerin teoksesta on Heinrich von Günteroden teoksessa De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, joka ilmestyi Wittembergissä 1579. Kerrottuaan miekkailutaidon nykyisestä alennustilasta Günterode viittaa muutamia vuosia aiemmin ilmestyneeseen aihetta käsittelevään teokseen ja toteaa, että vaikka sen tekijä näyttää ymmärtäneen jotakin, ei hän kuitenkaan osoita hallitsevansa miekkailun todellisia perusteita (sig. C3v):

Repertus est ante annos aliquot Argentinensis quidam Joachimus Meier, qui conatus est firmas regulas demonstrare, & volumen etiam magnum hac ipsa de arte edidit germanico Idiomate, & licet aliquid intellexisse videatur, vsum tamen istorum fundamentorum non commonstrauit.

Tätä seuraa usein siteerattu kohta, jossa Günterode kertoo päättäneensä kirjoittaa oman kirjansa ja olevansa kykenevä tähän erityisesti siksi, että on saanut haltuunsa käsikirjoituksen, jonka tunnemme nimellä I.33. Koska Günteroden painettu kirja on vain kuvittamaton lyhennelmä hänen käsikirjoituksestaan (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15), viittaan jatkossa vain jälkimmäiseen.

Günterode luettelee teoksessaan kaikki Meyerinkin käsittelemät aseet, mutta teknisiä yksityiskohtia hän ei käsittele muuten kuin yhden käden miekan osalta, josta hän käyttää latinan sanaa framea ja marginaalissa saksan sanaa Rappier. Tästä hän luettelee aseen osat ja varoasennot sekä käsittelee lyöntien ja pistojen väistöjä ja toimintaa sidonnasta (ks. foliot 41r–50r, 63r–67v). (Sivuhuomautuksena todettakoon, että I.33 ei käsittele rapiiria vaan miekkaa ja kupurakilpeä.)

Kiinnostava kysymys on, miltä osin Günteroden voidaan sanoa näkemyksiltään eroavan Meyerista, ja ovatko nämä seikat miltään osin johdettavissa I.33:sta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensimmäistä kysymystä.

Asia, josta Günteroden mukaan voidaan johtaa ‘solidissimum fundamentum’, on aseen jako osiinsa. Tämä on aihe, jota myös Meyer käsittelee, joten tästä saadaan helppo vertailukohta näiden kahden auktorin välillä.

Joachim Meyer: Gründtliche Beschreibung (1570), sig. A3. (fig. A).

Meyer toteaa, että rapiiri jakaantuu samalla tavalla kuin miekka neljään yhtä suureen osaan (‘Die Wehr aber wirt hie nicht anders getheilt / dann hievor im Schwerdt auch beschehen / nemblich in vier glaiche theil’, fol. 3.52r). Hän aloittaa miekan jaon nimeämällä ponnen, kärjen, väistimen, kahvan, kouraimen ja terän (fol. 1.4v):

Des Schwerdtes teil / was seine form und Figur antrifft / sein Knopff / Ort / Creutz oder Gefeß / Hefft oder Bindt und die Klinge /

Terän hän jakaa kahteen puoliskoon, kahvaa lähellä olevaan vahvaan tyviosaan ja kärjenpuoleiseen heikkoon latvaosaan:

Die Sterck des Schwerdts nennet man den theil vom Kreutz oder hefft / biß mitten in die klinge / die Schweche von der mitten biß and das ort oder endt derselben /

Lisäksi Meyer selittää, mikä on etu- eli pitkä terä (Langeschneid) ja mikä on taka- eli lyhyt tai puoliterä (die Kurtze oder halbe schneide).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 30v (fig. o).

Günteroden jako on käytännössä sama, paitsi että se on latinaksi (fol. 30r):

Arma uero diuiduntur primo: in manubrium siue capulum, cuspidem, et verutum. Quod rursum in palmam siue superficiem et acies duas diuersas. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Tähän asti varsinaista eroa ei näy, paitsi että Günterode mainitsee myös lappeen.

Meyer jatkaa omaa jakoaan jakamalla miekan vielä neljään osaan eli kahvaan, tyviosaan, keskiosaan ja latvaosaan (fol. 1.5r):

Der erst wirt genant / das Bindt oder Hefft begreifft in sich Knopff und Kreutz / […]

Der ander die Sterck […]

Der dritte theil ist das Mittel / wirt auß der sterck unnd schwech umb den halben theil zugleich genomen […]

Der vierte ist die Schweche […]

Tässä kohden Günteroden jako poikkeaa Meyerista, sillä hän jakaa terän neljään osaan (italialaiseen tapaan) sen keskikohdan sekä tyvi- ja latvaosien keskikohtien avulla (fol. 30 r-31r):

Quæ partes [firma et debilis] iterum subdistinguuntur suis medijs. Ex quo sequitur positis tribus medijs, necessario poni quatuor extrema.

Näistä neljästä “ääripäästä” ja kolmesta “keskikohdasta” Günterode johtaa ylempänä mainitun miekkailun perustan ja toteaa I.33:n langortia koskevaa sanamuotoa mukaillen, että ‘totus fere nucleus artis in hoc consistit’.

Vaikka miekan jako näyttää kuvissa samalta (kolme jakoviivaa terässä), on tekstissä selitettävä jako erilainen. Käsittelen toisella kertaa sitä, mikä käytännön merkitys tällä käsitteistön erolla on.