Kirjoittajan arkistot:Maiju Wuokko

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Maiju Wuokko: Reklam! Centrum för Näringslivshistoria

|

Pitkät kihlajaiset -tutkimushankkeemme pääsi Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston tuella verkostoitumismatkalle Tukholmaan tammikuussa 2018. Matkan tarkoituksena oli tutustua liike-elämän ja politiikan suhteita tutkiviin ruotsalaisiin kollegoihin sekä ”Ruotsin Elkaan” eli Centrum för Näringslivshistoriaan.

No nonsense -vakuutusmainontaa

CfN kätkee sisälleen 70 hyllykilometriä noin 7000 yrityksen ja muun liike-elämän toimijan tuottamia asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Suurimpiin kokonaisuuksiin kuuluu tele- ja informaatioteknologiajätti Ericssonin arkisto. CfN säilyttää myös muotikonserni H&M:n aineistoja, mukaan lukien näytekappaleet tunnettujen muotisuunnittelijoiden laatimista erikoismallistoista.

CfN:n esittely huoneessa, joka on jäljitelmä Ericssonin johtokunnan kokoushuoneesta. Isäntinämme toimivat tutkimussihteeri Anders Houltz ja arkistonhoitaja Benito Peix Geldart (ylhäällä oikealla).

Äkkiseltään ei ehkä tulisi ajatelleeksi, että CfN:ssa on paljon myös Suomeen liittyviä aineistoja, jotka olisivat kiinnostavia muillekin kuin yritys- ja taloushistorioitsijoille. Esimerkiksi parhaillaan ajankohtaisista kuohuvista vuosista 1917–1918 on tallentunut kuvauksia ja analyyseja ruotsalaisten yritysten ja järjestöjen asiakirjoihin.

Arkistoon säilytettäväksi annetut aineistot pysyvät luovuttajaorganisaatioiden omistuksessa. Niillä säilyy siis oikeus myöntää tai evätä tutkimuslupa materiaaleihinsa. CfN:n vierailumme isäntien mukaan lupa yleensä heltiää – pankkeja ja asianajotoimistoja kenties lukuun ottamatta. Arkiston tutkimuspalveluista voi luonnollisesti kysyä apua lupahakemuksia varten.

Materiaalista yrityshistoriaa

CfN:ssa tutkimusta tehneiden kollegojen mielestä isäntiemme maalaama kuva oli hieman ruusuinen. Heidän kokemustensa perusteella luvan saaminen voi aluksi vaatia jonkin verran töitä. Niinpä lupahakemusta laatiessa kannattaa miettiä esimerkiksi sanavalintoja ja aikahaarukkaa. ”Kartellien” sijaan voi ilmaista tutkivansa ”yhteistyötä”, ja johonkin tiettyyn skandaaliin liian ilmiselvästi viittaavan ajankohdan sijaan voi tutkimuslupaa hakea pitemmälle ajanjaksolle.

CfN kannattaa pitää mielessä, kun pohtii, mistä etsiä uusia ja aiemmin hyödyntämättömiä aineistoja tutkimuksiinsa. Kuten sanottu, aineistot voivat antaa paljon paitsi yritys- ja taloushistorioitsijalle, myös vaikkapa kulttuuri-, sosiaali- ja politiikan historian tutkijalle.

Edellisten taas kannattaa panna merkille, että CfN:aan Tukholman Brommassa pääsee Helsingistä nopeammin kuin kotimaiseen Elinkeinoelämän keskusarkistoomme Mikkelissä… Matkakulujen kattamiseen voi – kuten projektimme teki – hakea apurahaa esimerkiksi juuri Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurisäätiöltä.

Allekirjoittanut haluaa tosin muistuttaa kollegojaan myös Elkasta! Mikkelissä on leppoisa tunnelma, mukavaa henkilökuntaa, joustavat aukioloajat ja jännittäviä, aivan liian vähän hyödynnettyjä aineistoja. Niin ja HUOM. Nälkäinenkin historiantutkija pysyy useamman päivän hengissä pelkillä Siiskosen riisipiirakoilla. Nimim. kokemusta on!

Blogikirjoitus sisältää tuotesijoittelua 😉

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Maiju Wuokko: Suomi 100 keskustan valtakunnassa

|

Vietin Suomen 100-vuotisjuhlapäivää keskustan valtakunnassa. Enkä viittaa nyt keskustapuolueeseen – huolimatta maalaisliitto/keskustan merkittävästä valta-asemasta maassamme kuluneiden vuosikymmenien aikana – vaan Kiinaan.

Osallistuin Pekingissä pidettyyn pohjoismaisten ja kiinalaisten tieteen, teknologian ja teollisuuden historian tutkijoiden kaksipäiväiseen seminaariin, jota isännöi Institute for the History of Natural Sciences. Kokoontumisessa paneuduttiin Pohjoismaiden ja Kiinan välisiin suhteisiin sekä menneisyydessä (esitelmät) että tulevaisuudessa (verkostoituminen tulevaa yhteistyötä ajatellen).

Hyödyllisiä kontakteja syntyi sekä kiinalaisiin tutkijoihin että naapureihin Aalto-yliopistosta. Oli innostavaa käsitellä aihepiiriä, joka on historiantutkimuksessa jäänyt vielä suurimmaksi osaksi kartoittamatta. Esimerkiksi oman esitelmäni aihetta, Suomen ja Kiinan kauppasuhteita kylmän sodan kaudella, on tutkittu käsittämättömän vähän.

Tilaa ja tarvetta uudelle Suomen ja Kiinan suhteita koskevalle historiantutkimukselle on siis rutkasti. Kuten esitelmäni lopuksi totesin, käytännössä mikä tahansa tutkimus kenestä tai mistä tahansa aiheesta ja aikakaudesta hyvänsä on parannus nykytilanteeseen. Nykymaailmassa, jossa Kiina on globaali talousmahti, maahan liittyvän tutkimuksen relevanssi tuntuu sitä paitsi itsestäänselvyydeltä.

Kielletyn kaupungin ikoninen Ylimmän harmonian portti

Haasteitakin piisaa. Ilmeisin on puutteellinen kielitaito: esimerkiksi allekirjoittanut joutuisi kiinalaisia arkistoja ja kirjallisuutta hyödyntääkseen tukeutumaan sikäläiseen yhteistyökumppaniin. Toisaalta workshop osoitti ilahduttavasti, että yhteistä kieltä eli englantia on kiinalaiskollegojen kanssa riittävästi, jotta yhteistyö voi ylipäätään olla mahdollista.

Tutkimuksen teossa on varmasti myös hienovaraisempia kulttuurieroja, joista nyt saattoi havaita vain osan. Esitelmien tarjoaman pienen otoksen perusteella vaikuttaa esimerkiksi siltä, että merkkihenkilöiden tarkasteleminen koetaan Kiinassa oleelliseksi automaattisesti ja itsestään – toisin kuin vaikkapa pohjoismaissa, joissa suurmiesten tutkimista pitää osatapainokkaasti perustella.

Vapaamuotoisissa keskusteluissa eräs kiinalainen osanottaja muistutti, että modernia historiantutkimusta on tehty Kiinassa vasta 1980-luvulta alkaen, joten kiinni kurottavaa riittää. Hänen mielestään esimerkiksi Aalto-yliopiston Mats Fridlundin ja Matti La Melan tietokoneavusteista etäluentaa ja sanapilviä hyödyntänyt tarkastelu oli kiinalaisesta näkökulmasta katsottuna varsin edistynyttä.

Mats Fridlund & Matti La Mela (Aalto-yliopisto): Cloudy Sightings of Qing Things: A Digital History 1.5 Investigation of Finnish Representations of Imperial China’s Technology and Industry

Samalla tuntuu tietysti kovin alentuvalta ajatella, että vaivaiset 100 vuotta vanhasta Suomesta voitaisiin lähteä valistamaan kiinalaisia oikeista ja ajanmukaisista tavoista harjoittaa historiantutkimusta. Kiinan ikivanhasta kirjallisesta kulttuurista todisti kuin vahingossa käynti isäntäinstituuttimme kirjastossa. Siellä meille muina miehinä tuotiin näytille muun muassa 1000 vuotta vanha buddhalainen käsikirjoitus. Eikä kyseessä todellakaan ollut Kiinan kansalliskirjasto tai -arkisto, vaan varsin pienen tutkimusinstituutin oma laitoskirjasto.

Kaiken kaikkiaan ensivaikutelmaksi Kiinasta jäi, että se on suomalaisellekin historiantutkijalle huimien mahdollisuuksien maa. Omaa erikoistumisalaa ja esimerkiksi sivuaineita pohtivalle opiskelijalle suosittelisin, että pitäkää Kiina mielessä varteenotettavana vaihtoehtona!

Aion itsekin pitää jatkossa mielessä, että itä ei edes keskustapuolueen dominoimassa kylmän sodan Suomessa loppunut Neuvostoliittoon. Sen takana siinsi – kenties kaukaisena ja vielä tuolloin vähäpätöisemmän tuntuisena, muttei kuitenkaan merkityksettömänä – myös se oikea keskustan valtakunta, Kiina.

Kuvauksellinen kesäpalatsi hyisenä mutta kirkkaana talvipäivänä

Kirjoittaja on FT, joka on kiinnostunut muun muassa kylmän sodan historiasta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta. Tällä hetkellä hän tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).