Niina Hägg & Minna Hilska: Helsingin historia ja digitoitujen aineistojen mahdollisuudet

Sana digitalisaatio on pyörinyt koko 2000-luvun niin keskusteluissa tieteen suunnasta kuin työelämän mullistuksista. Myös historiantutkimus on törmännyt digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin hyödyntää aineistoja aivan uusilla tavoilla. Suomessa erilaisilla muistiorganisaatioilla, museoilla, arkistoilla ja kirjastoilla, on pitkät ja vakiintuneet perinteet erilaisten aineistojen säilyttämisessä. Myös lukuisilla järjestöillä, yhdistyksillä ja yksityisillä henkilöillä on hallussaan valtaisa määrä historiantutkimusta hyödyttävää aineistoa. Digitalisaation vuosisadalla näillä organisaatioilla on edessään aineistojensa uudenlainen avaaminen yleisön käyttöön. Mahdollisuudet hyödyntää tätä jatkuvasti digitaaliseen muotoon saatettua varantoa ovat valtavat emmekä varmasti ole nähneet vielä kuin pienen osan tästä potentiaalista.

Helsingin kaupungin historiatoimikunta on vuoden 2017 lopulta alkaen ryhtynyt pohtimaan Helsingin kaupungin historian digitoitujen aineistojen monipuolisempaa hyödyntämistä tutkimus- ja julkaisutyössään. Helsingin menneisyydestä löytyy paljon kiinnostavia ja monille tuntemattomia tapahtumia, tarinoita, henkilöitä ja paikkoja. Historiallisten aineistojen digitointi mahdollistaa yhä enenevässä määrin aineistojen näkyväksi tekemisen myös laajalle yleisölle. Helsinkiä käsittelevää digitoitua aineistoa on paljon ja sen määrä kasvaa jatkuvasti. Rikasta ja monipuolista Helsingin historiaan liittyvää materiaalia on myös monilla kaupunginosayhdistyksillä ja -seuroilla, joskin näistä vain pieni osa on toistaiseksi digitoitu. Vanhemmilta ajoilta visuaalisesti näyttäviä alkuperäisaineistoja on vähemmän, mutta 1900-luvulle tultaessa esimerkiksi kuvista ja audiovisuaalisesta materiaalista on pikemminkin runsaudenpulaa.

Tästä seuraa omat haasteensa. Lähihistoriaa koskevia aineistoja on paljon, mutta niiden hyödyntämistä rajoittaa tietosuoja ja tekijänoikeudet. Tekijänoikeuksia on ehdottomasti kunnioitettava ja tietosuojan on täytettävä perustehtävänsä. Työn alla oleva uusi tietosuoja-asetus herättää kuitenkin monilla tahoilla suurta epävarmuutta. Esimerkiksi Museoliitto on vedonnut, että muistiorganisaatioiden perustehtävät ja tutkimustyö turvattaisiin myös uuden tietosuoja-asetuksen puitteissa. Tämä sama koskee myös historiantutkimusta. Digitalisaation tarjoamat mahdollisuudet saattavat vesittyä jos mitään henkilöihin liittyvää ei saa julkaista verkossa. Kärjistetysti voisi kysyä, kiinnostaisiko ketään katsella vaikkapa valokuvaa 50-luvun helsinkiläisestä katunäkymästä, jossa jokaisen kulkijan kasvot olisi sensuroitu tunnistamisen pelossa?

Historiallisten digitoitujen aineistojen hyödyntämisessä on siis valtavat mahdollisuudet, mutta myös monia haasteita. Yhteistyöstä kiinnostuneita organisaatioita löytyy, aineistoja on valtavasti tarjolla ja tekniset ratkaisutkin lienevät pitkälti ratkaistavissa. Käyttöoikeudet ja tietosuoja-asiat tulee ratkaista niin ikään tapauskohtaisesti, mikä onkin yksi eniten aikaa ja resursseja vaativa vaihe aineistojen julkaisua suunniteltaessa. Eri organisaatioiden välinen avoin yhteistyö helpottaisi tällä hetkellä sirpaleisten aineistojen yhteenkokoamista ja vähentäisi päällekkäisen työn määrää, mikä tällä hetkellä vie suuren määrän monen organisaation resursseja. Monet muistiorganisaatiot ovatkin havahtuneet digitalisaation ja avoimen datan tuomiin mahdollisuuksiin, ja erilaisia palveluita on rakennettu myös yhteistyöprojekteina. Näistä ehkä tunnetuin on Finna.fi-hakupalvelu, jossa monet arkistot, museot ja kirjastot ovat jo mukana.

Helsingin kaupungin rikas historia on ehdoton voimavara, joka ansaitsee tulla huomioiduksi myös digitaalisia aineistoja ja nykyteknologiaa, kuten karttapaikannuspalveluita hyödyntämällä. Runsaat aineistot mahdollistavat erilaisten Helsingin historiaa koskevien julkaisujen kohdentamisen erilaisille yleisöille. Koululaisille ja opiskelijoille olisi mahdollista räätälöidä kokonaisuuksia historian opiskelun tueksi. Matkailijat voisivat suunnitella Helsingin vierailuaan myös historiaa hyödyntäen, kuten monet meistä tekevät jo lähtiessämme muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Yhtä hyvin myös kaupungin asukkaat saisivat perehtyä asuinalueensa menneisyyteen, koska kiinnostus oman kaupunginosan historiaan on tällä hetkellä vahvassa nosteessa.

Käyttäjien osallistamisesta sisällöntuotantoon on kannustavia esimerkkejä ulkomailta. Yleisön mukaan ottaminen historiakulttuurin tuottamiseen mahdollistaisi uudenlaiset kulmat kaupungin historiaan ja saattaisi nostaa esiin aiheita, joita perinteinen historiantutkimus ei ole osannut ottaa huomioon. Kaupungin historian näkyväksi tuominen uusin keinoin on varmasti pitkällä tähtäimellä kannattava panostus sekä Helsingin historiasta kiinnostuneille että kaupungille itselleen.

Kirjoittajat ovat historiasta 2017 valmistuneita filosofian maistereita, jotka kartoittivat vuoden 2017 lopussa Helsingin kaupungin historiatoimikunnan (lisätietoja https://www.hel.fi/kanslia/fi/paatoksenteko/historiatoimikunta) toimeksiannosta Helsingin historiaa koskevia digitoituja aineistoja.

Minna Hilska: Helsingin kotiapulaiset arjessa ja mielikuvissa

Keitä olivat sotien jälkeen ylempiluokkaisten helsinkiläisperheiden kotona asuneet ja työskennelleet kotiapulaiset? Ja mitä tämä ympäristö tarjosi heille? Helsingissä työskennellyttä kotiapulaisten ammattiryhmää yhdisti ennen kaikkea kaksi tekijää; he olivat naisia ja lähes poikkeuksetta syntyisin maaseudun köyhemmästä väestönosasta. Ammattinsa puolesta he kuuluivat kaupunkilaiseen työväenluokkaan. Nämä kolme kotiapulaisuutta määrittävää tekijää, naiseus, maalaisuus ja työväenluokkaisuus, asettivat ammatissa työskennelleet naiset usein erilaisten odotusten eteen huolimatta siitä, minkälaiseksi he itse kokivat oman identiteettinsä. Lisäksi eri kotiapulaissukupolvet toivat oman lisänsä tapoihin nähdä ja kokea ammatti.

Monet ammatissa työskennelleet naiset joutuivat arjessaan kohtaamaan heihin itseensä liitetyt stereotyyppiset kotiapulaishahmot, joita myös muun muassa kotimainen kaunokirjallisuus ja viihdeteollisuus loivat ja pitivät yllä. Kotiapulaisuuteen liitetty ambivalentti naiseus jakoi kotiapulaishahmot puhtoisiin ja kunnollisiin sekä toisaalta porvarillisen ydinperheen yhteyttä uhkaaviin kevytkenkäisiin naisiin. Lisäksi maalaisuuteen ja työväenluokkaisuuteen liitetyt stereotyyppiset mielikuvat vaikuttivat monin eri tavoin kotiapulaisuuden representaatioihin. Maalaisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt ainoastaan negatiivisena stereotypiana; monet kaupunkilaisperheet halusivat palvelukseensa nimenomaan maalaistytön. Monien apulaisina työskennelleiden naisten kertomuksissa toistuvat erilaiset yritykset vastustaa heihin liitettyjä ennakkoluuloja. Yritykset olla vähemmän maalainen tai vähemmän työväenluokkainen saattoivat toimia naisten eduksi erilaisissa tilanteissa.

Työskentely kotiapulaisena Helsingissä toimi monille naisille pääsynä alati laajenevien opiskelumahdollisuuksien pariin. Näin ollen sotien jälkeinen kotiapulaisuus toimi enenevissä määrin monelle syrjäseudun naiselle välineenä saavuttaa tutkinto. Etenkin nuoremmalla kotiapulaispolvella tämä oli useimmiten tärkein syy tulla Helsinkiin. 1960-luvun Helsinki tarjosi usein iltaopintolinjoja, jotka mahdollistivat opiskelijoille päivätyöskentelyn. Myös isäntäperheet houkuttelivat maaseudun tyttöjä tarjoamalla illat vapaiksi opiskelua varten. Lisääntyvät mahdollisuudet kouluttautua huolimatta sosiaalisesta taustasta sekä nopean talouskasvun siivittämä naisvaltaisten alojen laajeneminen edistivät osaltaan kotiapulaisen ammatin hiipumista. 1980-luvulle tultaessa perinteinen kotiapulaisen ammatti oli kadonnut lähes täysin Suomesta.

Kirjoittaja on FM, jonka pro gradu -työ ”Maalaistyttöjen ponnahduslauta. Kotiapulaiset Helsingissä 1950-1970 -luvuilla” https://helda.helsinki.fi/handle/10138/224204 Sai Helsingin kaupungin gradupalkinnon joulukuussa 2017. Helsingin kaupungin uutinen os. https://www.hel.fi/uutiset/fi/kaupunginkanslia/kaupunki-palkitsi-kymmenen-helsinki-aiheista-opinnaytetyota