Saiturin joulu – painajaista vai ei?

Charles Dickensin (1812–1870) kirjoittama klassikkoteksti Saiturin joulu tai Joulutarina (Christmas Carol) ilmestyi vuonna 1843 ja on siitä lähtien kuulunut länsimaisiin jouluklassikoihin. Tarina kertoo sydämettömästä koronkiskurista Ebenezer Scroogesta ja hänen elämänmuutoksestaan. Jouluyönä vierailevat olennot pakottavat hänet katselemaan takautuvasti elämänsä vaiheita ja arvioimaan toimintansa seurauksia, mikä avaa hänen silmänsä. Painajaistutkija pohtii nyt, kuvaako Dickens kertomuksessaan Scroogen näkemää painajaisunta.

Saiturin joulun päähenkilö Ebenezer Scrooge tunnetaan kitupiikin perikuvana. Lumiseen 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina esittelee hänet myös äreänä ukkona, joka ei voi sietää joulua. Hyvän joulun toivotuksiin hän vastaa ”Pah! Humpuukia!”, kieltäytyy sisarenpoikansa ystävällisestä kutsusta joulupäivälliselle, lähettää matkoihinsa miehet, jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen, ja kieltää toimistoapulaiseltaan joululoman.

Dickens on määritellyt kertomuksensa jouluiseksi kummitustarinaksi. Illan hämärtyessä alkaakin tapahtua. Toimiston ovennuppiin ilmestyvät Scroogen jo aikaa sitten kuolleen ystävän ja yhtiökumppanin Jacob Marleyn kasvot. Scrooge päättää olla piittaamatta moisesta harhanäystä, mutta asia kaivelee häntä. Kotiin mentyään hän kokee parhaaksi tarkastaa, ettei kukaan vain piileskele sängyn alla, kaapissa tai muuallakaan, ja kaksoislukitsee ovensa. Näin lukijalle osoitetaan, ettei asunnossa ole ketään, joka olisi voinut lavastaa tulossa olevat spektaakkelit.

Vainaja vierailee

Äkkiä asunnon kaikki kellot alkavat soida, ja niiden kumussa kaikuu kuin tuhansien kahleiden helinä. Scrooge muistaa, että vainajien kerrotaan joutuvan kantamaan raskaita kahleita tuonpuoleisessa, mutta hän karistaa tällaisen ajatuksen mielestään ja kivahtaa itsekseen: Humpuukia! Hän ei halua uskoa näkemäänsä edes silloin, kun Marley, läpikuultavana ja kylmän henkäyksen saattamana, ilmestyy kellarista hänen eteensä raskaine kahleineen.

Scrooge perustelee haamulle, miksei usko aistiensa välittämää näkyä: ”Vatsanväänteet saavat aistit valehtelemaan. Olet ehkä huonosti sulava liha, sinappitahra, juustonmuru, kova perunanpala. Mikä oletkin, olet ennemmin haudukkeesta kuin haudasta!” Sanaleikki on Scroogen viimeinen yritys ylläpitää epäuskoa. Marleyn haamu astuu huoneeseen ja riisuu päänsä ympärille kiedotun liinan, jolloin sen alaleuka putoaa rinnuksille. Haamun ympärillä väreilevä kylmä kauhu saa Scroogen valtaansa.

Jacob Marleyn haamu astuu huoneeseen kahleineen. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Haamu sanoo tulleensa varoittamaan Scroogea: heidän elämäntapansa johtaa kauheaan kohtaloon kuolemanjälkeisessä. Ihmisen tulee kulkea maailmalla, kohdata muut ihmiset ja auttaa heitä. Ellei sitä tee elämänsä aikana, tilanteen kohentaminen jälkikäteen on myöhäistä. Haamu esittelee raskaita ketjujaan: nämä kaikki rakensin itse eläessäni lenkki lenkiltä. Sinä olet ehtinyt rakentaa niitä vielä enemmän. Mutta voit vielä muuttaa tapasi!

Haamu kertoo, että Scrooge tapaisi tulevina öinä kolme joulun henkeä ja hänen tulisi toimia kuten ne neuvovat. Sitten se poistuu ikkunasta, ja Scrooge näkee sumuisen ilman olevan täynnä vaikeroivia henkiä. Mukana haamujen joukossa on hänen elävinä tuntemiaan miehiä, jotka turhaan yrittävät tarjota apuaan katujen hädänalaisille. Se ei onnistu; ei, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun vielä oli elossa.

Menneiden, olevien ja tulevien joulujen henget

Marleyn tapaamisesta typertynyt Scrooge nukkuu seuraavan päivän yli ja yöhön saakka. Kuten Marley on kertonut, aamuyöllä kello yksi hänen sänkynsä viereen ilmestyy menneiden joulujen henki, melkoisen outo ilmestys. Se on kuin pieni lapsi, tai oikeastaan kuin vanhus. Sillä on lihaksikkaat kädet – tai oikeastaan vain yksi, ja jalkoja on kaksi, tai välillä koko tusina, ja kirkasta valoa hohtava pääkin katoaa välillä. Ja kaiken tämän häilyvyyden jälkeen se onkin taas ehjä ja selkeä itsensä. Se johdattaa Scroogen seinän läpi pimeään yöhön ja tämän lapsuuden maisemiin.

Henki näyttää Scroogelle katkelmia tämän elämän aiemmista jouluista. Miehen sydän heltyy, kun hän näkee tutut paikat ja entisen itsensä, lapsuuden vaikeat vaiheet, nuoruuden ilot ja hyvien ihmisten anteliaisuuden. Mutta hän joutuu myös näkemään, kuinka ahneus saa hänessä vallan ja hän erkaantuu rakkaiden ihmisten yhteydestä. Katselmus alkaa käydä Scroogelle liian ahdistavaksi. Lopulta hän pakenee tilanteesta piilottamalla hengen valonsäteet tämän hatulla. Kuvaelmat hiipuvat, ja Scrooge vaipuu uupuneena sängylleen ja nukahtaa.

Kun Scrooge herää, kello lähenee jälleen yhtä yöllä. Seuraava henki on nykyisen joulun henki, jonka mukana Scrooge seuraa toimistoapulaisensa ja tämän perheen joulunviettoa sekä sisarenpoikansa perhejoulua. Scrooge tempautuu mukaan iloiseen tunnelmaan, mutta matka jatkuu kohti monenlaisia muita, ankeissakin oloissa iloista ja lämmintä joulumieltä juhlistavia seurueita. Scrooge saa seurata joulun ihmettä, jolle hän ei ollut aikoihin antanut mitään arvoa. Mutta lopuksi hän saa nähdä myös, miten puute ja tietämättömyys kasvavat ihmisten keskuudessa, jos niille antaa vallan.

Tulevien joulujen henki näyttää kauhistuneelle Scroogelle tämän kuolemaa seuraavat tapahtumat ja haudan. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Scroogen viimeinen vieras, tulevien joulujen henki, on synkkä ja puhumaton hahmo. Se näyttää, kuinka hän tulee kuolemaan yksin ja halveksittuna ja kuinka varkaat repivät mukaansa hänen irtaimistonsa. Scrooge itkee, lupaa parantaa tapansa ja anoo kiihkeästi armoa. Mutta henki kutistuu sängyntolpaksi, ja Scrooge on jälleen omassa, mukavassa ja ryöstämättömässä sängyssään. Tunnekuohun vallassa hän kulkee huoneissaan. Tuolla on ovi, josta Jacob Marleyn haamu astui sisään; tuossa nurkassa istui tämän joulun haamu, ja tuosta ikkunasta hän näki vaikeroivat henget. Kaikki se tapahtui juuri täällä, joten sen täytyi olla todellista! Aikaa ei kuitenkaan ole kulunut kuin yhden yön verran. On vasta joulupäivä, ja hän ehtii vielä kääntää joulunsa hyväksi.

Joulukertomuksen päättyessä Scrooge on muuttunut mies. Hän puhuttelee ystävällisesti muita ihmisiä, hän lähettää jättimäisen joulukalkkunan toimistoapulaisensa perheelle ja nostaa tämän palkkaa, viettää joulun sisarenpoikansa luona ja avustaa vähävaraisia. Muutos on pysyvä, ja hän kiittää mielessään Jacob Marleyta ja joulujen henkiä elämänsä kääntämisestä uusille urille.

Henkiä vai unikuvia?

Tapahtumien edetessä Scrooge pohtii toistuvasti, onko hänen kokemuksensa unta vai totta. Me näemme niissä paljon unille ominaisia piirteitä. Ympäristöt ja henkilöt muuntuvat epätodellisella tavalla toisiksi, ja myös pitkiä etäisyyksiä paikasta toiseen taitetaan hetkessä. Aikaperspektiivikin on joustava; kertomuksessa Scrooge viettää henkien kanssa kolme yötä, mutta kun hän kaiken jälkeen herää uuteen aamuun, on sittenkin vasta joulupäivä. Toisaalta oudot tapahtumat alkoivat jo toimistolla ennen kotiin lähtöä.

Kokiko Dickensin luoma fiktiivinen henkilö yliluonnollisia kohtaamisia vai näkikö unta? Ja olisiko kyseessä painajainen? Tällaisen ajatusleikin pohjaksi kysymme, millainen olisi Dickensin aikalaiskäsitys asiasta. Merkittäviä unia on pidetty vuosisatojen ajan mahdollisina väylinä todellisille henkimaailman yhteyksille. Vaikka tällainen uskomus oli 1800-luvulla jo jonkin verran menettänyt merkitystään, se oli tuttu esimerkiksi Vanhasta Testamentista, mikä antoi sille edelleen arvovaltaa. Jos unikokemus oli ahdistava, sen syyksi esitettiin yleisesti myös fyysisiä vaivoja kuten ruoansulatusongelmia. Alussa Scrooge turvautuukin näihin naturalistisiin selityksiin Marleyn haamua tulkitessaan ja luettelee ruokia, joiden mellastus hänen vatsassaan olisi aiheuttanut kokemuksen. Myöhemmin hän kuitenkin pitää kohtaamisia todella tapahtuneina. Se ei kuitenkaan sulje pois unen mahdollisuutta. Päinvastoin: näkyjen kokeminen unen välityksellä oli maallikolle normaalimpaa kuin niiden kokeminen valvetilassa. Aikalaiskäsitysten valossa Scroogen kokemus saattoi olla samanaikaisesti sekä unta että totta.

Luonnehdimme unta painajaiseksi, kun se herättää niin voimakkaita ahdistavia tunteita, että siitä haluaa herätä eikä sellaista halua kokea uudelleen. Scroogen unessa tunnelmat vaihtelevat innostuksesta häpeään, pelkoon ja kauhuun, ja paikoin hän vaatii päästä unen maisemista kotiinsa. Oman aikamme katsannossa Scroogen kokemus on painajainen. Vielä 1800-luvun alkupuolella oli kuitenkin tavallista arvioida unta sen moraalin ja seurauksen näkökulmasta riippumatta sen tunnesisällöistä. Unen seurauksena Scroogen elämä kääntyi paremmaksi sekä muiden että hänen itsensä kannalta. Uni oli siis hyvä siitä huolimatta, että kokemus oli kauhistuttava.

Uskonnollisia jännitteitä vai universaali sanoma?

Dickensin teosta on toisinaan syytetty antisemitismistä, koska Scrooge on esitetty pitkänenäisenä juutalaisen stereotyyppinä ja pahana miehenä, joka muuttuu hyväksi vasta löytäessään joulun, kristittyjen juhlan. Tarkemmin katsoen Dickensin kuvaamasta joulusta kuitenkin puuttuu kristillinen sisältö kokonaan. Myös muutokseen kannustavat yliluonnolliset elementit eli Marleyn haamu ja joulun henget edustavat etupäässä kansanuskoa ja fiktiota. Joulu näyttäisi toimivan tarinassa yhteisöllisyyden ja hyvän tahdon symbolina ja kontrastina Scroogen hapantuneille elämänarvoille. Tarinan opetukset – katumus, paluu oikealle tielle ja yhteisöllisyys – ovat vahvasti myös juutalaisia arvoja.

Dickens eli Britanniassa aikana, jolloin protestanttinen valtakulttuuri myönsi katoliselle ja juutalaiselle yhteisölle virallisen aseman yhteiskunnassa. Voisi sanoa, että Saiturin joulu puhuttelee näitä kaikkia ryhmiä. Tarinassa painottuu kuolemanjälkeisen osalta protestanttinen oppi siitä, että kohtaloaan ei voi parantaa enää kuolemansa jälkeen, vaan sielustaan on huolehdittava eläessään. Myös juutalaisuus painottaa hyviä tekoja tässä elämässä. Katolisessa opissa taas syntejään voisi, tosin tuskallisesti, sovittaa vielä kiirastulessa. Kiirastulesta olisi mahdollista myös tulla vielä varoittamaan ystäväänsä tämänpuoleisessa, kuten Jacob Marley tekee. Protestanttinen oppi sen sijaan pitäisi hänen haamuaan demonisena ilmestyksenä. Tuomittujen haamujen ilmestyminen on joka tapauksessa ollut kirjallisuudessa ja folkloressa yleinen retorinen keino varoittaa huonon elämän seurauksista uskontokunnasta riippumatta. Dickens on hyödyntänyt tätä dramaattisesti tehokasta yhdistelmää tähdentääkseen yhteisöllistä sanomaansa.

Scroogen anteeksiantamattomia paheita ovat ihmisviha ja sosiaalisen omantunnon puute. Dickensin oma vaatimaton tausta näkyy hänen muussakin tuotannossaan köyhien auttamisen tärkeytenä ja siinä, ettei ihmisarvoa mitata rahassa. Saiturin joulun yleisinhimillinen sanoma Älä murjota yksin! Auta muita! on ajankohtainen edelleen. Sitä voi pitää suomalaisenkin, yhtä hyvin hengellisen kuin maallistuneenkin joulunvieton ydinajatuksena.

Toivotamme lukijoille hyvää, turvallista ja rauhallista joulua!

Varokaa kuitenkin ylensyöntiä. Siitä kun voi seurata painajaisunia.

 

Painajainen Kurikassa

Kurikan kappeliseurakunnassa Ilmajoen pitäjässä koettiin vuonna 1774 kummia. Jo alkukeväästä oli seurakunnassa alkanut esiintyä voimakasta hengellistä liikehdintää. Ihmisiä kalvoi suuri pelko. Viuluja rikottiin ja pelikortit poltettiin. Tilanne alkoi rauhoittua, kunnes toukokuussa eräs nuori nainen alkoi saarnata jonkinlaisessa horrostilassa, maaten vuoteessaan tunnottomana ja elottoman näköisinä. Ihmiset tulivat paikan päälle kuulemaan hänen puhettaan, ja muutama muukin nuori nainen ryhtyi horrossaarnaamaan. Heidän näkemänsä uninäyt eivät kuitenkaan olleet lohduttavia vaan pikemminkin pelottavia. Silloinen Kurikan kappalainen Isaak Astrén laati myöhemmin tapahtumista raportin, jossa kertoi, miten eräskin horrossaarnaavista naisista oli ”nähnyt maalattuna edessään helvetin, samalla tavoin kuin miten pappi ja Jumalan sana siitä puhuvat”.

Pitäjänkartat: Kurikka (1840-luvulta)
Pitäjänkartat: Kurikka (1840-luvulta). Kuvalähde: JYX-julkaisuarkisto, Jyväskylän yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200907303067

Kurikkalaisten hengellinen liikehdintä oli yhteydessä merikarvialaisen horrossaarnaajan, talontytär Anna Rogelin (t. Rågel 1751–1784) samaan aikaan käynnissä olleeseen toimintaan. Muuten suomea paremmin puhunut nuori nainen saarnasi horroksessa lähes virheettömällä ruotsin kielellä. Rogelin osalta monet kirkonmiehetkin olivat sitä mieltä, että tämän toiminta ei ollut unta. Sitä pidettiin yhteydenpitona: Rogel toimi äänitorvena Jumalan ja kansan välillä.

Rogelin horrossaarnaus veti väkeä paikalle kauempaakin. Myös kurikkalaisia oli käynyt kuulemassa Anna Rogelia ennen kuin horrossaarnaamista alkoi ilmetä kappeliseurakunnan nuorten naisten parissa. Toisten naisten horrossaarnaamiset eivät juuri herättäneet kiinnostusta, mutta muutama naisista keräsi ympärilleen isompiakin kuulijakuntia.

Kappalainen Astrén kuulusteli naisia ja piti näille puhutteluja, ja muun kansankin parissa alkoi syksyn tullen ylenmääräinen syntien anteeksiantoon tähtäävä syleily ja rukoilu vähitellen hiipua. Yksi horrossaarnanneista nuorista naisista ”valitti jälkeenpäin, että häntä vaivasivat öisin vaikeat pelot”.  Kyseinen nuori nainen ei välttämättä viitannut pelottaviin uniin. Öiset pelot saattoivat viitata myös unettomuuden aikana yön pimeydessä koettuihin pelkoihin. Kappalainen Astrén antoi kuitenkin raportissaan tuomionsa ja kertoi, mistä oli kyse: nuoret naiset olivat melankolikkoja, jotka nukkuessa näkivät outoja unia ja näkyjä.

Näiden tyttöjen saarnoissa olen havainnut turmeltuneen mielikuvituksen vaikutuksen, outoa polttavaa kuumetta ja petollisen käsityksen. Nämä ihmiset ovat luonteeltaan melankolikkoja, ovat alinomaa syvällisissä mietteissä; heidän kiihkeistä ajatuksistaan syntyy nukkuessa erityisiä näkyjä ja unia, joita he pitävät jumalallisina ilmestyksinä. Vilkkaalla mielikuvituksellaan he ovat johtaneet harhaan itseään, ja myös houkutelleet mukaansa muita herkkäuskoisia. Siten on heille myös tullut kuumentava tauti, joka on ajanut heidän puheensa sellaiseen eloisuuteen, että se on osoittanut jonkinlaista kaunopuheisuutta ja runoutta. Sen, että kyseessä tosiaan on ollut jonkinlainen paha tauti, myöntävät he itsekin, varsinkin kun heiltä on lähtenyt tukkaa ja heidän täytyy kulkea pää peitettynä, ja lisäksi he myöntävät, että kun he ovat käyttäneet lääkkeitä, on heidän kuumeensa helpottanut.”

Kappalaisen mukaan tälle ilmiölle olivat alttiita juuri naisihmiset. Kurikassa horrossaarnaavat pelottaville unikokemuksille altistuneet naiset olivat noin kaksikymmenvuotiaita ja Astrénin sanoin ”nuoruudenilonsa kuumimmassa vaiheessa […] kun elinhenget ovat vilkkaammat, liikkuvaisempia kuin vanhemmalla iällä heidän hienoissa hermoissaan.” Oman näkemyksensä mukaan Kurikan nuoret naiset taas olivat katsoneet olevansa Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena.

Kirjallisuutta

Häggblom, Mia. 2006. Den heliga svagheten. Handlingsmönster bland predikande kvinnor i det svenska riket under 1700-talets senare hälft. Historisk tidskrift för Finland 2 (2006), 101–138.

Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider: III. delen, utgifne på Kejserliga Alexanders-Universitetets bekostnad och med dess tillåtelse af Matth. Akiander. [Helsingfors]: Kejserliga Alexanders-Universitetet, 1859.

Pyhän Hieronymuksen painajainen

Länsimaisen historian kuuluisimpiin painajaiskuvauksiin kuuluu Pyhän Hieronymuksen (noin 342–420) kertomus unessa kokemastaan jumalallisesta läksytyksestä. Hieronymuksen omaa kuvausta mukaileva versio unesta on sisältynyt keskiajalla suosittuun Kultainen legenda (Legenda aurea) -kokoelmaan, joka sisälsi pyhimyselämäkertoja. Jälkipolvet tuntevat Hieronymuksen laajasti oppineena kirkkoisänä, joka käänsi runsaasti tekstejä latinaksi – muun muassa Raamatun (Biblia vulgata) – ja josta tuli sittemmin muun muassa opiskelijoiden, kirjastonhoitajien, ensyklopedistien ja kääntäjien suojeluspyhimys. Hänen unessa kokemansa näky liittyi ristiriitaan uskonnollisen kutsumuksen ja intohimoisen kirjallisen harrastuksen välillä.

Pyhä Hieronymus työhuoneessaan, Domenico Ghirlandaion vuonna 1480 Firenzen Ognissantin kirkkoon maalaama fresko. Kuvassa korostuu Hieronymuksen oppineisuus. Punainen viitta ja hyllyllä näkyvä hattu viittaavat kardinaalin asemaan, joka liitetään Hieronymukseen virheellisesti Legenda aurean elämäkerran perusteella.  Public Domain / Wikimedia Commons.

Hieronymus (Eusebius Sophronius Hieronymus) syntyi vuosien 342–347 paikkeilla Stridonissa Dalmatiassa, joka oli Rooman provinssi nykyisen Balkanin ja Etelä-Unkarin alueella. Hän opiskeli nuorena miehenä Roomassa ja suunnitteli virkamiesuraa, mutta hurja opiskelijaelämä ja muut Roomassa kohdatut moraaliset dilemmat johtivat hänet katumusharjoituksiin ja askeettiseen elämään. Hän vietti vuosia erämaassa yrittäen kuolettaa lihallisesti kiihdyttäviä muistikuviaan viehättävistä naisista. Noin vuonna 373, vielä nuorena miehenä, hän matkusti ystävineen Vähään-Aasiaan ja asettui Antiokiaan mittavan kirjakokoelmansa kanssa. Hieronymus rakasti erityisesti antiikin kirjallisuutta, joka oli hänestä paljon sujuvampaa kuin kömpelöt uskonnolliset tekstit. Hartaana kristittynä hänen olisi kuitenkin tullut hylätä pakanallinen kirjallisuus. Talvella 373–374 paaston heikentämä nuorukainen sairastui kovaan kuumeeseen, ja ystävät pelkäsivät jo hänen menettävän henkensä. Kuumeessa hän koki painajaisnäyn, jota hän kuvaili myöhemmin kirjeessä naispuoliselle seuraajalleen Eustochiumille. Kirje käsitteli naisille sopivaa askeettista ja siveellistä elämää, ja unikertomus toimi varoituksena maallisista kiinnostuksista.

Kirjeessään Hieronymus kuvaa ensin liiallista kiintymystään kirjoihinsa: kuinka hänen hartaudenharjoitustaan Antiokiassa siivitti päivittäin tieto siitä, että illalla pääsee taas lukemaan Ciceroa tai Plautusta. Mutta sitten iski ankara, kuluttava kuume, ja muiden valmistaessa jo hautaa hänen riutuneelle ruumiilleen hän näki unen, jossa hänet vietiin jumalallisen tuomioistuimen eteen. Suuren kirkkauden ympäröimänä häneltä tiedusteltiin, kuka hän oli, ja hän esittäytyi kristityksi. Mutta tuomari huusi: ”Valehtelet! Sinä olet Ciceron etkä Kristuksen seuraaja!” Jumalansa pettänyt Hieronymus määrättiin ruoskittavaksi. Ruoskaniskujakin pahemmin häntä poltteli omatuntonsa soimaus, ja hän aneli armoa ja lupasi parantaa tapansa. Kirkkautta hohtavien läsnäolijoiden liityttyä armonpyyntöihin hänet päästettiin lopulta vapaaksi, mutta uhattiin kiduttaa uudelleen, jos hän vielä tarttuisi antiikin klassikoihin. Hieronymus palasi tähän todellisuuteen kyynelissä ja niin ahdistuneena, että kaikki hänen vuoteensa äärellä vakuuttuivat hänen kokemuksestaan. Hän ilmaisee kirjeessään, ettei enää ikinä haluaisi joutua moiseen hirveään kuulusteluun.

Orazio Borgianni: Pyhän Hieronymuksen näky, noin vuodelta 1600, Louvre. Public Domain. https://www.christianiconography.info/Wikimedia%20Commons/jeromeVisionBorgianni.html.

Antiikissa ja myös myöhemmässä kristillisessä traditiossa todellisia jumalallisia kohtaamisia unen välityksellä pidettiin mahdollisina, joskin harvinaisina. Antiikin uniteoreetikot erottivat toisistaan väärät ja todelliset unet; toisin sanoen väärää ja valheellista tietoa antavat, nukkujan omiin tunteisiin ja kehollisiin tiloihin perustuvat niin sanotut tyhjät unet sekä todelliset uninäyt, joissa toteutuu kontakti jumalalliseen todellisuuteen. Hieronymus identifioi unensa jälkimmäiseen, todellisten unien kategoriaan. Hän tähdentää, ettei kokemus ollut mitään tyhjää unta vaan täyttä totta, sillä hänen hartiansa olivat sen jäljiltä mustelmilla ja hän tunsi herättyään edelleen ruoskaniskut kehossaan. Fyysisten merkkien myötä kokemus oli samanaikaisesti sekä unta että totta. Kertomus pyrkii todistamaan jumalallisen todellisuuden konkreettista olemassaoloa oman todellisuutemme rinnalla ja unen roolia niiden välisenä kanavana.

Vaikka uni oli painajaismainen kokemus, Hieronymuksen elämäkerrassa se tulkitaan positiiviseksi tapahtumaksi. Kuten monet uskonnollisesti merkittävät unet, se viitoitti kokijansa tulevan elämänpolun. Hieronymus jätti antiikin kirjallisuuden ja vakuutti siitä lähtien lukeneensa Jumalan kirjoja suuremmalla innolla kuin oli koskaan lukenut ihmisten tekstejä. Hän sinnitteli tiettävästi ilman antiikin kirjallisuutta yli vuosikymmenen, ja vaikka hän myöhemmin luki sitä jälleen, kristillinen kirjallisuus nousi pääosaan hänen elämässään. Raamatun käännöksen lisäksi hän tuotti lukuisia tutkimuspohjaisia kommentaareja sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin teksteistä, pyhimyselämäkertoja sekä runsaasti kirjeitä, joissa hän antoi tiukkaa askeettista elämäntapaa puoltavia ohjeita. Hieronymus osallistui poleemisilla kirjoituksillaan myös aikansa uskontopolitiikkaan, jossa hänet tunnettiin jyrkkäsanaisena änkyränä. Ei liene sattumaa, että painajaskuvaus sisältyy siveellistä elämää opastavaan kirjeeseen. Hieronymus ei ollut kompromissien mies vaan suositteli tiukkaa askeesia ja kieltäymystä. Painajaisepisodi perusteli tätä linjausta osoittamalla, ettei kristitty voinut palvella kahta herraa eivätkä kirjallisuudenkaan kohdalla pakanalliset tekstit olleet kristitylle hyväksyttäviä.

Kieltäymyksen puolestapuhujana Pyhä Hieronymus kuvataan taiteessa usein ns. vanitas-teemalla eli maallisen elämän väliaikaisuuteen ja turhuuteen viittaavien symbolien kanssa. Tässä kuvassa niitä edustavat tiimalasi, pääkallo ja asian selvennykseksi vielä seinälle kiinnitetty ”Ajattele kuolemaa” -kyltti. Raamattukin on avattu viimeisen tuomion kohdalta. Pyhän Hieronymuksen työhuoneessaan maalasi noin 1530 Peter Coecke van Aelst oppilaineen. Walters Art Gallery, Baltimore, Maryland. Public Domain / Wikimedia commons.

2000-luvulle ominainen psykologis-lääketieteellinen näkemys Hieronymuksen painajaiskuvauksesta kiinnittäisi huomionsa hänen kokemaansa, ehkä vielä valve-elämässä heikosti tiedostettuun ristiriitaan uskonnollisen ja kirjallisen elämän välillä sekä kuumetilaan, joka tyypillisesti altistaa painajaisille ja jonka jäljiltä jäsenet voisivat todellakin tuntua kipeiltä. 300-luvulla oman kehon ja sielun tilaa kuvaavat unet arvioitiin kuitenkin vähäarvoisiksi, ja vain yliluonnollinen tulkinta antoi kokemukselle painoarvoa ja perusteli sen viitoittamaa elämänmuutosta. Myös Hieronymuksen uskonnollisen auktoriteetin kannalta oli olennaista, että kokemus oli taivaallista alkuperää.

 

Lähteitä:

Christian iconography. https://www.christianiconography.info/jerome.html.

Early church texts: Jerome Letter 22 to Eustochium, 30. https://earlychurchtexts.com/public/jerome_letter_22_ciceronian_or_christian.htm

Pyhä Hieronymus. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-hieronymus

Stroumsa, Guy: Dreams and Visions in Early Christian Discourse. Teoksessa David Schulman & Guy G. Stroumsa (toim.), Dream Cultures. Explorations in the comparative history of dreaming. Oxford University Press 1999, 189–212.