Suomalaisen kauhuromantiikan unet: Hanna Ongelinin Ödets dom (1881)

Englannissa 1700-luvun lopulla syntyneen goottilaisen romaanin myötä unimaailmasta tuli merkittävä osa eurooppalaisen kirjallisuuden proosakerrontaa. Kauhuromanttisia piirteitä esiintyi myös muutamien 1800-luvulla vaikuttaneiden suomalaisten kirjailijoiden teoksissa. Yksi tällaisista kirjailijoista oli Suomessa melko vähälle huomiolle jäänyt Hanna Ongelin (1848–1893).

Hanna Ongelinin isä oli Helsingin pitäjän kappalainen, mutta tämä kuoli Ongelinin ollessa vasta lapsi. Sittemmin Ongelin muutti äitinsä kanssa Helsinkiin, missä Ongelin kävi ruotsalaista tyttökoulua ja Taideyhdistyksen piirustuskoulua. Myöhemmin Ongelin työskenteli senaatin puhtaaksikirjoittajana, mutta jätti lopulta tehtävänsä omistautuakseen kirjailijanuralle, jonka oli aloittanut vuonna 1872 esikoisteoksellaan Edvard och Edmund.

Ongelinin tuotannossa kauhuromanttisia piirteitä omasi vuodelta 1881 peräisin oleva romaani Ödets dom(”Kohtalon tuomio”, ei suomennettu), josta tuli suositumpi Ruotsissa kuin Suomessa. Kyseisessä teoksessa esiintyy myös jonkin verran unia.

Erilaiset ”pahat unet” eivät Ödets dom -teoksessa näytä kuitenkaan viittaavan nukkuessa koettuihin uniin tai edes valveilla nähtyihin harhanäkyihin. Sen sijaan ”pahat unet” merkitsevät usein painajaismaisia, itselle hyvin epämiellyttäviä ja ei-toivottuja tapahtumia ja asiantiloja. Sairaan ”hirveä uni” (förfärlig dröm) ei ole unimaailmaan kuuluvaa painajaista vaan todella tapahtunutta, jota kuumeen kourissa kärsivä ei välttämättä osaa yhdistää todellisuuteen vaan pitää sitä epätodellisena.

Raja unen ja valvetodellisuuden välillä on usein häilyvä. Useaan otteeseen kirjan hahmot pohtivat, onko heille tapahtunut unta vai totta, tai uneksuvatko he vai ovatko he valveilla, ja lopulta tajuavat, että todellisuus on ”kammottava uni” (gräslig dröm). Usein nämä pohdinnat liittyvät juuri hetkiin, jolloin henkilö on fyysisen sairauden kourissa tai toipilaana tai psyykkisesti haastavassa tilanteessa, kuten vangittuna tai suurten ihmissuhdehuolten raastamana. Voimakkaan murheen ja tunnekuohun jälkimainingeissa mieleltään järkkynyt voi olla valveilla mutta poissaoleva ja kuin unessa, ”ikään kuin valveuneen vaipuneena” (som försjunken i en vaken dröm).

Ongelinin teoksessa unet määrittyvät kuitenkin myös kokemuksiksi, joilla voi olla merkitystä ja jotka voivat tuoda nukkujalle jotain tärkeää tietoa. Niiden ymmärtäminen kuitenkin vaatii tulkintaa. Tällaiset symboliikkaa omaavat unisisällöt sisältävät Ongelinin teoksessa myös sellaista kuvastoa, jota äkkiseltään voisi pitää painajaisen nykymääritelmän mukaisesti epämiellyttäviä tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta, inhoa tai vihaa herättävänä.

Esimerkiksi nukkuessaan ensimmäistä kertaa yhdessä teoksen päänäyttämöistä, Ulfsborgin linnassa, Regina niminen nuori näkee edesmenneestä äidistään unta, jossa on epämiellyttäviä, ehkä pelottaviakin yksityiskohtia.  Regina mainitsee nähneensä unen juuri ennen heräämistään, eli hän on kenties herännyt unensa seurauksena, mikä on nykymääritelmän mukaisille painajaisille ominaista. Regina itse kuitenkin sanoo unensa olleen ”iloinen” ja ”vaikea”:

”Näin juuri ennen heräämistäni unta, joka oli sekä iloinen että vaikea. … Uneksuin, että näin äitini, joka ei ollut näyttäytynyt minulle unessa sitten kuolemansa. Hän seisoi ylhäällä korkealla vuorella ja kirjoitti taivaalle sanan, jota en pystynyt lukemaan ja osoitti toisella kädellään jotakin, joka tuli kaukaa ilmassa lentäen. Kun se tuli lähemmäksi, näin, että se oli suuri, upea lintu. Sen siivet loistivat kuin tuli auringossa. Se kasvoi koko ajan ja sillä oli kultainen rengas kaulansa ympärillä. Se tuli lentäen luokseni. Olin niin syvästi onnellinen, että ojensin käsivarteni sitä kohti ja tahdoin syleillä sitä. Sitten se muuttui yhtäkkiä suureksi käärmeeksi, jolla oli linnunsiivet ja kultarengas kaulassaan ja siitä tuli punainen kuin kuuma rauta ja se avasi kitansa, sihisi ilkeästi ja sylki kasvoilleni, ja se poltti kuin kipinät ja sitten minä heräsin.”

Vaikka Reginan uni näyttäisikin sisältävän pelottavia tai ainakin epämiellyttäviä elementtejä, ei uni kuitenkaan määrity teoksessa pahaksi uneksi. Sen sijaan Reginan uni osoittautuu näkijälleen tietoa tuovaksi uneksi, vaikka nuori nainen ymmärtääkin unensa merkityksen vasta myöhemmin.

Ödets dom -teoksessa ahdistaviakin elementtejä sisltävä uni voi olla vain kummallinen (underlig) ja merkillinen (besynnerlig), eikä uni näytä herättävän sen kokijassa voimakasta epämiellyttävää tunnereaktiota, kuten painajaisten nykymääritelmän osalta voisi olettaa. Tämä tulee esimerkiksi esille kohtauksessa, jossa kertomuksen toisen päähahmon, Ragnhildin, tytär Helga herää ja kertoo unestaan Reginalle:

”Uneksuin äidistä,” sanoi Helga. ”Näin unta, että olin kotona. Tapahtui niin, että sinä ja minä saavuimme meille kotiin, Ulfsborgin linnaan. Me saavuimme suurella aluksella, ja oli niin pimeää ja myrskysi hirvittävästi. Ja siellä kotona linnassa oli niin valoisaa kaikissa huoneissa ja oli Junon häät. Voi, miten hänen sulhasensa olikaan komea! Tunnistaisin hänet, jos saisin nähdä hänet. Ja äiti tuli niin iloiseksi, niin iloiseksi, kun hän näki sinut ja sinä syleilit häntä. Mutta sitten morsiuskruunu putosi Junon päästä ja hän muuttui niin kalpeaksi ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, ja sitten hän oli kokonaan mustiin pukeutunut ja kaikki itkivät ja valot sammuivat, ja tuli pimeää ja sen jälkeen en tiedä mitään. Ajattele, miten kummallinen uni! Sellaista en ole koskaan aiemmin nähnyt.”

”Se oli merkillinen uni,” vastasi Regina mietteissään.

Helgankin uni määrittyy kuitenkin lopulta ennearvoa sisältäväksi uneksi. Ödets dom -teoksessa pahalta vaikuttavat unet eivät näytäkään seuranneen niitä vielä Ongelininkin aikana tunnettuja kansanomaista aikalaiskäsityksiä, joiden mukaan painajaiset olivat ulkoisen mara-painajaisolennon aikaansaamia, unihalvausta muistuttavia tiloja. Ödets dom -teoksessa unet eivät myöskään näytä olevan moraalisia, nukkujan luonteesta kertovia unia sinänsä, kuten vaikkapa toisella aikalaiskirjoittajalla, Zacharias Topeliuksella, vaikka unen ja valveen rajan häilyvyys yhdistetäänkin sairauden yhteydessä koettuun kuumeeseen ja erilaisiin henkisesti rasittaviin tiloihin. Unisisällöt sinänsä eivät kuitenkaan näytä kertovan nukkujan mielen tilasta ja terveydestä sinänsä, vaan ovat pikemminkin sidoksissa unennäkijän tai unessa kohdattujen ihmisten kohtaloon.

 

Lähteet

Ongelin, Hanna (1881): Ödets dom, osat I, II ja III. H. Bosses förlag, Stockholm.

Pohjoisten painajaisten juurilla

Nykyaikana miellämme pahat unet ja painajaiset sisäsyntyiseksi ilmiöksi. Painajaisten aiheet ja kuvastot voivat liittyä valvetilassa kokemaamme ja havaitsemaamme ja niistä syntyneisiin muistoihin. Varhaisessa, teollistumista edeltäneessä pohjolassa painajaiset voitiin kuitenkin nähdä erillisen painajaisolennon aikaansaamaksi tilaksi. Nukkuvan päälle asettuva painajaisolento saattoi aiheuttaa nukkujalle ahdistusta ja erinäisiä fyysisiä oireita. Olentoa koskeneissa keskiaikaisissa ja esiteollisen ajan Suomen ruotsalaisissa käsityksissä löytyy myös paljon samankaltaisuutta.

Se ensimmäinen unihalvaus: painajaisia muinaisten kuninkaiden Upsalassa

Ruotsin kielessä painajaisolentoa merkitsee sana mara. Yksi sanan varhaisimpia esiintymiä skandinaavisissa kirjallisissa aineistoissa on 1230-luvulta peräisin olevassa saagakokoelmassa Heimskringla. Kyseinen teos on laadittu 1230-luvulla muinaisislannin kielellä, ja sen kirjoittajana pidetään islantilaista oppinutta Snorri Sturlusonia (1179–1241). Maran hyökkäystä nukkuvan kimppuun kuvataan kokoelman alkuun sijoittuvassa Ynglinga sagassa (”Ynglingien saaga”), joka kertoo Skandinavian esihistoriasta ja tuolloin hallinneesta tarunhohtoisesta Ynglingien kuningassuvusta.

Ynglinga saga kuvaa, miten ruotsinmaalainen kuningas nimeltä Vanlandi matkaa Upsalasta pohjoiseen saamelaisten maille (Finnland) ja ottaa matkan aikana puolisokseen Drífa-nimisen naisen. Vanlandi majailee matkansa ajan Drífan isän luona. Kevään tullen Vanlandi palaa kotiin Upsalaan, mutta Drífa jää isänsä luokse. Vanlandi lupaa kuitenkin tulla takaisin kolmen vuoden kuluttua. Toisin kuitenkin käy: Vanlandi ei vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan ole palannut takaisin. Drífa lähettää heidän yhteisen poikansa Vísburrin Ruotsinmaalle ja pyytää sitten apua Huld-nimiseltä noitanaiselta (seiðkona). Hän tahtoo, että Huld joko houkuttelisi loitsuillaan Vanlandin takaisin pohjoiseen tai surmaisi tämän.

Huldin lukiessa loitsua Vanlandi on Upsalassa. Vanlandille tulee yhtäkkiä suuri halu matkustaa pohjoiseen. Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa kieltävät Vanlandia lähtemästä, koska epäilevät tämän matkustushalun johtuvan saamelaisten noituudesta. Vanlandi muuttuu kuitenkin hyvin uneliaaksi (svefnhöfugt), ja hän paneutuu makuulle. Saaga kuvaa seuraavia tapahtumia näin:

Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli.  (Suom. J. A. Hollo.)

Vanlandin unenaikainen kokemus eroaa keskiajan islantilaisissa teksteissä esiintyvistä unikokemuksista siinä, ettei nukkuja vastaanota sen aikana minkäänlaista tietoa tulevasta. Vanlandin kokemus ei siis ole mikään enneuni vaan hänen elämyksensä on hyvin fyysinen: jokin, jota kuningas ja muut kutsuvat maraksi polkee niin kuninkaan päätä kuin sääriäkin. Vastaavasti myöhemmässä skandinaavisessa kansanperinteessäkin mara painaa, polkee ja musertaa nukkujaa, kun tämä itse – kuten myös Vanlandi tässä tapauksessa – on voimaton.[1] Vastaavat nukkumisen aikaiset oireet on nykytutkimuksessa usein tulkittu unihalvauksena tunnetuksi tilaksi. Sen aikana nukkuva ihminen kokee olevansa hereillä, mutta ei pysty liikkumaan ja saattaa tuntea painon tunnetta rinnalla ja nähdä nukkumapaikkansa läheisyydessä hahmoja tai olentoja.

File:The Nightmare Raddon.jpg
William Raddon (1827): Painajainen (etsaus ja kaiverrus, Henry Fuselin mukaan). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Keskiajan Skandinaviassa, kuten myös myöhemmässä pohjoisessa perinteessä, varsin fyysisen kokemuksen aiheuttajaksi nähtiin erillinen painajaisolento mara. Sen sijaan, että Vanlandin mara-uni kertoisi tulevasta, se näyttääkin liittyvän jonkun toisen kanssaihmisen pahantahtoisuuteen häntä kohtaan. Saagassa annetaan ymmärtää, että kuningas Vanlandin kuolettava kokemus ja sen aikaansaava mara on taikuutta osaavan saamelaisnaisen tekosia. Vanlandi itse sanoo maran polkevan häntä, mutta tekstissä ei itse asiassa millään tavalla tuoda esille, että kukaan näkisi jonkin konkreettisen olennon polkevan Vanlandin sääriä ja päätä. Tässä yhteydessä painajaisolennon läsnäolo näyttää käyvän ilmi Vanlandin omasta toteamuksesta, että mara ahdistaa häntä. Saagan kuvauksen perusteella maran ahdistelu saattoi näkyä myös Vanlandin kehollisissa – ja oletettavasti silmin havaittavissa – oireissa, kun mara puristaa vuorotellen niin Vanlandin sääriä kuin päätäkin.

Maran hyökkäyksiä 1800-luvun Suomen ruotsalaisessa perinteessä

Vastaavasti myös myöhemmässä Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä mara-painajaisen hyökkäykset nukkujan kimppuun voitiin havaita nukkujan fyysisissä oireissa. Eräässä 1800-luvun lopun Nauvosta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan merimiehestä, jota oli piinannut usein mara. Kertomuksesta käy ilmi, miten maran piinaa kokevan miehen ”oireet” ovat hyvin fyysiset, ja miehen toverit tunnistavat ne heti ne nähdessään. Oireina ovat ensinnäkin tahdottomat lihasten nykimiset. On vaikuttanut siltä kuin mies olisi tahtonut päästä pois jonkin sellaisen kapineen alta, ”joka painoi hänen kehoaan” (som tryckte på hans kropp). Herätessään mies on aina ollut hikinen. Kiintoisaa esimerkissä on, ettei siihen liity aina äkillistä heräämistä, vaan toverit joutuvat herättämään nukkujan. Ilmeisesti tämä kuitenkin ajoittain heräsi ilman herättämistä, mutta vasta suurten ponnistelujen jälkeen, ja silloinkin kyseinen merimies oli aina hiestä märkä. Tekstikatkelma kertoo vielä muutakin miehen kokemuksesta. Herätettäessä mies herää unesta, jonka muistaa, ja tuossa unessa jokin ihmishahmo tai eläin on maannut hänen päällään.

Suoranaisen taikuuden harjoituksen sijaan mara on tässä myöhemmässä perinteessä yhdistetty nimenomaan toisten ihmisten pahoihin ja erityisen vahvoihin ajatuksiin. Tällaiset ajatukset ovat voineet saada ihmisen vaivaamaan muita marana. Kaikki vahvat ajatukset eivät kuitenkaan välttämättä olleet pahantahtoisia. Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös useita kertomuksia siitä, miten vastakkaiseen sukupuoleen onnettomasti rakastuneet mutta ilman vastakaikua jääneet miehet ja naiset ovat saattaneet ahdistaa tunteittensa kohdetta öisin maran hahmossa. Vastaava onnettoman rakkauden teema hahmottuu myös yllä kuvatussa Ynglinga sagan tapauksessa.

Lähteet:

Finlands svenska folkdiktning, VII:1 = Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. 1, Övernaturliga väsen. Utgivet av Gunnar Landtman. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1919.

Ynglinga saga Heimskringla.no -sivustolla

***

[1] Mara-sanan katsotaan juontuvan muinaisnorjan verbistä merja, joka tarkoittaa myös mukiloimista ja murskaamista.

Ulkoisesta painajaisolennosta sisäsyntyisiin pahoihin uniin

1800-luvun eurooppalaisessa tieteessä oltiin kiinnostuneita unien yhteydestä luovuuteen ja mielikuvitukseen tai toisaalta hulluuteen ja muihin sielun sairauksiin. Monissa yhteyksissä unille annettiin yhä uskonnollisia selityksiä. Näiden selitysmallien rinnalla eli edelleen käsitys kehon ulkopuolisista toimijoista uniin vaikuttavana tekijänä. Toisaalta osa myös uskoi unien mahdollisuuksiin kertoa tulevasta tai tuoda ihmisille jotain muuta tähdellistä tietoa.
Illustrasjon til Holger Drachmanns "Troldtøj", København 1889-1890
Joakim Skovgaardin piirros mara-olennosta nukkujan päällä (n. 1890). Kuvalähde: Nasjonalmuseet, Norja.

Kiinnostus uniin on nähtävissä myös 1800-luvun loppupuolella Suomessa tuotetussa ruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa, josta löytyy useita unikuvauksia. Osa niistä kertoo myös epämiellyttävistä, kammottavista, ahdistavista ja vastenmielisiksi koetuista unista, joita nykytermein ilmaistuna voitaisiin kutsua painajaisiksi. Nykyään ”painajaisena” tuntemaamme ilmiötä merkitsevä sana mardröm ilmestyi kirjallisuuteen kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella. Tätä ennen ahdistavat yölliset kokemukset oli varsinkin kansanuskomuksissa yhdistetty kehon ulkopuoliseen painajaisolentoon, maraan, joka nousi nukkuvan ihmisen rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa.

1800-luvun kirjallisuudessa kuvatuissa pahoissa unissa ilmennetään kuitenkin jo myös unikäsitystä, jossa unien alkuperä oli yksilössä itsessään. Painajaisolentojen sijaan ahdistavilla unisisällöillä nähtiin yhteys nukkujan omiin ajatuksiin, pelkoihin ja toiveisiin, tai tämän fysiologiaan ja temperamenttiin. Yksi esimerkki painajaiskuvauksesta, jossa käsitykset ulkoisesta painajaisolennosta ja pahojen unien yksilöön liittyvästä alkuperästä tuodaan keskusteluyhteyteen, esiintyy Anders Allardtin (1855–1942) tarinassa Släktingar emellan (”Sukulaisten välillä”).

19691214_2.tif
Kansanrunouden ja -tietouden tutkija Anders Allardt. Kuvannut Charles Riis. Kuvalähde: Museovirasto, Finna.fi

Anders Allardt, lapinjärveläisen rengin poika, oli kansanelämästä ja ruotsalaisuusliikkeestä kiinnostunut koulumies, joka kunnostautui myös merkittävän etnografisen aineiston kerääjänä. Släktingar emellan ilmestyi Allardtin kolmiosaisen kertomuskokoelman Byberättelser (1885–1890) toisessa osassa. Kertomuksissaan Allardt kuvaa uusmaalaisen ruotsinkielisen maaseutuväestön elämää ja ahdinkoa. Allardt kuvasi näin ollen yhteiskuntaryhmää, johon itse koulutuksensa ja uransa vuoksi ei enää kuulunut. Hän kuitenkin tunsi tuon ihmisryhmän tavat, uskomukset ja tarinat.

Tarinassa Släktingar emellan kuvataan Pär-nimisen isännän kokemia pahoja unia ja harhanäkyjä. Pärin painajaisista ensimmäinen sijoittuu kertomuksessa aikaan, jolloin kasvavat velat ovat lähes koituneet Pärin tilan kohtaloksi, kunnes ”kultasade metsistä” (guldregnet från skogarne) saapuu hänen avukseen. Pärin eno Leander avustaa Päriä metsän myynnissä, ja tämä saa sovittua kaupat, jolla tienaisi sievoisen summan rahaa. Seuraavana päivänä Pär matkaa kaupunkiin saadakseen kauppakirjaan vielä allekirjoituksen konsulilta, joka ylipuhuu hermostuneen ja herroihin hieman pelokkaasti suhtautuvan Pärin alentamaan kauppahintaa. Aiemmin myös sukulaismiehensä pyyteettömään apuun hieman epäillen suhtautunut Pär näkee pahan unensa jo edellisenä yönä, ennen tapaamistaan konsulin kanssa:

Pär oli niin iloinen, ettei hän saanut nukuttua ennen kuin myöhään aamulla ja sitten hän nukkui levottomasti. Hän uneksui ainoastaan ”kullasta ja vihreistä metsistä”. Hän kuvitteli, että on joulu ja että hän kulki huvikseen metsäänsä, missä mäntyjen ja kuusien kävyt loistivat kuin kulta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, metsä muuttui yhdeksi ainoaksi suureksi jättiläiseksi. Sillä oli yllään kuusenneulasista tehdyt vaatteet, suuri kuusenneulainen myssy, kaikki vihreistä loistavista kuusenneulasista. Parta oli kuusen harmaasta naavasta ja roikkui pitkälle alas rintaan. Selässään sillä oli suuri säkki pehmeästä, vihreästä sametista. Pär yritti piiloutua, mutta ei päässyt pakoon. Jättiläinen tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Pär tunsi jo jättiläisen huohottavan hengityksen, ja samassa alkoi hänen ympärilleen sataa männyn- ja kuusenkäpyjä, jotka niin pian kuin ne ehtivät maahan muuttuivat hopeaksi ja kullaksi. Pär kyyristyi alas maahan ja keräsi kaiken, mitä pystyi; mutta lopulta kasa kasvoi joka puolella hänen ympärillään, niin että hän kauhuissaan tahtoi kiiruhtaa pois. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän pystynyt enää liikahtamaan. Hän yritti huutaa, mutta ei pystynyt päästämään ääntäkään. Kulta kasvoi hänen päänsä yli ja oli tukehduttamaisillaan hänet. Mutta kun hätä oli suurin, tunsi hän reippaan töytäisyn selässään, ja kuuli [vaimonsa] Esterin äänen: ”Pär, Pär, mara ajaa sinua.” Hän heräsi ja kohottautui ylös, pyyhkäisi kädellään kylmän hien otsaltaan, haukkoi henkeään ja asettui uudelleen makuulle vavisten kylmästä ja pelosta.

Byberättelser-kertomuskokoelman toisen osan kansilehti. Kuvalähde: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Pär on ennen pahaa untaan ollut hyvin iloinen, olisihan saatava kauppasumma hyvin suuri ja auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa tilaa. Mahdollisesti suuri tunnekuohu kuitenkin valvottaa häntä ja kun hän lopulta aamuyöstä nukahtaa, on hänen unensa sisällöltään ahdistava. Painajaisen kuvaus on erityisen visuaalinen, mutta muista aistimuksista, kuten kuulo- tai tuntoaistimuksista ei suoraan mainita. Unen loppuvaiheessa uneksuja kuitenkin tulee tietoisemmaksi omasta kehostaan: hän kokee olevansa kykenemätön liikkumaan, hän yrittää huutaa, mutta ääntä ei tule, ja hänen ylleen kasvava kullan paljous ”oli tukehduttamaisillaan hänet” . Nämä viimeksi mainitut, kehollisemmat piirteet – kyvyttömyys liikkua ja puhua ja tukahduttava tunne, joka saattoi olla viittaus nukkujan kokemaan painon tunteeseen – saavat Pärin fiktiivisen unen muistuttamaan nykytermein unihalvauksena tunnettua tilaa. Pärin vaimo Ester tulkitsee miehensä kokemuksen vanhan mara-perinteen valossa eli olettaa marana tunnetun painajaisolennon ahdistavan tätä.

Allardt itse tunsi mara-perinteen hyvin, sillä hän kuvaili sitä esimerkiksi vuonna 1889 ilmestyneessä uusmaalaisia kansanuskomuksia ja -tapoja kuvaavassa teoksessaan Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Sen mukaan maran alkusyynä olivat toisten ihmisten pahat toiveet tai ”vahvat” ajatukset. Jälkimmäiset saattoivat pitää sisällään hyvin voimakkaita tunteita, kuten onnettoman rakkauden. Allardt kuitenkin selventää samassa yhteydessä, mistä hänen mielestään mara-ilmiössä on kysymys:

Mara on, kuten olemme nähneet, eräänlainen jäykkäkouristus, joka tapahtuu ihmiselle unen aikana, vaikkakin se uni, jonka jäykkäkouristus aikaansaa hirveydellään, näyttäytyy niin selvänä vaivatulle, että hän on koko ajan uskonut olevansa täysin hereillä.

Tarinassaan Släktingar emellan Allardt ei suoraan viittaa, että Pärin unen syynä olisivat jonkun toiset ihmisen pahat toiveet tai vahvat ajatukset.
Esimerkiksi metsänostajien vahvat tai pahantahtoiset ajatukset eivät tarinassa näyttäydy Pärin unen syynä, vaikka näillä ilmeisesti olikin voimakas halu tehdä mahdollisimman edulliset kaupat. Pärin omista epäilyksistä huolimatta hänen Leander-enollakaan ei näytä olevan mitään taka-ajatuksia, vaan tämä pyrkii katsomaan metsäkaupoissa sukulaistensa etua. Ester-vaimon mara-epäilystä huolimatta Släktingar emellan näyttääkin kuvastavan Suomessa tuolloin jo useamman vuosisadan ajan tunnettuja oppineempia käsityksiä, joiden mukaan unien sisältö liittyi asioihin, jotka työllistivät ihmistä tämän valveilla ollessa. Pärin ahdistavaksi muuttuvassa unikuvastossa esiintyvät metsä ja varallisuus eli kulta, joiden kanssa hän oli valveilla ollessaan metsän myyntiasiaa hoitaessaan puuhastellut.

.

Metsätöissä. Tuntematon kuvaaja. ÖTA 146 Lars Axéns arkiv. Kuvalähde: Svenska litteratursällskapet i Finland, Finna.fi

Kuvaus Pärin unesta näyttää myös heijastelevan Suomessakin 1800-luvun lopulta alkaen yleistynyttä ja myös Allardtin itsensä Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m -teoksessa mainitsemaa tieteellistä käsitystä painajaisesta. Sen mukaan painajainen ahdistustilana oli juuri unessa koettu ilmiö – siitä huolimatta, että kansanomaisemmissa käsityksissä kokijan voitiin katsoa olevan sen aikana valveilla.  Kuvauksessa Pär nukkuu ja näyttäisi tietävän, että näkee unta. Lisäksi Pärin painajaisherkkyyteen näyttää tarinassa vaikuttavan myös hänen temperamenttinsa: Päriin yhdistetään kerronnassa piirteitä, jotka aikalaisoppineet yhdistivät melankoliaan ja raskasmielisinä pidettyihin ihmisiin.

Allardtin teksti näyttääkin yhdistelleen sekä oppineempia että kansanomaisempia käsityksiä edustavia tapoja puhua painajaisista. Niissä vuorottelivat näkemykset yksilön ulkopuolisista painajaisolennoista ja yksilön omasta roolista pahojen unien synnyssä.

Kirjallisuutta

Allardt, Anders. 1886. Byberättelser: bilder ur svenskt allmogelif i Nyland. Andra samlingen, Bonnier: Stockholm.

Allardt, Anders. 1889. Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Helsingfors: Nyländska Afdelningens Förlag.

Allardt, Erik. 2011. ”Allardt Anders (1855–1942).” Biografiskt lexikon för Finland 3. Republiken A–L. Första webbpublicering i december 2014. URN:NBN:fi:sls-5496-1416928958102

Saiturin joulu – painajaista vai ei?

Charles Dickensin (1812–1870) kirjoittama klassikkoteksti Saiturin joulu tai Joulutarina (Christmas Carol) ilmestyi vuonna 1843 ja on siitä lähtien kuulunut länsimaisiin jouluklassikoihin. Tarina kertoo sydämettömästä koronkiskurista Ebenezer Scroogesta ja hänen elämänmuutoksestaan. Jouluyönä vierailevat olennot pakottavat hänet katselemaan takautuvasti elämänsä vaiheita ja arvioimaan toimintansa seurauksia, mikä avaa hänen silmänsä. Painajaistutkija pohtii nyt, kuvaako Dickens kertomuksessaan Scroogen näkemää painajaisunta.

Saiturin joulun päähenkilö Ebenezer Scrooge tunnetaan kitupiikin perikuvana. Lumiseen 1800-luvun Lontooseen sijoittuva tarina esittelee hänet myös äreänä ukkona, joka ei voi sietää joulua. Hyvän joulun toivotuksiin hän vastaa ”Pah! Humpuukia!”, kieltäytyy sisarenpoikansa ystävällisestä kutsusta joulupäivälliselle, lähettää matkoihinsa miehet, jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen, ja kieltää toimistoapulaiseltaan joululoman.

Dickens on määritellyt kertomuksensa jouluiseksi kummitustarinaksi. Illan hämärtyessä alkaakin tapahtua. Toimiston ovennuppiin ilmestyvät Scroogen jo aikaa sitten kuolleen ystävän ja yhtiökumppanin Jacob Marleyn kasvot. Scrooge päättää olla piittaamatta moisesta harhanäystä, mutta asia kaivelee häntä. Kotiin mentyään hän kokee parhaaksi tarkastaa, ettei kukaan vain piileskele sängyn alla, kaapissa tai muuallakaan, ja kaksoislukitsee ovensa. Näin lukijalle osoitetaan, ettei asunnossa ole ketään, joka olisi voinut lavastaa tulossa olevat spektaakkelit.

Vainaja vierailee

Äkkiä asunnon kaikki kellot alkavat soida, ja niiden kumussa kaikuu kuin tuhansien kahleiden helinä. Scrooge muistaa, että vainajien kerrotaan joutuvan kantamaan raskaita kahleita tuonpuoleisessa, mutta hän karistaa tällaisen ajatuksen mielestään ja kivahtaa itsekseen: Humpuukia! Hän ei halua uskoa näkemäänsä edes silloin, kun Marley, läpikuultavana ja kylmän henkäyksen saattamana, ilmestyy kellarista hänen eteensä raskaine kahleineen.

Scrooge perustelee haamulle, miksei usko aistiensa välittämää näkyä: ”Vatsanväänteet saavat aistit valehtelemaan. Olet ehkä huonosti sulava liha, sinappitahra, juustonmuru, kova perunanpala. Mikä oletkin, olet ennemmin haudukkeesta kuin haudasta!” Sanaleikki on Scroogen viimeinen yritys ylläpitää epäuskoa. Marleyn haamu astuu huoneeseen ja riisuu päänsä ympärille kiedotun liinan, jolloin sen alaleuka putoaa rinnuksille. Haamun ympärillä väreilevä kylmä kauhu saa Scroogen valtaansa.

Jacob Marleyn haamu astuu huoneeseen kahleineen. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Haamu sanoo tulleensa varoittamaan Scroogea: heidän elämäntapansa johtaa kauheaan kohtaloon kuolemanjälkeisessä. Ihmisen tulee kulkea maailmalla, kohdata muut ihmiset ja auttaa heitä. Ellei sitä tee elämänsä aikana, tilanteen kohentaminen jälkikäteen on myöhäistä. Haamu esittelee raskaita ketjujaan: nämä kaikki rakensin itse eläessäni lenkki lenkiltä. Sinä olet ehtinyt rakentaa niitä vielä enemmän. Mutta voit vielä muuttaa tapasi!

Haamu kertoo, että Scrooge tapaisi tulevina öinä kolme joulun henkeä ja hänen tulisi toimia kuten ne neuvovat. Sitten se poistuu ikkunasta, ja Scrooge näkee sumuisen ilman olevan täynnä vaikeroivia henkiä. Mukana haamujen joukossa on hänen elävinä tuntemiaan miehiä, jotka turhaan yrittävät tarjota apuaan katujen hädänalaisille. Se ei onnistu; ei, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun vielä oli elossa.

Menneiden, olevien ja tulevien joulujen henget

Marleyn tapaamisesta typertynyt Scrooge nukkuu seuraavan päivän yli ja yöhön saakka. Kuten Marley on kertonut, aamuyöllä kello yksi hänen sänkynsä viereen ilmestyy menneiden joulujen henki, melkoisen outo ilmestys. Se on kuin pieni lapsi, tai oikeastaan kuin vanhus. Sillä on lihaksikkaat kädet – tai oikeastaan vain yksi, ja jalkoja on kaksi, tai välillä koko tusina, ja kirkasta valoa hohtava pääkin katoaa välillä. Ja kaiken tämän häilyvyyden jälkeen se onkin taas ehjä ja selkeä itsensä. Se johdattaa Scroogen seinän läpi pimeään yöhön ja tämän lapsuuden maisemiin.

Henki näyttää Scroogelle katkelmia tämän elämän aiemmista jouluista. Miehen sydän heltyy, kun hän näkee tutut paikat ja entisen itsensä, lapsuuden vaikeat vaiheet, nuoruuden ilot ja hyvien ihmisten anteliaisuuden. Mutta hän joutuu myös näkemään, kuinka ahneus saa hänessä vallan ja hän erkaantuu rakkaiden ihmisten yhteydestä. Katselmus alkaa käydä Scroogelle liian ahdistavaksi. Lopulta hän pakenee tilanteesta piilottamalla hengen valonsäteet tämän hatulla. Kuvaelmat hiipuvat, ja Scrooge vaipuu uupuneena sängylleen ja nukahtaa.

Kun Scrooge herää, kello lähenee jälleen yhtä yöllä. Seuraava henki on nykyisen joulun henki, jonka mukana Scrooge seuraa toimistoapulaisensa ja tämän perheen joulunviettoa sekä sisarenpoikansa perhejoulua. Scrooge tempautuu mukaan iloiseen tunnelmaan, mutta matka jatkuu kohti monenlaisia muita, ankeissakin oloissa iloista ja lämmintä joulumieltä juhlistavia seurueita. Scrooge saa seurata joulun ihmettä, jolle hän ei ollut aikoihin antanut mitään arvoa. Mutta lopuksi hän saa nähdä myös, miten puute ja tietämättömyys kasvavat ihmisten keskuudessa, jos niille antaa vallan.

Tulevien joulujen henki näyttää kauhistuneelle Scroogelle tämän kuolemaa seuraavat tapahtumat ja haudan. John Leechin kuvitusta Dickensin ensipainokseen A Christmas Carol. In Prose. Being a Ghost Story of Christmas (1843).

Scroogen viimeinen vieras, tulevien joulujen henki, on synkkä ja puhumaton hahmo. Se näyttää, kuinka hän tulee kuolemaan yksin ja halveksittuna ja kuinka varkaat repivät mukaansa hänen irtaimistonsa. Scrooge itkee, lupaa parantaa tapansa ja anoo kiihkeästi armoa. Mutta henki kutistuu sängyntolpaksi, ja Scrooge on jälleen omassa, mukavassa ja ryöstämättömässä sängyssään. Tunnekuohun vallassa hän kulkee huoneissaan. Tuolla on ovi, josta Jacob Marleyn haamu astui sisään; tuossa nurkassa istui tämän joulun haamu, ja tuosta ikkunasta hän näki vaikeroivat henget. Kaikki se tapahtui juuri täällä, joten sen täytyi olla todellista! Aikaa ei kuitenkaan ole kulunut kuin yhden yön verran. On vasta joulupäivä, ja hän ehtii vielä kääntää joulunsa hyväksi.

Joulukertomuksen päättyessä Scrooge on muuttunut mies. Hän puhuttelee ystävällisesti muita ihmisiä, hän lähettää jättimäisen joulukalkkunan toimistoapulaisensa perheelle ja nostaa tämän palkkaa, viettää joulun sisarenpoikansa luona ja avustaa vähävaraisia. Muutos on pysyvä, ja hän kiittää mielessään Jacob Marleyta ja joulujen henkiä elämänsä kääntämisestä uusille urille.

Henkiä vai unikuvia?

Tapahtumien edetessä Scrooge pohtii toistuvasti, onko hänen kokemuksensa unta vai totta. Me näemme niissä paljon unille ominaisia piirteitä. Ympäristöt ja henkilöt muuntuvat epätodellisella tavalla toisiksi, ja myös pitkiä etäisyyksiä paikasta toiseen taitetaan hetkessä. Aikaperspektiivikin on joustava; kertomuksessa Scrooge viettää henkien kanssa kolme yötä, mutta kun hän kaiken jälkeen herää uuteen aamuun, on sittenkin vasta joulupäivä. Toisaalta oudot tapahtumat alkoivat jo toimistolla ennen kotiin lähtöä.

Kokiko Dickensin luoma fiktiivinen henkilö yliluonnollisia kohtaamisia vai näkikö unta? Ja olisiko kyseessä painajainen? Tällaisen ajatusleikin pohjaksi kysymme, millainen olisi Dickensin aikalaiskäsitys asiasta. Merkittäviä unia on pidetty vuosisatojen ajan mahdollisina väylinä todellisille henkimaailman yhteyksille. Vaikka tällainen uskomus oli 1800-luvulla jo jonkin verran menettänyt merkitystään, se oli tuttu esimerkiksi Vanhasta Testamentista, mikä antoi sille edelleen arvovaltaa. Jos unikokemus oli ahdistava, sen syyksi esitettiin yleisesti myös fyysisiä vaivoja kuten ruoansulatusongelmia. Alussa Scrooge turvautuukin näihin naturalistisiin selityksiin Marleyn haamua tulkitessaan ja luettelee ruokia, joiden mellastus hänen vatsassaan olisi aiheuttanut kokemuksen. Myöhemmin hän kuitenkin pitää kohtaamisia todella tapahtuneina. Se ei kuitenkaan sulje pois unen mahdollisuutta. Päinvastoin: näkyjen kokeminen unen välityksellä oli maallikolle normaalimpaa kuin niiden kokeminen valvetilassa. Aikalaiskäsitysten valossa Scroogen kokemus saattoi olla samanaikaisesti sekä unta että totta.

Luonnehdimme unta painajaiseksi, kun se herättää niin voimakkaita ahdistavia tunteita, että siitä haluaa herätä eikä sellaista halua kokea uudelleen. Scroogen unessa tunnelmat vaihtelevat innostuksesta häpeään, pelkoon ja kauhuun, ja paikoin hän vaatii päästä unen maisemista kotiinsa. Oman aikamme katsannossa Scroogen kokemus on painajainen. Vielä 1800-luvun alkupuolella oli kuitenkin tavallista arvioida unta sen moraalin ja seurauksen näkökulmasta riippumatta sen tunnesisällöistä. Unen seurauksena Scroogen elämä kääntyi paremmaksi sekä muiden että hänen itsensä kannalta. Uni oli siis hyvä siitä huolimatta, että kokemus oli kauhistuttava.

Uskonnollisia jännitteitä vai universaali sanoma?

Dickensin teosta on toisinaan syytetty antisemitismistä, koska Scrooge on esitetty pitkänenäisenä juutalaisen stereotyyppinä ja pahana miehenä, joka muuttuu hyväksi vasta löytäessään joulun, kristittyjen juhlan. Tarkemmin katsoen Dickensin kuvaamasta joulusta kuitenkin puuttuu kristillinen sisältö kokonaan. Myös muutokseen kannustavat yliluonnolliset elementit eli Marleyn haamu ja joulun henget edustavat etupäässä kansanuskoa ja fiktiota. Joulu näyttäisi toimivan tarinassa yhteisöllisyyden ja hyvän tahdon symbolina ja kontrastina Scroogen hapantuneille elämänarvoille. Tarinan opetukset – katumus, paluu oikealle tielle ja yhteisöllisyys – ovat vahvasti myös juutalaisia arvoja.

Dickens eli Britanniassa aikana, jolloin protestanttinen valtakulttuuri myönsi katoliselle ja juutalaiselle yhteisölle virallisen aseman yhteiskunnassa. Voisi sanoa, että Saiturin joulu puhuttelee näitä kaikkia ryhmiä. Tarinassa painottuu kuolemanjälkeisen osalta protestanttinen oppi siitä, että kohtaloaan ei voi parantaa enää kuolemansa jälkeen, vaan sielustaan on huolehdittava eläessään. Myös juutalaisuus painottaa hyviä tekoja tässä elämässä. Katolisessa opissa taas syntejään voisi, tosin tuskallisesti, sovittaa vielä kiirastulessa. Kiirastulesta olisi mahdollista myös tulla vielä varoittamaan ystäväänsä tämänpuoleisessa, kuten Jacob Marley tekee. Protestanttinen oppi sen sijaan pitäisi hänen haamuaan demonisena ilmestyksenä. Tuomittujen haamujen ilmestyminen on joka tapauksessa ollut kirjallisuudessa ja folkloressa yleinen retorinen keino varoittaa huonon elämän seurauksista uskontokunnasta riippumatta. Dickens on hyödyntänyt tätä dramaattisesti tehokasta yhdistelmää tähdentääkseen yhteisöllistä sanomaansa.

Scroogen anteeksiantamattomia paheita ovat ihmisviha ja sosiaalisen omantunnon puute. Dickensin oma vaatimaton tausta näkyy hänen muussakin tuotannossaan köyhien auttamisen tärkeytenä ja siinä, ettei ihmisarvoa mitata rahassa. Saiturin joulun yleisinhimillinen sanoma Älä murjota yksin! Auta muita! on ajankohtainen edelleen. Sitä voi pitää suomalaisenkin, yhtä hyvin hengellisen kuin maallistuneenkin joulunvieton ydinajatuksena.

Toivotamme lukijoille hyvää, turvallista ja rauhallista joulua!

Varokaa kuitenkin ylensyöntiä. Siitä kun voi seurata painajaisunia.

 

Vahvoja unia

Helsingissä vuonna 1867 julkaistu kirjanen Om drömmar on lyhyt, vain kaksitoista sivua käsittävä selonteko siitä, mitä unennäkö on ja miten se tapahtuu sekä mistä yleensä uneksutaan ja mistä unien sisältö on peräisin. Se oli osa ruotsinkielisen rahvaan sivistämiseksi suunnattua julkaisusarjaa, jonka aiemmissa osissa oli käsitelty esimerkiksi koralleja ja korallisaaria, Suomen sotaa, Pietari Brahea ja tahitilaisia.

Kuvalähde: Kuvakaappaus Doria.fi -sivustolla saatavilla olevan digitoidun aineiston kansilehdestä, https://www.doria.fi/handle/10024/102038 (luettu 30.9.2021)

Kirjasen julkaisijana olivat ”uusmaalaiset” (nyländingar), joka määritteli itsensä kansan sivistämisestä innostuneeksi opiskelijoiden ryhmäksi. Kyseisen unia käsittelevän tekstin laati kirjailija ja pilalehti Kurren toimittajanakin toiminut Oskar Reinhold Strömfors (1842–1880). Kirjasen välittämä unitietämys ei ollut vain Strömforsin käsialaa: kirjasessa mainitaan sen tekstin pohjautuvan tanskalaisen ”piispa Monradin” 6.4.1862 Kööpenhaminassa pitämään esitelmään. Esitelmöitsijä on todennäköisesti ollut Ditlev Gothard Monrad (1811–1887), tanskalainen teologi, poliitikko ja ministeri, joka toimi Lolland-Falsterin piispana ensin vuosina 1849–1854 ja myöhemmin toisen kerran vuosina 1871–1887. Kirjasessa mainittuna vuonna 1862 Monrad toimi Tanskan kulttuuriministerinä. Om drömmar ei kuitenkaan ollut millekään Monradin julkaistulle kirjalliselle tekstille pohjautuva suora käännös, vaan Strömforsin muistiin merkitsemä ja työstämä selvitys.

File:D G Monrad.jpg
D. G. Monrad. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Tekstissä kuvastuvat monet 1800-luvun Euroopassa liikkuneet näkemykset unista. Kirjoittaja korostaa ensinnäkin nukkumisen ja levon merkitystä terveydelle todeten, ettei ”syvin” ja ”tervein” uni pidä sisällään minkäänlaista uneksuntaa. Tällainen uni, jonka aikana ”aistien portit” olivat suljettuina eivätkä tuoneet tietoa ympäröivästä maailmasta, vahvisti sekä sielua että ruumista. Mielikuvitus saattoi kuitenkin olla valveilla ulkoisten aistien nukkuessa, mikä ilmeni uneksumisena. Tätä tilaa kirjoittaja pitää hyvin epäterveellisenä ja ristiriitaisena.

Kirjasessa ei puhuta varsinaisesti painajaisunista (mardröm), koska vakiintunutta ilmaisua nykytermiämme vastaavalle ilmiölle ei vielä ollut. Kirjoittaja puhuu kuitenkin vahvoista (stark) unista ja miten unissa voi olla ”suurempi tai pienempi voima” (större eller mindre kraft). Tällaisia vahvoja unia eivät kuitenkaan kokeneet lapset ja terveet ihmiset, jotka saattoivat kyllä tietää uneksuneensa, mutta eivät muistaneet, mitä olivat uneksuneet.  Kaikkien vahvojenkaan unien ei todennäköisesti oletettu olevan pahoja ja ahdistavia. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin erityisen vahvoja unia aiheuttavien tekijöiden yhteydessä kuumeet, joiden osalta nykytutkimuksessakin on todettu niihin liittyvän joskus outoja ja ahdistavia unisisältöjä:

”Tiedetään myös se, että jotkut taudit, erityisesti kuumeet, tuovat mukanaan useimmat ja vahvimmat uneksumiset ja että sellainen uni on kaukana unelmattoman unen vahvistavuudesta; niin, pitkien ja levottomien unien jälkeen voi tuntea itsensä yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin valvotun yön jälkeen.”

Myös unien sisältöä ja unikuvien alkuperää käsitellessään teksti kuvastaa 1800-luvun eurooppalaisia virtauksia. Unien sisältö oli kirjoittajan mukaan peräisin niistä valvetilan ajatuksista ja asioista, joiden parissa valveilla ollessa puuhasteltiin, mutta myös sellaisista mielikuvista ja ajatuksista, joita ihminen ei enää tietänyt muistavansa tai joita hän ei valveilla ollessaan ehtinyt ajatella, mutta jotka unessa saattoivat yhtäkkiä ilmestyä. Siksi myös aiemmin tunnetut ihmiset, jotka olivat joko poissa tai kuolleita saattoivat ilmestyä uniin ja näyttää siltä kuin olisivat läsnä.

Om drömmen ei muuttanut tavallisen kansan unikäsityksiä äkkirysäyksellä. Teksti on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten 1800-luvun eurooppalaiset, unien autobiografisuutta ja yksilön elämäntapahtumiin liittyvää luonnetta enteilevät unikäsitykset siirtyivät vähitellen Suomeen.

Kirjallisuutta

Om drömmar: Ett bearbetadt utdrag i öfwersättning från ett föredrag af biskop Monrad hållet den 6 april 1862 i Köpenhamn. Pennibibliothek för swenska allmogen i Finland utgifwet af nyländingar 10. Edlund, Helsingfors 1867.