Pohjoisten painajaisten juurilla

Nykyaikana miellämme pahat unet ja painajaiset sisäsyntyiseksi ilmiöksi. Painajaisten aiheet ja kuvastot voivat liittyä valvetilassa kokemaamme ja havaitsemaamme ja niistä syntyneisiin muistoihin. Varhaisessa, teollistumista edeltäneessä pohjolassa painajaiset voitiin kuitenkin nähdä erillisen painajaisolennon aikaansaamaksi tilaksi. Nukkuvan päälle asettuva painajaisolento saattoi aiheuttaa nukkujalle ahdistusta ja erinäisiä fyysisiä oireita. Olentoa koskeneissa keskiaikaisissa ja esiteollisen ajan Suomen ruotsalaisissa käsityksissä löytyy myös paljon samankaltaisuutta.

Se ensimmäinen unihalvaus: painajaisia muinaisten kuninkaiden Upsalassa

Ruotsin kielessä painajaisolentoa merkitsee sana mara. Yksi sanan varhaisimpia esiintymiä skandinaavisissa kirjallisissa aineistoissa on 1230-luvulta peräisin olevassa saagakokoelmassa Heimskringla. Kyseinen teos on laadittu 1230-luvulla muinaisislannin kielellä, ja sen kirjoittajana pidetään islantilaista oppinutta Snorri Sturlusonia (1179–1241). Maran hyökkäystä nukkuvan kimppuun kuvataan kokoelman alkuun sijoittuvassa Ynglinga sagassa (”Ynglingien saaga”), joka kertoo Skandinavian esihistoriasta ja tuolloin hallinneesta tarunhohtoisesta Ynglingien kuningassuvusta.

Ynglinga saga kuvaa, miten ruotsinmaalainen kuningas nimeltä Vanlandi matkaa Upsalasta pohjoiseen saamelaisten maille (Finnland) ja ottaa matkan aikana puolisokseen Drífa-nimisen naisen. Vanlandi majailee matkansa ajan Drífan isän luona. Kevään tullen Vanlandi palaa kotiin Upsalaan, mutta Drífa jää isänsä luokse. Vanlandi lupaa kuitenkin tulla takaisin kolmen vuoden kuluttua. Toisin kuitenkin käy: Vanlandi ei vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan ole palannut takaisin. Drífa lähettää heidän yhteisen poikansa Vísburrin Ruotsinmaalle ja pyytää sitten apua Huld-nimiseltä noitanaiselta (seiðkona). Hän tahtoo, että Huld joko houkuttelisi loitsuillaan Vanlandin takaisin pohjoiseen tai surmaisi tämän.

Huldin lukiessa loitsua Vanlandi on Upsalassa. Vanlandille tulee yhtäkkiä suuri halu matkustaa pohjoiseen. Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa kieltävät Vanlandia lähtemästä, koska epäilevät tämän matkustushalun johtuvan saamelaisten noituudesta. Vanlandi muuttuu kuitenkin hyvin uneliaaksi (svefnhöfugt), ja hän paneutuu makuulle. Saaga kuvaa seuraavia tapahtumia näin:

Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli.  (Suom. J. A. Hollo.)

Vanlandin unenaikainen kokemus eroaa keskiajan islantilaisissa teksteissä esiintyvistä unikokemuksista siinä, ettei nukkuja vastaanota sen aikana minkäänlaista tietoa tulevasta. Vanlandin kokemus ei siis ole mikään enneuni vaan hänen elämyksensä on hyvin fyysinen: jokin, jota kuningas ja muut kutsuvat maraksi polkee niin kuninkaan päätä kuin sääriäkin. Vastaavasti myöhemmässä skandinaavisessa kansanperinteessäkin mara painaa, polkee ja musertaa nukkujaa, kun tämä itse – kuten myös Vanlandi tässä tapauksessa – on voimaton.[1] Vastaavat nukkumisen aikaiset oireet on nykytutkimuksessa usein tulkittu unihalvauksena tunnetuksi tilaksi. Sen aikana nukkuva ihminen kokee olevansa hereillä, mutta ei pysty liikkumaan ja saattaa tuntea painon tunnetta rinnalla ja nähdä nukkumapaikkansa läheisyydessä hahmoja tai olentoja.

File:The Nightmare Raddon.jpg
William Raddon (1827): Painajainen (etsaus ja kaiverrus, Henry Fuselin mukaan). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Keskiajan Skandinaviassa, kuten myös myöhemmässä pohjoisessa perinteessä, varsin fyysisen kokemuksen aiheuttajaksi nähtiin erillinen painajaisolento mara. Sen sijaan, että Vanlandin mara-uni kertoisi tulevasta, se näyttääkin liittyvän jonkun toisen kanssaihmisen pahantahtoisuuteen häntä kohtaan. Saagassa annetaan ymmärtää, että kuningas Vanlandin kuolettava kokemus ja sen aikaansaava mara on taikuutta osaavan saamelaisnaisen tekosia. Vanlandi itse sanoo maran polkevan häntä, mutta tekstissä ei itse asiassa millään tavalla tuoda esille, että kukaan näkisi jonkin konkreettisen olennon polkevan Vanlandin sääriä ja päätä. Tässä yhteydessä painajaisolennon läsnäolo näyttää käyvän ilmi Vanlandin omasta toteamuksesta, että mara ahdistaa häntä. Saagan kuvauksen perusteella maran ahdistelu saattoi näkyä myös Vanlandin kehollisissa – ja oletettavasti silmin havaittavissa – oireissa, kun mara puristaa vuorotellen niin Vanlandin sääriä kuin päätäkin.

Maran hyökkäyksiä 1800-luvun Suomen ruotsalaisessa perinteessä

Vastaavasti myös myöhemmässä Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä mara-painajaisen hyökkäykset nukkujan kimppuun voitiin havaita nukkujan fyysisissä oireissa. Eräässä 1800-luvun lopun Nauvosta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan merimiehestä, jota oli piinannut usein mara. Kertomuksesta käy ilmi, miten maran piinaa kokevan miehen ”oireet” ovat hyvin fyysiset, ja miehen toverit tunnistavat ne heti ne nähdessään. Oireina ovat ensinnäkin tahdottomat lihasten nykimiset. On vaikuttanut siltä kuin mies olisi tahtonut päästä pois jonkin sellaisen kapineen alta, ”joka painoi hänen kehoaan” (som tryckte på hans kropp). Herätessään mies on aina ollut hikinen. Kiintoisaa esimerkissä on, ettei siihen liity aina äkillistä heräämistä, vaan toverit joutuvat herättämään nukkujan. Ilmeisesti tämä kuitenkin ajoittain heräsi ilman herättämistä, mutta vasta suurten ponnistelujen jälkeen, ja silloinkin kyseinen merimies oli aina hiestä märkä. Tekstikatkelma kertoo vielä muutakin miehen kokemuksesta. Herätettäessä mies herää unesta, jonka muistaa, ja tuossa unessa jokin ihmishahmo tai eläin on maannut hänen päällään.

Suoranaisen taikuuden harjoituksen sijaan mara on tässä myöhemmässä perinteessä yhdistetty nimenomaan toisten ihmisten pahoihin ja erityisen vahvoihin ajatuksiin. Tällaiset ajatukset ovat voineet saada ihmisen vaivaamaan muita marana. Kaikki vahvat ajatukset eivät kuitenkaan välttämättä olleet pahantahtoisia. Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös useita kertomuksia siitä, miten vastakkaiseen sukupuoleen onnettomasti rakastuneet mutta ilman vastakaikua jääneet miehet ja naiset ovat saattaneet ahdistaa tunteittensa kohdetta öisin maran hahmossa. Vastaava onnettoman rakkauden teema hahmottuu myös yllä kuvatussa Ynglinga sagan tapauksessa.

Lähteet:

Finlands svenska folkdiktning, VII:1 = Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. 1, Övernaturliga väsen. Utgivet av Gunnar Landtman. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1919.

Ynglinga saga Heimskringla.no -sivustolla

***

[1] Mara-sanan katsotaan juontuvan muinaisnorjan verbistä merja, joka tarkoittaa myös mukiloimista ja murskaamista.

Varhaisten painajaiskuvausten jäljillä

Suomessa ja muualla Skandinaviassa vanhojen, ennen vuotta 1400 koettujen pahojen unien löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ennen kristinuskon saapumista pohjolassa luotettiin enemmän omaan muistiin kuin riimujen veistämiseen tiedon säilyttämisen välineenä, ja kirjalliset lähteet ovat siksikin vähäisiä. Varhaisimmat skandinaaviset painajaiskuvaukset löytyvätkin oletettavasti Islannista, missä kirjallinen kulttuuri nousi keskiajalla suureen kukoistukseen.

Carta Marina: Islanti
Islantia kuvaava osa Olaus Magnuksen laatimasta Skandinaviaa ja sen ihmeitä esittelevästä kartasta Carta Marina vuodelta 1539. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Islannissa oli vuonna 1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeen otettu käyttöön latinankieliset aakkoset, ja oma kansankielinen kirjatuotanto alkoi jo viimeistään 1100-luvun alussa. Latinankielisistä teksteistä tehtiin käännöksiä ja lisäksi kirjattiin ylös suullisessa perinteessä liikkuneita tarinoita esi-isistä mutta myös aikalaistapahtumista. Viimeksi mainittujen joukosta löytyykin kertomuksia, joissa kuvataan (nykymääritelmän mukaisia) pahoja unia.

Kummun asukin tarina (Kumlbúa þáttr) on 1200-luvulla laadittu hyvin lyhyt kertomus erään 1100–1200-lukujen vaihteessa eläneen islantilaismiehen unikokemuksesta. Siinä kuvatut tapahtumat sijoittuvat tarinan mukaan Länsi-Islantiin, ja tarinassa mainitaan nimeltä eräs apotti Þorfinnr Þorgeirsson (k. 1216). Kyseinen kirkonmies tunnetaan myös muista aikalaislähteistä. Onkin mahdollista, että tarinassa kuvattu uni pohjautuu todelliselle, koetulle unelle.

Uneksuja on apotin sisaren mies, Þorsteinn Þorvardsson nimeltään. Heti aluksi saamme kuulla, että Þorsteinn oli avioliitostaan huolimatta vietellyt toisen miehen vaimon ja että syrjähypystä oli syntynyt lapsi. Ollessaan tässä ”hulluuden tilassa”, kuten saagassa asia ilmaistaan, Þorsteinn sattuu kulkemaan pimeässä kotiin ja saapuu paikkaan, josta löytää vanhan haudan. Haudassa on luita ja miekka, jonka Þorsteinn ottaa mukaansa. Seuraavana yönä haudan asukki kuitenkin ilmestyy Þorsteinnille unessa, uhkailee tätä ja vaatii miekkaansa takaisin.

Þorsteinnin unikokemuksesta kerrotaan, että hän ”pelästyi miehen uhkailuja kovin ja nukkui rauhattomasti.” Kuvauksen perusteella Þorsteinnin uni muistuttaa siis nykymääritelmämme mukaista painajaista ja pahaa unta, sillä se aikaansaa Þorsteinnissa pelkoa. Þorsteinnin rauhaton nukkuminen tuo mieleen jopa yöllisen kauhukohtauksen, jonka aikana nukkuja saattaa liikehtiä voimakkaasti ja heittelehtiä vuoteessaan – tosin tällainen nukkujan ulkoisiin eleisiin viittaava maininta on kenties ollut vain keino osoittaa, että nukkuja näkee merkittävää unta, aivan kuten vuoteessaan heittelehtivät nukkujat nykyelokuvissa saattavat ilmentää pahan unen näkemistä.

Keskiajalla pahan unen syistä ajateltiin kuitenkin toisin kuin nykyään. Kirkolla oli oma käsityksensä unien alkuperästä – jo senkin vuoksi, että ihmiset katsoivat unien usein kertovan tulevasta ja kirkko tahtoi suitsia tätä käsitystä. Mutta vaikka apotti Þorfinnrin sisaren miehen Þorsteinnin unesta kertova tarina säilyi ja mahdollisesti myös kirjoitettiin ylös kirkollisissa piireissä, Þorteinnin paha uni ei ollut kristinuskon näkökulmasta kovinkaan puhdasoppinen.

Þorsteinnin unta ei tulkittu kristillisessä kontekstissa paholaisesta lähtöisin olevaksi uneksi. Sen sijaan uni seurasi aikalaiskäsityksiä rauhattomista vainajista. Kuolleiden katsottiin voivan palata, jos elävien yhteisössä oli tehty normirikkomuksia. Unessa palaava haudan asukki toimii juuri näin: hän palaa noutamaan miekkaansa paitsi Þorsteinnin tekemän anastuksen vuoksi myös siksi, että hän on kajonnut toisen (elävän) miehen omaisuuteen eli tämän vaimoon. Þorsteinnin pahan unen syynä ovat siis – aivan kuten kuusi vuosisataa myöhemmin Topeliuksen Nukkumatissa – hänet omat pahat tekonsa, joskaan yöllisestä pelosta ei ole vastuussa mara vaan (Uuno Harvan termein) ’moraalin vartijaksi ’ ja ’tapojen tuomariksi’ asetettu vainaja.

Koko Kummun asukin tarina on lyhykäisyydessään luettavissa täältä.

Hyvät, pahat ja unikirjat

Unikirjat ovat luetteloita unissa esiintyvistä aiheista ja symboleista, joille annetaan unikirjassa tulkinta. Kirjallisena perinteenä unikirjat ovat hyvin vanha ilmiö. Yksi varhaisimpia unien tulkintaan opastavia tekstejä on akkadinkielinen savitauluille kirjoitettu ”Unikirja” (iškar dZiqīqu). Se on ollut osa Assyrian kuninkaan Assurbanipalin (685 eKr.– 631 eKr.) kirjastoa, mutta laadittu oletettavasti jo kyseisen hallitsijan valtakautta edeltäneellä ajalla. Ziqīqu-unikirjan lisäksi varhaisimmista korkeakulttuureista on nykypäivään säilynyt myös egyptiläisiä unien tulkintaan opastavia tekstejä, joista vanhimmat on laadittu jo noin 2070 eKr. Euroopassa varhaisimmat unikirjat olivat kreikankielisiä ja niistä myöhemmin tehtyjä latinankielisiä käännöksiä. Sittemmin unikirjoja alettiin kääntää myös kansankielille.

File:The Royal lion hunt reliefs from the Assyrian palace at Nineveh, the king is hunting, about 645-635 BC, British Museum (12254914313).jpg
Kuningas Assurbanipal (yksityiskohta reliefistä), British Museum. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Skandinaviaan unikirjavaikutteet levisivät keskiajalla juuri latinankielisten unikirjojen välityksellä. Esimerkiksi niin kutsuttu Somniale Danielis, Raamatun profeetta Danielin nimeen yhdistetty unikirja, käännettiin muinaisislanniksi mahdollisesti jo 1100-luvun loppupuolella. Danielin unikirjassa unisymbolit oli esitetty aakkosittain. Tämä tapa oli käytössä jo bysanttilaisissa unikirjoissa. Bysantista tunnetaan kuitenkin myös teemoittain järjestettyjä unikirjoja. Nämä temaattiset unikirjat, kuten Artemidoros Daldislaisen Oneirokritika (n. vuonna 190), saavuttivat Euroopassa suurempaa suosiota vasta keskiajan jälkeen.

Suhtautuminen unikirjoihin ei ole historian saatossa ollut ristiriidatonta. Kirkko suhtautui kielteisesti tiedon hankintaan unien avulla, ja 1100-luvulla tällainen toiminta kiellettiin kanonisessa laissa. Ruotsissa unien tulkintaa koskeva kielto kirjattiin vuonna 1412 Arbogan kirkolliskokouksen säädöksiin. Se ei silti estänyt kirkonmiehiä hankkimasta itselleen unikirjoja tai unikirjojen kopioimista luostareissa. Kirkko halusi kuitenkin valvoa maallikoiden unientulkintaa, ja tämä tavoite säilyi pitkään myös myöhemmillä vuosisadoilla. Säilyneiden unikirjojen valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että unien tulkinta kiinnosti monia menneisyyden ihmisiä – ei pelkästään tavallista kansaa vaan myös oppineita ja eliittiä. Melkoisen kiinnostunut omista unistaan ja niiden merkityksistä oli esimerkiksi kuningas Kustaa II Adolf (1594–1632), jonka näkemiä unia  julkaistiin jopa saksankielisissä painatteissa.

Kuninkaan ja muiden aikalaisten unia kohtaan osoittaman kiinnostuksen valossa ei olekaan yllättävää, että ensimmäinen Ruotsin valtakunnasta säilynyt unikirja, anonyymin kirjoittajan laatima En ny drömmebook (”Uusi unikirja”) ilmestyi vuonna 1641. Siinä kerrotaan kyseisen unikirjan olevan ”uudelleen ruotsinnettu ja paranneltu” (på nytt förswenskat och förbättrat). Aikalaislähteiden mukaan ensimmäinen ruotsinkielinen unikirja olisi alkujaan ilmestynyt jo vuonna 1621. Tästä teoksesta ei kuitenkaan ole säilynyt ainuttakaan kappaletta. Vuonna 1641 julkaistu unikirja on pohjautunut todennäköisesti kolmelle eri alkuperäistekstille, jotka olivat saksakielisiä.

previewImage
Ny Apomasaris dröm-book. Kuvalähde: Alvin (Universitetsbiblioteket, Lunds universitet)

Hieman myöhemmin, vuonna 1701, orientalisti, Uppsalan yliopiston professori ja kuninkaallisen kirjaston johtaja Gustaf Peringer Lillieblad (1651–1710) toi unikirjoihin hieman eksotiikkaa. Hän julkaisi tuolloin käännöksensä ”Uusi Apomasaris unikirja” (Ny Apomasaris dröm-book). Alkuperäisen unikirjan kirjoittajana on pidetty 600–700-luvuilla vaikuttanutta Muhammad Ibn Sīrīn -nimistä Basrassa syntynyttä mystikkoa. Kirjan nimikkolehdellä Lillieblad – joka julkaisi käännöksensä pseudonyymilla Heliander – kertoi, että teos oli ”käännetty avuksi ja hyödyksi” (til tienst och nytta öfwersatt).

Ruotsissa painetut unikirjat tunnettiin myös valtakunnan itäosissa, missä niitä näyttävät hankkineen itselleen ainakin kauppiaat ja virkamiehet. Mainintoja unikirjoista löytyy esimerkiksi suomalaisista perukirjoista. Suomalaisissa kaupungeissa vuosina 1656–1809 asuneiden väestöryhmien perukirjoja tarkastelleessa Henrik Grönroosin ja Ann-Charlotte Nymanin tutkimuksessa mainitaan esimerkiksi kokkolalainen raatimies ja kauppias Isac Carlman, joka oli vuonna 1804 omistanut ”yhden kappaleen unikirjaa”. Vuonna 1806 kuolleen turkulaisen varapormestarin ja oikeusneuvosmiehen Nathanael Indrénin perukirjassa mainitaan ”En ny dröm bok”. Vuonna 1760 kuolleen assessorin ja rykmentin välskärin Johan Gabriel Kyhlin leskellä taas on hänelläkin ollut ”yksi kappale unikirjoja”.

Edellä mainittua Artemidoros Daldislaisen unikirjaa sen sijaan ei käännetty ruotsiksi, ja suomeksikin teos ilmestyi vasta vuonna 1986 (Suuri unikirja, suom. Kaarle Hirvonen). Teosta oli kuitenkin valtakunnan itäosassa ja sittemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa saatavilla latinan- ja kreikankielisenä. Näyttääkin siltä, että Artemidoroksen unikirja kiinnosti erityisesti kreikan- ja latinankielentaitoista eliittiä. Oneirocritican painos vuodelta 1805 mainitaan esimerkiksi Venäjän tiedeakatemian akateemikon ja valtioneuvoksen A. J. Sjögrenin (1794–1855) kirjaston sisältöä listaavassa luettelossa. Carl Fredrik Mennander (1712–1786) taas oli ilmajokelaisen kirkkoherran poika, valistusoppinut, joka sittemmin toimi Turun piispana (1757–1775) ja myöhemmin Uppsalan arkkipiispana 1775–1786. Hänen kirjakokoelmaansa listaavassa huutokauppaluettelossa vuodelta 1788 mainitaan Mennanderin kirjastossa olleen myös vuonna 1603 julkaistu teos Artemidori Daldiani & Achmetis Sereimi F. Oneirocritica. Astrampsychi & Nicephori versus etiam Oneirocritici.

Nimensä mukaisesti kyseinen teos sisälsi Artemidoroksen Oneirokritikan lisäksi latinan- ja kreikankieliset versiot kolmesta bysanttilaisesta unikirjasta. Näistä Achmetin unikirja (Oneirocriticon, 900-l.) oli kristillistetty versio arabialaisten unioppaiden tiedosta, jonka kyseinen Achmet-niminen henkilö laati silloista keisaria tai tämän hovia varten. Lisäksi nide sisälsi Kostantinopolin patriarkan Nikeforos I (n. 758–829) nimiin luetun unikirjan, jonka lähteenä on ollut Artemidoroksen Oneirokritikan lisäksi jokin edellä mainitun Danielin unikirjan varhainen versio. Kolmas unikirjoista yhdistettiin Persiassa ennen Aleksanteri Suuren valloitusta eläneeseen Astrampsychus-nimiseen maagiin. Tällaisen unikirjan käsikirjoitusta ei kuitenkaan ole säilynyt, ja kyseinen ”Astrampsychuksen unikirja” pohjautuu itse asiassa jollekin Nikeforoksen unikirjan versiolle.

File:Interpretation of dreams.png
Unientulkintaa. Kirjankuvitusta 1700-luvulta teoksessa Chap-books of the eighteenth century  (1834). Kuvalähde: Wikimedia Commons (alkup. Archive.org)

Kirkonmiesten ja akateemikkojen kiinnostuksesta huolimatta unikirjoihin ei sittemmin 1800-luvulla suhtauduttu pelkästään myönteisesti. Kun vanhin suomalainen unikirja, Unen-Selitys-kirja, ilmestyi vuonna 1857, teos sai varsin kriittisen vastaanoton Suometar-lehden joulukuisessa numerossa. Kirjoittajan mukaan

Tämä Frenckellin kirjakaupan kustannuksella toimitettu kirja on jonninjoutawaa lörpötystä, niinkuin nimestäki jo kuulee. Kirjallisuudellemme ei siitä ole hyötyä eikä sitä siis olisi kaiwattu eli tarwittu. Taikauskoisille ja semmosille, joilla ei ole parempaa ajattelemista kuin tyhjää-toimittawain unien selittämistä, kirjasta lienee yhtä tyhjäntoimittawaa apua. […] Kirjasta ei kuitenkaan liene wahinkoakaan, kuin waan sitä ei pidetä muuna kuin miksi kustantajat sitä owat aikoneet, nim. leikin ja lystin wuoksi.

***

Unikirjat liittyvät käsitykseen, jonka mukaan unet kertovat tulevasta tai voivat tuoda jotain muuta tietoa, joka on unennäkijän tai tämän yhteisön kannalta tärkeää. Voidaanko niiden pohjalta tutkia menneisyyden painajaisia? Unikirjat eivät varsinaisesti kerro painajaisista ja pahoista unista, sillä niissä ei keskitytä unennäköön kokemuksena. Pääpaino on sen sijaan unen sisällössä ja sen saamissa merkityksissä. Menneisyyden unikirjoja tarkasteltaessa ei voidakaan suoraan olettaa, että jokin tietty unisymboli olisi tulkittu pahaksi uneksi sitä koettaessa. Unien enteellisyyteen uskova unennäkijä ei välttämättä katsonut nähneensä pahaa unta, vaikka hänen unensa sisältämä symboli nykynäkökulmasta katsottuna olisikin kuulostanut kammottavalta tai pelottavalta. Jos henkilö esimerkiksi uneksui, että häneltä leikattiin irti pää, tarkoitti se esimerkiksi Danielin unikirjan mukaan sitä, että uneksuja vapautuisi suuresta sorrosta.

Edellä mainittu Ziqīqu-unikirja eroaakin monista muista unikirjoista siinä, että se sisältää myös kuvauksia rituaaleista pahoja unia vastaan. Näiden rituaalien avulla pahan unen paha voima pyrittiin siirtämään esimerkiksi johonkin aineelliseen, myöhemmin tuhottavaan esineeseen, vaikkapa savikokkareeseen, jolloin pahaa tietävä uni ei toteutuisi ja unennäkijä puhdistuisi sen vaikutuksesta. Vastaavalla tavalla viikinkiajan ja keskiajan Skandinaviassa enneunien katsottiin olevan ihmiselle vahingollisia, jos ne enteilivät jotain pahaa tapahtuvaksi – tällaiset pahat unet olivat kirjaimellisesti ”unen vahingontekoa” näkijälleen.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Bibliotheca Caroli Frider. Mennander, olim s. s. theol. doctoris, archiepiscopi atque Academiae Upsaliens. pro-cancellarii, nec non membri regii ord. de Stella Polari. Publica auctione vendenda Upsaliae, d. 2. Februarii, 1788. [Upsaliæ, Litteris Direct. Johan Edman.], 1788. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Branch, Michael: Sjögren, Anders Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003634 (viitattu 30.9.2020).

Catalogue des livres, faisant partie de la bibliothèque de feu M. A. J. Sjögren de l’Académie Impériale des sciences de St.-Pétersbourg. Helsingfors: Imprimerie des héritiers de J. Simelius, 1866. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Chardonnens, László Sándor. 2006. Anglo-Saxon prognostics. A study of the genre with a text edition. Julkaisematon väitöskirja, Universiteit Leiden.

Chardonnens, László Sándor. 2018. “Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission”. Teoksessa Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Dedering, Sven: Gustaf Lillieblad. Svenskt biografiskt lexikon, https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/10316 (viitattu 30.9.2020).

Diplomatarium Fennicum, http://df.narc.fi/ (viitattu 30.9.2020)

En ny drömmbok, det är: utläggelse på drömmer och vilka drömmer, man skall akta (1641). Teoksessa Jöran Sahlgren (toim.), Svenska folkböcker, 8. Stockholm: A.-B. Bokverk 1956.

Henrik Grönroos & Ann-Charlotte Nyman. 1996. Boken i Finland: bokbeståndet hos borgerskap, hantverkare och lägre sociala grupper i Finlands städer enligt städernas bouppteckningar 1656–1809. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

[Ibn Sīrīn, Muhammad]. Ny Apomasaris dröm-book, thet är en upsats på allehanda slags drömmar hwilka man icke allenast effter the indianers, persers och aegyptiers lära, har befunnit sanne, utan och af långlig förfarenheet och noga upteknande förmärkt, ofehlbart träffa in med sine uthtydningar allom dem som gärna åstunda weta, hwad i framtijden hända skall, och icke äro grekiskan, latinen och tyskan, uppå hwilka hon för sin sanfärdigheet skull åtskillige gånger är utkommen, mächtige, til tienst och nytta öfwersatt af Heliander. Ruotsiksi kääntänyt Gustaf Peringer Lillieblad. Stockholm, tryckt i Nathanael Goldenaus tryckerij medh egen bekostnad. 1701.

Kaivola-Bregenhøj, Annikki. 2009. Från dröm till tolkning: Folkliga tolkningstraditioner. Saga och sed: Kungl. Gustav Adolfs Akademiens Årsbok (2009), 61–78.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Oberhelman, Steven M. 2016. Dreambooks in Byzantium: Six Oneirocritica in Translation. Routledge.

Oppenheim, A. Leo. 1956. The Interpretation of Dreams in the Ancient Near East. With a Translation of an Assyrian Dream-Book. Transactions of the American Philosophical Society 46 (1956) 3: 179–373.

Suometar, 11.12.1857, nro 49, s. 3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.