Painajaiset ja aistit

Suomen kielellä näemme pahoja unia, kun taas monella muulla kielellä vastaavasta kokemuksesta saatetaan puhua uneksumisena (esim. drömma, to dream). Jälkimmäinen ilmaisutapa ei suoraan vihjaa, että unikokemus olisi visuaalinen tai ettei se olisi sisältänyt muitakin aistimuksia, kuten tuoksuja, ääniä, kipua, makuja tai kosketuksen.

Karikatyyri nyrkkeilijöiden Kid McCoy ja Tom Sharkey unista ennen ottelua. New York Journal and Advertiser, January 10, 1899, p. 10. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Psykologian alan tutkimuksissa on havaittu, että jotakuinkin kaikki länsimaisten ihmisten unet sisältävät näköaistimuksia. Kuuloaistimusten määrä unissa taas vaihtelee. Niitä koetaan noin 50–75 prosentissa unia. Kotona koetut, unipäiväkirjaan kirjatut unet sisältävät yleensä vähemmän kuuloaistimuksia kuin unilaboratoriossa koetut unet. Seuraavaksi yleisimpiä uniaistimuksia visuaalisen ja äänellisen unisisällön jälkeen ovat niin kutsutun vestibulaarisen aistijärjestelmän tuottamat eli tasapainoa, painovoimaa ja liikettä käsittelevät aistimukset. Nämä voivat pitää sisällään esimerkiksi kellumisen, putoamisen tai lentämisen tunteen. Unilaboratoriotutkimuksissa tällaisia aistimuksia on havaittu noin kahdeksassa prosentissa tarkasteltuja unia.

Projektin suorittamassa keruussa kysyttiin painajaisten herättämistä tunteista ja ajatuksista, mutta ei suoraan tiedusteltu, millaisia aistimuksia vastaajien painajaiskokemuksiin mahdollisesti oli liittynyt. Niistä mainittiin kuitenkin spontaanisti. Projektin keräämässä aineistossa painajaisten pelottavana ja ahdistavana koetut, heräämiseen johtavat elementit voivat olla esimerkiksi yksittäisiä näkö- ja kuuloaistimuksia, jotka säilyvät muistissa pitkään:

”Lapsena näin joskus unta, että minua ajoivat takaa venäläiset. […] En muista, miksi minua ajettiin takaa, mutta kaksi venäläistä toistui unissani: Klot ja Grönvid. […] Ainoa uni, jonka siltä ajalta muistan: makasin mahallani matalahkossa ruohikossa ja ryömin eteenpäin, taitoin varovaisesti ruohoja syrjään ryömiäkseni eteenpäin ja silloin – kasvot edessäni! Ruskeat, pyöreät kasvot ja ruskeat silmät. Silloin heräsin. Mutta tänä päivänä en muista, oliko se Klot vai Grönvid. Mutta muistan kauhun.”

 

”Yhtenä yönä [lapsuudessa] näin unta, että […] [eräs lähellä sijainnut korkea rakennus] oli palanut ja romahtanut. Itse istuin jumissa sortumassa ja tulenlieskoja oli joka puolella ympärilläni. Myös kaverini istuivat siellä jumittuneena kanssani. En tiedä miksi, mutta jostain syystä sortuneiden massojen seassa oli myös alasin, jota hakkasin vasaralla niin että kipinät sinkoilivat. Uni herätti minut. Olin kylmänhikinen, itkin ja korvani oli hirveän kipeä […]. Sairaalassa todettiin, että minulla oli korvatulehdus. Se jyskyttävä ääni alasimesta, jonka unessa kuulin, on hyvinkin saattanut olla se epämiellyttävä tunne, jonka korvatulehdus aiheutti.”

Painajaisen kauhuelementtinä voi myös olla tasapainoon, painovoimaan ja liikkeeseen liittyviä aistimuksia, kuten hukkumisen tunnetta tai putoamisen tuntemuksia tai sen pelkoa:

”Lapsuudenkotini läheisyydessä on lampi, se on aika mutainen ja […] likainen, joten siinä ei yleensä uida. Olen lapsena luistellut ja kulkenut jäällä joitain kertoja ilman ongelmia. Yksi painajaisuni, jonka olen nähnyt useita kertoja elämässäni, on, että kuljen tuon lammen jäällä ja jää menee rikki ja minä putoan kylmään veteen jään alle ja hukun.”

 

”Kun olin nuori […] näin usein ’vesiunia’. Olin jollain huojuvalla laiturilla tai sillalla. En koskaan päätynyt veteen, mutta tunne oli kaamea.”

Charles Dickensin uni. Robert W. Bussin (1804-1875) keskeneräiseksi jäänyt maalaus. Kuvalähde: Wikimedia commons

Unissa voidaan kuitenkin kokea myös kipu-, tunto-, maku- ja hajuaistimuksia. Psykologisten tutkimusten mukaan esimerkiksi unissa koetuista hajuaistimuksista raportoivat yleisemmin ne, jotka ovat valvetilassa herkempiä ja parempia hajujen tunnistajia ja kiinnostuneempia niistä kuin muut keskimäärin. Havainto sopii yhteen niin kutsutun unen jatkuvuushypoteesiin kanssa. Tämän hypoteesin mukaan ihmiset uneksuvat siitä, mihin he suuntaavat enemmän huomiota valvetilassa eli unisisältöjen ja valveilla koetun tietoisuuden sisältöjen välillä on jatkuvuutta.

Psykologisissa tutkimuksissa kerätyissä aineistoissa kipu-, tunto-, maku- ja hajuaistimuksia on kuitenkin raportoitu suhteellisen harvoin, jopa vain noin prosentissa unia tai harvemmin. Osittain näiden aistimusten harvinaisuuteen on voinut vaikuttaa se, ettei niistä ole kysytty suoraan. Jos vastaajia on kehotettu kiinnittämään huomiota tiettyihin aistimuksiin tai johdateltu aiheeseen esimerkiksi mainitsemalla etukäteen aistikategoriat, on myös harvinaisemmin esiintyviä aistimuksia yleensä raportoitu enemmän. Niistä kerrotaan lisäksi herkemmin, jos aistimus on ollut voimakkaan negatiivinen.

On myös esitetty, että esimerkiksi hajuja ja makuja esiintyy unissa vähemmän, koska niiden kuvittelu valvetilassakin on hankalampaa. Tutkimuksissa onkin havaittu, että eloisan ja vilkkaan mielikuvituksen omaavat henkilöt kokevat enemmän ja moninaisempia aistimuksia unissaan. Vilkas mielikuvitus on yhdistetty myös parempaan kykyyn muistaa unia.

Munkkimainen näky
Munkki uneksuu ruokavastaanotosta. G. M. Woodwardin kuvitusta (1797). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Toisaalta esimerkiksi sokeilla ihmisillä on havaittu olevan enemmän ei-visuaalisia uniaistimuksia kuin visuaalisia. Esimerkiksi syntymästä saakka sokeilla ja varhaislapsuudessa sokeutuneilla on sen sijaan huomattavasti näkeviä verrokkeja enemmän ääni-, kosketus-, maku- ja hajuaistimuksia.

Oma kysymyksensä toisaalta on, onko unien visuaalisuus erityisesti näköaistin hierarkiassaan korkeimmalle asettaneelle länsimaiselle kulttuurille tyypillinen piirre, vai esiintyykö muitakin aistimuksia  enemmän esimerkiksi sellaisissa kulttuureissa, joissa vaikkapa kuulo-, maku- tai hajuaisti koetaan näköaistia tärkeämmäksi tai samanarvoiseksi.

Japanilaisprojektissa, jossa käytetty aineisto oli laajempi kuin psykologisissa unilaboratoriotutkimuksissa yleensä, kuitenkin havaittiin, että noin viidesosa tutkimukseen osallistuneista henkilöistä koki unissaan runsaasti erilaisia aistimuksia, mukaan lukien haju-, maku- ja tuntoaistimuksia. Kosketuksen aistimiset olivat lisäksi tässä tutkimuksessa tarkastellussa aineistossa huomattavasti yleisempiä kuin haju- ja makuaistimukset.

Projektin keräämässä aineistossa tuntoaistimusten sijaan kauhua aikaansaavana elementtinä saattaa olla erityisesti pelko tällaisen kosketuksen ja tuntoaistimuksen toteutumisesta:

“Yksi kaikkein varhaisimmista muistoistani on painajainen: että menen avoimen keittiön ikkunan luokse lapsuudenkodissani kuudennessa kerroksessa, katson ulos ja alas, ja näen jonkinlaisen merkillisen robotin tai ufoihmisen kiipeävän ylöspäin minua kohti.”

Aisteilla on roolinsa myös painajaisista kärsivien ihmisten unen laadun kohentamisessa. Jotkut unissa koetut aistimukset voivat olla seurausta unen aikaisesta ulkopuolelta tulevasta ärsykkeestä. Tällaiset unen aikaiset ärsykkeet eivät kuitenkaan välttämättä aikaansaa vastaavaa aistimusta unisisällössä. Esimerkiksi ympäristön tuoksut voivat vaikuttaa unen sisältöön niin että nukkumisen aikana läsnä oleva miellyttävä tuoksu voi liittyä myönteisen sävyiseen unisisältöön, kun taas paha haju voi aikaansaada sävyltään kielteisiä unia. Eri aistien stimulointia unen aikana on esitetty nukkumisen laatua parantavaksi hoidoksi esimerkiksi posttraumaattisista painajaisista kärsiville. Unenaikaisten miellyttävien tuoksuärsykkeiden on todettu vaikuttavan myönteisesti tällaisten ihmisten unen laatuun, kun voimakkuudeltaan hyvin intensiiviset, kielteisen sävyiset unet ovat lieventyneet. Painajaisista kärsivien unen laadun parantamiseksi onkin jo onnistuneesti testattu erilaisia visuaalisia tai lämpö-, ääni- tai hajuaistimuksia nukkujalle tuottavia teknologisia ratkaisuja. (Ks. esim. Carr et al. 2020)

Kirjallisuutta

Carr, M., Haar, A., Amores, J., Lopes, P., Bernal, G., Vega, T., Rosello, O., Jain, A., & Maes, P. (2020). Dream engineering: Simulating worlds through sensory stimulation. Consciousness and cognition, 83, 102955. https://doi.org/10.1016/j.concog.2020.102955

Fox, Kieran, Savannah Nijeboer, Elizaveta Solomonova, William G.Domhoff & Kalina Christoff. 2013. Dreaming as mind wandering: evidence from functional neuroimaging and first-person content reports. Frontiers in Human Neuroscience 7 (2013), article 412.

Meaidi, Amani, Poul Jennum, Maurice Ptito, and Ron Kupers. 2014. “The Sensory Construction of Dreams and Nightmare Frequency in Congenitally Blind and Late Blind Individuals.” Sleep medicine 15, no. 5 (2014): 586–595.

Okada, Hitoshi, Kazuo Matsuoka, and Takao Hatakeyama. 2005. “Individual Differences in the Range of Sensory Modalities Experienced in Dreams.” Dreaming (New York, N.Y.) 15.2 (2005): 106–115.

Schredl, Michael. 2010. Characteristics and Contents of Dreams. International Review of Neurobiology 92 (2010), 135–154.

Schredl, Michael. (2019). Olfactory perception in dreams: Analysis of a long dream series. International Journal of Dream Research, 12(1), 134–137. https://doi.org/10.11588/ijodr.2019.1.57845

Schredl, Michael, Desislava Atanasova, Karl Hörmann, Joachim T. Maurer, Thomas Hummel & Boris A. Stuck. 2009. “Information Processing During Sleep: The Effect of Olfactory Stimuli on Dream Content and Dream Emotions.” Journal of sleep research 18, no. 3 (2009): 285–290.

Schäfer, Laura, Julia Schellong, Antje Hähner, Kerstin Weidner, Karl-Bernd Hüttenbrink, Sebastian Trautmann, Thomas Hummel, and Ilona Croy. 2019.  “Nocturnal Olfactory Stimulation for Improvement of Sleep Quality in Patients With Posttraumatic Stress Disorder: A Randomized Exploratory Intervention Trial: Nocturnal Olfactory Stimulation in PTSD.” Journal of traumatic stress 32, no. 1 (2019): 130–140.

Zadra, Antonio L., Tore A. Nielsen, and D. C. Donderi. 1998. “Prevalence of Auditory, Olfactory, and Gustatory Experiences in Home Dreams.” Perceptual and Motor Skills 87, no. 3 (December 1998): 819–26.

Varhaisten painajaiskuvausten jäljillä

Suomessa ja muualla Skandinaviassa vanhojen, ennen vuotta 1400 koettujen pahojen unien löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ennen kristinuskon saapumista pohjolassa luotettiin enemmän omaan muistiin kuin riimujen veistämiseen tiedon säilyttämisen välineenä, ja kirjalliset lähteet ovat siksikin vähäisiä. Varhaisimmat skandinaaviset painajaiskuvaukset löytyvätkin oletettavasti Islannista, missä kirjallinen kulttuuri nousi keskiajalla suureen kukoistukseen.

Carta Marina: Islanti
Islantia kuvaava osa Olaus Magnuksen laatimasta Skandinaviaa ja sen ihmeitä esittelevästä kartasta Carta Marina vuodelta 1539. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Islannissa oli vuonna 1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeen otettu käyttöön latinankieliset aakkoset, ja oma kansankielinen kirjatuotanto alkoi jo viimeistään 1100-luvun alussa. Latinankielisistä teksteistä tehtiin käännöksiä ja lisäksi kirjattiin ylös suullisessa perinteessä liikkuneita tarinoita esi-isistä mutta myös aikalaistapahtumista. Viimeksi mainittujen joukosta löytyykin kertomuksia, joissa kuvataan (nykymääritelmän mukaisia) pahoja unia.

Kummun asukin tarina (Kumlbúa þáttr) on 1200-luvulla laadittu hyvin lyhyt kertomus erään 1100–1200-lukujen vaihteessa eläneen islantilaismiehen unikokemuksesta. Siinä kuvatut tapahtumat sijoittuvat tarinan mukaan Länsi-Islantiin, ja tarinassa mainitaan nimeltä eräs apotti Þorfinnr Þorgeirsson (k. 1216). Kyseinen kirkonmies tunnetaan myös muista aikalaislähteistä. Onkin mahdollista, että tarinassa kuvattu uni pohjautuu todelliselle, koetulle unelle.

Uneksuja on apotin sisaren mies, Þorsteinn Þorvardsson nimeltään. Heti aluksi saamme kuulla, että Þorsteinn oli avioliitostaan huolimatta vietellyt toisen miehen vaimon ja että syrjähypystä oli syntynyt lapsi. Ollessaan tässä ”hulluuden tilassa”, kuten saagassa asia ilmaistaan, Þorsteinn sattuu kulkemaan pimeässä kotiin ja saapuu paikkaan, josta löytää vanhan haudan. Haudassa on luita ja miekka, jonka Þorsteinn ottaa mukaansa. Seuraavana yönä haudan asukki kuitenkin ilmestyy Þorsteinnille unessa, uhkailee tätä ja vaatii miekkaansa takaisin.

Þorsteinnin unikokemuksesta kerrotaan, että hän ”pelästyi miehen uhkailuja kovin ja nukkui rauhattomasti.” Kuvauksen perusteella Þorsteinnin uni muistuttaa siis nykymääritelmämme mukaista painajaista ja pahaa unta, sillä se aikaansaa Þorsteinnissa pelkoa. Þorsteinnin rauhaton nukkuminen tuo mieleen jopa yöllisen kauhukohtauksen, jonka aikana nukkuja saattaa liikehtiä voimakkaasti ja heittelehtiä vuoteessaan – tosin tällainen nukkujan ulkoisiin eleisiin viittaava maininta on kenties ollut vain keino osoittaa, että nukkuja näkee merkittävää unta, aivan kuten vuoteessaan heittelehtivät nukkujat nykyelokuvissa saattavat ilmentää pahan unen näkemistä.

Keskiajalla pahan unen syistä ajateltiin kuitenkin toisin kuin nykyään. Kirkolla oli oma käsityksensä unien alkuperästä – jo senkin vuoksi, että ihmiset katsoivat unien usein kertovan tulevasta ja kirkko tahtoi suitsia tätä käsitystä. Mutta vaikka apotti Þorfinnrin sisaren miehen Þorsteinnin unesta kertova tarina säilyi ja mahdollisesti myös kirjoitettiin ylös kirkollisissa piireissä, Þorteinnin paha uni ei ollut kristinuskon näkökulmasta kovinkaan puhdasoppinen.

Þorsteinnin unta ei tulkittu kristillisessä kontekstissa paholaisesta lähtöisin olevaksi uneksi. Sen sijaan uni seurasi aikalaiskäsityksiä rauhattomista vainajista. Kuolleiden katsottiin voivan palata, jos elävien yhteisössä oli tehty normirikkomuksia. Unessa palaava haudan asukki toimii juuri näin: hän palaa noutamaan miekkaansa paitsi Þorsteinnin tekemän anastuksen vuoksi myös siksi, että hän on kajonnut toisen (elävän) miehen omaisuuteen eli tämän vaimoon. Þorsteinnin pahan unen syynä ovat siis – aivan kuten kuusi vuosisataa myöhemmin Topeliuksen Nukkumatissa – hänet omat pahat tekonsa, joskaan yöllisestä pelosta ei ole vastuussa mara vaan (Uuno Harvan termein) ’moraalin vartijaksi ’ ja ’tapojen tuomariksi’ asetettu vainaja.

Koko Kummun asukin tarina on lyhykäisyydessään luettavissa täältä.

Erään pahan unen hyvyydestä

Kun tarkastelemme menneisyyden ihmisten unia, on huomioitava myös painajaisten ja pahojen unien historiallisuus ja kulttuurisuus. Eri aikoina pelkoa, ahdistusta ja muita kielteisinä pidettyjä tunteita ovat voineet herättää eri asiat kuin nyt. Se, mikä meidän silmiimme on karmaiseva painajainen, ei kenties olekaan ollut sitä menneisyyden ihmisille. Pelkoa aikaansaanutta unta taas ei välttämättä ole pidetty pahana unena.

Hieronymus Bosch: Kuolema ja saituri, n. 1485–1490 (National Gallery of Art, US). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Pahan unen hyvyyttä valaisee esimerkki vuoden 1889 Suomesta. Helsingissä ilmestynyt kristillinen lehti Sanningswännen kertoi tällöin Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa eläneestä miehestä ja tämän unesta. Kyseinen mies voi olla fiktiivinen, opettavaista tarinaa varten keksitty hahmo. Näin ollen myös miehen uni voi hyvinkin olla keksitty. Fiktiivisenäkin unikuvaus voi silti kertoa jotain lehden lukijoiden ja kertomuksen kirjoittajan asenteista vastaavia pelkoa herättäviä unia kohtaan.

Kirjoittajan mukaan kertomuksen mies oli hyvästä perheestä ja varakas, eikä ollut velkaa kenellekään. Siksi mies odotti rauhallisin mielin aikaa tuonpuoleisessa. Mies oli jo vanha, kun Jumala näytti hänelle unen. Mies koki unessa olevansa kuollut ja seisovansa taivaan portilla. Hän luuli voivansa käydä portista sisään, mutta unessa hänelle osoitettiinkin, ettei hän ollut toiminut elämässään oikein. Hän ei ollut auttanut ja rakastanut lähimmäistään, vaan oli hyötynyt näiden ahdingosta. Kertomuksessa mies kuvailee omin sanoin, miten hän ”pelästyi näistä sanoista” (förskräctes wid dessa ord) ja ”heräsi tämän ihmeellisen unen järkyttämänä ja pelästyttämänä” (waknade, uppskakad och förskräckt af denna underbara dröm). Unen seurauksena mies tekee parannuksen.

Nykyajalle usein tyypillisestä maallistuneesta näkökulmasta katsottuna ei miehen unessa kenties ole mitään erityisen pelottavaa. Kuvattuun unikokemukseen näyttäisi kuitenkin liittyvän piirteitä, joita pidetään tyypillisinä nykykäsityksen mukaiselle pahalle unelle tai painajaiselle. Mies järkyttyy ja pelästyy ja herää unen seurauksena. Hän ei reaktiostaan huolimatta kuitenkaan ole määritellyt untaan pahaksi. Sen sijaan hän on pitänyt sitä ihmeellisenä eli ihmeen kaltaisena unena (underbar dröm).

Hieronymus Bosch: Helvetti (osa triptyykkiä), n. 1508–1516 (Museum Boijmans Van Beuningen). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Unen hyvyyttä tai pahuutta ei näytäkään tässä yhteydessä määrittävän uneen ja heräämisen hetkeen liittyvä tunnekokemus, vaan unen lopulta saama merkitys. Siihen, että unen hyvyys ja pahuus oli tässä kontekstissa riippuvainen myös unen aikaansaamasta vaikutuksesta, viittaa myös kertomuksen otsikko: ”Eräs uni ja sen vaikutus” (En dröm och dess werkan).

Tällaisen menneisyyteen ja meille vieraaseen aikakauteen ajoittuvan unen merkityksen ymmärtäminen edellyttää myös kontekstin tuntemista. Kyseisessä kertomuksessa konteksti on Sanningswännen-lehden näkökulman mukaisesti selvästi uskonnollinen. Kristillisessä kontekstissa miehen näkemä uni on hyvä uni, sillä se on tullut Jumalalalta ja se saa miehen tekemään parannuksen. Uneen liittyvä pelästyminen on niin voimakas, että mies herää, mutta tässä yhteydessä pelkokaan ei lopulta määrity kielteiseksi tunnekokemukseksi. Pelästyminen on tässä kontekstissa myönteinen tunne, sillä se saa miehen ymmärtämään, ettei varakkaan miehen velattomuus ja riippumattomuus muista avaa hänelle taivaan portteja.

Erilaisilla taivas- ja helvettinäyillä ja tuonpuoleiseen liittyvillä unilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkä historia. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella myös tavallinen lukutaitoinen rahvas alkoi Suomessa kirjata ylös tällaisia unikokemuksiaan. Tekstit levisivät huokeahintaisina pienpainatteina eli arkkikirjallisuutena eri puolille maata. Kaikki 1880-luvun suomalaiset eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulkinneet vastaavia unia uskonnollisesta näkökulmasta.  Eurooppalaisia virtauksia seuraten myös 1800-luvun lopun Suomessa tunnettiin uusia teorioita, jotka antoivat unille luonnollisen selityksen yliluonnollisen sijaan.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Kuismin, Anna. 2017. Hirveä, kauhea, ihmeellinen: 1800-luvun kansanihmisten taivas- ja helvettiunet. Faravid 44 (2017), 39–58.

Sanningswännen: tidskrift för kristlig tro och werksamhet, 01.05.1889, nro 9, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850770?page=15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (luettu 17.5.2020).

Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.

Tieteellisiä näkökulmia painajaisiin ja niiden syihin

Miksi ihmisillä on ahdistavia ja pelottavia unia ja unenaikaisia kokemuksia? Tutkijat ovat esittäneet erilaisia, toisistaan eroavia teorioita ja malleja siitä, miksi näemme painajaisia. Tässä yhteydessä luodaan lyhyt katsaus tieteellisten mallien ja teorioiden pääpiirteisiin.

Sigmund Freud. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Unia tutkittaessa on tullut tavaksi lähteä liikkeelle Sigmund Freudin (1856–1939) uniteoriasta. Freudin uniteoriassa unilla oli toiveiden täyttymiseen liittyvä funktio. Painajaiset olivat kuitenkin Freudille hieman ongelmallinenkin poikkeus, eräänlainen masokistinen muunnelma unen tavanomaisesta funktiosta. Psykoanalyyttisessa tutkimussuuntauksessa on teoretisoitu, että unilla on tärkeä rooli emotionaalisessa kehityksessä ja että painajaiset heijastaisivat joko tämän funktion epäonnistumista tai muuntumista. Freudilaisen uniteorian pohjalta kehitetyt myöhemmät mallit ovat esittäneet esimerkiksi, että post-traumaattiset painajaiset muuntavat häpeää peloksi tai ovat osoitus trauman hallinnan pettämisestä.

Valtaosa nykyisistä painajaisteorioista on yhtä mieltä siitä, että unennäön pääfunktiona on unenaikainen tunnesäätely, erityisesti pelon säätely, jonka tarkoituksena on säilyttää unta eli estää herääminen. Painajaiset nähdään tällöin seurauksena tämän säätelyn epäonnistumisesta.

Monet painajaisia selittävistä malleista tarkastelevat painajaisia evoluutionäkökulmasta ja näkevät niillä olevan jonkinlaisen adaptiivisen eli eliön kelpoisuutta lisäävän funktion. Esimerkiksi Antti Revonsuon uhkasimulaatioteorian mukaan painajaisissa voidaan harjoitella suhtautumista uhkaaviin tapahtumiin. Painajaiset antavat mahdollisuuden simuloida eräänlaisessa offline-tilassa uhkaavia tapahtumia ja harjoitella taitoja, jotka ovat tarpeellisia uhkien välttämiseksi. Tällainen aktiivinen harjoittelu edistäisi uhkasimulaatioteorian mukaan selviytymistä valvetodellisuudessa ja auttaisi välttämään uhkia.

Poika näkee painajaista. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Uhkasimulaatioteoriaa on kuitenkin myös kritisoitu. Pelkkä ahdistava ja pelottava unisisältö ei tarkoita, että painajaisilla olisi evoluution kannalta merkittävä adaptiivinen funktio. Painajaisissa koetut uhat saattavat vain heijastaa ihmisen kokemuksia tämän päivittäisessä elinympäristössä ja valvetodellisuudessa. Post-traumaattisilla painajaisilla ei myöskään ole adaptiivista funktiota.

Esimerkiksi Ernest Hartmann taas on pitänyt painajaisia myös persoonallisuuskysymyksenä. Hän on esittänyt, että usein painajaisia näkevillä olisi tiettyjä luonteenpiirteitä, kuten avomielisyys, herkkyys, taiteellisuus, luovuus ja haavoittuvuus, ja että nämä olisivat herkempiä sellaisille sisäisille tapahtumille, jotka muille ihmisille eivät ole traumaattisia tai uhkaavia.

Myöhemmin Hartmann on myös tarkastellut tunnesäätelyn taustalla vaikuttavia prosesseja. Hän pitää tunnesäätelyä yhtenä painajaisten keskeisimmistä funktioista. Hartmann on esittänyt, että painajaiset kontekstualisoivat tai löytävät kuvallisen kontekstin yksilön hallitseville emotionaalisille huolenaiheille, mukaan lukien stressaaville ja traumatisoiville kokemuksille.

Nykyteorioiden mukaan painajaiset ovat siis sisäsyntyisiä ilmiöitä. Menneisyydessä painajaisten syitä on usein selitetty nykyteorioista poikkeavin tavoin niin oppineiden filosofien ja kirkonmiesten kuin tavallisen kansankin parissa. Myös nykyihmisillä voi olla näistä tieteellisistä teorioista poikkeavia käsityksiä siitä, mistä painajaiset johtuvat. Käsitykset siitä, mikä on pahojen unien ja painajaisten syynä, vaikuttavat myös siihen, miten niiden kokemiseen suhtaudutaan.

Kirjallisuutta

Nielsen, Tore & Ross Levin. 2007. Nightmares: A New Neurocognitive Model. Sleep Medicine Reviews (2007) 11, 295–310.