Painajainen sanoin ja kuvin

Pahaa unta on käsitteellistetty eri kielissä hieman eri tavoin, joskin yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Suomen kielen painajainen, joka vanhassa suomen kielessä esiintyi myös rinnakkaismuodossa painaja, viittaa olentoon, joka ahdistaa nukkujaa asettumalla hänen päälleen ja painamalla häntä. Germaanisten kielten painajaistermistö viittaa samanlaiseen olentoon, nimittäin maraan, joka piinaa nukkujia. Näin selittyvät esimerkiksi ruotsin mardröm, englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar. Nykysaksassa yleisin painajaisunta tarkoittava termi on kuitenkin Albtraum eli Alptraum. Sekin viittaa pahoja unia tuottavaan olentoon eli haltiaan (Alb tai Alp), joka asettuu maran ja suomalaisen painajaisolennon tavoin nukkujan päälle ja häiritsee painollaan hänen untaan. Samanlainen mielikuva selittää myös ranskan kielen cauchemar-sanan, joka tarkoittaa nukkujaa painavaa maraa. Norjan- ja tanskankielisellä alueella painajaisunta kuvataan sanoilla mareritt ja mareridt, jotka viittaavat maran ”ratsastamiseen” nukkujan päällä.

Vaikka yö ja pimeys on useissa kulttuureissa yhdistetty pelottaviin asioihin ja pahuuteen, edellä käsitellyistä esimerkeistä vain englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar liittävät painajaisunen ja -olennon eksplisiittisesti yöhön. Sama ajatus tavataan kuitenkin myös slaaviselta kielialueelta, jossa esiintyy muun muassa öiseen aikaan liikkuvaa pelottavaa hahmoa tarkoittava termi nocnitsa eri muunnoksineen.

Painajaisterminologian globaali tarkastelu paljastaisi epäilemättä kiinnostavia kulttuurisidonnaisia eroavaisuuksia, mutta jo tämä suppea eurooppalaisella aineistolla tehty pintaraapaisu riittää osoittamaan, että kaukanakin toisistaan asuvat väestöt ovat personifioineet pahojen unien alkuperän varsin samansuuntaisesti. Me nykyihmiset emme kuitenkaan välttämättä enää ajattele pahansuopaa myyttistä uniolentoa, vaikka käytämmekin siihen viittavia sanoja puhuessamme pahoista unista. Mutta kuten taannoisessa blogikirjoituksessani toin esiin, mara, nocnitsa ja niiden hengenheimolaiset ovat viime vuosina nousseet kauhufilmien kuvastoon ja tulleet sitä kautta takaisin laajempaan tietoisuuteen.

Oman ulottuvuutensa painajaisten käsitehistoriaan tuovat kulttuurit, joissa kirjoitetaan tai on kirjoitettu kuvamerkeillä: onko kuvasymboleilla ehkä jokin yhteys painajaisia koskeviin mielikuviin ja jos, niin millainen? Myös muinaisessa Egyptissä uskottiin, että pahojen unien taustalla olisi demonien kaltaisia olentoja. Painajaisten kuvailtiin myös asettuvan tai putoavan nukkujan päälle. Mutta egyptiläinen hieroglyfikirjoitus tuottaa ensisilmäyksellä katsottuna pienoisen pettymyksen: pahaa unta tarkoittava käsite rswt wt, jossa adjektiivi on sijoittunut pääsanan perään, on ilmaistu merkeillä, jotka vastaavat yksittäisiä äänteitä pääosin samoin kuin nykyeurooppalaiset kirjainmerkit. Ilmaus näyttää kuvamerkein kirjoitettuna harmittomalta ja suorastaan hellyttävältä pienine kananpoikineen:

rswt                                        ḏwt   

Unta tarkoittavan rswt-sanan perässä oleva  silmä, jolla ei ole äännearvoa, viittaa egyptiläisten käsittäneen, että ihminen näkee unen – siis samaan tapaan kuin suomeksi kerrotaan, että nähtiin sellainen ja sellainen uni. Viimeinen merkki, jolla silläkään ei ole äännearvoa, on kuitenkin varpunen. Faraoiden maassa varpusta ei maaniteltu hakemaan siementä, koska se teki niin muutenkin. Itse asiassa suuret varpusparvet verottivat satoa, joka tarvittiin leipien leipomiseen ja oluen panemiseen. Varpusen läsnäolo kertoi kuvakieltä ymmärtämättömällekin, että kyse oli pahasta asiasta. Pahan unen olemuksesta hieroglyfien hahmo ei kuitenkaan kerro mitään, vaikka egyptiläisten mytologia tunsi lukuisia hirviömäisiä olentoja.

Kiinalainen kuvakirjoitus sitä vastoin sisältää kiinteämmän yhteyden painajaisen kokemiseen. Selkeimmin tämä ilmenee painajaisunta ja sen näkemistä tarkoittavasta merkistä yǎn ja sen vanhemmasta variantista:

Sekä uudempaan että vanhempaan muotoon sisältyy ensinnäkin demonia, kummitusta ja pelottavaa tarkoittava merkki:

Koska useimmat kiinalaiset kirjoitusmerkit ovat aikojen kuluessa muuttaneet muotoaan, kummitusta tarkoittava merkki näyttää nykyisin kaikkea muulta kuin aavemaiselta, mutta sen taustalle kätkeytyy ihmistä muistuttava hahmo, jolla oli käärmemäinen häntä. Tuhansia vuosia sitten sen alkumuoto näytti tällaiselta, selvästikin nykyhahmoaan pelottavammalta:

Painajaisunta tarkoittavan merkin osana nähdään myös painamista tarkoittava merkki tai :

Siinä neljä eri symbolia painaa alas merkkiä, joka symboloi maata ja maaperää:

Ajatus on siis pohjimmiltaan samanlainen kuin eurooppalaisilla kielialueilla. Kiinassakin on terminologian kautta kerrottu painajaisunesta se olennaisin eli ruumiillinen kokemus ahdistavasta painosta.

Kiinan kielessä on muitakin painajaisia tarkoittavia sanoja, kuten è mèng, sananmukaisesti ’paha uni’. Kirjoitusmerkeillä termi voidaan kirjoittaa useilla tavoilla, esimerkiksi

Pahuus on monitahoinen ilmiö, joten on ymmärrettävää, että sitä voidaan kuvata useilla symboleilla: Ensimmäisen version taustalla on ehkä surullisia kasvoja esittävä jadenaamio, joskin toisen tulkinnan mukaan kyseessä olisikin kuningasta esittävä merkki, jota piirittää (?) neljä suuta:

Toinen, vaihtoehtoinen painajaista tarkoittava symboli koostuu hautaa ja sydäntä tarkoittavista merkeistä

Kolmannessa versiossa sydämen merkki yhdistyy merkkiin, joka oli haudan symbolin toisinto. Sillä voi olla useita täysin eri merkityksiä käyttöyhteydestä riippuen:

Molempia yhdistää äännearvo tai , joka tuo ne lähelle painamisen (ja sen kokemisen) käsitettä.

Unta tarkoittavien kirjoitusmerkkien osana nähdään kuunsirppiä esittävä merkki:

Tällä merkillä viitataan muun muassa auringonlaskuun ja yöhön. Sen yllä nähdään keskimmäisessä versiossa merkki, jonka taustalla on tuhansia vuosia vanha kuva vuoteella makaavasta, käsiään heiluttelevasta ihmisestä:

Varhaisemmissa kirjoituksissa nukkuva ihminen ja hänen vuoteensa piirrettiin pystyasentoon, kunnes se käännettiin normaaliin horisontaaliin nukkumisasentoon, johon keskimmäisessä versiossa nähtävä merkki viittaa.

Uudemmissa versioissa unissaan liikkuvan nukkujan on korvannut metsää tarkoittava merkki

Yhdistelmä voidaan tulkita eri tavoin, kuten viittaukseksi illankoittoon: aurinko laskee metsän taakse ja hämärä laskeutuu. Mutta metsä voidaan ymmärtää myös symbolina tilalle, jossa ihminen on tutun ympäristönsä ulkopuolella.

Kiinalainen merkistö tarjoaa kiinnostavan esimerkin kuvakirjoituksesta, jossa merkit itsessään välittävät tietoa uniin ja painajaisiin liitetyistä mielikuvista. Jokapäiväisessä käytössä niillä kirjoittavat ja niitä lukevat tuskin kuitenkaan tulevat ainakaan tietoisesti ajatelleeksi merkkien taustoja yhtä vähän kuin nykysuomalainen ajattelee savupirtteihin ja navettoihin hiipivää kummajaista painajais-sanaa käyttäessään.

Kirjallisuutta:

Alexandre Baratta, Luisa Weiner, Luisa & Olivier Halleguen, Le cauchemar: histoire du concept, données cliniques et implications sociétales. L’Information psychiatrique, 2010, Vol.86 (1), 73–78.

Li Hongjing & Darren Lu, (Mèng): Origin of a Dream. Beijing 26.11.2020. https://www.pressreader.com/china/beijing-english/20201126/281874415961215

Sing-Chen Lydia Chiang, Collecting the Self: Body and Identity in Strange Tale Collections of Late Imperial China. Sinica Leidensia, no. 67. Leiden and Boston: Brill 2005.

Kasia Szpakowska, Nightmares in Ancient Egypt. Teoksessa Le cauchemar dans l’Antiquité: Actes des journées d’étude de l’UMR 7044 (15–16 Novembre 2007, Strasbourg, toim. Jean-Marie Husser, Alice Mouton. Paris: France de Boccard, 2010, 21–39.

Kirjoituskutsu: Menneisyyden rauhattomat unet

Pahat tai ahdistavat unet ja unihäiriöt ovat kansallisesti ja kansainvälisesti nousussa olevia tutkimusaiheita, joita käsitellään usealla tieteenalalla. Historiallinen Aikakauskirja julkaisee numerossa 4/2022 menneisyyden pahoille unille ja painajaiskokemuksille omistetun teemaosion. Suomen Akatemian rahoittama Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektimme osallistuu sen toimittamiseen.

File:Johann Heinrich Füssli - The Nightmare - WGA08332.jpg
Henry Fuseli (1741–1825): The Nightmare (1781). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Teemaosiossa on tarkoitus julkaista artikkeleita, jotka käsittelevät menneisyyden ihmisen pahoja unia ja painajaiskokemuksia. Aikakautta tai maantieteellistä aluetta ei ole määritelty, vaan olennaista on se, että artikkeli valottaa menneisyyden ihmisten suhdetta levollisen unen rikkoneisiin ilmiöihin. Artikkeli voi käsitellä esimerkiksi painajaisen kokemusta, ahdistavien unien teemoja ja niiden suhdetta aikalaistodellisuuteen, pahoille unille annettuja aikalaisselityksiä tai käytäntöjä ja keinoja pahojen unien välttämiseen tai niiltä suojautumiseen.

Jos haluat osallistua teemaosioon, lähetä viimeistään 1.9.2021 aiheestasi osoitteeseen kirsi.kanerva(at)helsinki.fi  lyhyt kuvaus, jossa kerrot myös artikkelisi työnimen ja keskeisen kysymyksenasettelun.

Valinnoista ilmoitetaan 15.9.2021. Artikkelit laaditaan Historiallisen Aikakauskirjan kirjoitusohjeiden mukaisesti. Enimmäismitta on 50 000 merkkiä välilyönteineen ja alaviitteineen.

Artikkelikäsikirjoitukset lähetetään toimittajille viimeistään 28.2.2022, minkä jälkeen ne läpikäyvät vertaisarvioinnin. Lopulliset versiot lähetetään toimittajille viimeistään 1.9.2022. Numero 4/2022 ilmestyy joulukuussa 2022.

Yrttejä pahoihin uniin

Nykylääketiede tarjoaa jatkuvista ahdistavista painajaista kärsiville erilaisia hoitomahdollisuuksia lääkkeistä terapiaan. Menneisyyden ihmisetkään eivät välttämättä alistuneet painajaisten ja pahojen unien kiusaamaksi, vaikka vastaavia hoitomuotoja ei ollutkaan saatavilla. Apua vaivaan on voitu etsiä vaikkapa aikalaislääketieteen keinoista kysymällä hoidoksi sopivasta yrtistä tai lääkkeestä paikalliselta parantajalta, jolla kenties oli tietoa ja reseptejä tällaisten lääkkeiden valmistukseen. Jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteestä tunnettiin muutamia kasveja, joiden katsottiin auttavan painajaisten ja pahojen unien vaivaamia nukkujia. Tieto näistä yrteistä levisi sittemmin keskiajalla latinankielisinä teoksina myös muualle Eurooppaan ja hieman myöhemmin myös kansankielillä yrtti- ja reseptikirjoissa, jotka pohjautuivat tai ammensivat antiikin oppineiden teoksista, mutta sisälsivät usein elementtejä myös paikallisesta perinteestä ja siinä käytetyistä parantamistavoista.

File:ViennaDioscoridesPlant.jpg
Mustaherukka. Sivu 500-luvulta peräisin olevasta koodeksista Wiener Dioskurides. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Osa keskiaikaisissa lääke- ja yrttikirjoissa mainituista yrteistä tai niitä yhdistelevistä resepteistä on kuvausten perusteella ollut tarkoitettu unihalvauksen hoitoon. Toisia taas on suositeltu uniin, jotka nykytermein määriteltäisiin painajaisiksi tai pahoiksi uniksi.

Pionin (paeonia officinalis) uskottiin loistavan öisin, minkä vuoksi se liitettiin kuuhun ja sitä käytettiin hoitona tauteihin, joihin kuun katsottiin vaikuttavan. Tällaisia olivat esimerkiksi kuuhulluus ja siihen usein liitetty epilepsia, joka taas jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä oli nähty sairautena, joka saattoi ilmetä myös ahdistavina unikokemuksina. Osassa reseptejä ohjeistettiin käyttämään pionia amuletin tapaan. Esimerkiksi eräässä provencelaisessa oksitaaninkielisessä reseptikokoelmassa (1200- tai 1300-l.) neuvotaan sitomaan kuuhullulle pioni kaulaan.

File:Paeonia officinalis.JPG
Paeonia officinalis (1600-l.). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Joissain resepteissä ohjeistettiin myös nauttimaan tätä erittäin myrkyllistä kasvia sisäisesti. Esimerkiksi kreikkalaissyntyinen, keisari Neron aikaisen Rooman armeijassa toiminut lääkäri ja kasvitieteilijä Pedanius Dioskorides (n. 40–90 jKr.), jonka alkujaan kreikankielinen ja sittemmin 500-luvulla latinaksi käännetty De materia medica sisälsi tietoa noin kuudestasadasta tuolloin tunnetusta lääkekasvista ja niistä saatavista lääkeaineista, suositteli unihalvausta vastaan viidestätoista pionin siemenen mustasta jyväosasta tehtyä käytettä: kun sitä joi hunajaveteen tai viiniin sekoitettuna, auttoi se nukkujaa vaivaavan incubus-olennon aiheuttamaan tukehtumisen tunteeseen (suffocations ab incubis).

File:Betonica officinalis.jpg
Stachys officinalis. Kuvitusta teoksessa Friedrich Losch, Kräuterbuch. Unsere Heilpflanzen in Wort und Bild (1914). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Rohtopähkämö (stachys officinalis) oli sekin monikäyttöinen yrtti. Esimerkiksi keskiajan walesilaisessa perinteessä rohtopähkämöä juomalla tai pitämällä sen lehtiä kaulansa ympärillä saattoi ylipäätään estää unia. Todennäköisesti hoidolla oli tarkoitus suojautua juuri ahdistavia unia vastaan. Rohtopähkämön uskottiin ylipäätään suojaavan kaikenlaisilta pahoilta olioilta, kuten haltioilta ja demoneilta, ja niiden aiheuttamiksi katsotuilta vaivoilta, mukaan lukien painajaiselta.

Edellä mainittu Dioskorides katsoi rohtopähkämön suojaavan sekä sielua että ruumista. Heti sen jälkeen Dioskorides jatkaa yrtin tehoavan unissakävelyyn ja ahdistavia unia vastaan (et gravibus somnis adverstur). Rohtopähkämöllä on katsottu yleisestikin olevan suojaavia vaikutuksia, ja sitä on voitu käyttää myös amuletin tapaan, ei pelkästään lääkkeenä nautittuna.

File:Stachys officinalis 01.jpg
Stachys officinalis. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Niin kutsuttu ”anglosaksinen yrttikirja”, joka laadittiin Brittein saarilla 1000-luvun alkupuolella ja pohjautui 400-luvulla laadittuun Pseudo-Apuleuiksen yrttejä käsittelevään teokseen, mainitsee, että rohtopähkämö suojaa pelottavilta näyiltä ja unilta (egeslicum gesihðum & swefnum). 1400-luvulta peräisin olevassa englantilaisessa yrttikirjassa ohjeistettiin suojautumaan painajaisia ja harhanäkyjä vastaan tekemällä seppele rohtopähkämöstä ja ripustamalla se kaulan ympärille nukkumaan mennessä; tällöin nukkujaa auttoi tämän ympärillä halki yön säilyvä rohtopähkämön aromi.

Rautayrttiä (verbena officinalis) pidettiin jo antiikissa pyhänä yrttinä (sacra herba), jolla katsottiin olevan puhdistava vaikutus. Esimerkiksi Dioskorideen mukaan sitä käytettiin amulettina puhdistautumisrituaaleissa. Rautayrtin katsottiin myös tehoavan yleisesti kuumeisiin, jotka nykytietämyksen valossa voivat nekin aiheuttaa ahdistavia unia. Kasvia käytettiin myös epilepsian hoitoon, ja sen katsottiin tehoavan myös myrkkyihin ja paholaista vastaan. Kasvin hyvää tekevän vaikutuksen katsottiin kenties piilevän sen rennoksi ja hyväntuuliseksi tekevässä vaikutuksessa: esimerkiksi Dioskorides väitti, että rautayrtti tekee vieraat iloiseksi. Näin katsoi myös roomalainen oppinut Plinius vanhempi (23–79 jKr.), joka käsitteli kasveja ja niistä saatavia lääkeaineita vielä Dioskoridestakin laajemmin teoksessaan Naturalis historia (”luonnonhistoria”): rautayrtti teki hyväntuuliseksi, kun sitä ripoteltiin vaikkapa pidoissa tarjottaviin ruokiin.

File:Verbena officinalis Sturm22.jpg
Verbena officinalis. Jacob Sturmin kuvitusta teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1697). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Edellä mainitussa oksitaaninkielisessä reseptikirjassa suositeltiin rautayrttiä erityisesti ahdistaviin uniin:

Hänelle, joka kärsii yöllisistä painajaisista: kerää pienenevän kuun viidentenä päivänä rautayrtti ja aseta nukkuvan pään päälle.” (Suom. Susanna Niiranen)

Varhaisissa yrttikirjoissa on myös mainintoja kasveista, jotka vastaavasti aiheuttivat pahoja unia. Dioskorides esimerkiksi mainitsee kasvin nimeltä pyknokomon, jonka on katsottu viittaavan villibasilikaan: Dioskorideen mukaan sen siemenistä tehty keite juotuna pieninäkin annoksina ”tekee unista levottomia ja raskaita” (turbulenta ac gravia facit somnia). Kiertokasveihin kuuluva smilax laea taas aiheutti Dioskorideen mukaan ”monia levottomia unia” (insomnia multa et turbulenta), jos sen kolmestakymmenestä siemenestä ja villakkokasvien sukuun kuuluvasta dorychium-kasvista tehtyä juomaa nautittiin. 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa säilynyt kymrinkielinen Meddygon Myddvay opasti, miten purjo saa aikaan sen, että höyryt nousevat vatsasta päähän ja haittaavat näkemistä. Näin niinkin harmiton kasvis kuin purjo aikaansai tekstin laatijan mukaan pelottavia unia, jollei ennen purjoa syöty salaattia tai unikkoa purjon vaikutusta hillitsemään.

File:Illustration Allium scorodoprasum and Allium porrum0.jpg
Allium porrum. Kuvitusta teoksessa Otto Wilhelm Thomé, Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Yrttikirjojen ja reseptioppaiden ohjeistukset oli todennäköisesti tarkoitettu varoitukseksi. Ne herättävät kuitenkin myös kysymyksen, olisiko kyseisiä yrttejä kenties käytetty joskus pahassa tarkoituksessa aikaansaamaan painajaisia vaikkapa pahimmalle vihamiehelle.

Tarkasteltaessa keskiaikaisissa ja sitä varhaisemmissa teksteissä mainittuja kasveja on kuitenkin muistettava, että ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné (1707–1778) kehitti nykyisin tuntemamme kasvitaksonomian perusteet vasta 1700-luvulla, eikä kreikan ja latinan kielessä tai keskiajan kansankielissä ollut vielä olemassa standardoitua kasvinimikkeistöä.  Kirkon ja luostarien kautta esimerkiksi pohjoiseen Eurooppaan levisi myös sellaisia lääkinnällisiä kasveja, joita ei vielä tunnettu tai jotka eivät siis olleet kotoperäisiä lajeja.

File:Carl von Linné.jpg
Alexander Roslinin maalaus Linnéstä vuodelta 1775. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Keskiaikaisissa teksteissä tekstin kopioija tai kääntäjä ei välttämättä ole tunnistanut alkuperäistekstissä mainittua kasvia, jos sitä ei tunnettu hänen omassa kulttuurissaan tai hän ei vielä itse ollut tutustunut siihen. Kääntäessään tekstiä latinasta kansankielelle kirjuri on saattanut alkuperäisen kasvinnimen asemesta merkitä jonkin tuntemansa paikallisen kasvin. Samalla kasvilla saattoi myös paikallisesti olla toisistaan poikkeavia nimiä. Siksi varhaisissa yrtti- ja lääkekirjoissa mainittuja kasveja ei välttämättä pystytä aina luotettavasti tunnistamaan. Vanhoja yrtti- ja reseptikirjoja lukiessa tulisikin muistaa tämä ja se, että monet menneisyydessä lääkintään käytetyt kasvit ovat itse asiassa tappavan myrkyllisiä tai aiheuttavat nautittuina vakavia sisäelinvaurioita, kuten maksavaurioita.

Kirjallisuutta

Bonser, Wilfrid. 1963. The medical background of Anglo-Saxon England: A study in history, psychology, and folklore. (Wellcome Historical Medical Library. Publications. new ser.; 3). London: Wellcome Historical Medical Library.

Cockayne, O. (toim.). 1864–1866. Leechdoms, wortcunning and starcraft of early England, Vol 1–3: Being a collection of documents…illustrating the history of science in this country before the Norman conquest (Chronicles and memorials of Great Britain and Ireland during the middle ages). London: Longman, Green, Longman, Roberts and Green.

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: Matters of Belief, Health, Gender and Identity. Woodbridge: Boydell Press.

Niiranen, Susanna. 2014. Reseptejä mielen vaivoihin. Teoksessa Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.), Hyvä elämä keskiajalla. Helsinki: SKS.

Niiranen, Susanna. 2014. Mental Disorders in Remedy Collections. A Comparison of Occitan and Swedish Material. Teoksessa Sari Katajala-Peltomaa & Susanna Niiranen (toim.), Mental (Dis)Order in Later Medieval Europe. Brill.

Pughe, J., & Williams, J. (1861). The physicians of Myddvai = Meddygon Myddfai: Or the medical practice of the celebrated Rhiwallon and his sons, of Myddvai, in Caermarthenshire, physicians to Rhys Gryg, lord of Dynevor and Ystrad Towy, about the middle of the thirteenth century. Llandovery & London: Roderic, Longman.

Sprengel, Kurtius & Knobloch, K. (toim.). 1829. Pedanii Dioscoridis Anazarbei De materia medica libri quinque: Ad fidem codicum manuscriptorum, editionis Aldinae principis usquequaque neglectae, et interpretum priscorum textum recensuit, varias addidit lectiones, interpretationem emendavit, commentario illustravit / Curtius Sprengel … (Medicorum graecorum opera quae exstant; v. 25-26). Lipsiae: Prostat in officina librarian Car. Cnoblochii.

Weil, Martha S. 1988. Magiferous Plants in Medieval English Herbalism. Julkaisematon maisteritutkielma, University of Kansas.

 

Painajaismaiset unet antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä

Antiikin Kreikassa niin pelottavat kuin myönteisetkin unisisällöt tulkittiin usein jumalien lähettämiksi, tietoa tuoviksi ja tulevia ennustaviksi uniksi. Antiikin kreikkalainen lääketiede ei täysin kiistänyt tätä unien jumalallista alkuperää, mutta aikalaislääkäreille ahdistavat unisisällöt olivat ennen kaikkea tärkeä nukkujan terveydentilasta kertova tietolähde.

File:Medicine aryballos Louvre CA1989-2183 n2.jpg
Lääkäri hoitaa potilasta (n. 480-470 eKr.) Kuvalähde: Wikimedia Commons

Unilla oli tärkeä rooli jo varhaisessa antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä. Niin kutsutuissa hippokraattisen koulukunnan teksteissä, joista osa on yhdistetty aikalaislääkäriin nimeltä Hippokrates (n. 460 eKr.–n. 375 eKr.), nukkuminen ylipäätään esitetään tärkeänä terveyden ylläpidolle. Sekä uni että unettomuus saattoivat olla enne tai oire sairaudesta. Lääkärin tehdessä diagnoosia olivat hänen mielenkiintonsa kohteena niin nukkumisen laatu ja määrä kuin myös unien kesto ja sisältö. Kaikki niissä havaitut merkit ja poikkeavuudet saattoivat sekä enteillä sairautta että olla sen oire.

Unien sisällön merkitystä korostavan näkemyksen taustalla vaikutti käsitys siitä, että nukkumisen aikana keholliset aistit eivät toimineet eivätkä siksi voineet tuoda tietoa kehon ulkopuolelta. Sielun katsottiin kuitenkin tässä tilassa olevan aktiivinen ja huolehtivan kaikista kehon toimista. Sielu oli tietoinen toimistaan ja myös kaikista niistä toimista, joita se valvetilassa suoritti yhdessä kehon kanssa. Unien sisältämien symbolien katsottiin olevan seurausta sisäisistä aistimuksista. Niiden katsottiin siksi voivan kertoa nukkujan kehollisesta terveydestä. Uni oli sielun puhetta nukkujalle: sielu saattoi varoittaa nukkujaa orastavista ongelmista kuten sairaudesta. Sairaudet olivat ajalle tyypillisen, humoraalioppina tunnetun käsityksen mukaan seurausta neljän ruumiinnesteen – keltaisen sapen ja mustan sapen, veren sekä flegman eli liman – epätasapainosta. Nämä ruumiinnesteiden epätasapainotilat taas saattoivat olla seurausta ihmisen vääränlaisesta ruokavaliosta tai tavoista tai hänen mielentilastaan.

File:HSAsclepiusKos retouched.jpg
Hippokrates (vas.) tervehtii Kosin saarelle saapuvaa Asklepiosta (kesk.). Mosaiikki n. 100-200-l. jKr. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Lääkärin näkökulmasta unet saattoivat olla oire ja merkki ruumiinnesteiden epätasapainotilasta tai jopa alkavasta sairaudesta. Esimerkiksi eräässä terveydenhoitoa käsittelevässä tutkielmassa kerrotaan, että unet, joiden sisältö seurasi nukkujan valvetilan toimintaa ja ajatuksia, merkitsivät terveyttä ja olivat hyväksi nukkujalle. Sellaiset unet, jotka olivat nukkujan päivittäisen toiminnan ja ajattelun vastaisia, olivat pahasta ja kertoivat ruumiinnesteiden epätasapainosta. Kehon epätasapainotila esti tällöin sielua kokemasta uudelleen päivänaikaisia tapahtumia ja ajatuksia. Lääkärin tehtävänä oli tällöin pyrkiä siihen, että saavutettaisiin ruumiinnesteiden tasapaino. Parannuksena tiettyjen ruumiinnesteiden liiallisuuteen tai vähäisyyteen suositeltiin esimerkiksi liikuntaa ja tietynlaista ruokavaliota.

Kyseisessä tekstissä lääkärille annetut ohjeet unisymbolien ymmärtämiseen muistuttavat unikirjojen tulkintaoppaita.  Erilaiset unisymbolit, kuten esimerkiksi taivaankappaleet ja luonnonilmiöt, voivat eri tavoin ilmentyessään kertoa sekä terveydestä että sairaudesta. Kuolleiden näkeminen unessa taas ei välttämättä ollut paha merkki, paitsi jos edesmennyt ilmestyi alastomana ja pesemättömänä tai pukeutuneena mustaan. Pelkoa herättävät unet, kuten hirviöiden näkeminen unessa, tai kun nukkuja pakeni unessaan kauhuissaan, sekä oletettavasti ahdistusta tai pelkoa aiheuttaneet unet, kuten kokemukset siitä, että joutui aseellisen hyökkäyksen kohteeksi tai näki asein varustautuneen vihollisen, olivat kaikki merkki eriasteisesta vaarallisesta sairaudesta.

Pelkoa ja kauhua nukkujassa herättävät unet ja painajaismaiset unet liitettiin usein kuumeisiin.  Tällaiset voimakkaana pelkona, kauhuna ja ”tyhjien näkyjen” houreina oireilevat painajaismaiset unitilat yhdistettiin myös hulluuteen sekä epilepsiaan eli ”pyhään tautiin”, jonka otaksuttu jumalallinen alkuperä antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä kuitenkin kiistettiin. Sen sijaan epilepsia nähtiin luonnollisena, parannettavissa olevana tautina, joka ilmeni esimerkiksi aikuisilla erityisesti talvisin, jolloin myös kroonisia kuumeita esiintyi enemmän, ja oli seurausta aivojen liiasta kosteudesta ja niiden äkillisestä kuumenemisesta.

Ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina kreikkalainen lääkäri Galenos (129–n. 200/216) piti hänkin unia tärkeinä ja korosti niiden huomioimista osana hoitoa. Unet olivat hänelle kuitenkin paitsi lääketieteellisiä unia myös jumalallisia unia, joiden kautta hän saattoi saada tietoa koskien vaikkapa lääkärintoimeen liittyviä toimenpiteitä.

File:Galenoghippokrates.jpg
Galenos ja Hippokrates seinämaalauksessa (Anagni, Italia, 1100-l.). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Hippokraattisen koulukunnan teksteissä esitellyn kahden erilaisen unityypin sijaan Galenos katsoi unia aikaansaavia mekanismeja olevan useita. Nukkumisen aikana sisäänpäin suuntautunut sielu muodosti itse tai vastaanotti kuvia monista eri lähteistä, kuten valvetilan ajatuksista. Osa unista oli näiden ajatusten uudelleenilmenemistä, osa taas vain kuvia, joissa toistettiin samoja asioita, joita päivälläkin tehtiin. Osa unista johtui sielun omasta kyvystä ennustaa asioita, tai unet saattoivat olla tietoa, joka vastaanotettiin Asklepios-jumalalta – jonka seuraaja Galenos itsekin oli. Osa unista taas johtui kehosta, jolloin unikuvien muodostuminen oli riippuvaista ruumiinnesteiden tilasta tai esimerkiksi siitä, mitä ihminen oli syönyt ennen nukkumistaan, tai kehon nukkumisen aikaisesta tilasta. Jos nukkuja esimerkiksi paleli unensa aikana, ei kyse välttämättä ollut kehon terveydentilasta, esimerkiksi jos potilas oli ennen nukkumistaan syönyt jotain flegmaa sisältävää ruokaa. Useimmiten unia tulkittiin kuitenkin analogisesti eli lumi tai ukkosmyrskyt kylmänä ja kosteana viittasi liialliseen flegman eli liman määrään ja tuli taas kuumana ja kuivana koleerisuuteen eli liialliseen keltaisen sapen määrään. Kuumista lähteistä ja kylvyistä uneksuminen taas kertoi nousevasta kuumeesta, ja sumusta, savusta ja syvästä pimeydestä uneksuminen oli merkki melankoolikon mustasta sapesta (kylmä ja kuiva).

Erityisesti lasten pahojen unien osalta Galenos huomioi pelottavan unisisällön yhteyden vatsaan ja siellä olevien ruumiinnesteiden laatuun, joka oli seurausta syödystä ruoasta ja liittyi erityisesti ahmattiuteen. Vatsassa painavien ja kalvavien huonojen nesteiden vaikutuksesta niin lapset kuin aikuisetkin saattoivat nähdä pelottavia unia tai nukkua muuten rauhattomasti, kun nesteistä nousevat huurut haittasivat näkökykyä.

Antiikista juontuva neljän ruumiinnesteen malli tunnettiin Euroopassa myös myöhempinä vuosisatoina, mutta varsinaiseen lääketieteen keskiöön antiikin lääkäreiden havainnot nousivat uudelleen vasta myöhemmin keskiajalla, kun arabioppineitten säilyttämiä Galenoksen tekstejä alettiin kääntää latinaksi. Humoraalioppi säilyi vaikutusvaltaisena myös myöhemmin, ja unia tulkittiin sen pohjalta esimerkiksi pohjolassa vielä 1700-luvun lopullakin.

File:Fragment of bas-relief in the from of a temple. Wellcome M0004635.jpg
Asklepios hoitaa tyttöä. Kipsivalos alkuperäisestä temppelin reliefistä Ateenassa. Kuvalähde: Wikimedia Commons/Wellcome Collection

Kirjallisuutta

Adler, S. (2011). Sleep paralysis: night-mares, nocebos, and the mind-body connection. Rutgers University Press.

Askitopoulou, H. (2015). Sleep and Dreams: From Myth to Medicine in Ancient Greece. Journal of Anesthesia History, 1(3), 70–75.

Laios, K., Moschos, M. M., Koukaki, E., Vasilopoulos, E., Karamanou, M., Kontaxaki, M. I., & Androutsos, G. (2016). Dreams in ancient Greek Medicine. Psychiatrike = Psychiatriki27(3), 215–221.

Oberhelman, Steven M. 1993. Dreams in Graeco-Roman Medicine. Teoksessa Wolfgang Haase & Hildegard Temporini (toim.), Aufstieg und Niedergang der Römischen Welt (ANRW): Rise and Decline of the Roman World. Geschichte und Kultur Roms im Spiegel der neueren Forschung, Teil II: Principat. Band 37: Philosophien, Wissenschaften, Technik. Berlin & New York: Walter de Gruyter, 121–156.

 

Painajaisia silmästä silmään

 

 

 

 

 

 

 

Projektimme viimetalvinen painajaiskokemuskeruu tuotti myös vastauksia, joissa kerrottiin, miten kauhuelokuvien katsominen tuotti joillekuille painajaisia. Jotkut myös kertoivat jättämänsä katsomatta liian pelottavia ja ahdistavia elokuvia ja tv-ohjelmia juuri painajaisia välttääkseen. Koska itse muistan näkemiäni unia ani harvoin enkä juuri koe painajaisia, ainakaan niin, että muistaisin asian, päätin uteliaana kokeilla, miten kauhuelokuvien säännöllinen katsominen vaikuttaisi omaan unimaailmaani. Sen vuoksi katsoin alkusyksyn aikana noin neljänäkymmenenä peräkkäisenä iltana ennen nukkumaanmenoa jonkin kauhuelokuvan. Tulokset jäivät laihoiksi: en muista ainuttakaan unta kyseiseltä ajanjaksolta. Koin myös nukkuneeni joka yö kuin tukki.

Kun sitten kollega Kaarina Koski edellisessä blogikirjoituksessa käsitteli juuri kauhuelokuvien tuottamia painajaiskokemuksia, päätin – niin historiantutkija kuin vain olenkin – tarkastella kauhuelokuvia ja niiden tapaa kuvata pahoja unia ja myyttisiä uniolentoja. Katsomieni elokuvien joukossa oli nimittäin useita sellaisia, jotka käsittelivät painajaisunia, unihalvauskokemuksia ja niihin liittyvää mytologiaa. Kyse ei ollut sattumasta, vaan siitä, että elokuvia valitessani huomasin antavani etusijan sellaisille, jotka liittyivät otsikon tai juonitiivistelmän perusteella projektimme aihepiiriin. Havaitsinkin elokuvien tulkinnoissa ilmeisiä yhteyksiä niihin käsityksiin, joita uniin liittyvä kansanperinne samoin kuin esimodernista ajattelusta kertovat lähteet välittävät.

Heti alkuun on kuitenkin todettava, että päällimmäinen kuva 2000-luvun englanninkielisistä kauhuelokuvista on käsikirjoitusten luvattoman heikko taso. Kauhuelokuvagenre tuntuu lepäävän aika primitiivisten audiovisuaalisten tehokeinojen varassa eli katsojaa säikytellään varjoilla, pimeillä huoneilla sekä musiikki- ja ääniefekteillä. On kieltämättä jännittävää katsoa, kun ulkonäöltään hirviömäinen olento lähestyy piinallisen hitaasti vuoteessa nukkuvaa tai kylpyammeessa torkkuvaa suojatonta ihmistä, mutta yhdessäkään katsomassani elokuvassa juoni ei kestä kriittistä tarkastelua. Hyvistä käsikirjoittajista on ilmeisesti pulaa tai sitten elokuvantekijöillä ei ole hääppöinen kuva nykyihmisen kyvystä loogiseen toimintaan. Ehkä oma tympääntymiseni epärationaalisiin juonikuvioihin selittää, miksi elokuvien katsomisen vaikutus jäi omassa unimaailmassani olemattomaksi.

Kun puhutaan painajaisia käsittelevistä elokuvista, monelle lienee tutuin vuonna 1984 ensi-iltansa saanut silpomisjännäri Painajainen Elm streetillä, alkuperäiseltä nimeltään A Nightmare on Elm Street. Siinähän elävältä poltettu lastenmurhaaja Freddy Krueger ottaa nukkuvia amerikkalaisteinejä hengiltä varsin värikkäillä tavoilla. Uni toimii väylänä, jonka kautta pahan ihmisen sielu tai haamu pääsee jatkamaan kauheuksiaan valvemaailmassa. Käsitys on samankaltainen kuin esimodernin ajan ihmisten tulkinnoissa unen ja todellisuuden häilyvästä rajasta

  • Painajainen Elm streetillä ­-elokuvan suosio johti usean elokuvan mittaiseen sarjaan, joissa ajatusta valvemaailmaan realisoituvasta unihahmosta hyödynnettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sama ajatus on läsnä monessa tuon elokuvakaanonin ulkopuolisessa elokuvassa. Sellaisia ovat muun muassa After She Wakes (2019), Be Afraid (2017), Dead Awake (2016), Dreamkatcher (2020), Mara (2018), The Nightmare (2015), Sleep Paralysis (2004), Slumber (2017) ja Sweet Dreams eli The Figment (2018). Monessa muussakin kauhuelokuvassa uni ja todellisuus sekoittuvat tai elokuvissa on vähintäänkin yksi kohtaus, jossa nukkuva ihminen kokee painajaisunen tai painajaismaisen hallusinaation, ikään kuin varoituksena tai enteenä odottavista hirveyksistä, mutta edellä mainitut elokuvat keskittyvät kuvaamaan painajaiskokemuksia, painajaisolentoa, unihalvausteemaa tai kaikkia näitä. The Nightmare eroaa muista siinä, että se esitetään dokumentaarina, joka pohjautuu autenttisiin unihalvauskokemuksiin.

Unihalvaushan on tila, jossa ihminen tiedostaa ympäristönsä tapahtumia mutta ei kykene liikuttamaan kehoaan. Tilaan voi liittyä aistihavaintoja pahan läsnäolosta tai pelottavan olennon asettautumisesta nukkujan päälle, sananmukaisesti painamaan häntä. Unihalvaukseen voikin yhdistyä myös kokemus hengitysvaikeuksista. Lapsena koin muutaman kerran unihalvauksen, mutta ilman mielikuvia outojen olentojen läsnäolosta. Yhden kerran koin unihalvauksen päiväsaikaan, kun ilmeisesti torkahdin automatkalla. Muu perhe istui siinä ympärilläni. Muistan kokeneeni unihalvauksen joka kerran ahdistaviksi, koska en uskaltanut antaa periksi väsymyksen tunteelle, vaan kamppailin itseni hereille.

Aikuisiällä olen kerran ”nähnyt” painajaisolennon, ”herättyäni” yöllä keskimääräistä rasittavamman päivän jälkeen. Sillä oli musta ihmismäinen ruumis ja ilmeettömät vitivalkoiset ihmismäiset kasvot aivan minun kasvojeni päällä, kun se lepäsi päälläni, mutta siihen ei mielestäni yhdistynyt unihalvausta enkä ennättänyt kokea näkyä pelottavaksi, koska se katosi niin nopeasti ja koska aihepiiriä tuntevana tajusin heti, mistä oli kysymys. Projektimme keräämistä kokemuksista välittyy kuitenkin se, että unihalvauskokemus samoin kuin paha uni saattaa jättää kokijalleen pitkäaikaisen pelon ja ahdistuksen tunteen, ja ymmärrän sen hyvin. Myös läpikäymäni aineistot 1400–1600-luvuilta antavat ymmärtää, että painajaiset ja unihalvauskokemukset yhdistettiin usein paholaiseen tai noituuteen.

Elokuvantekijät toistavat siis ikiaikaisia, universaalissa kokemusperinteessä esitettyjä tulkintoja ja mielikuvia uni- ja valvemaailman rajan häilyvyydestä samoin kuin pahojen unien ja unihalvauksen yliluonnollisesta alkuperästä. Useassa elokuvassa vilahtaa Henri Fuselin vuonna 1781 maalaama kuuluisa painajaisolentoa esittävä kuva. Lisäksi saatetaan näyttää muitakin painajaisaiheisia taideteoksia, ja elokuvan päähenkilö, joka saatetaan kuvata autuaan tietämättömäksi unihäiriöistä, pannaan googlaamaan lisätietoa unihalvauksesta ja sen aiheuttavista kansaperinteen tuntemista olennoista. Unihalvausta itseään kuvataan sovinnaiseen tapaan tilana, jossa nukkuja ei kykene liikuttamaan kehoaan mutta jossa hän on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Joissain elokuvissa nukkujan silmät avautuvat unihalvauksen ajaksi, mikä tietysti lisää kuvauksen dramaattisuutta, kun puolustuskyvytön ihminen joutuu seuraamaan luokseen hiipivän uniolennon liikkeitä.

Tavallisin painajaiskokemusten uhri on näissä elokuvissa nainen tai lapsi. Myös miehiä kuvataan painajaisten ja unihäiriöiden uhreina, mutta harvemmin ja he ovat vain sivuhenkilöitä. Elokuvien markkinointiin valmistetuissa julisteissakin toistuvat nais- ja lapsihahmot.

Yleiseurooppalaisessa, ei täysin kristinuskon dogmien mukaisessa perinteessä myös painajaisolento on usein mielletty naispuoliseksi, ja se on tunnettu lännessä nimellä mara ja idässä nimellä nocnitsa tai jollain näiden nimien toisinnoilla. Katsomistani elokuvista Dead Awake ja Mara sekä jossain määrin Slumber perustavat painajaiskuvauksensa juuri tähän uskomusperinteeseen.

Be Afraid sitä vastoin kuvaa yhden uniolennon asemesta useampia tai ainakin kahta hirviötä, jotka jostain syystä majailevat hylätyssä rautatietunnelissa. Toki tässäkin voidaan halutessa nähdä yhteyksiä kansanperinteen, nimittäin kuvitelmiin peikoista, jotka kaappaavat ihmisiä ja varsinkin lapsia vuoren sisään. Be Afraidin kammotukset ovatkin enemmän kiinnostuneita lapsista, ja sama painotus näkyy Dead Awakessa, Dreamkatcherissa ja Slumberissa.

Be Afraidin johtava hirvitys kuvataan varjomaiseksi mieheksi, joka käyttää samanlaista hattua kuin Freddy Krueger. Hattupäinen unihirviöjengin kingi vilahtaa myös elokuvassa The Nightmare, ja myös Sweet Dreamsin -elokuvan kummajainen taitaa olla miespuolinen. Moderni filmilore on siis luonut uuden miehisemmän vastineen vanhalle naishahmoiselle painajaisolennolle. Ehkä myös Slenderman-hahmo on vaikuttanut perinteen uudistumiseen mieskeskeiseen suuntaan.

After She Wakes -elokuvassa käsitellään unihalvauksen ohella monia muitakin unihäiriöitä: unissakävelyä, unissapuhumista sekä öisiä kouristus- ja kauhukohtauksia. Katsojalle luodaan se kuva, että niitä aiheuttaa yksi tai useampi hiilenmusta rivosuinen hirviö. Vähitellen unihäiriöteema kuitenkin peittyy sekavan perhedraaman alle eikä katsoja elokuvan loppuessa ole varma, esitettiinkö tapahtumat loppujen lopuksi muuna kuin päähenkilön painajaisunena, mikä tarkoittaisi sitä, että hän näki painajaisunia painajaisunista – kaiketi sellainenkin on mahdollista.

Dreamkatcherissa, jonka nimi on päätetty kirjoittaa noin ilmeisesti siksi, ettei sitä sekoitettaisi Stephen Kingin romaaniin perustuvaan Dreamcatcher-elokuvaan, painajaisolento pysyy epämääräisenä pahansuopana henkiolentona, joka ulottaa vaikutuksensa ihmisiin ennen muuta uniensieppaajan kautta. Juoni on siis ankkuroitu Amerikan alkuperäisasukkaiden uskomuksiin, vaikka uniensieppaajien avulla on päinvastoin yritetty torjua pahoja unia.

Yhteistä kauhuelokuvien kuvaamille painajaisolennoille näyttää olevan se, että ne eivät pelkästään tuota painajaisia ja unihalvauskohtauksia, vaan ne myös tappavat ihmisiä tai vähintäänkin kaappaavat lapsia näiden vanhemmilta. Joissain filmatisoinneissa painajaisolento pysyy enimmäkseen taka-alalla mutta riivaa ihmiset vahingoittamaan itseään tai toisiaan. Olentojen motiiveja ei selitetä – ne edustavat ikiaikaista pahuutta ja ovat sen vuoksi läpeensä pahoja ja tekevät pahaa.

Pahan ja yliluonnollisen läsnäolosta huolimatta näiden elokuvien maailmankuva on maallistunut ainakin jos ajatellaan kristinuskon vähäistä näkyvyyttä: vaikka unihirviön ulkomuodossa voi olla piirteitä, jotka on kristillisessä perinteessä yhdistetty paholaiseen, siitä ei koskaan puhuta paholaisena. Noituusteemakin pysyy taka-alalla. Painajaisia ei myöskään yritetä torjua pappien eikä uskonnon avulla – ainakaan näissä katsomissani elokuvissa ei suoriteta ensimmäistäkään kristillistä manausriittiä, vaikka se teema onkin tuttu riivauksia käsittelevistä elokuvista. Sitä vastoin joissain elokuvissa on viitteitä ei-kristillisten uskonnollisten käsitysten ja riittienkin hyödyllisyydestä uniolentoa torjuttaessa.

Samoin tieteen merkitys jää vähäiseksi, vaikka eräissä elokuvissa esiintyy lääkäreitä, psykologeja ja psykiatreja, jopa pääosassa. Dead Awake -elokuvassa unihalvauskokemuksesta kärsiviä auttava psykiatri on tieteellisen maailmankatsomuksensa sokaisema ja kieltäytyy uskomasta sitä totuutta, jonka kansanperinne tarjoaisi. Samoin Dreamkatcherissa vasta väkivaltaiseksi yltyvä tapahtumaketju saa perheen äitipuolen, ammatiltaan psykoterapeutin, tajuamaan, että painajaiset eivät aina tapahdukaan vain pään sisällä.

Maran sivuhenkilöihin kuuluu psykologi, joka vetää unihalvauskokemuksista kärsivien tukiryhmää; hänkin suhtautuu epäillen kokemusten todenperäisyyteen. Päähenkilö, rikospsykologi, oivaltaa kuitenkin vähitellen murhanhimoisen painajaisolennon olevan totisinta totta ja valitsevan uhreikseen ihmisiä, jotka ovat tarkoituksella tai tahtomattaan tappaneet toisia ihmisiä tai jotka kuvittelevat aiheuttaneensa toiselle hengenmenon omalla toiminnallaan. Pahuuden esitetään siis ammentavan energiaa ihmisten syyllisyydestä ja syyllisyydentunteesta. Tulkinnassa voi nähdä yhtäläisyyksiä kristillisen ajattelun kanssa, vaikka uskonto muuten jää kerronnasta täysin syrjään.

Slumber-elokuvan päähenkilö on kliininen unitutkija, joka kuitenkin toimii järkyttävän epäammattimaisesti, sillä hän jättää tutkittavansa toistuvasti pulaan. Katsojaa voi hämmästyttää sekin, missä välissä hän itse nukkuu, jos hän käyttää päivät potilaiden vastaanottamiseen ja perheasioidensa hoitamiseen ja valvoo yöt unihäiriöistä kärsiviä seuraten (silloin kun ei juuri kriittisellä hetkellä haahuile sairaalan käytävillä). Vaikka unitutkija vähitellen vakuuttuu painajaisten yliluonnollisesta alkuperästä, Slumber-elokuvassa suurimman avun tarjoaa maahanmuuttajataustainen nuori mies, joka työskentelee sairaalassa siivoajana ja joka tuntee nocnitsaa koskevan perinteen.

Universaali painajaisolentoperinne esitetäänkin useassa elokuvassa totuutena, jonka rationaalinen maailmankuva on työntänyt ylimielisyyttään syrjään. Dead Awaken psykiatrin silmät avautuvat kyllä lopuksi, mutta liian myöhään. Saman elokuvan toinen akateeminen hahmo, unihäiriöitä tutkiva lääkäri on sitä vastoin havainnut yliluonnollisen painajaisolennon olevan totisinta totta. Hän on jopa kehittänyt rokotteen, jolla painajaisen kuristusotteen saa kirpoamaan. Rokotteita ja folklorea yhdistelevän lääkärin hahmo kuitenkin vaikuttaa epäuskottavalta ja ennen kaikkea näyttää siltä – elokuvan tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että koululääketieteestä irtioton tehneen lääkärin pitää näyttää kaikelta muulta kuin lääkäriltä.

Sikäli kuin elokuvassa esiintyy poliiseja, hekään eivät tarjoa painajaisolentojen ahdistelemille turvaa, sillä katoamisten tai kuolemantapausten sattuessa heidän mielenkiintonsa suuntautuu tähän maailmaan kuuluvien syyllisten etsimiseen. Be Afraid -elokuvassa yhteisön korkein poliisiviranomainen on tosin tietoinen asioiden tilasta mutta toimii rautatietunnelissa majailevien painajaisolentojen kätyrinä vastineeksi siitä, että sai tyttärensä takaisin.

Ihminen on siis painajaiskokemuksissaan elokuvien maailmankuvassa varsin yksin niin kuin kukin meistä todellisuudessa onkin uneksiessamme ja unihäiriöitä kohdatessamme. Yliluonnollista pahaa on vaikea torjua, ja siksi kaikilla elokuvilla ei olekaan onnellista loppua.

Jätän mediatutkimuksen tehtäväksi sen selvittämisen, miten yleisiä painajaisista kertovat elokuvat ja tv-sarjat ovat nykyisen visuaalisen kauhukerronnan genressä. Vaatimaton otantani riittää kuitenkin osoittamaan, että universaali tai ainakin eurooppalainen painajaisperinne jaksaa innoittaa 2000-luvun anglosaksisen maailman elokuvantekijöitä.

 

Kirjallisuutta

Norman Cohn, Europe’s Inner Demons: The Demonization of Christians in Medieval Christendom (2000), luku “The night-witch in popular imagination”.

Louise S. Milne, ”Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams”. Incantatio 6 (2017) https://core.ac.uk/download/pdf/195354101.pdf

Catharina Raudvere, Föreställningar om maran i nordisk folktro (1993)

Catharina Raudvere, Narratives and Rituals of the Nightmare Hag in Scandinavian Folk Belief (2021)

Tietoja painajaisia käsittelevistä kauhuelokuvista kuten muistakin elokuvista voi hakea esimerkiksi täältä: https://www.imdb.com/