Pyhän Hieronymuksen painajainen

Länsimaisen historian kuuluisimpiin painajaiskuvauksiin kuuluu Pyhän Hieronymuksen (noin 342–420) kertomus unessa kokemastaan jumalallisesta läksytyksestä. Hieronymuksen omaa kuvausta mukaileva versio unesta on sisältynyt keskiajalla suosittuun Kultainen legenda (Legenda aurea) -kokoelmaan, joka sisälsi pyhimyselämäkertoja. Jälkipolvet tuntevat Hieronymuksen laajasti oppineena kirkkoisänä, joka käänsi runsaasti tekstejä latinaksi – muun muassa Raamatun (Biblia vulgata) – ja josta tuli sittemmin muun muassa opiskelijoiden, kirjastonhoitajien, ensyklopedistien ja kääntäjien suojeluspyhimys. Hänen unessa kokemansa näky liittyi ristiriitaan uskonnollisen kutsumuksen ja intohimoisen kirjallisen harrastuksen välillä.

Pyhä Hieronymus työhuoneessaan, Domenico Ghirlandaion vuonna 1480 Firenzen Ognissantin kirkkoon maalaama fresko. Kuvassa korostuu Hieronymuksen oppineisuus. Punainen viitta ja hyllyllä näkyvä hattu viittaavat kardinaalin asemaan, joka liitetään Hieronymukseen virheellisesti Legenda aurean elämäkerran perusteella.  Public Domain / Wikimedia Commons.

Hieronymus (Eusebius Sophronius Hieronymus) syntyi vuosien 342–347 paikkeilla Stridonissa Dalmatiassa, joka oli Rooman provinssi nykyisen Balkanin ja Etelä-Unkarin alueella. Hän opiskeli nuorena miehenä Roomassa ja suunnitteli virkamiesuraa, mutta hurja opiskelijaelämä ja muut Roomassa kohdatut moraaliset dilemmat johtivat hänet katumusharjoituksiin ja askeettiseen elämään. Hän vietti vuosia erämaassa yrittäen kuolettaa lihallisesti kiihdyttäviä muistikuviaan viehättävistä naisista. Noin vuonna 373, vielä nuorena miehenä, hän matkusti ystävineen Vähään-Aasiaan ja asettui Antiokiaan mittavan kirjakokoelmansa kanssa. Hieronymus rakasti erityisesti antiikin kirjallisuutta, joka oli hänestä paljon sujuvampaa kuin kömpelöt uskonnolliset tekstit. Hartaana kristittynä hänen olisi kuitenkin tullut hylätä pakanallinen kirjallisuus. Talvella 373–374 paaston heikentämä nuorukainen sairastui kovaan kuumeeseen, ja ystävät pelkäsivät jo hänen menettävän henkensä. Kuumeessa hän koki painajaisnäyn, jota hän kuvaili myöhemmin kirjeessä naispuoliselle seuraajalleen Eustochiumille. Kirje käsitteli naisille sopivaa askeettista ja siveellistä elämää, ja unikertomus toimi varoituksena maallisista kiinnostuksista.

Kirjeessään Hieronymus kuvaa ensin liiallista kiintymystään kirjoihinsa: kuinka hänen hartaudenharjoitustaan Antiokiassa siivitti päivittäin tieto siitä, että illalla pääsee taas lukemaan Ciceroa tai Plautusta. Mutta sitten iski ankara, kuluttava kuume, ja muiden valmistaessa jo hautaa hänen riutuneelle ruumiilleen hän näki unen, jossa hänet vietiin jumalallisen tuomioistuimen eteen. Suuren kirkkauden ympäröimänä häneltä tiedusteltiin, kuka hän oli, ja hän esittäytyi kristityksi. Mutta tuomari huusi: ”Valehtelet! Sinä olet Ciceron etkä Kristuksen seuraaja!” Jumalansa pettänyt Hieronymus määrättiin ruoskittavaksi. Ruoskaniskujakin pahemmin häntä poltteli omatuntonsa soimaus, ja hän aneli armoa ja lupasi parantaa tapansa. Kirkkautta hohtavien läsnäolijoiden liityttyä armonpyyntöihin hänet päästettiin lopulta vapaaksi, mutta uhattiin kiduttaa uudelleen, jos hän vielä tarttuisi antiikin klassikoihin. Hieronymus palasi tähän todellisuuteen kyynelissä ja niin ahdistuneena, että kaikki hänen vuoteensa äärellä vakuuttuivat hänen kokemuksestaan. Hän ilmaisee kirjeessään, ettei enää ikinä haluaisi joutua moiseen hirveään kuulusteluun.

Orazio Borgianni: Pyhän Hieronymuksen näky, noin vuodelta 1600, Louvre. Public Domain. https://www.christianiconography.info/Wikimedia%20Commons/jeromeVisionBorgianni.html.

Antiikissa ja myös myöhemmässä kristillisessä traditiossa todellisia jumalallisia kohtaamisia unen välityksellä pidettiin mahdollisina, joskin harvinaisina. Antiikin uniteoreetikot erottivat toisistaan väärät ja todelliset unet; toisin sanoen väärää ja valheellista tietoa antavat, nukkujan omiin tunteisiin ja kehollisiin tiloihin perustuvat niin sanotut tyhjät unet sekä todelliset uninäyt, joissa toteutuu kontakti jumalalliseen todellisuuteen. Hieronymus identifioi unensa jälkimmäiseen, todellisten unien kategoriaan. Hän tähdentää, ettei kokemus ollut mitään tyhjää unta vaan täyttä totta, sillä hänen hartiansa olivat sen jäljiltä mustelmilla ja hän tunsi herättyään edelleen ruoskaniskut kehossaan. Fyysisten merkkien myötä kokemus oli samanaikaisesti sekä unta että totta. Kertomus pyrkii todistamaan jumalallisen todellisuuden konkreettista olemassaoloa oman todellisuutemme rinnalla ja unen roolia niiden välisenä kanavana.

Vaikka uni oli painajaismainen kokemus, Hieronymuksen elämäkerrassa se tulkitaan positiiviseksi tapahtumaksi. Kuten monet uskonnollisesti merkittävät unet, se viitoitti kokijansa tulevan elämänpolun. Hieronymus jätti antiikin kirjallisuuden ja vakuutti siitä lähtien lukeneensa Jumalan kirjoja suuremmalla innolla kuin oli koskaan lukenut ihmisten tekstejä. Hän sinnitteli tiettävästi ilman antiikin kirjallisuutta yli vuosikymmenen, ja vaikka hän myöhemmin luki sitä jälleen, kristillinen kirjallisuus nousi pääosaan hänen elämässään. Raamatun käännöksen lisäksi hän tuotti lukuisia tutkimuspohjaisia kommentaareja sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin teksteistä, pyhimyselämäkertoja sekä runsaasti kirjeitä, joissa hän antoi tiukkaa askeettista elämäntapaa puoltavia ohjeita. Hieronymus osallistui poleemisilla kirjoituksillaan myös aikansa uskontopolitiikkaan, jossa hänet tunnettiin jyrkkäsanaisena änkyränä. Ei liene sattumaa, että painajaskuvaus sisältyy siveellistä elämää opastavaan kirjeeseen. Hieronymus ei ollut kompromissien mies vaan suositteli tiukkaa askeesia ja kieltäymystä. Painajaisepisodi perusteli tätä linjausta osoittamalla, ettei kristitty voinut palvella kahta herraa eivätkä kirjallisuudenkaan kohdalla pakanalliset tekstit olleet kristitylle hyväksyttäviä.

Kieltäymyksen puolestapuhujana Pyhä Hieronymus kuvataan taiteessa usein ns. vanitas-teemalla eli maallisen elämän väliaikaisuuteen ja turhuuteen viittaavien symbolien kanssa. Tässä kuvassa niitä edustavat tiimalasi, pääkallo ja asian selvennykseksi vielä seinälle kiinnitetty ”Ajattele kuolemaa” -kyltti. Raamattukin on avattu viimeisen tuomion kohdalta. Pyhän Hieronymuksen työhuoneessaan maalasi noin 1530 Peter Coecke van Aelst oppilaineen. Walters Art Gallery, Baltimore, Maryland. Public Domain / Wikimedia commons.

2000-luvulle ominainen psykologis-lääketieteellinen näkemys Hieronymuksen painajaiskuvauksesta kiinnittäisi huomionsa hänen kokemaansa, ehkä vielä valve-elämässä heikosti tiedostettuun ristiriitaan uskonnollisen ja kirjallisen elämän välillä sekä kuumetilaan, joka tyypillisesti altistaa painajaisille ja jonka jäljiltä jäsenet voisivat todellakin tuntua kipeiltä. 300-luvulla oman kehon ja sielun tilaa kuvaavat unet arvioitiin kuitenkin vähäarvoisiksi, ja vain yliluonnollinen tulkinta antoi kokemukselle painoarvoa ja perusteli sen viitoittamaa elämänmuutosta. Myös Hieronymuksen uskonnollisen auktoriteetin kannalta oli olennaista, että kokemus oli taivaallista alkuperää.

 

Lähteitä:

Christian iconography. https://www.christianiconography.info/jerome.html.

Early church texts: Jerome Letter 22 to Eustochium, 30. https://earlychurchtexts.com/public/jerome_letter_22_ciceronian_or_christian.htm

Pyhä Hieronymus. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-hieronymus

Stroumsa, Guy: Dreams and Visions in Early Christian Discourse. Teoksessa David Schulman & Guy G. Stroumsa (toim.), Dream Cultures. Explorations in the comparative history of dreaming. Oxford University Press 1999, 189–212.

Varhaisten painajaiskuvausten jäljillä

Suomessa ja muualla Skandinaviassa vanhojen, ennen vuotta 1400 koettujen pahojen unien löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ennen kristinuskon saapumista pohjolassa luotettiin enemmän omaan muistiin kuin riimujen veistämiseen tiedon säilyttämisen välineenä, ja kirjalliset lähteet ovat siksikin vähäisiä. Varhaisimmat skandinaaviset painajaiskuvaukset löytyvätkin oletettavasti Islannista, missä kirjallinen kulttuuri nousi keskiajalla suureen kukoistukseen.

Carta Marina: Islanti
Islantia kuvaava osa Olaus Magnuksen laatimasta Skandinaviaa ja sen ihmeitä esittelevästä kartasta Carta Marina vuodelta 1539. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Islannissa oli vuonna 1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeen otettu käyttöön latinankieliset aakkoset, ja oma kansankielinen kirjatuotanto alkoi jo viimeistään 1100-luvun alussa. Latinankielisistä teksteistä tehtiin käännöksiä ja lisäksi kirjattiin ylös suullisessa perinteessä liikkuneita tarinoita esi-isistä mutta myös aikalaistapahtumista. Viimeksi mainittujen joukosta löytyykin kertomuksia, joissa kuvataan (nykymääritelmän mukaisia) pahoja unia.

Kummun asukin tarina (Kumlbúa þáttr) on 1200-luvulla laadittu hyvin lyhyt kertomus erään 1100–1200-lukujen vaihteessa eläneen islantilaismiehen unikokemuksesta. Siinä kuvatut tapahtumat sijoittuvat tarinan mukaan Länsi-Islantiin, ja tarinassa mainitaan nimeltä eräs apotti Þorfinnr Þorgeirsson (k. 1216). Kyseinen kirkonmies tunnetaan myös muista aikalaislähteistä. Onkin mahdollista, että tarinassa kuvattu uni pohjautuu todelliselle, koetulle unelle.

Uneksuja on apotin sisaren mies, Þorsteinn Þorvardsson nimeltään. Heti aluksi saamme kuulla, että Þorsteinn oli avioliitostaan huolimatta vietellyt toisen miehen vaimon ja että syrjähypystä oli syntynyt lapsi. Ollessaan tässä ”hulluuden tilassa”, kuten saagassa asia ilmaistaan, Þorsteinn sattuu kulkemaan pimeässä kotiin ja saapuu paikkaan, josta löytää vanhan haudan. Haudassa on luita ja miekka, jonka Þorsteinn ottaa mukaansa. Seuraavana yönä haudan asukki kuitenkin ilmestyy Þorsteinnille unessa, uhkailee tätä ja vaatii miekkaansa takaisin.

Þorsteinnin unikokemuksesta kerrotaan, että hän ”pelästyi miehen uhkailuja kovin ja nukkui rauhattomasti.” Kuvauksen perusteella Þorsteinnin uni muistuttaa siis nykymääritelmämme mukaista painajaista ja pahaa unta, sillä se aikaansaa Þorsteinnissa pelkoa. Þorsteinnin rauhaton nukkuminen tuo mieleen jopa yöllisen kauhukohtauksen, jonka aikana nukkuja saattaa liikehtiä voimakkaasti ja heittelehtiä vuoteessaan – tosin tällainen nukkujan ulkoisiin eleisiin viittaava maininta on kenties ollut vain keino osoittaa, että nukkuja näkee merkittävää unta, aivan kuten vuoteessaan heittelehtivät nukkujat nykyelokuvissa saattavat ilmentää pahan unen näkemistä.

Keskiajalla pahan unen syistä ajateltiin kuitenkin toisin kuin nykyään. Kirkolla oli oma käsityksensä unien alkuperästä – jo senkin vuoksi, että ihmiset katsoivat unien usein kertovan tulevasta ja kirkko tahtoi suitsia tätä käsitystä. Mutta vaikka apotti Þorfinnrin sisaren miehen Þorsteinnin unesta kertova tarina säilyi ja mahdollisesti myös kirjoitettiin ylös kirkollisissa piireissä, Þorteinnin paha uni ei ollut kristinuskon näkökulmasta kovinkaan puhdasoppinen.

Þorsteinnin unta ei tulkittu kristillisessä kontekstissa paholaisesta lähtöisin olevaksi uneksi. Sen sijaan uni seurasi aikalaiskäsityksiä rauhattomista vainajista. Kuolleiden katsottiin voivan palata, jos elävien yhteisössä oli tehty normirikkomuksia. Unessa palaava haudan asukki toimii juuri näin: hän palaa noutamaan miekkaansa paitsi Þorsteinnin tekemän anastuksen vuoksi myös siksi, että hän on kajonnut toisen (elävän) miehen omaisuuteen eli tämän vaimoon. Þorsteinnin pahan unen syynä ovat siis – aivan kuten kuusi vuosisataa myöhemmin Topeliuksen Nukkumatissa – hänet omat pahat tekonsa, joskaan yöllisestä pelosta ei ole vastuussa mara vaan (Uuno Harvan termein) ’moraalin vartijaksi ’ ja ’tapojen tuomariksi’ asetettu vainaja.

Koko Kummun asukin tarina on lyhykäisyydessään luettavissa täältä.

Nukkumatti ja pahat unet

Moni muistaa iltaisin Pikku Kakkosen yhteydessä vierailleen Nukkumatin. Alkujaan DDR:stä peräisin ollut nukkehahmo saapui Jukka Siikavireen säveltämän tunnusmelodian siivittämänä erilaisilla menopeleillä eri puolille maailmaa ja heitti lasten silmiin unihiekkaa. Oma kotimainen Nukkumattimme on kuitenkin huomattavasti tätä nukkeanimaatiota vanhempi, ja kirjallisena hahmona sillä on myös pieni yhteys painajaisiin ja pahoihin uniin.

Ensimmäinen maininta Nukkumatista löytyy suomalaisen lastenkirjallisuuden isänä pidetyn Zacharias Topeliuksen (1818–1898) sadusta nimeltä Fjäderholmarna (suom. Höyhensaaret). Kyseinen satu ilmestyi alkujaan vuonna 1848 Topeliuksen Sagor-satukokoelmassa. Myöhemmin 1800-luvulla satu julkaistiin  useammassa eri teoksessa hieman erilaisina, uudelleenmuokattuina versioina ja näiden suomennoksina.

Albert Edelfeltin (1854–1905) Zacharias Topeliusta esittävä maalaus vuodelta 1889. Helsingin yliopiston kokoelmat. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Höyhensaaret-sadussaan Topelius sijoittaa nämä Nukkumatin saaret Pohjanlahdelle. Saaret ilmestyvät sadun mukaan meren pinnalle vain öisin mutta katoavat aamuisin kukonlaulun aikaan takaisin meren syvyyksiin. Sadussa Topelius kuvaa Höyhensaarille saapuvan nukkujan miellyttäviä kokemuksia ja unenomaisia havaintoja. Lisäksi Topelius esittelee kertomuksessaan myös Ohdakesaaret (Tistelöarna), jotka ovat rumuuksineen ja inhottavuuksineen Höyhensaarten vastakohta.

Topeliuksen satujen taustalla olleista vaikutteista mainitaan yleensä suomalainen kansanrunous, joka oli ollut myös Topeliuksen isän Zacharias Topelius vanhemman (1781–1831) kiinnostuksen kohteena. Topelius, joka myös itse käänsi ulkomaista lastenkirjallisuutta, ammensi kansanrunouden lisäksi vaikutteita kansainvälisistä esikuvista, kuten Grimmin veljesten Jacobin (1785–1863) ja Wilhelmin (1786–1859), Adam Oehlenschlägerin (1779–1850) ja E. T. A. Hoffmannin (1776–1822) tuotannosta.  Viimeksi mainitulta oli myös ilmestynyt vuonna 1817 painetussa Nachstücke-teoksessa (suom. Yökappaleita) tarina Der Sandmann, jonka Sandmann-”nukkumatti” heitti nukkumasta kieltäytyvien pahojen lasten silmiin unihiekkaa ja poimi näiden silmät laukkuunsa syöttääkseen ne omille lapsilleen. Kyseinen tarina on sittemmin innoittanut lukuisia uusia sovituksia ja uudelleentulkintoja taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa.

E. T. A. Hoffmannin piirtämää kuvitusta Der Sandmann -tarinaan. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Topeliuksen Nukkumatin lähemmältä sukulaiselta vaikuttaa kuitenkin hoffmannilaisen Sandmannin sijaan H. C. Andersenin hahmo Ole Lukøje, josta Andersen kertoi samannimisessä vuonna 1842 ilmestyneessä sadussaan. H. C. Andersenin vaikutusta Topeliuksen tuotantoon pidetäänkin edellä mainituista kirjallisista vaikutteista voimakkaimpana.

Ole Lukøje. Vilhelm Pedersenin (1820–1859) kuvitusta teoksessa Eventyr og historier for børn (1905). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Andersenin Ole Lukøje eroaa kuitenkin Topeliuksen Nukkumatista siinä, että se kertoo lapsille satuja ja avaa näiden ylle mukanaan olevan sateenvarjon. Hyvien lasten ylle hän avaa sateenvarjon, jossa on kuvia niin että nämä lapset näkevät kauniita unia koko yön. Pahoille lapsille Ole Lukøje sen sijaan avaa Andersenin tarinassa kuvattoman sateenvarjon, ja nämä lapset nukkuvat rauhattomasti eivätkä näe lainkaan unia. Ne huonon omatunnon painamat aikuiset, joiden luokse Ole Lukøje ei tule, joutuvat Andersenin tarinassa valvomaan.

Topeliuksen tarinoissa unettomuus ei ole pääosassa, eivätkä unet ole vain hyviä vaan myös pahoja. Nukkumatti yhdistetään kuitenkin Topeliuksenkin tarinassa kauniisiin ja hyviin uniin. Nukkumatti odottaa nukkuvia ihmisiä Höyhensaarilla, jota voidaan pitää hyvien unien tyyssijana. Nukkujaa voivat kuitenkin vaania monet vaarat, sillä Höyhensaarten sijaan tämä saattaakiin ajautua Ohdakesaarille. Siellä ei ole Nukkumattia, vaan paikka on täynnä kamalia olentoja ja kaikenlaisia inhottavuuksia, vuoteet on siellä tehty nokkosista ja lintujen liverryksen sijaan kuuluu vain varislintujen raakuntaa. Tänne Ohdakesaarille Topelius sijoitti tarinan myöhemmässä versiossa myös pahat unet, ja siellä nukkujaa oli vastassa Signora Mara, Painajainen.

Topelius mainitsee Höyhensaaret ja Ohdakesaaret myös sadussaan Metsäkarhu (Mahognyskrinet/Skogsbjörn), jossa kuvataan tarkemmin erään onnettoman Moosepin kokemusta Painajaisen kynsissä. Moosep on ajelehtinut merellä sluupissaan, mutta yöllä nousee myrsky ja Moosepille käy ikävästi:

Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneeseen luolaansa ja pani nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa, lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämensä päällä, ja akka puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään menojansa. (Suom. Aatto Suppanen)

Ajan henkeen sopien Topeliuksen tarinoilla Höyhensaarista ja Ohdakesaarista oli moraalinen sanoma. Höyhensaaret-tarinan myöhemmässä versiossa kerrotaan, että Höyhensaarille voi päästä kolmen eri väylän kautta. Nämä väylät olivat Työn kanava (Arbetets kanal), Terveyden raitis ulappa (Helsans friska fjärd) ja Hyvän omantunnon tyyni satama (Det goda samvetets lugna hamn). Ohdakesaarille – Painajaisen kouriin – joutumiseen oli siihenkin syynsä: ”Sinne joutuu moni, joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka on hankkinut itselleen pahan omantunnon.” (Suom. Aatto Suppanen).

Lähteitä ja kirjallisuutta

Andersen, H. C. Ole Lukøje. Teoksessa H. C. Andersen, Eventyr, fortalte for børn. Ny samling, tredie hefte. Kjøbenhavn: C. A. Reitzel 1842. http://runeberg.org/eventyrny/0149.html

Hoffmann, E. T. A. [1816]. Der Sandmann. Projekt Gutenberg-DE, https://www.projekt-gutenberg.org/etahoff/sandmann/index.html (7.8.2020).

Orlov, Janina. ”Var glad som sparven kvittrar”. Barnlitteraturen. Teoksessa Johan Wrede (toim.), Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland; Stockholm: Atlantis 1999, 339–350.

Topelius, Zacharias. Fjäderholmarna. Teoksessa Sagor. Andra samlingen. Helsingfors: Gröndahl 1848, 1–10. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012404 (28.7.2020) sekä Läsning för barn. Femte boken: Sagor, visor och lekar. Kuvittaneet August Malmström och Albert Edelfelt. Helsingfors: Edlunds 1880, 9–17. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012451 (28.7.2020).

Topelius, Zacharias. Mahognyskrinet. Teoksessa Sagor. Andra samlingen. Helsingfors: Gröndahl 1848, 11–39. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012404 (28.7.2020).

Topelius, Zacharias. Topeliuksen tarinoita. Suom. A. J. Weänänen. Helsinki: J. C. Frenckell & Poika 1861, 41–48. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012375 (28.7.2020).

Topelius, Zacharias. Skogsbjörn. Teoksessa Läsning för barn. Sjätte boken: Visor och sagor. Kuvittanut August Malmström. Stockholm: Bonniers 1884, 21–39. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012448 (28.7.2020).

Topelius, Zacharias. Metsäkarhu. Teoksessa Lukemisia lapsille IV. Suom. Aatto Suppanen (runot suom. Emanuel Tamminen & Olof Berg). Porvoo: Werner Söderström 1893, 113–132. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012431 (28.7.2020).

Topelius, Zacharias. Höyhensaaret. Teoksessa Lukemisia lapsille V. Suom. Aatto Suppanen (runot suom. Emanuel Tamminen & Olof Berg). Porvoo: Werner Söderström 1893, 4–12. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012432 (28.7.2020).

Zacharias Topelius Skrifter: Barnlitteratur, http://topelius.fi/index.php?docid=26 (28.7.2020).

 

Erään pahan unen hyvyydestä

Kun tarkastelemme menneisyyden ihmisten unia, on huomioitava myös painajaisten ja pahojen unien historiallisuus ja kulttuurisuus. Eri aikoina pelkoa, ahdistusta ja muita kielteisinä pidettyjä tunteita ovat voineet herättää eri asiat kuin nyt. Se, mikä meidän silmiimme on karmaiseva painajainen, ei kenties olekaan ollut sitä menneisyyden ihmisille. Pelkoa aikaansaanutta unta taas ei välttämättä ole pidetty pahana unena.

Hieronymus Bosch: Kuolema ja saituri, n. 1485–1490 (National Gallery of Art, US). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Pahan unen hyvyyttä valaisee esimerkki vuoden 1889 Suomesta. Helsingissä ilmestynyt kristillinen lehti Sanningswännen kertoi tällöin Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa eläneestä miehestä ja tämän unesta. Kyseinen mies voi olla fiktiivinen, opettavaista tarinaa varten keksitty hahmo. Näin ollen myös miehen uni voi hyvinkin olla keksitty. Fiktiivisenäkin unikuvaus voi silti kertoa jotain lehden lukijoiden ja kertomuksen kirjoittajan asenteista vastaavia pelkoa herättäviä unia kohtaan.

Kirjoittajan mukaan kertomuksen mies oli hyvästä perheestä ja varakas, eikä ollut velkaa kenellekään. Siksi mies odotti rauhallisin mielin aikaa tuonpuoleisessa. Mies oli jo vanha, kun Jumala näytti hänelle unen. Mies koki unessa olevansa kuollut ja seisovansa taivaan portilla. Hän luuli voivansa käydä portista sisään, mutta unessa hänelle osoitettiinkin, ettei hän ollut toiminut elämässään oikein. Hän ei ollut auttanut ja rakastanut lähimmäistään, vaan oli hyötynyt näiden ahdingosta. Kertomuksessa mies kuvailee omin sanoin, miten hän ”pelästyi näistä sanoista” (förskräctes wid dessa ord) ja ”heräsi tämän ihmeellisen unen järkyttämänä ja pelästyttämänä” (waknade, uppskakad och förskräckt af denna underbara dröm). Unen seurauksena mies tekee parannuksen.

Nykyajalle usein tyypillisestä maallistuneesta näkökulmasta katsottuna ei miehen unessa kenties ole mitään erityisen pelottavaa. Kuvattuun unikokemukseen näyttäisi kuitenkin liittyvän piirteitä, joita pidetään tyypillisinä nykykäsityksen mukaiselle pahalle unelle tai painajaiselle. Mies järkyttyy ja pelästyy ja herää unen seurauksena. Hän ei reaktiostaan huolimatta kuitenkaan ole määritellyt untaan pahaksi. Sen sijaan hän on pitänyt sitä ihmeellisenä eli ihmeen kaltaisena unena (underbar dröm).

Hieronymus Bosch: Helvetti (osa triptyykkiä), n. 1508–1516 (Museum Boijmans Van Beuningen). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Unen hyvyyttä tai pahuutta ei näytäkään tässä yhteydessä määrittävän uneen ja heräämisen hetkeen liittyvä tunnekokemus, vaan unen lopulta saama merkitys. Siihen, että unen hyvyys ja pahuus oli tässä kontekstissa riippuvainen myös unen aikaansaamasta vaikutuksesta, viittaa myös kertomuksen otsikko: ”Eräs uni ja sen vaikutus” (En dröm och dess werkan).

Tällaisen menneisyyteen ja meille vieraaseen aikakauteen ajoittuvan unen merkityksen ymmärtäminen edellyttää myös kontekstin tuntemista. Kyseisessä kertomuksessa konteksti on Sanningswännen-lehden näkökulman mukaisesti selvästi uskonnollinen. Kristillisessä kontekstissa miehen näkemä uni on hyvä uni, sillä se on tullut Jumalalalta ja se saa miehen tekemään parannuksen. Uneen liittyvä pelästyminen on niin voimakas, että mies herää, mutta tässä yhteydessä pelkokaan ei lopulta määrity kielteiseksi tunnekokemukseksi. Pelästyminen on tässä kontekstissa myönteinen tunne, sillä se saa miehen ymmärtämään, ettei varakkaan miehen velattomuus ja riippumattomuus muista avaa hänelle taivaan portteja.

Erilaisilla taivas- ja helvettinäyillä ja tuonpuoleiseen liittyvillä unilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkä historia. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella myös tavallinen lukutaitoinen rahvas alkoi Suomessa kirjata ylös tällaisia unikokemuksiaan. Tekstit levisivät huokeahintaisina pienpainatteina eli arkkikirjallisuutena eri puolille maata. Kaikki 1880-luvun suomalaiset eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulkinneet vastaavia unia uskonnollisesta näkökulmasta.  Eurooppalaisia virtauksia seuraten myös 1800-luvun lopun Suomessa tunnettiin uusia teorioita, jotka antoivat unille luonnollisen selityksen yliluonnollisen sijaan.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Kuismin, Anna. 2017. Hirveä, kauhea, ihmeellinen: 1800-luvun kansanihmisten taivas- ja helvettiunet. Faravid 44 (2017), 39–58.

Sanningswännen: tidskrift för kristlig tro och werksamhet, 01.05.1889, nro 9, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850770?page=15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (luettu 17.5.2020).