Painajaisia silmästä silmään

 

 

 

 

 

 

 

Projektimme viimetalvinen painajaiskokemuskeruu tuotti myös vastauksia, joissa kerrottiin, miten kauhuelokuvien katsominen tuotti joillekuille painajaisia. Jotkut myös kertoivat jättämänsä katsomatta liian pelottavia ja ahdistavia elokuvia ja tv-ohjelmia juuri painajaisia välttääkseen. Koska itse muistan näkemiäni unia ani harvoin enkä juuri koe painajaisia, ainakaan niin, että muistaisin asian, päätin uteliaana kokeilla, miten kauhuelokuvien säännöllinen katsominen vaikuttaisi omaan unimaailmaani. Sen vuoksi katsoin alkusyksyn aikana noin neljänäkymmenenä peräkkäisenä iltana ennen nukkumaanmenoa jonkin kauhuelokuvan. Tulokset jäivät laihoiksi: en muista ainuttakaan unta kyseiseltä ajanjaksolta. Koin myös nukkuneeni joka yö kuin tukki.

Kun sitten kollega Kaarina Koski edellisessä blogikirjoituksessa käsitteli juuri kauhuelokuvien tuottamia painajaiskokemuksia, päätin – niin historiantutkija kuin vain olenkin – tarkastella kauhuelokuvia ja niiden tapaa kuvata pahoja unia ja myyttisiä uniolentoja. Katsomieni elokuvien joukossa oli nimittäin useita sellaisia, jotka käsittelivät painajaisunia, unihalvauskokemuksia ja niihin liittyvää mytologiaa. Kyse ei ollut sattumasta, vaan siitä, että elokuvia valitessani huomasin antavani etusijan sellaisille, jotka liittyivät otsikon tai juonitiivistelmän perusteella projektimme aihepiiriin. Havaitsinkin elokuvien tulkinnoissa ilmeisiä yhteyksiä niihin käsityksiin, joita uniin liittyvä kansanperinne samoin kuin esimodernista ajattelusta kertovat lähteet välittävät.

Heti alkuun on kuitenkin todettava, että päällimmäinen kuva 2000-luvun englanninkielisistä kauhuelokuvista on käsikirjoitusten luvattoman heikko taso. Kauhuelokuvagenre tuntuu lepäävän aika primitiivisten audiovisuaalisten tehokeinojen varassa eli katsojaa säikytellään varjoilla, pimeillä huoneilla sekä musiikki- ja ääniefekteillä. On kieltämättä jännittävää katsoa, kun ulkonäöltään hirviömäinen olento lähestyy piinallisen hitaasti vuoteessa nukkuvaa tai kylpyammeessa torkkuvaa suojatonta ihmistä, mutta yhdessäkään katsomassani elokuvassa juoni ei kestä kriittistä tarkastelua. Hyvistä käsikirjoittajista on ilmeisesti pulaa tai sitten elokuvantekijöillä ei ole hääppöinen kuva nykyihmisen kyvystä loogiseen toimintaan. Ehkä oma tympääntymiseni epärationaalisiin juonikuvioihin selittää, miksi elokuvien katsomisen vaikutus jäi omassa unimaailmassani olemattomaksi.

Kun puhutaan painajaisia käsittelevistä elokuvista, monelle lienee tutuin vuonna 1984 ensi-iltansa saanut silpomisjännäri Painajainen Elm streetillä, alkuperäiseltä nimeltään A Nightmare on Elm Street. Siinähän elävältä poltettu lastenmurhaaja Freddy Krueger ottaa nukkuvia amerikkalaisteinejä hengiltä varsin värikkäillä tavoilla. Uni toimii väylänä, jonka kautta pahan ihmisen sielu tai haamu pääsee jatkamaan kauheuksiaan valvemaailmassa. Käsitys on samankaltainen kuin esimodernin ajan ihmisten tulkinnoissa unen ja todellisuuden häilyvästä rajasta

  • Painajainen Elm streetillä ­-elokuvan suosio johti usean elokuvan mittaiseen sarjaan, joissa ajatusta valvemaailmaan realisoituvasta unihahmosta hyödynnettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sama ajatus on läsnä monessa tuon elokuvakaanonin ulkopuolisessa elokuvassa. Sellaisia ovat muun muassa After She Wakes (2019), Be Afraid (2017), Dead Awake (2016), Dreamkatcher (2020), Mara (2018), The Nightmare (2015), Sleep Paralysis (2004), Slumber (2017) ja Sweet Dreams eli The Figment (2018). Monessa muussakin kauhuelokuvassa uni ja todellisuus sekoittuvat tai elokuvissa on vähintäänkin yksi kohtaus, jossa nukkuva ihminen kokee painajaisunen tai painajaismaisen hallusinaation, ikään kuin varoituksena tai enteenä odottavista hirveyksistä, mutta edellä mainitut elokuvat keskittyvät kuvaamaan painajaiskokemuksia, painajaisolentoa, unihalvausteemaa tai kaikkia näitä. The Nightmare eroaa muista siinä, että se esitetään dokumentaarina, joka pohjautuu autenttisiin unihalvauskokemuksiin.

Unihalvaushan on tila, jossa ihminen tiedostaa ympäristönsä tapahtumia mutta ei kykene liikuttamaan kehoaan. Tilaan voi liittyä aistihavaintoja pahan läsnäolosta tai pelottavan olennon asettautumisesta nukkujan päälle, sananmukaisesti painamaan häntä. Unihalvaukseen voikin yhdistyä myös kokemus hengitysvaikeuksista. Lapsena koin muutaman kerran unihalvauksen, mutta ilman mielikuvia outojen olentojen läsnäolosta. Yhden kerran koin unihalvauksen päiväsaikaan, kun ilmeisesti torkahdin automatkalla. Muu perhe istui siinä ympärilläni. Muistan kokeneeni unihalvauksen joka kerran ahdistaviksi, koska en uskaltanut antaa periksi väsymyksen tunteelle, vaan kamppailin itseni hereille.

Aikuisiällä olen kerran ”nähnyt” painajaisolennon, ”herättyäni” yöllä keskimääräistä rasittavamman päivän jälkeen. Sillä oli musta ihmismäinen ruumis ja ilmeettömät vitivalkoiset ihmismäiset kasvot aivan minun kasvojeni päällä, kun se lepäsi päälläni, mutta siihen ei mielestäni yhdistynyt unihalvausta enkä ennättänyt kokea näkyä pelottavaksi, koska se katosi niin nopeasti ja koska aihepiiriä tuntevana tajusin heti, mistä oli kysymys. Projektimme keräämistä kokemuksista välittyy kuitenkin se, että unihalvauskokemus samoin kuin paha uni saattaa jättää kokijalleen pitkäaikaisen pelon ja ahdistuksen tunteen, ja ymmärrän sen hyvin. Myös läpikäymäni aineistot 1400–1600-luvuilta antavat ymmärtää, että painajaiset ja unihalvauskokemukset yhdistettiin usein paholaiseen tai noituuteen.

Elokuvantekijät toistavat siis ikiaikaisia, universaalissa kokemusperinteessä esitettyjä tulkintoja ja mielikuvia uni- ja valvemaailman rajan häilyvyydestä samoin kuin pahojen unien ja unihalvauksen yliluonnollisesta alkuperästä. Useassa elokuvassa vilahtaa Henri Fuselin vuonna 1781 maalaama kuuluisa painajaisolentoa esittävä kuva. Lisäksi saatetaan näyttää muitakin painajaisaiheisia taideteoksia, ja elokuvan päähenkilö, joka saatetaan kuvata autuaan tietämättömäksi unihäiriöistä, pannaan googlaamaan lisätietoa unihalvauksesta ja sen aiheuttavista kansaperinteen tuntemista olennoista. Unihalvausta itseään kuvataan sovinnaiseen tapaan tilana, jossa nukkuja ei kykene liikuttamaan kehoaan mutta jossa hän on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Joissain elokuvissa nukkujan silmät avautuvat unihalvauksen ajaksi, mikä tietysti lisää kuvauksen dramaattisuutta, kun puolustuskyvytön ihminen joutuu seuraamaan luokseen hiipivän uniolennon liikkeitä.

Tavallisin painajaiskokemusten uhri on näissä elokuvissa nainen tai lapsi. Myös miehiä kuvataan painajaisten ja unihäiriöiden uhreina, mutta harvemmin ja he ovat vain sivuhenkilöitä. Elokuvien markkinointiin valmistetuissa julisteissakin toistuvat nais- ja lapsihahmot.

Yleiseurooppalaisessa, ei täysin kristinuskon dogmien mukaisessa perinteessä myös painajaisolento on usein mielletty naispuoliseksi, ja se on tunnettu lännessä nimellä mara ja idässä nimellä nocnitsa tai jollain näiden nimien toisinnoilla. Katsomistani elokuvista Dead Awake ja Mara sekä jossain määrin Slumber perustavat painajaiskuvauksensa juuri tähän uskomusperinteeseen.

Be Afraid sitä vastoin kuvaa yhden uniolennon asemesta useampia tai ainakin kahta hirviötä, jotka jostain syystä majailevat hylätyssä rautatietunnelissa. Toki tässäkin voidaan halutessa nähdä yhteyksiä kansanperinteen, nimittäin kuvitelmiin peikoista, jotka kaappaavat ihmisiä ja varsinkin lapsia vuoren sisään. Be Afraidin kammotukset ovatkin enemmän kiinnostuneita lapsista, ja sama painotus näkyy Dead Awakessa, Dreamkatcherissa ja Slumberissa.

Be Afraidin johtava hirvitys kuvataan varjomaiseksi mieheksi, joka käyttää samanlaista hattua kuin Freddy Krueger. Hattupäinen unihirviöjengin kingi vilahtaa myös elokuvassa The Nightmare, ja myös Sweet Dreamsin -elokuvan kummajainen taitaa olla miespuolinen. Moderni filmilore on siis luonut uuden miehisemmän vastineen vanhalle naishahmoiselle painajaisolennolle. Ehkä myös Slenderman-hahmo on vaikuttanut perinteen uudistumiseen mieskeskeiseen suuntaan.

After She Wakes -elokuvassa käsitellään unihalvauksen ohella monia muitakin unihäiriöitä: unissakävelyä, unissapuhumista sekä öisiä kouristus- ja kauhukohtauksia. Katsojalle luodaan se kuva, että niitä aiheuttaa yksi tai useampi hiilenmusta rivosuinen hirviö. Vähitellen unihäiriöteema kuitenkin peittyy sekavan perhedraaman alle eikä katsoja elokuvan loppuessa ole varma, esitettiinkö tapahtumat loppujen lopuksi muuna kuin päähenkilön painajaisunena, mikä tarkoittaisi sitä, että hän näki painajaisunia painajaisunista – kaiketi sellainenkin on mahdollista.

Dreamkatcherissa, jonka nimi on päätetty kirjoittaa noin ilmeisesti siksi, ettei sitä sekoitettaisi Stephen Kingin romaaniin perustuvaan Dreamcatcher-elokuvaan, painajaisolento pysyy epämääräisenä pahansuopana henkiolentona, joka ulottaa vaikutuksensa ihmisiin ennen muuta uniensieppaajan kautta. Juoni on siis ankkuroitu Amerikan alkuperäisasukkaiden uskomuksiin, vaikka uniensieppaajien avulla on päinvastoin yritetty torjua pahoja unia.

Yhteistä kauhuelokuvien kuvaamille painajaisolennoille näyttää olevan se, että ne eivät pelkästään tuota painajaisia ja unihalvauskohtauksia, vaan ne myös tappavat ihmisiä tai vähintäänkin kaappaavat lapsia näiden vanhemmilta. Joissain filmatisoinneissa painajaisolento pysyy enimmäkseen taka-alalla mutta riivaa ihmiset vahingoittamaan itseään tai toisiaan. Olentojen motiiveja ei selitetä – ne edustavat ikiaikaista pahuutta ja ovat sen vuoksi läpeensä pahoja ja tekevät pahaa.

Pahan ja yliluonnollisen läsnäolosta huolimatta näiden elokuvien maailmankuva on maallistunut ainakin jos ajatellaan kristinuskon vähäistä näkyvyyttä: vaikka unihirviön ulkomuodossa voi olla piirteitä, jotka on kristillisessä perinteessä yhdistetty paholaiseen, siitä ei koskaan puhuta paholaisena. Noituusteemakin pysyy taka-alalla. Painajaisia ei myöskään yritetä torjua pappien eikä uskonnon avulla – ainakaan näissä katsomissani elokuvissa ei suoriteta ensimmäistäkään kristillistä manausriittiä, vaikka se teema onkin tuttu riivauksia käsittelevistä elokuvista. Sitä vastoin joissain elokuvissa on viitteitä ei-kristillisten uskonnollisten käsitysten ja riittienkin hyödyllisyydestä uniolentoa torjuttaessa.

Samoin tieteen merkitys jää vähäiseksi, vaikka eräissä elokuvissa esiintyy lääkäreitä, psykologeja ja psykiatreja, jopa pääosassa. Dead Awake -elokuvassa unihalvauskokemuksesta kärsiviä auttava psykiatri on tieteellisen maailmankatsomuksensa sokaisema ja kieltäytyy uskomasta sitä totuutta, jonka kansanperinne tarjoaisi. Samoin Dreamkatcherissa vasta väkivaltaiseksi yltyvä tapahtumaketju saa perheen äitipuolen, ammatiltaan psykoterapeutin, tajuamaan, että painajaiset eivät aina tapahdukaan vain pään sisällä.

Maran sivuhenkilöihin kuuluu psykologi, joka vetää unihalvauskokemuksista kärsivien tukiryhmää; hänkin suhtautuu epäillen kokemusten todenperäisyyteen. Päähenkilö, rikospsykologi, oivaltaa kuitenkin vähitellen murhanhimoisen painajaisolennon olevan totisinta totta ja valitsevan uhreikseen ihmisiä, jotka ovat tarkoituksella tai tahtomattaan tappaneet toisia ihmisiä tai jotka kuvittelevat aiheuttaneensa toiselle hengenmenon omalla toiminnallaan. Pahuuden esitetään siis ammentavan energiaa ihmisten syyllisyydestä ja syyllisyydentunteesta. Tulkinnassa voi nähdä yhtäläisyyksiä kristillisen ajattelun kanssa, vaikka uskonto muuten jää kerronnasta täysin syrjään.

Slumber-elokuvan päähenkilö on kliininen unitutkija, joka kuitenkin toimii järkyttävän epäammattimaisesti, sillä hän jättää tutkittavansa toistuvasti pulaan. Katsojaa voi hämmästyttää sekin, missä välissä hän itse nukkuu, jos hän käyttää päivät potilaiden vastaanottamiseen ja perheasioidensa hoitamiseen ja valvoo yöt unihäiriöistä kärsiviä seuraten (silloin kun ei juuri kriittisellä hetkellä haahuile sairaalan käytävillä). Vaikka unitutkija vähitellen vakuuttuu painajaisten yliluonnollisesta alkuperästä, Slumber-elokuvassa suurimman avun tarjoaa maahanmuuttajataustainen nuori mies, joka työskentelee sairaalassa siivoajana ja joka tuntee nocnitsaa koskevan perinteen.

Universaali painajaisolentoperinne esitetäänkin useassa elokuvassa totuutena, jonka rationaalinen maailmankuva on työntänyt ylimielisyyttään syrjään. Dead Awaken psykiatrin silmät avautuvat kyllä lopuksi, mutta liian myöhään. Saman elokuvan toinen akateeminen hahmo, unihäiriöitä tutkiva lääkäri on sitä vastoin havainnut yliluonnollisen painajaisolennon olevan totisinta totta. Hän on jopa kehittänyt rokotteen, jolla painajaisen kuristusotteen saa kirpoamaan. Rokotteita ja folklorea yhdistelevän lääkärin hahmo kuitenkin vaikuttaa epäuskottavalta ja ennen kaikkea näyttää siltä – elokuvan tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että koululääketieteestä irtioton tehneen lääkärin pitää näyttää kaikelta muulta kuin lääkäriltä.

Sikäli kuin elokuvassa esiintyy poliiseja, hekään eivät tarjoa painajaisolentojen ahdistelemille turvaa, sillä katoamisten tai kuolemantapausten sattuessa heidän mielenkiintonsa suuntautuu tähän maailmaan kuuluvien syyllisten etsimiseen. Be Afraid -elokuvassa yhteisön korkein poliisiviranomainen on tosin tietoinen asioiden tilasta mutta toimii rautatietunnelissa majailevien painajaisolentojen kätyrinä vastineeksi siitä, että sai tyttärensä takaisin.

Ihminen on siis painajaiskokemuksissaan elokuvien maailmankuvassa varsin yksin niin kuin kukin meistä todellisuudessa onkin uneksiessamme ja unihäiriöitä kohdatessamme. Yliluonnollista pahaa on vaikea torjua, ja siksi kaikilla elokuvilla ei olekaan onnellista loppua.

Jätän mediatutkimuksen tehtäväksi sen selvittämisen, miten yleisiä painajaisista kertovat elokuvat ja tv-sarjat ovat nykyisen visuaalisen kauhukerronnan genressä. Vaatimaton otantani riittää kuitenkin osoittamaan, että universaali tai ainakin eurooppalainen painajaisperinne jaksaa innoittaa 2000-luvun anglosaksisen maailman elokuvantekijöitä.

 

Kirjallisuutta

Norman Cohn, Europe’s Inner Demons: The Demonization of Christians in Medieval Christendom (2000), luku “The night-witch in popular imagination”.

Louise S. Milne, ”Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams”. Incantatio 6 (2017) https://core.ac.uk/download/pdf/195354101.pdf

Catharina Raudvere, Föreställningar om maran i nordisk folktro (1993)

Catharina Raudvere, Narratives and Rituals of the Nightmare Hag in Scandinavian Folk Belief (2021)

Tietoja painajaisia käsittelevistä kauhuelokuvista kuten muistakin elokuvista voi hakea esimerkiksi täältä: https://www.imdb.com/