Näkeekö kissani painajaisia?

Kissani nukkuu työpöytäni vieressä olevalla sohvalla. Siinä se yleensä makoilee päiväsaikaan, kun teen töitä. Se näyttää nukkuvan syvää unta. Jos nyt silittäisin sitä, sillä kestäisi pieni hetki ennen kuin se heräisi. Yhtäkkiä kissa alkaa sähistä hurjasti. Sitten se nousee hieman pöllämystyneen näköisenä istumaan ja ravistelee päätään, silmät vielä sirrillään. Pienen hetken kuluttua se kuitenkin asettuu jälleen makuulle ja jatkaa uniaan. Ilmiö ei ole ainutkertainen. Näin on käynyt joskus aiemminkin. Kissa tuntuu olevan syvässä unessa, mutta herääkin sitten sähisten kesken kaiken. Sähinän perusteella kuulostaa yhtäkkiseltään siltä, ettei kissan unikokemus ole ollut miellyttävä. Onko mahdollista, että kissa on nähnyt painajaista?

Amerikkalaisen yliopiston MIT:n tutkijat seurasivat 2000-luvun alussa rottien aivotoimintaa valvetilassa ja nukkuessa. He havaitsivat, että eläimillä on samanlaisia REM- ja NONREM-univaiheita kuin ihmisillä ja että eläimet näkevät myös unia. Kyseinen tutkimus liittyi pitkäaikaisten muistijälkien muodostumiseen. Tutkijat mittasivat ensin rottien aivotoimintaa näiden ollessa valveilla ja suorittaessa tehtäviä, joista sai ruokapalkinnon. Aktiivisuutta näytti esiintyvän erityisesti aivojen muistiin kytkeytyvissä osissa. Tarkkailemalla rottien aivojen aktiivisuutta niiden nukkuessa REM-univaiheen aikana tutkijat havaitsivat, että osa rekisteröidystä aivotoiminnasta vastasi rotan valvetilan aikana tehtävän yhteydessä rekisteröityä aivotoimintaa. Valvetilan aivotoimintaan vertaamalla tutkijat pystyivät päättelemään, milloin eläin uneksi olevansa liikkeessä ja milloin taas paikallaan. Koe osoitti, että rotilla voi olla monimutkaisiakin unia ja että eläimet voivat myös säilyttää ja muistaa unissaan pitkiä pätkiä valvetilan tapahtumista. Koe myös vahvisti sitä aiempaa huomiota, että eläimet pystyvät arvioimaan omia kokemuksiaan myös silloin kun ne eivät ole välittömästi tapahtumassa vaan jo ohi.

Tutkijoiden havainnot ovat mielenkiintoisia. Ne viittaavat siihen, että kissankin unet ovat sen aiemmasta toiminnasta ja kokemuksista riippuvaisia. Kissojen toiminta ja kokemukset ovat erilaisia riippuen paitsi kissan luonteesta myös siitä kontekstista, jossa ne tapahtuvat. Lähestulkoon koko elämänsä rauhaisissa sisäolosuhteissa viettäneelle, rakastavan huomion kohteena olevalle kissalle on karttunut hyvin erilaisia kokemuksia kuin vaikkapa lämpimämmässä ilmastossa eläneelle, elämän murjomalle katukissalle. Tai kotimaiselle maatilan kissalle, joka on saalistanut hiiriä ja muita pikkueläimiä mutta joutunut kenties joskus silmäkkäin itseään vaanivan ketun kanssa. Kissojenkin unien täytyy siksi olla kulttuurisia ja historiallisia.

Biologisena ilmiönä kissan pihinä voitaisiin liittää taistele tai pakene -reaktioon. Esimerkiksi ihmisellä tämä reaktio on monimutkainen prosessi, jonka myötä ihminen valmistautuu vaaran kohtaamiseen. Ihminen voi joko paeta uhkaa tai valmistautua taistelemaan. Kummassakin tapauksessa ihmisen täytyy ehkä toimia nopeasti ja voimakkaasti. Verenkiertoon vapautuu adrenaliinia, syke nousee, hengitys kiihtyy, verisuonet laajenevat ja iho voi nousta kananlihalle. Ihmisillä painajaisiin herääminen voi liittyä juuri tähän voimakkaiden fysiologisten reaktioiden ilmenemisen hetkeen.

Mutta näkeekö kissani siis painajaisia? Ja kokeeko kissani unessa sähistessään itse asiassa pelkoa? Evoluutioteorian isänä tunnettu Charles Darwin esimerkiksi tulkitsi tunteiden tutkimuksen klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Expression of the Emotions in Man and Animals eri eläinten, kuten käärmeiden sihinän (hiss) nimenomaan vihan ilmaisuksi. Havainnon pohjalta herää kysymys, onko kissankin unikokemuksessa kyse jonkinlaisesta uhkasimulaatiosta, jossa kissa harjoittelee tulevia koitoksia varten reagointia uhkaaviin tilanteisiin unen turvallisessa ympäristössä. Toisaalta on hämmentävää, että pihinä on reaktio, joka ei kuulu kissani reaktioihin valvetilassa. Jos tarkastelisin kissani toimintaa freudilaisesta näkökulmasta, voisin kysyä, liittyisikö kissani oletettu painajainen sen aiemmin kokemiin tilanteisiin, jopa valvetilassa koettuihin traumoihin. Onko minulla siis kissa, joka kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana, ajanjaksona jolloin en sitä vielä tuntenut, on traumatisoitunut ja elää nyt näitä hetkiä uudelleen unissaan (joskin onneksi melko harvoin).

Tässä kohtaa pysähdyn. Edellä kuvaamani spekulaatiot ovat kaikki oman kulttuurini ja aikakauteni maailmankuvassa mahdollistuvia tulkintoja kissani toiminnasta ja kokemuksesta. Usein meillä ihmisillä onkin taipumusta tulkita toisten organismien tai menneisyydessä eläneiden oman lajimme yksilöiden unia omista oletuksistamme käsin. Siksi eläintenkin unia on tulkittu usein omien kulttuuristen käsitysten valossa. Yhdysvaltalaisen antropologi Eduardo Kohn on käsitellyt yhtä tällaista tapausta tutkimuksessaan. Kohn kertoo, miten hänen suorittaessaan kenttätutkimusta Ecuadorissa elävän Runa-heimon parissa olivat erään paikallisen perheen kolme koiraa eräänä yönä kadonneet. Hieman myöhemmin koirat löytyivät, ja havaittiin, että jaguaari oli selvästikin surmannut ne.

Tapaus herätti perheen parissa kuitenkin kysymyksiä. Miten oli mahdollista, että koirat eivät olleet nähneet unessa tulevaa kuolemaansa? Perheen emäntä huomautti, etteivät koirat olleet nähneet unta nukkuessaan tulen äärellä, vaikka ne yleensä näkivätkin tosia unia. Kohnille kävi asian myötä selväksi, että perheen mielestä koirat todella näkivät unta ja että ihmiset saattoivat tulkita nämä unet. Kun koirat haukkuivat unissaan tavalliseen tapaan, perhe oletti, että koirat uneksuivat siitä, miten ne seuraavana päivänä ajoivat takaa saalista. Koirat eivät olleet kuitenkaan ennen katoamistaan äännelleet unessa samalla tavoin kuin ne ääntelevät, jos joutuvat suurten kissaeläinten hyökkäyksen kohteeksi (”cuai”). Sinä yönä koirat olivat olleet hiljaa ja haukkumatta. Perhe oli hämillään, sillä koirat eivät selvästikään olleet nähneet unessa tulevaa kuolemaansa, eikä niiden siksi olisi pitänyt edes kuolla. Tästä aiheutui perheessä jonkinasteinen kriisi, sillä yleensä oletuksena oli, että myös ihmisten osalta tieto kuolemasta tulisi etukäteen unessa. Tapahtuma kuitenkin asetti tämän oletuksen kiistanalaiseksi.

Painajaisia tai ei, kissani näyttää selviävän unistaan helposti pelkällä päänravistuksella. Sillä ei näytä olevan mitään vaikeuksia tehdä eroa unitilan ja valvetilan välillä. Ja monesti aikaa voi viettää vain leppoisasti torkahdellen.

Kissanunta.
Kissanunta.

Kirjallisuutta

Darwin, Charles. 1872. The Expression of the Emotions in Man and Animals.

Kohn, Eduardo. 2007. How Dogs Dream: Amazonian Natures and the Politics of Transspecies Engagement. American Ethnologist 34 (2007) 1: 3–24.

MIT News, 24.1.2001: Animals have complex dreams, MIT researcher proves. Study may advance understanding of human learning and memory, http://news.mit.edu/2001/dreaming (luettu 30.3.2021)

Painajaiskeruun satoa

Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -tutkimushanke keräsi yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Svenska Litteratursällskapetin kanssa suomalaisten kokemuksia painajaisista ja pahoista unista aikavälillä 15.11. 2019–15.4. 2020. Kysyimme muun muassa, millaisia painajaiset ovat olleet, millaisia tunteita ja ajatuksia ne ovat herättäneet ja millaisissa tilanteissa niitä on koettu. Kertynyt aineisto on rikas ja monipuolinen. Suomenkielisiä vastauksia saatiin 288 ja ruotsinkielisiä 23.

Painajaiskokemukset ovat vaihtelevia ja alttius niille yksilökohtaista. Toisia painajaiset kiusaavat jatkuvasti ilman erityistä syytä, toiset taas näkevät niitä vain stressaavissa tilanteissa, koettuaan jotain järkyttävää tai ollessaan sairaana. Kaikki painajaiset eivät ole yhtä ahdistavia, ja osa kyselyyn vastanneista jaotteleekin niitä pahempiin ja lievempiin.

Painajaisessa voi tapahtua mitä tahansa! Kokija joutuu murhaajien tai petojen takaa-ajamaksi tai jopa surmaamaksi, harhailee pahuuden täyttämissä labyrinteissa, putoaa jyrkänteeltä, näkee läheistensä joutuvan vaaraan tai tuntee ihonsa alta ryömivän toukkia. Hän joutuu toistuvasti takaisin kouluun, saa mahdottomia työtehtäviä, myöhästyy, kamppailee toimimattoman teknologian kanssa ja joutuu pitämään puhetta oudosta aiheesta suurelle yleisölle – alasti. Joskus painajaisessa ei tapahdu yhtään mitään, vaan kauhu viriää pelkästä pahuuden läsnäolon tunteesta. Painajaisten ahdistava tunneskaala on laaja: kauhun ja pelon lisäksi vihaa, inhoa ja häpeää tai syvää surua.

”Unissa en ole koskaan paniikissa tai varsinaisesti hätäinen, enemmänkin suruissani ja ahdistunut siitä että todennäköisesti kuolen tai ainakin menetän tajuntani. Tämä epämääräinen surullisuuden tunne seuraa minua usein vielä herättyäni.”

Painajaiset herättävät inhoa, kun niissä on likaisia vessoja, liejuista vettä, irrallisia ruumiinosia tai ihmislihaa syöviä rottia ja toukkia. Käytössä ovat paitsi näkö ja kuulo myös tunto-, haju- ja makuaisti, joilla koetaan esimerkiksi mätänemistä ja ryömintää.

”Näin sellaisen pahan unen, jossa käsivarteni ihon alta työntyi eläviä ahvenia useita kappaleita. Uni oli todella ällöttävä ja ahdistava, että jotakin työntyi oman ihon alta, etkä voinut asialle mitään.”

Hallinnan menettämisen tunne on painajaisten keskeisiä teemoja. Selvimmin se näkyy kaaosmaisissa stressiunissa, joissa kokija yrittää suorittaa tehtäviään tai ehtiä liikennevälineeseen, mutta tavarat ovat hukassa, tekniikka ei toimi ja moni muukin asia on vinossa.

”En millään löydä oikeaa junaa tai laituria asemalta, en saa näppäiltyä oikeaa tunnuslukua kortinlukijaan, en kykene juoksemaan voimien ehtyessä jne.”

Stressiunet mielletään usein lievemmiksi kuin varsinaiset painajaiset, mutta niihinkin voi liittyä paniikkitunnelma. Uniin liittyy myös pelko ja häpeä epäonnistumisesta ja kasvojen menettämisestä. Painajaisissa kokija esimerkiksi etsii kiivaasti vessaa, joka ei olisi kaiken kansan nähtävillä, tai joutuu julkiselle paikalle alasti tai puolipukeissa.

”Toinen häpeää tuottava uni on sellainen, että olen puolialastomana eli yläosa paljaana. Ihmisten ilmoilla. Yritän etsiä jotakin peittävää.”

Toistuvia elementtejä vastauksissa on lapsuuden turvallisten maisemien ja vaikkapa mummolan esiintyminen muuntuneena ja pelottavana. Myös korkeat paikat ja pystysuuntainen liike toistuvat: korkeat talot, tornit ja jyrkänteet; portaat ja hissit, jotka ovat usein epäkunnossa; myös laskeutuminen kellariin. Osa vastaajista on omaksunut psykoanalyyttista unitulkintaa ja lähestyy painajaisiaan taloineen ja hisseineen alitajunnan viesteinä.

”Toisaalta olen lukenut, että rakennuksen eri kerrokset kuvastavat ihmisen omaa alitajuntaa tai tietoisuuden eri tasoja. Vaikea hissimatka rakennuksen ullakolle saattaa kuvastaa joitakin vaikeita ajatuksia, joiden luo on tuskallista päästä. Tämän vuoksi pyrin herättyäni miettimään mitä olen etsinyt tai mitä varten olen mennyt rakennuksen eri kerroksiin.”

Moni vastaajista löytää elämäntilanteestaan tai menneisyydestään syitä painajaisunien näkemiselle. He ymmärtävät painajaiset viesteiksi ongelmista, joita tulisi tietoisesti ratkaista. Mutta tulkinta ei aina ole yksinkertaista, ja usein painajaiset ja niiden kuvastot jäävät mysteeriksi.

”Joskus pystyn liittämään painajaiset suoraan elämäntilanteeseen, mutta useimmiten ne ilmestyvät kuin tyhjästä, ilman, että osaisin yhdistää niitä mihinkään tapahtuneeseen.”

On myös tavallista, että painajaisten aiheet juontavat juurensa mediaan ja populaarikulttuuriin.

”Mina mardrömmar influeras ofta av vad jag sett eller läst, främst av fiktion, men ibland också av nyheter.”

Toistuvat painajaiset voivat olla vakava haitta. Kauheimmista painajaisista herää yltä päältä hiessä ja sydän hakaten, joskus jopa itkien, eikä hetkeen uskalla käydä uudelleen nukkumaan. Lievemmätkin painajaiset voivat jäädä mieleen painostamaan ja tehdä koko seuraavasta päivästä vaikean. Toiset kuitenkin pääsevät pahastakin painajaisesta vähemmällä ja toteavat vain huojentuneena sen olleen pelkkää unta, ja jotkut näkevät painajaisissaan jälkikäteen peräti koomisia puolia.

”Jälkeenpäin ajatellen niissä on humoristisia piirteitä. Esim. kerran voitin Euroviisut ja piti palata lavalle esittämään voittobiisi. Olin jossain välissä ehtinyt hukata vaatteeni, olin lavalla alasti, hämmennyksissäni unohdin kappaleen sanat. Muistan valtavan häpeän tunteen.”

Joskus ainoa pako painajaisesta on herääminen, ja osa vastaajista pystyy tiedostamaan painajaisen uneksi ja herättämään itsensä.

”Aika ajoin herään painajaisiin ikään kuin olisin ollut jo unessa tietoinen siitä, että herääminen ja pako pahasta tilanteesta voisi onnistua. Herääminen on viimeinen yritykseni pelastautua henkeä uhkaavasti vaarasta. Tuolloin saatan herätä omaan huutooni tai itkuuni, olla hengästynyt ja hiestä märkä. Niiden unien jälkeen vaikea jatkaa nukkumista, koska painajaiseni saattavat jatkua siitä mihin keskeytyivät.”

”För mig är i princip det enda sättet att avbryta mardrömmar att vakna: att jag har blivit så desperat i drömmen att enda utvägen är att hoppas att det är en dröm och vakna, eller att jag blivit så rädd att jag vaknar av skräck och adrenalin.”

Myös selkounen opettelua pidetään tehokkaana, joskin vaikeana menetelmänä. Siinä nukkuja opettelee tunnistamaan tilanteen uneksi ja muokkaamaan unen suuntaa suotuisammaksi.

”Luin, että moni oli saanut avun toistuviin painajaisiinsa selkounien kautta ja päätin kokeilla auttaisiko se minua. Selkouni on uni, jossa tulet tietoiseksi siitä että on unessa. Pian opin tunnistamaan olevani unessa ja kohtaamaan painajaiseni.”

Vaikka painajaisia pidetään yleensä vältettävinä kokemuksina, osa vastaajista kokee ne itsetuntemuksen välineiksi, joita kannattaa tutkiskella.

”Varsinkin painajaiset mielestäni antavat loistavaa tietoa omista tukahdutetuista tunteista ja asioista mitä ei halua tai pysty käsittelemään hereillä ollessaan. Painajaisten tutkiminen ja niiden kohtaaminen on mielestäni parasta mitä mielenterveydelleen voi tehdä.”

Kyselyn perusteella nyky-yhteiskunta ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä painajaisissa ympäristökriiseineen, toimimattomine tietokoneineen ja zombihyökkäyksineen. Niiden koetaan usein myös heijastavan henkilökohtaisia ongelmia ja ihmissuhteita. Painajaisistaan kertovat suomalaiset ovat yleisesti omaksuneet psykologisen lähestymistavan uniinsa ja pitävät niitä mielen tapana prosessoida tunteita taikka tärkeinä alitajunnan viesteinä. Ymmärrykseen pyrkivistä tulkinnoista huolimatta painajaiset ovat silti välillä outoja ja käsittämättömiä, ja joskus niiden kauheus ylittää oman ymmärryksen.

SKS:n tiedote keruun tuloksista löytyy täältä.

Varhaisten painajaiskuvausten jäljillä

Suomessa ja muualla Skandinaviassa vanhojen, ennen vuotta 1400 koettujen pahojen unien löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ennen kristinuskon saapumista pohjolassa luotettiin enemmän omaan muistiin kuin riimujen veistämiseen tiedon säilyttämisen välineenä, ja kirjalliset lähteet ovat siksikin vähäisiä. Varhaisimmat skandinaaviset painajaiskuvaukset löytyvätkin oletettavasti Islannista, missä kirjallinen kulttuuri nousi keskiajalla suureen kukoistukseen.

Carta Marina: Islanti
Islantia kuvaava osa Olaus Magnuksen laatimasta Skandinaviaa ja sen ihmeitä esittelevästä kartasta Carta Marina vuodelta 1539. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Islannissa oli vuonna 1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeen otettu käyttöön latinankieliset aakkoset, ja oma kansankielinen kirjatuotanto alkoi jo viimeistään 1100-luvun alussa. Latinankielisistä teksteistä tehtiin käännöksiä ja lisäksi kirjattiin ylös suullisessa perinteessä liikkuneita tarinoita esi-isistä mutta myös aikalaistapahtumista. Viimeksi mainittujen joukosta löytyykin kertomuksia, joissa kuvataan (nykymääritelmän mukaisia) pahoja unia.

Kummun asukin tarina (Kumlbúa þáttr) on 1200-luvulla laadittu hyvin lyhyt kertomus erään 1100–1200-lukujen vaihteessa eläneen islantilaismiehen unikokemuksesta. Siinä kuvatut tapahtumat sijoittuvat tarinan mukaan Länsi-Islantiin, ja tarinassa mainitaan nimeltä eräs apotti Þorfinnr Þorgeirsson (k. 1216). Kyseinen kirkonmies tunnetaan myös muista aikalaislähteistä. Onkin mahdollista, että tarinassa kuvattu uni pohjautuu todelliselle, koetulle unelle.

Uneksuja on apotin sisaren mies, Þorsteinn Þorvardsson nimeltään. Heti aluksi saamme kuulla, että Þorsteinn oli avioliitostaan huolimatta vietellyt toisen miehen vaimon ja että syrjähypystä oli syntynyt lapsi. Ollessaan tässä ”hulluuden tilassa”, kuten saagassa asia ilmaistaan, Þorsteinn sattuu kulkemaan pimeässä kotiin ja saapuu paikkaan, josta löytää vanhan haudan. Haudassa on luita ja miekka, jonka Þorsteinn ottaa mukaansa. Seuraavana yönä haudan asukki kuitenkin ilmestyy Þorsteinnille unessa, uhkailee tätä ja vaatii miekkaansa takaisin.

Þorsteinnin unikokemuksesta kerrotaan, että hän ”pelästyi miehen uhkailuja kovin ja nukkui rauhattomasti.” Kuvauksen perusteella Þorsteinnin uni muistuttaa siis nykymääritelmämme mukaista painajaista ja pahaa unta, sillä se aikaansaa Þorsteinnissa pelkoa. Þorsteinnin rauhaton nukkuminen tuo mieleen jopa yöllisen kauhukohtauksen, jonka aikana nukkuja saattaa liikehtiä voimakkaasti ja heittelehtiä vuoteessaan – tosin tällainen nukkujan ulkoisiin eleisiin viittaava maininta on kenties ollut vain keino osoittaa, että nukkuja näkee merkittävää unta, aivan kuten vuoteessaan heittelehtivät nukkujat nykyelokuvissa saattavat ilmentää pahan unen näkemistä.

Keskiajalla pahan unen syistä ajateltiin kuitenkin toisin kuin nykyään. Kirkolla oli oma käsityksensä unien alkuperästä – jo senkin vuoksi, että ihmiset katsoivat unien usein kertovan tulevasta ja kirkko tahtoi suitsia tätä käsitystä. Mutta vaikka apotti Þorfinnrin sisaren miehen Þorsteinnin unesta kertova tarina säilyi ja mahdollisesti myös kirjoitettiin ylös kirkollisissa piireissä, Þorteinnin paha uni ei ollut kristinuskon näkökulmasta kovinkaan puhdasoppinen.

Þorsteinnin unta ei tulkittu kristillisessä kontekstissa paholaisesta lähtöisin olevaksi uneksi. Sen sijaan uni seurasi aikalaiskäsityksiä rauhattomista vainajista. Kuolleiden katsottiin voivan palata, jos elävien yhteisössä oli tehty normirikkomuksia. Unessa palaava haudan asukki toimii juuri näin: hän palaa noutamaan miekkaansa paitsi Þorsteinnin tekemän anastuksen vuoksi myös siksi, että hän on kajonnut toisen (elävän) miehen omaisuuteen eli tämän vaimoon. Þorsteinnin pahan unen syynä ovat siis – aivan kuten kuusi vuosisataa myöhemmin Topeliuksen Nukkumatissa – hänet omat pahat tekonsa, joskaan yöllisestä pelosta ei ole vastuussa mara vaan (Uuno Harvan termein) ’moraalin vartijaksi ’ ja ’tapojen tuomariksi’ asetettu vainaja.

Koko Kummun asukin tarina on lyhykäisyydessään luettavissa täältä.

Erään pahan unen hyvyydestä

Kun tarkastelemme menneisyyden ihmisten unia, on huomioitava myös painajaisten ja pahojen unien historiallisuus ja kulttuurisuus. Eri aikoina pelkoa, ahdistusta ja muita kielteisinä pidettyjä tunteita ovat voineet herättää eri asiat kuin nyt. Se, mikä meidän silmiimme on karmaiseva painajainen, ei kenties olekaan ollut sitä menneisyyden ihmisille. Pelkoa aikaansaanutta unta taas ei välttämättä ole pidetty pahana unena.

Hieronymus Bosch: Kuolema ja saituri, n. 1485–1490 (National Gallery of Art, US). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Pahan unen hyvyyttä valaisee esimerkki vuoden 1889 Suomesta. Helsingissä ilmestynyt kristillinen lehti Sanningswännen kertoi tällöin Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa eläneestä miehestä ja tämän unesta. Kyseinen mies voi olla fiktiivinen, opettavaista tarinaa varten keksitty hahmo. Näin ollen myös miehen uni voi hyvinkin olla keksitty. Fiktiivisenäkin unikuvaus voi silti kertoa jotain lehden lukijoiden ja kertomuksen kirjoittajan asenteista vastaavia pelkoa herättäviä unia kohtaan.

Kirjoittajan mukaan kertomuksen mies oli hyvästä perheestä ja varakas, eikä ollut velkaa kenellekään. Siksi mies odotti rauhallisin mielin aikaa tuonpuoleisessa. Mies oli jo vanha, kun Jumala näytti hänelle unen. Mies koki unessa olevansa kuollut ja seisovansa taivaan portilla. Hän luuli voivansa käydä portista sisään, mutta unessa hänelle osoitettiinkin, ettei hän ollut toiminut elämässään oikein. Hän ei ollut auttanut ja rakastanut lähimmäistään, vaan oli hyötynyt näiden ahdingosta. Kertomuksessa mies kuvailee omin sanoin, miten hän ”pelästyi näistä sanoista” (förskräctes wid dessa ord) ja ”heräsi tämän ihmeellisen unen järkyttämänä ja pelästyttämänä” (waknade, uppskakad och förskräckt af denna underbara dröm). Unen seurauksena mies tekee parannuksen.

Nykyajalle usein tyypillisestä maallistuneesta näkökulmasta katsottuna ei miehen unessa kenties ole mitään erityisen pelottavaa. Kuvattuun unikokemukseen näyttäisi kuitenkin liittyvän piirteitä, joita pidetään tyypillisinä nykykäsityksen mukaiselle pahalle unelle tai painajaiselle. Mies järkyttyy ja pelästyy ja herää unen seurauksena. Hän ei reaktiostaan huolimatta kuitenkaan ole määritellyt untaan pahaksi. Sen sijaan hän on pitänyt sitä ihmeellisenä eli ihmeen kaltaisena unena (underbar dröm).

Hieronymus Bosch: Helvetti (osa triptyykkiä), n. 1508–1516 (Museum Boijmans Van Beuningen). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Unen hyvyyttä tai pahuutta ei näytäkään tässä yhteydessä määrittävän uneen ja heräämisen hetkeen liittyvä tunnekokemus, vaan unen lopulta saama merkitys. Siihen, että unen hyvyys ja pahuus oli tässä kontekstissa riippuvainen myös unen aikaansaamasta vaikutuksesta, viittaa myös kertomuksen otsikko: ”Eräs uni ja sen vaikutus” (En dröm och dess werkan).

Tällaisen menneisyyteen ja meille vieraaseen aikakauteen ajoittuvan unen merkityksen ymmärtäminen edellyttää myös kontekstin tuntemista. Kyseisessä kertomuksessa konteksti on Sanningswännen-lehden näkökulman mukaisesti selvästi uskonnollinen. Kristillisessä kontekstissa miehen näkemä uni on hyvä uni, sillä se on tullut Jumalalalta ja se saa miehen tekemään parannuksen. Uneen liittyvä pelästyminen on niin voimakas, että mies herää, mutta tässä yhteydessä pelkokaan ei lopulta määrity kielteiseksi tunnekokemukseksi. Pelästyminen on tässä kontekstissa myönteinen tunne, sillä se saa miehen ymmärtämään, ettei varakkaan miehen velattomuus ja riippumattomuus muista avaa hänelle taivaan portteja.

Erilaisilla taivas- ja helvettinäyillä ja tuonpuoleiseen liittyvillä unilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkä historia. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella myös tavallinen lukutaitoinen rahvas alkoi Suomessa kirjata ylös tällaisia unikokemuksiaan. Tekstit levisivät huokeahintaisina pienpainatteina eli arkkikirjallisuutena eri puolille maata. Kaikki 1880-luvun suomalaiset eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulkinneet vastaavia unia uskonnollisesta näkökulmasta.  Eurooppalaisia virtauksia seuraten myös 1800-luvun lopun Suomessa tunnettiin uusia teorioita, jotka antoivat unille luonnollisen selityksen yliluonnollisen sijaan.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Kuismin, Anna. 2017. Hirveä, kauhea, ihmeellinen: 1800-luvun kansanihmisten taivas- ja helvettiunet. Faravid 44 (2017), 39–58.

Sanningswännen: tidskrift för kristlig tro och werksamhet, 01.05.1889, nro 9, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850770?page=15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (luettu 17.5.2020).

Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.