Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.

One Reply to “Mikä ihmeen mara?”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *