University of Helsinki
Suomessa ja muualla Skandinaviassa vanhojen, ennen vuotta 1400 koettujen pahojen unien löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ennen kristinuskon saapumista pohjolassa luotettiin enemmän omaan muistiin kuin riimujen veistämiseen tiedon säilyttämisen välineenä, ja kirjalliset lähteet ovat siksikin vähäisiä. Varhaisimmat skandinaaviset painajaiskuvaukset löytyvätkin oletettavasti Islannista, missä kirjallinen kulttuuri nousi keskiajalla suureen kukoistukseen.
Islannissa oli vuonna 1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeen otettu käyttöön latinankieliset aakkoset, ja oma kansankielinen kirjatuotanto alkoi jo viimeistään 1100-luvun alussa. Latinankielisistä teksteistä tehtiin käännöksiä ja lisäksi kirjattiin ylös suullisessa perinteessä liikkuneita tarinoita esi-isistä mutta myös aikalaistapahtumista. Viimeksi mainittujen joukosta löytyykin kertomuksia, joissa kuvataan (nykymääritelmän mukaisia) pahoja unia.
Kummun asukin tarina (Kumlbúa þáttr) on 1200-luvulla laadittu hyvin lyhyt kertomus erään 1100–1200-lukujen vaihteessa eläneen islantilaismiehen unikokemuksesta. Siinä kuvatut tapahtumat sijoittuvat tarinan mukaan Länsi-Islantiin, ja tarinassa mainitaan nimeltä eräs apotti Þorfinnr Þorgeirsson (k. 1216). Kyseinen kirkonmies tunnetaan myös muista aikalaislähteistä. Onkin mahdollista, että tarinassa kuvattu uni pohjautuu todelliselle, koetulle unelle.
Uneksuja on apotin sisaren mies, Þorsteinn Þorvardsson nimeltään. Heti aluksi saamme kuulla, että Þorsteinn oli avioliitostaan huolimatta vietellyt toisen miehen vaimon ja että syrjähypystä oli syntynyt lapsi. Ollessaan tässä ”hulluuden tilassa”, kuten saagassa asia ilmaistaan, Þorsteinn sattuu kulkemaan pimeässä kotiin ja saapuu paikkaan, josta löytää vanhan haudan. Haudassa on luita ja miekka, jonka Þorsteinn ottaa mukaansa. Seuraavana yönä haudan asukki kuitenkin ilmestyy Þorsteinnille unessa, uhkailee tätä ja vaatii miekkaansa takaisin.
Þorsteinnin unikokemuksesta kerrotaan, että hän ”pelästyi miehen uhkailuja kovin ja nukkui rauhattomasti.” Kuvauksen perusteella Þorsteinnin uni muistuttaa siis nykymääritelmämme mukaista painajaista ja pahaa unta, sillä se aikaansaa Þorsteinnissa pelkoa. Þorsteinnin rauhaton nukkuminen tuo mieleen jopa yöllisen kauhukohtauksen, jonka aikana nukkuja saattaa liikehtiä voimakkaasti ja heittelehtiä vuoteessaan – tosin tällainen nukkujan ulkoisiin eleisiin viittaava maininta on kenties ollut vain keino osoittaa, että nukkuja näkee merkittävää unta, aivan kuten vuoteessaan heittelehtivät nukkujat nykyelokuvissa saattavat ilmentää pahan unen näkemistä.
Keskiajalla pahan unen syistä ajateltiin kuitenkin toisin kuin nykyään. Kirkolla oli oma käsityksensä unien alkuperästä – jo senkin vuoksi, että ihmiset katsoivat unien usein kertovan tulevasta ja kirkko tahtoi suitsia tätä käsitystä. Mutta vaikka apotti Þorfinnrin sisaren miehen Þorsteinnin unesta kertova tarina säilyi ja mahdollisesti myös kirjoitettiin ylös kirkollisissa piireissä, Þorteinnin paha uni ei ollut kristinuskon näkökulmasta kovinkaan puhdasoppinen.
Þorsteinnin unta ei tulkittu kristillisessä kontekstissa paholaisesta lähtöisin olevaksi uneksi. Sen sijaan uni seurasi aikalaiskäsityksiä rauhattomista vainajista. Kuolleiden katsottiin voivan palata, jos elävien yhteisössä oli tehty normirikkomuksia. Unessa palaava haudan asukki toimii juuri näin: hän palaa noutamaan miekkaansa paitsi Þorsteinnin tekemän anastuksen vuoksi myös siksi, että hän on kajonnut toisen (elävän) miehen omaisuuteen eli tämän vaimoon. Þorsteinnin pahan unen syynä ovat siis – aivan kuten kuusi vuosisataa myöhemmin Topeliuksen Nukkumatissa – hänet omat pahat tekonsa, joskaan yöllisestä pelosta ei ole vastuussa mara vaan (Uuno Harvan termein) ’moraalin vartijaksi ’ ja ’tapojen tuomariksi’ asetettu vainaja.
Koko Kummun asukin tarina on lyhykäisyydessään luettavissa täältä.
