Podcast painajaisten synnystä, merkityksistä ja niihin liittyneistä käsityksistä

Haluatko kuulla lisää painajaisten synnystä, merkityksistä ja niihin liittyneistä käsityksistä? Muun muassa näistä aiheista keskustelevat Turun yliopiston tutkija Nils Sandman ja Pohjoiset painajaiset -projektin tutkija Kirsi Kanerva podcastissa “Miksi näemme painajaisia?” Haastattelijana podcastissa toimii toimittaja Sari Valto. Voit kuunnella podcastin täältä.

File:Ghost (69162167).jpeg
Daniel Krieg (2014): Ghost. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Pohjoisten painajaisten juurilla

Nykyaikana miellämme pahat unet ja painajaiset sisäsyntyiseksi ilmiöksi. Painajaisten aiheet ja kuvastot voivat liittyä valvetilassa kokemaamme ja havaitsemaamme ja niistä syntyneisiin muistoihin. Varhaisessa, teollistumista edeltäneessä pohjolassa painajaiset voitiin kuitenkin nähdä erillisen painajaisolennon aikaansaamaksi tilaksi. Nukkuvan päälle asettuva painajaisolento saattoi aiheuttaa nukkujalle ahdistusta ja erinäisiä fyysisiä oireita. Olentoa koskeneissa keskiaikaisissa ja esiteollisen ajan Suomen ruotsalaisissa käsityksissä löytyy myös paljon samankaltaisuutta.

Se ensimmäinen unihalvaus: painajaisia muinaisten kuninkaiden Upsalassa

Ruotsin kielessä painajaisolentoa merkitsee sana mara. Yksi sanan varhaisimpia esiintymiä skandinaavisissa kirjallisissa aineistoissa on 1230-luvulta peräisin olevassa saagakokoelmassa Heimskringla. Kyseinen teos on laadittu 1230-luvulla muinaisislannin kielellä, ja sen kirjoittajana pidetään islantilaista oppinutta Snorri Sturlusonia (1179–1241). Maran hyökkäystä nukkuvan kimppuun kuvataan kokoelman alkuun sijoittuvassa Ynglinga sagassa (”Ynglingien saaga”), joka kertoo Skandinavian esihistoriasta ja tuolloin hallinneesta tarunhohtoisesta Ynglingien kuningassuvusta.

Ynglinga saga kuvaa, miten ruotsinmaalainen kuningas nimeltä Vanlandi matkaa Upsalasta pohjoiseen saamelaisten maille (Finnland) ja ottaa matkan aikana puolisokseen Drífa-nimisen naisen. Vanlandi majailee matkansa ajan Drífan isän luona. Kevään tullen Vanlandi palaa kotiin Upsalaan, mutta Drífa jää isänsä luokse. Vanlandi lupaa kuitenkin tulla takaisin kolmen vuoden kuluttua. Toisin kuitenkin käy: Vanlandi ei vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan ole palannut takaisin. Drífa lähettää heidän yhteisen poikansa Vísburrin Ruotsinmaalle ja pyytää sitten apua Huld-nimiseltä noitanaiselta (seiðkona). Hän tahtoo, että Huld joko houkuttelisi loitsuillaan Vanlandin takaisin pohjoiseen tai surmaisi tämän.

Huldin lukiessa loitsua Vanlandi on Upsalassa. Vanlandille tulee yhtäkkiä suuri halu matkustaa pohjoiseen. Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa kieltävät Vanlandia lähtemästä, koska epäilevät tämän matkustushalun johtuvan saamelaisten noituudesta. Vanlandi muuttuu kuitenkin hyvin uneliaaksi (svefnhöfugt), ja hän paneutuu makuulle. Saaga kuvaa seuraavia tapahtumia näin:

Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli.  (Suom. J. A. Hollo.)

Vanlandin unenaikainen kokemus eroaa keskiajan islantilaisissa teksteissä esiintyvistä unikokemuksista siinä, ettei nukkuja vastaanota sen aikana minkäänlaista tietoa tulevasta. Vanlandin kokemus ei siis ole mikään enneuni vaan hänen elämyksensä on hyvin fyysinen: jokin, jota kuningas ja muut kutsuvat maraksi polkee niin kuninkaan päätä kuin sääriäkin. Vastaavasti myöhemmässä skandinaavisessa kansanperinteessäkin mara painaa, polkee ja musertaa nukkujaa, kun tämä itse – kuten myös Vanlandi tässä tapauksessa – on voimaton.[1] Vastaavat nukkumisen aikaiset oireet on nykytutkimuksessa usein tulkittu unihalvauksena tunnetuksi tilaksi. Sen aikana nukkuva ihminen kokee olevansa hereillä, mutta ei pysty liikkumaan ja saattaa tuntea painon tunnetta rinnalla ja nähdä nukkumapaikkansa läheisyydessä hahmoja tai olentoja.

File:The Nightmare Raddon.jpg
William Raddon (1827): Painajainen (etsaus ja kaiverrus, Henry Fuselin mukaan). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Keskiajan Skandinaviassa, kuten myös myöhemmässä pohjoisessa perinteessä, varsin fyysisen kokemuksen aiheuttajaksi nähtiin erillinen painajaisolento mara. Sen sijaan, että Vanlandin mara-uni kertoisi tulevasta, se näyttääkin liittyvän jonkun toisen kanssaihmisen pahantahtoisuuteen häntä kohtaan. Saagassa annetaan ymmärtää, että kuningas Vanlandin kuolettava kokemus ja sen aikaansaava mara on taikuutta osaavan saamelaisnaisen tekosia. Vanlandi itse sanoo maran polkevan häntä, mutta tekstissä ei itse asiassa millään tavalla tuoda esille, että kukaan näkisi jonkin konkreettisen olennon polkevan Vanlandin sääriä ja päätä. Tässä yhteydessä painajaisolennon läsnäolo näyttää käyvän ilmi Vanlandin omasta toteamuksesta, että mara ahdistaa häntä. Saagan kuvauksen perusteella maran ahdistelu saattoi näkyä myös Vanlandin kehollisissa – ja oletettavasti silmin havaittavissa – oireissa, kun mara puristaa vuorotellen niin Vanlandin sääriä kuin päätäkin.

Maran hyökkäyksiä 1800-luvun Suomen ruotsalaisessa perinteessä

Vastaavasti myös myöhemmässä Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä mara-painajaisen hyökkäykset nukkujan kimppuun voitiin havaita nukkujan fyysisissä oireissa. Eräässä 1800-luvun lopun Nauvosta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan merimiehestä, jota oli piinannut usein mara. Kertomuksesta käy ilmi, miten maran piinaa kokevan miehen ”oireet” ovat hyvin fyysiset, ja miehen toverit tunnistavat ne heti ne nähdessään. Oireina ovat ensinnäkin tahdottomat lihasten nykimiset. On vaikuttanut siltä kuin mies olisi tahtonut päästä pois jonkin sellaisen kapineen alta, ”joka painoi hänen kehoaan” (som tryckte på hans kropp). Herätessään mies on aina ollut hikinen. Kiintoisaa esimerkissä on, ettei siihen liity aina äkillistä heräämistä, vaan toverit joutuvat herättämään nukkujan. Ilmeisesti tämä kuitenkin ajoittain heräsi ilman herättämistä, mutta vasta suurten ponnistelujen jälkeen, ja silloinkin kyseinen merimies oli aina hiestä märkä. Tekstikatkelma kertoo vielä muutakin miehen kokemuksesta. Herätettäessä mies herää unesta, jonka muistaa, ja tuossa unessa jokin ihmishahmo tai eläin on maannut hänen päällään.

Suoranaisen taikuuden harjoituksen sijaan mara on tässä myöhemmässä perinteessä yhdistetty nimenomaan toisten ihmisten pahoihin ja erityisen vahvoihin ajatuksiin. Tällaiset ajatukset ovat voineet saada ihmisen vaivaamaan muita marana. Kaikki vahvat ajatukset eivät kuitenkaan välttämättä olleet pahantahtoisia. Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös useita kertomuksia siitä, miten vastakkaiseen sukupuoleen onnettomasti rakastuneet mutta ilman vastakaikua jääneet miehet ja naiset ovat saattaneet ahdistaa tunteittensa kohdetta öisin maran hahmossa. Vastaava onnettoman rakkauden teema hahmottuu myös yllä kuvatussa Ynglinga sagan tapauksessa.

Lähteet:

Finlands svenska folkdiktning, VII:1 = Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. 1, Övernaturliga väsen. Utgivet av Gunnar Landtman. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1919.

Ynglinga saga Heimskringla.no -sivustolla

***

[1] Mara-sanan katsotaan juontuvan muinaisnorjan verbistä merja, joka tarkoittaa myös mukiloimista ja murskaamista.

Mara ja ihmissusi

Painajaisolento – ruotsiksi mara – on olemukseltaan varioiva. Uskomusperinteen olennoille on tyypillistäkin, etteivät ne ole täysin selvärajaisia. Niiden olemuksessa voi olla ristiriitaisuuksia ja ne myös sekoittuvat ja sulautuvat hiukan toisiinsa perinteessä. Ihmisiä ja eläimiä öisin olentona kiusaava painajainen sekoittuu erityisesti muihin muodonmuuttajiin tai lähettäjänsä sielua edustaviin olentoihin. Mutta millaisiin, se riippuu painajaisen toiminnalle annetuista selityksistä ja vaihtelee alueittain. Yksi vaihtoehdoista on ihmissusi.

Painajaisolento tulkitaan suomalaisessa perinteessä erityisesti terveyttä ja elinkeinoja haittaavaksi olennoksi. Sellaisena se rinnastuu ja sekoittuu noitiin eli trulleihin, jotka käyvät navetoissa varastamassa naapureiltaan voita ja voionnea, sekä para-olentoihin, jotka ovat noitaemäntien samaan tarkoitukseen valmistamia otuksia, joihin he samalla kiinnittävät osan sielustaan. Yhteistä painajaiselle, paralle ja trullille on paitsi vaurauden ja hyvinvoinnin pihistäminen myös toimiminen muuttuneen hahmon välityksellä. Pahantekijä pystyy joko itse muuttamaan muotoaan tai materialisoimaan ahneutensa ja pahan ajatuksensa niitä toteuttavaksi olennoksi.

Kuinka muodonmuutos tai sieluolentona kulkeminen tapahtuu? Painajaista koskevat tarinat eivät yleensä selitä sitä. Kansanomaiseen maailmankuvaan on aiemmin sisältynyt muodonmuutokseen liittyviä käsityksiä, ja niiden hämärryttyä asia on saattanut olla kertojillekin epäselvä. Vanhemmassa itämerensuomalaisessa perinnekerrostumassa ihmisellä on eri sieluosuuksia, joista yksi voi kulkea kehon ulkopuolella etenkin unen aikana. Se on kuvailtu toisinaan pienen eläimen muotoiseksi, mutta se voi olla myös näkymätön tai omistajansa näköinen. Vapaasielun kulkiessa omilla teillään keho voi olla nukkumassa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan myös hahmosielu, hamr, joka mahdollistaa muodonmuutoksen eläimen hahmoon.  Myöhemmässä kristillisessä kulttuurissa moni ajatteli sieluolentojen ja muodonmuutosten syntyvän paholaisen avustuksella.

 

Noita lähdössä noitasapattiin. Vapaasielun vaellukset yön aikana omilla teillään olivat Keski-Euroopassa yhtenä lähtökohtana inkvisition noitasapatiksi muotoilemille mielikuville. Kristilliset auktoriteetit yhdistivät vanhoihin sielukäsityksiin liittyvät muodonmuutokset ja mystiset paikaista toiseen siirtymiset kaikki noituuteen. Kuva: Montague Summers 1926: The History of Witchcraft and Demonology, kuva 4. Wikimedia Commons.

 

Eteläskandinaviassa painajainen eli mara rinnastuu ja sekoittuu ihmissuteen. Tämän rinnastuksen taustalla on toisenlainen selitys maran alkuperästä. Sen mukaan henkilö muuttuu öisin maraksi jopa itse tietämättään, koska hänet on kirottu. Kun tällainen mara saadaan kiinni ja paljastetaan, kirous raukeaa ja mara on kiitollinen pelastajalleen. Vastaavaa kerrotaan Länsi-Euroopassa myös ihmissusista, ja jos ihmissutta vastaan puolustautuu oikeanlaisin keinoin, tämä vapautuu kirouksesta. Maran tai ihmissuden vapautumisesta kertovat kansantarinat eivät yleensä puutu siihen, mistä kirous tuli. Ihmissuden ja maran yhdistävä tarina kuitenkin kertoo kirouksen alkuperästä.

Sukupuolittuneet kohtalot

Etelä-Skandinaviassa eli Tanskassa sekä Ruotsin ja Norjan eteläosissa tunnetun uskomustarinan mukaan lapsesta tulee kirottu, jos äiti raskaana ollessaan ryömii varsanistukan läpi synnyttääkseen helposti kuin tamma. Jos syntyvä lapsi on tyttö, hänestä tulee mara; jos hän on poika, hänestä tulee ihmissusi. Tarina siis esittää maran ja ihmissuden toistensa vastinpareina eri sukupuolirooleissa. Syyllinen on äiti, joka on pelännyt lähestyvää synnytystä ja turvautunut kiellettyihin rituaaleihin välttääkseen Jumalan hänelle säätämät synnytystuskat.

Uskonnontutkija Catharina Raudvere on tulkinnut varsanistukkatarinat patriarkaalisen yhteisön yhdeksi keinoksi kontrolloida naisten hedelmällisyyttä. Tarina väittää naisen vahingoittavan omaa lastaan yrityksellään helpottaa omaa tilannettaan. Etenkin Tanskassa rituaali tehdään paholaisen nimeen, ja oletuksena on aviottoman lapsen synnyttäminen salaa. Toisinaan mainitaan, että lapsi luvataan samalla paholaiselle. Osa tällaiseen perinteeseen liittyvistä tiedonannoista on yksinkertaisesti väitelauseita: jos tällainen rituaali tehdään, lapsesta tulee mara tai ihmissusi. Osa on kertomuksia, joissa esitellään todeksi väitetty yksittäistapaus. Ruotsalaistarinoissa seurauksista välittämätön nuori nainen on tyypillisesti juuri tekemässä taikaa, kun paikalle tulee mies, joka keskeyttää hankkeen.

Tutkijat ovat esittäneet keskenään vastakkaisia arvioita siitä, onko tällaisia rituaaleja todella tehty. Muunlaista, synnytystapahtumassa harjoitettua kivunlievitysmagiaa on joka tapauksessa ollut. Tarina ei todennäköisesti ole kuvannut todellisia tapahtumia vaan esittänyt pelätyn yliluonnollisen uhkan johtuvan naisista, jotka moraalittomasti kapinoivat heille säädettyä roolia vastaan.

Maran ja ihmissuden yhtäläisyyksiä

Samanlaisen alkuperän myötä maran ja ihmissuden kohdalla on esitetty muitakin yhtäläisyyksiä kuten kuinka tunnistaa heidät ihmishahmossa. Yleisimpiä yhteisiä piirteitä ovat yhteenkasvaneet kulmakarvat, joka on laajemminkin epäilyttävä merkki eurooppalaisessa perinteessä, tai häpy- ja kainalokarvojen puuttuminen. Kirouksesta pääsemiseksi esitetään kummallekin samantapaisia keinoja. Yleisin on muodonmuuttajan paljastaminen huutamalla ”Sinä olet ihmissusi!” tai ”Sinä olet mara!” Kirouksen voi myös estää viime hetkessä toteutumasta, jos äiti heti synnytyksen jälkeen suutelee vastasyntynyttä tai lapsi kastetaan välittömästi.

Suomessa painajaisolennon hahmo voi olla yhtä hyvin mies tai nainen, mutta Ruotsissa mara on vahvasti sukupuolittunut naiseksi. Vastaavasti ihmissutena on länsieurooppalaisessa perinteessä yleensä mies. Maran ja ihmissuden sukupuolisidonnaisuus viittaa siihen, että niillä on perinteessä sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä rooleja. Ruotsalaista maratraditiota onkin tulkittu luonteeltaan enemmän tai vähemmän eroottiseksi ja naisen sukupuolisuutta demonisoivaksi. Tyypillinen mara on kurttuinen vanhapiika, joka öisin ”ratsastaa” (rider) pahaa-aavistamattomilla miehillä. Ruotsalaisia ihmissusia tutkinut Ella Odstedt on arvellut, että kun mara on ollut Ruotsissa niin leimallisesti naispuolinen olento, se on tarvinnut erillisen miehisen vastinparin. Vanhemmissa lähteissä kielletty rituaali tekee lapsesta vain maran, eikä ihmissutta mainita. Eteläruotsalaisessa perinteessä ihmissutta luonnehdittiin miespuoliseksi maraksi, joka hyökkäili vain naisten kimppuun. Ihmissutta merkitsevän sanan varulv sijasta siitä käytettiin toisinaan sanaa marulv. Samalla ihmissudenkin toimille esitettiin eroottinen luonne: naisten kimppuun hyökkäämisellä ei aina suinkaan tarkoitettu raatelua. Joskus tilannetta on kuvattu maran hyökkäyksen tapaan nukkuvan päälle asettumisena. Saksalaisissa ja Hollantilaisissa lähteissä ihmissusiin on 1500- ja 1600-luvulla liitetty maskuliininen seksuaalisuus etenkin sen eläimellisiksi ja poikkeaviksi mielletyissä muodoissa. 1800- ja 1900-luvuilla Skandinaviassa mara ja siihen rinnastuva ihmissusi puolestaan edustivat stereotyyppisiä käsityksiä tukahdutetuista haluista.

 

 

Käsitykset ihmissuden olemuksesta ovat vaihdelleet raatelevista pedoista eläimellisesti käyttäytyviin miehiin. Kuva: Konrad Lykosthenes 1577, Prodigiorum ac ostentorum chronicon. Wellcome collection, public domain.

 

 

Entä Suomessa?

Suomessa vastaaville yhtymäkohdille painajaisen ja ihmissuden kanssa ei ole edellytyksiä. Painajainen selitetään yleensä pahansuopuudella, ahneudella ja kateudella, ja terveyskysymykset korostuvat erotiikan kustannuksella. Suomenkielisistä kokoelmista löytyy vain yksittäisiä mainintoja seksuaalisen halun vuoksi painajaisena kulkevista naisista. Myös ihmissusi on Suomessa toisenlainen. Usein kyseessä on mies, joka on muutettu sudeksi määräajaksi rangaistuksena varkaudesta. Ihmissusi esitetään nälkää kärsivänä uhrina, joka ei tohdi raadella ihmisiä tai näiden karjaa, jottei vaarantaisi pääsyään takaisin ihmishahmoon. Muistuman sukupuolien välisestä asetelmasta voi halutessaan nähdä siinä, että sudeksi muutettu hyökkää tarinassa huomattavan usein kissan kimppuun. Kissat on yhdistetty vanhastaan etenkin naispuolisiin noitiin. Mutta siinäkin kyse voi sukupuolen sijaan olla myös kaunasta muodonmuutoksen toteuttanutta noitaa kohtaan.

 

Lähteitä:

de Blécourt, Willem 2009: The Werewolf, the Witch, and the Warlock. Aspects of Gender in the Early Modern Period. Teoksessa Witchcraft and Masculinities in Early Modern Europe, toimittanut A. Rowlands, Palgrave Macmillan, 191–213

Odstedt, Ella 1943: Varulven i svensk folktradition. Skriftern utgivna genom Landsmåls- och folkminnesarviket i Uppsala ser B:1. A.-B. Almqvist & Wiksells boktryckeri A.-B., Uppsala.

Raudvere, Catharina 1993: Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lunds Universitet.

Simonsen, Michèle 2015: The Werewolf in Nineteenth-Century Denmark. Teoksessa Werewolf Histories, toimittanut Willem de Blécourt, Palgrave Macmillan, 228–237.

 

Ulkoisesta painajaisolennosta sisäsyntyisiin pahoihin uniin

1800-luvun eurooppalaisessa tieteessä oltiin kiinnostuneita unien yhteydestä luovuuteen ja mielikuvitukseen tai toisaalta hulluuteen ja muihin sielun sairauksiin. Monissa yhteyksissä unille annettiin yhä uskonnollisia selityksiä. Näiden selitysmallien rinnalla eli edelleen käsitys kehon ulkopuolisista toimijoista uniin vaikuttavana tekijänä. Toisaalta osa myös uskoi unien mahdollisuuksiin kertoa tulevasta tai tuoda ihmisille jotain muuta tähdellistä tietoa.
Illustrasjon til Holger Drachmanns "Troldtøj", København 1889-1890
Joakim Skovgaardin piirros mara-olennosta nukkujan päällä (n. 1890). Kuvalähde: Nasjonalmuseet, Norja.

Kiinnostus uniin on nähtävissä myös 1800-luvun loppupuolella Suomessa tuotetussa ruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa, josta löytyy useita unikuvauksia. Osa niistä kertoo myös epämiellyttävistä, kammottavista, ahdistavista ja vastenmielisiksi koetuista unista, joita nykytermein ilmaistuna voitaisiin kutsua painajaisiksi. Nykyään ”painajaisena” tuntemaamme ilmiötä merkitsevä sana mardröm ilmestyi kirjallisuuteen kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella. Tätä ennen ahdistavat yölliset kokemukset oli varsinkin kansanuskomuksissa yhdistetty kehon ulkopuoliseen painajaisolentoon, maraan, joka nousi nukkuvan ihmisen rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa.

1800-luvun kirjallisuudessa kuvatuissa pahoissa unissa ilmennetään kuitenkin jo myös unikäsitystä, jossa unien alkuperä oli yksilössä itsessään. Painajaisolentojen sijaan ahdistavilla unisisällöillä nähtiin yhteys nukkujan omiin ajatuksiin, pelkoihin ja toiveisiin, tai tämän fysiologiaan ja temperamenttiin. Yksi esimerkki painajaiskuvauksesta, jossa käsitykset ulkoisesta painajaisolennosta ja pahojen unien yksilöön liittyvästä alkuperästä tuodaan keskusteluyhteyteen, esiintyy Anders Allardtin (1855–1942) tarinassa Släktingar emellan (”Sukulaisten välillä”).

19691214_2.tif
Kansanrunouden ja -tietouden tutkija Anders Allardt. Kuvannut Charles Riis. Kuvalähde: Museovirasto, Finna.fi

Anders Allardt, lapinjärveläisen rengin poika, oli kansanelämästä ja ruotsalaisuusliikkeestä kiinnostunut koulumies, joka kunnostautui myös merkittävän etnografisen aineiston kerääjänä. Släktingar emellan ilmestyi Allardtin kolmiosaisen kertomuskokoelman Byberättelser (1885–1890) toisessa osassa. Kertomuksissaan Allardt kuvaa uusmaalaisen ruotsinkielisen maaseutuväestön elämää ja ahdinkoa. Allardt kuvasi näin ollen yhteiskuntaryhmää, johon itse koulutuksensa ja uransa vuoksi ei enää kuulunut. Hän kuitenkin tunsi tuon ihmisryhmän tavat, uskomukset ja tarinat.

Tarinassa Släktingar emellan kuvataan Pär-nimisen isännän kokemia pahoja unia ja harhanäkyjä. Pärin painajaisista ensimmäinen sijoittuu kertomuksessa aikaan, jolloin kasvavat velat ovat lähes koituneet Pärin tilan kohtaloksi, kunnes ”kultasade metsistä” (guldregnet från skogarne) saapuu hänen avukseen. Pärin eno Leander avustaa Päriä metsän myynnissä, ja tämä saa sovittua kaupat, jolla tienaisi sievoisen summan rahaa. Seuraavana päivänä Pär matkaa kaupunkiin saadakseen kauppakirjaan vielä allekirjoituksen konsulilta, joka ylipuhuu hermostuneen ja herroihin hieman pelokkaasti suhtautuvan Pärin alentamaan kauppahintaa. Aiemmin myös sukulaismiehensä pyyteettömään apuun hieman epäillen suhtautunut Pär näkee pahan unensa jo edellisenä yönä, ennen tapaamistaan konsulin kanssa:

Pär oli niin iloinen, ettei hän saanut nukuttua ennen kuin myöhään aamulla ja sitten hän nukkui levottomasti. Hän uneksui ainoastaan ”kullasta ja vihreistä metsistä”. Hän kuvitteli, että on joulu ja että hän kulki huvikseen metsäänsä, missä mäntyjen ja kuusien kävyt loistivat kuin kulta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, metsä muuttui yhdeksi ainoaksi suureksi jättiläiseksi. Sillä oli yllään kuusenneulasista tehdyt vaatteet, suuri kuusenneulainen myssy, kaikki vihreistä loistavista kuusenneulasista. Parta oli kuusen harmaasta naavasta ja roikkui pitkälle alas rintaan. Selässään sillä oli suuri säkki pehmeästä, vihreästä sametista. Pär yritti piiloutua, mutta ei päässyt pakoon. Jättiläinen tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Pär tunsi jo jättiläisen huohottavan hengityksen, ja samassa alkoi hänen ympärilleen sataa männyn- ja kuusenkäpyjä, jotka niin pian kuin ne ehtivät maahan muuttuivat hopeaksi ja kullaksi. Pär kyyristyi alas maahan ja keräsi kaiken, mitä pystyi; mutta lopulta kasa kasvoi joka puolella hänen ympärillään, niin että hän kauhuissaan tahtoi kiiruhtaa pois. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän pystynyt enää liikahtamaan. Hän yritti huutaa, mutta ei pystynyt päästämään ääntäkään. Kulta kasvoi hänen päänsä yli ja oli tukehduttamaisillaan hänet. Mutta kun hätä oli suurin, tunsi hän reippaan töytäisyn selässään, ja kuuli [vaimonsa] Esterin äänen: ”Pär, Pär, mara ajaa sinua.” Hän heräsi ja kohottautui ylös, pyyhkäisi kädellään kylmän hien otsaltaan, haukkoi henkeään ja asettui uudelleen makuulle vavisten kylmästä ja pelosta.

Byberättelser-kertomuskokoelman toisen osan kansilehti. Kuvalähde: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Pär on ennen pahaa untaan ollut hyvin iloinen, olisihan saatava kauppasumma hyvin suuri ja auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa tilaa. Mahdollisesti suuri tunnekuohu kuitenkin valvottaa häntä ja kun hän lopulta aamuyöstä nukahtaa, on hänen unensa sisällöltään ahdistava. Painajaisen kuvaus on erityisen visuaalinen, mutta muista aistimuksista, kuten kuulo- tai tuntoaistimuksista ei suoraan mainita. Unen loppuvaiheessa uneksuja kuitenkin tulee tietoisemmaksi omasta kehostaan: hän kokee olevansa kykenemätön liikkumaan, hän yrittää huutaa, mutta ääntä ei tule, ja hänen ylleen kasvava kullan paljous ”oli tukehduttamaisillaan hänet” . Nämä viimeksi mainitut, kehollisemmat piirteet – kyvyttömyys liikkua ja puhua ja tukahduttava tunne, joka saattoi olla viittaus nukkujan kokemaan painon tunteeseen – saavat Pärin fiktiivisen unen muistuttamaan nykytermein unihalvauksena tunnettua tilaa. Pärin vaimo Ester tulkitsee miehensä kokemuksen vanhan mara-perinteen valossa eli olettaa marana tunnetun painajaisolennon ahdistavan tätä.

Allardt itse tunsi mara-perinteen hyvin, sillä hän kuvaili sitä esimerkiksi vuonna 1889 ilmestyneessä uusmaalaisia kansanuskomuksia ja -tapoja kuvaavassa teoksessaan Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Sen mukaan maran alkusyynä olivat toisten ihmisten pahat toiveet tai ”vahvat” ajatukset. Jälkimmäiset saattoivat pitää sisällään hyvin voimakkaita tunteita, kuten onnettoman rakkauden. Allardt kuitenkin selventää samassa yhteydessä, mistä hänen mielestään mara-ilmiössä on kysymys:

Mara on, kuten olemme nähneet, eräänlainen jäykkäkouristus, joka tapahtuu ihmiselle unen aikana, vaikkakin se uni, jonka jäykkäkouristus aikaansaa hirveydellään, näyttäytyy niin selvänä vaivatulle, että hän on koko ajan uskonut olevansa täysin hereillä.

Tarinassaan Släktingar emellan Allardt ei suoraan viittaa, että Pärin unen syynä olisivat jonkun toiset ihmisen pahat toiveet tai vahvat ajatukset.
Esimerkiksi metsänostajien vahvat tai pahantahtoiset ajatukset eivät tarinassa näyttäydy Pärin unen syynä, vaikka näillä ilmeisesti olikin voimakas halu tehdä mahdollisimman edulliset kaupat. Pärin omista epäilyksistä huolimatta hänen Leander-enollakaan ei näytä olevan mitään taka-ajatuksia, vaan tämä pyrkii katsomaan metsäkaupoissa sukulaistensa etua. Ester-vaimon mara-epäilystä huolimatta Släktingar emellan näyttääkin kuvastavan Suomessa tuolloin jo useamman vuosisadan ajan tunnettuja oppineempia käsityksiä, joiden mukaan unien sisältö liittyi asioihin, jotka työllistivät ihmistä tämän valveilla ollessa. Pärin ahdistavaksi muuttuvassa unikuvastossa esiintyvät metsä ja varallisuus eli kulta, joiden kanssa hän oli valveilla ollessaan metsän myyntiasiaa hoitaessaan puuhastellut.

.

Metsätöissä. Tuntematon kuvaaja. ÖTA 146 Lars Axéns arkiv. Kuvalähde: Svenska litteratursällskapet i Finland, Finna.fi

Kuvaus Pärin unesta näyttää myös heijastelevan Suomessakin 1800-luvun lopulta alkaen yleistynyttä ja myös Allardtin itsensä Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m -teoksessa mainitsemaa tieteellistä käsitystä painajaisesta. Sen mukaan painajainen ahdistustilana oli juuri unessa koettu ilmiö – siitä huolimatta, että kansanomaisemmissa käsityksissä kokijan voitiin katsoa olevan sen aikana valveilla.  Kuvauksessa Pär nukkuu ja näyttäisi tietävän, että näkee unta. Lisäksi Pärin painajaisherkkyyteen näyttää tarinassa vaikuttavan myös hänen temperamenttinsa: Päriin yhdistetään kerronnassa piirteitä, jotka aikalaisoppineet yhdistivät melankoliaan ja raskasmielisinä pidettyihin ihmisiin.

Allardtin teksti näyttääkin yhdistelleen sekä oppineempia että kansanomaisempia käsityksiä edustavia tapoja puhua painajaisista. Niissä vuorottelivat näkemykset yksilön ulkopuolisista painajaisolennoista ja yksilön omasta roolista pahojen unien synnyssä.

Kirjallisuutta

Allardt, Anders. 1886. Byberättelser: bilder ur svenskt allmogelif i Nyland. Andra samlingen, Bonnier: Stockholm.

Allardt, Anders. 1889. Nyländska folkseder och bruk, vidskepelse m.m. Helsingfors: Nyländska Afdelningens Förlag.

Allardt, Erik. 2011. ”Allardt Anders (1855–1942).” Biografiskt lexikon för Finland 3. Republiken A–L. Första webbpublicering i december 2014. URN:NBN:fi:sls-5496-1416928958102

Jos näet unta sodasta

Useassa tutkimuksessa on osoitettu, että monet suomalaiset näkivät sotaan liittyviä painajaisia vuosien 1939–1945 aikana ja jotkut vielä kauan sen jälkeenkin. Myös Pohjoiset painajaiset -projektin vuosina 2019–2020 keräämissä aineistoissa on viitteitä sotaunien näkemisestä. Koska monet aikaisemmatkin Suomessa eläneet sukupolvet ovat kohdanneet sotia, on todennäköistä, että sotaisat kuvastot ovat tuottaneet ahdistustusta suomalaisten uniin myös varhaisina vuosisatoina. Niitä koskevia tietoja on ymmärrettävästi paljon vähemmän, ja ne ovat hajallaan erityyppisissä lähteissä.

Yksi sotaunien näkemistä valottava lähde ovat unienselitysoppaat eli unikirjat, joita kollega Kirsi Kanerva esitteli tässä blogissa aikaisemmin.  Useimmat suomalaisten ulottuvilla olleet unikirjat edustavat kuitenkin yleiseurooppalaista perinnettä, eikä niitä ole välttämättä mukautettu lainkaan pohjoisen kohdeyleisön ja -kulttuurin olosuhteisiin. Asia havaitaan muun muassa keskiaikaiseen unioppaaseen sisältyvästä selityksestä, jonka mukaan itsensä näkeminen gladiaattorina merkitsee menetystä, tai vuonna 1680 painetusta unioppaasta, jonka mukaan elefantin näkeminen tarkoittaa syytöstä. Voidaan esittää villi arvaus, että teosten laatimisajankohtina harva suomalainen näki unessa elefantin puhumattakaan siitä, että olisi nähnyt unessaan itsensä  gladiaattorina.

Varhaiset unikirjat eivät siis varsinaisesti kerro suomalaisten näkemistä unista, mutta ne välittävät kuitenkin tietoja siitä, minkälaisia uniaiheita teosten levittäjät pitivät mahdollisina. Se, että kuta kuinkin kaikissa unikirjoissa selitetään myös sotaunen näkemistä, kertoo puolestaan siitä, että teemaa pidettiin universaalina. Samalla saadaan tietoja siitä, millaisia selityksiä sotaunia näkevien suomalaisten tai ainakin ylempiin yhteiskuntaryhmiin kuuluvien suomalaisten oli mahdollista saada. On myös muistettava, että sekä katolinen että luterilainen kirkko suhtautuivat virallisesti torjuvasti unien selittämiseen, vaikka käytännössä asia kiinnosti myös hengenmiehiä. Nuiva asenne johtui ennen kaikkea siitä, että unista voitiin etsiä enteitä tulevasta. Kaikissa unioppaissa tätä ei kuitenkaan aina sanota suoraan, vaan selitys voidaan tulkita myös kuvaukseksi unennäkijän mielentilasta ja sen taustalla jo olevasta tai tapahtuneesta asiasta, joka on saanut jonkin ilmiasun uneksijan unessa.

Vadstenan birgittalaiset jäljensivät erään kokoelmakäsikirjoituksensa osaksi latinankielisen unioppaan. Se lienee ollut ainakin luostarissa vierailleiden naantalilaisveljien ulottuvilla sikäli kuin siitä ei suorastaan laadittu jäljennöstä tytärluostariin. Oppaan mukaan sodan tai barbaarien näkeminen unessa merkitsi kansan vihastumista. Ulkoisen vihollisen työntyminen uneen olisi siis tulkittava yhteisön sisäisen eripuran ilmentymäksi.

1500-luvulta ei ole säilynyt suomalaisia unikuvauksia eikä suomalaisten ulottuvilla olleita unikirjojakaan, mistä saanee kiittää reformaattoreiden ja Kustaa Vaasan kielteistä suhtautumista uniin ja näkyihin ja varsinkin niistä kertomiseen. Seuraavalla vuosisadalla unikirjoja alettiin kuitenkin taas levittää Ruotsin valtakunnassa ja nyt kirjapainotekniikkaa hyödyntäen. Unioppaita painettiin Turussakin. 1600- ja 1700-luvun unikirjojen mukaan sotauni merkitsi vihaa, vahinkoa tai suurta onnettomuutta. Sota siis nähtiin kaikenlaisten onnettomuuksien ja vuorovaikutusta haittaavan kielteisen tunnekokemuksen tai kielteisen asenteen symbolina, mutta ei varsinaisena sotana, mikä on hieman yllättävää, kun ottaa huomioon sotien ja sodan uhkan yleisyyden esimodernin ajan Euroopassa.

Mutta unikirjojen selityksille onkin tyypillistä unessa nähtyjen asioiden selittäminen jonkin toisen asian symboleiksi. Sen vuoksi jotkut muut asiat unessa nähdyt asiat voitiin selittää sodan enteiksi: tämä koski esimerkiksi raekuuroa, suuria käsivarsia, raa’an lihan syömistä ja jopa pitojen järjestämistä. Toisaalta unikirjat tarjosivat rauhanomaisia selityksiä unille, joissa koettiin väkivaltaa: nainen, jota unessaan pistettiin miekalla, sai odottaa pääsevänsä suureen kunniaan ja synnyttävänsä pojan. Tulkintaa voi pitää esifreudilaisena. Eri asia sitten, kuinka laajalle tällaiset tulkinnat levisivät varhaismodernissa Suomessa ja rauhoittivatko ne mieliä esimerkiksi ison vihan kauhuntäyteisinä vuosina.

 

Lisälukemista

Bregenhøj, Carsten, Den nordiska drömboken 1641–1991. Teoksessa Annikki Kaivola-Bregenhøj & Ulf Palmenfelt (toim.), Drömmar och kultur. Stockholm: Carlssons 1992, 187–272.

Een nyy förbättrat dröme-book. Thet är: Uthläggelse på Drömer och hwilka Drömmer man skal achta. På nytt förswänskat ocjh vplagd. Tryckt åhr 1680. [Johan Larsson Wall, Turku.]

En ny drömmebok, det är: utläggelse på drömmer och vilka drömmer, man skall akta (1641). Teoksessa Jöran Sahlgren (toim.), Svenska folkböcker, 8. Stockholm: A.-B. Bokverk 1956.

Gejrot, Claes, Daniel’s dreams. An edition and translation of a medieval Latin book of dreams. Teoksessa Monika Asztalos & Claes Gejrot (toim.), Symbolae Septentrionales. Latin Studies Presented to Jan Öberg. Stockholm: Sällskapet Runica et mediævalia 1995, 173–202.

[Ibn Sīrīn, Muhammad]. Ny Apomasaris dröm-book, thet är en upsats på allehanda slags drömmar hwilka man icke allenast effter the indianers, persers och aegyptiers lära, har befunnit sanne, utan och af långlig förfarenheet och noga upteknande förmärkt, ofehlbart träffa in med sine uthtydningar allom dem som gärna åstunda weta, hwad i framtijden hända skall, och icke äro grekiskan, latinen och tyskan, uppå hwilka hon för sin sanfärdigheet skull åtskillige gånger är utkommen, mächtige, til tienst och nytta öfwersatt af Heliander. Ruotsiksi kääntänyt Gustaf Peringer Lillieblad. Stockholm, tryckt i Nathanael Goldenaus tryckerij medh egen bekostnad. 1701. LINKKI

Oneiromantien, Eller konsten at tyda Drömar. Förra delen. Stockholm, Stolpiska Tryckeriet 1783.