Painajaiset ja demoninen seksi

Painajaisiin ja unihalvauksiin liittyvät uskomukset ovat hiljattain nousseet kansainvälisessä mediassa esille yllättävässä asiayhteydessä. Kristillisen saarnaajan esittämät väitteet demonien kanssa unessa harjoitetusta seksistä perustuvat laajalle levinneeseen ja elinvoimaiseen uskomukseen.

Kuva: Persian Demons from a Book of Magic and Astrology (1921). The Public Domain Review. Princeton University Library.

Yhdysvalloissa presidentti Trump ja hänen kannattajansa ovat jakaneet saarnaajana ja lääkärinä toimivan Stella Immanuelin videota koronaviruksen vaarattomuudesta ja malarialääkkeenä tunnetun hydroksiklorokiinin tehosta sitä vastaan. Samalla median huomio on kiinnittynyt Immanuelin muihin vuosien varrella antamiin lausuntoihin kuten siihen, että monet gynekologiset ja taloudelliset ongelmat voivat johtua öisestä seksistä demonien kanssa unimaailmassa. Saarnatessaan demonisesta seksistä Immanuel yhdistää karismaattisessa kristillisyydessä yleistyneitä varoituksia öisestä henkipuolisosta ja ikivanhoja eurooppalaisia painajaisiin ja unihalvauksiin liittyviä uskomuksia, joita kristilliset ryhmät nostavat nyt esille Yhdysvalloissa. Ilmiö on laaja, ja useat kristilliset liikkeet opettavat internet-sivuillaan, että demoninen uhka öisin on todellinen.

Unihalvauksia on satojen vuosien ajan tulkittu eri puolilla maailmaa yleensä yliluonnollisen olennon aiheuttamiksi, ja sen neurologis-fysiologinen tausta selvitettiin unitutkimuksissa vasta 1970-luvulla. Euroopassa kansanomaiset selitykset painajaisolennosta ovat perustuneet noituuskäsityksiin, jolloin olennon on oletettu olevan pahantahtoinen naapuri tai hänen lähettämänsä olento. Niiden rinnalle ehtivät tulla 1900-luvulla näkemykset unihalvauksesta avaruusolentojen aiheuttamina. Kirkko puolestaan tulkitsi olennon demoniksi. Myös unihalvauksen ja seksin välistä yhteyttä vaalittiin nimenomaan kristillisessä traditiossa.

Keskiajan kristillisissä lähteissä naisten luona öisin vierailevaa seksuaalista demonia kutsuttiin latinankielisellä nimellä incubus, ja miehen unissa näkyvää naispuolista demonia nimellä succubus. Saman demonin katsottiin voivan hakea succubuksena spermaa mieheltä ja hedelmöittää sillä naisen incubuksena. Vaikka unihalvaukseen liittyy nykyään seksuaalisia tuntemuksia melko harvoin, teema korostui ankaraa seksuaalimoraalia edellyttävässä luostarielämässä. Eroottisten unien syntisyys ja demonisuus tekivät niistä pahoja. Runsaasti painajaisen ja seksuaalisuuden yhdistävää aineistoa on myös viktoriaanisesta Englannista, jossa seksuaalinormisto oli tiukka. Vielä 1900-luvun alkupuolella psykoanalyyttinen näkemys unihalvauksista oli, että se johtuu tukahdutetuista seksuaalisista haluista. Kansanomaisessa kuvastossa painajaisolennon aiheuttama vaiva on yleensä terveydellinen ja taloudellinen, mutta sen aiheuttajana saattoi ahneiden ja kateellisten naapurien ohella olla myös pettynyt kosija. Pieni eroottinen häivähdys siis löytyy kansanomaisestakin aineistosta.

 

Nykypäivän henkipuolisoa koskevissa käsityksissä ei aina ole yhteyttä unihalvaukseen. Esimerkiksi Afrikassa ihmisellä voi olla öinen rakastaja ilman että hän edes tietäisi siitä tai muistaisi näkevänsä eroottisia unia. Tilanne voi ilmetä pelkkinä terveys- tai avioelämän ongelmina tai vaikeutena löytää puolisoa valvetodellisuudessa. Tätä oppia pitävät yllä pienet kristilliset ryhmittymät, jotka varottavat vanhojen paikallisuskontojen yhteyksistä henkimaailmaan ja kehottavat turvautumaan tarjoamiinsa rukoilupalveluihin. Amerikkalaiset rukoilupalvelut puolestaan nojautuvat enemmän eurooppalaiseen painajaisolentojen traditioon ja korostavat, että synti ja okkulttiset harrastukset vetävät demoneita puoleensa.

Saarnatoiminnassaan Stella Immanuel yhdistää afrikkalaisia ja amerikkalaisia traditioita ja liittää demonisen seksin seuraukset nimenomaan lääketieteellisiin ongelmiin. Myös kansanomaiset uskomukset eri aikakausilta ovat läsnä: hänen mukaansa toimijana voi demonin sijaan olla myös ihminen, joka saapuu aktiin astraalimuodossa noituuden avulla.

Kuva: Demonisista puolisoista varoittavaa kirjallisuutta myydään ja julkaistaan koko ajan eri maanosissa. Niissä korostetaan yön olevan sielulle vaarallisinta aikaa.

Internetissä lisänimen ”Doctor Demon Sperm” saanut Stella Immanuel ei ole yksittäinen eksentrikko, vaan hän edustaa laajaa uskonnollista liikehdintää, joka haastaa tieteen näkemykset todellisuudesta ja julistaa yksilön moraalisten valintojen ja rukouksen vaikuttavan hyvinvointiin, terveyteen ja varallisuuteen. Väitteet demonien yöllisestä toiminnasta edellyttävät sen hyväksymistä, että unessa koetut asiat ovat totta. Sekä Raamattu että eurooppalainen uskomusperinne ovat kertoneet jo vuosisatoja, että henkimaailma on olemassa ja saa kosketuksen ihmiseen unen välityksellä. Käsitys siitä, että unet ovat vain oman mielen tuotetta, on ollut vallitsevana Euroopassa vasta noin sata vuotta, ja sen asema on edelleen ilmeisen hauras.

Suomalaisten kirjoittamissa painajaiskuvauksissa, joita tutkimusryhmämme on saanut hiljattain luettavakseen, paras pakokeino painajaiselta on käsittää, että se oli vain unta. Moni pystyy herättämään itsensä painajaisesta tajuamalla sen uneksi; toisille tämä huojennus koittaa vasta kun on lopulta herännyt hiestä märkänä. Erityisesti unihalvauksen sietäminen on helpompaa, kun tietää näkemiensä uhkaavien olentojen olevan harhaa.

Käsitykset unesta ja sen olemuksesta, kuten mistään muustakaan, eivät kehity suoraviivaisesti tietämättömyydestä ymmärrykseen. Näkemyksiin vaikuttavat monenlaiset tekijät kuten toive saada ongelmatilanteissa selkeitä ohjeita ja apua – kuten rukousapua – sekä kamppailu auktoriteetista, jota uskonnolliset ja poliittiset ryhmät käyvät sekä tiedettä että toisiaan vastaan. Humanistisen tutkimuksen yksi tehtävä on käsittää niitä vaikuttimia, jotka ohjaavat näkemysten valintaa.

Erään pahan unen hyvyydestä

Kun tarkastelemme menneisyyden ihmisten unia, on huomioitava myös painajaisten ja pahojen unien historiallisuus ja kulttuurisuus. Eri aikoina pelkoa, ahdistusta ja muita kielteisinä pidettyjä tunteita ovat voineet herättää eri asiat kuin nyt. Se, mikä meidän silmiimme on karmaiseva painajainen, ei kenties olekaan ollut sitä menneisyyden ihmisille. Pelkoa aikaansaanutta unta taas ei välttämättä ole pidetty pahana unena.

Hieronymus Bosch: Kuolema ja saituri, n. 1485–1490 (National Gallery of Art, US). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Pahan unen hyvyyttä valaisee esimerkki vuoden 1889 Suomesta. Helsingissä ilmestynyt kristillinen lehti Sanningswännen kertoi tällöin Uudessa-Englannissa Yhdysvalloissa eläneestä miehestä ja tämän unesta. Kyseinen mies voi olla fiktiivinen, opettavaista tarinaa varten keksitty hahmo. Näin ollen myös miehen uni voi hyvinkin olla keksitty. Fiktiivisenäkin unikuvaus voi silti kertoa jotain lehden lukijoiden ja kertomuksen kirjoittajan asenteista vastaavia pelkoa herättäviä unia kohtaan.

Kirjoittajan mukaan kertomuksen mies oli hyvästä perheestä ja varakas, eikä ollut velkaa kenellekään. Siksi mies odotti rauhallisin mielin aikaa tuonpuoleisessa. Mies oli jo vanha, kun Jumala näytti hänelle unen. Mies koki unessa olevansa kuollut ja seisovansa taivaan portilla. Hän luuli voivansa käydä portista sisään, mutta unessa hänelle osoitettiinkin, ettei hän ollut toiminut elämässään oikein. Hän ei ollut auttanut ja rakastanut lähimmäistään, vaan oli hyötynyt näiden ahdingosta. Kertomuksessa mies kuvailee omin sanoin, miten hän ”pelästyi näistä sanoista” (förskräctes wid dessa ord) ja ”heräsi tämän ihmeellisen unen järkyttämänä ja pelästyttämänä” (waknade, uppskakad och förskräckt af denna underbara dröm). Unen seurauksena mies tekee parannuksen.

Nykyajalle usein tyypillisestä maallistuneesta näkökulmasta katsottuna ei miehen unessa kenties ole mitään erityisen pelottavaa. Kuvattuun unikokemukseen näyttäisi kuitenkin liittyvän piirteitä, joita pidetään tyypillisinä nykykäsityksen mukaiselle pahalle unelle tai painajaiselle. Mies järkyttyy ja pelästyy ja herää unen seurauksena. Hän ei reaktiostaan huolimatta kuitenkaan ole määritellyt untaan pahaksi. Sen sijaan hän on pitänyt sitä ihmeellisenä eli ihmeen kaltaisena unena (underbar dröm).

Hieronymus Bosch: Helvetti (osa triptyykkiä), n. 1508–1516 (Museum Boijmans Van Beuningen). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Unen hyvyyttä tai pahuutta ei näytäkään tässä yhteydessä määrittävän uneen ja heräämisen hetkeen liittyvä tunnekokemus, vaan unen lopulta saama merkitys. Siihen, että unen hyvyys ja pahuus oli tässä kontekstissa riippuvainen myös unen aikaansaamasta vaikutuksesta, viittaa myös kertomuksen otsikko: ”Eräs uni ja sen vaikutus” (En dröm och dess werkan).

Tällaisen menneisyyteen ja meille vieraaseen aikakauteen ajoittuvan unen merkityksen ymmärtäminen edellyttää myös kontekstin tuntemista. Kyseisessä kertomuksessa konteksti on Sanningswännen-lehden näkökulman mukaisesti selvästi uskonnollinen. Kristillisessä kontekstissa miehen näkemä uni on hyvä uni, sillä se on tullut Jumalalalta ja se saa miehen tekemään parannuksen. Uneen liittyvä pelästyminen on niin voimakas, että mies herää, mutta tässä yhteydessä pelkokaan ei lopulta määrity kielteiseksi tunnekokemukseksi. Pelästyminen on tässä kontekstissa myönteinen tunne, sillä se saa miehen ymmärtämään, ettei varakkaan miehen velattomuus ja riippumattomuus muista avaa hänelle taivaan portteja.

Erilaisilla taivas- ja helvettinäyillä ja tuonpuoleiseen liittyvillä unilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkä historia. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella myös tavallinen lukutaitoinen rahvas alkoi Suomessa kirjata ylös tällaisia unikokemuksiaan. Tekstit levisivät huokeahintaisina pienpainatteina eli arkkikirjallisuutena eri puolille maata. Kaikki 1880-luvun suomalaiset eivät kuitenkaan välttämättä olisi tulkinneet vastaavia unia uskonnollisesta näkökulmasta.  Eurooppalaisia virtauksia seuraten myös 1800-luvun lopun Suomessa tunnettiin uusia teorioita, jotka antoivat unille luonnollisen selityksen yliluonnollisen sijaan.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Kuismin, Anna. 2017. Hirveä, kauhea, ihmeellinen: 1800-luvun kansanihmisten taivas- ja helvettiunet. Faravid 44 (2017), 39–58.

Sanningswännen: tidskrift för kristlig tro och werksamhet, 01.05.1889, nro 9, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850770?page=15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (luettu 17.5.2020).

Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.

Tieteellisiä näkökulmia painajaisiin ja niiden syihin

Miksi ihmisillä on ahdistavia ja pelottavia unia ja unenaikaisia kokemuksia? Tutkijat ovat esittäneet erilaisia, toisistaan eroavia teorioita ja malleja siitä, miksi näemme painajaisia. Tässä yhteydessä luodaan lyhyt katsaus tieteellisten mallien ja teorioiden pääpiirteisiin.

Sigmund Freud. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Unia tutkittaessa on tullut tavaksi lähteä liikkeelle Sigmund Freudin (1856–1939) uniteoriasta. Freudin uniteoriassa unilla oli toiveiden täyttymiseen liittyvä funktio. Painajaiset olivat kuitenkin Freudille hieman ongelmallinenkin poikkeus, eräänlainen masokistinen muunnelma unen tavanomaisesta funktiosta. Psykoanalyyttisessa tutkimussuuntauksessa on teoretisoitu, että unilla on tärkeä rooli emotionaalisessa kehityksessä ja että painajaiset heijastaisivat joko tämän funktion epäonnistumista tai muuntumista. Freudilaisen uniteorian pohjalta kehitetyt myöhemmät mallit ovat esittäneet esimerkiksi, että post-traumaattiset painajaiset muuntavat häpeää peloksi tai ovat osoitus trauman hallinnan pettämisestä.

Valtaosa nykyisistä painajaisteorioista on yhtä mieltä siitä, että unennäön pääfunktiona on unenaikainen tunnesäätely, erityisesti pelon säätely, jonka tarkoituksena on säilyttää unta eli estää herääminen. Painajaiset nähdään tällöin seurauksena tämän säätelyn epäonnistumisesta.

Monet painajaisia selittävistä malleista tarkastelevat painajaisia evoluutionäkökulmasta ja näkevät niillä olevan jonkinlaisen adaptiivisen eli eliön kelpoisuutta lisäävän funktion. Esimerkiksi Antti Revonsuon uhkasimulaatioteorian mukaan painajaisissa voidaan harjoitella suhtautumista uhkaaviin tapahtumiin. Painajaiset antavat mahdollisuuden simuloida eräänlaisessa offline-tilassa uhkaavia tapahtumia ja harjoitella taitoja, jotka ovat tarpeellisia uhkien välttämiseksi. Tällainen aktiivinen harjoittelu edistäisi uhkasimulaatioteorian mukaan selviytymistä valvetodellisuudessa ja auttaisi välttämään uhkia.

Poika näkee painajaista. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Uhkasimulaatioteoriaa on kuitenkin myös kritisoitu. Pelkkä ahdistava ja pelottava unisisältö ei tarkoita, että painajaisilla olisi evoluution kannalta merkittävä adaptiivinen funktio. Painajaisissa koetut uhat saattavat vain heijastaa ihmisen kokemuksia tämän päivittäisessä elinympäristössä ja valvetodellisuudessa. Post-traumaattisilla painajaisilla ei myöskään ole adaptiivista funktiota.

Esimerkiksi Ernest Hartmann taas on pitänyt painajaisia myös persoonallisuuskysymyksenä. Hän on esittänyt, että usein painajaisia näkevillä olisi tiettyjä luonteenpiirteitä, kuten avomielisyys, herkkyys, taiteellisuus, luovuus ja haavoittuvuus, ja että nämä olisivat herkempiä sellaisille sisäisille tapahtumille, jotka muille ihmisille eivät ole traumaattisia tai uhkaavia.

Myöhemmin Hartmann on myös tarkastellut tunnesäätelyn taustalla vaikuttavia prosesseja. Hän pitää tunnesäätelyä yhtenä painajaisten keskeisimmistä funktioista. Hartmann on esittänyt, että painajaiset kontekstualisoivat tai löytävät kuvallisen kontekstin yksilön hallitseville emotionaalisille huolenaiheille, mukaan lukien stressaaville ja traumatisoiville kokemuksille.

Nykyteorioiden mukaan painajaiset ovat siis sisäsyntyisiä ilmiöitä. Menneisyydessä painajaisten syitä on usein selitetty nykyteorioista poikkeavin tavoin niin oppineiden filosofien ja kirkonmiesten kuin tavallisen kansankin parissa. Myös nykyihmisillä voi olla näistä tieteellisistä teorioista poikkeavia käsityksiä siitä, mistä painajaiset johtuvat. Käsitykset siitä, mikä on pahojen unien ja painajaisten syynä, vaikuttavat myös siihen, miten niiden kokemiseen suhtaudutaan.

Kirjallisuutta

Nielsen, Tore & Ross Levin. 2007. Nightmares: A New Neurocognitive Model. Sleep Medicine Reviews (2007) 11, 295–310.

Painajaisia ja muita ikäviä unikokemuksia

Nukkujaa ja herääjää eivät ahdista vain painajaiset ja pahat unet. Neurotieteellisessä ja psykologisessa unitutkimuksessa on niiden lisäksi eritelty myös muita unenaikaisia ja nukkumiseen liittyviä kokemuksia, jotka ovat kokijalleen ahdistavia ja epämiellyttäviä. Ne voidaan erotella toisistaan esimerkiksi sen perusteella, miten voimakkaita ne ovat ja missä univaiheessa ne koetaan. Seuraavassa tarkastellaan lyhyesti, miten tutkijat ovat kategorisoineet erilaisia ahdistavia ja epämiellyttäviä unia ja unenaikaisia kokemuksia.

Albrecht Dürer (1471–1528): Traumgesicht (Kunsthistorisches Museum, Wien). Dürerin maalaama kuva hänet herättäneestä painajaisesta. Kuva: Wikimedia Commons

Painajaiset muistetaan yleensä hyvin, sillä ne ovat unia, jotka aikaansaavat kokijassa niin voimakkaan epämiellyttävän tai häiritsevän tunnereaktion, että tämä herää. Useimmiten painajaisiin on liitetty pelko, mutta voimakas epämiellyttävä tunne voi pitää sisällään myös ahdistusta, inhoa tai vihaa tai muita häiritseviä tuntemuksia. Nukahtaminen saattaa heräämisen jälkeen olla vaikeaa. Painajaisia nähdään REM-univaiheen aikana. REM-unella viitataan nukkumisen vaiheeseen, jolloin ihmisen silmät liikkuvat luomien alla, mutta kehon lihakset ovat muuten rentona. REM-unen vaiheita on yön aikana useita. Alkujaan katsottiin, että unia nähdään nimenomaan REM-unen aikana. Myöhemmin kuitenkin havaittiin, että unia nähdään myös non-REM -univaiheen aikana, mutta tällöin nähdyt unet ovat yleensä enemmän ajatuksenkaltaisia ja vähemmän eloisia kuin REM-unet. (Ks. lisää unen eri vaiheista englanniksi täältä.)

Pahoja unia. Kuva Mark Twainin teoksesta Life on the Mississippi (1883, s. 560, British Library HMNTS 10410.s.4.). Kuvalähde: Wikimedia Commons 

Painajaisten on sanottu olevan yleisempiä lapsilla kuin aikuisilla, mutta aikuisetkin näkevät painajaisia. Tutkimuksissa on havaittu, että naiset näkevät painajaisia useammin kuin miehet. Jotkut painajaiset voivat olla post-traumaattisia. Tällaiset painajaiset voivat olla usein toistuvia.

Pahat unet ovat painajaisiin verrattuna kokemuksena voimakkuudeltaan pienempiä. Ne ovat silti jollain tavoin häiritseviä ja epämiellyttäviä. Pahoihin uniin ei välttämättä herätä, sillä ne eivät aiheuta yhtä voimakasta ja ahdistavaa tunnekokemusta kuin painajaiset. Pahatkin unet voidaan silti muistaa heräämisen jälkeen. Pahat unet ovat yleisempiä kuin painajaiset.

Yölliset kauhukohtaukset ovat painajaisia paljon harvinaisempia, mutta niitä vieläkin voimakkaampia kokemuksia. Nimensä mukaisesti nämä kokemukset aiheuttavat kokijassa suurta kauhua, mutta niihin ei yleensä herätä. Kokija voi liikkua nukkuessaan voimakkaasti, kuten heittelehtiä vuoteessaan, tai hän voi kävellä unissaan tai kiljua ja huutaa. Hän voi vaikuttaa siltä kuin olisi hereillä, mutta on silti unessa. Kokijan silmät saattavat esimerkiksi olla auki. Kokijan herättäminen saattaa kuitenkin olla hyvin vaikeaa. Yölliset kauhukohtaukset koetaan yleensä non-REM -univaiheen aikana eikä yönaikaista unikokemusta todennäköisesti muisteta enää aamulla herätessä. Yölliset kauhukohtaukset ovat yleisempiä lapsilla, mutta ne on liitetty myös post-traumaattiseen stressiin.

Unihalvaus taas esiintyy REM-unen vaiheessa, jolloin ollaan joko nukahtamassa tai heräämässä. Kokemus saattaa kestää hyvin lyhyen aikaa, mutta voi tuntua hyvin ahdistavalta. Sen aikana ihminen on ikään kuin hereillä, mutta lihakset ovat rentoutuneet REM-unelle tyypillisesti eikä ihminen pysty liikuttamaan itseään. Kokemukseen voi liittyä myös unenkaltaisia hallusinaatioita, joissa kokija näkee makuuhuoneessaan jonkun henkilön tai hahmon tai kokee jonkin olevan läsnä. Lisäksi kokemukseen saattaa liittyvä myös muita, esimerkiksi kuulo- tai tuntoharhoja. Hengityslihasten osittaisen lamautumisen seurauksena ihminen saattaa kokea tukehtuvansa. Kokemus saattaa olla hyvin pelottava ja ahdistava, mutta se ei ole vaarallinen. (Ks. lisää unihalvauksesta täältä.)

Edellä kuvatut psykologiset määritelmät ohjaavat pitkälti sitä, miten tulkitsemme omia unikokemuksiamme. Menneisyyden ihmiset sitä vastoin eivät jaotelleet yön ja unen aikana koettuja pelottavia tai muuten ahdistavia kokemuksia samalla tavoin. Historiantutkijalle nykyajan määritelmät eivät olekaan tyhjentäviä selityksiä ilmiöstä tai tarkkarajaisia kategorioita vaan suuntaa-antavia työkaluja, joiden avulla tunnistaa ja jäsentää uniin ja unitiloihin liittyviä ilmiöitä menneisyyden lähteissä. Käynnissa olevassa Northern Nightmares, 1400–2000 -projektissa tutkimuksen kohteena eivät olekaan vain yllä kuvatun kaltaiset ”painajaiset” ja ”pahat unet” vaan myös muut unenaikaiset tilat ja kokemukset, joita pidetään tai on pidetty kielteisinä, pelottavina ja ahdistavina.

Kirjallisuutta

American Psychiatric Association. 2015. Sleep-wake disorders: DSM-5 selections. Arlington, Virginia: American Psychiatric Association.

Hublin,  Christer. 2005. Parasomniat: ilmiöitä unen ja valveen rajoilla. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 121 (2005) 14: 1553–1560. https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2005/14/duo95098

Nielsen, Tore & Ross Levin. 2007. Nightmares: A New Neurocognitive Model. Sleep Medicine Reviews (2007) 11, 295–310.

Sandman, Nils. 2019. Painajaiset: psyykkinen yleisoire. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 135 (2019) 21: 2073–2078. https://www.duodecimlehti.fi/duo15213

Tuunainen, Arja, Unto Nousiainen, Eeva Hallikainen ja Markku Partinen. 1992. Unihalvaus vai epilepsia? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 108 (1992) 9:884. https://www.duodecimlehti.fi/duo20163