Pohjoisten painajaisten juurilla

Nykyaikana miellämme pahat unet ja painajaiset sisäsyntyiseksi ilmiöksi. Painajaisten aiheet ja kuvastot voivat liittyä valvetilassa kokemaamme ja havaitsemaamme ja niistä syntyneisiin muistoihin. Varhaisessa, teollistumista edeltäneessä pohjolassa painajaiset voitiin kuitenkin nähdä erillisen painajaisolennon aikaansaamaksi tilaksi. Nukkuvan päälle asettuva painajaisolento saattoi aiheuttaa nukkujalle ahdistusta ja erinäisiä fyysisiä oireita. Olentoa koskeneissa keskiaikaisissa ja esiteollisen ajan Suomen ruotsalaisissa käsityksissä löytyy myös paljon samankaltaisuutta.

Se ensimmäinen unihalvaus: painajaisia muinaisten kuninkaiden Upsalassa

Ruotsin kielessä painajaisolentoa merkitsee sana mara. Yksi sanan varhaisimpia esiintymiä skandinaavisissa kirjallisissa aineistoissa on 1230-luvulta peräisin olevassa saagakokoelmassa Heimskringla. Kyseinen teos on laadittu 1230-luvulla muinaisislannin kielellä, ja sen kirjoittajana pidetään islantilaista oppinutta Snorri Sturlusonia (1179–1241). Maran hyökkäystä nukkuvan kimppuun kuvataan kokoelman alkuun sijoittuvassa Ynglinga sagassa (”Ynglingien saaga”), joka kertoo Skandinavian esihistoriasta ja tuolloin hallinneesta tarunhohtoisesta Ynglingien kuningassuvusta.

Ynglinga saga kuvaa, miten ruotsinmaalainen kuningas nimeltä Vanlandi matkaa Upsalasta pohjoiseen saamelaisten maille (Finnland) ja ottaa matkan aikana puolisokseen Drífa-nimisen naisen. Vanlandi majailee matkansa ajan Drífan isän luona. Kevään tullen Vanlandi palaa kotiin Upsalaan, mutta Drífa jää isänsä luokse. Vanlandi lupaa kuitenkin tulla takaisin kolmen vuoden kuluttua. Toisin kuitenkin käy: Vanlandi ei vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan ole palannut takaisin. Drífa lähettää heidän yhteisen poikansa Vísburrin Ruotsinmaalle ja pyytää sitten apua Huld-nimiseltä noitanaiselta (seiðkona). Hän tahtoo, että Huld joko houkuttelisi loitsuillaan Vanlandin takaisin pohjoiseen tai surmaisi tämän.

Huldin lukiessa loitsua Vanlandi on Upsalassa. Vanlandille tulee yhtäkkiä suuri halu matkustaa pohjoiseen. Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa kieltävät Vanlandia lähtemästä, koska epäilevät tämän matkustushalun johtuvan saamelaisten noituudesta. Vanlandi muuttuu kuitenkin hyvin uneliaaksi (svefnhöfugt), ja hän paneutuu makuulle. Saaga kuvaa seuraavia tapahtumia näin:

Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli.  (Suom. J. A. Hollo.)

Vanlandin unenaikainen kokemus eroaa keskiajan islantilaisissa teksteissä esiintyvistä unikokemuksista siinä, ettei nukkuja vastaanota sen aikana minkäänlaista tietoa tulevasta. Vanlandin kokemus ei siis ole mikään enneuni vaan hänen elämyksensä on hyvin fyysinen: jokin, jota kuningas ja muut kutsuvat maraksi polkee niin kuninkaan päätä kuin sääriäkin. Vastaavasti myöhemmässä skandinaavisessa kansanperinteessäkin mara painaa, polkee ja musertaa nukkujaa, kun tämä itse – kuten myös Vanlandi tässä tapauksessa – on voimaton.[1] Vastaavat nukkumisen aikaiset oireet on nykytutkimuksessa usein tulkittu unihalvauksena tunnetuksi tilaksi. Sen aikana nukkuva ihminen kokee olevansa hereillä, mutta ei pysty liikkumaan ja saattaa tuntea painon tunnetta rinnalla ja nähdä nukkumapaikkansa läheisyydessä hahmoja tai olentoja.

File:The Nightmare Raddon.jpg
William Raddon (1827): Painajainen (etsaus ja kaiverrus, Henry Fuselin mukaan). Kuvalähde: Wikimedia Commons

Keskiajan Skandinaviassa, kuten myös myöhemmässä pohjoisessa perinteessä, varsin fyysisen kokemuksen aiheuttajaksi nähtiin erillinen painajaisolento mara. Sen sijaan, että Vanlandin mara-uni kertoisi tulevasta, se näyttääkin liittyvän jonkun toisen kanssaihmisen pahantahtoisuuteen häntä kohtaan. Saagassa annetaan ymmärtää, että kuningas Vanlandin kuolettava kokemus ja sen aikaansaava mara on taikuutta osaavan saamelaisnaisen tekosia. Vanlandi itse sanoo maran polkevan häntä, mutta tekstissä ei itse asiassa millään tavalla tuoda esille, että kukaan näkisi jonkin konkreettisen olennon polkevan Vanlandin sääriä ja päätä. Tässä yhteydessä painajaisolennon läsnäolo näyttää käyvän ilmi Vanlandin omasta toteamuksesta, että mara ahdistaa häntä. Saagan kuvauksen perusteella maran ahdistelu saattoi näkyä myös Vanlandin kehollisissa – ja oletettavasti silmin havaittavissa – oireissa, kun mara puristaa vuorotellen niin Vanlandin sääriä kuin päätäkin.

Maran hyökkäyksiä 1800-luvun Suomen ruotsalaisessa perinteessä

Vastaavasti myös myöhemmässä Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä mara-painajaisen hyökkäykset nukkujan kimppuun voitiin havaita nukkujan fyysisissä oireissa. Eräässä 1800-luvun lopun Nauvosta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan merimiehestä, jota oli piinannut usein mara. Kertomuksesta käy ilmi, miten maran piinaa kokevan miehen ”oireet” ovat hyvin fyysiset, ja miehen toverit tunnistavat ne heti ne nähdessään. Oireina ovat ensinnäkin tahdottomat lihasten nykimiset. On vaikuttanut siltä kuin mies olisi tahtonut päästä pois jonkin sellaisen kapineen alta, ”joka painoi hänen kehoaan” (som tryckte på hans kropp). Herätessään mies on aina ollut hikinen. Kiintoisaa esimerkissä on, ettei siihen liity aina äkillistä heräämistä, vaan toverit joutuvat herättämään nukkujan. Ilmeisesti tämä kuitenkin ajoittain heräsi ilman herättämistä, mutta vasta suurten ponnistelujen jälkeen, ja silloinkin kyseinen merimies oli aina hiestä märkä. Tekstikatkelma kertoo vielä muutakin miehen kokemuksesta. Herätettäessä mies herää unesta, jonka muistaa, ja tuossa unessa jokin ihmishahmo tai eläin on maannut hänen päällään.

Suoranaisen taikuuden harjoituksen sijaan mara on tässä myöhemmässä perinteessä yhdistetty nimenomaan toisten ihmisten pahoihin ja erityisen vahvoihin ajatuksiin. Tällaiset ajatukset ovat voineet saada ihmisen vaivaamaan muita marana. Kaikki vahvat ajatukset eivät kuitenkaan välttämättä olleet pahantahtoisia. Suomen ruotsalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös useita kertomuksia siitä, miten vastakkaiseen sukupuoleen onnettomasti rakastuneet mutta ilman vastakaikua jääneet miehet ja naiset ovat saattaneet ahdistaa tunteittensa kohdetta öisin maran hahmossa. Vastaava onnettoman rakkauden teema hahmottuu myös yllä kuvatussa Ynglinga sagan tapauksessa.

Lähteet:

Finlands svenska folkdiktning, VII:1 = Finlands svenska folkdiktning VII. Folktro och trolldom. 1, Övernaturliga väsen. Utgivet av Gunnar Landtman. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1919.

Ynglinga saga Heimskringla.no -sivustolla

***

[1] Mara-sanan katsotaan juontuvan muinaisnorjan verbistä merja, joka tarkoittaa myös mukiloimista ja murskaamista.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *