24. Ohjauksen kokonaisvaltainen kehittäminen Tampereen yliopistossa. Jasmin Rantanen

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 8. jakson vieras on Jasmin Rantanen.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden ohjauksen systemaattisesta kehittämisestä yliopistotasolla ja tutustumme Tampereen yliopistossa tehtyyn työhön ohjauksen kehittämiseksi. Miten ohjauksen toimintamalleja kannattaa kehittää? Mikä on yliopistotason linjausten ja toimintatapojen rooli? Minkälaiset ohjaukseen liittyvät asiat on parasta päättää tiedekunnissa ja koulutusohjelmissa? Miten ohjauksen kokonaisuudesta saadaan riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille opiskelijoiden ohjausta tekeville?

Jasmin Rantanen työskentelee opinto-ohjaajana ja ohjauksen asiantuntijana Tampereen yliopistolla. Hän kehittää opiskelijoiden ohjausta yliopistotasolla. Sen lisäksi Rantanen tekee myös itse opiskelijoiden ohjausta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 24. ja toisen tuotantokauden 8. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden ohjauksen kokonaisvaltainen kehittäminen.  Vieraana on opinto-ohjaaja Jasmin Rantanen Tampereen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.3.2023. Jakson pituus 39 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric: Haastattelija
Jasmin: Vastaaja
   
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
   
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopistojen opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden kahdeksannen jakson vieras on Jasmin Rantanen. Jasmin Rantanen työskenteel opinto-ohjaajana ja ohjauksen asiantuntijana Tampereen yliopistolla. Hän kehittää opiskelijoiden ohjausta yliopistotasolla. Sen lisäksi Rantanen tekee myös itse opiskelijoiden ohjausta. Tervetuloa mukaan Jasmin.

 

Jasmin: Kiitos. Mukava olla täällä.

 

Eric: Puhutaan Jasminin kaa täs jaksossa opiskelijoiden ohjauksen systemaattisesta kehittämisestä yliopistotasolla. Miten ohjauksen toimintamalleja kannattaa kehittää, mikä on yliopistotason linjausten ja toimintatapojen rooli. Minkälaiset ohjaukseen liittyvät asiat on parasta päättää tiedekunnissa ja koulutusohjelmissa. Miten ohjauksen kokonaisuudesta saadaan riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille opiskelijoiden ohjausta tekeville.

 

Jasmin sä oot ollu juuri tekemässä Tampereen yliopistolle opiskelijoiden ohjauksen uutta toimintamallia. Miks tämmöseen työhön ryhdyttiin ja kerrotko vähän siitä et mitä te käytännössä teitte ja minkälainen oli se lopputulos?

 

Jasmin: No joo. Mistähän mä oikeen alottasin, varmaan siitä että pitää mennä ihan sinne asti että kun ylipäätään tiedetään että opiskelijoille, hakijoille ne tarjottavat ohjauspalveluthan vaihtelee yliopistoittain ylipäätään tosi paljon. Ja ylipäätään se semmonen kansallinen poliittinen tahtotila ei sido sinänsä yliopistoja ohjauksen järjestämiseen. Ehkä jotain välillistä ohjausta on pienestä, mut et yliopistoilla kun on autonomia siihen ohjauspalvelukokonaisuuksiensa järjestämiseen niin no mehän huomattiin sit just meidän yliopistossa et hitsi että meil on tosi paljon hyviä ohjaajia ja meil on tosi paljon hyviä ohjaustoimia mut ne on jääneet osin piiloon koska ne ei hahmotu kokonaisuutena. Ja tää on semmonen mitä palautetta me on ihan opiskelijoiltakin saatu et kun ne ohjauksen ja tuen tahot ei hahmotu tarpeeks selkeästi opiskelijoille tai ehkä henkilökunnallekaan itselleen niin sit siinä vähän se vaara et ne saattaa osittain jättää myös osan opiskelijoista marginaaliin sitä kautta.

 

Ja kun tiietään että ne yliopistojen ohjauksen seuranta-arviointiraporteissakin sieltä 2000-luvun alusta on ylipäätään todettu se ohjauksen porrasteisuuden ja semmonen vastuutahojen roolien selkeyden tärkeys niin me huomattiinkin et kyl me nyt tarvitaan sitä ohjauksen ja tuen toimien porrasteisuuden kuvaamista ja erityisesti sitä opiskelijalähtöstä kuvaamista sen kokonaisuuden hahmottamisen tueks. Et saatas ne osin sirpaleiset ohjauksen palvelut koottuu yhteen muodostamaan kokonaisuuden. Ja nähtiin toisaalta myös arvoa sillä että se mahdollistas myös ehkä tämmösen oikea-aikaisen ja ennaltaehkäsevän tuen toteutumisen ja opiskelijoitten paremman hyvinvoinnin lisäks myös auttas meitä ohjaustyötä tekeviä meidän hyvinvoinnissa. Et kun se ohjaus jakautus tasasemmin ja tarkotuksenmukasemmin ja tiedettäis niistä kavereista ympärillä että me ei olla tässä yksin ja hahmotettas sitä omaa ohjausroolia osana kokonaisuutta ja niitä omia ohjaustyön rajoja ja jatko-ohjaustahoja niin tällänen arvo me nähtiin sillä kun me lähettiin tähän työhön.

 

Eric: No mitä, miten tämä temppu tehtiin sitten?

 

Jasmin: Yhteistyöllä, ehottomasti. Että kyllähän keskeistä on se, ehottomasti se yhteistyö ja se yhdessä tekeminen et ja se että saadaan opiskelijat mukaan. Et kun kuvataan koko yliopistotasolla sitä ohjausta niin sehän linkittyy tosi moneen toimijaan ja toimintoon. Et pitää päästä samalle kartalle yhdessä kaikki. Ja tän takia sit tähän suunnitteluun kun sitä alotettiin niin oli selvä et halutaan osallistaa niin opiskelijoilta eri aloilta kun opintojen vaiheesta kun sit ihan tiedekunnista eri aloilta niin opettajia, opettajatutoreita kun ihan hallintohenkilökuntaa. Siis koulutusasiantuntijoita jotka tekee kanssa ohjausta ja sit yhteisten ohjauspalveluitten henkilöstöö, niin opoja, opintopsykologeja kun vaikka uraohjaajiakin.

 

Ja tää on kyllä hauska et tää toki kuten voit arvat vie aikaa ja vaatii kyllä monia keskusteluja ja pohdintoja ja myös haastaa kun on monta toimijaa ja tosi paljon näkemyksii mukana. Mutta on se kyllä tosi antosaakin työtä ja kun tulee niit rikkaita näkökulmia.

 

Ja ehkä se miten tätä tehtiin niin kuvais ehkä että tää oli tosi semmonen iteratiivinen prosessi että aina kokeiltiin sit muokattiin ja taas uudestaan. Et mentiin tämmöst kehää että aina keskusteltiin yhessä näistä teemoista ja mitä tähän, miten tätä ois hyvä koostaa, mitä pitäs olla mukana ja sitten mä laitoin uusimman muokatun version kokonaisuudesta näytille. Sit sitä taas kommentoitiin, sit sitä muokattiin. Et oli useempi tämmönen kierros mikä me käytiin. Et ehkä tommonen oli se prosessi siellä taustalla mistä tää sitten syntyi.

 

Eric: No miltä se nyt näyttää? Tää on täs podcastissa et me ei voida laittaa tässä nyt mitään Powerpointtia päälle mutta kuvaile vähän et mikä se lopputulos, minkä mallinen se on?

 

Jasmin: Joo. Me rakennettiin siis tällänen kolmiportainen ohjauksen kokonaisuuskuvio ja joka kuvaa ohjauksen toimijoita, heidän roolejaan, siellä näkyy ohjauksen teemat missä ohjataan ja sit ne palvelut sekä sit nousee semmosia keskeisiä ohjauksen, ohjaussivuja mitä meillä Tampereen yliopistossa on. Ja ehkä vinkiks tähän väliin voi kuulijoille sanoo et kannattaa käydä kattoo toi tuni.fi/ohjauspalvelut missä heti näkyy sit se kuvio ittessään.

 

Mutta ehkä jos mä yritän nyt avata vähän tätä kolmen portaan mallii ni siel on tosiaan ensimmäisellä tasolla on tää meidän tiedekuntataso. Se on se ihan ykkösjuttu. Elikkä se ohjauksen pääpaino on siellä tutkinto-ohjelmissa ja tiedekunnissa annettavassa yksilö- ja ryhmämuotosessa ohjauksessa. Et se tiedekunta ja tutkinto-ohjelma on niille opiskelijoille se keskeisin ohjaustaho. Ja muun muassa opintojen suunnittelu, HOPS:t, opintojakson valinnat, oppimisen ohjaus, oman alaan liittyvät pohdinnat, ihan sieltä opintojen alotuksesta valmistumiseen niin liittyy sinne.

 

Ja tässä mallissa me on avattu vähän tuohon palikkaan opiskelijoille että ketkä sitä ohjausta tukee tiedekunnissa tarjoaa, muun muassa opintoneuvojat ja tutorit mut sit opettajatutorit tai vaikka koulutusasiantuntijat ja opettajatkin. Ja sitten millasia teemoja muun muassa saattaa olla että missä tukee saa näiltä eri tahoilta. Et on liitetty et missä asioissa vois saada jeesii vaikka opettajatutorilta ja hei, missäs pohdituttavissa jutuissa mä voin käydä vetäsee koulutusasiantuntijan hihasta. Et yritetty tätä selkeyttää siihen.

 

Ja sitten tavallaan kun lähetään siitä ydinpalikasta sitten siihen toiseen palikkaan tai tasoon niin toisena meil on sitten yhteiset ohjauspalvelut missä mäkin sitten työskentelen. Eli me ollaan tämmönen, tarjotaan täydentävää tukee ja ohjausta sille tiedekunnissa annettavalle just ohjaukselle. Ja ehkä keskeiset teemat mitkä meillä on hyvin aika tämmöset ylimalkaset mutta kumminkin on se hyvinvointi, opiskelutaidot, urasuunnittelu. Ja sit ne yksilölliset opiskelujärjestelyt. Et tavallaan opiskelijat on mahdollista hyödyntää meit yhteisiä ohjauspalveluita ihan siitä tutkinto-ohjelmasta riippumatta missä opiskelija opiskelee.

 

Ja tohon malliin nyt tälle yhteisten ohjauspalveluitten portaalle me on hahmotettu neljä palikkaa tavallaan mitä me tarjotaan me yhteiset ohjauspalvelut sitten opiskelijoille. Ja sieltä tottakai ekana löytyy ihan nää itseopiskelu ja tukimateriaalit, siellä on muun muassa opiskelutaitojen tukimateriaalia, urasuunnittelun moodlee tai vaikka sitten tätä Jyväskylän yliopiston hyvinvointi ja elämäntaito-ohjelman opiskelijan kompassii. Et ne löytyy yhteen paikkaan listattuna mitä pystyy ihan itsenäisesti käydä hyödyntämässä.

 

Mut sitten tottakai toisena meil on tää matalan kynnyksen ohjaus- ja tukipalvelut, mikä meillä navigaattori-nimellä on. Eli ideana se että ilman ajanvarausta voi saada ohjausta ja tukea verkossa anonyymisti esimerkiks chatin ja Jodelin kautta ja sitten taas kampuksella eri tukipalvelujen vaihtuvien kampuspäivystyksien opojen kampuspäivystysten kautta.

 

Sit neljäntenä tottakai ryhmän ohjaus, eli on pyritty kokoomaan meidän ryhmämuotonen toiminta tämmöseen hyvinvointikalenteriin ja myös saatavilla oleva vertaistuki pyritty kokoomaan yhteen. Et joskus kun se on vähän levällään niin ne on saatu kanssa yhteen ja tossa mallissa on suorat sit linkit näihin yhteenvetoihin.

 

Ja neljäntenä tottakai meidän yksilöohjaus sitten mitä meidän opinto-ohjaajat, uraohjaajat, opintopsykologit ja sit ne yksilöllisiä järjestelyjä tekevät asiantuntijat tekee.

 

Ja sit siel löytyy se viimenen kolmas palikka mikä on kans tosi tärkee koska siinä kolmannella portaalla on kaikki muu tarjolla oleva tuki. Et tottakai on paljon muitakin Tampereen yliopiston mut myös sidosryhmien ohjaus- ja tukipalveluita kuten vaikka oppilaitospastori, opintotoimisto, KV-palveluita tai vaikka YTHS nostona. Että siinä on pyritty hahmottamaan tää yhdelle A4:lle selkeyttää tää opiskeluohjauksen ja hyvinvoinnin tuen kokonaisuus meillä Tampereen yliopistossa.

 

Eric: Kauan tähän meni?

 

Jasmin: I know, hei ei oo helppo selittää tota visuaalista kuvaa sanoin.

 

Eric: Ei kun mun mielestä se oli hyvinkin selkee mut toki kuten kohta paljastuu niin teen samanlaisia asioita työkseni niin mun mielestä toi oli hirveen selkee. Mutta niin kauan ton koko setin rakentamiseen meni suunnilleen?

 

Jasmin: Joo. Kyllä kun sanoin niitä kierroksii käytiin paljon niin se oli oikeestaan viime keväänä alotettiin ja nyt ennen joulua oli valmis eli semmonen melkein kaks lukukautta. Koska haluttiin aidosti ottaa aikaa sille että saadaan eri äänet kuuluviin ja saadaan, päästään sille samalle yhteiselle tasolle tavallaan siinä että miten me ohjauksest puhutaan ja muuta et se vaatii aikaa kyllä.

 

Eric: Kyllä. Joo meillä Helsingis on käynnis tavallaan ollu tää lukuvuos ollu tähän ohjaukseen selkiyttämiseen tulee ihan meidän strategiasta ja tietysti onnekkaasti sitten on myös ollu näitä erilaisia hankerahotuksii käytössä et on pystytty sitä tukee mut et periaattees hyvin tutulta kuulostaa et siin on se koulutusohjelmien tiedekuntatason ohjausmallien selkiyttäminen mitä tehdään sieltä käsin heidän johdollaan. He miettii, siel on tietty semmonen sapluuna mikä me on keskitetysti annettu et minkälaisiin kysymyksiin ois ehkä hyvä sitten siinä ohjausmallissa vastata. Ja sitten kaikki sekä meidän niin sanotut lähipalvelut eli koulutussuunnittelijat, opintoneuvojat heidän palvelut on kuvattu yhdenmukasesti tavalla. Erityisohjauspalvelut, opintopsykologit, uraohjaajat, opinto-ohjaajat ja meidän muut ohjaus- ja neuvontapalvelut on semmosella samanlaisella sapluunalla et mitkä on suorat opiskelijapalvelut, mitkä on palvelut ohjaaville opettajille ja sitten koulutusohjelmille.

 

Ja nyt tässä tän kevään aikana on sitten toiveena se että tää kokonaisuus sitten saadaan tavallaan kasaan et katotaan päästäänkö me yhteen A4:een vai mikä se lopputulos on mut et nää kuvataan sitten. Meil on semmonen paikka kun opiskelijan ohjeet mis on kaikki ja sitten on opetustyön ohjeet on taas opetus- ja tutkimushenkilökunnalle ja sitten minä koordinoin näitä linjauspapereita että ne ois tarkotus sit koota kaikki yhteen paikkaan et on sieltä yliopistotason päätökset ja sit myös nää tiedekuntien linjaukset ois yhessä paikassa sitten.

 

Mutta me ollaan vielä kehitysvaiheessa tässä, et katotaan miten käy.

 

Jasmin: Ja tottakai se että oman näköstä ja teidän yliopistoon sopivaa. Et mikä on tarkotuksenmukasta, et onks se tarkotuksenmukasta et kaikki saadaan yhelle A4:lle vai mikä on se.

 

Eric: Niin ja ehkä se tavallaan idea on nimenomaan kun puhutaan selkiyttämisestä niin sillon on tämmöset koonnit ja yleistykset on hirveen hyödyllisiä sitten.

 

No kun sä reflektoit tätä Tampereen yliopiston prosessia niin minkälaisia oppeja sulla tulee mieleen, miten noit toimintamalleja kannattaa kehittää ja onko jotain sellasia asioita mitä erityisesti kannattaa päättää tai linjata yliopistotasolla ja onko jotain sellasia mitä nimenomaan sit siellä tiedekunta- tai koulutusohjelmatasolla pitäs linjata?

 

Jasmin: No jotenkin ehkä mä palaisin taas siihen yhteistyöhön tässä. Et jotenkin se että ehkä tosi tärkeetä ois osallistaa just monipuolisesti koska sitä ohjausta tapahtuu yliopistoissa ja ylipäätään korkeakouluissa niin monen toimijan toimesta ja sitten monilla eri tasoilla. Niin jotenkin se että osallistetaan monipuolisesti ja jaksetaan käydä uteliaana monia keskusteluita, keskustelukierroksii eri tahojen kanssa. Niin se on kyllä tosi keskeistä.

 

Mut sit toisaalta myös se et pitäähän olla joku joka fasilitoi sitä ja pitää huolen siit prosessin myös etenemisestä ja ehkä myös siitä tasosta jolla liikutaan että sitäkin pitää mikä ite huomas prosessissa et sitäkin pitää koko ajan vähän hakee et millä tasolla me voidaan nyt tähän yhteenvetoon laittaa tähän asioita. Ja millä tasolla me liikutaan ja ollaanks me kaikki just sil samalla kartalla nimenomaan. Et ymmärretäänks et mist me puhutaan vaikka kun me puhutaan ohjauksesta kun meil on opettajia ja sitten meillä on opintopsykologeja ja sitten meil on opiskelijatutoreita vaikka ja näin et. Koko ajan sitä tason hakemistakin myös ja pysymistä uteliaana sille keskustelulle.

 

Eric: Kyllä. Siinä on valtava määrä ihmisiä siinä ketjussa mukana.

 

Jasmin: Kyllä. Ja ehkä sit yhet vielä ihmiset mitkä siihen tulee tottakai niin on sit tietysti just se johdon taso. Et kyllähän se johdon tukikin on tosi tärkeetä että esimerkiks se että meillä tää hyväksytettiin sitten meidän kaikkien tiedekuntien opintopäälliköillä ja sit meidän yhteisten ohjauspalveluitten esihenkilöillä niin se on tosi tärkee saada sieltä semmonen valtuutus et hei, nyt me on päästy tarpeeks tämmöselle yleiselle tasolle et tällä me pystytään etenee tiedekunnasta riippumatta. Ja et saa sille valtuutuksen niin sekin on tosi tärkee juttu.

 

Eric: Kyllä. Joo me tavallaan kun puhutaan siit tiedekunnis tapahtuvasta ohjausmallien selkiyttämisestä niin päätettiin heti alussa et se on opetuksest vastaavat varadekaanit ja opintoasiain päälliköt jotka sitä paikallisesti johtaa ja me ollaan sitten tavallaan tukena siinä työssä mut et he, heil oli lukuvuosi periaattees aikaa miettii et miten sen aikana se pitäs selkiyttäminen tehdä mut et miten ja missä, millä tavalla ja mitä tehdään just tiedekuntatasol, mitä tehdään koulutusohjelmis, meil on niin erilaisii koulutusalueita ja tiedekuntia niin siin on hyvin paljon annettu vapautta mut et tosiaan pyritään siihen että ne mallit ois kaikkialla selkeitä.

 

Jasmin: Kyllä. Ja sit itseasias tuli muuten tost viel mieleen kun mainitsit lisähenkilöitä niin tuli mieleen et tottakai myös viestinnän asiantuntijat oli tosi tärkeitä just siinä että me saadaan täst visuaalinen, semmonen mikä houkuttelee, puhuttelee ja on ymmärrettävissä just meidän opiskelijoille. Ja sit myös tottakai se saavutettavuus elikkä ihan tosi liuta ihmisii on ollu mukana tässä työssä. Ja ehkä ihmisten lisäks niin kyllähän siellä taustalla vaikuttaa mitä säkin tossa alussa jo vähän mainitsit niin kyl ne sit ne ohjaussuunnitelmat ja ohjauslinjaukset. Tottakai ne on kaikki siellä sen työskentelyn takana ja erilaiset ohjauksen mallit et paljon itekin tuli läpikäytyy opiskelukykymallist nousevii teemoi, sit se holistisen opiskelijakeskeisen ohjausmallin ylipäätään tahoja, tasoja, teemoja. Mitä muuta opintopolkumallin kautta voi ajatella että tässä just näkys juuri ne opiskelun koko opintopolun toimet jotka ois suunnattu kaikille opiskelijoille opiskeluvaiheeseen katsomatta.

 

Ohjauksen organisointimalleja käytiin taustalla. Ja sit tää verkostomaisesti tuotettu ohjauspalveluitten VOP-malli oli kyllä myös että sen ajatusten mukaan saadaan näkyviin myös sitä alueellista ulottuvuutta eli eri sidosryhmiin mitä vaikka Tampereellakin on. Tai organisaation tasolla just sitä työnjakoa näkyviin että kyl hyvää et jotenkin tosta vinkeistä just kun sanoin niin ehkä vinkkinä et kun hyvää apua ja tukea on saatu ohjauksen malleista ja teoriosta ja myös siitä mitä hyvää muissakin korkeakouluissa on tehty. Et esimerkiks vaik Jyväskylän yliopiston saralla tai ylipäätään muidenkin vaikka mitä keskusteluita sunkin kanssa me on käyty sparrailtu yliopistossa toinen toisiaan niin mun mielestä se on tosi arvokasta keskusteluu mitä on käyty. Et on hyvä tunnistaa semmosii erilaisii korkeakouluohjauksen jäsennyksiä, mitäs hei ne kaverit onkaan tehny siellä toisissa korkeakouluissa ja sit luoda sitä oman näköstä omaan yhteisöön sopivaa ja oman yhteisön näköstä kokonaisuutta.

 

Eric: Kyllä. Niin täs on tavallaan hyvin paljon saman kaltasia kysymyksiä, haasteita mitä yliopistoilla on ja sit on myös ne yliopistokohtaset asiat. Se kulttuuri, se tieteenala, se miten on tehty aikasemmin niin sanottu eletty historia ja se sosiaalinen todellisuus ja sillon täs on tavallaan sekä sen paikallistuntemuksen, sen tietynlaisen sensibiliteetin ja sit kuitenkin sen että saadaan joku yhteinen kehys. Se on semmosta pendulum heiluu siinä jotenkin välissä.

 

Jasmin: Hyvin sanottu. Se on ihan totta.

 

Eric: No miten tämmösest ohjauksen kokonaisuudesta saadaan sitten riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille tosiaan täs ketjussa toimiville eli opiskelijoiden ohjausta tekeville? Mitä siihen tarvitaan?

 

Jasmin: No ylipäätään ehkä se taustaidea on tässä tosiaan se että kun me koostetaan niitä toimintoja yhteen ja jäsennetään niitä osaks sitä kokonaisuutta niin sillon ne, me aatellaan että ehkä ne toiminnot saa myös semmost vipuvoimaa toinen toisistaan ja opiskelijoitten helpompi hahmottaa sitä kokonaisuutta ja löytää sillon sinne tuen piiriin kun se on esitetty yhtenäisesti selkeesti ja nimenomaan opiskelijoitten kielelle, opiskelijalähtösellä tavalla.

 

Et kun ne toiminnat on osa kokonaisuutta niin sillon ne ei jää irralliseksi vaan leijumaan. Ja ehkä sitten semmonen asia mikä kanssa on tärkee et kun on vaikka tehty nyt tämmönen kokonaisuus niin ylipäätään et miten nyt saadaan tästä tietosekskin. Sehän on tosi tärkee kans just että miten me saadaan opiskelijat tästä tietoseks ja tää jalkautumaan sinne arkeen ja tää on varmaan liittyy samoja pohdintoja kun opiskelijoitten tavottamiseen nyt yleensäkin liittyy.

 

Mut ylipäätään se että sen lisäks et opiskelijat tulis meidän ohjauspalveluitten luo niin me nähtiin täs tärkeenä et me mennään sinne mis ne opiskelijat on. Et kun ne moninaiset opiskelijat vaatii moninaisia ohjauksen tapoja ja kanavia ja et tehdään opiskelijalähtösesti ja opiskelijoitten näköstä niin me on viety tätä mallii esimerkiks kurssien moodle-alueelle, opiskelijajärjestöjen kautta tai vaikka sosiaalisen median kautta että ja sit tottakai se opiskelijalähtönen visuaalinen ulkoasu, lähettiin miettii ihan sitäkin kautta. Koska sillonhan vaan kun me saadaan tätä jalkautuu niin sehän tarkottaa et sitten me saadaan vast sitä palautetta. Eli sillon päästään siihen en tiiä onko se paras osuus, mutta siihen että jatkokehittämään koska se että eihän tää tarkotus ookkaan olla semmonen et tää on ensimmäinen versio, ja tää kehitystyö jatkuu koko ajan. Et nyt kun tää on koonti saatavilla olevist palveluista tän ohjauksen toimijoista, teemoista niin on me nyt jo heränny tosi hyvii pohdintoja, keskusteluita kun tämmönen koonti on tehty opettajilta että opiskelijoilta et mitä, hei tähän ois hyvä vaikka enemmän viel näkyviin sitä et yhteisö ohjaa, ei vaan ne formaalit semmoset ohjauksen tahot. Tai jotenkin saatasko me jotenkin se opiskelijan omatoimijuus viel tähän näkyy sen lisäks et täs on ne palvelut. Et opiskelija ei vaan ota näitä palveluit jotenkin vastaan vaan on myös aktiivinen toimija niitten kehittämisessä ja myös toisaalta vastuunottamisessa siihen ohjaukseen hakeutumisessa ja ylipäätään et tästä vasta mun mielestä alkaa se tosi mielenkiintonen vaihe kun päästään kehittää ja miettii et miten me otetaan täs mallissa, puhutteleeks tää ja ottaaks tää huomioon sitä opiskelijajoukon heterogeenisyyttä, moninaistuvia tarpeita, huomioks tää intersektionaalisutta kuinka hyvin. Siis tän tyylisii, elikkä must on hienoo et ensimmäiset askeleet on otettu ja ylipäätään saatu yhdelle sivulle monet näkökulmat ja kokonaisuus mut kyl arvokkainta on ehottomasti mun mielest se että nyt päästään yhessä kehittää tätä edelleen.

 

Eric: Niin täs on, tässä ehkä näis ohjauksen toimintamallien järjestelmien kehittämisessä on sekä tietynlainen armeliaisuus että armottomuus siinä että se ei oo koskaan valmis.

 

Jasmin: Kyllä.

 

Eric: Et kun se organisaatio elää, se koulutus elää, opiskelijoiden tarpeet elää ja sit tietysti resurssit elää myös välillä positiivises, välil negatiivises mielessä niin tavallaan se että miten me voidaan sitä systeemii systemaattisesti yli ajan kehittää niin et se ei oo silleen, että tehtiin vuonna -23, done ja sitten joku palaa kymmenen vuoden pääst tähän et mitäs täällä olikaan täällä sivuilla. Et sehän täs on tavallaan se haaste. Mut myöskään niin et ei voi koko ajan ollu joku valtava kehittämisprojekti et sille arjelle pitää antaa myös rauha.

 

Jasmin: Toi on tosi hyvin itseasias sanottu koska se ehkä meilläkin oli tässä ekassa vaiheessa et me ei sinällään lähetty mitään uutta kehittää, se uutuus oli vaan se et kootaan nää hommat yhteen. Et toi oli tosi hyvin sanottu koska tavallaanhan tää nyt kun nää toiminnot on koottu yhteen niin nythän tää vasta avaa meille kaikille sitä ja sille keskustelulle paikkaa että millasta ohjausta me nyt oikeesti yliopistona tarjotaan. Et nyt kun tää on tehty niin me voidaan tarkastella sitä että millasii katvekohtii jää, onko jotain jossa on ehkä jotain ylitarjontaa. Just et kenen äänii kuuluu, kenen ei, jääks joku marginaaliin. Et nyt kun on koonti niin päästään helpommin ehkä yhteisönä käsiks siihen kaikki samalle kartalle kehittämään ja tarkastelemaan et hei, minkälaisii toimintoi on ja palveleeks nää nyt. Kun nyt ne on koottu yhteen ja me vähän tiedetään toistemme tekemisestä ja muusta. Niin se on ehkä tässä kanssa se arvo mikä toi sun kommentti herätti ehkä.

 

Eric: Niin, niin tavallaan jotta voi kokonaisuutta kehittää se pitää ensin nähdä.

 

Jasmin: Kyllä. Just näin.

 

Eric: Ja meil on Jasminin kans säännöllisen epäsäännölliset tämmöset lounasseminaarit niin yks asia mist me on puhuttu on nimenomaan se että usein nää ohjauksen kehittämissykkeet on tämmösiä hankevetosia tai tämmösiä ja siinä ei oo sinänsä mitään pahaa mut jos ei ne tule osaksi kokonaisuutta niin siin on vähän se riski et ne jää just ilmaan roikkuu.

 

Jasmin: Kyl.

 

Eric: Hienoi juttui tehään mut sit ne ei löydä sitä paikkaa siin kokonaisuudessa.

 

Jasmin: Just näin kyllä.

 

Eric: No me ollaan yhdessä Jasminin ja sit Turun yliopiston Susanna Ahteen ja Jyväskylän yliopiston Leena Penttisen kanssa ollaan koolle kutsumas tämmöst uudenlaist verkostoo yliopistojen opiskelijoiden ohjauksen kehittäjille. Nimenomaan tän yliopistotason kehitystyön tekijöille. Niin mistäpäs Jasmin tää idea tuli ja mihin me tällä oikein pyritään?

 

Jasmin: Ihana kun sä heität mulle tän pallon tässä. Ei siis, mä muistan sillon kun nää on varmaan lähteny jostain meidän et kaikki me on havaittu itse erikseen että välillä on ehkä vähän yksin ja vitsi että ois tarvetta nimenomaan et sais yhessä joittenkin kanssa vähä sparrailla ja miettii sitä et mitäs me täällä yliopistojen ohjauksen kehittämisessä oikein tehään, mihin päin me tätä viiään ja muuta semmost. Niin ehkä sitten se oli hauska kun erilaisten lounaskeskusteluitten kautta päädyttiin yhessä tätä ajattelee ja tajuttiin muistan se et jotenkin puhuttiin siitä että se on tosi mahtavaa kun korkeekoulukentällä nykyään kehitetään valtavasti ohjausta ja erilaisii hyvinvoinnin tukitoimii, esimerkiks tää just kohoverkosto yliopisto ja ammattikorkeakoulujen ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämishankkeelle ollu tärkee jakamisen paikka. Mut sit jos me tunnistettiin myös että hitsi että meillä vois olla oikeesti semmosta tarvetta nimenomaan yliopistojen välillä, yliopistojen ohjauksen kehittäjien asiantuntijaverkostolle. Et saatas vähän tarkasteltuu yhessä sitä ohjauksen kokonaisvaltasta kehittämistä yliopistoissa ja yhteistyössä ja just mä muistan pyöriteltiin paljon myös sitä et hitsi kun ei aina tarvis keksii yksin sitä pyörää uudestaan. Et se on niin hauska kun mekin on aina puhuttu vaik lounaal tai muual et ei meilläkin tehään samaa, ai teilläkin tehään samaa. Niin se et jotenkin päästäs niitä hyviä toimintojuttui jakamaan enemmän ja kaikkien ei tarvis aina yksin kehittää sitä samaa vaan voitas toinen toisiltamme sparrailla. Niin ehkä se on semmonen mikä on tärkee juttu tässä miks ehkä me muistan et saatettiin lähtee tällaseen hulluun hankkeeseen.

 

Eric: Niin tässä voi ehkä taustottaa sen verran omastkin puolesta et meillähän on uraohjaajilla on, ne on osa tätä työelämän ja urapalveluiden aarresaariverkostoo jollon siellä oma työryhmä sitten opintopsykologeilla on oma verkosto ja sitten tietysti opinto-ohjaajilla on Suomen opinto-ohjaajat ry:n kautta on sitä korkeakoulusektorin verkostoitumista. Mut ei tämmöstä ohjauksen kehittäjien verkostoo ei ollu ja nyt saatiinko me kaikista yliopistoista joku innostumaan tähän.

 

Jasmin: Melkeinpä kyllä.

 

Eric: Melkein joo.

 

Jasmin: Et se on ihan mahtava juttu et ehkä muutkin koki että tälle ois tarvetta. Et pääsis siitä semmosest yksin yrittämisen kulttuurista semmoseen yhteiseen sparrailuun että kun kaikki katotaan vähän sitä ohjausta omissa yliopistoissamme kokonaisuutena niin sitten se että vois olla aika arvokastakin sitten yhdessä pohtia että.

 

Eric: Kyllä. Ja kyllähän se tietysti jos nyt aattelee vaikka omii kokemuksii, mul on pitkä kokemus sieltä aarresaariverkostosta sekä sieltä uraohjaajaryhmästä et sitten uraseurantaryhmästä niin kyllähän tommoses verkostoyhteistyössä parhaimmillaan toteutuu se semmonen tietynlainen just kun sanoit et semmonen uteliaisuus et halutaan oppii toisilta ja vähän nöyrästikin tarkastella sitä omaa yliopistoo ja pohtii mitä voitas muilta oppii et vaikka välillä korkeakoulusektorilla on vähän semmosta NIH-ilmiötä eli not invented here et ajatellaan et se oma kotipesä on se kaikkein hienoin ja kaunein ja niinhän se tietenkin onkin mutta se ei ehkä tarkota sitä etteikö vois oppii muilta ja näkökulmii vaihtamalla myös löytää uusii ratkasui sinne omaan taloon.

 

Jasmin: Kyllä. Toi on tosi hyvin sanottu.

 

Eric: No mitähän sä näät nyt kun teil on tavallaan sä sanoitkin et on tää ensimmäinen kierros tehty niin ja se oli positiivinen kokemus ja nyt lähetään sit miettii sitä jatkokehittämistä niin jos nostaa pikkasen katsetta pidemmälle niin millasia asioita sä näät että tässä meillä kaikilla yliopiston ohjausmalleja miettivällä on tulossa eteen? Onko jotain semmosia isoja teemoja tai kysymyksiä mitä esimerkiks tossa verkostossa joudutaan miettii?

 

Jasmin: Toi on itseasias tosi tärkee kysymys. Kyl mä nään että ehkä mä palaan just siihen että, ehkä mä palaan siihen että ketä se meidän tavallaan ketä ohjauksen meidän palvelut ja ne, ketä ne puhuttelee, ketä ne palvelee ylipäätään. Elikkä jotenkin se et kyl varmaan ne monenlaiset oppijat ja moninaiset oppijat ja se niin on tosi tärkee. Et me huomioitas just sitä intersektionaalisuutta meidän ohjauksessa ja ohjauspalveluissa. Niin kyl mä aattelen et se on yks tosi keskeinen et me osattas enemmän vielä ottaa huomioon muun muassa vammasuus, etnisyys, erilaiset oppijat. Et se on varmaan ainakin yks semmonen tosi keskeinen et nyt kun meillä on vedetty palveluita yhteen ja saatu kokonaisuus niin kattoo nimenomaan sitä just siltä kannalta et ketä se oikeesti palvelee. Ja kenen äänet, kaikki äänet siel on. Ja mitä ehkä puuttuu. Niin se on varmaan ehkä semmonen ihan ykkösjuttu mikä ittellä tulee mieleen mikä ois tosi tärkee.

 

Eric: Niin meil on ollu muutamii semmosia aika pysyviä paradokseja. Että ensimmäinen just tää käyttääkö palveluita ne jotka niitä eniten tarvitsee eli miten ne on just se saavutettavuus tietysti inklusiivisuus mut myös niiden palveluiden ihan tunnettuus et miten siinä onnistutaan. Ja sit semmonen toinen paradoksi mitä mä oon jo pitkään pyöritelly ja johon ei ehkä oikeeta vastausta koskaan on se, että kun me puhutaan vaikka nyt ohjauksen erityisasiantuntijoista, opinto-ohjaajist, uraohjaajista, opintopsykologeist niin mikä on se oikee tasapaino sen suoran yksilöohjauksen, erilaisten ryhmä- tai kurssimuotosten ohjauksen jakaminen sit laajemmalle porukalle. Ja sit semmosen tavallaan sen talon sisällä tapahtuvaan tämmöseen kehitystyöhön investointi. Mikä se on se oikee balanssi ja aina välillä kuuluu tosi vahvoja pelkkää yksilöohjausta tai pelkkää kurssia, ei kun train the trainer että pistetään erityisohjaus vaan opetustutkimushenkilökunnan tukiresursseiks, mä oon vähän allerginen näille kaikille. Mun mielest se on aina balanssin hakemista näiden eri roolien välillä.

 

Jasmin: Toi on tosi hyvin sanottu. Mä oon ite kans ehkä sitä mieltä että kaikki just lähtee siitä että taas palataan siihen yhteistyöhön mut jotenkin siihen että me kaikki tunnistettas ohjaajina on se sit opettajan roolista tai just tämmösestä erityisohjaajan roolista niin käsin, että mikä se on se oma rooli mistä käsin mä ohjausta teen ja just että miten se suhteutuu siihen kokonaisuuteen ja ketkä ne on ne kaverit ympärillä. Niin kyl se on se koko tavallaan lähtökohta ylipäätään sille, mun mielestä tälle koko keskustelulle.

 

Eric: Kyllä ja samaa vähän ehkä tematiikkaa on sit se opetus- ja tutkimushenkilökunnan roolissa et mis määrin ohjaus integroidaan opetukseen. Laitetaan ne osaamistavotteet selkeesti ja ne on siellä kurssien sisällä mis määrin sit tarjotaan jotain ehkä ryhmä- tai yksilöohjausta, millä pelisäännöillä ja näin. Ja näiskin usein ajatellaan et no käydään nää kaikki asiat sillä ekalla viikolla läpi. Siellähän ne on kaikki luentosalissa, se on siinä ja ikään kuin käytännössä kaikki jotka on orientaatioo vähänkin pidempään pitäny niin ymmärtää sen et aika vähän sieltä jää päähän opiskelijoille. Et moni asia vaan vaatii sen et niihin palataan ja niihin palataan ja niille sitä aikaa tarvii siellä polulla pitkin matkaa. Et sitä ei valitettavasti hoitaa silleen, ohjelmoidaan opiskelija viikolla yksi ja sitten on ohjaus kunnossa.

 

Jasmin: Kyllä just toi et kuinka me näytään oikeesti siellä osana sitä opiskelijapolkuu ja nimenomaan toikin tärkee et koko polkuu koska meillähän on hirveen tyypillistä mikä on toki tärkeetä ja ensiarvosta et suunnataan ohjaus ja tukitoimia sinne alkuun. Osin loppuunkin mut välillä must tuntuu et me meinataan unohtaa se keskikohta ja opintopolusta ja se että hei, että voitas olla opiskelijoille läsnä ja sanoo et hei että kuule älä jää yksin et kuule että tukee on tarjolla. Niin jotenkin sen viestin saaminen opiskelijoille niin se ois kyl tärkee.

 

Eric: Kyllä. Niin ehkä se semmonen tietynlainen  jatkuvan ja läsnäolevan ohjauksen kulttuuri ois tärkee, ei niin että sitä koko ajan väkisin tuputetaan tai muuta mut et se on silleen läsnä että se kynnys hakeutuu ohjaukseen ei oo koskaan missään vaiheessa opintoja ei nousis liian korkeeks.

 

Jasmin: Just toi. Mä oon ihan samaa mieltä et se matala kynnys ja sit se ennaltaehkäsevä myös näkökulma mistä oli puhetta just ja oikeeaikasuus myös että  on niitä reaktiivisia ja proaktiivisia myös toimii niin se on kyl keskeistä kyllä.

 

Eric: Kyllä. No tästä ois paljon meillä juttuu varmasti Jasminin kans tähän jaksoon mutta niin ehkä me ei ihan koko pajatsoo tähän näin laiteta. Viimenen kysymys on sama on kaikille muillekin vieraille. Lukuvinkki aiheeseen liittyen tai sen vierestä?

 

Jasmin: No tää nyt menee ehkä nyt ohjauspalvelukokonaisuuksien kehittämisestä nyt tavallaan viereen mutta ohjaukseen liittyy kyllä. Mä siis pitää alustaa vähän, et mä vedän siis nyt keväällä tämmösii myötätuntomentoroinnin ryhmii tai oikeestaan perehdytän opiskelijaohjaajia ohjaamaan niitä myötätuntoryhmiä. Tää on siis Nyyti ry:n malli ja mä oon niin ihanasti nyt saanu viipyillä sen myötätunnon ja itsemyötätunnon äärellä niin mä nostasinkin tähän loppuun ehkä ihan loistavan kirjan myötätuntoon liittyen mitä mun mielestä meidän korkeakouluyhteisöt ja ylipäätään koko maailma ehkä kaipais et kun tiedetään et monella opiskelijalla on tällä hetkellä hyvinvoinnin haasteita, stressiä, yksinäisyyden kokemuksia niin olis tärkee viipyillä ehkä sen äärellä et miten me kohdattas toisia aidosti, välittäen, kannustaen ja pystyttäs vahvistaa tätä meidän koko opiskelijayhteisössä ja miten me saatais oikeesti lisättyy sitä inhimillisyyttä suorittamisen keskelle ja voitas suhtautuu myös itseemme ystävällisemmin ja ylipäätään ois arvokasta vahvistaa kykyä meidän myötätuntoseen asenteeseen ja toimintaan muita, itseämme ja maailmaa kohtaan niin tästä kun nousee tämmönen kirja kun Ronnie Grandell, Itsemyötätunto ihan loistava opus.

 

Eric: Kiitos Jasmin kun tulit vieraaksi.

 

Jasmin: Kiitos oli mukava olla.

23. Miten opiskelijoiden hyvinvointia pitäisi tukea tulevalla hallituskaudella? Sonja Naalisvaara

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 7. jakson vieras on Sonja Naalisvaara.

Puhumme tässä jaksossa yliopisto-opiskelijoiden hyvinvoinnista. Ja erityisesti lähestyvien eduskuntavaalien innoittamana keskustelemme siitä, miten opiskelijoiden hyvinvointia voitaisiin tukea yhteiskunnassa nykyistä paremmin ensi hallituskaudella. Mitä pitäisi tehdä, jotta opiskelijat voisivat paremmin? Mitä yliopistoissa pitäisi tehdä? Mitä yhteiskunnassa laajemmin?

Sonja Naalisvaara on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen. Hänen vastuullaan on sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltoon, asumiseen ja kestävyys- ja kehityspolitiikkaan liittyviä asioita.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 23. ja toisen tuotantokauden seitsemäs jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden hyvinvointi.  Vieraana Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen Sonja Naalisvaara.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 23.2.2023. Jakson pituus 36 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Litterointimerkinnät

Eric: Haastattelija
Sonja: Vastaaja
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. ’

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistoissa podcastin toisen tuotantokauden seitsemännen jakson vieras on Sonja Naalisvaara. Naalisvaara on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen. Hänen vastuullaan on sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltoon, asumiseen ja kestävyys- ja kehityspolitiikkaan liittyviä asioita. Tervetuloa mukaan!

 

Sonja: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan Sonjan kanssa tässä jaksossa yliopisto-opiskelijoiden hyvinvoinnista. Erityisesti lähestyviin eduskuntavaalien innoittamana keskustelemme siitä miten opiskelijoiden hyvinvointia voitaisiin tukea yhteiskunnassa nykyistä paremmin ensi hallituskaudella. Mitä pitäisi tehdä jotta opiskelijat voisivat paremmin? Mitä yliopistossa pitäisi tehdä, mitä yhteiskunnassa laajemmin? Pieniä, helppoja kysymyksiä Sonjalle.

 

Tuota alotetaan siitä että minkälainen tilannekuva teillä on SYL:ssä ja ylioppilasliikkeessä tällä hetkellä siitä et miten opiskelijat voi, minkälainen hyvinvoinnin tilanne on ja onko tää korona-ajan päättyminen tai uuden normaalin alku niin helpottanu opiskelijoiden tilannetta?

 

Sonja: Joo no sen suhteen ehkä on huomattu että varsinkin syksyllä kun tilanne lähti enemmänkin normalisoitumaan, toki lähiopetus alko jo siinä viime kevään vaihteessa mut silloin vielä aika monet saatto asuu jo vielä edellisel paikkakunnalla. Et ei ollu viel muuttanu takas sinne opiskelupaikkakunnalle, mutta syksyllä sitten ehkä alko huomata sitä että se yhteisöllisyyden tunne oli ehkä vähän noussu. Et se on kumminkin huomattu lisääntyneen syksyllä ja sekin kumminkin vaikuttaa opiskelijoiden jaksamiseen ja mielenterveyteen kun yksinäisyyden tunne kumminkin vähenee.

 

Mutta kyl täytyy myös sanoo että no YTHS:n mielenterveyspalveluissa toi mielenterveyspalveluiden kysyntä ei oo ehkä viel ainakaan huomattu kauheesti vähenevän. Et se on edelleen se on aika siellä korkeella tai tasaantunu sinne vähän korona-aikaan. Et sit jos ennen koronaa mielenterveyspalveluita saatettiin käyttää joku 24 prosenttia niin nyt korona-aikana niin se on 33 prossaa vakiintunu siihen tasolle, niin kyl sen vielä huomaa siellä mutta viel ei voi myöskään sanoo et mihin se kehitys on menossa. Että se jää sit vähän nähtäväksi että kumminkin mielenterveyshaasteet niin ne kumminkin kantaa sitten aika pitkälle tai et ne vaikutukset on kumminkin pitkäaikasii monesti tai sit sen huomaa vast vähän myöhemminkin vaikka et miten se on sit lopulta vaikuttanu.

 

Ja toki just siinä on se että kun se etäopetus sopi osalle tosi hyvin ja osalle taas oli todella paljon haasteita niin sekin että miten nyt kun ollaankin yhtäkkii taas lähinä niin toki sekin sitten taas vaatii sellasta sopeutumista siihen aikaan. Niin sekin toki vaikuttaa sitten.

 

Eric: Niin täs on monta ihmiskoetta peräkanaa.

 

Sonja: Niin, jep, joo. Se on kyl just semmosii et on vaan kriisejä kriisin perään kun sitten kumminkin Venäjän hyökkäyskin osu tohon niin sitten sekin viel vaikuttii uudestaan et vähän alko palautuu normaaliin niin sit tuli se ja sitten muutenkin se että ainakin itte oon huomannu vaikka omassa kuplassani sen että kun yhtäkkii on palattukin lähi niin se sosiaalinen kuormittavuus on yhtäkkii, oon huomannu et sitä onkin yhtäkkii väsyneempi siitä et vaik on ihana nähdä ystävii ja ihana on olla lähiluennolla niin on se kumminkin sitten taas omalla osaltaan taas vähän rankempaa.

 

Eric: Niin täs otetaan mittaa sekä yksilöistä että instituutioista tässä muutaman vuoden aikaan aika paljon.

 

Sonja: Niin, jep.

 

Eric: Joo toi on tietysti meillä on paljon tutkimus niitä välittömistä just vaikutuksista et ensimmäisessä vaiheessa just tää etäopintoihin siirtäminen ja oli hyvin kuormittavaa sit just se sosiaalisuuden puute, se yksinäisyys. Ja nyt kun me tullaan takasin niin sit taas et no miten sitten reagoida, aivan.

 

Sonja: Jep, ja just se kun kumminkin kun korona-aikana osa opiskelijoista alotti opinnot niin sit se yhteisöön pääseminen saatto olla hitaampaa tai ei välttämättä päässy oikein mukaan, niin nyt kun ollaan taas lähinä niin sit saattaa myös vähän korostuu et hetkonen mä en nyt oo päässy tähän yhteisöön niin vahvasti mukaan niin sekin voi olla osalle tulla silleen vähän kovempana kolauksena.

 

Eric: Kyllä. Viime tuotantokaudella kun siis tasan vuos sitten kun tehtiin näit hyvinvointiteemasii jaksoi täs podcastis niin siin paljon puhuttiin just siitä et tavallaan kuinka erilailla saman tyyppiset vaiheet voidaan kokea riippuen vaikka elämäntilanteesta, iästä, onko perhettä, onko töitä, et osalle se saatto olla semmost enemmän et wau, et nyt on pystyy hallitsee paremmin arkee ja muuta ja osalle sit ihan hirveetä olla yksin jossain yksiössä. Kaupungis mistä ei vielä tunne ketään niin tosi erilaisii kokemuksia.

 

Sonja: Joo siin jotenkin korostuu se että miten opiskelijat ei oo homogeeninen joukko vaan sitä on niin laidasta laitaan.

 

Eric: Kyllä. No en tiiä onks tää liian aikast mut silti kysyn et reflektoidaan vähän noit vuosii -20, -21, -22. Niin miten hyvin sun mielestä Suomessa onnistuttiin opiskelijoiden tukemisessa tänä poikkeusaikana tai jos haluut vähän ruusuja ja risuja et missä onnistuttiin ja missä ei.

 

Sonja: Joo, no ehkä me voidaan alottaa tälleen positiivisista.

 

Eric: Se on hienoa.

 

Sonja: Kyl mä sanoisin et siin oli myös hyvii onnistumisii että esimerkiks vaikka opintolainan hyvityksen jousto niin tätä kautta se autto opiskelijoita et kun oli rankkaa vaihetta niin se kumminkin autto siinä opintojen edistymisessä. No sit ihan vaikka joku tällänen että opiskelijaruoka pystyttiin ottaa take awayna niin se, että siitä ravinnosta pystyttiin huolehtii tai yliopistoilla on kumminkin ollu näit hyvinvointihankkeita mitkä on kumminkin auttanu ja YTHS:kin on saanut mielenterveys tällast apurahaa mistä pystyttiin vähän innovoimaan näihin mielenterveysongelmiin ratkaisuja, mut toki se ei pysty toteuttaa sitä jatkuvaa toimintaa kun se mielenterveyspalvelujen kysyntä nousi. Mutta sielt on kumminkin löydetty tällasii hyviä käytäntöjä mitä on sitten voitu kehittää edelleen niin kyl siel onnistumisiikin on ollut mutta täytyy sanoo että näin opiskelijoiden näkökulmasta niin kyl se tuntu että vähän unohdettiin. Et rajotukset monesti muistan kun elettiin sitä pandemian aikaa niin tuntu aina että opiskelijat vähän jätettiin sinne viimiseksi ne oli viimiset mitkä ei tarvinnu sitä rajotusten purkamista. Et kaikki peruskoulut tai lukiossa niin siellä saatettiin purkaa niitä, mutta aika pitkään oli silleen että ei päästy ollenkaan kampuksille ja kyllä osa vaikka munkin opiskelukaveritutuista niin on saattanu tehä parikin vuotta melkein maisteritutkinnon etänä. Niin on sekin vähän pelottavaa että mitä siinä on sitten jääny puuttumaan tai oppimatta tai ylipäätään.

 

Ehkä siinäkin huomas että mulla osu just esimerkiks just se vaihde kanditutkinnosta maisteriin siinä niin se, että miten se sitten olikin vähän semmonen isompi pudotus koska kumminkin ne vaatimukset on aika erilaisii siinä.

 

Eric: Niin tossa kun täst korona-ajasta täskin podcastissa on keskusteltu niin yks semmonen näkökulma on ollu se että mikä on jääny tapahtumatta. Eli mitä kohtaamisia merkityksellii vuorovaikutuksii, ystävyksii, romanssei mitä ne nyt sit onkin mitä yliopisto-opintojen aikana tapahtuu niin mitä se etäaika on tavallaan sulkenu pois. Mut tietysti jo puhuu noin vanhana tai nykysenäkin uraohjaajana vaikka sitä työtä ei just nyt tee, niin yks semmonen näkökulma mist on ite kantanu huolta on se että mikä on sen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja yhteisön merkitys siinä ammatillisessa tai koulutusalan identiteetin syntymisessä.

 

Sonja: Joo se on kyl just nimenomaan tai itelle koen että mitä yliopisto antaa, niin se antaa just nimenomaan sen yhteisön ja sen miten oppii tai ylipäätään osa sitä oppimista on se et sä pystyt vaikka opiskelukaverin kanssa vähän keskustelee jostain aiheesta ja sit sä myös opit kehittää sitä omaa ajattelukykyy ja silleen et aa, hetkonen tän voinkin ajatella myös näin päin. Niin se, että kun korona-aikana toi jäi tosi vähäiseksi niin kyl siinä huomaa ihan jo silleen, ihan oppimisen tason kannalta on suuri vaikutus.

 

Ja sitten kun taas muuten ajatellaan niin tälleen vaikka opiskelijajärjestöjen kautta niin se että miten paljon nekin antaa vaikka eväitä työelämään niin se että jos sekin jää vähäiseksi niin kyllä mä sen huomaan että omassa vaikka ammatti-identifioitumisessa niin huomaa et se itsevarmuus saattaa jäädä myös vajavaiseksi kun ei pääse se vertaistuki on kumminkin siinä tosi isossa roolissa siinä että pääsee kasvamaan asiantuntijaksi. Niin se kyl just tai ylipäätään et vaikka esitelmiä tehdään Zoomissa niin onhan se aivan eri kun sä meetkin sinne luentosalin eteen pitää jonkun presen siellä. Niin sekin ihan jo tommoset pienet tai ei sekään nyt välttämättä niin pieni oo, osallehan toi on ollu tosi helpottavaa ettei tarvii mennä sinne.

 

Eric: Joo kyllä.

 

Sonja: Mennä sinne eteen mutta nekin on kumminkin kokemuksii mitä varmasti tulee työelämässä tarviimaan niin.

 

Eric: Kyllä. Mut ehkä se oisko se ollu Nyyti ry:n asiantuntija viime tuotantokaudella joka sano et sen sijaan et me puhuttas menetetyistä vuosista niin vaan pitäs keskittyy siihen et nyt ne asiat mitä ei oo päässy tapahtuu niin luodaan tiloja missä ne pääsis sitten tapahtuu.

 

Sonja: Ehdottomasti.

 

Eric: Et se semmonen ei niin et pitäs vähätellä mitään ikävää mitä tässä on tapahtunu mutta myös se et muistetaan se et kyl näihin asioihin nyt sitten voidaan vaikuttaa.

 

Sonja: Nimenomaan. Joo ja se on vaikka järjestöissäkin ollu ihana huomata et siel ollaan nyt vähän otettu myös sellanen asenne et no niin, nyt pitää saada mukaan myös vaikka ne kolmannen vuoden opiskelijat jotka ei oo ollu vielä tai päässy siihen yhteisöön. Et siinäkin on huomattu se että no niin, nytten on tai silleen voi tuntuu että kolmannen vuoden aikana on silleen et no voinko mä lähtee vaikka tähän toimintaan mukaan. Et onks se nyt vähän hassuu että tässä vaiheessa, niin sekin on iso rooli sillä just että luodaan se tila ja voidaan lähtee mukaan kaikkeen toimintaan tai muuten.

 

Eric: Kyllä. No aasinsillasta tästä sitten ei tarvinnukaan sitä ihan kehitellä sen enempää vaan mennään siihen et no mitä tässä pitäs nyt mennään eteenpäin, mitä pitäs tehdä. Ja alotetaan nyt tällä vähän isommalla pensselillä eli puhutaan tost tulevasta hallituskaudesta nyt meil on siis eduskuntavaalit tulollaan, niin millasii tavotteita ylioppilasliikkeellä on ens hallituskautta ajatellen? Millasii keinoi te ehdotatte opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi ja onks teil joku semmonen järjestys et tää on se tärkein ja sit tulee tää?

 

Sonja: Joo. No opiskelijoiden hyvinvointi on tosi iso teema meillä. Ja kumminkin meil on mielenterveyskriisi käynnissä et sekin jo että korkeekoulutetut kokee todella paljon enemmän psyykkisiä vaik ahdistus- tai masennusoireita muuhun väestöön verrattuna niin kyl meillä on just mielenterveyskriisi täs käynnissä. Ja siihen ehkä isossa teemassa me nähdään että tärkeintä on myös päästä sinne juurisyiden luokse, että mitkä aiheuttaa tätä ja siinä meillä on suureks kärjeks on noussu ehdottomasti toi opintorahan taso. Et se että toimeentulo olis hyvällä tasolla koska se on kumminkin, sil on niin iso vaikutus siihen et miten jaksaa vaikka opiskella tai pitääkö käydä töissä niin se on mihin me keskitytään nyt vahvasti.

 

Ja just se että kun on vaikka huomattu että tosi monet opiskelijoista oli esimerkiks tässä korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksessa huomattu että 17 prosenttia on pelänny ruoan loppuvan ennen kuin saa rahaa. Ja sit taas 65 prosenttia käy töissä että on varaa opiskella niin se opintorahan tasokorotus on tosi isossa roolissa meillä nytten. Toki koska meillä on myös kriisi on jo käynnissä niin se ei riitä et me vaan niihin mielen, niihin juurisyihin keskitytään niin toki meil on sen lisäks myös vaikka YTHS:n rahotus pitää saada toimimaan jotta opiskelijat saa siitä apua.

 

Maksuton psykoterapiakoulutus ihan et meillä on sitten työvoimaa ja meillä on niitä jotka pitää sitten huolta ja on terapiatakuu tai sitten myös ollaan pohdittu vaikka alueellista yhdenvertasuutta näihin opintopsykologeihin että niitä ois sitten tarvittavasti ja tarjolla.

 

Eric: Minkälaista tasokorotusta te haette sinne opintorahaan?

 

Sonja: Joo, meil on siis sadan euron tasokorotus on tavotteena se mitä me toivotaan että siinä on kumminkin opiskelijoiden ostovoimakin on nyt laskenu tosi radikaalisti kun on inflaatio ja kaikki muutenkin. Ja sit sitä ei oo kumminkaan nostettu kauheesti niin se on se mitä nyt tarvitaan kunnon korotus jotta pystytään opiskella myös päätoimisesti ja keskittyy siihen omaan hyvinvointiin ja näin.

 

Eric: Nyt nostalgisoin hetken aikaa. Vuonna 2007 kun olin itse ylioppilasliikkeessä toiminnassa niin sillon oli Nouse jo!-kampanja mut opintotuki jos joku niin sitä on kyllä sitten veivattu ja veivattu ja veivattu.

 

Sonja: Se on.

 

Eric: Mihin suuntaan te haluisitte et se kehittyis?

 

Sonja: Joo. No kyl meillä haaveena olis se että opiskelija pystys keskittymään nimenomaan siihen päätoimiseen opiskeluun et se on opiskelu on meidän työtä. Ja se myös että jos joutuu liikaa pohtimaan vaikka sitä toimeentuloo sun muuta, käymään töissä niin ettei meillä käy niin että meiltä valmistuu burn outin partaalla olevia opiskelijoita. Että toki meidän nykyinen opintotukimalli se on suhteellisen monimutkainen ja siellä on kaikki opintolainahyvitykset ja on siihen mihin kytkeytyy sit kaikki tavoiteajat niin toki nekin tavoteajassa valmistuminenkin tuo sellasta painetta siihen että pitää valmistua ajallaan. Mikä on ehkä myös osa tällasta suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Niin ehkä sellaseen että opiskelijalla ois just vapaus siihen. Tai rauha opiskella.

 

Eric: Miten kuinka merkittävät ne lisäpanostukset sitte tonne YTHS:n tai sitten noiden mielenterveyspalveluiden, minkälaisesta mittaluokasta te puhutte?

 

Sonja: Joo kylhän siinä on just toi jos mie nyt oikein muistan niin mielenterveyspalveluiden kysyntä on kolminkertaistunut tässä. Niin kylhän siellä ehdottomasti niitä apuja vaaditaan ja se just että haasteena siinähän on just että se hoitoon pääseminen on kumminkin oma, ottaa oman aikansa ja siinä välissä kumminkin voi tapahtua paljonkin. Niin kyllä sielläkin tarvitaan kunnollisia panostuksia jotta ihan vaan se perustoiminta saadaan toimivaksi. Et siinäkin on toki omat haasteensa siinä mutta ihan se et YTHS:n perusrahotus saadaan kuntoon koska se YTHS tekee kumminkin meille tosi tärkeetä opiskelijoiden terveydenhuoltoo ja pitää meistä huolta ja heil on myös tosi hyvää osaamista meidän terveyden suhteen niin se että saatais ne perusteet siel hyvin kuntoon ja sujuvaksi se hoitopolku.

 

Eric: Aivan. Joo ja tietysti puhutaan sit minkä tasosesta tai tuesta tahansa opiskelijoilla niin kyl tietysti se oikea-aikasuus ja saatavuus ihan niin kun kaikis palveluis aika keskeisiä.

 

Sonja: Se on totta.

 

Eric: Et aika harva meistä innostuu siitä jos pitää kuus viikkoo tai kaheksan viikkoo jotain odottaa. Varsinkin jos on niin sanotusti tilanne päällä.

 

Sonja: Joo, nimenomaan. Niin siinä tulee kans sitten kaikki nää matalan kynnyksen palvelut on isossa roolissa että  päästään hoito, päästään keskustelemaan asioista ennen kun ne menee siihen pisteeseen että nyt on tosi paha paikka.

 

Eric: Kyllä. Noh, minä kysyn nyt yliopiston työntekijänä sitten seuraavan kysymyksen.

 

Sonja: No niin.

 

Eric: Tuota minkälaisia toiveita SYL:llä ja ylioppilasliikkeellä on yliopistoille? Mitä yliopistoissa pitäs tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi?

 

Sonja: Joo no sen suhteen kyl mä sanoisin et myös yliopistojen resursseja tai tämmösiä ohjausresursseja ois vahvistettava että kylhän vaikka Helsingin yliopistollakin et meil on tosi hyviä palveluita ja niitä on laajasti tarjolla. Mut ehkä haasteena myös on et ne ei aina välttämättä tavota opiskelijoita tai sit toki ettei oo aina välttämättä riittävästi et saattaa monen ajatus vaikka, ajatus että nyt on vähän haastavaa niin monet hakeutuu todella vaik ensimmäiseksi opintopsykologeille. Ja kun se ei oo aina välttämättä se oikee paikka siinä kohtaa, niin ehkä siinä se että meillä ois resurssit siihen että pystytään ohjaa opiskelija oikeeseen paikkaan. Toki me myös toivottais että me saatas vaik yliopistoihin tällasii kuraattoreita jotka pystys auttaa just sillä matalan mielenterveyspalvelun ajatuksella. Että koska opintopsykologitkin vaikka keskittyy just nimenomaan opintojen näkökulmasta mutta aika usein siinä taustalla saattaa olla vaikka joku haastava ihmissuhdetilanne tai vaik se yksinäisyyden tunne anteeks, niin se että olisi vaikka joku tällanen kuraattori joka pystyy sitten ottaa vastaan. Koska yliopisto on kumminkin aika nopeesti se johon opiskelija on helpommin ehkä yhteydessä niin sieltä sitten kuraattorin kanssa voitais kattoo et no mikä ois sitten se seuraava paikka.

 

Ja toki näin tässä eduskuntavaalien alle me myös toivottaisiin että kun yliopistolla on ollu näitä tosi hyvii hyvinvointihankkeita niin myös niiden rahotukset turvattais et pystyttäis jatkamaan koska just kuten tässä käy nyt ilmi niin se mielenterveyskriisi on yhä käynnissä ja ne hyvinvointihankkeetkin on ollu tosi hyvii ja niihin ollaan oltu tyytyväisiä.

 

Eric: Yhdessä semmoses hankkees teen töitä niin kiitos tästä rohkaisevasta palautteesta. Joo, ihan semmonen nopee reflektio et nythän esimerkiks Helsingin yliopistossa on nimenomaan näillä hankerahoilla niin meillä on siis opinto-ohjaajia (–) [21:21:6] ekaa kertaa merkittävästi ja se on hieno uus lisä tähän palettiin. Monis muis yliopistois on vastaavii et on pystytty nyt sitten kehittää uusii palveluita ja just nimenomaan tämmöstä matalan kynnyksen. Et meillä on opot on tehny tätä opiskelijoiden kontaktointia jolla ei sit jostain syystä oo opinnot edenny ja sitten on haluttu kysyy et hei, et tarvisko tukee ja näin että täs on paljon tavallaan tän kriisin myötä kehitetty sellasii kyvykkyyksii ja semmost toimintamallei mitkä toivottavasti taval tai toisella jatkuu myös sitten tulevaisuudessa. Sillon kun ne toimii.

 

Sonja: Niinpä. Ja joo toi on ollu kans mihin mä oon ite ollu tosi tyytyväinen. Et toi on ollu tosi ihana hanke et otetaan yhteyttä niihin opiskelijoihin jotka on mahollisesti tippunu matkan varrelta koska silloinkin kun on vaikka mielenterveyhaastetta kärsii niin se että joku on yhteydessä ja on oikeesti aidosti kiinnostunu et hei miten sulla menee niin sillä on iso merkitys opiskelijalle niin mä uskon et se on ollu varmasti tosi hanke.

 

Eric: Kyllä mut ehkä me ei täst saada suurta riitaa tästä yliopistojen perusrahotusta pitäs vahvistaa ja.

 

Sonja: Joo, siitä ollaan varmasti hyvin samaa mieltä.

 

Eric: Joo jatkoo ohjaus- ja hyvinvointihankkeelle niin siitäkin varmaan tai itseasias ainakin Helsingin yliopiston vaalitavotteissa ne tais olla just tolla lailla saman lailla kun tossa sanoit.

 

Sonja: Kyllä, mahtavaa.

 

Eric: No vaalit on tärkeet ja ne on tietysti aina semmonen paikka jossa katotaan niit yhteiskunnallisii prioriteetteja ja sitten kun sinne Säätytalolle mennään millä porukalla sinne sitten mennäänkin niin siellä katotaan et mikä aidosti on tärkeetä ja mihin panostetaan. Mut jos me pikkasen nostetaan katsetta nyt sinne vaalien taakse ja pidemmälle niin minkälaisii muutoksii sä haluisit nähdä opiskelijoiden arjessa ja elämänpiirissä että opiskelijat vois paremmin tulevaisuudessa. Jos nyt unohdetaan budjettikehykset ja tämmöset arkielämän rajotteet, ja vähän laajemmin mietit, mitä sä haluisit nähdä?

 

Sonja: Joo, no mun unelmissa opiskelijoilla ois sellanen just vapaus ja rauha opiskella. Sä pystyt opintojen ja yliopiston tai korkeakoulun aikana just nimenomaan tutkimaan asioita, olla utelias ja akateeminen vapaus on kyl sellanen mun suuri haave. Et siellä just nimenomaan on aikaa kattoa että hei täällä olikin tämmönen mielenkiintonen kurssi niin mennä sinne ja päästä vähän kattoo ja löytää myös sitä itseänsä. Ja se on juuri tää sivistyksen pohja että saadaan opiskelijat saa rauhassa tutkia ja tehdä niitä opintoja jotka on se päätoiminen työ heille tai meille. Niin se on ehdottomasti se mun suuri haave ja just se että opiskelijoiden toimeentulo on turvattu että ei tarvii ressata sitä riittääkö raha ruokaan. Niin ehdottomasti se on siellä joka sit edistää sitä sivistystä mikä on yliopistojen tärkeintä antia ja on vaik mahdollisuus lähtee vaikka järjestötoimintaan mukaan koska sekin on monesti nykyään saattaa olla silleen että ei, mun pitää valmistuu ajoissa niin nyt ei oo oikein ehdi lähtee vaikka kokeilemaan jotain järjestötoimintaa. Niin se on kans sellanen mistä haaveilen.

 

Ja ehkä viel tähän just liittyen niin kyl mä haaveilen siitä että just koulutuspolitiikalla mennään just siihen suuntaan et se ei ois niin suorituskeskeistä vaan ois nimenomaan se vapaus ja rauha opiskella. Niin siitä haaveilen.

 

Eric: Yks semmonen teema mistä vähän eri sanoin on tän kun puhutaan opiskelijoiden hyvinvoinnista tai vähän laajemmin ehkä nuorten hyvinvoinnista niin on tavallaan se että kuinka paljon odotuksia ja vaatimuksia asetetaan suoraan ja epäsuoraan.

 

Sonja: Niinpä.

 

Eric: Niin mistä odotuksista ja vaatimuksista me voitas yhteiskunnassa sitten luopua?

 

Sonja: Joo, tää onkin.

 

Eric: Onko jotain keinoja millä sitä ruuvii vois vähän löysää?

 

Sonja: Musta tuntuu et tää on myös vähän sellanen ainakin mihin itte on jotenkin kasvanu tosi vahvasti tällaseen suoritukseen että pitää tehdä asiat täysii ja opiskella ja valmistuu nopee ja sit sinne työelämään mikä toki tääkin kaikki varmasti kumpuaa siitä vaikka meidän huoltosuhteen pelosta ja kaikesta tästä. Niin et sinänsä tavallaan ymmärrän sen jopa mutta ehkä siinä on just se että se on sit taas semmonen vielä laajempi ongelma mihin ehkä yritetään löytää ratkasuja nyt vähän haastavammalla keinolla koska sitten nyt nää nykyiset keinot johtaa vähän tällaseen uupumiskulttuuriin.

 

Niin ehkä semmonen just että, no mä näin vanhana kympin tyttönä niin oon oppinu siihen että just pitää tehdä, pitää saada niitä kymppejä ja pitää tehdä kaikki täysii tai ei ollenkaan tai sitten sekin just kaikki tämmönen epäonnistumisen pelko mikä tulee sieltä tosi vahvasti mihin vaikka liittyy justiin joku tällanen kun haetaan vaikka opiskelupaikkaa ja jos ei saakkaan heti sitä oman alansa opiskelupaikkaa niin kyl tähänkin liittyy semmoset omat haasteensa epäonnistumisen pelkonsa sitä kautta.

 

Ja nyt mä unohdin et mikä se oli se kysymys alun perin, lähdin laukalle.

 

Eric: Ei se on varmaan mun vika koska mä kysyin hirveen vaikeen kysymyksen vähän tuosta lennosta. Siis kysyin nimenomaan siitä et jos me on havainnoitu jo pitkältä ajalta et nuoret kuormittuu toisel asteel, korkea-asteel ja yks tietysti semmonen, en mä tiiä onks se liian yksinkertastava kysymys pitäskö meidän puhuu siitä mistä ne kuormittuu. Ja voiko sitä kuormaa jotenkin vähentää?

 

Sonja: Joo toi on kyl just erittäin hyvä kysymys ja mä koen et siinä on monesti tää paine myös että yhä aikasemmin pitää tietää että mitä tekee elämällä, mistä tulee todella helposti suurii kuormia.

 

Niin joo tää ei oo mikään helppo kysymys kyllä. Mutta se on kyllä et kylhän näihin varmasti koko koulupolun ajalta pitää kattoo niitä vaikutuksia koska just sekin et korkeakouluihinkin tulee jo valmiiks todella väsyneitä opiskelijoita.

 

Eric: Kyllä. Joo ehkä me ei tätä nyt ratkasta, se on ihan ok. Ehkä lähinnä ite huomaan sitä täs miettiväni että me välillä vaikka nyt jos aatellaan esim 20 – 30 vuoden koulutuspoliittist jatkumoa et me on keskitytty siihen vaikka et missä iässä siirrytään valmistumisen jälkeen työelämään. Tuijotettu sitä OECD:n yhtä kuvaa.

 

Sonja: Joo.

 

Eric: Ja vaik se on huoltosuhteen ja työn tuottavuuden ja talouskasvun kannalt ihan oikeesti relevantti kysymys niin sen sivutuotteena on kyl kiristetty ruuveja tosi paljon.

 

Sonja: Joo.

 

Eric: Ja nyt me ollaan silleen et hei, nuoret on kuormittuneita. Eiks se oo vähän tehty.

 

Sonja: Jep. Ja onko se sit lopulta vaikka talouskasvulle hyväksi et kun meillä valmistuu niit uupuneita burn outin partaalla olevia ihmisiä niin sitten se että mennäänkin sairaslomalle tai muuta niin eihän se sit lopulta ookkaan ratkasu siihen meidän mihin me alun perin oltiin tähdätty vaikka sit siihen talouskasvuun. Joo, niin ehkä mä just mietitään se että kylhän se ois just mielenkiintosta miten me pystyttäis tehdä sitä just hyvinvointia tukien ja just se että mihin ittekin on vaikka tässä aikuiselämällä yrittäny opetella että puoliksi, tai semmonen melkein hyväkin on välillä ihan ok. Tai riittävän hyvä. Ja se mikä ittellä vaikka kandin suhteen oli silleen että se on tehty on parempi kun ei ollenkaan. Niin tälleen varsinkin vanhana kympin tyttönä se oli mulle erittäin kova saavutus että nyt mä otan tähän sen asenteen et nyt se pitää vaan tehdä.

 

Eric: Niin semmonen teema mist on puhuttu muun muassa esim tulevaisuudes, yhdes jaksos keskusteltiin siitä että miten tulevaisuutta pitäs ohjaukses käsitellä ja sitä epävarmuutta mitä siihen liittyy ja sitä että oikeesti kukaan ei tiedä, niin ehkä yks semmonen havainto siit keskustelust on se et semmonen hyvä suhde, armollinen suhde itseen on semmonen mitä me voidaan kaikki kehittää ja sillon tietysti myös erilaiset ulkoset paineet tai odotukset tai kuormitukset niin ehkä yks ratkasu on se että sitä armoa löytää sit omalta sisältä jos ei sitä sitten aina sieltä OECD:n käppyröistä löydy. Kaikki kunnia OECD:n käppyröille, mä seuraan niitä työkseni mutta toivottavasti kuulijat ymmärtää mitä hain tällä takaa.

 

Sonja: Joo toi on semmonen varmasti teema mitä monet meistä käy läpi ja välillä se tulee korvistakin ulos tällanen armollisuus itseään kohtaan, mutta se on toki tärkeä taito ehdottomasti. Ja ehkä toikin vois olla silleen että mitä vois alkaa jo aikasemmin pohtimaan eikä sitten siinä vaiheessa kun vaikka itte tulin korkeekouluun ja olin sitten todella uupumispisteessä ja sit joutuu vaan todeta et okei nyt ei auta kun olla vaan armollinen ittelleen.

 

Eric: Mut ehkä semmonen toive täs keskustelun loppupuolel voidaan esittää et jos nyt itse vastaan tohon kysymykseen vaikka se ei ehkä ollu tarkotuksenmukasta niin kyl se jotenkin et miten me pystytään näit sekä tietysti opetust, ohjaust kehittämäl mitä nyt on siis valtavasti vaikka Helsingin yliopistos tehty näiden ohjausneuvontapalveluiden kokonaisuuden selkiyttämistä, niiden ohjauspolkujen ja sen avun löytämisen, tuen löytämisen helpottamiseks mut että sit varmaan semmonen isompi kysymys yhteiskunnallisesti on nimenomaan se että miten me pystytään tuomaan tavallaan tilaa ja rauhaa sinne nuorten elämään.

 

Sonja: Nimenomaan.

 

Eric: Ja nyt ehkä vähän provosoin kuulijoita kun sanon että tarviiko opiskelijoiden miettii koko ajan sitä huoltosuhdetta tai jotain yliopiston rahotusmuotoja. Eiks ne vois keskittyy vaan siihen niiden ainutlaatuseen kokemukseen tääl yliopistos. Ja jos ne haluu miettii sitä niin se on ihan sama mut et tavallaan just se, meil on yks työpaja koulutusjohtajien kans jos täst myös puhuttiin et miten me saadaan sitä rauhaa sinne siihen kasvuun ja sivistymiseen yliopistoon lisättyy ja ehkä vähän suljettuukin ulos niit paineita välillä. Tai ainakaan itse tuoda niitä sinne.

 

Sonja: Joo toi on ehkä nimenomaan että en mä koe että ainakaan itte ois opiskelijana mitenkään lähteny nimenomaan miettii vaikka tätä huoltosuhdetta tai voi ei, yliopisto ei saa nyt rahaa kun olen hitaampi opiskelija.

 

Eric: Hyvä, hyvä joo.

 

Sonja: Mulla on siis vielä lukihäiriö niin mä oon silleen, mä olen vielä ehdottomasti normaalia hitaampi opiskelija mutta toki sitten se että just nimenomaan myös luodaan sitä rauhaa, tilaa, koska kyllähän se tulee silti sieltä se ympäriltä. Että se jonkinlainen paine sieltä mitä on viel tosi vaikee sanoittaa että mikä se on se lähde mistä se tulee. Mutta kyl mä huomaan että vaikka on alusta asti todennu itselleen ja ollu silleen hei, sulla on vaik lukihäiriö niin sä oot hitaampi muita ja sun ei tarvii lähtee sitä tykittämään niin silti sielt tulee se jonkinlainen paine niin toi on mun mielest tosi hyvä ajatus et miten luodaan se tila että se on se rauha opiskella.

 

Eric: No niin juontaja tässä vähän rohkastu omiakin näkemyksiä jakamaan mut ehkä se on tää aihe on semmonen mitä on tullu aika paljon tässä mietittyä. Keskustelua ois kiva jatkaa pitkäänkin mutta ehkä me mennään sit kuitenkin viimeseen kysymykseen ja mä kysyn sulta Sonja että saman kysymyksen kun kaikilta muiltakin vierailta eli lukuvinkki saa olla aiheesta tai aiheen vierestä.

 

Sonja: Joo. Mulla on, mähän mietin just et harmittanu kyl vähän et ei ole ehtiny lukee niin paljon. Ja sit mul on myös vähän tällanen että mä siis itse suosittelisin tai mulle nous ittelle tällänen kirja mieleen kun Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Mä en ite oo mikä tällasten self helppien kirjojen fani kyl yleensä, mutta tää ehkä osas käydä niitä vähän samankaltasia kokemuksia mitä on ite joskus kokenu niin iitä vähän silleen läpi ja sellasella rennolla otteella. Niin sitä suosittelen. Et siinä oli semmonen mukava fiilis joka vähän autto myös käymään vaikka, anto tavallaan vertaistukee siihen tilanteeseen kun on vähän väsynyt.

 

Eric: Kiitos paljon Sonja kun olit vieraana.

 

Sonja: Kiitoksia, oli ihanaa olla.

22. Mistä osasista opiskelukyky kostuu ja miten sitä tuetaan? Hanna Ahola ja Viivi Virtanen

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 6. jakson vieraina ovat Hanna Ahola ja Viivi Virtanen.

Puhumme tässä jaksossa viime vuoden lopulla julkaistusta YTHS:n opiskelukykymallista. Mistä osasista opiskelukyky muodostuu? Miten voimme vaikuttaa opiskelukykyyn yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa? Miten opiskelukykymallia kannattaisi hyödyntää käytännön työssä korkeakouluissa?

Hanna Ahola työskentelee opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Ahola kohtaa työssään opiskelijoita, jotka tarvitsevat tukea yksilöllisiin ja eriytyneisiin opiskeluhyvinvoinnin kysymyksiin. Hän on mukana tukemassa opiskelijoiden yksilöllisiä opiskelujärjestelyjä sekä asiantuntijana opiskeluterveysneuvotteluissa. Ohjaustyön lisäksi Ahola opettaa opiskelijoille hyvinvointitaitoja sekä kouluttaa korkeakoulujen henkilöstöä opiskelijoiden opiskelukyvyn tukemiseen liittyvistä teemoista.

FT, dosentti Viivi Virtanen työskentelee tutkijayliopettajana Hämeen ammattikorkeakoulussa. Virtasen toimenkuvaan kuuluu muun muassa opetuksen ja oppimisen kehittämistä, tutkimuksen pohjalta. Työhön kuuluu korkeakouluopettajien pedagogista koulutusta ja muunlaista opettajien kanssa yhdessä kehittämistä. Virtasella on pitkä kokemus yliopistomaailmasta mm. pedagogisena yliopistonlehtorina.

Virtasta ja Aholaa yhdistää se, että he olivat molemmat laatimassa päivitettyä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n opiskelukykymallia.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 22. ja toisen tuotantokauden kuudes jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden opiskelukyky. Vieraina opiskeliuhyvinvoinnin asiantuntija Hanna Ahola Jyväskylän yliopistosta ja tutkijayliopettaja Viivi Virtanen Hämeen ammattikorkeakoulusta

Jakso ja tekstivastine julkaistu 16.2.2023. Jakson pituus 47 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric:

Viivi:

Hanna:

Haastattelija

Haastateltava

Haastateltava

 

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
   
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Erik Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimenpanon seurHannasta. Koordinoinnin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden kuudennen jakson vieraina ovat Hanna Ahola ja Viivi Virtanen.

 

Hanna Ahola työskentelee opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Ahola kohtaa työssään opiskelijoita jotka tarvitsevat tukea yksilöllisiin ja eriytyneisiin opiskeluhyvinvoinnin kysymyksiin. Hän on mukana tukemassa opiskelijoiden yksilöllisiä opiskelujärjestelyjä sekä asiantuntijana opiskeluterveysneuvotteluissa. Ohjaustyön lisäksi Ahola opettaa opiskelijoille hyvinvointitaitoja sekä kouluttaa korkeakoulujen henkilöstöä opiskelijoiden opiskelukyvyn tukemiseen liittyvistä teemoista.

 

FT dosentti Viivi Virtanen työskentelee tutkijayliopettajana Hämeen ammattikorkeakoulussa. Virtasen toimenkuvaan kuuluu muun muassa opetuksen ja oppimisen kehittämistä tutkimuksen pohjalta. Työhön kuuluu korkeakouluopettajan pedagogista koulutusta ja muun laista opettajien kanssa yhdessä kehittämistä. Virtasella on pitkä kokemus yliopistomaailmasta muun muassa pedagogisina yliopiston lehtorina.

Virtasta ja Aholaa yhdistää se että he olivat molemmat laatimassa päivitettyä ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n opiskelukykymallia. Tervetuloa mukaan Hanna ja Viivi.

 

Hanna: Kiitos.

 

Viivi: Kiitos.

 

Eric: Tänään puhutaan teidän kanssa siitä että tässä jaksossa että viime vuoden lopulla tosiaan julkastiin tää uus YTHS:n opiskelukykymalli. Mistä osasista se opiskelukyky muodostuu, miten me voidaan vaikuttaa opiskelukykyyn yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, miten opiskelukykymallia kHannattasi hyödyntää käytännössä korkeakouluissa. Alotetaan ihan siitä että mitä se opiskelumalli pitää sisällään, minkälaisista asioista se koostuu? Alotat sä Hanna?

 

Hanna: Joo tosiaan opiskelukyky on opiskelijan työkykyä ja tää opiskelukykymalli niin se on semmonen kokonaisuus jossa monet eri osatekijät vaikuttavat toisiinsa ja tää, se opiskelukyky ikään kuin syntyy ja kehittyy opiskelijan ja sen oppimisympäristön dynaamisessa vuorovaikutuksessa.

 

Mut mitkä osat siihen tosiaan kuuluu niin siihen kuuluu omat voimavarat, opiskelutaidot, opetus ja ohjaus sekä opiskeluympäristö. Ja nimenomaan että millasta tukea opiskelija saa näihin osa-alueisiin niin se vaikuttaa merkittävästi siihen kuinka se opiskelija ylipäätään pystyy suoriutumaan niistä opinnoistaan ja tosiaan vahvuudet yhdellä tai useammalla osa-alueella voi vaikuttaa siihen että opiskelija pystyy ylläpitämään sitä opiskelukykyään varsin mallikaasti ja kun sitten puolestaan jollain toisella alueella olisikin ongelmia niin se ei välttämättä kuitenkaan vaikuta suuresti. Et se vaikuttaa paljon että millasia kompensointikeinoja sillä opiskelijalla sen opiskelukyvyn näkökulmasta on.

 

Eric: Viivi, voit sä jatkaa?

 

Viivi: Noita jos vähän niitä eri osa-alueita avaisi niin ehkä opetus ja ohjaus on semmonen helposti ymmärrettävä että se millasta opetusta opiskelija saa tai millasta ohjausta niin se vaikuttaa siihen kokemukseen ja vaikuttaa siihen pystyykö opiskella ja kokeeko että oppii hyvin. Ja sehän lähtee paljon jotenkin sieltä opettajien ja ohjaajien työstä ja sen opettajien ja ohjaajien vastuu.

 

Sit taas tossa opiskelutaidoissa niin sitä voidaan ajatella et se on tietyl taval enemmän opiskelijan vastuulla et se on sitä miten pystyy suunnittelemaan omaa opiskeluaan, pystyykö aikatauluttamaan ja onko motivaatioo ja millaset tiedot ja taidot on kun tulee opiskelemaan sitä tiettyä alaa.

 

Ja opiskeluympäristö on kanssa semmonen, aika semmonen helposti ja konkreettisesti ymmärrettävä että se muodostuu niistä vaikka tiloista, kulttuurista, millaset arvot, millanen tämmönen no millaset arvot vaikka siellä on. Ja esimerkiks digitaalinen oppimisympäristö on nykysin tosi tärkee että onko saavutettavat ja hyvät digitaaliset oppimisympäristöt.

 

Omat voimavarat on sitten ehkä semmonen se neljäs kenttä joka on usein vaikeemmin tai se ei avaudu ihan heti, siel on just monenlaista siihen omaan itseen, opiskelijan omaan elämään liittyviä asioita esimerkiks oma terveys ja terveyskäyttäytyminen, sosiaaliemotionaaliset taidot, sosiaaliset suhteet, oppimisen kognitiiviset taidot ja koko elämäntilanne. Voi ajatella et siellä on tämmösiä vaikka että kun tulee kova stressitilanne niin miten pystyy säätelemään omia tunteitaan ja sillä tavalla selviytymään siitä stressistä tai millanen vaikka yhteistyökyky on ja miten kestää niitä sosiaalisia suhteita. Että toisiahan ne saattaa, tai toisissa tilanteissa ne voi kuormittaa tosi paljon ja toisaalta niistä voi saada todella paljon tukea. Et se omat voimavarat on tämmönen kehikko.

 

Ja nää kaikki sitten on jatkuvasti dynaamisessa vuorovaikutuksessa keskenänsä ja se opiskelukyky voi vaihdella siellä opintojen aikana.

 

Eric: Kiitos tuossa juonnossa te olitte nyt päivittämässä opiskelukykymallia eli se ensimmäinen versio on jo sieltä vuodelta 2006. Niin kertokaa vähän lisää tästä päivitystyöstä et minkälaisiin asioihin te erityisesti keskityitte siinä sen päivittämisen aikana, mistä siellä eniten puhuttiin, millä lailla sitä opiskelukykymallia myös sitten muutettiin. Alotaks sä Viivi vuorostas?

 

Viivi: Joo no YTHS ensinnäkin veti tätä ja kokos siihen tämmösen asiantuntijajoukon joka sitten jaettiin vähän tän nelikentän mukaan et siel oli oma asiantuntijajoukko näille omat voimavarat, oma opiskelutaidoille oma opetus ja ohjaus ja oma opiskeluympäristölle. Ja tietysti me käytiin myös yhteistä keskustelua semmost periaatteesta ja ehkä siitä me paljon mietittiin sitä että kenelle tätä tehdään elikkä siinä mielessä heti et kuka on se kohdejoukko kenelle me avataan näitä asioita. Se on eri asia jos me avataan vaikka korkeakoulupedagogiikan tutkijoille tai sit jos me halutaan avata sitä opiskelijoilla tai jos me halutaan avata sitä vaikka poliittisille päättäjille niin tätä me käytiin aika paljon että minkä tyyppisestä käsitteestä, miten sitä sanotetaan sitä.

 

Ja sit toinen silleen mun mielestä selkee oli se että lähdettiin ikään kuin etsimään sitä päivittämään sitä tutkimuspohjaa eli mitkä on ne käsitteet jotka tällä hetkellä käytetään ja on tutkimuksessa päällimäisenä näissä eri osa-alueissa.

 

Eric: Hanna.

 

Hanna: Joo Viivi hyvin tossa kokoskin niitä asioita mistä tää kaikki on lähteny liikkeelle mitkä on ne päällimmäiset että paljon tosiaan puhuttiin siitä että kelle tätä tehdään, että miten opiskelijoille on hyvä sanottaa myöskin sitä opiskelukykykäsitettä ja miten sitten opiskelijat voivat ottaa myöskin itse vastuuta siitä opiskelukyvyn edistämisestä mut samalla myöskin että miten me saadaan sanotettu se niin että myöskin korkeakoulun henkilöstö ja sidosryhmät pystyy sitä hyödyntämään omassa työssään. Mut kyl mä näin ja ehkä tohon käsitteisiin liittyen niin puhuttiin aika paljon siitä just ajankohtasesta tutkimustiedosta niin kun Viivi tossa sanokin ja siitä oppijajoukon moninaistumisesta et millasia eri haasteita se on esimerkiks korkeakouluun tuonut ja miten se näkyy opiskelukykyisyydessä.

 

Elikkä se oppijoiden monimuotoistuminen ja heterogeenistyminen tämmöset monenlaiset oppijat, mutta sitten samalla just se oppimisympäristön monimuotoistuminen elikkä on tullut nää digitaaliset oppimisympäristöstä niin miten se tavallaan tulisi näkyä käsitteiden näkökulmassa siellä.

 

Puhuttiin saavutettavuuden kysymyksistä, yhdenvertasuudesta ja sitten siitä että miten tää näyttää opiskelukykysyys näkysi toimina proaktiivisessa mielessä et se ikään kun myöskin vaikuttas siihen että millasia toimia me tehdään ennakoiden niin että se opiskelukykysyys mahdollistuisi. Ja joo, siinä ehkä ne keskeiset mitä nyt ittellä tuli tässä kohtaa mieleen.

 

Eric: Mitä siitä vanhasta mallista muutettiin, oliko se niin et sieltä poistettiin vai oliks se enemmänkin et lisättiin tai jotenkin uudella tavalla määriteltiin? Miten se eroaa siitä vanhasta?

 

Hanna: No oikeestaan se mikä ehkä noista isoista otsikoista niin sinne täydennettiin tohon opetus-laatikkoon niin opetus ja ohjaus. Se oli alun perin pelkkä opetus. Ja sitten ehkä se näkyy enimpiin siellä sisällöllisellä tasolla että mitä käsitteitä sinne sen yläotsikon alla laitettiin et niitten päivittäminen et siinä tehtiin oikeestaan aika isoa semmosta päivittämistyötä, näin mä näkisin.

 

Viivi: Ja Hanna tossa mainitsi ne selkeesti semmoset aika isot asiat jotka ikään kun puuttu sieltä aikasemmasta koska maailma on muuttunu ja tää opiskeluympäristö sen myötä muuttunu niin just tää digitaalisuus puuttu kokonaan ja ehkä paljon on myös noussu ikään kun tää tunteiden ja semmosen emotionaalisen osaamisenkin merkitys korkeakouluissa ja saman aikasesti just nää tieto siitä että opiskelijat yhä suurempi osa opiskelijoista on uupuneita ja ehkä opetuksen suhteen just tää ohjauksen nostaminen ja koko semmosen opiskelijalähtöisen kulttuurin voimistuminen korkeakouluissa on semmosia jotka on vahvasti muuttunu. Ja ne oli tarpeen päivittää. Et must tuntuu et sielt, mä en nyt ihan sillä taval muista mut jotenkin mul on semmonen olo et sielt ei varsinaisesti poistettu että nelikenttä esimerkiks on tietyl taval saman tyyppinen mutta just tehtiin tätä tämmöstä päivitystä nykymaailmaan.

 

Eric: Aivan. No tää on laaja ja tä on moninainen ja hyvin systemaattinen tai systeeminen jopa malli ja ei oo ehkä sattumaa että valitsin tän tähän tän jakson aiheeks koska tää on mun mielest hirveen mielenkiintonen, täs on paljon potentiaalia mutta miten me nyt sit voidaan vaikuttaa opiskelukykyyn konkreettisesti? Hanna?

Hanna: Joo mun mielestä tää malli on siinä mielessä tosi erinomainen että tän avulla pystytään hahmottamaan et mikä oikeesti on korkeakoulun rooli opiskelijoitten hyvinvoinnin tukemisessa. Elikkä se täsmentää ja rajaa myös sitä että myöskin meidän yliopiston henkilöstö tai ammattikorkeakoulun henkilöstö ymmärtää että hetkinen mitä mä voin tehdä jos mä haluan ja kun mä haluan tukea opiskelijoitten opiskelukykysyyttä, et mä oikeesti tunnen sen että tää kuuluu mun työkenttään. Se on mun mielestä aika keskeinen, oivallinen apu siihen. Et sillä tavalla me voidaan vaikuttaa et meidän henkilöstön jo ymmärtää sen että tää kuuluu mun duuniin.

 

Ja sit samalla se että yksilölle pystytään hahmottamaan siis oppijalle itselleen että miten hän pystyy lähteä kehittämään niitä taitoja jotka edistää hänen opiskelukykysyyttään. Ajatellaan ihan niitä hyvinvointitaitoja tai sit ajattellaan niitä opiskelutaitoja.

 

Ja sitten sekin että kuinka hän pystyy myöskin edesauttamaan esimerkiksi opetuksen ja ohjauksen kehittymistä ja myöskin ottamaan vastaan itselle tärkeää ohjausta ja opetusta, hyödyntämään sitä oman opiskelukykynsä näkökulmasta. Mut sitten myöskin olemaan osallinen sitä opiskelijayhteisöä ja sitä kautta myöskin edistää sekä omaa opiskelukykysyyttään et sitten myöskin muitten ympäristössä olevien, oppimisympäristössä olevien henkilökunnan jäsenien ja opiskelijoitten hyvinvointia. Mut kyl mä näkisin et aika pitkälti mennään semmoseen konkretiaan että jos esimerkin omaisesti tässä kohtaa sanosin niin itse hyödynnän ja kollegat hyödyntää tätä opiskelukykymallia niin että autetaan opiskelijaa hahmottamaan että arvioimaan sitä oma opiskelukykysyyttään näitten neljän eri osa-alueen kautta ohjauskeskustelussa.

 

Ja se jo itsessään on intervention sen, heidän opiskelukykyisyyden tukemista et se hahmottaa et hetkinen että tässä mulla vähän vois olla parantamisen varaa, tos ois kehittämiskohteita, tää on selvästi semmonen voimavarajuttu ja tää auttaa ja edistää mun opiskelukykyisyyttä ja sitten että näkee myöskin sen että mikä mun opiskelykykysyyden vaste on tällä hetkellä. Onko se jollakin tavalla alentunut, onko se sillä tavalla että se on hyvällä mallilla, pitäskö se näkyä esimerkiks jollakin tavalla työmäärässä että mä voin nyt, jos ajatellaan vaikka näitä opiskelija arvioi että hänen opiskelukykysyytensä on alentunu niin hän pystys esimerkiks arvioimaan että no nyt pitää pikkusen sitä työkuormaa vähentää jotta se mun opiskelukyky, et mä pysty opiskelemaan, että ne mun opiskelut ei jää totaalisesti telakalle.

 

Ja saman aikaisesti vähän ehkä niitten opiskelutapojenkin määrittelyssä että millasia tapoja opiskelija käyttää ja hyödyntää siinä oppimisessaan niin sellasten määrittelyssä niin kun yksilöohjauksen näkökulmasta. Mut kyllähän jos mä aattelen vaikka sit vähän laajemmin, että mennään lähemmäs tota opetusta ja ohjausta niin tärkee tehtävä on että opiskelijat oppivat niitä hyvinvointitaitoja, niitä opiskelukykyä edistäviä taitoja läpi heidän opintopolkunsa ja sillon se pitää näkyä niitten opetuksen sisällöissä, mut sit se pitää myöskin jos aatellaan vaikka ryhmäohjausta niin niitä pitää käsitellä myös ryhmässä jollon tää vertasuuskin myöskin sen opiskelukykysyyden näkökulmasta tulee paremmin hyödynnetyksi.

 

Ja jotenkin mä ajattelen näin että on tärkeetä havainnoida sitä että opiskelukykyyn pystytään vaikuttaan proaktiivisin tavoin ja reaktiivisin tavoin. Et on niitä proaktiivisia, esimerkiks eräät hyvinvointimallit että aatellaan vaikka korkeakouluissa on esimerkiksi malleja siihen että miten me ehkäistään epäasiallista käyttäytymistä tai korkeakouluissa erilaisia asiakirjoja jolla edistetään opiskelijoitten laadukasta ohjausta ja opetusta. Niin ne on näitä semmosia proaktiivisia toimia pitkälti. Mut sitten on niitä reaktiivisia toimia jotka näkyy että millasta ohjausta me tarjotaan erilaisiin opiskelukyvyn kysymyksiin siellä korkeakoulussa. Että nää on tämmösiä reaktiivisia palvelurakennejuttuja.

 

Ja jotenkin mä aattelen että opiskelukykymalli toivottavasti myöskin avaa sellasta näkökulmaa eri toimijoille että meillä ois paljon ratkasuja joista hyötyvät kaikki jotka edistävät opiskelukykyisyyttä. Että me opittas tekemään niitä proaktiivisia ratkasuja siellä opiskelukyvyn näkökulmasta siellä korkeakouluissa. Pitkä vastaus.

 

Eric: Joo, joo. Paljo ajatuksii herättävää. Viivi?

 

Viivi: No itse kun toimin just pedagogina ja paljon mietin sitä opetuksen näkökulmasta sitä opiskelijan hyvinvointia ja opiskelukykyä että miten me sillä opetuksella voidaan opiskelukykyä tukea ja mikä sen merkitys on, niin ajattelen just sitä että opiskelijan tavallaan kun hän tulee korkeakouluun niin se kokemus siitä opiskelusta ja oppimisesta syntyy justiinsa opetusympäristössä. Niiden opettajien kanssa siellä ennen luokassa, nykysin ehkä sitten verkossa. Ja sen takii se on todella tärkee että se opetus sinällään tuottaa semmosii kokemuksia että on semmonen olo et mä pystyn oppimaan ja pystyy etenemään siellä opinnoissa ja ne innostaa ja löytyy sitä omaa motivaatiota.

 

Eli tosi paljon voidaan edistää sitä opiskelukykyä sillä että opetus on laadukasta. Mä usein lohdutan opettajia kun ne miettii että miten mä voin vaikuttaa opiskelijoiden hyvinvointiin, et se riittää että se opetus on hyvää. Et se on opiskelija tietää mitä tavotellaan, arviointimenetelmät on sellasia et opiskelija saa palautetta myös kesken kurssien, se lähtee opiskelija otetaan mukaan siihen opetukseen eli se opiskelijalähtöisyys toteutuu sillä tavalla et opiskelijat on niitä aktiivisia osallisia siellä toiminnassa ja heidän ääni tulee siellä myös kuuluviin.

 

Ne on tavallaan semmosia asioita joita pidetään ikään kuin itsestään selvänä kun niit puhuu tällä tavalla että ahaa, no eiks tää aina toteudu mutta kyllähän se on se niin et se ei ehkä aina ihan toteudu vaikka opettaja jopa yrittää parastaan niin siel voi olla että opettajankin opetuskyvyllä on rajotuksia. Eli tavallaan se yhdessä tekeminne siellä opetuksessa on tosi tärkeää. Että siinä mielessä Hanna puhu tosi monesta asiasta niin mä ehkä vaan nostaisin tän nyt tän opetuksen puolen sinne näkyviin vielä.

Eric: Hanna tossa jo viittaskin siihen tavallaan sen mallin käyttöön käytännössä, mut otetaan siihen vähän vielä kiinni ja syvennytään siihen. Et nyt kun meil on se yks kuva ja ne tekstit siellä taustalla jossa pyritään tätä opiskelukykymallia ja näitä neljää keskeistä osa-aluetta kuvaamaan niin Hanna puhu siitä että miten sitä voi käyttää yksilöohjaukses mut miten muuten sitä kannattas käyttää kun konkreettisesti, onko teillä jotain käytännön esimerkkejä korkeakoulun kentältä siitä et miten sitä käytetään teidän mielestä hyvin?

 

Viivi: No mul on ainakin kaks tämmöst esimerkkiä. Toinen on just opettajien pedagoginen koulutus missä niin kun äsken sanoinkin että opettajien kanssa paljon mietitään ja opettajat miettii että miten he voi auttaa sitä opiskelijan hyvinvointia ja opiskelijan opiskelukykyä ja kokee, opettajat kokee siit myös paljon painetta ja tää malli tavallaan tuo myös esiin sen et se ei oo pelkästään opettajasta kiinni. Että opettajalla on tärkee roolinsa, mut sitten on ne opiskelijoiden omat opiskelutaidot, on se tavallaan se voimavara, omat voimavarat, on se opiskeluympäristö, totta kai se opettaja siis tää on vuorovaikutuksessa et ne ei oo irrallisii siit opetuksesta. Et kylhän opetus vaikuttaa sit taas vaikka niiden sosiaalisten suhteiden muodostumiseen että nää ei oo sil taval irrallisii mut se helpottaa tavallaan sitä että tää muodostuu eri asioista ja sillon pystyy vaikka opettaja hahmottamaan sen oman roolinsa ettei tuu tavallaan semmonen riittämätön olo, et mä en pysty tähän. Eli siel pedagogisessa koulutuksessa tää on tosi hyvä malli koska tää on tietyl taval, tää on vahva, tää perustuu tutkimukseen mut sit tää myös on tämmönen yksinkertanen.

Sit toinen semmonen mun mielestä laajempi malli on tuolla esimerkkinä mä olin pari vuottaa Aalto-yliopistossa ja siel oli tämmönen opiskeluhyvinvointihanke ja sillon oikeen vahvasti otettiin siellä koko yliopistotasolla tää malli käyttöön avaamaan koko yliopiston henkilöstölle tätä että mistä se opiskelukyky muodostuu, mitä tarkottaa opiskeluhyvinvointi ja siinä tää toimi. Mä oon ihaillu sitä et miten he on käyttäny tätä avaamaan aika monimutkasta asiaa koko porukalle, sekä opiskelijoille, johtajille, opettajille ja hallinnolle. Todella hienosti.

 

Eric: Tulisko Hannalla mieleen muuta semmosia käytännön esimerkkejä tai vinkkejä tän mallin käytöstä arjessa?

 

Hanna: Joo siis Viivi nosti tosi hyviä ja tärkeitä asioita ja mul on tuossa heräs sit samalla mieleen sellanen että kun puhutaan siitä opettajien roolista opiskelukyvyn tukemisessa niin yks sellanen mikä oikeestaan on näkyny varmaan nyt viimesen kymmenen vuoden aikana et miten esimerkiks siinä opiskelutaidot niin millasella lähtötasolle meille tulee korkeakouluun opiskelijoita ja millasia taitoja korkeakouluissa tarvitaan ja sitä kauttahan me päästään keskusteluun että miten se henkilöstö voi tukea omassa opetuksessaan näiden taitojen kehittymistä. Niin kyl mä näkisin että tää on se aika keskeinen että onneks me saatiin sisältöjä aika paljonkin sisältöä siihen opiskelutaito-osioon, koska siihen me voidaan vaikuttaa opetuksen ja ohjauksen keinoin tosi, tosi paljon. Ja se on hirveen tärkeetä jos mietitään isossa kuvassa niin ylipäätään opiskelukykyisyyttä niin opiskelutaidot on semmonen asia että jos opiskelutaidot on jollakin tasolla tai ne ovat vähän heikommalla tasolla niin se näkyy auttamatta sen opiskelijan mahdollisuuksissa viedä niitä opintoja eteenpäin. Mut se näkyy myöskin sillä tavalla paljon semmosessa minä-pystyvyyden kokemuksena, et pystynkö mä suoriutumaan täällä. Et se on iso kysymys. Ja siks mää aina aattelen henkilöstökoulutuksen näkökulmasta et kun me voidaan saada meidän yliopiston opetus- ja ohjaushenkilöstölle ymmärrystä siitä että miten niitä taitoja kehitetään, mitkä ne on keskeiset taidot mitkä heidän työssään tulis näkyä niin se on se semmonen konkreettinen minkä nostasin tosta Viivin hyvästä alustuksesta niin mikä tuli mieleen.

 

Ja sit ehkä tommoset jos lähetään tämmösen korkeakoulun vähän strategisempaan kehittämiseen niin kyllähän se näkyy siinä että meidän johdolla on ymmärrys siitä että miten se strategiatasolta myöskin se opiskelukykyisyyden tukeminen tulis näkyä jotta se sitten valuu myös näille alemmille tasoille ja sitten kun puhuttiin tuosta kyselyistä niin täähän ois semmosta arviointia vaativaa, et miten näitä voidaan arvioida näitä opiskelukykyisyyden eri osa-alueita. Yks keino on nää erilaiset kyselyt että kyselyt rakennetaan tän opiskelukykymallin mukaisesti ja sitten me laaditaan myöskin erilaisia itsearviointityökaluja joissa oppija itse arvioi esimerkiksi meillä on täällä Jyväskylän yliopistossa kehitetty näihin opiskelutaitoihin itsearviointityökalu jota me käytetään hyvinkin paljon yhdessä osa-alueesta.

 

Eric: Niin se taitaa vähän olla niin että tavallaan aika usein tärkeätkin aika laajasti jaetut tavotteet kuten nyt opiskelijan hyvinvoinnin tuki, en oo tavannu urallani ketään joka ei halua että opiskelijat vois hyvin tai nää sitä tärkeänä. Mut sit kun mennään sille tasolle että no mitäs sitten tehdään niin sillon usein tän tyyppiset opiskelukykymalli tai muut tämmöset selkeät rakenteelliset kuvat jossa on, joka antaa myös suuntaa toiminnalle on tehokkaampia kun semmonen että käydään istumassa kokoushuoneessa ja kaikki sanoo että tämä on tärkeää, tämä hyvinvointi on tärkeää. Kukapa sitä vastustas mut että sitten se että miten sitä (–) [27:19:1] saadaan, miten otetaan, tartutaan toimeen, otetaan puheeksi niin siihen tää ehkä tuo ja on tuonu jo tän mitäs tää nyt täyttää kun se on 2006 lanseerattu niin tää on mun mielestä jos omaa uraa ajatellaan niin ehkä semmosista suurimmista paradigman muutoksista. Mut puhunko mä nyt liian suuria sanoja? Mitä mieltä te ootte? Onks tää oikeesti muuttanu jotain tää opiskelukykymalli kun se sillon aikanaan tuli ja nyt kun sitä taas päivitetään, Viivi?

 

Viivi: No mun mielestä ylipäätään, tää on ainakin todella tärkee ja vaikee sanoo että mikä lähtee mistäkin mikä on aina syy ja seuraus mutta ylipäätään se opiskelukyvystä ja opiskeluhyvinvoinnista sen ymmärtämisestä, tärkeydestä niin puhutaan tosi paljon, mun mielestä se on muuttunu kans, mul on viel vähän enemmän tätä ikävuosia niin pidempi se kokemus tästä. Ja se on kyllä todella vahvasti muuttunu. Se et nähdään jotenkin kokonaisena se hyvinvointi, et se hyvinvointi ei oo joku tai opiskelukyky ei oo joku semmonen irrallinen ominaisuus vaan tuota se nähdään tämmösenä laajempana kokonaisuutena niin kyllä mä oon aikalailla samoilla linjoilla kanssasi.

 

Eric: Mitäs Hanna aattelee?

 

Hanna: Joo ja sit must joo kyllä. Ja mä jotenkin ajattelen näin että korkeakoulu jotenkin ehkä tätä kautta pääsee osaksi että se ei oo itsenäinen, yksinäinen toimija pelkästään vaan se on osa jotakin isompaa yhteiskunnallista verkostoo että missä opiskelija operoi. Et se on erilaisia terveydenhuoltoinstituutioita, sosiaalihuoltoo, työvoimapoliittisia juttuja ja sitten tietenkin korkeakoulut itsessään et se tekee yhteistyössä tätä opiskelukykyisyyden tukemista niin kyl mä huomaan että tää on konkretisoitunut aina vaan enempi että se ei oo just semmonen höttönen käsite vaan siel on ihan konkreettisia toimenpiteitä miten sitä opiskelukykyisyyttä tuetaan.

 

Viivi: Ja ehkä tää jotenkin tuo korkeakoulut siihen keskusteluun mitä on kestävä kehitys ja mitä on elinikäinen oppiminen ja mitä on se sosiaalinen kestävyys. Että opiskelukyky on jotenkin nimenomaan iskee siihen et jos me ei pidettäs siitä huolta niin eihän me saada niitä tulevaisuuteen niitä ihmisiä toimimaan eikä uusia asioiden ratkaisijoita sinne kentälle. Et jotenkin tämmönen malli antaa semmosta tiettyä konkreatiaa että miten me toteutetaan sitä sosiaalist kestävyyttä korkeakouluissa.

 

Hanna: Kyllä. Ja just se että nähdään se että panos tavallaan opiskelukykyisyyden tukemiseen niin me saadaan, me edistetään myöskin pitkässä juoksussa opintojen läpäisevyyttä ja sitä että opiskelijat kokevat mielekkäänä heistä tulee osaavia ja sit kun he siirtyvät työelämään niin he pystyy myöskin hyödyntämään niitä taitoja mitä heillä on kehittynyt sen oman hyvinvointinsa tukemiseksi niin siellä korkeakouluopintojen aikana. Että he ovat työkykyisiä sitten kun he meiltä valmistuvat.

 

Eric: Joo ja täs tietysti jos aattelee työelämän niitä suuria muutosvoimia niin yks asia mikä siellä kirjallisuudessa nousee esiin on siis metakognitiivisten taitojen merkityksen kasvu eli ja tietysti siihen tietynlaiseen oikeuteen ja mahdollisuuteen mut myös vaateeseen työssä oppia koko ajan ja kehittyä. Ja siihen tietysti tavallaan se että opiskelukyvyn ja työkyvyn, ne on aika lähellä toisiaan ja niitä sillon jos sitä opiskelukykyä ja itsensä johtamisen kykyä pystyy opiskeluaikana kehittämään niin se ei varmasti ole hukkaan heitettyä myöskään sitten siellä työelämän näkökulmasta. Et nää nyt täs on aika vahva yhteys ja niinhän se oli alunperinkin kun sitä opiskelukykymallia lähettiin nimenomaan työkykymalli on johon se pohjaa.

 

No nyt kun eletään vaalivuotta ja mun mielest on hienoo et monet poliitikot puhuu tällä hetkellä ja on puhunu korona-aikana paljon opiskelijoiden hyvinvoinnista ja täst käydään yhteiskunnallista keskustelua ja se on tosi tärkeetä niin mitä te nyt haluisitte nähdä sitten tulevaisuudessa opiskelijahyvinvoinnin kehittämisen alueella ja nyt ehkä just semmonen systeeminen näkökulma mistä Hannakin otti esiin et mitä toivositte ehkä sieltä valtiovallan tai kansallisen tason toimia, mitä te toivositte, minkälaisiin asioihin korkeakouluissa pitäs erityisesti kiinnittää huomiota ja nyt rohkaisen rohkeuteen eli kertokaa mitä te oikeesti haluisitte nyt nähdä vaikka sitten seuraavan neljän vuoden aikana, Hanna saa alottaa.

 

Hanna: Joo. Tää on hyvä kysymys ja aika ajoin tätä itsekkin omassa työssään miettii kovastikin että mitä asioita pitäisi tehdä toisin tai mitä asioita kannattais lähteä parantamaan niin mä puhun nyt ehkä aluks ihan siitä korkeakoulun roolista niin et kyl mä näkisin näin että kun puhutaan et kaikki tekee opiskelijoitten opiskelukykyä tukevaa toimintaa niin kyl mä näkisin että se pelkästään se strateginen linjaus siitä että opiskelukyky on tärkeä niin ei riitä. Mutta kyl mä nään että korkeakoulujen keskiössä olisi hyvä tulevaisuudessa näkyä aika isostikkin se opiskelukykyisyys ja sillä me sitoudutaan siihen että opiskelijoiden opiskelukykyisyys on meille tärkee asia ja me sitoudutaan myöskin suuntaamaan resursseja sen tukemiseen. Et mää näkisin et se on tosi tärkee.

 

Ja siitä kun me lähetään valuttamaan alaspäin niin kyllähän sitten seuraava taso on se toiminnanohjauksen taso et miten se erilaisia linjaavina asiakirjoina sanotuksiltaan et kyl mä oon nähny paljonkin erilaisia OPS-, tai OPS-työhön liittyviä asiakirjoja ja ohjaukseen liittyviä asiakirjoja ja suoraan hyvinvointiin liittyviä asiakirjoja joissa se on aika epämääräsesti kuvattu. Et mä kaipaisin semmosta konkretiaa kaikissa korkeakouluissa että niitä jumpattas niitä sanotuksia että miten toiminnanohjauksen tasolla niin että me saatas henkilöstö ymmärtämään et hei toi kuuluu mulle, toi on selkeästi mun tehtävä. Et se ois pureskeltu semmoseen että me tiedetään että miten tää näkyy siinä yhteisössä toiminnanohjauksen tasolla.

 

Ja  sit jos puhutaan siitä että miten se näkyy itse palvelujärjestelmänä ja ylipäätään opiskeluhyvinvointityön toteuttamisena niin mä jotenkin näkisin että hirveen tärkeetä on se että me autetaan opiskelijoita tunnistamaan ne omat tuen tarpeet. Et me myöskin helpotetaan heidän itsereflektiotaitoja tältä osa-alueelta. Et ne on jatkuvasti näkösällä siellä meidän työssä että me keskustellaan opiskelijoitten kans näistä, me keskustellaan, me tuodaan esille et hei tää on tärkee juttu. Et ne voi olla tämmösiä vähän formaaleja keskusteluita tai non-formaaleja keskusteluita mut se kuitenkin et sitä ylläpidetään. Koska me puhutaan paljon siitä että opiskelija on itse vastuussa millasta tukea hän itselleen hankkii ja mihin hän niistä tarttuu. Jotta me saadaan opiskelijat itse ymmärtämään että hei, tää on enemmän kun toivottua et sä haet itsellesi tukee ja tässä on niitä tuen muotoja. Niin se on jo itsessään tosi tärkee.

 

Ja mä haluaisin että koska me puhutaan korkeakouluissa paljon siitä tutkimustiedosta niin mä haluaisin että se rupeis näkymään näitten palveluitten arvointina että me arvioitas sitä että onko nää meidän toimet riittäviä ja sitä että tehdäänkö me oikeita asioita ja siinä mä toivosin että korkeakoulut tekis paljon yhteistyötä että osattas arvioida myöskin sillä tavalla kriittisesti niitä opiskelukyvyn eri osa-alueita ja miten opiskelijat sitä kokee ja miten sitä voi tehdä. Me ollaan kuitenkin pitkästi puhutaan siitä tutkimusperustaisuudesta niin mä haluan et se näkys kaikissa korkeakouluissa hyvin vahvasti. Paljon siihen on tehty hyvää työtä ja toivon että kaikki korkeakoulut siihen tarttuu. Mutta nää on ehkä se semmonen että mä jotenkin aattelen että mä voi olla että katson liian suppeasti tätä mut että jotenkin se ehkä sen, et meillä lisääntys ymmärrys eri henkilöstöryhmissä että tää on tärkee asia ja mä voin tällä tavalla vaikuttaa niin opiskelijoitten opiskelukykysyyteen niin se harras toive.

 

Ja sitten tietenkin että kyllähän linjaus et se jollakin tavalla näkys korkeakoulujen rahotuksessa että jos siihen panostetaan niin oishan, sehän olis ihan tosi hieno juttu että sehän vaatii toki hyviä arviointityökaluja että voidaan arvioida että tää korkeakoulu tekee tätä työtä hyvin ja että haluaisin ajatella et semmoset innovatiiviset ratkasut, että miten opiskelijoitten opiskelykykyisyyttä voidaan tukea hyvin eri toimintamuodoin, eri tasoilla niin että ei kaikille kaikkea jokaisella tasolla vaan että lähetään sillä tavalla että perusohjauksessa on niitä isoja juttuja jotka on proaktiivisia taitojen kehittämiseen liittyviä. Sitten tulee ne muut tasot täydentävä ja tehostetun ohjauksen tasot että osattas ajatella asiaa vähän uudella tavalla. Olipas pitkä monologi.

 

Eric: Mä pyysin linjaamaan niin sä linjasit. Hyvä, kiitos Hanna. Mitäs Viivi, mitä sä haluaisit nähdä?

 

Viivi: No ensinnäkin tää kysymys on mun mielestä vaativa ja vähän pelottava että tulee semmonen olo että osaanko mä sanoa nyt tarpeeks painavasti ikään kuin oikean asian. Mutta vaikka en sit osaiskaan niin se tai semmonen olo että jääkö multa jotain ajattelematta. Jotain mitä mä en hahmota, jotain suurempaa. Mutta kyl se nyt ensimmäiseks nousee mieleen se, että opiskelukyky kun se muodostuu siellä ja kehittyy sen opiskelijan ja oppimisympäristön dynaamisessa vuorovaikutuksessa niin jos se oppimisympäristön ikään kuin kantokyky on miinuksella niin se ei pysty yhdessä sen opiskelijan kanssa toimimaan ja kehittämään sitä opiskelukykyä. Eli ihan keskeinen on mun mielestä se opiskelijamääriin suhteutettu resurssi ja lähtien tää on mainio malli, siis aivan loistava malli tutkimukseen perustuva opetus ja ohjaus pitää olla siis riittävästi opettajia. Pitää olla sellaset vaikka digitaalisen ja fyysinen opiskeluympäristö joka tukee sitä opiskelua. Pitää olla mahdollisuuksia siihen sosioemotionaalisten taitojen kehittämiseen ja ylläpitämiseen. Ja omien opiskelutaitojen kehittämiseen ja arvioimiseen yhdessä muiden kanssa. Pitää olla niitä muita joiden kanssa sitä voi edes käsitellä.

 

Niin siinä mielessä tää menee jotenkin ihan suoraan sinne tuota korkeakoulujen resursseihin et ne pitää olla, olkoon ne mitä tahansa, jos on pieni korkeakoulu missä on kolme opiskelijaa niin ehkä sinne riittää sitten yks opo ja yks opettaja ja yks vielä professori mutta niin kun et se pitää olla jossain suhteessa. Et nyt meillä on viime vuosina menny kyllä niin että opiskelijamäärät on kasvanu koko aika mutta korkeakoulujen resurssit ja henkilöstön määrä ei oo kasvanu suhteessa et kyl tässä on ehkä se semmonen jos ajattelee nyt niitä poliittisia vaikuttajia niin sinne päin viestiä että tää on kestämätöntä kehitystä tällä hetkellä.

 

Eric: Niin tää on semmonen mitä me varmaan jokanen korkeakoulusektori on näiden aihealueen ympärillä työskentelevä niin kun tuntee sisällään et nyt tullaan yhä tietosemmaks tutkimuksen ja muun tietosuuden lisääntymisen kautta siitä että mitä, minkälaisia vaikuttumia ja minkälaisia asioita opiskelijahyvinvointiin vaikuttaa ja me tiedetään vaikka yksilöllisten järjestelyjen ja erityisjärjestelyjen tarpeen kasvu ja muu. Nää on myös ei vain mutta myös vahvasti resurssikysymyksiä. Ne on tietysti osaamiskysymyksiä ja ne on organisoitumiskysymyksiä, joskus vähän ehkä asennekysymyksiäkin mut et lopulta jos niitä voimavaroja siinä systeemissä ei ole kohdata niitä haasteita niin sit usein voi syntyy semmonen tilanne jossa sitten jostain rupee brakaamaan niin sanotusti. Et joko henkilöstö repii itsestään sitten sitä tai sitten opiskelijat ei välttämättä saa sitä mitä ne tarvitsee, et se on näin.

 

No onko teillä jotain mikä teille antaa erityistä syytä toiveikkuuteen näiden asioiden kehittymisessä? Mikä antaa teille valoa sinne kuuluisan tunnelin päähän? Kumpi haluu sanoo ensin?

 

Viivi: No korkeakouluyhteisö sinänsä on niin inspiroiva ja opiskelijat mä koen että ne on aina vaan en mä nyt sanois parempia, mut siis ne on jotenkin aina vaan tiedostavampia ja osaavampia ja ihanampia ja kyllähän se nyt innostaa. Ja myös se että tätä opiskelukykyasiaa ja semmosta yleisesti tavallaan hyvinvoinnista tietosuutta niin se lisääntyny niin valtavasti niin kyl se nyt ihan hirveesti innostaa tekemään ja myös näkee sitä positiivista kehittymistä ja vaikutusta tosi paljon.

 

Eric: Hanna?

 

Hanna: Joo. No ite kun teen tosi paljon opiskelijoitten kanssa sitä omaa työtä niin kyllähän sitä innostusta lisää ne opiskelijat. Että musta on niin valtavan hienoo nähdä se oppijajoukon moninaistuminen et mä opin joka päivä myös itse ihan hurjasti lisää ja sitten ehkä se että jotenkin yhdessä keskustelemalla ja pohtimalla niin mul on usko siihen että niitä ratkasuja löytyy. Että jos on tahtotila ja halu ja uteliaisuus niin se on hyvä lähtökohta ja sit mä nään ehkä tossa korkeakoulukentällä sen että miten hurjasti on saatu asioita parempaan suuntaan että esimerkiks mä koen että meidän yhteistyö esimerkiks YTHS:n kanssa on parantunut ihan huimasti, että me mietitään yhdessä ratkasuja jotka tukee sen yksilön opiskelukykysyyttä ja sen oppijan opiskelukykysyyttä niin yhdessä, että me ei olla erillisiä toimijoita niin mä jotenkin nään paljon hyvää siinä. Ja kuten toi Viivi sano että kun siitä puhutaan paljon ja on erilaisia hankkeita ja muita niin kyllähän se kertoo siitä että moni ihminen Suomen maassa kokee tän tärkeenä.

 

Ja sit mä aattelen näin että semmonen tässä ei pääse sammaloitumaan että aina on varmasti uusia näkökantoja mitä pitää lähteä kehittämään. Et mä tykkään tässä sen kehittämisnäkökulman ja se pitäs ollakkin tulevaisuudessa se inspiroiva voima.

 

Eric: Joo kyl helppo jakaa toi käsitys mitä tosta sanoit. Tästä vois puhua pitkäänkin mutta nyt on ehkä syytä mennä viimeseen kysymykseen joka toistuu podcastissa aina eli lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä niin alottaisko vaikka Hanna?

 

Hanna: No tää oli varmaan aika semmonen ilmeinen ja helppo mulle. Ehkä tähän aiheeseen liittyen niin vuonna 2021 tuli tämmönen uudistettu painos kirjasta Opiskeluterveys, tää on kokoelmateos niin sit tän voisin vinkata ihan kokonaisena kirjana. Siel on ihan mielettömän hyviä kappaleita asiantuntijat ovat sinne kirjottaneet ja sitten minäkin olen päässyt yhdessä muitten kollegoitten, muitten korkeakoulun kollegoitten kanssa kirjottamaan tämmösestä kappaleesta kun korkeakoulujen opiskeluhyvinvointityöhön tarvitaan koko korkeakouluyhteisö. Niin suosittelen lukemaan sitä jos aihe kiinnostaa.

 

Eric: Kiitos. Viivi?

 

Viivi: Mä haluun tuoda tähän semmosen näkökulman mitä mietin tossa että sanonko kun kysyit sitä viestiä tavallaan sinne vallanpitäjille ja poliittisille päättäjille et tosi tärkee on ne arvot, arvot yhteiskunnassa ja arvot korkeakouluissa ja sen takii mä suosittelen tämmösta Paul Gibbsin 2017 teosta kun The Pedagogy of Compassion at the Heart of Higher Education eli tämmöstä myötätunnon pedagogiikkaa. En ole itse tämän asiantuntija enkä ole vielä lukenut tätä kirjaa mutta olen hankkinut tämän ja mielelläni keskustelen jos joku lukee sen. Koska koen että en välttämättä tule ymmärtämään mitä kaikkea se voi tarkoittaa korkeakoulussa. Mutta hauskoja lukuhetkiä.

 

Eric: Kiitos paljon Viivi ja kiitos paljon Hanna kun tulitte vieraaksi.

 

Hanna: Kiitos!

 

Viivi: Kiitos!

21. Miten opiskelijoiden hyvinvointia tutkitaan? Lauri Hietajärvi

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 5. jakson vieraana on FT Lauri Hietajärvi. Hän työskentelee kasvatuspsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hietajärven tutkimuksen pääsääntöisenä kiinnostuksen kohteena on koulu- ja opiskeluhyvinvointi sekä digitaalinen media nuorten näkökulmasta.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksesta. Miten hyvinvointia tutkitaan? Mitä tietoa tutkimus on tuottanut opiskelijoiden hyvinvoinnin kehityksestä? Antaako tutkimus meille suuntaa siihen, miten hyvinvointia voitaisiin tukea nykyistä paremmin yliopistoissa?

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 21. ja toisen tuotantokauden viides jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimus. Vieraana kasvatuspsykologian yliopistonlehtori, FT Lauri Hietajärvi Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 9.2.2023. Jakson pituus 45 minuuttia.

Hietajärvi.wav

Äänitteen kesto: 45 min

 

Litterointimerkinnät

Haastattelija

Vastaaja

Eric Carver

Lauri Hietajärvi

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 Eric Carver:

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa  tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalvelussa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 5. jakson vieraana on FT Lauri Hietajärvi. Hän työskentelee kasvatuspsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hietajärven tutkimuksen pääsääntöisenä kiinnostuksen kohteena koulu- ja opiskeluhyvinvointi sekä digitaalinen media nuorten näkökulmasta. Puhumme me tässä jaksossa opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksesta. Miten hyvinvointia tutkitaan, mitä tietoa tutkimus on tuottanut opiskelijoiden hyvinvoinnin kehityksestä. Antaako tutkimus meille suuntaa siihen, miten hyvinvointia voitaisiin tukea nykyistä paremmin yliopistossa.

 

Tervetuloa mukaan Lauri.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kiitos.

 

Eric Carver:

Kerrotko aluksi, että minkälaista opiskelijoiden hyvinvointitutkimusta olet itse ollut tekemässä ja millasii menetelmiä oot itse omassa tutkimuksessa tai semmosissa tutkimusryhmissä, jossa oot ollu mukana, päässy hyödyntämään?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Varmaan tästä yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta olennaisin mitä oon viime aikoina tehnyt on tää meidän tutkimusryhmän Katariina Salmela-Aron johtamana toteuttama tällainen tilannekuvaseuranta opiskelijoiden, Helsingin yliopiston opiskelijoiden hyvinvoinnista tossa pandemian aikana, mikä me saatiin potkastua aika nopealla varoitusajalla käyntiin silloin keväällä 2020. Ja ollaan nyt kuusi kertaa sitten tehty otantaa opiskelijoiden sen hetkisestä hyvinvoinnista. Ja se on ollu sellainen perinteinen kyselytutkimus, se oli nopea laittaa käyntiin. Ja sitä ollaan jaettu siitä lähtökohdasta mukavuusotoksena niin sanotusti, että mahdollisimman moni vastaaja saatais kiinni aina silloin, kun on ollu eli noin puolen vuoden välein ollaan kerätty sitten tätä kyselyä. Ja tästä me ollaan sitten tehty kahenlaista tällasta lähestymistä näihin tuloksiin.

 

Toinen on tämä perustutkimus eli ollaan ihan tehty niin sanottua oikeeta tutkimusta ja analysoitu näitä tuloksia. Tästä on yksi julkaisu tuossa Journal of Happiness Studiessa, missä oli kolme ensimmäistä mittauspistettä, missä me tarkasteltiin miten tähän tän pandemian ehkä kriittisimpinä hetkinä, ensimmäisessä kolmessa eli keväästä 2020 kevääseen 2021, niin tämmöset vaatimukset ja voimavarat, opiskeluihin liittyvät vaatimukset ja voimavarat ja sitten psykologiset perustarpeet oli yhteydessä näihin hyvinvoinnin heilahteluihin. Ja hyvinvointiahan me ollaan aika säännöllisesti käsitelty opiskeluinnon, joka on niin kun positiivinen into. Into opiskella koostuu semmosesta energisyydestä, opiskeluihin sitoutumisesta ja uppoutumisesta.

 

Ja sitten vastinparina opiskelu-uupumus, jota taas sitten ajatellaan, et se on sellasta uupumusasteista väsymystä, kyynistymistä siihen opiskelujen merkitykseen ja riittämättömyyden tunnetta. Ja nää on ollu se millä me ollaan operationalisoitu se hyvinvointi. Ja sen lisäks ollaan sitten tuotettu tästä yksi kirjan luku, miten tämä opiskeluinto ja uupumus on kehittynyt. Siinä noin neljä mittauspistettä siihen kirjan lukuun saatiin mukaan. Mut tosiaan nää on tätä niin kun perustutkimusta mitä tässä vaiheessa on valmisteltu ja julkaistu ja saatu hyväksytyksi. Mut sitten toinen aika olennainen osa tätä seurantaa ollut se, et me ollaan aika nopeesti heti kun me ollaan saatu se aineisto, niin työstetty tästä sellainen ensimmäinen raportti. Eli mikä on sen hetkinen tila ja toimitettu tätä tietoa sitte eteenpäin. Eli tehty ihan tällasta nopeeta seurantaa, että ollaan niin kun mahollisesti siitä opiskelu- ja tukipalveluille ja muille tuotettu sitä tietoa, että ihan siellä ruohonjuuritasollakin se voidaan huomioida. Että tätä nyt on tässä viime aikoina opiskelijoiden näkökulmasta tullut itse tehtyä.

 

Eric Carver:

 

Voitsä kertoo vähän, et millasia ne kyselymittarit on, kuinka laajoja ne on ja minkä tyyppisiä asioita opiskelijalta kysytään?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Opiskeluinto on se tyypillinen mittari mitä me käytetään. Se on niin kun yheksän väittämää, missä on sellasia näitä eri ulottuvuuksia kartuttavia väittämiä, kuten niin kun, et kun herään aamulla minusta tuntuu hyvältä lähteä opiskelemaan. Ja vastaavasti sitten taas opiskelu-uupumuksessa, mitä ollaan käytetty, niin se on kans tämmönen 9 tai 10 väittämän versio, useimmiten se 9 on käytössä. Ja siinä sitten taas sit vastaavasti kysytään sitä, että miten se niin kun opiskeluihin liittyminen, jaksaminen menee. Tuleeko, heikkeneekö esimerkiksi unen laatu opiskeluun liittyvän väsymyksen takia tai onko alkanut epäilemään opiskeluiden merkitystä ja hyötyä. Tai kokeeko, että ei oo riittävän hyvä. Nää on aika tämmösiä  tyypillisiä kyselytyökaluja, joihin sitten vastataan (asteikolla) (-) 06:27], tämmösellä niin kun järjestysasteikollisella muuttujalla, että opiskeluinnossa se menee aikaskaalalla. Eli kuinka usein kokee tätä, ei lainkaan tai joka päivä ja sitten opiskelu-uupumus on enemmän tälleen niin kun samaa mieltä, eri mieltä. Ja näistä sitten eri tavalla tuotetaan sit niitä meidän muuttujia. Että joskus ne on tämmösiä tavallisia summamuuttujia ja joskus käytetään latentteja muuttujia, joskus käytetään näitä alaulottuvuuksia, jotka tuossa mainitsinkin erikseen. Ja sitten niin kun kokonais-intoa ja kokonaisuupumusta tarkastellaan myös. Ja sitä me ollaan nyt ensisijaisesti sitä kokonaisuupumusta ja -intoa näissä seurannoissa käytetty, koska se on aika hyvä näpsäys siitä sen hetkisestä tilasta ottaen huomioon ne kaikki ulottuvuudet.

 

Eric Carver:

 

Eli jos oikein ymmärrän, niin ne on tämmösiä tutkimuksessa hiottuja ja aiemmin testattuja tämmösiä niin kun itseraportointityökaluja?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ne on tämmösiä, joo, itseraportoinnin työkaluja, joita on aika laajalti käytetty. Tää opiskelu-uupumus on vielä laajempi, se tulee niin kun työuupumuksen perinteistä. Sitä käytetään aika paljon. Ja sitten opiskeluintoakin on käytetty ja siitä on kansainvälisiäkin käännöksiä ja käytetään myös muissa yhteyksissä. Eli näillä on jo aika pitkä historia Suomessa ja myös kansainvälisesti näillä samantyyppisillä eli se tuo vähän sitä vertailtavuutta kans sitte laajempaan tutkimukseen.

 

Eric Carver:

 

Minkälaista opiskelijan hyvinvointitutkimusta niin kun ylipäätään tehdään ja millaisia menetelmiä näissä tutkimuksissa käytetään, jos tämä mitä äsken kuvasit, niin tuleeko muita semmosia keskeisiä hyvinvointitutkimuksen tapoja mieleen?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Joo. Tää tämmönen nää laajat kyselyt, joita tuotetaan aika pitkillä aikaväleillä, niin ne on aika kuitenkin keskeinen runko siinä mitä muutkin ryhmät ja kansainvälisesti tehdään. Ne antaa semmosta laajaa ja ehkä jossain määrin yleistettävissä olevaa tietoa. Varsinkin jos otanta on ollut hyvä,  niin aina sen hetkisestä tilanteesta ja ehkä pitkän ajan kehityskuluista. Mutta se mikä nyt on lisääntynyt ja toivottavasti lisääntyy entisestään, on tämä niin sanottu tapahtumaotanta. Eli missä sitten tällaista hyvinvointiin tai muuhun opiskeluun liittyvää tietoa kerätään mobiililaitteen, kännykän välityksellä monta kertaa päivässä. Ja sidotaan aina siihen hetkeen, siihen opiskeluhetkeen siihen tilanteeseen, mitä opiskelija on kulloinkin ollut tekemässä.

 

Me ollaan itsekin tätä tehty lukioikäisille ja peruskouluikäisille. Ja on myös yliopisto-opiskelijoiden aineistoa tuolta joidenkin vuosien takaa. Ja tässä nyt on tietysti se etu, että se tuottaa paljon lyhyemmän aikavälin tietoa, aika sellasta niin kun tarkkaa tietoa just siitä opiskeluhetkestä. Ja siitä saadaan sitten semmosta  dynaamista informaatiota opiskeluun vaikkapa motivaation ja hyvinvoinnin yhteyksistä päivän aikana, päivästä toiseen jonkun kurssin sisällä. Se on tietysti menetelmänä siinä mielessä raskaampi toteuttaa ja kerätä, että siinä on vaikea saada yhtä isoja ja edustavia otoksia. Mutta toisaalta sitten taas se tiedon resoluutio on siinä paljon parempi. Ja sitä tehdään kyllä ja se on niin kun hyvä tapa myös tarttua näihin efekteihin. Ja sit tuottaa sitä perustutkimusta siitä, että mitkä asiat on yhteydessä toisiinsa ja minkälaisella voimalla.

 

Sitten se mikä nyt on myös lisääntynyt ja sitä ollaan myös täällä Helsingin yliopistossa tehty on fysiologinen, tämmönen psykofysiologinen tieto. Esimerkiksi tällaisella niin kun kannettavalla EKG, eli sydänsähkökäyrämittarilla mitattuna sykevälivaihtelun kautta ensisijaisesti lähetty tarkastelemaan sitä opiskelijoiden fysiologisesti kokemaa stressiä ja palautumista. Sen pystyy jossain määrin siit sykevälivaihtelusta pystyy erottelemaan stressiä ja palautumista. Vaikka tietysti siinäkin on sykkeeseen ja sydämeenhän vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaisessa olemisessa aika moni asia. Et ei  sekään niin kun mitenkään kohinatonta signaalia oo, mutta siitä pystyy kuitenkin jossain määrin erottelee, että milloin on stressiä ja milloin palautuu ja minkälainen on unen laatu. Ja tätä on sitten mahollista yhdistää esimerkiksi tämmöseen tapahtumatuotantotietoon. Ja sitä kautta saada vielä vähän eri näkökulmasta tietoa, ei pelkästään itsearvioitua tietoa siitä minkälainen se hyvinvoinnin tila sitten opiskelijoilla on.

 

Ja tätä mekin ollaan tehty muun muassa lukioikäisillä, ja sitten koulujen rehtoreilla. Ja tiedän, että täällä Helsingin yliopistossa tämmöstä on tehty myös yliopisto-opiskelijoilla. Ja se on siinä niin kun osaaminen ja tekniikka kehittyy ja se on hyvä lisä tähän hyvinvointitutkimukseen. Mut siinä on edelleen tietysti, se on vielä monimutkaisempi toteuttaa sitten. Se vaatii näiden laitteiden toimittamisen opiskelijoille ja käytön ja keräämisen ja (-) [12:14], niin se aineisto on pikkasen monimutkaisempaa käsitellä. Että siinä ja laitteiden määrä tietysti rajoittaa sitä, et kuinka isoja ja edustavia ryhmiä ja otoksia saadaan sitte  milloinkin kiinni. Mutta tää on jossain määrin lupaava tapa myös lisätä tietoa tästä hyvinvoinnista.

 

Eric Carver:

 

Onko nää sukua tämmösille Oura-sormuksille ja muille, jolla ihmiset nykyään mittaa enenevissä määrin itseään jo unen laatuaan ja sykettään ja tämmöstä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

On sukua ja myös Oura-sormuksia meillä on muutama. Niin kun tässähän tällaset  varsinaiset tutkimuskäyttöön tuotetut laitteet on aika kalliita. Toki ne on hyviä ja niillä pystyy tekemään vähän monipuolisemmin asioita, mut just tämmöset niin kun kuluttajakäyttöön suunnitellut laitteet, niin niitä me ollaan haalittu. Ja niissä on omia haasteitaan esimerkiks algoritmit on usein salattuja eli osa siitä mitä sille aineistolle tehdään, niin on meillekin arvoitus. Mutta sitten sieltä mitä saadaan ulos, niin sitä tietoa sit käsitellään avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti ja läpinäkyvästi. Ja ne on halvempia ja ne on aika helppokäyttösiä sit myös sille koehenkilöille, niin sellasia ollaan just nyt käytetty.

 

Eric Carver:

 

Niin tässä on tavallaan niin kun henkilön itseraportointiin perustuvaa tämmöstä väestötason isoo aineistoa ja sit on tavallaan sen tyyppistä tutkimusta, jossa sidotaan se mittaus sinne arkeen ja päivään sisälle. Ja sit toisaalta tää kehittyvä fysiologinen mittaaminen. Onko nää ne kolme päätyyppiä, jotka on vallalla?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ne on ne kolme päätyyppiä, jotka on vallalla tämmösissä määrällisissä tutkimuksissa, mitä ite seuraan ja edustan. Pikkasen laadullisempaan puoleen me ollaan myös lähetty sillä, et me ollaan erityisesti tos koronaseurannassa myös sitten kerätty avoimia kysymyksiä. Ja opiskelijat on aika hyvin vastannu niihin. Ja (-) [24:25] tuen tarpeista ja se niin kun sillä hetkellä mieltä painavista asioista, joita me ollaan sitten ihan sillee sisällön analyysillä luokiteltu ja seurattu, niin se on ollu ihan hyödyllistä lisätietoa. Helpostihan tällaset etukäteen suunnitellut kyselymittarit niin kun nehän kattaa sen mitä se mittari on suunniteltu kattamaan. Mut sit sellaset mahdolliset heikot signaalit ja muut, niin jää mahdollisesti ulkopuolelle, joten me ollaan nyt sit vähän pyritty myös tätä avoimempaa tietoa tuomaan mukaan tähän ja ottaa huomioon. Mutta meidän ryhmä ei varsinaisesti semmosta laadullista tutkimusta oo tehny mut, et jonkinlaiset haastattelut sun muut, niin kyllähän niitäkin toteutetaan ja niissä on omat etunsa sitten.

 

Eric Carver:

 

Mainitsit, et oot ite ollut tässä korona-ajan korona- ja hyvinvointitutkimuksessa tiiviisti mukana. Ja sen aikana tehty paljon tutkimusta tietysti tästä poikkeusajasta ja etäopetusajasta ja sen vaikutuksista opiskelijoiden hyvinvointiin ja se on hyvin arvokasta, että sitä on tehty, siitä kiitos muun muassa sulle, että sitä on tehty. Mitä keskeisiä havaintoja tää uusin tutkimus on antanut tästä ajasta, sen vaikutuksista opiskelijoiden hyvinvointiin?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Keskeiset havainnot on aika lailla keskittyy perusasioihin sinänsä, mutta jos me mietitään tätä vaikkapa tätä meidän seurantaa. Niin kun siinä lähti alkuun opiskeluinto tippumaan ja opiskelu-uupumus lisääntymään, niin ensimmäisessä vaiheessa niin huomattiin, että sitä voimakkaammin selitti sitä opiskeluintoa ja uupumusta tämmöset kasvaneet vaatimukset, kun siirryttiin vaikka etäopiskeluun. Ja se nyt oli ihan sillee oletettava ja niin kun odotettukin tulos.

 

Mut se mikä oli mielenkiintoinen havainto, eli kun pandemia vähän siitä jatku, niin itse asiassa näiden psykologisten perustarpeiden, esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunteen merkitys kasvo ja ohitti näiden vaatimusten ja voimavarojen selitysvoiman. Eli se tavallaan niin kun palautti perusasioiden äärelle. Eli tällaisen niin kun  opiskeluhyvinvoinninkin suhteen on aika äärimmäisen tärkeetä se, että opinnoissa koetaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja muita psykologisia perustarpeita. Eli niin kun osaamisen kokemusta ja riittävää autonomiaa siinä prosessissa. Ja se oli silleen virkistävää nostaa esiin taas pitkästä aikaa nää psykologiset perustarpeet. Niin kun ehkä ei niiden tutkimus oo mihinkään hävinnyt, mutta jossain määrin se aina välillä unohtuu, että ne on kuitenkin todella tärkeitä. Ja tällainen kriisi, jossa ajettiin opiskelijat hajalleen etäopintoihin, se yhdessä tekeminen niin alko kärsimään ja se sitten heijastu siihen hyvinvointiin. Eli tämmönen niin kun sosiaalinen aspekti korostu ja se oli aika tärkeetä havaita ja muistuttaa mieliin, että on semmosia asioita, joista on syytä pitää kiinni, ja jatkossakin kehittää.

 

Toinen mitä siinä on huomattu, että tämmönen psykologinen joustavuus ja siinä olevat yksilölliset erot, niin on tärkeää ottaa huomioon. Ja opiskelutaidot eli se oman opiskelun järjestäminen ja johtaminen jaksamista tuottavalla tavalla sillee, et kuitenkin niin kun tulostakin tulee, että opinnot etenee, niin niiden rooli on noussut tässä näissä havainnoissa myös keskusteluun. Ja onkin lähdetty miettimään, et miten niitä sitten voitais tukee.

 

Ja tietysti tässä ihan vaan disklaimerina hyvä sanoa, et näähän on hirveen tämmönen niin kun opiskelutaidot tai psykologinen joustavuus, niin niitä aatellaan hirveän yksilöllisinä tekijöinä. Mutta ei me voida opiskelu-uupumusta esimerkiksi pelkästään yksilöllisten tekijöiden varassa selittää, vaikka se yksilöllinen vaihtelu ison osan siitä vaihtelusta selittääkin, koska kyllähän sitä pitää myös kriittisesti pystyy tarkasteleen tätä järjestelmää ja kulttuuria, missä ne opiskelijat toimii. Eli onko tässä sitten tuotettu sellasta opiskeluympäristöö, mikä tukee hyvinvointia vai onko sitten tuotettu sellasta opiskeluympäristöö mikä sitä heikentää.

 

Ja tämä on semmoinen kysymys mitä ehkä olis syytä tarkastella nyt sit myös jatkossa niin kun kriisin jälkeenkin, että miten tää ympäristö sitten mahdollistaa semmoisen hyvinvoivan ja kuitenkin tuloksellisen opiskelun. Eli en halua nyt painottaa pelkästään niin kun yksilöllisiin tekijöihin pitäs keskittyä ja valmentaa opiskelutaitoja, vaan myös kriittisesti miettiä täällä yliopiston sisällä, että mitkä ne muut rakenteelliset tekijät tässä mitkä vaikuttaa siihen hyvinvointiin milläkin tavalla.

 

Eric Carver:

 

Eli kriisin alussa sitä hyvinvointia laski nimenomaan se vaade siirtyy siihen etäopiskeluun ja uuden tavan tyyppinen opiskelu. Ja sitten seuraavassa vaiheessa se tavallaan niin kun sosiaalisten kontaktien puute alkoi laskea sitä hyvinvointia. Tulkitsinko oikein?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Meidän tulosten perusteella näyttäs, että se meni just näin. Eli se alun uusien asioiden oppiminen ja se piti muuttaa sitä toimintaa, päivittäistä toimintaa niin radikaalisti, niin oli kuormitusta enemmän lisäävä tekijä. Kun taas sitten kun siihen totuttiin teknisesti ja niihin käytännön asioihin totuttiin, niin sitten se alko sieltä vähän viiveellä se yhteenkuuluvuuden tunteen ja tämmösten sosiaalisten ja psykologisten perustarpeiden puute alko sitten näkymään sitten siinä vähän viiveellä myöhäisemmässä vaiheessa.

 

Eric Carver:

 

Onko se hyvinvointi palautunut tai kehittynyt myönteiseen suuntaan, et mitkä ne teidän uusimmat mittauspisteet on tavallaan  ajallisesti, että onko siellä jotain hyviä uutisia myös?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kyllähän se pahin notkahdus, joka me nähtiin ainakin uupumuksen suhteen keväällä 2021, niin on alkanut näissä meidän seurannoissa palautua ja uupumus on alkanut laskemaan ja opiskeluinto palautunut sinne samoille tasoille missä se oli silloin kevään 2020 ensimmäisissä mittauksissa. Jossa siis oltiin jo kuitenkin pandemian sisällä, mutta ei se pelkästään lupaavalta näytä. Eli itse asiassa ihan viimeisintä aineistoo ei oo, sitä on nyt kerätty, mut sitä ei ole vielä saatu ulos. Mutta ihan semmonen voi johtua otosvaihtelusta, en pysty, en suoraan sanoen tiedä, mutta ihan pienehkö semmonen negatiivinen suunta siinä nyt kuitenkin on sen palautumisen jälkeen havaittavissa. Eli opiskelu-uupumuksessa oli pientä nousua ja opiskeluinnossa pientä laskua tossa viime keväänä, mutta se voi mennä otosvaihtelun piikkiin.

 

Eli katotaan sitten mikä tilanne nyt täs uusimmassa on ja niin poispäin. Että se on vähän stabiloitunut kyllä näissä meijän otoksissa, mutta ei suoranaisesti ainakaan merkittävästi parempaan suuntaan menossa vaan jonkinlaiselle semmoselle uupumuksen ja innon semmoseen välitilaan täs näyttää se jämähtyneen. Mutta tästä nyt ei kovin varmaa tietoa voi vielä sanoa, että ollaanko tässä menossa parempaan suuntaan. Tässähän saattaa mieliä painaa kuitenkin moni muukin iso tekijä. Meillä on Euroopassa sota ja kaikenlaisia muita isoja tapahtumia, jotka saattaa heijastua myös. Ja kuitenkin tästä pandemiasta palautuminen on jossain määrin vieläkin kesken, että haetaan ehkä vähän niitä opetuksen järjestämisen ratkaisuja. Paluu hybridistä ja etäopinnoista lähiopintoihin saattaa joillain opiskelijoilla kuitenkin vielä olla vähän silleen vaiheessa ja saattaa heijastua sit siihen hyvinvointiin. Että ihan en pysty sanoa, että niin kun ollaan hyvinvoinnin suhteen nyt selvitty tai merkittävästi menossa positiivisempaan suuntaan. Mutta se pahin notkahdus mitä tosiaan siinä pandemian aikana havaittiin, niin siitä ollaan kuitenkin noustu takaspäin.

 

Eric Carver:

 

Paljon viime tuotantokaudella tässä podcastissa puhuttiin tavallaan tän niin kun korona-ajan polarisaatiosta, eli siitä, että osalle ne vaikutukset on voinut olla hyvin negatiivisia, osalle melko neutraaleja ja osalle jopa positiivisia. Jos on esimerkiks pystynyt paremmin niin kun muuta elämää, töitä, perhettä, muuta yhteen sovittamaan etäopintojen takia. Niin miten se teidän data näyttää tavallaan sen jaon, et kuinka monelle tää oli selkeästi negatiivinen, noin niin kun ihan vaikka tämmösellä isolla jaolla, ei tarvii mihinkään desimaaleihin mennä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ihan suoraan tota kysymystä oo eritellyt noista. Meidän seurannassahan niin kun otokset vaihtelee, eli samoja ihmisiä ei ole seurattu, niin en ihan suoraan osaa sanoa. Mutta noin niin, jos me mietitään tästä opiskelu-uupumusmittarista tehtyjä tällasia niin kun kriteeriperustaisia luokkia, jotka on tuotettu edustavalla aineistolla jo yli 10 vuotta sitten. Eli tietysti voi vaatia päivittämistä. Niin kyllähän meillä on siis hurjat määrät ollut tässä tällaista, joille voidaan todeta tämmönen niin kun selvästi kohonnut uupumusriski. Eli me ollaan puhuttu yli 20 %:sta tästä pandemian aikana.

 

Eric Carver:

 

Eli yksi viidestä. Se on tosi iso luku.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Se on tosi iso luku. Silloin kun nämä kriteerit tehtiin, niin silloin se luku oli noin 13 %. Eli tässä voi olla se, et otosvaihtelu selittää ison osan. Eli meidän kyselyihin on ehkä valikoitunut sellaset, jotka haluavat kertoa hyvinvoinnistaan. Eli se voi olla iso selittävä tekijä. Mut silti lähes kaksinkertainen määrä niin on ehkä erikoinen, ainakin vaatii lisätarkastelua. Mutta siihen ei oo selvää vastausta, että ketkä ois tavallaan ja kuinka moni olis hyötynyt ja löytänyt tästä etäajasta oman vahvuusalueensa ja kuinka moni taas sitte ei. Eli me ollaan enemmän liikuttu tässä keskiarvotasolla. Tää asia on kiinnostava niin kun tutkimuskysymyslähteet erottelemaan niitä yksilöitä tai ryhmiä henkilösuuntautuneesti siitä sitte. Mutta se vaatis tosiaan vähän erityyppisen aineiston, että saatais sitä kehitystä yksilötasolla kanssa poimittua. Ja meillä ei valitettavasti semmosta oo, mutta heillä, keillä sitä on, niin sitten ois kysymys, jota sopis tarkastella.

 

Eric Carver:

 

Viittasitkin tohon opiskelijauupumuksen tai opiskelu-uupumuksen mittaamisen vähän pidempään historiaan tossa aikasemmin. Niin kun tästä opiskelija hyvinvoinnin negatiivisesta kehityksestä on puhuttu pitkään, siis myös paljon ennen  koronapandemiaa. Niin onko tutkimuksen valossa näyttöö siitä, että on tosiaan heikentynyt opiskelijoiden hyvinvointi. Vaikka, jos ajatellaan 10 tai 2 vuoden aikajanaa. Ja jos näin on, niin voidaanko me, tiedetäänkö me, että miksi?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Tämä on hyvä kysymys. Ja sanoisin, että tätä pitäisi erityisesti tutkia. Sellasta niin kun systemaattista seurantaa mä en ainakaan tiedä, että olis tehty pitkältä aikaväliltä ja riittävän hyvin otoksin, että voitais luotettavasti sanoa, että trendi on ollut tämä tai tämä. Mutta sellasii niin kun kuitenkin vähän voidaan poimia sellaisia signaaleja. Yksi on esimerkiks tää, että jos katsoo sitä tutkimusta, missä näitä uupumusriskin kriteerejä on määritelty, niin silloin tosiaan liikuttiin uupumusmäärissä, jotka on puolet pienempiä kuin mitä meillä nyt näissä. Vaikkakin tää on tätä pandemia-ajan aineistoo, niin se nyt oli signaali siitä, että se olis mahdollisesti lisääntynyt.

 

Opiskelijabarometri, on toi Otus muistaakseni, tuottanu nyt oisko viisi kertaa, niin siitä ois mahollisesti niin kun mahollista lähtee poimimaan tämmöstä trendiä sikäli mikäli sieltä löytyy samoina pysyneitä mittareita riittävän paljon, ja niin poispäin. Mut mä en tosiaan tiedä mitään sellasta kovin hyvää seurantaa tästä. Se tästähän on tehtävissä kuitenkin jonkinlaisia olettamuksia, jos puhun omasta näkökulmasta, että se antaisi uskottavaa, että se hyvinvointi on heikentyny. Jos me mietitään miten opiskelukulttuuri on muuttunut semmosii isoja muutoksia niin se, että opiskelujen etenemiseen on asetettu enemmän painetta ja halutaan nopeammin ja tehokkaammin opiskelijoita ulos. Mikä on itsessään jo vaatimus, joka varmasti kuormittaa, jos ei siihen löydy riittävästi voimavaroja vastata. Sit me voidaan puhua opiskelijoiden toimeentulosta, jota ei ole korjattu niin kun yleisen kustannustason mukaisesti. Eli töiden tekeminen on melkein pakollista. Hirveen vaikea pystyä opiskelee täyspainoisesti ilman, et käy töissä, mikä taas on luonnollisesti vaatimus.

 

Sit meillä on opiskelun rakenteessa tapahtunut uudistuksia. Ja näitten vaikutuksia ei ole vielä pystytty riittävän pitkälle seuraamaan. Eli on täysin mahdollista, että hyvinvointi on mennyt huonompaan suuntaan. Ja jos näin pystytään toteamaan, niin asiaa pitäisi tarkastella ja ryhtyä tekemään asialle jotain. Ja vaikka ei olisikaan mennyt huonompaan suuntaan, niin silti opiskelijoiden hyvinvointi on asia, johon pitää suhtautua vakavasti ja pyrkiä sitä korjaamaan niillä työkaluilla, mitä meillä on käytettävissä. Koska kyllähän se aikasempi uupumus niin altistaa seuraavalle uupumukselle. Oli se sitten opiskelujen myöhemmässä vaiheessa tai työelämässä.

 

Ja kyllä me mieluummin halutaan, että ihmiset voi hyvin ja pystyy ja pysyy työelämässä. Ja saa sillä lailla elettyä hyvää elämää, niin nää on tietysti asioita, joita halutaan mahdollisuuksien mukaan vahvistaa. Mut en pysty sanoo silleen ihan uskottavasti, että oliko ennen paremmin vai tiedetäänkö asiasta esimerkiksi nyt vaan enemmän. Että opiskelijahyvinvoinnin tutkimus ei kuitenkaan oo ollu niin yleistä ja niin vakiintunut osa tämmöstä hyvinvointitutkimusta mitä kasvatustieteessä, kasvatuspsykologiassa tehdään, niin sellaista niin pitkää historiaa en tiedä, että pystys luotettavasti sanoa, että nyt ollaan selkeesti huonolla käyrällä.

 

Eric Carver:

 

Paljon puhuttu siis yläkoululaisten ja etenkin toisen asteen ja erityisesti lukiolaisten myös pahoinvoinnista, niin onko tässäkin kyse siitä, että niitäkin tutkitaan enemmän ja paremmin vai onko meillä joku tämmönen vähän niin kun systeeminen, ehkä. Onko se sit vaatimusten just nousu vai mikä, joka tavallaan tuottaa näitä negatiivisia ilmiöitä nimenomaan hyvinvointiin?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kyllä semmosta niin kun tuntuu, että semmoinen vaatimusten nousu on ollut aika vallitseva trendi. Viime vuosina erityisesti vaikkapa jos (–) [31:15] lukiolaisia ja valintakoeuudistusta, niin ylioppilaskirjoitusten painoarvoo on nostettu aika merkittävästi. Ja sitä kautta paineet siirtyy entistä aikaisempaan vaiheeseen noin niin kun sitten korkeakouluopintojen näkökulmasta. Ja se siirtää pikkuhiljaa sitä painetta varmastikin myös sinne peruskoulun puolelle ja sieltä sitten menee alaspäin. Eli tällainen niin kun vaatimusten nousu, mikä sit saattaa heijastua myös siihen, että kun niihin vaatimuksiin on vaikea vastata tämmösen vaatimus voimavaramallin mukaisesti, niin se saattaa heijastua toisaalta siihen niin kun  uupumukseen niille, ketkä siihen kovasti yrittää vastata niihin vaatimuksiin, niin siitä huolimatta pärjätä hyvin. Mutta tällaisena oman olemisen säätelykeinona myös sit saatetaan ruveta laskemaan niitä vaatimuksia ja sitä omaa motivaatiota sit sopeuttamaan siihen tilanteeseen, jolloin sit ei enää yritetäkään niin paljon, mikä saattaa heijastua vaikkapa siihen kovasti puhuttuun niin sanottujen oppimistulosten laskemiseen, joka on vähän kyseenalainen kenttä, mutta siitäkin on kuitenkin semmosii signaaleja, että sellaistakin olisi tapahtumassa.

 

Eli kyllä mä aika kriittisesti ja avoimin silmin lähtisin tarkastelemaan tätä meidän koulupolkua ja minkälaisii vaatimuksii siinäkin rakentuu ja missä vaiheessa. Ja miten se sitten selittää tätä toisaalta motivaation laskuun, toisaalta sitten uupumuksen lisääntymistä. Koska se ei kuitenkaan oo niin kun toivottava trendi. Et vaikka me saatas nopeammin lukiosta valmistuvat korkeakouluihin, niin se ei ihan hirveen pitkään auta, jos he uupuu siellä ensimmäisinä opintovuosina ja sen takia opinnot sitten viivästyy. Eli se ei oo niin kun voittava strategia. Eli kyllä siinä pitää aktiivisesti seurata sitä.

 

Mutta tääkin on niin kun kysymys, että ylipäänsä opiskeluhyvinvoinnin tutkimus ja sen historia niin ei oo niin pitkää, että voisi sanoa, että ennen oli paremmin. Varmasti huonosti voivia opiskelijoita ja oppilaita on ollut aina. Nyt me toivottavasti päästään siihen kiinni. Kuitenkin kouluterveyskysely on esimerkiksi hirveen hyvä seuraamaan niitä, että kuinka paljon niitä on ja mihin suuntaan ollaan menossa. Sitä pitää tarkastella ja lähtee miettimään niitä ratkaisuja avoimesti eikä pelkästään miettiä niitä tuloksia ja nopeutta.

 

Eric Carver:

 

Tässä tekis mieli kysyy monta jatkokysymystä, mut ehkä mennään eteenpäin. Ja itse asiassa nääkin, et mitä voidaan tehdä. Antaako tää opiskelijoiden hyvinvointitutkimus meille vastauksia siitä, et mitä yliopistos pitäs nyt tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi ja tukemiseksi?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Jossain määrin kyllä antaa semmosia hyviä ehdotuksia. Sehän nyt ei oo koskaan varmaa, että jos jotain muutoksia tehdään, että mitä tapahtuu. Mutta hyviä ehdotuksia on näissä opiskelijahyvinvointitutkimuksissa esimerkiksi tällaset opiskelutaitoihin ja psykologiseen joustavuuteen tähtäävät jonkinlaiset interventiot. Niitähän voi lähteä kokeilemaankin semmosina kevyinä vaikkapa verkkomateriaalin kautta, jolloin se saadaan isolle ryhmälle tai sellaisina niin kun ohjattuina interventioina. Ja niistä on alustavia lupaavia tuloksia, että niillä on mahollista tukee sitä jaksamista ja osaamista ja opintojen etenemistä. Niin varmasti se niin kun opiskelutaitoihin ja tällaiseen koulutuksen ja opetuksen keinoin tarttuminen on yks ratkaisu. Ja se auttaa niitä yksilöitä yksilöllisen (–) [35:33]. Tällaset erilaiset ja nyt tietysti pandemiasta päästään, opetusjärjestelyt on palannu aika normaaliks.

 

Mutta kuitenkin se, että jatkossakin huolehditaan siitä, että sellainen niin kun yhteenkuuluvuuden tunne, autonomia ja osaamisen kokemukset, et niin kun opinnot pystyy niitä tuottamaan ja annetaan niille jatkossakin mahollisuuksia. Ei pelkästään opiskelijoiden kesken vaan mä kannustaisin koko tiedeyhteisön kesken rakentaa sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta mahdollisimman hyvin. Ja se on varmasti niin kun en epäile yhtään, etteikö se auta tässä hyvinvointi huolessa. Mut sitten myös ihan käytännön tasolla on mahollista, jos vaan riittävän hyvin kuullaan opiskelijoita ja seurataan tilannetta, niin niitä opetusjärjestelyjä vaikkapa opetusohjelman sisällä suunnitella sillä tavalla, että ei tuoteta liian yksipuolista kuormitusta tai tiettyyn jaksoon. Vaikkapa esimerkkinä, et jos sulla on useampi kurssi samassa jaksossa, joissa kaikissa tehdään ryhmätöitä, niin tulee aikamoinen kuormitus siinä niin kun tietyn tyyppinen kuormitus eli tehdään yhdessä aikataulujen säätämistä ja muuta. Eli niitä opintojen opetusjärjestelyitäkin voidaan miettiä siitä näkökulmasta, että saadaan niin kun  totta kai kurssien tavoitteet sitä ohjaa, mutta tavoitteisiin voi päästä monella tapaa.

 

Eli sit sillee herkällä korvalla kuulee sitä mikä se tilanne on ja rakentaa siitä sitä vaatimusten suhteen. En lähtisi missään nimessä laskemaan vaatimuksia, vaan jakaa niitä sillä tavalla, että kuormitus ei ole yksipuolista ja että niihin on kuitenkin mahdollista vastata ja saavuttaa ne tavoitteet. Opintoja ei tarvi helpottaa mun mielestä, mutta pitää niin kun järjestää ne sillä tavalla, että niistä oikeasti hyötyy, eikä pelkästään uuvu tietyntyyppisen työkuorman alle.

 

Eli tämmösii nyt ainakin voidaan nyt jo lähtee toteuttaa, joilla on niin kun mä annan niille aika hyvän ennusteen, että niillä on ihan oikeasti mahdollista. Sitten tietysti opiskelijoille, joiden se hyvinvointi on aidosti tosi niin kun uhan alla, niin kyllähän meillä pitää olla riittävät tukipalvelut ja helposti saavutettavat tukipalvelut siihen, että saa sitten apua yliopiston sisällä. Ja sen resursointi nyt on varmasti haaste, mutta kyllähän sitä pitää sitä ohjauksen ja opiskelun tukea jatkossakin pyrkiä kehittämään.

 

Mutta tällee ehkä kevyemmällä tatsilla ja laajemmin saavutettavasti erilaiset tällaiset niin kun mä kannustaisin paljon tämmösiin opiskelutaitoihin oman toiminnan johtamiseen perustuvaa. Varsinkin nyt kun puhutaan tästä etenemisvauhdista, niin on vähemmän aikaa haahuilla ja etsiä sitä omaa opiskelutyyliä. Vaan jos pitää nopeasti selvitä, niin kyl se vaatii osaamista myös sitten sen oman opiskelutaitojen suhteen.

 

Eric Carver:

 

Oli hyviä nostoja, mitä on tässä myös käsitelty jossain määrin nyt tän podcastin aikana. Mua kiinnostas tässä lopussa kysyä sulta sitä, että miten sä jaat tämän tutkijana tämän opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksen tulevaisuuden ja millasta tutkimusta tän aiheen alueella pitäisi tulevaisuudessa tehdä? Sä oot joitakin nostoja itse asiassa jo tässä tehnytkin jo.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Monenlaista. Mutta yks mitä mä kaipaisin, niin olis tällainen hyvällä edustavalla otoksella tapahtuva säännöllinen seuranta. Joka mahdollisesti voitas sitoo vaikkapa kurssien palautejärjestelmiin ja tuottaa sieltä sitä tilannekuvaa. Eli se ei välttämättä olis ees perustutkimusta sinänsä, että siitä raapustettais mitään julkaisuja, vaan tuotettas säännöllistä tilannekuvaa missä mennään. Ja toki siitä vois sit tutkijat hyödyntää ja tehdä niin kun myös perustutkimuksellisia lähtöjä. Mutta se, et se pitkälti automatisoitais saatais sieltä sitä seurattua sitä sen hetkistä tilannetta. Vähän sitä mitä me ollaan täs niin kun omilla pienillä resursseilla tehty tän pandemia-ajan kyselyn suhteen, mutta vielä siitä askel strukturoidumpaan suuntaan. Ja siitä me saatais sit sitä trendiä ja 10 kuukauden päästä me oltaisi aika paljon viisaampia. Niin semmosta ehdottomasti pitäis tehdä.

 

Ja sit toisaalta perustutkimuksen suhteen niin tässä on kaksi tutkimussuuntausta mitä mä toivoisin. Niin yks ois ihan, siinä nyt voidaan kiistellä, että voiko tämmöstä näinkin kompleksiasiaa kun hyvinvointia ennustaa. Mutta jos ja kun meillä on riittävän isoja aineistoja ja muuta, niin lähtis ihan aidosti tekemään ennustemalleja täältä enemmän koneoppimispuolen kentältä isolla aineistolla. Eli lähettäs tunnistaa niitä tekijöitä, jotka parhaiten pystyy meille tuottaa ennusteita, että kenen uupumus on esimerkiksi, että mitkä tekijät ennustaa lisääntyvää uupumusta ja laittaa niitä järjestykseen. Ja toisaalta sitten taas se lisää tätä korkean resoluution tutkimusta eli sitten täältä niin kun tapahtumaotantaa ja fysiologista, eli päästäs sinne tilannetasolle. Voitas tehdä jossain määrin eksperimentaalisesti vaikka erityyppisille kursseille näitä tilanneotantoja ja lähtee siitä selvittää, et minkä tyylinen opiskelujen järjestäminen esimerkiksi, että minkä tyyppisille opiskelijoille tuottaa hyvinvointia ja pahoinvointia. Eli siinä saatas sitä hienon resoluution tutkimusta myös otettua. Ja vaikka vois sit vertailla erilaisia tapoja järjestää kursseja.

 

Niin nää ois sellaset kaks selkeetä kenttää tai kolme oikeestaan. Yks ois se tilannekuvaseuranta. Mikä toteutettaisiin mahdollisimman jatkuvalla syötöllä mahollisimman strukturoidusti ilman, et se kuormittaa ketään yksittäistä ihmistä liikaa. Mutta silti sitä aineistoa kertyy. Sitten on nää ennustemallit, missä nyt ihan aidosti yritettäis löytää näitä sopivia interventiokohteita. Ja sitten on sitä hienon resoluution tutkimusta, sitä haluaisin nähdä kyllä lisää, ja resurssien puitteissa tehdä itsekin. Että kuitenkin meillä on monenlaisia tapoja esimerkiks järjestää opetusta ja kursseja, niin niistä sais sitte mahollisesti hyvää aineistoa vertailtavaksi.

 

Eric Carver:

 

Lisää niin kun tarkkuutta mittareihin, mut myös tavallaan semmosta arjessa tapahtuvaa. Nimenomaan mittaamista, jotta päästään kiinni näihin vaikuttaviin tekijöihin sen järjestelyssä. Tosi mielenkiintosta. Joo, kyl täs kuule 18 jatkokysymystä tulee taas mieleen, mut ehkä me päästetään, päätellään tätä keskustelua ja annan sulle saman viimesen kysymyksen kun kaikille muillekin vieraille. Eli onko sulla antaa joku lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Toki siis mä haluan antaa tällasen lukuvinkin, kun A Thousand Brains and New Theory of Intelligence, tällasen neurotieteilijä, tekoäly-yrittäjä hahmon kun Jeff Hawkinsin tekemä 2021 julkaistu. On ihan virkistävä ja aika kansankielisesti kirjoitettu kirja, missä pyritään selittää, että miten aivot tuottaa älykkyyttä ja sitten siirrytään ehkä tällaseen koneellisen älykkyyden pariin. Mutta oli virkistävä ja tällanen helppolukuinen kirja aiheeseen älykkyys ja aivot, jos semmonen sattuu kiinnostamaan. Voin suositella kyllä kaikille.

 

Eric Carver:

 

Joo, hei kiitos paljon Lauri, kun olit vieraana.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Eipä kestä.

 

 

20. Miten epävarmaa tulevaisuutta käsitellään ohjauksessa? Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 4. jakson vieraina ovat Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara.

Puhumme tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja huolta aiheuttavista aiheista kuten ilmastonmuutoksesta tulisi puhua ohjaustilanteissa? Voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja ohjaustyössään? Tai nimenomaisesti pitäisikö olla?  Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

Sara Peltola työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän työskennellyt osaamispalvelujen asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEK:ssä ja yrittäjänä.

Kuuntele jakson Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 20. ja toisen tuotantokauden neljäs jakso.

Jakson aiheina ovat  tulevaisuusteeman käsittely ohjauksessa ja ohjauksen eettiset kysymykset. Vieraina ovat Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen yliopisto-opettaja Sara Peltola ja Helsingin yliopiston urapalveluiden uraohjauksen asiantuntija Heini Hult-Miekkavaara.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.2.2023. Jakson pituus 63 minuuttia.

Litterointimerkinnät 

EC: Eric Carver, juontaja
HH:

SP:

Heini Hult-Miekkavaara, vieras

Sara Peltola, vieras

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s] vähintään 10 sekunnin tauko puheessa

 

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

EC: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden neljännen jakson vieraana ovat Heini Hult-Miekkavaara ja Sara Peltola. Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän on työskennellyt osaamispalveluiden asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEKissä sekä yrittäjänä.

 

Toinen vieras, Sara Peltola, työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

 

Puhutaan tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja mahdollisesti huolta aiheuttavista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tulisi puhua ohjaustilanteissa? Mikä on opiskelijan ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä ja muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

 

Ja alotetaan tätä aiheen käsittelyä sillä, että mennään sinne teidän oman ohjaajuutenne tavallaan taustaan ja sinne tarinaan. Miten teidän suhde tähän tulevaisuusteeman käsittelyyn ohjauksessa on muuttunu sinä aikana, ku ootte ohjaustyötä tehny? Alotatko sinä, Heini?

 

HH: Joo, kiitos, Eric. Hyvä kysymys tähän alkuun heti. Pohdin tätä paljon. Oikeestaan tulevaisuusteema tai tulevaisuusajattelu on sinänsä ollut läsnä työssäni koko ajan. Mutta kieltämättä olen kyllä ehtinyt huomatta semmosen oleellisen muutoksen, että kun aikaisemmin varsinkin tein paljon jo töissä olevien henkilöiden kanssa töitä, toki myös opiskelijoiden. Mutta usein ne ohjaukselliset kysymykset ja teemat, joita käsiteltiin, liittyivät kunkin ohjattavan hyvinkin tämmöseen lähitulevaisuuteen. Että mikä voisi olla seuraava ura-askeleeni, kenties jopa, että kumman näistä mahdollisista hyvistä työtarjouksista otan vastaan.

 

Ja sitten taas, kun työmarkkinat muuttuivat, työelämä on muuttunut tässä vuosien varrella, tutkinnot ovat muuttuneet hyvin paljon tämmösiks monitieteellisimmiksi. Ja sitten toki on nää suuret globaalitkin trendit, jotka ovat radikaalistikin muuttaneet maailmamme. Niin kaikenlainen semmonen systeemisyysajattelu on tullut hyvin paljon tärkeämmäksi. Ja huomaa sekä omassa työssäni, mitä itse teen, mutta sitten myös ohjattavien ajattelussa on kyllä tapahtunu se muutos siihen, että se tulevaisuusperspektiivi onkin paljon pidempi ja laajempi kuin vain se seuraava ura-askel.

 

EC: Mitäs Sara?

 

SP: Joo, kuulosti kauheen tutulta toi, mitä Heini kanssa sano. Mut mä ite jotenki aattelen, et ehkä itellä ainaki on kirkastunu se, miten tärkeää ja merkityksellist tän aiheen käsittely ylipäätään on. Et ehkä sillon ite ku opiskeli, nii ei tullu niin paljon sitä mietittyä, että loppujen lopukshan kaikki ohjaus on tulevaisuuteen suuntautuvaa työtä, joten se ymmärrys ja työvälineet tulevaisuuksien tutkimisesta, niin mä nään, et se on aika semmost ohjaajan ydinosaamista. Ehkä aattelen nykyään enemmän sillee. Toki tähän vaikuttaa myös se, et on ollu aiemmin töissä esimerkiks tuolla Lasten ja nuorten säätiön Tulevaisuuskoulussa, missä sitte pääsin työskentelemään työparina tulevaisuustutkija Otto Tähkäpään kanssa, ja pääs ehkä tutustumaan viel enemmän työkavereidenki kautta siihen, et miten tälläst mielikuvittelun muuttavaa voimaa voidaan hyödyntää erilaisten tulevaisuuksien tutkimisesta, ja miten tämmöst taidetta ja taiteellisia menetelmiä pystyy hyödyntämään siinä mielikuvittelulihaksen venyttelyssä.

 

Ehkä toi, mitä Heini sano tost systeemisestä näkökulmasta, nii mä ite oon nyt kiinnittäny… Paitsi et opetan (niitä ja ite) [04:55] myös väitöskirjaani alottelen, ja siinä ehkä kiinnittäny huomiota just, et ohjausalalla ku puhutaan systeemisest näkökulmasta ja systeemeistä, nii se usein tavallaan se systeemisyys typistyy ihmisten luomiin systeemeihin. Et jos kattoo vaik ohjausteorioita, mitä oon pyöritelly tähän väitöskirjaan liittyen, nii siel ku puhutaan vaikka ecological perspective vai systemic perspective englanniks, nii sit ne usein tarkottaa siis jotain sosiaalisia yhteisöjä, vaikka työyhteisöä tai koulutusyhteisöä tai ihmisen perhettä ja kavereita ja näin. Mut et sit siel ei tavallaan mennä siitä sitte laajempaan, et se jää ehkä vähä jotenki… Kuitenki se meiän systeeminen näkökulma on semmonen ehkä vähän pala siit isommast systeemistä. Se on ehkä semmonen, mikä mua täl hetkellä siinä mietityttää, et miten pystys jotenki sitä mielikuvituslihasta enemmän venyttelemään ja sit ehkä laajentamaan sitä systeemist perspektiivii viel vähän kauemmaks siitä, mitä me ollaan nytte totuttu ohjausalal ehkä ajattelemaan.

 

EC: Hmm, mielenkiintosta.

 

HH: Joo, tossa hyvin sanottu, Sara, että tosiaan, että ei voida puhuu pelkästään siitä tulevaisuusajattelusta, vaan leipoa se… Tai se on osa sitä systeemiajattelua, koska systeemiajattelussakin ja -tarkastelussa on ne eri aikamääreet, että tarkastellaan niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin. Ja tää on kyllä iso muutos siihen, et ku mitä minä itse alotin, kun aloitin tässä työssä, niin kun puhuttiin urakyvykkyyksistä, niin ne oli kyl hyvin paljon semmosia työnhakutaitoja ja työelämätaitoja. Että nää on ehkä aika uusi asia sit, jos miettii vaikkapa uraohjaajan kompetensseja, niin nää systeemiajattelut ja tulevaisuuslukutaidot ja ennakoinnit ja muut, niin usein kyllä mietin sitä, että mitä kaikkea uutta mekin saamme tässä oppia.

 

SP: Nii, joo, ehkä se osaltaan myös kertoo siitä, että vaik mäki oon ollu alalla kuitenki suhteellisen lyhyt aikaa, niin jotenki tuntuu, et tänki ajan sisällä ehkä se jotenkin kiihtyvä muutoksen nopeus on tullu sillee aika selkeeks. Et ehkä sillon ku ite oli viel opiskelemassa alaa, niin oli ehkä kuitenkin vähän semmonen alavire, et on jotain suhteellisen pysyviä juttuja. Et kyl puhuttiin, et joo, työelämä muuttuu, ja digitalisaatio muuttaa, ja näin, mut kuitenki ehkä viel enemmän ajateltiin, et on sellasia pysyviä rakenteita, minkä päälle pystyy aika paljon jotenki varaamaan. Ja sit nyt tuntuu, et mitä ne on? [nauraa]. Mitkä on niit pysyviä rakenteita, mut ehkä siitä päästään vielä juttelemaan sit lisää. Kiva kuulla teiänki ajatuksii!

 

EC: Nii, siinä tavallaan jokanen ohjaustyötä tekevä, oli sit opinto- tai uraohjauskulmalla enemmän, ehkä on ollu pakotettu myös ottaa vähän niinku haltuun sitä tulevaisuuden työelämä -keskustelua, et ku se ryöpsähti… Onks siitä nyt 10 vai 20 vuotta, ku se lähti pyörii silleen kovalla? Nii siit tuli mulle ainaki myös vähän semmonen eettinen kysymys, et kyl mun pitää pystyy tavallaan ohjattavien kanssa sitä keskustelua navigoimaan, koska se keskustelu välillä suoraan sanottuna oli vähän niinku turhankin lennokasta ja taas ehkä sitä jonkinlaist tahdistusta ylläpitävää, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Ehkä se ei ihan niinkään [naurahtaa] sitte ole.

 

Josta pääsemmekin seuraavaan kysymykseen, että miten teidän mielestä ohjauksessa tulisi käsitellä maailman muutosvoimia tai tulevaisuutta? Ja mikä on semmonen oikee lähestymistapa? Ja nyt kun ollaan… (Tän podcasti) [08:51] on nimenomaan yliopistoon keskittyvä, niin mikä on se oikee näkökulma, ku puhutaan yliopisto-opiskelijoiden kans? Sara saa alottaa.

 

SP: Pieni kysymys: mikä on oikea lähestymistapa? Nää on aina tämmöset oikee ja väärä -kysymykset sillee hankalia, ku aina pitäs vähän kysyä, että kenen kannalta [naurahtaa] oikea –

 

EC: Mikä on mielekäs, voin muotoilla uudelleen!

 

SP: Mut mä ehkä aattelen ite sillee, että mä mielelläni jotenki aattelisin nii, et ylipäätään pitäs just käsitellä sitä, et se tulevaisuus ei vaan tapahdu, vaan et se tehdään, ja me kaikki vaikutetaan tulevaisuuteen joka päivä sillä, mitä valitaan tehdä tai valitaan olla tekemättä. Et vaikutetaan omaan ja lähipiiriin ja Suomen ja maailman tulevaisuuteen, et ehkä jotenki irti sellasest ajattelusta, et tulevaisuus tapahtuu, ja minä tässä (laineilla) nyt reagoin ja jotenki koitan ennakoida ja varautua ja navigoida sitä, vaan enemmän ehkä sellaseen jotenki… No, meillä puhutaan alalla paljon tästä toimijuuden käsitteestä, niin tämmöseen toimijuuden tukemiseen myös siitä näkökulmasta, että miten ihminen on sitte sen tulevaisuuden rakentaja myös.

 

Ehkä tää liittyy nyt just tähän tulevaisuuslukutaidon käsitteeseen, mitä Heini tossa nosti, et ylipäätään se kyky tutkailla niit tulevaisuuksia ja just niit erilaisii mahdollisii tulevaisuuksii, toivottavii tulevaisuuksii, jollon tulee mukaan keskusteluun omat arvot ja itelle tärkeet asiat – minkälaisii tulevaisuuksii haluis olla mukana edistämässä –, ja sit käyttää niit tän hetken päätöksenteossa.

 

Mä mietin ite, mä törmäsin ihan muun alan kirjallisuudes vähä aikaa sitte tämmöseen käsitteeseen ku mahdollisuuksien lukutaito. Se oli mun mielest tosi mielenkiintonen siitä, et se tavallaan… (Ehkä rupee) [10:33] näkee systeemisel tasolla, (tai pystyy) treenaa sellast taitoo systeemisel tasol, nähä niit mahollisuuksii. Et niissäki, jos aattelee tälläsii nyt kriisejä, mitä meil o, ja kaikkii ongelmii, ja näin, nii sehän tarkottaa sitä, et niihin tarvitaan ratkasuja, ja tarvitaan jotenki ettii niit ratkasuja yhessä. Ja jos aattelee sit taas työtä siitä näkökulmasta, et se on tämmösten yhteisten asioiden ratkasemista, niin sehän sit tarkottaa, kyl täs töitä riittää varmaan kaikille [naurahtaa], mut et mikä se oma jotenki rooli sit siel on.

 

Ehkä toisaalt tärkeet on mun mielest tehä rauha myös sen kans, et samassa asennossa maailma ei tuu pysymään, vaikka me kuinka kovasti niin välillä toivottais. Ois hirveen kivaa, että kaikki pysyis semmosena tuttuna ja turvallisena, tai suhteellisen turvallisena meille täällä. Et itse muutos, meil on nii isoi tavallaan muutosvoimia (käynnis, joka) tapaukses tulee tapahtumaan, et semmonen jotenki ajatus, et pystyttäs säilömään tää hetki, et jos ei vaan keikuteta venettä, niin sit kaikki säilyy samana. Ehkä se on semmonen, mist pitäs vähän jotenki päästä eroon, mut se vaatii myös ohjattavilta vähä sellast sisästä työstöä, koska se saattaa olla aika pelottavaki ajatus, (ku sitä) [11:52] ensimmäisen kerran oikeesti rupee miettimään, ku sit siin just tulee tää, että no mitä siellä sit on. Ja sit välillä se lähtee tosi villille laukalle se, no mitä kaikkee siellä on ja… Toisaalt välillä tuntuu, et ehkä ei lähe tarpeeks villille laukalle, (et siin me ollaan taas) [nauraa] tosi konservatiivisia, nii se vaatii vähä semmost työstöö. No nyt mä oon hiljaa, nii Heiniki saa!

 

HH: Joo, sanoit paljon tärkeitä asioita, hyviä huomioita, ja just jos miettii, että ohjauksen ytimessä… Usein aattelen, et mun tehtäväni uraohjaajana ja valmentajana siis on luoda aika- ja tila- ja muita mahdollisuuksia fasilitoida toisen ajattelua, ohjattavan ajattelua. Ja nimenomaan mun tärkein tehtäväni on avata sitä mahdollisuuksien avaruutta tai horisonttia. Niin miten nyt sitten tässä maailmantilassa, kun me ei enää eletäkään siinä ennakoitavassa maailmassa, vaan hyvinkin kompleksisessa. Että miten ensinnäki toisaalta luodaan ohjattavalle tai opiskelijoille semmonen tunne, että heil on riittävästi kyvykkyyksiä huomata ja navigoida mahdollisuuksiaan ja kokeilla asioita, koska ei voi enää tehdä semmosii best practice -tyyppisiä päätöksiä, että tälleen toimittiin ennen. Mut nytten ku me ollaanki täs kompleksises maailmassa, niin nehän eivät enää toimi. Et uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, myös niitä omia kykyjään ja ajatuksiaan ja haaveitaan.

 

Mutta sitten myös luoda jotenki sitä semmosta toivoa ja myös rauhaa siihen, että ei tarvi koko ajan jotenki juosta eteenpäin, vaikka oikeestihan meidän pitää koko ajan olla valmiita ja… Että miten me voidaan myös pysähtyä sen asian äärelle, että minä olen jo jotain, olen jo asiantuntija, minulla on jo osaamista, ja minä riitän nyt jo tässä. Eikä koko ajan ajatella, et seuraava luonnonkatastrofi tai joku muu mullistus on tuolla nurkan takana, ja sitte taas työelämä muuttuu tai taas osaamistarpeet muuttuu. Tai nyt suorastaan kun ollaan jo ihan näiden eksistentiaalisten kysymysten äärellä, niin miten luodaan sitä tulevaisuudentoivoa?

 

SP: Ehkä tohon liittyen tuli mieleen, et tietyl taval meki puhutaan paljon täst muutoksesta, mut sit toisaalt yhtä tärkeetähän on puhuu myös siitä, et kaikki ei muutu. Et jos miettii sitä, että me ollaan ihmislajina täällä taaperrettu se, mitä, 300 000 vuotta about – en oo historioitsija –, nii kylhän siin on tavallaan, vaikka yhteiskunnat on muuttunu ja järjestelmät on muuttunu ja tilanteet on muuttunu, nii ohan siin tavallaan ollu aina sellasii tiettyi yhteisii piirteit, on ollu tärkeä kuulua ryhmään, on tärkeä saada toisilta huomiota ja hyväksyntää, on tärkeet, et perustarpeet tulee tyydytetyks, on ruokaa, on suojaa. Ja sit tavallaan se, et jotenki tämmöst mielekäst tekemistä, niinku esimerkiks taiteellinen ilmasu on ollu ihmisille tosi tärkee ihan sielt luolamaalauksista asti. Mitkä on tavallaan sellasii mielekkään elämän rakentamisen peruspalikoita, jotenki pienimpii yhteisii nimittäjii, ja mitä siin omas arjessa on, ja mitä haluu vaalia? Semmosia asioita myös: mitä haluu säilyttää, mitkä on hyvin (–) [15:17] sellasii ankkureita ehkä sit löytää sieltä sen muutospuheen ja tapahtuvien muutosten keskellä.

 

EC: Ehkä jos nopeesti kommentoi, mitä täs tuli äkkiseltään mieleen, nii ehkä tietynlainen kompleksisuus siel toimintaympäristössä tai niis mahdollisis tulevaisuu-, nii vieläki enemmän vahvistaa sen tärkeyttä, et se yhteys itseen on hyvä. Niinku Heini tossa sano. (Että niinku luottaa) itseensä ja on sitä toimijuutta just, niinku Sara sano, ja sitä ei tavallaan voi eikä tarvitse validoida jonku tietyn tulevaisuuskuvan kautta.

 

SP: Nii, ja ehkä toinen, mikä mul tuli just mieleen. Hyvä, Eric, kun muistutit tossa, ku Heiniä kuunteli, niin myös sit se semmonen, et mä nään, et tää haastaa meit ohjaajina enemmän siihen, et sen pitäs olla nimenomaan yhteistyösuhde, ku me sitä ohjausta tehdään, niinku yhdessä tutkitaan ja ihmetellään ja löydetään ja mietitään, että no mitä mahollisuuksii (–) [16:18] meil ei oo sitä tietoo nyt senkään vertaa [naurahtaa], et ku mitä ehkä joskus aiemmin. Ainahan me ollaan puhuttu siitä, et mikä on neuvonnan ja tiedonvälittämisen suhde siinä, ja kuinka paljon sä voit oikeesti tietää, ja mikä on ohjaajan rooli tietäjänä versus sit tutkijana. Mut mä ehkä nään, et tää viel enemmän haastaa just siihen, et sä lähet myös sille matkalle jotenki sen ohjattavan kanssa ja mietit sitä, no mikäs kaikki tääl on mielenkiintosta. Tolleeki vois käydä. Ja sit vähän niinku kyselet (just se), no, mikä näis on semmone, että miltä tää tuntuu, mitä ajatuksii tää herättää, onks tää semmonen, mitä sä haluisit edistää, tämmönen kulku. Minkä takii se ois sulle merkityksellistä. Et siin ehkä… Se haastaa aika paljon myös meit ohjaajina.

 

HH: Joo, kyllä. Ja sitten jos miettii vielä sitä, että yhdessähän me tässä ollaan tekemässä tolkkua tästä maailmantilasta ja -kuvasta ja siitä tulevaisuudesta myös. Yhdessä me sitä rakennetaan. Et se ei oo kenenkään yksilön vastuulla, ei ohjattavan, muttei liioin meidän ohjaajien. Ja me tarvitaan toisiamme, siis sekä tässä ohjaussuhteessa mutta myös sitten kollektiivisemminkin, jos miettii jotain yhteisöllistä ohjausta, mutta myös ohjaajien yhteisönä, et ois hyvin tärkeetä, että me päästäs yhdessä sen asian äärelle luomaan sitä jaettuu ymmärrystä siitä, että mitä me ollaan tekemässä, ja mitä meiän kannattaisi tehdä, ja miltä maailma näyttää niin meidän ohjattaville kun meille sitten myös asiantuntijoina.

 

EC: Puhutaan vähän siit tilanteest, mis me ollaan, joka ei nyt ehkä kuulijoille tuu yllätyksenä, varsinkin jos aikaansa seuraa. Me ollaan eletty tämmöstä kriisien aikaa nyt aika monta vuotta. Ensin tuli tää koronaviruspandemia, sitte tää suursota tuolla Ukrainassa. Ja ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja nää sen aiheuttamat poikkeukse-, äärimmäiset sääilmiöt on yleistyny, kuten kuivuus, äärimmäinen kuivuus, tai tämmöset erilaiset myrskyt. Ja se varmaan montaa meistä huolettaa.

 

Nii miten näitä tässä ajassa olevii, aika vaikeita ja huolta herättävii teemoja, niin miten niitä pitäs käsitellä ohjauksessa, vai pitääkö käsitellä? Heini?

 

H: Joo, tää on kyl oikee semmonen tuhannen taalan kysymys, johon mulla ei oo mitään tyhjentävää vastausta. Tän kanssa painin hurjasti, koska huomaan, et on myös… Koska itsellä on myös tää valtava pelko ja huoli ja suorastaan ahdistus tästä maailmantilasta, niin miettii koko ajan, että miten ensinnäkin suodattaa ne omat ajatukset pois, tai vastaavasti niitä voi kyllä käyttää myös voimavarana.

 

Mut et kyllä täällä oon huomannu, että täällä yliopistolla varsinkin hieman tieteenalasta riippuen opiskelijoilla on kyllä valtavasti tätä huolta. Et esimerkiks jo toissa vuonna järjestettiin ympäristötieteiden opiskelijoille ihan oma ilmastoahdistuskurssi, koska he ovat juuri niitä, jotka ovat varmaan ensimmäisten joukossa joutuneet näitä asioita pohtimaan, liittyen siis tähän ekokriiseihin ja -katastrofiin ja ilmastonmuutokseen.

 

Joskus huomaa, et on ihan suorastaan huojentunut, jos joku ohjattava ei ota näitä asioita puheeks, vaikka sitten takaraivossa mietin koko ajan, että pitäisikö tämä jotenkin huomioida. Mutta mä luulen tai ainaki käytännössä olen huomannut, että aivan oleellista on siis validoida se huoli, ettei sitä missään nimessä saa jotenki dissata tai ignoorata tai vähätellä. Et henkilökohtasesti oon kyl hyvin vahvasti sitä mieltä, me tehdään kollektiivisesti hyvin väärin siinä, että me jotenki vähätellään nuorten ilmastohuolta esimerkiks.

 

Mutta sitten jälleen kerran tullaan siihen kysymykseen, että miten sitten jotenkin halveeraamatta tai vähättelemättä tätä huolta kuitenki pystyttäs kääntämään ajatukset tai fokus siihen toivoon. Että me pystytään kuitenkin tekemään asioille jotain. Et vahvistamaan just sitä paljon puhuttua toimijuutta ja löytämään niitä keinoja, joilla sitten kukin tavalla tai toisella elämässään, elämänsä eri osa-alueilla löytäisi niitä keinoja vaikuttaa asioihin.

 

Ja sitte ku puhutaan täst yliopistokontekstista, niin tietenki niitten keinojen pitäs löytyy täältä yliopistolta. Ja meillä ainakin tosiaan Helsingin yliopiston semmonen yleinen kestävyyskurssi on nytten tällä hetkellä kaikissa opseissa työn alla, silleen, miten kukin koulutusohjelma ottaa sen mukaan omaan opetussuunnitelmaansa, jotta niitä kestävyys- ja vastuullisuustaitoja saatais kaikille opiskelijoille. Ja samalla koulutetaan tietenki opettava henkilökunta.

 

EC: Sara?

 

SP: Joo, mä jotenki jäin miettimään tota, Heini, ku kuuntelin sua, niin mä ite ehkä… No alotetaan siitä, et mä ite ihailen myös, jos kattoo Helsingin yliopistoa, niin myös sitä, et teilhän on tehty paljon käytännöllisiä asioita myös tän eteen, niinku vaikka se, et okei, et kaikis tilaisuuksissa tarjoilut on vegaanisii. Mä uskon, et tavallaan tämmöset tietyl tavalla käytännön asiat ja esimerkit, et (opiskelijoille) [22:05] myös semmonen, niinku, tulee näkemys siitä, (et tää on) tärkeitä asioita, ja muutkin on tavallaan täs samas veneessä ja haluu tavallaan tehä käytännöllisii asioita sen eteen. Ja tää koetaan täs meiän yhteisös oikeesti tärkeeks. Ei pelkästään juhlapuheiden tasolla, vaan sillä tasolla, että tehdään tän mukasia arvovalintoja ja päätöksiä. Must tuntuu, et se on varmaan tosi tärkee juttu.

 

Ja jotenki tos oli mun mielest ihana, ku sä nostit, Heini, ton toivon tommosena aktiivisena muutosvoimana esiin. Et sehän on semmonen, mitä jotenki paljon nyt oon pyöritelly ihan siis viime viikkoina, toivon käsitettä ja teemaa eri keskusteluissa. Usein ku näist asioist puhutaan, nii sit ehkä tulee semmonen reaktio, että voi voi, nyt on niin negatiivista tää puhe, nyt pitäs ylläpitää tätä toivoa. Ja sit ite mä oon ruvennu vähä ehkä siihen suuntaan nojautumaan, et mä aina pysähtyisin ja kysyisin, että no mitä sä tarkotat sil toivolla tässä kohassa. (Et sit pitäs) ehkä ruveta jo, tiäkkö, puhumaan erikseen vähän eri toivon alalajeista. Ku must tuntuu, et sä puhuit nyt tämmösest aktivoivasta, vähän niinku transformatiivisesta toivosta, et toivoa siihen, et sä näät, et mitkä ne on mun vaikuttamisen mahollisuudet, ja mitä mä voin muuttaa, miten voin olla aktiivinen toimija tässä. Sitä kautta ehkä löytää sitä jotenki omaa paikkaa. Sitähän on tutkittukki, et se toivo ja toimijuus kietoutuu toisiinsa, (–) [23:27] pystyt toimimaan omien arvojesi suuntaisesti ja näkemään sitä muutosta maailmassa, ja se helpottaa sitte sitä ahdistusta.

 

Ja sit toisaalt välillä ehkä näkee, et toivoa käytetään vähä sellasena passivoivana, että kyllä kaikki järjestyy. Että just ehkä tää, mitä sä sanoit siitä, että… Et mä oon samaa mieltä, et se on tosi… Mä nään sen epäeettisen sen tilanteen, et joku tulee kertomaan ahdistuksesta, joka pohjautuu tutkittuun tietoon, luonnontieteisiin, faktoihin, asioihin, jost meil on paljon oikeesti niin paikkansapitävää tietoa, kun nyt sit tieto voi olla. [huvittuneena] Voidaan keskustella tästä, mikä on paikkansapitävää (–) tietoteoreettiseen keskusteluun! Mutta aatellaan, et on niin paikkansapitävää tietoa ku olla ja voi. Toinen reagoi siihen tunteella, nii sit jos se reaktio siihen o sillee, että noh noh, pat pat, kyllä kaikki järjestyy! Nii sehän on hirvee tunne tavallaan sille toiselle, ku hän kokee, et hän jää yksin, ja et hänen tunteensa o jotenkin outo ja normista poikkeeva ja vääränlainen. Ku sit tavallaan pitäs ehkä päästä just siihen, et miten sä sen taitavasti teet.

 

Mul oli just yks semmonen tilanne, että yks mun opiskelija oli mukana kurssilla, mikä järjestettiin syksyllä, tämmöne ekologinen jälleenrakennus ja ohjaus -teemaopintojakso. Sit hän kirjotti omas reflektiossaan, hänel oli ollu just tämmönen ohjauskeskustelu, mis oli tullu lukioikänen nuori, ja hän (ite rupes) [24:53] sanottamaan sitä ilmastoahdistustaan. (Sit tää mun opiskelija, se), et vitsi, oli hyvä, ku mä olin ollu just täällä kurssilla, nii sit mä osasin olla siin sillee, että tää onki ihan järkevä ja normaali reaktio tähän vallitsevaan maailmantilaan. Ja sit he oli päässy käsittelee sitä tunnetta. Ja se oli helpottunu sillä, et se oli… Tai se ohjattava ite aatteli, et se oli sit helpottunu siit, et hän oli saanu sen paikan puhuu siitä asiasta. Et pelkästään se, et se on turvallinen tila miettii näit asioita, nii sekin jo saattaa helpottaa.

 

Mut et just se (–) miettii, miten näit vaikeit ja huolii herättävii teemoi pitäis käsitellä ohjauksessa, nii ehkä just se, et tän toimijuuden kautta miettii, mitkä on ne omat arvot, mikä on ajatus hyvästä ja merkityksellisestä elämästä, ja mitkä on niit omii toimintamahollisuuksii sitte toimii sitä kohti, ja mihin sit haluu tarttuu. Nehän on sit semmosii kysymyksii, jotka jää sit sille ohjattavalle itelleen päättää, et (mitä haluu). Me voidaan ehkä just tarjota se tila, niinku Heini hyvin sano, pysähtyy miettiin näit asioita.

 

EC: En tiiä, kuinka suurena elokuvataiteen merkkiteoksena tätä Don’t Look Up -elokuvaa täytyy pitää, mutta siin on… Mulle jäi kummittelemaan ehkä eniten se kohtaus, kun nää tähtitieteilijät menee kertomaan sinne aamutelkkariin siitä, että nyt se meteori tulee meän päälle, ja ne koko ajan yrittää ne juontajat keventää sitä tunnelmaa ja laittaa sen vähän niinku, että no, kyllä tää tästä! Ja sitä (oli kivuliasta) [26:21] katsoa. Ja siinä ei vertauskuvallisuus ollu millään lailla piilotettua [naurahtaa]. Mut et kyllähän sit arjessa semmost tietynlaist toksist positiivisuutta meidän kulttuurissa on. Et negatiiviset asiat tai tunteet, ne halutaan vähän niinku pistää maton alle, tai mennä posin kautta, ja se on usein aika haitallista, koska siinä ihminen ei tuu kohdatuks.

 

SP: Niin, se on tavallaan myös ehkä ymmärrettävää. Mä välil mietin sitä kanssa, että kuin paljon me ollaan pysähytty siihen ehkä yhteisönä just sen keskustelun äärelle, mitä Heiniki tos hyvin sano. Pitäs päästä tavallaan ehkä ohjausyhteisönä myös tän keskustelun äärelle, että miltä meist tuntuu keskustella näistä asioista ja jotenki käsitellä sitä, koska nää herättää tosi paljon meissä myös tunteita. Ja on musta… Jossain vaihees sitä prosessia on ymmärrettävä reaktio, et siihen tulee vähän semmonen pää pensaaseen -reaktio: mä en halua ajatella tätä, nyt sillee keskitytään positiivisiin asioihin.

 

Mulla esimerkiks yks semmonen lähtölaukaus sille omalle väitöskirjatyölle, mis mä siis tutkin just tätä, et miten tää ihmisen ja muun luonnon suhde, miten se näkyy täs suomalaisessa opinto-ohjauskentässä ehkä enemmän just siel koulukontekstissa vielä, nii yks semmonen lähtölaukaus sille oli, et mä olin mukan järjestää tälläst tulevaisuuden työelämään liittyvää koulutusta opinto-ohjaajille. Meil oli ennakkotehtävä, mihin heiän piti itsenäisesti kukin tahoillaan vastata ja kirjotella sinne, mitkä on semmosii asioit, mitkä mietityttää. Oliks meillä 20 osallistujaa, muistaakseni 18 heistä itsenäisesti, toisistaan tietämättä kirjotteli sinne, et tää ilmastoahistus, et tää on semmonen asia, mikä mietityttää. Mul itellä on iso ahistus, ja nää asiat mietityttää ja ahistaa, mut mä en tuo niit sinne ohjauskeskusteluun ollenkaan, ku mä en osaa kannatella sitä tilannetta, ja mä en haluu nimenomaan jotenkin rikkoo sitä toivoo sillä. Sehän johtaa siihen, et siel huonees istuu kaks ihmistä, ohjattava ja ohjaaja, molempii ahistaa, [naurahtaa] kumpikaan ei tuo sitä siihen keskusteluun, koska aatellaan, et a, mä en voi tuua sitä, se ei kuulu tähän opinto-ohjauskeskusteluun, b, mä en voi tuoda sitä tähän, koska sit mä rikon ton toisen toivoo. Ja sit molemmat lähtee siit keskustelust edelleen yksin ja ahistuneina. Et sit tavallaan se, miten sä jotenki pääsit siitä, että välil saa myös tuntuu pahalt. Se on iha ok! Sit me yhessä selvitään niist tilanteista ja mietitään sitä, miten täst eteenpäin.

 

HH: Toiki on muuten hirveen hyvä huomio (tossa, ku kuulostelin, että) [29:02] puhutko minusta [nauraa]? Mutta siis, et nimenomaan ehkä nää Ericin kuvailemat tilanteet, joiden äärellä nyt ollaan, ja joita me saamme ja joudumme työstämään, niinku vaikkapa tää koronan, pandemian aiheuttama, niinkun, se, että opiskelijat ovat irtaantuneet yliopistosta, eivät koe yhteisöllisyyttä, ovat jääneet yksin. Esimerkiks tämmöset asiat, jotka ei oo mitenkään heistä riippuvaisii sillee, et se ois jotenkin yksilön ominaisuuksista johtuva tilanne. Jollon myöskään pelkästään ne yksilön omat ominaisuudet ja voimavarat ja resurssit ei riitä ratkasemaan sitä.

 

Että pitäisikö, ja sanon suoraan [naurahtaa], että pitäisi! Mutta miten meidän sitten ohjaajina tulisi pyrkiä enemmän vaikuttamaan myös rakenteellisiin asioihin? Siis meidän kompetenssin ja osaamisen ja tekemisen ytimessähän on toki yksilön voimavarojen ja toimijuuden kasvattaminen ja kannattelu. Sinänsä nää vaikeet asiat ei oo meille vieraita. Mehän ollaan ammattilaisia käsittelemään haastavia vuorovaikutustilanteita ja kohtaamaan ihmisten vaikeita elämäntilanteita. Mutta nyt kun on niin paljon niitä erilaisia ikään ku ulkopuolisia vaikuttimia ja nimenomaan niitä yhteiskunnallisiakin rakenteita, puhumattakaan sitten näistä globaaleista ilmiöistä, jotka vaikuttaa meidän ohjattavien tilanteisiin ja myös meidän omaan hyvinvointiin ja siihen, että miten me pystytään toimimaan tässä ammatissa ja tässä työssä. Niin pitäisikö ja miten meidän pitäisi sitten enemmän pystyä vaikuttamaan yhteiskunnallisella tasolla?

 

EC: Kuinka ollakaan, seuraava kysymykseni [nauraa] liittyy hyvin voimakkaasti tähän. Uraohjaajat ja -valmentajat ry:n ja Suomen opinto-ohjaajat ry:n eettisis periaatteis korostetaan vahvasti sitä, et se ohjauksen perusta on ohjattavan omat tavotteet, motivaatio, valinnat ja tarpeet. Mitä te aattelette siitä, että voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja työssään, tai pitäisikö nimenomaisesti olla? Ja esimerkiks vaikka ilmastonmuutokseen tai ekologiseen tai sosiaaliseen kestävyyteen tai ihmisoikeuksiin liittyen. Ja jos semmonen on, niin miten sitä voi tuoda, et tää on järkevää, tai Sara ei tykkää sanasta oikein, mutta oikein tai eettistä tuoda sitten esiin. Sara, sä saat alottaa.

 

SP: Joo, Sara ei ehkä tykkää sanasta oikein (–) [31:50] pyöritelly sitä ny niin paljon myös siihen väikkäriin liittyen [naurahtaa], mikä tässä nyt on oikein ja mikä on eettistä, et tätäki kysymystä varmasti tuun pyörittelemän vielä siinä. Mä ite jotenki jäin miettimään näit meiän Suomes olevii eettisii periaatteita, et ku niitä peilaa näihin kansainvälisiin esimerkiks International Association for Educational and Vocational Guidance, eli IAEVG:n näihin eettisiin periaatteisiin. Nii (–) huomaa, et siel kansainvälisis periaatteissa esimerkiks tämmönen ohjaajan yhteiskunnallinen toimijuus on paljon vahvemmin läsnä. Et se on siellä jotenki sellasena enemmän, et nähdään eettisenä velvollisuutena myös pyrkiä vaikuttamaan niihin rakenteisiin, eikä pelkästään se sellanen jotenki, miten sen sanois, tukea siihen sopeutumisessa, jos nyt kärjistää.

 

Ja se oli mun mielest jotenki mielenkiintonen, et mistä tää ero on muodostunu. Mä luin hiljakkoin myös, British Journal of Guidance and Counsellingissa oli tämmösen tutkijan ja ohjausalan kouluttajan ku Marjorie McCroryn kirjotus täst toimijuuden käsitteestä just. Hän pyöritteli sitä siinä, miten me ollaan ehkä aika… Puhutaan siit paljon, mut se on ehkä vähän semmonen leväperänen tavallaan [huvittuneena], mitä me nyt oikeestaan sil sit tarkotetaan. Ja siinä hän myös argumentoi, ettei oo olemas tämmöstä ei-poliittista ohjaustyötä, ku puhutaan tavallaan siinä, et käydään elämän suunnitteluun liittyvii kysymyksiä, kysymyksii siitä läpi, et missä ihminen viettää tosi ison osan elämästään ja ajastaan, minkälaisia hommia tekemässä. Niin nehän on hirveen isoi kysymyksii tavallaan tulevaisuuden suuntien kannalta.

 

Ja sit tavallaan se, et mä ite aattelen, et ainahan sen ohjaajan arvot ja ihmiskuva ja maailmankuva on kuitenkin läsnä, mun mielest, jos me tullaan niist tietoseks, me pystytään ehkä enemmän sitä jotenkin… Miten sitä sanois? Kontrolloida ehkä väärä sana, mut jotenki kuitenki olee sillee tietonen, ehkä avoin myös sit niis keskusteluissa ohjattavien kanssa, et miten sitä kattoo niitä asioita. Koska mä ite nään, et ne aina vaikuttaa kuitenki siihen, mihin vaikka katse kohdennetaan esimerkiks kysymyksillä, ja mitkä asiat otetaan normaaleina, ja mitä asioita pidetään vaik tämmösen kuuluisan realistisen – hapsuissa – realistisen uravalinnan kehystäminä, eli mitkä on sellasii asioita, no, nää on nyt semmosii, mitkä ei muutu, nää on tämmösii tosiasioita, mitä nyt pitää tässä ottaa huomioon, ku sä näitä valintoja teet.

 

Niin nehän on kans semmosii maailmankuvakysymyksii kuitenki loppujen lopuks. Koska jos aattelee taas sitä pitkää aikavälii, historiallist aikavälii, eikä tätä edellistä 70–80 vuotta, mitä ohjausala on ehkä ollu enemmän olemassa, nii aika paljon erilaisii muuttumattomia asioita [naurahtaa] on sit kuitenki muuttunu, et jos aattelee, mitkä asiat on tuntunu mahottomilta vaikka jossain kuningasvallan alla keskiajalla elävän ihmisen mielessä, niin nekin asiat ovat muuttuneet ja murtuneet. Eikä tavallaan oo mitään syytä olettaa, et tulevaisuudes ei vois olla jotain ihan erilaista, ku mitä meil täs hetkes on. Ehkä sit se aikaperspektiivi on siinä just kans mielenkiintonen.

 

Yks pointti vielä, mikä mul tulee mieleen, ennen ku annan Heinille, niin meilhän on tietenki Suomessa myös, jos miettii sit taas just, kansainvälisesti vertailee, niin meil on ehkä… varsinki opinto-ohjauksen puolella on sit viel se erikoispiirre, et mehän ollaan siel oppilaitoskontekstissa vahvasti. Ja sit se vähän ehkä kutsuu meit miettimään sitä, miten ne oppilaitosten opseista nousevat arvot sit kuitenkin vaikuttaa siihen ohjaukseen. (Siellähän esimerkiks vaik) [35:41] puhutaan perusopetuksen opsissa ja lukio-opsissa ekososiaalisen sivistyskäsityksen kasvattamisesta. No mitä se tarkottaa ohjauksen kannalta? Eli tavallaan missä määrin (esmes) opinto-ohjaajan rooli on myös kasvattajan rooli, (jollohan me), ku me kasvatetaan, nii siel on aina joku arvo takana ja joku valinta takana, et minkälainen yhteiskunta halutaan, mitä nähään tavottelemisen arvosena.

 

Mä kysyn nyt kysymyksii, mä en tiiä, paljon mä annan vastauksii, mut jos Heinilt löytyy vastauksii, nii anna tulla vaan [nauraa]!

 

HH: Loistavia kysymyksiä. Joo, siis ilahduttavaa kuulla, että tää tämmönen yhteiskunnallisen vaikuttamisen suorastaan vaade on sitten kuitenkin olemassa tuolla muualla. Pohdin paljon sitä, että jos miettii vaikka Briteissä, joka on tämmönen sosiaalityön kehto, niin siellä sosiaalityöntekijän rooli on hyvin tämmönen… Hänhän on advokaatti, joka ajaa ohjattavansa tai asiakkaansa asiaa elämän usealla eri osa-alueella, eikä vaan jotenkin yhden pienen siivun käsittelyyn ottaen. Onko meillä sitte kenties mahdollisesti, ku mäki oon uraohjaaja, nii jotenki ehkä nähty, että saan jotenkin vain keskustella nimenomaan nyt näihin työelämään ja uraan ja omaan asiantuntijuuteen liittyvistä asioista? Kun sitte taas ainahan ohjattava tulee sen… Vaikka hän tulisi tietyn yksittäisen kysymyksen kanssa, niin hänhän tulee aina sen kokonaisen elämäntilanteensa kanssa.

 

Eli pitäskö meiänkin, vaikka ollaan vähänkin ammatillisesti erikoistuneita, nähdä sitten kuitenkin ohjauski semmosena enemmän moniammatillisena työnä? Sekä näin (yhteisöllisenä tasona) [37:37] myös, mut sitte sen yksittäisen ohjaajan näkökulmasta. En tiedä, tää on tämmöst tajunnanvirtakyselyä itseltäni tässä samalla.

 

Mut et liittyen noihin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja onko eettisesti oikein ottaa joku tietty asia ohjauksessa puheeksi tai jonkinlaiseksi semmoseksi, niinku underlying, että tässä nyt on meillä kuitenkin tämä tietty elefantti tässä huoneessa, jota emme voi olla käsittelemättä, vaikka puhuisimme jostain ihan muusta asiasta, kuten nyt tää ekokriisi. Niin toisaalta sitten meillähän on kyllä myös eettinen velvollisuus ajaa sosiaalista oikeudenmukasuutta, eli sosiaalista kestävyyttä, niin miksipä sitten ei myös ekologista kestävyyttä, koska sosiaalista kestävyyttä ei edes voi olla olemassa ilman ekologista kestävyyttä.

 

Eli sinänsä koen jopa, että meillä nimenomaan on velvollisuus siihen, että olisi eettisesti väärin ajatella tai teeskennellä, että nyt tässä vain jatketaan niinku business as usual, vaikka maailma ympärillä palaa. Tai vähemmän raflaavasti sanottuna, vaikka esimerkiks ohjattavan oma ala on radikaalisti muuttumas, et kylhän me sillonki joudutaan, tai ainaki koen, että meidän velvollisuus on vaikkapa kertoo, että hetkinen, että tämmöset ja tämmöset teknologiset muutokset (on vaikkapa) [39:04] vaikuttamassa sinun alaasi. Annetaanhan me kuitenkin vinkkei esimerkiks siitä, että miten omaa asiantuntijuutta (kannattaa oikee) kasvattaa. Et sinänsä periaatteessa kyse on mun mielest kuiteski ihan samasta asiasta.

 

Mun mielest toi Tiina Taipale, joka on Syklissä – Sykli on tämmönen ammatillisen ympäristökoulutuksen opetuksen tarjoaja. Niin hän on sanonut hyvin, että voisiko itse as ohjaus, uraohjaus olla ympäristökasvatuksen tila.

 

SP: Mä jotenki jäin miettimään just tosta, Heini, mitä hyvin jotenki kuvasit tota ajatusta siitä, et miten se sosiaalinen oikeudenmukasuus on ehkä… Se on ehkä nyt täs viime (vuosikymme- jotenki) sillee läpässy, et siit on tullu semmonen sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauksen tavote tietyl tavalla. Jos aatellaan esmes ohjausta, niin mä en ite nää, et se on kuitenkaan sillee oikeesti arvovapaata, et jos nyt aatellaan vaikka joku, että okei, et me pyritään jotenkin tukemaan urasiirtymiä nykyseen työelämään ja vähän niinku myös palvelemaan työelämän tarpeita. Must tuntuu, et kukaan ei pysty sanomaan, et koskaan ei oo tälläst keskusteluu käyty, että nyt (ohjauksella) [40:22, naurahtaa] pyritään palvelemaan työelämän tarpeita. Se me otetaan sillee, (et joo, no), this is life, et näinhän tää on. Ja nyt tää tavallaan sosiaalinen (oikeudenmukasuus), et se on tullu ehkä nyt sillee hyväksytyn piiriin.

 

Mut sit tää on aina must jotenki niin mielenkiintonen, et tavallaan jotenki se… Just IAEVG:n esimerkiks niis eettisis periaatteissa, nii siel puhutaan myös siitä, et pitää tavallaan kunnioittaa sitä ohjattavan toiveita ja arvomaailmaa niin kauan, ku se ei oo tämmönen tavallaan antisosiaalinen ja muita vahingoittava. Et siihen tavallaan rajataan, mut sit se muita vahingoittava: ketkä on muut? Onks se vaan niinku muut ihmiset? Vai pitäskö sitä pystyy sitä empatian kehää jotenki nyt täs ajas jo laajentamana koskemaan muitakin kuin ihmisiä, kun kuitenkin me yhä enemmän tiedetään, ja monilt aloilt koitetaan meille paukuttaa ehkä sitä unohdettuu tietoo siitä, että mehän ollaan yhteen kietoutuneita muun luonnon kanssa, ihan sen kans, et me hengitetään, ja vesi on ihan kiva, ja on kiva, ku on ruokaakin, nii ihan tämmösel perustasolla me ollaan riippuvaisii siit meit ympäröivist ekosysteemeistä. Nii miks me tavallaan rajataan jotenki se empatia sit vaan toisiin ihmisiin ja jotenki se sosiaalinen oikeudenmukasuus vaan toisiin ihmisiin?

 

Ja sit toisaalta, jos aattelee sitä sen sosiaalisen oikeudenmukasuudenki kautta, niin mikä siin on taas se aikajänne? Niinku mä aiemminki puhuin siitä. Paitsi tää yksilö-yhteiskunta-jännite niin myös tää aikajännekeskustelu: kuuluuks meiän ajatella seuraavaa 10 vuotta, seuraavaa 50 vuotta, seuraavaa 150 vuotta? Millanen tavallaan maailma me jätetään sit tuleville sukupolville? Tulee tämmöset ylisukupolvisen oikeudenmukasuuden kysymykset ja sieltä tavallaan se sosiaalisen oikeudenmukasuuden kulma: missä määrin sitä pitää miettii? Vai aatellaanks me vaan nii, et noni, et tän ihmisen tavallaan aika on, ja sit jotenki aatellaan, et se, mitä hän nyt tekee, nii sil ei ois vaikutuksii tulevaisuudes, tulevien sukupolvien?

 

Ja mä ite aattelen nii, et jotenki jos aattelee sitä, mikä se on se semmonen tapa tavallaan tuoda tätä ilman, et sit tulee semmosta indoktrinaatiota [naurahtaa] tietyl taval johonki ajatteluun, nii on se, et niit asioit tuodaan siihen pöydälle, ja niist keskustellaan. Et sithän, jos se ihminen ite aattelee sillee, et okei, me ollaan puhuttu näist teemoista, ja hänen arvojensa mukainen päätös – tietäen kaiken tämän – on tehdä jotakin, mitä me ehkä ite ei tehtäs. Sit me ollaan, et fine! Sehän on sen ihmisen vapaa valinta sillon tavallaan toimii, mut et just se, et hänellä on sitte kaikki tieto jotenkin käytettävissään siin tilanteessa.

 

Et must aina välillä tuntuu siltä, ku mä käyn niit keskusteluja, et hei, pitäskö vaikka nyt tätä ekologista kulmaa tuua siihen. Ja sit ihmiset on vaan sillee, et ei ei, et sit ku se tavallaan lähtee jotenki rikkomaan sitä ajatusta, et sil ihmisel on vaik joku ajatus, et se menee jollekki alalle, ja sit jos mä tuon tän, nii sit se heittääki se sen suunnitelma häränpyllyä. Sit mä oon silleen: no mut eiks se sit oo ihan hyvä [nauraa] tavallaan, et ku ennemmin tai myöhemminhän hän siihen törmää, et tää asia on olemassa! Ja sit hää onki siel valintansa tehneenä ja jotenki ehkä ohjauspalvelujen saavuttamattomissa siel työelämässä ja siel sit joutuu yksin käsittelee sen asian.

 

Onks siin ehkä vähän kuitenkin myös sellast, niiden vaikeiden asioiden pöydälle nostaminen, nii se teettää töitä, (nii sit voi olla välillä) [43:59, nauraa] helpompaa olla sillee, että no, sul on nytte tässä selkeä suunnitelma, nii puksuttelepas vaan eteenpäin, ja kyllä tässä varmaan sitte jossain vaiheessa huomaat! Tälläsiä ajatuksia.

 

EC: Nii tää liittyy ehkä, tai tulkitsen vähän, että siihen aika vahvaan ehkä ohjausalan perinteeseen, että ihminen, jolla on suunnitelma, nii sillä on kaikki kunnossa ja (homma) järjestyksessä. Opintovalinnat, uravalinnat on mietittynä. Ja sitten toki tiedämme, että elämässä tulee, ja se on ihan hyväkin, että tulee hetkiä, jollon niitä sitten kyseenalastaa ja miettii. Ja sitten jos ei ole tuskaan alistunu, kun on ollu tavallaan ohjauksellisessa mielessä hyvä, kun on aina ollut se suunnitelma [naurahtaa], niin sitten voi tulla jossain vaiheessa: no miksei kukaan haastanu, miksei kukaan… miks näistä ei puhuttu?

 

Mä ehkä omasta reflektiosta sen verran tuon tähän esiin, et kun työskentelin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Itsas sattumalta – tai sattumalta, sattumalta – kävin pitkästä aikaa taas vähän myös kyseisen ryhmän kanssa (vetämäs yhden) [45:08] session, niin mä nykyään sanon ihan suoraan tiettyjä asioita suomalaisen työmarkkinoiden syrjivistä rekrytointikäytännöistä. Mä sanon, et mun mielest ne on väärin. Mä en tehny sitä kymmenen vuotta sitte. Ja mä selkeesti tuon esiin sen, että se on mun mielipide. Mutta tavallaan mä en enää itse pysty kansainvälisen tutkinto-opiskelijan kans toimimaan ilman, että mä sanon ääneen, mitkä mun mielestä on epäreiluja juttuja meiän työmarkkinoilla.

 

Mitä te aattele-, tästä? Tää nyt on, tää on vaan… Näin mulle nyt kävi!

 

HH: Ihana kuulla, Eric, koska mä oon tuskaillu ton kanssa itse myös hyvin paljon. Juuri ehkä just tässä, että aiemmin mietin, et no nyt jos mä vahvistan kovasti tätä käsitystä esimerkiks, että on ikäsyrjintää työmarkkinoilla, niin sitten se henkilö lamaantuu ja kokee, että no niin, että ei tässä nyt enää… vaikka mitä teen, niin mikään ei auta. Mutta on ihan totta, että kyl meillä on myös se velvollisuus kertoa ikään kuin se, mitä me tiedämme ympäröivästä todellisuudesta. Koska muuten se johtaa sitte taas siihen, että se yksilö, ohjattava luulee, että vika on vain hänessä. Ja jos harva meistä yksinään pystyy niitä rakenteellisia ongelmia muuttamaan, vaan siihen tarvitaan se yhteisö, nii sillohan meidän tulee pystyy niist puhuu ihan niinkun rehellisesti, avoimesti yhteisössä, ja myös näiden meidän ohjattavien kanssa.

 

SP: Kyllä, ja toki sit tavallaan se, et eihän se… Jos nyt haetaan aiemmin puhuttua posin kautta, nii eihän se tarkota sitä, et me ei voida ettii myös sellasii tavallaan positiivisii poikkeuksii. Et missä tää on tavallaan toiminu, ja miten joku on tavallaan päässy täst yli, ja miten tätä on ratkassu, ja missä tää ei oo esimerkiks tää joku epäoikeudenmukasuus niin vahvasti läsnä.

 

Mut kyl mä ite oon kans vähän sitä koulukuntaa, että sillon ku mä toimin ohjaajana, niin mä leväytän aika pitkälti sen oman arvopaletin sillee alkuun, että this is me! Anteeks, hakkaan mikkiä samalla! This is me, ja sit mä aattelen, et se on myös siinä mieles reiluu, koska sillon se pystyy – ehkä, riippuen tietenki myös, minkä ikäsii ohjattavii on – suhtautumaan sillee tiettyihin juttuihin, mitä me puhutaan, ja mitä vaik esimerkiks siellä oppitunneil käyään läpi. Ja sillee, et tää on nyt, niinku… Sara sanottaa tätä näin, koska se on Sara. Et sit tavallaan (se) [47:48] osaa myös ehkä suhtautuu (kriittisest), koska hyvähän se on… Eihän meillä, niinku puhuttiin aiemmin, ei meil oo mitään kaikkea tietoa olemassa näin kompleksisista asioista, nii se on hyvä tavallaan tarkastella kriittisesti sitä ja kyseenalastaa. Nii mä ite nään, et se auttaa myös siihen, et jos sä oot aika avoin jotenkin niistä, missä mä jotenki seison.

 

Ja jotenki just toi, mitä Heiniki sanoi, sit ei tuu ehkä sitä niin yksin jäämisen kokemusta kuitenkaan siitä. Ja meil o aika paljon nyt, must tuntuu, et yhteiskunnas sellasta taipumusta jotenkin rakenteellisii ongelmii palauttaa yksilöille. Et tavallaan sillee, et meil on jotain rakenteellisii asioita, ja sit ollaan… No, tää on itellä jotenki hirveen lähellä just sen väikkärihomman takii, omien arvojen takii, just tää ilmastokeskustelu, mut vaik just siinä se, että joku nuori on sillee huolissaan näistä, nii sit ollaan silleen: no mutta miksi ostat uusia puhelimia, ja miksi ostat vaatteita, ja miksi kulutat niin ja näin ja noin? Joo, ok, ihan hyvä lähtökohta puhuu yksilön tekemisistä, mut se on aika huono lopetuspiste, et sit pitäs päästä (siitä) [49:03, naurahtaa] ylöspäin puhumaan just siis rakenteellisista ja yhteisöllisistä ja sielt nousevista asioista myös. Et se on aika raskas taakka sit kantaa, et jos semmosii rakenteellisii asioit jotenki aattelee, et mus on nyt vaan vikaa ja minussa yksin ratkaisun avaimet.

 

Ja tää ehkä liittyy semmoseen isompaan jotenki muutokseen, mitä mä toivoisin, et jossain vaihees nähään, me päästäs tämmösest tosi yksilökeskeisest kulttuurist yhä enemmän siihen yhteisölliseen suuntaan. Et se liittyy tosi moniin asioihin. Jotenki ite nään sitä, ku juttelee vaik nuortenki kanssa, kel on ollu vaik koulu-uupumusta tai muuten semmost jaksamisen pulmaa, nii sit tosi usein, ku sitä vähän niinku lähetään ruopimaan, että mist on kyse, ja jotenki kauniimmin sanotettuna se, miks me vaik ollaan vasta nyt tän asian äärellä, ku on jo tosi pitkälle vaik edenny se tilanne, ja uupumus on tosi vahva ja toimintakyky tosi heikko. Sit monet just sanottaa sitä nii, et ku mä aattelen, et pitää pärjätä yksin. Mä aattelen, et pitää pärjätä ite. Ja se on mun mielest tosi surullinen jotenkin kulttuurinen viesti lähettää, et yksinpä täällä ny jokainen vähä räpiköi ja koittaa selvitä. Et siitä jotenkin siihen, et on tämmösii yhteisii päämäärii ja tavotteita, näkemyksii hyväst ja oikeudenmukasest maailmasta, voidaan yhdessä tehä näiden eteen toimia. Kaikkien ei tartte yksinään jotenki tietää ja pärjätä ja onnistuu.

 

HH: Tosta tulee kyllä muuten itsas tällee aasinsiltana myös mieleen, että sama pätee meihin ohjaajana ja yhteisönä, et ei meidän tarvi yksin yrittää nyt ratkasta tätä, että mites mä nyt toimin näiden kysymysten äärellä, ja riittääks mun osaaminen näihin. Ja sitte ku mainitsit ton oman arvopohjan tai oman arvopaletin esille läväyttämisen, niin täähän on kokovartalotyötä: me tehdään tätä joka tapaukses meidän persoonilla. Niin miks tosiaan me ei voitas myös tuoda sitä omaa arvopohjaa tai omia arvoja näkyväksi ohjaustyössä? Se on eri asia ku se, että me ajetaan jotain tiettyä agendaa.

 

SP: Nii, ja sit siinäki tavallaan se, et sä jotenki sanotat sen sitä kautta, et se, et sul on erilainen arvopohja ku sillä ohjattavalla, nii eihän se tavallaan poista sitä, et sä kunnioitat häntä ainutlaatusena ihmisenä, [naurahtaa] jolla on tavallaan vapaa toimintavalta oman elämänsä suhteen. Et siinäki ehkä sellast jotenki, sen tyyppisen keskustelukulttuurin rakentamist, et asiat voidaan pyöritellä ja tarkastella eri kulmista, ja se ei uhkaa sinua ihmisenä [naurahtaa], jos tavallaan sitä tarkastellaan jotenki eri kulmista ja haastetaan sitä sun ajatusta. Mä jotenki en usko, et se ihminen, niinku, jos sen tekee silleen taiten, et se ihminen siitä rikki menee, jos sitä vähän tarkastelee jotain vaikka suunnitelmaa tai ajatusta vähä eri kulmista.

 

EC: Te ootte tavallaan vähän niinku vastannu tähän jo [naurahtaa]. Seuraava kysymys on, että minkälaisen ohjauksen tulevaisuuden te itse haluaisitte nähdä. Jos olen kuullut oikein, nii ainaki tää yhteisöllisyys, siis sekä se, työskennellään opiskelijoiden kans, mut myös kun ohjaajat työskentelee kollegojensa kans on yks. Ja sit ehkä tän tutkivan työotteen vahvistaminen vieläki enemmän. Et ei tarvi tietää eikä voi, ku puhutaan tulevaisuudesta, tietää. Ja sitte te, jos mä oon oikein kuullu, niin myös ootte sen puolella, että se ohjaajan oma arvopohja sais näkyy? Tai sen ehkä jopa pitäs [naurahtaa] näkyy. Teenkö mä oikeutta teidän tänhetkiselle keskustelulle, Heini?

 

HH: Joo, kyllä, hyvä asemointi. Ja mä huomaan, että ku mä uutena yliopistolaisena oon vielä ehkä hieman pihalla siitä, että ketkä kaikki yliopistolla ohjaavat, minkälaisia erilaisia ohjauksellisia rooleja täältä löytyy, niin huomaan kaipaavani ehkä enemmän just semmosta, vielä sitä selkeyttä siihen semmoseen… Mä en tiedä, tarvitseeko sitä muuttaa, (voihan olla, et se) [53:31] toimii jo, mut semmoseen moniammatillisuuteen, että hälvennetään niitä rajoja, koska vähän niinku tällee asiakaskeskeisesti ajatellen, niin oon huomannut myös, että oppilaat tai opiskelijat ovat ehkä hieman eksyksissä sen asian suhteen, että kenen puoleen mun pitäs minkäkin kysymyksen kanssa kääntyä. Ja kun ne asiat kuitenki hänen elämässään liittyy aivan saumattomasti yhteen, niin miksi käsitellä vain yhdentyyppistä kysymystä yhden ihmisen kanssa, ja sitten täytyykin kääntyä seuraavan henkilön puoleen sitte toisen kysymyksen kanssa? Ja totta kai, en nyt missään nimes tarkota sitä, etteikö me tarvita myös näitä meidän erikoistuneita ammatillisia osaamisia, meidän eri (ohjaajien), että meilläki on täällä meidän uraohjaajan lisäks opinto-ohjaaja ja on opintopsykologeja, ja sit on vielä nää ohjaavat opetushenkilökunnan jäsenet.

 

Mutta jotenkin ehkä yhdessä myös pohtis sitä, että mihin kaikkeen me edes tähdätään sillä ohjauksella. Mitkä on niitä kysymyksii, joihin meidän tulee kyetä vastaamaan tai edes varautua? Työstää yhdessä sekä keskenämme, niinkun me ohjausta tekevät henkilöt, että sitten yhdessä näiden opiskelijoiden kanssa. Siis jälleen kerran näit ikuisuuskysymyksiä, että mitä me tavotellaan tällä työllä, mimmosii tavoitteita meillä on, mikä on semmosta hyvää ohjausta, ja mimmosta osaamista meillä itsellämme tulee olla, jotta me tässä nykymaailmassa pystytään ohjaamaan opiskelijoita, jotka on aivan uudenlaisten kysymysten äärellä, kun mitä esimerkiks vielä joitain vuosia sitten. Et ketkä ohjaavat ja miten.

 

SP: Joo, ja jos mä jatkan tost Heinin ajatuksesta, niin mä ite nään, et tää ehkä edellyttää myös sitä, että me ohjaajina, niinku laajasti ajatellen: ihmisinä, jotka tekevät ohjaustyötä tavalla tai toisella, nii ollaan valmiit myös ite kohtaa se ajatus, et tulevaisuus voi olla jotain täysin erilaista kun nykypäivä. Ja se on tavallaan, pysähytään rauhas tutkimaan ja käsittelemään sen myös meis itessämme herättämät tunteet, et mitä tämmösest ajatuksesta nousee. Ja jotenki just yhteisöllisesti yhessä monikanavaisesti, tarkottaen ei pelkästään puhetta ja kognitiivista, vaan myös kehollisuutta ja taidetta ja liikettä ja eri aisteja hyödyntää, tutkitaan ja venytellään sitä mielikuvitusta, et mitä se nyt sit voi oikeesti tarkottaa.

 

Ja sit jos tavallaan sen tuo jotenki siihen tosi konkretian tasolle, niin ihan se, että jotenkin just pysähtyy miettii sitä omaa arvomaailmaa, ihmiskuvaa, maailmankuvaa ja vaik sitä, mitä ite pitää normaalina tässä hetkessä. Ja miten se heijastuu vaik siihen, minkälaist sanastoo käyttää. Puhutaanko esimerkiks kahtia jakautuneesti, vaikka ihminen ja luonto. Heti sillon tavallaan sä oot aatellu, et okei, nää on kaks toisistaan erillistä asiaa. Meillähän, ku me tehään tavallaan sanamagiikalla [naurahtaa] töitä, nii siin saa olla tosi tarkkana, et sen takii mä just aattelen, et väkisinki tavallaan ne omat ajatukset vähän niinku tulee siihen. Nii sen äärel jotenki pysähtyminen, tarkkailee: hetkinen, et mitä asioita mä esimerkiks pidän normaalina, ja missäs nää itse asias tulee, ja onks nää semmosii, jotka voiki olla jotain ihan muuta tulevaisuudessa. (–) [57:03] omaa identiteettityötä ja semmost ehkä just oman työvälineen huoltoo, joka on välillä myös aika haastavaa. (–) tämmöstä aikaa ja just ehkä sitä yhteisöllist tukee sitte kanssa, et sais myös ite yhessä toisten kans olla vähä hukassa ja ihmetellä ja pohiskella, että ei tartte tietää. Sais olla myös tietämätön ohjaajana.

 

EC: Se on vaikee ajatus, varsinki korkeakoulukontekstissa. Tietämisen tarve ja ehkä pakkoki on (vähä siellä) niinku dna:ssa sisällä. Mutta toisaalta tieteellisen metodin kun ymmärtää, nii ymmärtää myös sen, että usein se paras vastaus saattaa muuttua, jollon se semmonen tutkiva työote, tavallaan sen pitäs ihan hyvinkin riittää meiän koulutussektorilla. Mutta välillä varmaan moni ohjaaja kokee, pitäs tietää vieläki enemmän ja antaa jotenki varmuudella vastauksia. Mutta mä ehkä näkisin, et se on se vaaran paikka, jos siihen tietämisen pakkoon tavallaan kompastuu.

 

SP: Kyllä. Pitäskö ehkä enemmän rakentaa sellast yhteisen ihmettelyn tilaa ja aikaa?

 

EC: Kyllä. Hei, tota, niinkun otaksuinkin, niin tätä keskustelua olisi hyvin voinut jatkaa [naurahtaa], ja juttua on tullu jo tosi paljon. Tosi isosti kiitoksia, kun ootte tullu vieraaks ja lähteny näiden aika vaikeiden kysymysten äärelle pohtimaan.

 

Lopussa kysyn aina vieraaltani lukuvinkkiä kuulijoille, saa olla aiheesta tai sen vierestä, niin onko Saralla joku vinkki mielessä?

 

SP: Saako antaa kaks vinkkiä?

 

EC: Saa antaa.

 

SP: Tämän kerran. Toinen, mikä mulle itelle kolahti aika kovaa tos viime vuonna, kun luin tämmösen islantilaisen kirjailijan ja kielitieteilijän ja myös poliitikon kirjan ku Andri Snær Magnason. En tiedä, kuinka oikeutta tein hänen nimelleen. Mutta tämmönen kirja ku Ajasta ja vedestä. Se on semmonen aika upeesti kirjotettu ajatusmatka halki just tän aikaperspektiivin ja ihmisyyden ja myös tämmösen Islannin vielä jäisten maisemien, ja tutkitaan hyvin tätä menneisyyttä, nykyhetkee ja tulevaa.

 

Toinen tämmönen vinkki on ehkä hyvin, niinku, käytännönläheisempi kirja, nii on Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, joka Heinillä on just multa lainassa [naurahtaa] itse asiassa! Niin nostaa hyvin käytännönläheisel tavalla esiin just näit kysymyksiä, tunteita, jota moni varmasti pohtii ja kokee tässä murroskohassa, ku mietitään, että mille muulle kuin ylikuluttamiselle tämmönen hyvä elämä vois rakentua.

 

EC: Heini?

 

HH: Voi vitsi, hyviä vinkkei, kiitos! Joo, siis myönnän, että luin kaksi viikkoa sitten elämäni ensimmäisen Muumi-kirjan. Mä en jotenki lapsena oikeen syttyny niille, ne oli mun mielest jotenki pelottavia. Ja oon lukenu Tove Janssonin vain niin sanottua aikuistuotantoa, mut nyt näin sen Tove-elokuvan ja kiinnostuin ja innostuin, et no, kai täs ny täytyy iha yleissivistyksen vuoksi lukee ihan varsinainen Muumi-kirja, ja luin Taikatalven. Se herätti kyllä totisesti paljon tunteita, muun muassa paljon surua ja haikeutta siitä, et voi ei, mun lapseni ei tuu näkemään sitä, miten kevät herää henkiin talven jäljiltä. Ei tuu pälviä, ei tuu räystäät tippumaan.

 

Mutta sitten mä pohdin just, Eric, tän sun kysymyksen kautta sitä kirjaa uudestaan, et hyvänen aika, siinähän on aivan loistava ohjauksellinen analogia, koska siinä Muumipeikko… Ja siis nimenomaan tähän meidän teemaamme liittyen. Muumipeikko herää tilanteeseen, joka on hänelle täysin uusi ja pelottava, ja hän ei oikeen tiedä, että miten hän toimii, koska hänen totutut toimintatapansa eivät ole kaikki käytettävissä. Hän on hyvin yksin, mutta hän löytää ympäriltään yhteisön, yhteisiä voimavaroja, yhteisiä keinoja selvitä tästä tosiaan hänellekin pelottavasta tilanteesta. Eli tää on oikeestaan tarina rohkeuden ja toimijuuden löytämisestä.

 

Ja myös sosiaalisesta kestävyydestä, oikeudenmukasuudesta. Siinä tarkastellaan hyvin kiihkottomasti erilaisuutta ja hyväksytään erilaisuutta jopa niissä hahmoissa, joista Muumipeikko ei pidä. Ja hän osaa hirveen hyvin itse reflektoida sitä omaa ajatteluaan ja huomaa myös sen oman ajattelunsa muutoksen.

 

Ja sitte siinä on tietenkin tää, huomaa, että Tove Jansson, hänellä on ollut hyvin vahva luontosuhde. Eli tää on aivan ihana kertomus sosiaalistumisesta luontoon. Tai siis Muumipeikkohan on siinä – ja kaikki ne muutkin hahmot – aivan saumattomasti osa koko ympäristöä.

 

Eli tää ois kyllä mun vinkkini, semmonen toisaalta haikea mutta toisaalta sitten myös hyvin lohdullinen kirja, että Muumeilta elämää oppia voi [naurahtaa]!

 

EC: Kyllä, kyllä. Hei, kiitos tosi paljo, Heini ja Sara, ku tulitte vieraaksi.

 

SP: Kiitos.

 

HH: Kiitos, Eric, ja kiitos, Sara.

 

SP: Kiitos, Heini!

 

19. Yliopisto-opetuksen ja ohjauksen tulevaisuus. Susanna Niinistö-Sivuranta ja Auli Toom

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 3. jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta.

Jakson aihe on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on ohjaus, puhumme myös erityisesti opiskelijoiden ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutkii yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja -oppimisen asiantuntijoiksi.

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta, johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Opetus- ja opiskelijapalveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagoginen kehittäminen ja tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijahyvinvoinnin tuki, opetuksen kv-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut ja opintopsykologipalvelut sekä yleinen opintohallinto.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 19. ja toisen tuotantokauden kolmas jakso.

Jakson aiheina ovat  yliopisto-opetuksen ja ohjauksen tulevaisuus. Jakson vieraina ovat opetus- ja opiskelijapalveluiden kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta ja Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksen johtaja, professori Auli Toom Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 26.1.2023. Jakson pituus 43 minuuttia.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden kolmannen jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta. Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutki yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä, sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja oppimisen asiantuntijoiksi.

 

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Palveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagogiikan kehittäminen, tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijan hyvinvoinnin tuki, opetuksen KV-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut,   opintopsykologipalvelut‚ sekä yleinen opintohallinto. Ja nyt on ehkä reilua kertoa (kuulioille) [0:01:41], että Susanna on mun pomon pomo.

 

Tervetuloa podcastiin Susanna ja Auli.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Eric Carver: Tässä jaksossa ois tarkotus puhuu yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on erityisesti ohjaus, puhumme myös erityisesti ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

 

Helsingin yliopistossa juhlitaan tänä lukuvuonna opetuksen juhlavuotta. Yksi juhlavuoden pääteemoista on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Miten Helsingin yliopistossa on nyt tarkotus lähestyy tätä aika laajaa aihetta? Mitä konkreettisesti tapahtuu nyt aiheen tiimoilta? Ja mikä tavoite tällä työskentelyllä on? Ja Susanna, mitä, sä saat alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos. No opetushan on varmaan sellanen aihe, että me voitas juhlia sitä joka vuosi. Ja tänä vuonna me ollaan haluttu nostaa ehkä erityisesti just korona ja pandemia-ajan kriisin jälkeen opetus keskiöön. Juhlistaa sitä, että on päästy takaisin kampuksille. Mut sit toisaalta siellä on myös tämmönen syvempi tarkoitus. Eli on myös hyvä hetki tarkastella opetuksen tulevaisuutta sitä, missä mennään nyt ja mitä sitten ehkä tulevaisuudessa on tulossa. Ja sen takia me valittiin myös yhdeksi teemaksi tähän opetuksen juhlavuoteen tämmönen yliopisto-opetuksen tulevaisuuskeskustelu.

 

Meil on Helsingin yliopistossa takana opetuksen suuri muutos, tutkinnonuudistus vuodelta 2017. Meil on 3 v:n opetussuunnitelma sykli, eli opetussuunnitelmat uudistuu jatkuvasti. Opetusta kehitetään koko ajan, opettajat yksilöinä, tiimeinä, koulutusohjelmat kehittää palautteen perusteella, kokemusten ja tutkimustiedon perusteella. Mut on tärkeetä myös, et joskus pysähdytään yhteisönä sanottamaan niitä havaintoja, jota me ympärillä havaitaan ja jota ehkä on tarpeen käsitellä, koska siel on monia… ehkä mietityttäviä, kipeitäkin asioita. Paljon esimerkiks puhututtaa hyvinvointi ja jaksaminen ja tietysti tän etäajan jälkeen se, et mitä se tarkoittaa, että digitaalisuus ja teknologia valtaa yhä enemmän alaa ja sillä on painoa paljon opetuksessa, millä tavalla me ehkä toimitaan sellaisissa ristiriitaisissa tilanteissa, jossa joku oppii parhaiten verkossa ja joustavasti etänä ja joku haluaisi kovasti kampuksille. Ja tarvitaan sellast yhteistä keskustelua.

 

No se mitä konkreettisesti on jo tapahtunu. Meil on ollu erilaisia työpajoja, meil on ollu tämmösiä fokusryhmähaastatteluita, laaditaan tällasia skenaarioita yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta ja niitten skenaarioitten avulla olis sitte tarkotus myös vähän konkretisoida ja nähdä sinne pitkällekin. Ei ihan tähän päivään, eikä seuraavaan lukuvuoteenkaan, vaan ihan tonne yli 2030-luvunkin.

 

Yliopisto-opetus on ollu pitkään muutoksessa. Aina tietysti muutos on olemassa oleva, mut nyt on ehkä sellainen hetki, jolloin on paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttaa opetukseen. Yliopisto-opetus monimuotoistuu ja tarvitaan yhteistä keskustelua. Eli toivottavasti siitä sit johtaa erilaisia kehityskulkuja myös koulutusohjelmiin, esim. jotain pedagogista tiekarttaa. Ehkä sanotetaan sitä, mitä koulutusohjelman pedagogiikalta halutaan ja sit meijän ihan semmonen peruselementti täs on se, että tän keskustelun ja tulevaisuus-skenaariotyöskentelyn jälkeen, niin uudistetaan myös meijän opetusfilosofiaa‚ joka on tämmönen hyvin perustavaa laatua oleva dokumentti.

 

Eric Carver: Eli ajatus oli, et nyt on oikea aika tavallaan pysähtyä tähän tän äärelle.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, joo. Tarvitaan yhteistä keskustelua.

 

Eric Carver:  Mitä ajatuksia sulla on Auli tästä prosessista?

 

Auli Toom: No mä haluun tohon lisätä, mitä Susanna sano, ni oikeestaan sen, että aika vahva kimmoke tai triggeri tälle meidän isolle juhlavuodelle ja tälle tulevaisuustyölle itse asiassa olivat meidän opetuksesta vastaavat varadekaanit ja korona-aika, jona aikana paitsi meidän opetusvaradekaanit, niin myöskin tietysti meidän opettajat tekivät todella kovaa työtä ja käyttivät kaikki taitonsa ja voimavaransa ja mielikuvituksensa siihen, että miten saamme opetuksen järjestettyä siitä huolimatta, että toimimme etänä ja miten saamme tuettua opiskelijoita ja ohjattua kaikilla mahdollisilla tavoilla ja taidoillaan ja resursseilla, mitä meillä suinkin on, ni he alkoivat vaatia ja alkoivat puhua tällaisesta suuresta opetuskeskustelusta. Ja se oli itseasias hyvin kiinnostava ilmaus sille, et se jotenkin kiteytti ja tiivisti sen, että nyt ollaan jonkun todella uuden ja erilaisen  äärellä ja ihmisillä on tarve keskustella ja pohtia hyvin laajasti ja syvällisesti yhdessä sitä, että itse asiassa, mistä tässä on nyt kysymys, mistä tässä on kysymys opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta ja opettajien opetuksen ja koulutusohjelmien, opetussuunnitelmien ja opetusosaamisen ja opetustaitojen näkökulmasta, että mihin olemme itse asiassa yliopistona menossa ja valmistautumassa ja mitä olemme tekemässä.

 

Eric Carver: Aivan. No millasia teemoja täs keskustelussa on tähän asti noussut esiin? Mist on ehkä puhuttu eniten? No Susanna tossa jo mainitsikin ja varmaan ei etäopetus tai verkko-opetus keskustelua ilman tätä keskustelua käydä, mut millasii teemoi siel on eniten ollu? Ja onko jotain sellasia asioita, mistä ei oo hirveesti keskusteltu, mistä nyt ehdottomasti pitäs keskustelu? Auli.

 

Auli Toom: No täytyy sanoa, että olemme keskustelleet hyvin laajasti ja monipuolisesti. Että meillähän on samaan aikaan, mikä on hyvä asia ja haastava asia, niin meil on ollu siis samaan aikaan käynnissä opetussuunnitelmatyö, joka on  mahdollistanut ja tarjonnut luontevan paikan aika syvällisillekin keskusteluille siitä, että nyt kun teemme muutoksia ja uudistuksia opetussuunnitelmiin, niin mitä tämän korona-ajan ja sen aikana opitun myötä haluamme tehdä toisin. Sitten me työskentelemme yhdessä muutamien ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa, jotka ovat hyvällä tavalla laittaneet meitä miettimään tämmösiä laajempia kansallisia ja kansainvälisiä megatrendejä ja kehityskulkuja, jotka välillisesti tai suoremmin vaikuttavat yliopistoon ja yliopiston opetukseen. Tietenki tämä kansainvälinen tilanne, minkälaisia muutoksia asiantuntijatyössä tapahtuu, talouden kehitysnäkymät ja kulut, monet tällaiset kansainväliset liikkeet ja liikehdinnät, mitä näistä voi seurata, niin siit on tullut tämmönen isompi tavallaan todella metatason perspektiivi.

 

Ja olemme käsitelleet, jos systeemisesti tavallaan yliopisto-opetusta ajattelee ja sen pedagogista johtamista, niin sitä että mitä on tärkeää, että ohjata ja strategisesti linjatajia ja keskustella ja päättää yliopiston tasolla opetuksesta, minkälaista tukea meidän pedagogiset johtajat, opetusvaradekaanit ja koulutusohjelmajohtajat tarvitsevat, minkälaista tukea ja tukirakenteita ja resursseja opettajat tarvitsevat ja ennen kaikkea, millä tavalla me huolehdimme siitä, että opiskelijat oppivat parhaalla mahdollisella tavalla, heillä on mielekäs ja tarkoituksenmukainen oppimisympäristö‚ pedagogiset käytännöt ja opetusmenetelmät, he oppii akateemisiksi asiantuntijoiksi omilla tieteenaloillaan. Ja mä lainaan nyt Jaakko Kurhilaa, joka sano hyvin, kun meillä on yksi tämmönen keskustelu, niin hän sanoo, että millä tavalla me voidaan rakentaa opiskelijoille semmonen tunne, että minun oppimisestani oltiin Helsingin yliopistossa kiinnostuneita. Tämä onkin aika iso vaativa, mutta meidän itse asiassa tärkein tavoite.

 

Ja tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mun on itse asiassa hieman vaikea vastata. Mä en ihan heti osaa tunnistaa. Ehkä vielä enemmän, me olemme kyllä osallistuneet opiskelijoita myös jo nyt tähän isoon tulevaisuuskeskusteluun ja tulemme tekemään sitä tämän kevään aikana vielä enemmän, mutta ehkä se on sellainen asia, että haluamme vielä enemmän kuulla siitä, mitä opiskelijat ajattelevat ja miten he näkevät ja kokevat tämän tilanteen nyt.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo, ehkä mä voisin tähän lisätä vielä sen, että jotenki on ollut mielenkiintosta kuulla se, että opettajilla on valtava tarve nimenomaan keskustella nyt yhdessä. Ja niinku Auli tossa sano, että opevaradekaaneilta tuli tämmönen suorastaan vaatimus suureen opetuskeskusteluun ja siinä on semmonen tietynlainen jännä kehityskaari, jos ajatellaan opettajuutta ja toisaalta opettajuuteen liittyviä tällasia pedagoginen-autonomia tyyppisiä ajatuksia, esimerkiks et se on opettajan työn semmonen ydin ja tärkeä osa sitä, että opettaja pystyy tekemään pedagogisia valintoja, haluaa tehdä niitä‚ haluaa kehittyä niissä ja sit kuitenki samaan aikaan on jo pitkän aikaa puhuttu tiimiopettajuudesta ja meilläkin pyritään siihen, että opettajat pystyis ja heil ois mahdollisuus tehdä tiiminä. Myös koulutusohjelmien synnyttämisessä yhtenä tavoitteena oli ikään kuin se, et syntyy tämmönen opetusyhteisö, joka pystyy keskustelemaan vähän laajemminkin kuin pelkästään yhden opintojakson tai puhumattakaan, et yhden luennon tai yhden osan opintojaksosta, niin pedagogiikasta ja siitä miten se toteutetaan.

 

Ja nyt jotenkin must tuntuu, et tää keskustelu on suorastaan räjähtäny. Että se tarve sille semmoselle yhteisölle ja sille, että niitä kokemuksia jaetaan ja et sovitaan yhdessä, et mihin mennään eteenpäin tai miten me voitais jotenkin tukea toisiamme, niin sellanen tarve on ollu ihan selkeä nyt myös näitten tämän vuoden keskustelujen aikana. Ja se on mun mielestä hyvä kehityskulku, koska sitä tarvitaan, et samaan aikaan opettajalla pitää olla semmonen tunne siitä, että hän saa ja pystyy ja voi vaikuttaa siihen, miten opetus toteutetaan, että opettajalla on ikään kuin semmonen alue, jota hän saa hallita vapaasti, mutta samaan aikaan myös avoin sille, et miten opiskelijat, miten toiset opettajakollegat, miten opetuksen tuki voi olla siinä apuna. Ja se on mun mielestä mielenkiintost seurata nyt, miten tämä ehkä muuttuu. Niinku ajatus siitä, että mitä oikeestaan opetuksen pedagogisessa suunnittelussa ja toteutuksessa tarvitaan, koska siin tarvitaan yleensä jo aika usein aika paljonkin asiantuntijuutta, jota yhdellä opettajalla ei välttämättä ole yksin. Ja just nimenomaan, että tää on tullu siitä näkökulmasta, että opettajat sanoi, et opettajia ei saa jättää yksin nyt täs tilanteessa, jossa me nähdään, että yliopisto-opetuksen se monimuotoistuminen, niin se on nyt suorastaan… se on, ei nyt ihan räjähtänyt silmille, mutta me nähtiin se etäaikana, et mikä se muutos voi olla yhdessä yössä ja silloin se konkretisoitu j realisoitu meille kaikille, että on niin paljon vaihtoehtoja, miten opetus voidaan järjestää ja kuitenkin meidän täytyy mennä se oppiminen edellä, opiskelijan hyvä edellä, opiskelijan tuki edellä. Ja juuri tämä, mitä Auli jo totes, et miten opiskelijalle syntyy sellainen mielikuva ja tunne, että hänen oppimisestaan välitetään.

 

Auli Toom: Mä haluun lisätä tähän vielä sen, että siis opetuksen ja oppimisen tutkijana olen tietenki todella ilahtunut siitä vakavasta keskustelusta ja monitasoisesta ja tahoista ja moninäkökulmaisesta keskustelusta, mitä meillä yliopistossa nyt käydään ja myöskin siitä, että kaikki keskusteluun osallistuvat ja vähän ulkopuolisetkin suhtautuu siihen suurella vakavuudella hyvällä tavalla ja hyvin sitoutuneesti.

 

Ja meidän alalla on semmonen kuuluisa tutkija, kun David Labaree, joka on aikoja sitten todennut, että opettaminen on äärimmäisen kompleksista toimintaa‚ joka näyttää äärimmäisen helpolta. Ja tämä on ehkä se iso dilemma, jonka äärellä olemme nyt.

 

Susanna Niinistö-Sivuranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Joo, kyl tässä on iteki aistinu sen tavallaan, että tietyl tapaa kriisiaika on kutsunu semmoseen uudenlaiseen yhteiseen keskusteluun. Ja se on hirveen hyvä ja mä taisin yhteen tämmöseen tähän työhön liittyvään tämmöseen kyselyyn vastata ja siinä mulla dystopia oli ehkä, mitä USA:ssa on ollut havaittavissa, et mennään tämmösii, et on hyvin strukturoidut jopa niinku teollisesti tuotetut tämmöset kurssit ja niitä sitten tämmöset (-) [0:15:22] professorit vetää melkein käsikirjoituksen mukaan, mikä ois mulle mulle niinku tietynlainen irvikuva siitä, mitä yliopisto-opetus on. Ja sit taas toisaalta ehkä utopiana sen, tai ehkä se ei oo enää utopiaa, et enemmän käytös nimenomaan tämmöses akateemisessa yhteisössä sitä, että mitä täällä ollaan yhdessä tekemässä. Et vähemmän oltas kiinni siinä, että minä ja minun kurssi -ajattelussa, joka on tietysti arvokasta ja tärkeetä, että se oma kurssi on tärkeä ja sitä kehitetään, mut et myös että nähdään se yhteys siihen laajempaan. Nimenomaan siihen opiskelijan polkuun. NI se on must ollu hienoa nähdä.

 

Auli Toom: Joo, ja vielä yhden asian haluaa lisätä tähän kohtaan, että siis en halua maalata mitään uhkakuvia, mutta olemme keskustelleet myös näistä asioista, mitä haluamme välttää nyt kun otamme askelia eteenpäin ja rakennamme tätä uutta tulevaa. Niin kaikkien paineiden keskellä ja resurssien ja tavotteiden keskellä, niin voi olla joskus houkutus siihen, että menemme juuri tuohon suuntaan opetuksessa, mitä Eric äsken kuvasit. Että monistamme kursseja tai automatisoimme liiaksi tai jollain tavalla se yhteys ja vuorovaikutus ohenee ja kapenee opiskelijoiden ja opettajien välillä ja sellaseen suuntaan me ei tietenkään missään tapauksessa haluta mennä. Että meidän käsitys oppimisesta… ottais loikan taaksepäin ja behavioristiseen maailmaan ja menneeseen, kun meillä on ollut todella hyvä kehitys ja hyvä suunta viimeiset reilut 15-20 vuotta.

 

Eric Carver: Juu. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Ja tähän oikeestaan vielä sitte lisään sen, että just tästä on kyse myös niissä skenaarioissa. Eli täytyy nähdä myös ne semmoset worst-skenaario, mitä se tarkoittaa, mitä se voisi olla, jos me ei tehdä nyt tiettyjä valintoja, joilla sitten mennään siihen toivottuun suuntaan. Ja siks on tosi tärkeetä, että me sanotetaan niitä näkymiä ja myös ymmärretään laajemmin nää erilaiset kehityskulut, joita tässä ympärillä on.

 

Ja jotenki ehkä nyt vielä tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mä toivon että ja me ollaan sovittukin, et me yritetään myös ulkopuolelle viestiä siitä, että miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu, jotta se ymmärrys myös yhteiskunnassa kasvais ja näkyis, koska aika paljon kuitenkin havaitaan, että päättäjillä saattaa olla semmonen näkemys yliopisto-opetuksesta, mitä oli silloin ku he oli itse opiskelijoita. ja tää on yks semmonen tärkeä pointti täs meidän työskentelyssä myös, että viestitään ulospäin siitä, et miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Se on kai koko koulutuspolitiikan semmoinen tietty tragedia, että kun valtaosa koulun ja erilaiset koulutukset läpikäynyt, niin siitä syntyvä ajatus, että on sen nykyhetken hermoilla.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja en halua ketään loukata, mut usein et ole, jos et asiaa seuraan, niin se oma kokemus ei riitä, vaan sitten järkevään keskusteluun.

 

No kun ollaan opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastissa, niin mä haluun pikkasen teitä haastaa nyt nimenomaan miettimään ohjausta. Miten te näette, mikä rooli opiskelija-ohjauksessa on täs tulevaisuuskeskustelus laajemmin ja ja minkälaisia ehkä näkymiä teillä on sitte siihen, miten ohjaus on ehkä muuttumassa? Ja mikä ehkä sitte säilyy? Susanna, otatko sä?

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo. Opiskelija on tietysti keskiössä ja Auli tossa jo totes, että varmaan vielä enemmän toivotaan, et opiskelijoiltaki tulee sitä palautetta ja jotenkin näkymään sinne tulevaisuuteen.

 

Ohjauksen suhteen mä ajattelen vahvasti niin, että mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja, mitä monimutkaisempi ympäröivä ympäristö on ja maailma on, niin sitä enemmän me tarvitaan sellasta tukea, jota usein sitte ohjaus tarjoaa. Ja se varmaan on hyvin pysyvä elementti ja ainakaan se tarve ohjaukselle ja oppimisen tuelle ei ole vähenemässä. Me tiedetään tutkimuksista ja nähdään ihan päivittäin, jopa tällä hetkellä uutisoidaan sitä, että opiskelijoitten mielenterveyden haasteet, jaksaminen, hyvinvointi, tälläset kysymykset on hyvinkin merkittäviä ja meidän pitää niihin pystyä tarttumaan ja pitää pystyä olemaan ajan tasalla siinä, et mitä se oikeestaan tarkottaa, kun puhutaan opiskelijoitten jaksamisesta, missä on ne juurisyyt, miksi opiskelija ei jaksa. Koska sinänsä‚ jos ajattelee oppimista ja  osaamista, niin se on totta, että silloin ku ihminen on uupunut ja väsynyt, niin oppiminenkin on aika mahdotonta. Eli tietyl tavalla se on kaiken perusta, että opiskelija jaksaa ja voi hyvin ja pystyy opiskelemaan. Ja jotenki mä näen, että ohjauksen keskeinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa on se semmonen opiskelijan   kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuki ja varmistaminen, koska se oppiminen on siellä  opiskelijan vastuulla ja osaaminen syntyy sitte siinä vuorovaikutuksessa ja opiskelijan omassa toiminnassa ja aktiivisuudessa, mutta se mitä yliopisto voi tarjota, ni on hyvin monimuotoista myös ohjausta.

 

Ja tässä ehkä meillä on jatkossakin kyllä kehitettävää, niin että me pystytään jotenkin se moniammatillisuus ja monien asiantuntijoiden osaaminen opiskelijan ohjauksen ja tuen eteen hyödyntämään jollain tavalla maksimaalisesti. Eli pystyttäis tarjoo sellaista ohjausta, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee. Etäaika opetti meille myös sen, et on aika mielenkiintost itse asiassa, että sekä meillä yliopistossa‚ että sitten vaikkapa YTHS:llä, niin palaute siitä, miten opiskelijat ilmesty vaikkapa ohjaukseen, ihan tämmösen opintojen neuvontaan tai sitten YTHS:n tapauksessa mielenterveyden tukeen ja sellasiin ohjaus sessioihin, niin se että pystyy verkon kautta osallistumaan, niin se itse asias vähensi tällasta no showta. Eli opiskelijat pystyivät ylittämään sen kynnyksen, jotenkin se oli matalampi ja ohjaukseen saavuttiin ja tultiin. Ja tämä toteutu sit meillä myös ihan siis opintojen ohjauksessa, opetuksen graduohjauksessa näin. Eli me pystyttiin hyödyntämään myös tätä digitaalisuutta ja teknologiaa siinä, että ohjausta kehitettiin ja sitä pystyttiin pitämään yllä itse asiassa tosi vahvasti etäaikana, mikä oli tietysti hyvä, koska ohjaustarve oli suuri.

 

Ja varmaan tälläset teemat, keskustelu siitä, et minkätyyppistä ohjausta, eli myös ohjauksen pedagogiikka vastaisuudesta, niin mikä se oikeestaan, mitä se on ja mitä tarvitaan, missä kohtaa on hyvä kohdata ihminen ihmisenä niin kuin fyysisesti ja sitte toisaalta, milloin se riittää, että ollaan etänä, se vuorovaikutus toteutuu niinku riittävällä tasolla tai et se on jopa parempaa. Et mä oon kuullu sellasta palautetta vaikkapa meijän Sisu-neuvonnasta, että on otettu vastaanottoaika, joka on siis läsnä-aika ja tultu paikalle ja lopulta on todettu, et itse asias tää on helpompi tehdä Teamsissa tämä ohjaus, koska voidaan katsoa omaa ruutua ja siinä samaan aikaan ohjata, jolloin on muutettukin se läsnätilanne ikään kuin etätilanteeksi. Eli kyllä näitä varmasti pitää myös miettiä, et mitkä ne konsepti, jolla ohjausta rakennetaan. Mut varmaa on se, et mitä monimuotoisempi, monimutkaisempi ympäristö ja maailma on, niin sitä enemmän sitä tukea tarvitaan. Nimenomaan kasvun tukea ja oppimisen tukea.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluisin tähän sanoo sen, että kun katsotaan ohjausta ennen kaikkea yliopisto-opetuksen kontekstissa, niin jotenkin näen ratkaisevana ja keskeisenä sen eri koulutusohjelmissa opetussuunnitelmat ja kuinka koulutusohjelmat ovat jo sinne opetussuunnitelmaan sisään rakentaneet sen ajatuksen ja idean siitä, että mitä opiskelijat opiskelevat ensin ja mitä sitten seuraavaksi ja millä tavalla ne opinnot etenevät. Et me mahdollisimman paljon ohjaisimme opiskelijoita oikeasti näiden hyvin ja huolella suunniteltujen, jo olemassa olevien asiakirjojen ja opinto- tai opetussuunnitelmien ja opintojakso suunnitelmien ääreen, sen oman hopsin tekemiseen ja miettimiseen nimenomaan omista lähtökohdista käsin ja sitten yliopistossa osaisimme rakentaa kaikki muun ohjauksen, opintojen ohjauksen ja uraohjaukseen ja kaiken sen tuen, mitä opiskelijat tarvitsevat, niin tavallaan sen opsin ympärille.

 

Ja se, mikä tässä on mun mielestä olennaista on se, että opiskelijat on todella erilaisia niitten ohjauksen tarpeiden suhteen. Eli tavallaan huomioisimme sen ja meillä olis joustovaraa siinä ja myöskin, et jotkut opiskelijat ei tarvitse mitään ohjausta. Heil on sellaiset opiskelustrategiat, verkostot, heil on sellanen tapa toimia, et ei he koe tarvitsevansa juurikaan ohjausta. Osa sitten tarvitsee jonkun verran tietyissä asioissa, vaikkapa omissa opintovalinnoissaan tai uraan liittyvissä pohdinnoissa, tutkielmissa, harjoittelussa tietyllä tavalla. Niin sitten voisimme panostaa niihin enemmän ja sitten jotkut tarvitsee tosi paljon ja vielä sillä tavalla, et meil ois voimavaroja ja kykyä vastata siihen tarpeeseen myös.

 

Eric Carver: Kyllä. Kun teen näitä asioita työkseni, niin voisin puhjeta tästä luentoon, mut en puhkea. Et ehkä semmonen muutama kommentti tuohon, mitä sanoitte, niin on nimenomaan se, että ne paradoksit liittyy siihen, just niinkun Auli sano, et on täysin samaa mieltä, on tosi tärkeetä, et nimenomaan se koulutuspolku ja se opiskelijan polku ja se opsi on se pohja, jolle se ohjaus rakentuu sen ympärille. Ja niinhän me tällä hetkellä juuri tehdään nyt hyvin kunnianhimoisesti. Ollaan kehittämässä ohjaus tällä hetkellä juuri niin, että koulutusohjelmien, tiedekuntien ja sitten opiskelijapalveluiden yhteistyönä.

 

Mut sit samaan aikaan on niin, niinkun edellinen vieras sanoi, että opiskelijalla on semmonen taustamuuttuja kun elämä. Ja silloin tavallaan kaikki semmoset ohjausjärjestelmät, jossa ei oo selkeitä polkuja ohjauksen äärelle juuri silloin kun sitä tarvitsee, niin ne ei toimi. Eli tavallaan semmost täydellisestä järjestelmää, joka hoitaa asian ilman niitä yksilöllisii palveluita tai tämmösii, niin (-) [0:26:13] ei toimi. Tää on semmosta sekä-että -bisnestä hyvin pitkälle, nää ohjauksen kokonaisuuden kehittäminen. Ja mä uskon, et se kyl varmasti on myös tulevaisuudessa meillä mukana.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: No tulevaisuusajattelua tehdään aina omassa ajassa ja kontekstissa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin meijän konteksti on tämmönen kriisien. Tämä pandemia, onko se viel ohi [naurahta]? No, tavallaan niinkun ollaan avautumassa tai avauduttu, sit on tää suursota Euroopassa, kiihtyvä ilmastonmuutos, lajikato. Niin miten tämä kriisien aika teidän mielestä vaikuttaa siihen, et miten me katsotaan tai lähestytään tätä yliopisto-opetuksen tulevaisuutta? Auli.

 

Auli Toom: No mä vastaan tähän sillä tavalla, että se on mielestäni entisestään terävöittänyt akateemisten asiantuntijoiden kouluttamisen tarvetta ja sen pohtimista, että millaista osaamista ja minkälaista asiantuntijuutta meiltä valmistuvilla, niinku eri aloilta valmistuvilla, tulee olla nyt ja lähitulevaisuudessa, jotta pystymme toimimaan nyky-yhteiskunnassa ja maailmassa, pystymme tekemään asioita ja ratkaisuja, jotka eivät vie tilannetta pahempaan suuntaan, vaan jollain tavalla pystyvät siihen puuttumaan tai sitä muuttamaan ja sitä kehityssuuntaa ja kulkua muuttamaan parempaan suuntaan. Että mä näen jotenki yksiselitteisesti tälläsenä tän tilanteen ja se tietenki on saanut meidät pohtimaan, et siis millä tavalla oikeasti, minkälaisia opetussuunnitelmia me rakennamme, minkälaisia kursseja meillä on, millä tavalla tutkimus tulee monipuolisesti läpikotaisin osaksi, tai sehän on osa yliopisto-opetusta, mut millä tavalla sisällöt ja opetusmenetelmälliset valinnat ja se tieto, mitä me tiedetään, et miten opiskelijat oppii, niin miten me sitä pystymme hyödyntämään. Ni mä näen, että tämä on entisestään vaan sitä meijän ydintehtävää kyllä terävöittää.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä komppaan Aulia tässä. Erityisesti mä ajattelen niin, että se semmonen osaamisen kriisi, jonka tähän oikeestaan vois niinku lisätä tietyl tavalla, niin se on tullut näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, et kuinka suuri merkitys sillä on, et meil on pysyvä vakaa yhteiskunta, jossa on osaamista, sivistystä. Kuinka tärkeetä koulutuksella olis ja sit oikeestaan miltä asteelta tahansa tulevaa koulutusta ja osaamista, niin kuinka tärkeetä siinä on se semmonen inhimillisen kohtaamisen, sivistyksen, ihminen ihmiselle -merkitys tietyl tavalla ja sitä mun mielestä koko meijän koulutuskaari tietyl tavalla tukee.

 

Tässä on just julkastu sivistyskatsaus ministeriön taholta ja sielläkin ihan selvästi näkyy se, et tietyl tavalla meil on myös ihan tekemistä osaamistason nostossa. Asia, josta me ollaan oltu aina ylpeitä ja edelleen tietysti on totta, et Suomi on korkean osaamisen maa ja tulee olemaan ja meil on hieno koulutusjärjestelmä ja meil on myös hienot opettajat, hieno tavallaan se mahdollisuus, joka tarjotaan jokaiselle yksilölle ihan sielt varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen saakka, niin ottaa vastuu omasta elämästään ja oppimisestaan ja siihen yhteiskunta tarjoaa ne puitteet ja se on ihan valtavan hieno asia ja siitä täytyy pitää kiinni.

 

Mut sit totta on myös, että totta kai täl on ihan tämmösiä niinku taloudellisia vaikutuksia. Me ollaan myös eletty sen keskellä, että yliopisto-opetus ei ole saanut merkittävästi lisää resursseja. Se on itse asiassa yksi keskustelun aihe, jota on myös täs meidän tulevaisuuskeskustelussa paljon sivuttu ja käyty läpi. On resurssien tilanne ja sit se, että miten se nimenomaan vaikuttaa koulutuksen laatuun ja opettajien, opiskelijoitten jaksamiseen. Eli millä tavalla niitten resurssien puitteissa, joita meillä on, ni me pystytään toimimaan niin, et me myös voidaan hyvin ja jaksetaan nyt ja tulevaisuudessa.

 

Ja pakko sit nostaa vielä tämmönen pedagoginen hyvinvointi kokonaisuudessaan tähän. Että kriisien keskellä, niin me tiedetään, et meil on ihan valtavasti sellasta  henkistä taakkaa, jota meillä ei olisi, jos meillä ei olisi näitä kriisejä. Toki varmaan sit olis erilaisia taakkoja kannettavana joka tapauksessa, koska niitä tietysti riittää. Mutta se tuo semmosta tiettyä, se ehkä lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska se tuo esille sen merkityksen, kuinka tärkeetä vuorovaikutus ja välittäminen on, ja sit toisaalta se aiheuttaa meille huolta. Ja se on semmonen, mistä täytyy myös niinku puhua, mikä täytyy sanottaa ja sanoa ääneen, et miten meidän täytyy ottaa sellanen kasvatuksellinen elementti myös koko ajan huomioon. Eli ihmiset yhteisönä myös kasvattavat toisiaan ja tukevat toisiaan siinä kasvussa. Ja se on ehkä sellainen aihe, mistä ei oo puhuttu niin paljon. Silloin ku kaikki on hyvin, niin ei tarvitse puhua ikään ku sellasest asiasta, joka toimii ja on on itsestään selvä, mutta nämä kriisit on tuonu sen näkyväks, että me tarvitaan toistemme tukea ja siihen yliopisto on tietysti erittäin hyvä paikka opiskelijalle ja kelle tahansa yliopistoyhteisössä muuten toimivalle, niin se kasvun kasvun paikkoja tuki siihen.

 

Eli jotenkin, jos kattoo sit sinne tulevaisuuteen vielä vähän pidemmälle, mitä me ollaan yritetty tässä tulevaisuustyössä ja skenaariotyössäkin tehdä, niin toki meillä on varmasti edessä erilaisia kriisejä tästä eteenpäinkin. Ja jos ajatellaan ihan tätä kestävyyskriisiä, ilmastoa, niin se tulee olemaan tästä eteenpäin meille sellanen, mikä on todellisuutta ja silloin tietysti se, miten yliopisto vastaa siihen, et minkälaisia asiantuntijoita meiltä valmistuu työelämään, miten me sekä kasvatetaan kestävää osaamista että kestävyysosaamista, niin sillä on valtavan suuri merkitys.

 

Ja sitte toisena ehkä vielä nyt toistan sen sivistyksen merkityksen, jolla sitte sellaset vakaat yhteiskunnat, ne rakentuu sen päälle ja nyt on mun mielestä upeeta, et tähän mennessä Eurooppa on pystyny näyttämään sen voimansa, vaikka sitäkin on jossain vaiheessa ehkä epäilty, et kuinka yhtenäinen EU on ja minkälaisia poliittisia Agendoja meillä on ja onko esimerkiksi eurooppalaisella korkeakoulupolitiikalla joku merkitys, konkreettinen merkitys, niin nyt sen kyl näkee, että kyllä sillä on suuri merkitys. Ja mekin toimitaan aktiivisesti vaikkapa Una Europa-allianssissa, jossa ihan konkreettisesti tehdään sitä yhteistyötä yliopistojen välillä ja pyritään saamaan opiskelijat liikkumaan ja kohtaamaan toisensa, ymmärtämään kulttuureja, erilaisia kansoja ja kansalaisia ja sitä kautta  tietyl tavalla vahvistamaan semmosta koheesiota, jota me tarvitaan tällasten kriisien keskellä. Eli yliopistolla on ihan valtavan suuri merkitys.

 

Eric Carver: Niin tää kriisiaika on ehkä ollu sekä tämmönen… aika voimakas oppitunti siitä, että kuinka toisaalta tärkeitä ja arvokkaita tämmöset instituutiot on, mut et myös tietyl tavalla herkkiä ja hauraita. Ja see liittyy tietysti laajemmin myös muihin instituutioihin, että miettii tietysti omaa toista kotimaata USA:ta, jossa on sitte koeteltu kaikkia instituutioita tossa edellisen presidentin aikana, et… nää (esim. se) [0:34:14], mitä meilläkin koulutetaan, millasia asiantuntijoita ja kuinka merkittävä rooli heillä on just tän resilientin yhteiskunnan kehittämisessä, niin sehän on ihan valtava.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja ehkä sitä välillä on otettu vähän puolin toisin itsestään selvyytenä. Täällähän tämä kone hyrrää vaan.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, juuri näin.

 

Eric Carver: No yks semmonen asia… mun ehkä omaa tulevaisuusajatteluun on ehkä eniten vaikuttanu semmonen henkilö kuin Mikko Dufva Sitrasta. Terve vaan Mikolle. Ja hän on paljon puhunut siitä, että aika usein tulevaisuuskeskustelussa jäädään semmoseen veikkailun tasolle, että tämä varmaan menee noin tai näin tai noin. Ja liian vähän keskitytään keskusteluun siitä, että mitä me halutaan itse siltä tulevaisuudelta ja otetaan vastuuta myös, et (niillä valinnoilla ja) [0:35:11] päätöksillä sitä aktiivisesti itse luomme. Ja siksi kysyn teiltä seuraavaan kysymykseen. Minkälaisen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden te haluaisitte nähdä? Ja Susanna saa alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä haluaisin nähdä sellasen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden, jossa tosissaan yhä vahvemmin me nähtäis se opiskelija keskiössä. Opiskelijan oppiminen ja hyvinvointi keskiössä. Eli se ei unohtuisi myöskään niitten resurssipuheitten tai tavallaan tämmösten tehokkuuspuheitten, mitä paljon, jos ajattelee yhteiskuntaa, niin tällä hetkellä siihen keskitytään, et millä tavalla yliopisto tuottaa tutkintoja. Ja se on tietysti merkittävää, että meiltä syntyy niitä tutkintoja, koska se on myös opiskelijalle se semmoinen tietynlainen päätepiste tai hetki, jossa voidaan sit taas katsoa uutta suuntaa ja siks tutkinnolla on suuri merkitys, mutta sitte sillä osaamisella on vielä suurempi merkitys. Ja yliopisto-opetuksessa on mun mielestä ihan äärettömän tärkeetä nähdä se, että me johdetaan sitä opetusta siis yksilöinä, tiimeinä, yhteisöinä ja sit tietysti jotkut, vaikkapa meidän opevaradekaanittiin, vielä sit ihan sen toimensa ja positionsa puolesta, niin ollaan rohkeita niinku sen sanan johtaminenki käytössä. Et se ei tarkota sitä, et yritetään hallita ja kontrolloida jotain, vaan sitä et me nimenomaan tehdään niitä päätöksiä. Johtaminenhan on pitkälle päätösten tekemistä ja tietyl tavalla silloin yliopisto-opetuksen johtamisestakin pitäisi saada puhua ja se on mahdollistamista ja se on niitten päätösten tekemistä ja siksi se on tärkeetä, koska silloin me ei… vellota jossain, vaan meillä on selkeesti joku suunta. Ja mä toivoisin, et semmosta pedagogista johtajuutta ja johtamista voitas kehittää vahvemmin yliopiston opetuksen suhteen myös.

 

Ja sitten mä toivon, että yliopisto-opetuksessa paitsi et se perus-liitto, opetuksen ja tutkimuksen liitto, et se vahvistuu ja pysyy ja et se on mahdollista. Eli toisin sanoin, et meil on sellaset resurssit olemassa edelleen, että se meidän perusolettamus toteutuu ja sitä sitä voidaan toteuttaa. Niin mä toivon, että meillä ihmiset säilyttää intohimon ja luovuuden ja siihen tarvitaan sitä pedagogista hyvinvointia. Eli sitä, et me puhutaan aidosti asioista, jotka meitä painaa, me suunnitellaan sitä, et miten jotkut asiat vois jättää tekemättä ja mitä sitten vois tehdä enemmän. Eli mun vahva näkemys on, et semmonen yhteinen sanoittaminen ja suunnittelu ja tekeminen, niin se vaatii sitä semmosta yhteistä vuorovaikutusta ja nimenomaan sitä, että me sanotaan ääneen myös kipeitä asioita. Niin mä toivon, et me kasvetaan entistä avoimemmaksi ja uskalletaan puhua myös niistä asioista‚ mitkä painaa, mutta myös iloita ja juhlia niistä asioista, mitkä sitten onnistuu hyvin. Ja opetus ja oppiminen, osaaminen on äärettömän hienoja merkittäviä asioita ja kasvatustieteilijänä haluan, että vastaisuudessakin niin meillä on erityisesti ihmisen kasvu keskiössä yliopisto-opetuksessa.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluun sanoo kaksi asiaa. Kaksi isoa asiaa tähän liittyy. Vähän samassa suunnassa, mitä Susanna tossa jo toi esille.

 

Eli ensimmäiseksi haluaisin nähdä sellasen tulevaisuuden, missä meillä vahvistuu ja jalostuu ja kehittyy se tavallaan opiskelijan oppimisen keskeisyys yliopisto-opetuksessa. Myöskin se vähän laajempi ja tämmönen filosofisempi ja yleisempi ajatus siitä, et minkälaisia akateemisia asiantuntijoita ja kansalaisia olemme kasvattamassa. Tämä on meille hieman ehkä vierasta puhua niinkun kasvatuksesta yliopisto-opetuksen kontekstissa, ku me helposti ajatellaan, että he ovat aikuisia  ja me vain opetamme, meillä ei ole tämmösiä tämmösiä vastuita, mutta mä kyllä jotenkin näen, että meillä kyllä on. Ja jotenkin ajatus siitä, mikä meillä on Suomessa peruskoulussa ja vielä lukiossakin ja ammatillisessa koulutuksessa, että  ihan oikeasti se yksilö ja ihminen ja hänen kiinnostuksensa ja hänen tarpeensa ovat keskeisiä ja olennaisia silloin kun opimme ja opetamme, niin että tämä sama eetos jatkuisi ja vahvistuisi meillä yliopistossa, eikä niin et mä aletaan ajatella, että kuinka nopeasti ihmiset täältä valmistuvat ja minkälaisia osaajia työelämä ja yhteiskunta saa. Totta kai se on tärkeetä, mut se ihminen, jota opetamme ja koulutamme ja kasvatamme, niin se on tosi tärkeä.

 

Toinen asia, minkä haluan nostaa tässä vielä esille on se, että haluaisin nähdä sellaisen tulevaisuuden, että tutkimuksen rooli opetuksessa entisestään vahvistuu. Eli sen opetuksen sisältöjen näkökulmasta, että meidän opetussuunnitelmat ja kurssit ja kaikki opetukset ja opettajat ovat tiukasti kiinni tutkimuksessa ja tuovat opetukseen sellasia ajankohtaisia asioita ja tietoja ja taitoja, jotka on tällä hetkellä keskeisiä. Että me pysymme siinä ajankohtaisessa tutkimuksessa kiinni sen substanssin näkökulmasta, mutta yhtä lailla pysymme ajankohtaisessa opetuksen ja oppimisen tutkimuksessa kiinni, että opetamme opiskelijoita koko ajan tutkivilla työtavoilla, sellasilla opetusmenetelmillä ja arviointimenetelmillä, joiden me tiedämme edistävän tarkoituksenmukaista ja merkityksellistä oppimista. Että nää on tosi kunnianhimoisia isoja tavoitteita mut tälläsen tulevaisuuden haluaisin nähdä.

 

Eric Carver: Mä en ehkä sais omiin kysymyksiin vastata, mut mä haluan yhden asian sanoo, et ehkä tuli vahvasti viime tuotantokauden semmosena synteesinä, että vähän enemmän mä toivoisin, et kiinnitettäs huomiota siihen, et mikä on sen asiantuntijaksi kasvun ja siihen tietyn koulutusalan identiteetin omaksumiseen liittyvä polku ja mikä on sen yhteisöllisyyden merkitys siinä ja yhteisöön kiinnittymisen merkitys. Semmoset terveiset juontajalta tähän prosessiin.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä. Hyvä terveiset.

 

Eric Carver: Viimeinen kysymys on jo meillä tässä podcastissa perinteinen eli lukuvinkki kuulijoille. Se voi olla aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Auli saa alottaa.

 

Auli Toom: Joo, mä suosittelen perehtymään yliopistopedagogiikan keskuksen tutkijoiden tekemään tutkimukseen. Meidän kaikki julkaisut löytyy Helsingin yliopiston research portaalista. Yliopistopedagogiikan keskus, eli hype. Meillä on tehty ja tehdään todella paljon tutkimusta. Me ollaan tutkittu pitkäkestosesti yliopisto-oppimista ja -opetusta ja tietenkin se viimeaikainen tutkimus on ottanut kantaa myös tai keskittynyt näihin pandemia-ajan kysymyksiin. Ja tavallaan me nähdään tiettyjä asioita selkeesti, että mitkä ovat pysyneet samoina ja mitkä ovat muuttuneet, kun olemme dramaattisesti erilaisessa tilanteessa oppineet ja opettaneet. Eli kannustan. En halua suositella mitään yhtä, vaan kannustan perehtymään meidän tutkijoiden tutkimukseen.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Hyvä tähän on jatkaa sitte semmosella tuoreella julkaisulla viime vuodelta. Eli -22 julkaistu korkeakoulupedagogiikka: ajat, paikat ja tulkinnat. Siel on yliopistoista ja ammattikorkeakouluista asiantuntijoita, opettajia, tutkijoita, johtajia kirjottanu artikkeleita sekä tutkimus, että kokemus  näkökulmasta ja siitä varmaan löytyy aika näppärästi moneenkin asiaan vinkkiä ja ehkä sellasta ymmärrystä siitä, et missä koko meidän korkeakoulukentällä tällä hetkellä mennään.

 

Eric Carver: Kiitos lukuvinkeistä ja kiitos, kun tulitte vieraaksi Auli ja Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos Eric.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
   
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

 

 

18. Mistä on hyvä ohjaussuhde tehty? Anu Korhonen ja Marjut Louhesto

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 2. jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto.

Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja –palkinnolla.

Toinen vieras, alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto, ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi.

Puhumme tässä jaksossa siitä, mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Ja puhumme tietysti siitä, miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto vastaan.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 18. ja toisen tuotantokauden toinen jakso.

Jakson aiheina ovat mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Jakson vieraina ovat eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen ja Marjut Louhesto alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 19.1.2023. Jakson pituus 38 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden toisen jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto. Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopiston lehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja-palkinnolla. Toinen vieras alue- ja kulttuuritutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi. Tervetuloa mukaan Marjut ja Anu!

 

Marjut Louhesto ja Anu Korhonen: Kiitos!

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa siitä et mitä on hyvä ohjaus, mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Puhutaan tietysti myös siitä että miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto. Ja alotetaan siis siitä Hyvä ohjaaja-palkinnosta, miksi sä Marjut ehdotit Anua palkinnon saajaksi ja miks sä perustelit, tai miten sä perustelit sitä että miks just sun oma ohjaaja tän palkinnon pitäs saada?

 

Marjut Louhesto: Joo mä ehdotin Anua sen takia et mä koen et mä oon tässä mun omassa opiskelijaurassa saanu hirveen tärkeissä kohdissa Anulta sellasta ohjausta mikä on merkitsevästi vaikuttanu siihen et millasia valintoja ja ratkasuja mä oon tehny niitten mun opintojen kanssa.

 

Ihan ensimmäisenä mä viime keväänä otin Anuun yhteyttä kun tein kandia ja se oli vähän solmussa ja meitä rohkastiin hyvin voimakkaasti kandiprosessissa että ottaako yhteyttä vaikka useampaan ohjaajaan ja pyytäkää neuvoa tai apua tai näkemyksiä ja tein näin, otin useampaan ohjaajaan yhteyttä ja sain kaikilta hyvää ohjausta ja hyviä vinkkejä. Mut sitten se Anun ohjaus oli mulle jotenkin tosi merkityksellinen et musta tuntu et Anu jotenkin luki mua ja sitä mun tilannetta tosi hyvin, et hän huomas et mikä on se mun ehkä vahvuus ja mikä on se mun suunnitelma ja se semmonen punanen lanka et mitä haluan siinä mun tutkimuksessa tutkia. Ja sit mulla oli sellasia aika isoja epävarmoja kohtia siitä että mitä mä nyt haluaisin tällä tutkimuksella sanoa tai tehdä ja Anu sit jotenkin tosi voimakkaasti rohkaisi vaan menemään sellasia vaikeita ja haastaviakin juttuja kohti, et jos se tuntuu omalta. Et se oli mulle tosi tärkeetä ja se sujuvoitti sitä kandiprosessia tosi paljon.

 

Ja nyt sitten tietysti nyt kun on alottanu syksyllä nää graduopinnot ja graduun liittyvät suunnittelut niin koen että myös tässä kohtaa on saanut sellasta tosi asiantuntevaa ohjausta, mutta myös sellasta että rohkaistaan tekemään se oma paras kunkin opiskelijan kohdalta ja tavallaan et opiskelija itse löytää ne omat vahvuutensa ja sen sellatten linjan mitä kohti haluaa mennä. Että valmiita vastauksia ei tarjota mutta rohkaistaan siihen että ne vastaukset on olemassa ja luottaa vaan siihen omaan tekemiseen.

 

Et ne on ehkä sellasia juttuja minkä takia mä Anua ehdotin et must tuntu et Anu on ohjaajana sellanen jos tämmönen urheiluvertaus sallitaan niin vähän niin kun cheerleadingissa on ne tyypit jotka tukee ja nostaa sen yhden tyypin sinne ylös pyramidin huipulle, niin must tuntuu et Anu on mulle ollu se sellanen ihminen joka nostaa opiskelijaa tavottamaan sen opiskelijan oman parhaan mikä se kullekin sitten on. Näistä syistä ehdotin Anua.

 

Eric Carver: Tosi hieno kielikuva ja tosi hienot perustelut. Kuinka pitkään te ootte tuntenu?

 

Marjut Louhesto: Ei kauheen pitkään itseasiassa että koska mä oon vaihtanu opintosuuntaa tässä viime kesän jälkeen vasta niin Anu ei oo ennen esimerkiks tätä graduseminaaria henkilökohtasesti opettanu mulle vaikka mitään. Mutta otin sillon viime keväänä yhteyttä ja sitten kun kesän kypsyttelin tätä opintosuunnan vaihtoa niin otin uudestaan alkusyksystä yhteyttä ja sillonkin Anu lämpimästi toivotti tervetulleeks opiskelemaan Euroopan kulttuurien tutkimusta ja sillä linjalla ollaan jatkettu.

 

Eric Carver: No Anu. Kun urheiluvertauksella lähettiin niin tulee urheilutoimittajan kysymys, miltä susta tuntu saada tää palkinto?

 

Anu Korhonen: No täytyy sanoo et hyvä ettei olla telkkarissa koska mä oon ihan punastunu täällä nyt näitten kommenttien jälkeen.

 

Tuntu tietenkin ihan hirveen hyvältä ja innostavalta ja tuntu siltä että sellaset asiat joihin mä oon halunnu kiinnittä omassa työssä on saanu tunnustusta että se oli tosi hienoa että jotenkin omat valinnat tulee myös siinä samalla tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi. Et mä oon halunnu kiinnittää ohjaukseen paljon huomiota ja käyttää siihen paljon aikaa ja pidän sitä omassa työssäni yhtenä kaikkein kiinnostavimpana asiana. Niin se lisäs tätä kiitollisuutta mitä tästä tuli.

 

Mut sit myös mä ajattelen vähän sillä tavalla että tää meidän oma opintosuunta Euroopan kulttuurien tutkimus on aika pieni, meit ei oo hirveen paljon porukkaa siellä. Ja mä oon ite jotenkin yrittäny vähäisin voimavaroin mut kuitenkin saada sinne semmosta lämmintä tunnelmaa et oltais puhaltamassa yhteen hiileen ja opiskelijat kokisivat olevansa jotenkin kotonaan sen alan parissa. Ja kun ne tuli juuri omilta opiskelijoilta ne kiitokset tässä kohdassa niin se oli se mikä ehkä tuntui kaikkein hienoimmalta. Et kyl vähän itketti kun tuli tämä tieto.

 

Eric Carver: Mut varmaan silleen hyväl tavalla?

 

Anu Korhonen: Hyvällä tavalla.

 

Eric Carver: Sä sanoit Anu tossa että sä nautit ohjaamisesta ja oot halunnu siihen panostaa niin miten sä kuvailisit sitä että miten oot ite kehittyny opiskelijoiden ohjaajana oman uran aikana ja onks jotain semmosia oppeja tai oivalluksia mitä sul on tullu ohjaajana?

 

Anu Korhonen: No mä luulen et mä en oo ehkä kehittyny niin paljon kun mä itse haluaisin. Mut mä oon ollu hirveen monissa erilaisissa rooleissa et olen ollu alun perin sellasessa tilanteessa jossa mä ikään kuin avustin professoreita ohjaajana. Mä oon alkanu ohjaamaan jo ennen kun mun oma väitöskirja on ollu valmis näitä alempia opinnäytteitä. Ja se oli hyvin erilaista siinä tilanteessa kun mitä esimerkiks nyt jollon mä vedän tota omaa alaa siellä ja jollon mä saan myös aika paljon tehdä päätöksiä ja olla vastuussa, mutta myös mul on vapaus sitten päättää itse monenlaisista asioista myös opiskelijoitten ja ohjauksen suhteen.

 

Ja mä ajattelen et se missä roolissa ohjaaja on, se vaikuttaa tosi paljon ja kun on tullut lisää tehtäviä niin samalla moninaistuu se et millaista ohjausta tässä oikein harjoitetaan. Ja kun omaan työhön kuuluu sekä tällaset HOPS-ohjaustyyppistä vähän niin kun opintoneuvontaankin ja sit toisaalta opinnäytteiden ohjaamista kaikilla kolmella tasolla, niin siin on joutunu vähän pelaamaan ja opettelemaan sitä että mitä yhteistä ja mitä eroa kaikilla näillä eri tilanteilla on. Ja ihan se kandimaisteritutkielman ja väitöskirjan ohjaaminenkin on aika erilaista puuhaa. Et mä aattelen et kaikkein tärkein oppi minkä mä oon tässä saanut on se että keskeistä on olla kiinnostunut opiskelijoista ja heidän työskentelystään. Et se on niin yksinkertasta et pitää nähdä et siin on ihminen siinä edessä. Ja sit toinen asia joka mulle on ollu tärkeetä on se että tätä voi harjotella.

 

Et tää ei oo joku sellanen sisäsyntyinen asia joka sulla joko on tai ei, vaan että opettelemalla ja tekemällä ja reflektoimalla sitä omaa toimintaansa pystyy myös löytyy jotain uusia puolia siihen tai näkemään sen asian tarkemmin. Ja sit mä oon vaan ajatellu et täs nyt ollaan ihminen ihmiselle ja must oli ihan miten Marjut tuossa siitä yksilöllisesti kohtaamisesta ja tunnistamisesta. Et se on mulle itelleni jotenkin ollu tärkeä asia silleen pyrkii näkemään et kuka täs mun edessä on ja kyselemään ja kuuntelemaan että mitä tämä ihminen haluaa ja toivoo. Mis on tavallaan ne hänen hankalat kohtansa tai mikä olisi se mihin hän yrittää pyrkiä. Ja mä ajattelen et täs mä oon kyl kehittyny että mä kuulen paremmin ja ehkä näen paremmin.

 

Mutta myös se tavallaan se et miten sitouttaa opiskelijoita ohjaamiseen et miten se saa näyttämään aidosti vuorovaikutukselta sen prosessin niin se on tärkeä asia ja mä ajattelen että siihen mä oon ehkä saanu vähän apua kollegoitten kanssa puhuessa ja se on myös semmonen mitä on jotenkin yrittäny harjottaa. Että se on, siis mun mielestä ohjaaminen on ihan hirveen vaikeeta, ihan aivan älyttömän vaikeata. Ja se vaikeus tulee juuri siitä että ihmiset on niin valtavan erilaisia. Et ei voi ohjata silleen patenttina että kaikille teen tämän saman, et siinä voi olla jotain tiettyjä juttuja mitkä aina tapahtuu.

 

Mut jotenkin se opiskelijan kohtaaminen ja kuunteleminen on tärkee mut haastava asia, et kun opettajalla on usein tapana et alkaa luennoida ja mä pidän sitä mun ohjaamisen huonoimpana puolena et aina mä alan selostaa jotakin hirvittävästi. Ja se on sellanen mitä tietoisesti täs on opetellu ja siin mä oon ehkä vähän parantunukkin.

 

Eric Carver: Joo tuli heti mieleen, itse oon uraohjaukseen erikoistumisopinnot käyny ja siin piti siis itseään katsoa nauhalta paljon ja mul oli yks semmonen maneeri et jossain vaiheessa ohjauskeskustelua niin kutsuin toisella äidinkielellä breaking the lecture. Sitä oli hirveetä kattoo sitä nauhalta et ah, mitä sä teet. Et mut se tavallaan tietysti yliopistokontekstissa on normaalia että sitten jos on semmonen tilanne jossa on joku tiedollinen asia minkä haluaa siirtää niin sit sitä alkaa kertomaan. Näinhän se, näinhän me tehdään täällä koko ajan.

 

Anu Korhonen: Niinpä. Ja kyl se toisaalta siis mä nään sen et siin on tietty haaste, josta pitäis päästä mutta toisaalta mä ajattelen myös niin että opiskelijat ovat tottuneet siihen. Et siit tulee myös sellai et tämmösii me ollaan, et näin me toimitaan et kukin omassa roolissamme, että kunhan se pysyy jossakin rajoissa niin ehkä se ei oo niin kauheen vaarallista.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Mut joo. Hyvin sanotat mielenkiintosella tavalla sanotat tota justiinsa ohjauksen kuinka herkkä kone se on tavallaan kun siinä on kaks ihmistä ja tosiaan aika harvoin toimii se että samalla tavalla tekee kaikkien kanssa.

 

No miten sä Marjut määrittelisit hyvän ohjauksen?

 

Marjut Louhesto: No mun mielestä hyvä ohjaus on itseasias paljon tota mitä Anu äskön puhu että mun mielestä se keskiössä on se kohtaaminen. Et siinä kohtaa kaksi ihmistä eri rooleissa mutta tavallaan siinä on se samanlainen tavote, et kumpikin osapuoli haluaa et tästä nyt mikä ikinä se ohjauksen kohde onkaan et se jotenkin vie sitä opiskelijaa ja hänen työtään ja ajatteluaan eteenpäin.

 

Et sellanen juuri tällänen ihmisen kohtaaminen on se keskiössä ja sellanen aito dialogi mikä myös mun mielestä Anun kanssa tulee et se on sellasta et kumpikin heittää vähän vastapalloo ja sit pidän sitä tärkeänä että ei tarjota mitään valmiita vastuksia eikä ohjata myöskään liikaa, et mee nyt tähän suuntaan tai tee nyt näin, vaan et se lähtee kuitenkin sielt opiskelijan mielenkiinnoista kun kyse on vaikkapa gradusta tai kandista. Et varmaan sellaset seikat on mun mielestä ihan keskeisempiä mutta toki siinä sitten myös korostuu sen ohjaajan sellanen ihan sellanen tiedollinen asiantuntevuus ja asiantuntijuus. Että siitä saa myös jotain sit sellasta irti.

 

Ja ehkä sellanen rohkaiseva, kannustava suhde mut sitten sellanen että ei kuitenkaan oo tarkotus et kukaan menee ihan sieltä mistä aita on matalin. Et tavallaan et mitkä on just ne opiskelijan omat vahvuudet ja mitkä on niitä kohtia missä se ohjaaja voi sitten auttaa ja vähän ehkä tasottaa tietä tai tarjota uusia näkökulmia niin sellaset asiat mulla on mielessä.

 

Eric Carver: Mitä sä ajattelet Anu ite?

 

Anu Korhonen: Aika saman suuntaisesti et mun, mä ajattelen niin et sitä mun ohjausta luonnehtii tai et mun johtotähti on se että mun tehtävä ohjaajana on saada opiskelija saavuttamaan paras mahdollinen itsensä. Ja tehdä niin hyvää työtä kuin hän pystyy tai mihin hän haluaa tai mihin hänen resurssinsa riittävät. Ehkä mä sanoin väärin kun mä sanoin et paras mahdollinen itsensä, en mä siinä mitään persoonaa ohjaa tai kehitä vaan että saada, vapauttaa heidät tekemään se mitä he haluaa. Ja useasti siihen vapauttamiseen liittyy se et ohjaaja on se joka voi kertoa et mitä sä jo osaat tai missä sä oot hyvä, mikä on onnistunu, mikä näyttää hyvältä suunnalta.

 

Ja mä luulen että opiskelijat saa edelleenkin tosi vähän sellasta positiivista palautetta joka auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Ja se johtuu siitä että meil on oikeastaan ne opinnäytteiden ohjausprosessit ainoot paikat jossa se suhde opettajaan syvenee sellasella tavalla et näistä voidaan puhua niin et ne ei näytä vaan tyhjältä kehulta joka tulee vaan sillai et nyt toi kaikille tämän kurssin 150:lle sanoo et hyvin meni. Vaan et se pitää tulla jostakin asiasta ja se on se opinnäyte jonka yhteydessä päästään puhumaan asioista niin et myös se opiskelijan osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Ja mitä se sit kulloinkaan tarkottaa se opiskelijan paras osaaminen tai hänen tavoitteidensa saavuttaminen niin sen mä koen sit ohjauksen isoksi haasteeksi koska ihmisillähän ne on aika eri paikoissa ja se et miten täst pystytään puhumaan niin se vaatii vähän pientä hienovaraisuutta.

 

Mut olen tosi paljon Marjutin kanssa samoilla linjoilla tässä myös semmosessa mieles että mä ajattelen että sen ohjaussuhteen pitäisi jotenkin tuoda siihen työhön helpotusta. Ehkä vähän kevyettä ja huumoriakin. Et mä aattelen että useasti me tehään siit opinnäyteprosessista ihan hirveen vakavaa. Ja opiskelija ajattelee että mun täytyy ja ajattelee et pystynköhän mä ja osaankohan mä. Ja jotenkin se ohjausprosessi olisi se paikka jossa sitä iloa siihen työhön voi tuoda ja jossa tunnistetaan oivalluksia jollon ei jää silleen et opiskelija ajattelee et nyt mä oivalsin jotain mut kukaan muu ei huomaa mitään. Vaan että on se sitten seminaarissa tai kahden kesken et pystyis yhdessä tekee näkyväksi kaiken sen mitä on jo tullu tehtyä.

 

Eric Carver: Kahlasin tossa meidän Helsingin yliopiston kandipalautteiden avovastauksia viime kesänä ja kyllä jos joku mitä toivotaan niin opiskelijat toivos enemmän henkilökohtasta palautetta.

 

Anu Korhonen: Joo tästä puhutaan tosi paljon ja useasti oon kuullu nyt varsinkin viime aikoina myös sitä että me opettajat useesti sanotaan kurssilla esimerkiks et palautetta kyllä saa kun tulette hakemaan, mutta mulla ei ole aikaa antaa kirjallista palautetta teille kaikille. No sit opiskelijat sanoo et tämähän johtaa siihen et he ajattelee et no se on niin kiireinen et en mä nyt viitti täs mennä vaivaamaan. Ja et miks mä tekisin itsestäni nyt niin tärkeän. Et mä ymmärrän tavallaan molempia puolia tosi hyvin. Mut et se on varmasti asia jota meidän pitää kehittää tavallaan kaikenlaisen opetuksen yhteydessä.

 

Eric Carver: No mennään tähän ohjaussuhteeseen, tavallaan siitä jo aika paljon puhuttukin mutta kun sul on Anu pitkä kokemus vähän näistä erilaisista just puhuit OPS-ohjaus ja kandi ja maisteritutkielmien ohjaamisesta niin mikä sun mielestä on tärkeää hyvän ja onnistuneen ohjaussuhteen muodostumiseen, minkälaisii asioita siihen tarvitaan?

 

Anu Korhonen: No ainakin siihen tarvii molempien osapuolten sitoutumista. Et opiskelija ei voi saada hyvää ohjausta jos ohjaaja ei sitoudu. Mut ohjaaja ei voi sitoutua siihen prosessiin jos opiskelija ei tule vastaan ja ole aidosti kiinnostunut siitä omasta työstään. Mut sinänsä tietysti onkin se ongelma että miten se sitten luodaan. Et mun mielest täytyy olla aikaa molemmilla. Ja se on useasti se mikä meiltä ohjaajilta puuttuu. Et siihen täytyy ite tahallaan lähteä varaamaan aikaa ja ajatella että olkoon vaan ohjeissa että tee tämä puolessa tunnissa mut jos siihen menee tunti niin siihen menee tunti.

 

Et mä ajattelen että ohjaussuhde syntyy siitä että molemmilla on sellanen tunne tavatessa et me ollaan nyt tekemässä jotakin merkityksellistä yhdessä ja molemmat arvostavat toisiaan. Kyl mä ajattelen et siihen tarvitsee myös asiantuntemusta että, et mun tilanteeni on sellanen että ei mulla juuri koskaan ole mitään substanssiosaamista niitten opiskelijoitten töitten aiheesta. Mä oon ite tutkinu asioita joita kukaan muu meillä ei oikeastaan tutki. Mut se mitä tarvitaan tavallaan opettajan ymmärrys tutkintorakenteesta ja systeemeistä. Et miten tää homma toimii, miten päästään eteenpäin. Minkälaisia valintoja on mahdollista tehdä jossain tietyssä kohdassa.

 

Ja sit toisaalta siel opinnäytteiden ohjaamisen puolella niin ymmärrys siitä että millaista työtä ollaan tekemässä ja useasti opiskelijoille joutuu puhumaan siitä että paljonko on järkevää käyttää aikaa vaikka kandityön tekemiseen. Et on tarpeellista sillai kannustaa opiskelijoita ylittämään omia rajojaan tietyssä mielessä ja tekemään parempaa ja enemmän ja hienompaa kuin he ovat kuvitelleet osaavansa. Mut siin on myös sit vaara et sillon mennään yli kaikkien jaksamisen ja ajankäytön rajojen. Ja ohjaaja on se jolla pitää olla tuntemusta ja ymmärrystä myös siitä että mikä on järkevää jonkun tietyn työn puitteissa. Ja sit siihen asiantuntemukseen liittyy myös tavallaan tällainen oman alan käsitteistön, teorian lähestymistapojen tuntemus joka sit pannaan yhteen niitten hyvin käytännöllisten työn edellytysten ja vaatimusten kanssa. Ja ilman kaikkea tätä, ilman tavallaan sitä ohjaajan tunnistamaa työkenttää se ohjaus ei oikein voi toimia.

 

Mutta opiskelijalta taas vaaditaan sitä että hänen täytyy olla valmis siihen ohjauksen vastaanottamiseen ja sekään ei oo aina ihan helppoa. Et tuossa ennen pandemiaa tuli useesti kollegoiden kanssa hieman vitsailtuakin siitä että mun työhuoneeni on tämmönen itkuhuone, että opiskelijat kokivat voivansa puhua siitä et mikä heille on vaikeata siellä mun työhuoneessa. Et siel oli rauhallinen henki ja selvästi se suhde toimi sillä tavalla että voidaan avautua, mut että taas mun mielestä täs on myös se ohjauksen sudenkuoppa että miten kunnioitetaan opiskelijan rajoja, miten kunnioitetaan ohjaajan rajoja siinä ettei mennä liikaa sorkkimaan asioihin jotka ovat aidosta vaikeita. Vaan pysytään siinä työn teon puitteissa. Ja sen mä nään semmosena ihan keskeisenä hyvän, toimivan ohjaussuhteen piirteenä. Että osataan keskittyä siihen mistä oikeasti on kysymys ja osataan puolin ja toisin tunnistaa että millon tarvitaan apua sit ehkä jostain muualta.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja joo täähän on tästä just edellisen jakson vieraat puhu että on tärkeää nähdä se että opiskelijalla on tämmönen taustamuuttuja nimeltä elämä. Ja siinä tapahtuu kaiken näköstä mutta se ei tarkota sitä että opinnäyteohjaus tai tämmönen HOPS-ohjaus että se on terapiaa. Et tän tyyppiset inhimillinen kohtaaminen hyvä, mutta sitten myös tärkeitä ne ammatilliset rajat sitten puolin toisin.

 

Anu Korhonen: Se on vaikka ne rajat yritetään kuinka pitää niin tää on iso tosi vaikea kysymys varsinkin kun opiskelijoitten mielenterveyden ja jaksamisen ongelmat on aidosti todella, todella yleisiä. Ja se on yks asia minkä mä oon kyllä huomannu tän monikymmenvuotisen urani aikana että niitä on paljon enemmän. Osittain niist myös puhutaan enemmän, sillon ne tulee enemmän ohjausprosesseihin mukaan. Ja ohjaajan on tietysti hyvä tietää ja tunnistaa näitä asioita. Ja sillon myös se tietous siitä että jotakin tällaisia haasteita on voi hyvin vaikuttaa siihen että miten sen työn rajoja sitten asetetaan ja millaset tavoitteet siihen asetetaan. Mut mä pidän tätä ihan hirveen haastavana asiana että millon siinä ohjaajana sitten sanoo että oletko ollut yhteydessä vaikka opintopsykologiin tai mihin ikinä. Et useinhan opiskelija siinä vaiheessa sanoo et joo ja erilaisia hoitosuhteita on olemassa ja tuota siinäkin kohdassa ohjaajana joutuu tavallaan miettimään sitä että puristanko mä hänestä nyt sellasta henkilökohtasta tietoa jota oikeastaan ei ois pitäny puristaa.

 

Eric Carver: Niin jota ei tarvitse. Kyllä, joo. Hyvä. Millasia ajatuksia sul on Marjut tästä hyvästä ohjaussuhteesta?

 

Marjut Louhesto: No paljon Anu sano sellasta mitä olisin itsekin sanonut. Et kyl mä koen et varmasti just sellanen aika asiantuntevuus mut sit toisaalta myös ne rajat puolin ja toisin. Että siinä on mun mielestä tärkeetä pitää kuitenkin et se fokuksessa on nytten vaikka sen gradun saaminen maaliin tai joku muu tällänen. Et se ei oo kuitenkaan nimenomaan terapiasuhde, et se on sitten asia erikseen. Ja sellanen et kumpikin kunnioittaa sitä toisen roolia ja asemaa siinä, et ne on varmaan niitä tärkeitä siinä ohjaussuhteen onnistumisessa.

 

Ja sit myös ehkä sellanen et mä koen et kun meil on aika pieni tää meidän koulutusohjelma niin mä itse koen sen ihan älyttömän isoks voimavaraks että on syntyny opettajiin sellanen suhde et hei et mä voin kysyä. Et mulle se on ihan perusjuttu et mä laitan jollekkin opettajalle viestiä et hei, tää mun essee ei nytten vaikka etene et voisiks sä vähän jeesata et se on jotenkin et on sellanen henki myös ja sellanen toimintakulttuuri et se ohjauksen pyytäminen on sellanen asia mitä kuka tahansa voi tehdä. Et ei tarvii olla välttämättä mikään gradun tai väitöskirjan kokonen asia, et mun mielestä se on aivan tosi tärkeetä et opiskelijalla semmonen tunne et mä voin kysyä.

 

Eric Carver: Joo kyllä. No tänä lukuvuonna niin Helsingin yliopistos vietetään opetuksen juhlavuotta ja yks teema on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Niin miten te arvioitte et tää ohjauksen rooli kehittyy nyt sitten tässä yliopisto-opettajan työssä tai siinä työn kokonaisuudessa et mikä ehkä muuttuu, tai mikä on muuttunut ja onko jotain sellasia asioita mitä aattelisitte että pysyy samana, mitäs Anu, millasii ajatuksii tulee mieleen?

 

Anu Korhonen: Mä oon tässä ehkä tosi vanhanaikaisilla linjoilla et mä kannatan kovasti henkilökohtaista ohjausta ja myös semmosta kasvokkaista tapaamista ja opetusta myös lähinnä ihan siellä samassa tilassa. Ja mä toivoisin että myös nää jatkuis ja kehittyis ja että niille löytyis reilusti aikaa.

 

Et mä luulen et se mihin suuntaan me ollaan menossa on tosi paljon sinne verkkoon ja etäohjaukseenkin. Ja mehän on sitä tehty tässä pandemian aikana muutama vuosi, se toimii ja monissa tilanteissa se voi olla tosi hyväksi. Mut et kun me puhutaan tulevaisuudesta niin lähes aina me puhutaan erilaisista verkkovälitteisistä malleista, me puhutaan niistä erityisesti opetuksen osalta. Ohjauksen osalta pitäis ehkä enemmänkin miettiä että mitä tää sit voi tarkoittaa et osittain se on tosi helppo asia ja siihen on helppo mennä mukaan. Mutta osin siinä on varmaan myös sellasia asioita joita pitäis pohtia ja mä taas tämän itkemis-esimerkin otan tässä esiin että pandemian aikana kun me oltiin etäohjauksessa niin opiskelijoiden kanssa selkeesti jäi kaukaisemmaksi se suhde kuin lähiopetuksessa. Ja sen takia meidän ei ehkä pidä ihan hirveen liikaa innostua näistä etämalleista kuitenkaan.

 

Opettajan kannalta täytyy sanoa että ne ohjeistukset joita me saadaan esimerkiks myös työsuunnitelman tekoon on useasti sen suuntaisia että kuinka monta tuntia saat käyttää vaikka maisterin tutkielman ohjaukseen. Kuinka monta tuntia saat käyttää HOPS-ohjaukseen per opiskelija. Ja mä toivoisin et me puhuttais tästä vähän toisella tavalla. Et nähtäis se aidosti tärkeänä et se ei oo jokin jonka tunteja rajoitetaan vaan et nähtäis että ne opettajat jotka aidosti ohjaa tosi paljon sais myös aidosti siihen käyttää sitä aikaansa. En sano ettenkö olisi saanut merkitä työsuunnitelmaan niitä tunteja joita ohjaukseen menee, mut että tää on ehkä sellanen asia mikä noin laajemmalla tasolla ei oo ollu meillä prioriteetti mun mielestä. Et me kyl puhutaan siitä et ohjaus on tosi tärkeää mut tavallaan siinä opettajien työn suunnittelussa sillä ei ole ollut sellasta roolia kun mun mielestä sillä voisi ja pitäisi olla. Et me puhutaan paljon siit opetustunneista ja se on tavallaan se tärkeämpi ja sit ohjaus on vähän siin rinnalla jotakin.

 

Mä oon vähän aina skeptinen näitten juhlavuosien suhteen, mul on vähän sellai kokemus että juhlavuodet järjestetään niille asioille jotka on aidosti tärkeitä mut joita ei oo tullu ajatelleeks ja jotka ei oo saanu kylliksi huomiota. Et siinä mieles tietysti se että me oikeasti annetaan sille juhlavuodelle joku merkitys ja et me oikeasti mietitään opetusta ja ohjausta ja tavallaan annetaan sille se arvo jonka se ansaitsee. Mun mielestä se on ihan keskeinen tehtävä yliopistolla ja se ei ole jotain joka tulee tutkimuksen jälkeen. No mun omassa työssä sitä tutkimusta nyt ei juuri näykkään vaan siellä on pelkkää opetusta ja ohjausta ja näitten asioitten tasapainon löytäminen erilaisten yliopistolla työskentelevien ihmisten töissä olis tärkee asia.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo tossa yhdessä opetuksen juhlavuoden tapahtumassa oli tämmöstä Hollannin jossakin yliopistossa olevaa tämmöstä erilaisia uramalleja ja siellä just tuotiin esiin sitä että ajatuksena että pitäs enemmän ajatella tämmösiä akateemisia yhteisöjä vähän niin kun tiiminä et siellä on vähän erilaisia rooleja ja saa erikoistua vähän ja keskittyy tiettyihin asioihin. Et se ois hyvä suunta ja se herätti ihan mielenkiintosta keskusteluu sitten siellä tilanteessa. Mut mitä mieltä sä oot Marjut tossa Anu puhu tän henkilökohtasen ohjauksen ja nimenomaan livenä ja lähinä tapahtuvan ohjauksen puolesta ja tietysti sen puolesta että siihen olis sitä aikaa myös. Millasia ajatuksia sulla on?

 

Marjut Louhesto: No ensinnäkin tosi mielenkiintosta kuulla opettajan ja ohjaajan näkökulmasta et miten se heille näyttäytyy et jos mä mietin et miten tää luultavasti tulee ehkä kehittymään tää ohjaus niin mä luulen et ohjauksen tarve tulee kasvamaan. Mut sitten taas pelkäänpä että resurssit ei välttämättä samassa vauhdissa pysy ja pelkään kans vähän sitä että enemmän siirretään niihin etäohjaustuokioihin ja sellasiin koska mulla on kyllä myös se sama kokemus et se ei oo ihan sama kun olla sitten kasvokkain jossain vaikka työhuoneessa tai luentosalissa luennon jälkeen et siitä jää joku taso puuttumaan ohjauksesta jos se on vaan etänä.

 

Ja kyl mä ite mietin et kun mä oon suurimman osan opinnoistani ollu nimenomaan korona-ajan opiskelija ja joutunu kaiken tekemään etänä niin kyl mä niin kynsin ja hampain pidän kaikista lähitapaamismahdollisuuksista mitä vaan voi olla, koska sen huomaa omalle hyvinvoinnille ja jaksamisella ja myös niitten asioiden etenemiselle että se on tosi tärkee et on sellasta ihan liveluentoja ja livenä tapaamista ja keskustelua ja sellasta et mä toivon kovasti että olis myös mahdollisuuksia tulevaisuudessa siihen et voidaan kasvotusten järjestää sellasia ohjaustapaamisia.

 

Eric Carver: Niin en tiedä yks teema mitä viime tuotantokaudella paljon käsiteltiin oli just tää korona-aika ja sen vaikutus vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen, hyvinvointiin ja yks semmonen muutama teema siel mikä nous esiin vieraalla oli se et tavallaan tuollaset asiat mitä ei päässy tapahtumaan. Eli jotenkin se on ehkä sitten helpompi vähän varoen kysyen tai lähestyä jonkun asian kanssa kun on, ollaan livenä kun se että sanoo jossain ryhmässä että hei voisitko Anu jäädä Teamsiin viideksi minuutiksi minun kanssani. Se voi kuulostaa isommalta jutulta kun lähestyä henkilöö luennon jälkeen kahden kesken. Vai millanen kokemus teillä on?

 

Anu Korhonen: Joo mä luulen et se on just näin. Mut siihen liittyy myös se että kun me ollaan jossakin Teamsissa tai Zoomissa niin me ollaan tosi asiakeskeisiä ja jaetaan puheenvuoroja. Ja sit kun mä oon opiskelijoiden kanssa salissa tai kahden niin sit puhutaan toistemme päälle ja naureskellaan ja ilmehditään ja puhutaan käsillä tosi paljon. Ja se vuorovaikutus vaan siellä Zoomissa on toisenlaista. Ja tavallaan se on hyvin tehokasta ja mä pidän hirveesti esimerkiksi Zoom-kokouksista jossa ei mene aikaa höpöttämiseen vaan puhutaan asiat halki, mut ohjaukses mä jotenkin ajattelen et se että oppii tuntemaan toista ja pystyy molemmin puolin lukemaan toista tarkemmin siinä kasvokkaises tapaamisessa niin se tuottaa jotakin sellasta, mä inhoan sanaa lisäarvo mut jotakin tällasta siihen että se, siihen syntyy aito suhde.

 

Et kysymys ei ole pelkästään jonkin asian tuottamisesta vaan myös siitä kanssakäymisestä ja se jotenkin vaatii enemmän sitä näkemistä. Mut et tää on musta tosi hassua koska mä olin kyl ihan tyytyväinen siihen Zoomiin niin kauan kun me oltiin siellä. Et musta niissä oloissa se toimi ihan hyvin ja nyt kun on palannut lähiopetukseen ja lähitapaamisiin niin jotenkin huomaa, et hetkinen et teinkö mä töitä ollenkaan tai tutustuinko mä kehenkään näistä ihmisistä ollenkaan siinä yhteydessä. Se on jotenkin vähän mystinen tämä asia.

 

Varmaan monet tutkii tätä et mitä eroa näillä kohtaamisen muodoilla oikein on ja että paljon puhutaan jostain mikroilmeistä ja muusta tämmösestä pienestä kehollisesta vuorovaikutuksesta joka siinä jää vähäisemmäksi mut että mä en tiedä onko siinä kysymys pelkästään siitä vaan et se on jotakin vielä enemmän.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja niin ei kai täs kysymys oo siitä että me, meillä olis mitään semmosta aikakonetta jolla me voitas palata aikaan ennen koronaa tai sotaa tai mitään muutakaan. Että tää todellisuus tässä muodostuu ja se etäaika on osa sitä meidän kulttuuria tavalla tai toisella tulee olee mukana tässä kokonaisuudessa kyllä. Mut oliko niin et Marjut sä ainakin oman opintojen tulevaisuudelle niin toivot sitä että sitä läsnäoloa ja lähiä olis sitten riittämiin?

 

Marjut Louhesto: Joo kyllä mä toivon. Toki täytyy sanoo et kyl mä oon samaa mieltä myös siitä, siinä esimerkiks Zoom-kurssit on voinu monella tapaa tehostaa myös sitä omaa opiskelua. Et se et mun ei tarviikkaan välttämättä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, et mä voin tehdä niitä vaikka omalla ajalla niin se on myös helpottanu niit opintoja. Et mä kyl mä nään kans et niistä on myös hyötyä ja tietyissä tilanteissa tietysti et jos vaikka asuu kauempana niin on tosi järkevää tehä sit joku tällanen vaikka Zoomin tai Teamsin kautta joku tapaaminen. Mut henkilökohtasesti ja itselleni toivon ja pyrin näihin että lähitapaamisia sais mahollisimman paljon kuitenkin, että Zoom oli kiva ihan sillon niin kauan kun sitä kesti mut tavallaan nyt kun on päässy taas tähän normaalimpaan arkeen kiinni niin se tuntuu vaikeemmalta jos pitäis taas palata siihen että ollaan vaan etänä ja kaikki omissa yksiöissään niin sitä en hirveästi jää kaipaamaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Niin jos ottaa tämmösen jossain määrin positiivisen ajatuksen niin ehkä tämä aika on meitä opettanu ymmärtämään mitä sen läsnäolon ja sen yhteisöllisyyden merkitys myös ihan sille opinnoille on. Ja sille opiskelijan kasvulle et sen ennen pandemiaa oli aika paljon semmosta lennokasta juttua että joo munkkeja vaan tuolta ja ei ole kohta enää yliopistoja ja tämmöstä näin ja nää äänenpainot on kyllä aika paljon hiljentyny nyt.

 

Marjut Louhesto: Niin on.

 

Anu Korhonen: Ja toisaalta me ollaan myös opittu se et opiskelija on ulkomailla tai opettaja on etätöissä kotona, ei estä meitä hoitamasta niitä ohjausasioita. Et se on se toinen puoli että tietenkin myös Zoom on valtavan hyvä resurssi meille semmosiin tilanteisiin joissa se kasvokkainen kohtaaminen ei oo mahdollista.

 

Eric Carver: Kyllä, niin et meil on myös tavallaan uutta osaamista ja uutta voimavaraa tästä tullu tästä ajasta. Hyvä. No, podcastin lopussa pyydän aina vieraita antaa lukuvinkkiä ja se voi olla aiheesta tai sen vierestä niin otetaanko me tällä kertoo Marjutista mikä ois sun lukuvinkki?

 

Marjut Louhesto: Aina jos mua pyydetään suosittelemaan jotain kirjallisuutta niin mä yleensä aina tuppaan suositella runollisuutta koska runoja luetaan mun mielestä ihan liian vähän ja varsinkin tälleen kun opinnoissa ite tietysti joutuu lukeen aika paljon ja aika sellasta raskasta ja tiivistä asiaa niin musta on ihanaa lukee runoja, koska niihin voi pysähtyä ja ne ehkä mahdollistaa erilaista sellasta ajattelua ja kielen fiilistelyä et mä tykkään hirveesti siittä. Mut mä tiedän myös et runot voi olla monille aika vaikeesti lähestyttävä niin mä päädyin suosittelemaan sellasta romaania jossa on runollista kieltä ja joka ehkä jollain lailla voi liittää näihin omiin alue- ja kulttuurintutkimuksen opintoihinkin eli Ocean Wangin Lyhyt maallinne loistomme. Et se on aivan loistava kirja et sitä suosittelen lämpimästi kaikille eikä ole edes paksu kirja niin sen voi lukee vaikkei olis ihan hirveesti aikaakaan.

 

Eric Carver: No niin. Kiitos, mites Anu?

 

Anu Korhonen: No mä meen ihan klassikkolinjalle mä suosittelen runollista tutkimuksellista tekstiä. Toivottavasti tätä ei oo tämän podcastin kaikki muut vieraat jo suositellu mutta Bell Hooksin Teaching to transgress tai Vapauttava kasvatus suomeksi on kirja joka mulle aina tuottaa semmosen kotiin tulemisen tunteen. Me opiskelijoiden kanssa analysoidaan jatkuvasti valtaa ja Bell Hooks on siihen tosi hieno väline. Joo, mut ehkä mä sit juuri tuossa kun pääsin loppuun Leena Parkkisen romaanin kanssa nimeltä Neiti Steinin keittäjätär niin suositellaan nyt sitäkin, kyl oli aika hieno kotimaiseksi romaaniksi.

 

Eric Carver: No niin. Hei. Kiitos paljon Anu ja Marjut kun olitte vieraana.

 

Anu Korhonen ja Marjut Louhesto: Kiitos.

 

Eric Carver: Haastattelija(t)
Marjut Louhesto: Vastaaja 1
Anu Korhonen: Vastaaja 2
   
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

Toinen tuotantokausi: 17. Opettajien akatemia ja yliopisto-opettajuuden muutos. Professori Kirsti Lonka ja yliopistonlehtori Tiina Airaksinen

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toiseen tuotantokauteen! Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

Toisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa keskitytään 10 vuotta täyttävän Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historiaan, nykypäivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Lonkaa ja Airaksista yhdistää se, että he ovat molemmat Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja. Airaksinen johtaa akatemiaa vuosina 2023-24.

Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Podcastia juontaa Eric Carver. Hän työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Carver vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Hän on myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemian koordinaattori. Aiemmin Carver työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 17. ja toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso.

 

Jakson aiheina Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historia, nykypäivä ja vähän tulevaisuuskin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

 

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

 

Jakso ja tekstivastine julkaistu 12.1.2023. Jakson pituus 54 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemia. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa. Heitä yhdistää se, että ovat molemmat Helsingin yliopiston opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja ja Airaksinen johtaa akatemiaa nyt vuosina 2023–24. Tervetuloa mukaan teille molemmille.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa tänä lukuvuonna 10 v täyttävän opettajien akatemian historiasta, nykypäivästä ja vähän tulevaisuudestakin, ja siitä miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tän Opettajien akatemian historian aikana. Ja podcastin nimen teeman mukaisesti puhutaan myös tietysti siitä, että mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja mihin suuntaan se on ehkä menossa.

 

Mutta alotetaan ensin tästä Opettajien akatemiasta, joka on siis 10 v sitten perustettu. Niin minkähän takia se perustettiin ja millasia tavoitteita sille asetettiin? Ja jos Kirsti alotat.

 

Kirsti Lonka: Joo. Meillähän Suomessa on tutkimuksen perusteella meritoitu paljon professoreita ja opettaja-yliopistonlehtoreita ja aina esimerkiksi akateemikot on usein tutkimusansioidensa perusteella nousseet sellaseen… saaneet sellasen s arvonimen… mut opetuksen arvostus on ollut sellanen asia, mistä on pitkään keskusteltu ja ajatus on ollu täs taustalla sellanen, että… jos on Opettajien akatemia, joka on tällanen verkosto, joka koostuu opetusansiolla meritoituneesta yliopiston opettajista, niin tällänen vois tuoda arvostusta ylipäänsä ja kiinnostusta siihen, et haluaa satsata opetuksen ja opiskelijoiden ja opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Ja meillähän on myös yliopistopedagogiikan… keskus. Ja sehän tämmönen verkosto, mis on yliopistonlehtoreita eri puolilta yliopistoa. Itse asiassa mä olin ensimmäisten joukossa. Mä olin lääketieteellisen tiedekunnan tutkijalehtori ja silloin alettiin jo muodostunut tällasta verkostoa, joka ois koko yliopiston tasonen. Ja sitten tietysti kun tällainen akatemia tuli, niin (-) [0:03:27] todella upeeta, koska oon koko ikäni pyrkinyt kehittämään ja tutkimaan ja ottamaan nöyrästi palautetta ja omaa opetusta parantamaan ja uudistamaan, et tuli tällainen yhteisö ihmisiä, joilla on sama intressi ja jotka kaikki syttyy tästä nimenomaan opetuksesta ja opiskelijoista. Ehkä se on tää pähkinänkuoressa.

 

Eric Carver: Niin ja itse kun nyt tässä olen perehtynyt akatemiaan, kun olen sitä ruvennut koordinoimaan tosta lokakuusta, niin tässä oli ilmeisesti yksi tausta-ajatus myös se, että kun oli aika paljon tämmösiä erilaisia opetuspalkintoja eri puolilla yliopistoa ja tiedekuntaa, niin tässä haluttiin myös tavallaan… Tää palkintohan on siis aika merkittävä rahasumma, niin sillä tukea siis myös niiden yhteisöjen opetuksen kehittämistä. Tavallaan että siitä osa siitä rahasta menee myös sille tavallaan yksikölle, josta se jäsen on valittu ja silloin tavallaan siinä tuetaan myös sitä paikkaa, mistä se henkilö, joka on ansioitunut ja tullut valituksi, niin on sitten lähtösi.

 

Kirsti Lonka: Joo ja tää on tosi tärkeä asia, koska kukaanhan ei voi yksin muuttaa asioita. Eli se tuo lisäarvoa sille koko yhteisölle tai ryhmälle, missä työskentelee.

 

Tiina Airaksinen: Ja Opettajien akatemiassa on mun mielestä myös se tärkeä pointti, että Helsingin yliopistohan on yksi maailman parhaimmista yliopistoista. Tutkimuksellisestikin ollaan sadan parhaan joukossa, joka on todella upea saavutus. Niin tietyllä tavalla, niinku Kirstikin sano, niin nostetaan myös sitä opetuksen, miten laadukasta ja tärkeetä opetusta me tehdään, niin sen arvostusta ja ei pelkästään sillä, että saadaan sitä yhteisöä ja saadaan tietyllä tavalla sitä näkyvyyttä. Myös se, että ikään kuin annetaan näille opettajille aikaa ja rahaa kehittää sitä opetusta, koska se on aina se tärkein asia. Ei pelkästään se rahaa, mut myöskin se aika. Ja tää Opettajien akatemia antaa sitten tietysti myös sen yhteisön, jossa voi keskustella ihan mistä vaan opetukseen ja ohjaukseen liittyvästä asiasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No niinku tossa alkujuonnossa sanoin, niin Kirsti olit… sait kunnian olla ensimmäinen puheenjohtaja Opettajien akatemiassa silloin 10 v sitten. Ni minkälaista oli johtaa uutta akatemiaa ja millasii muistoja sulla on tuosta ajasta? Ja muuttuuko sun käsitys tai näkemykset jotenki siitä, et mitä yliopisto-opettajuus on ton tehtävän aikana?

 

Kirsti Lonka: No tavallaan siinä tuli näkyväks paljon sellasta, joka oli kuplinut koko ajan. Tiesin, et on eri tiedekunnissa innostuneita opettajia. Se oli aluks vähän niin kuin startup-tyyppistä toimintaa, koska meidän piti tavallaan käynnistää se tyhjästä. Meil oli tosi hyvä hallinnon tuki ollu koko ajan keskushallinnosta. Et sillä  tavalla oli koko ajan tukea sille toiminnalle, mut kuitenkin piti tavallaan luoda ne käytännöt. Meillä oli viestintäryhmä, lähettii innostuneesti miettimää viestintäasioita, miten pidetään yhteyttä, minkälaista se toiminta on. Että päästiin luomaan ihan tyhjästä jotain. Se oli todella innostavaa aikaa. Et silloin esimerkiks  kehittiin samaan aikaan… tuli Kaisa-kirjasto… Helsinkihän oli World Design Capital 2012. Oltiin just kehitetty Minervatori, joka mahdollisti tällasen… yhteiskehittelyn isossa ryhmässä ja järjestettiin innostavia tapahtumia ja… Se sellasta uuden luomisen intoa ja sitten varmaan nämä ensimmäiset, jotka siihen tuli, niin oli monet vähän tuttuja ennestäänkin. Siitä tuli ihan uusia ystäviä. Voisin sanoa, et me ollaan 10 v:n aikana ystävystytty ja nää perustajajäsenet oli just sellasia henkilöitä, jotka siinä ensimmäisessä aallossa tuli, niin ne oli niit pioneerejä, jotka oli kukin yksin osittain myös jäänyt vähän yksin omassa tiedekunnassa, jotka lopulta löysin tällasen innostavan porukan, jonka joka jako tän joidenkin mielestä oudon intohimon opetukseen ja ohjaukseen. Että ihan oikeasti sitten sai olla innostunut ja siihen sai paneutua. Niin se oli semmonen todella tärkeä vertaistukiyhteisö, vertaisoppimisyhteisö myöskin. Ja me vierailtiin, idea oli se, et me alettii vierailee toisemme tiedekunnissa. Oltiin lääkiksessä ja oltiin Kumpulassa ja Viikissä ja käytiin tutustumassa myös toistemme työpaikkoihin.

 

Eric Carver: Oliks tää jotain semmosta… kuitenkin, mitä koet, että se ois aidosti uutta? Just tää tämmönen poikkitieteellisyys ja kollegiaalisuus niin kuin yli tieteiden rajojen.

 

Kirsti Lonka: Kyl se erityisesti… mä esittelin tätä eri puolilla maailmaa. Mä pidän hyvin paljon kaikenlaisia keynoteja. Meillä oli ihan omat diapohjat, missä on tämä tammerterhon kuva ja kyl se tutkimus yliopistoissa herätti hirveän paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa ja tämmönen Teachers Academy herätti tämmösiä positiivisia… reaktioita ja kyllähän se on tän… samaan aikaan on tapahtunut myös sellanen asia, et meidän kasvatustieteellinen tiedekunta on noussut EU:n parhaaksi. Elikkä me ollaan 21 siellä maailmassa. Brexitin jälkeen… siellä oli vaan vain neljän brittiyliopistoo jäljellä, mutta se on varmasti lisännyt myös ylipäänsä suomalaisen… oppimistutkimuksen ja oppimisen ja opetuksen kehittämisen mainetta. Ja se on ihan kansainvälisestikki ollu semmonen kiinnostava asia. Ja moni kollega on sitte sanonu eri puolilla maailmaa, et voi kun ois tällanen, et kuulostaa ihan älyttömän hienolta.

 

Eric Carver: Ja jonkun verranhan niitä tavallaan sisar-veljes-verkostoja on esim.  Oslon yliopistossa olemassa.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja sitten nää vanhat perinteiset brittiyliopistot ja nää amerikkalaiset, missä on kallis lukukausimaksu, niin siellähän on jo… aina panostettu paljon enemmän opetukseen tietysti kun on Suomessa. Mutta nää ei ei anglo-amerikkalaiset yliopistot, niin niissä löytyy samantyyppistä ja moni on ottanut mallia itse asiassa tästä toiminnasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No jos me mennään tavallaan tästä isosta kuvasta, tästä akatemiassa, miks se perustettiin, millanen vaikutus sillä on ollut, niin tavallaan siihen yksittäisen akatemiaan hakijan näkökulmaa. Eli Tiina sä oot, onko se kaksi vuotta sitten, ku sut on valittu?

 

Tiina Airaksinen: Tais olla jo kolme.

 

Eric Carver: No niin. Kolme tai neljä vuotta sitten. Joka toinen vuosi valitaan. Niin mikä sai sut hakemaan akatemian jäseneksi? Ja onko se jäsenyys, nyt kun sä oot ollu jäsenenä, niin vaikuttanu jotenki sun uraan tai siihen miten sä oot kehittyny  sitte opettajana?

 

Tiina Airaksinen: Hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Se alun perin ehkä, miks mä hain tähän oli, et mä olen… tää kuulostaa ehkä naivilta. Mutta mä oon aina tykänny opettamisesta ja ohjaamisesta. Ja sit ku mä tulin Helsingin yliopistoon 2003, niin mä jotenkin löysin itseni, et okei, että tää opettaminen on mun juttu ja toki tietysti  tein siinä tutkimusta, mut se opettaminen oli jotenki… Siit tuli semmonen sydäntä lähellä oleva asia ja sit se sen kiinostaminen lähti vähän niinku sanotaan puolivahingossa, koska sitä aina tietysti, mistä sä tykkäät, niin sä haluat olla siinä hyvä, ja sä haluat olla vielä parempi ja kehittää sitä. Ja sit mä mietin, että mistä mä löytäisin tämmösiä samanhenkisiä ihmisiä. Totta kai meidän osastolla oli siinä ja oppiaineessa ja muutakin, mutta jotain sellaista, jonka kanssa vois vähän niinku nykysanalla ehkä sparrailla ja mietiskellä näitä asioita. Ja sitten tää tietysti tää Opettajien akatemia löytyi ja mä hain sinne. En yhden kerran vaan kaksi kertaa, kunhan mä hain vai kolmannellakohan pääsin. Näin saattoi mennä ja siinä vaiheessa mä kuitenkin koko ajan mietin sitä, et miten mä omaa itseäni ja omaa opettajaidentiteettiä pystyn kehittämään. Mutta se et mikä oli tärkeä ja mikä sana on täs monta kertaa mainittu jo, että mä halusin päästä yhteisöön, jossa voidaan keskustella ja jakaa näitä ideoita ja tietysti se… mä tunsin sen asian tutkimuksesta ja meidän osastolla ja oppiaineessa, ni on tämmönen tietyllä tavalla tieteiden välinen ja monitieteinen näkökulma ollu aina hyvin läsnä ja siks tää Opettajien akatemia on myös hyvin luonteva, niin kuin tietysti opetuksellisesta näkökulmasta.

 

Sitten jos me mietitään sitä, että miten se on vaikuttanu mun uraani, niin todella todella todella paljon. Et must jotenkin tuntuu, että mä voin ajatella, et ennen Opettajien akatemiaa ja Opettajien akatemia jälkeen, koska siitä on syntynyt… mä jotenkin oon muutenkin hyvin energinen, mut sit mä sain siitä lisää buustia siihen duuniin ja jotenkin ymmärsin sen, että mä olen tehnyt asioita oikein, mutta vielä voidaan mennä tässä ikään kuin eteenpäin. Niin tietyllä tavalla semmonen opettaja-identiteetin vahvistuminen on ollu tosi tärkeetä tän Opettajien akatemian kautta.

 

Ja tietysti jo ennen pandemiaa, mä olin kehitellyt erityyppisiä verkkokursseja ja sitte Opettajien akatemian rahoituksen kautta mä pystyin kehittämään lisää. Elikkä se tietyllä tavalla se rahapalkinto, mikä siitä Opettajien akatemiasta tulee, niin se antaa sulle mahdollisuuden. Elikkä se ostaa myös mulle aikaa. Elikkä jos mietitään yliopistonlehtorin työtä, niin opetusta on suunnilleen vähentää se 200 t/v. 7-8 kurssia plus kaikki ohjaamiset. On se kandi, maisteri tai tohtori, niin sen lisäks ei oikein hirveesti oo aikaa eikä energiaa tehdä paljon muuta. Niin tietyllä tavalla mä pystyin palkkaamaan sit jotain tuntiopettajia tekemään mun duunin ja mä pystyin kehittämään omaa opetusta ja verkko-opetusta ja tämmöstä näin. Niin se on sellainen tietynlainen vapaus, mitä se antaa. Et se on… se on aivan niinku upea tilanne, et mun on vaikea jotenki olla tarpeeks hyvilläni ja kiitollinen ja onnellinen, et mä oon saanu tämmöisen mahdollisuuden.

 

Eric Carver: Kannatti hakee sit useamman kerran.

 

Tiina Airaksinen: Ehdottomasti [naurahtaa]. Mä oon aika sisukas ja sit tietysti yksi tärkeä, mikä täs tuli esille oli kun tämä yhteisö, joka on heidän, niin mukaan niin sielt sit tulee semmonen rohkeus myös tehdä ja uskaltaa ja kokeilla ja kysyä ihmisiltä, et hei, mites te ootte tehnyt tämän kurssin kanssa tai mites te ootte tehny opiskelijan kanssa tässä. Ja tieto vaan lisääntyy.

 

Eric Carver: Kyllä. No nyt kun tosiaan vietetään Helsingin yliopistossa opetuksen juhlavuotta ja samaan aikaan tai osin tietysti liittyy siihen, et Opettajien akatemia täyttää nyt tän 10 v, niin miten te arvioisitte tätä 10 v:n taivalta ja miten hyvin niitä tavoitteita tai toiveita, mitä akatemialle silloin aikanaan asetettiin, niin miten hyvin ne on toteutunut? (Haluuko) [0:15:15] Kirsti alottaa?

 

Kirsti Lonka: Se on aika mielenkiintoinen kysymys, koska… meilhän on olla myös haasteita, niin kuin tossa Tiina kuvas, niin yliopistossa opettavien ihmisten työtaakka on aika iso ja sitten vielä, kun me ollaan kaikki sellasia, jotka halutaan täysillä panostaa meidän opetuksen ja opiskelijoiden oppimiseen, niin me ei olla ehkä maailman aktiivisimpia tyyliin sosiaalisessa mediassa. Me ollaan esim. yritetty kovasti löytää semmosta foorumia, millä me voitais kertoo laajemmalle yleisölle meidän työstä. Meille tulee tietysti aina ne omat opiskelijat ykkösenä, niin sen takia me tarvitaan vähän myöskin semmosta extrabuustia, että me jaksetaan pitää yhteisöä yhdessä ja sen takia on tosi tärkeetä, et meil on kaikenlaisii kokoontumisia ja joka kerta ne energisoi kyllä. Se mikä ehkä yksi tärkeä asia… Näähän ei oo mitattavissa. Sitähän ihan tutkittukin ja joku muu osaa kertoa sitten enemmän, miten näit tavoitteita on saavutettu, mut yks asia on, et mä voisin väittää, että kun me oltiin niin ennakoivasti kehittämässä opetusta ja myös, niin ku Tiina kuvas tätä verkkopedagogiikkaa ja muuta, niin me ei jollain tavoin oltu ihan housut kintuissa, kun tuli tämä kaamea pandemia, vaan meillä oli kaikenlaisia keinoja aktivoida ja tukea ja ohjata myöskin etänä. Ja me oltiin aika valmiita myös poikkeustilanteessa toimimaan. Ja se on ollu ja siinä sai myös tätä vertaistukea siinä tilanteessa, joka oli haastava.

 

Et kyl tää verkosto on jatkuvasti, kun on tullut uusia ihmisiä, lisää porukkaa tähän, jotka tässä… Eric varmaan osaa paremmin sanoa, kuinka monta meitä on tällä hetkellä, mut kyl se on vahvistanut tätä opetuksen tärkeyttä ja siihen satsaamista ja opetuksen arvostusta, väittäsin tässä viimeisen 10 v:n.

 

Eric Carver: Taitaa olla 106 on nyt kautta aikain valittu sitte, ku alusta asti lasketaan. Että oli ensimmäisessä kierroksessa, missä tietysti itsetkin tulit valituksi niin oli 30 ja sit on joka toinen vuos ollu 10 valittu. 1 v:na oli kuus. Että tästä (- -) [0:17:40].

 

Kirsti Lonka: Ja sitten aattelee, et on 100 ihmistä, jotka vaikuttaa parhaimmillaan… mullakin saattaa olla 600 opiskelijaa vuodessa. Niin onhan siinä aikamoinen, alkaa olla jo aikamoiset laineet lyö, kun näin paljon ihmisiä on aktiivisii tällaisessa toiminnassa. Niinku sanoin enemmän tai vähemmän aktiivisia.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja jäsenyyshän on tosiaan elinikäinen ja siis se jatkuu vaikka vaihtais vaikka toiseen yliopistoon tai jää eläkkeelle. Se on tämä on, miten tämä akatemia toimii. Silloin kun akatemia täytti viisi vuotta, niin silloinhan tehtiin tämmönen arviointi, tieteellinen arvio ja silloin… se oli hyvin muistaakseni positiivinen niiden tavoitteiden toteutumisesta.

 

Mut miten sä Tiina itse ajattelet, et mitkä on ollu semmosia isoja juttuja nimenomaan tän yhteisön saavutuksena tai mistä sä oot ylpeä tai mitä sä halusit nostaa esiin tässä?

 

Tiina Airaksinen: Nyt ennen kuin unohda, niin seuraava kysely on muuten tulossa  tossa muutaman kuukauden päästä. Ope akan jäsenille. Ni jotenki tietyllä tavalla se… tietysti se yhteisön lisäks on se, että ihmiset on löytänyt eri kampuksilta eri tieteenaloilta toisensa, jossa ei välttämättä ois koskaan tullu yhteistyötä. Et meil on julkaistu kirjoja ja artikkeleita, tieteellisiä artikkeleita, jossa käydään läpi tietysti, ei pelkästään Ope akan toimintaa, mutta myös siihen liittyviä asioita ja on keksitty uudenlaisia tutkimusryhmiä ja sellasta poikkitieteellistä toimintaa, mitä ei välttämättä ois koskaan tullu. Se on aika upeeta ja ehkä se on antanut myös meille opeakalaisille myös rohkeutta kattoa vähän sen oman kuplan ulkopuolella. Vaikka tottahan se on, niinku Kirstikin tossa sanoi, et ne omat opiskelijat ja omat kollegat, mut niinku tietää‚ että muuallakin tehdään hyvää työtä. Ja tietyllä tavalla‚ et me voitais oppia siitä jotain. Ei tarvitse kaikkea keksiä aina uudestaan. Että kyl mäkin muistan, muutama vuosi sitten kuuntelin jotain esitelmää, oisko ollut tuolta Kumpulasta tai Viikistä ja puhuivat jostain vr:sta ja sit mä ymmärsin, et okei vr ei tarkoitakaan Valtion rautateitä. Et ku tästä lähdetään, [nauraa] niin kaikki muu on ollu positiivista ja semmosessa hyvässä hengessä, et sä voit kysyä myös tyhmiä kysymyksiä… opetusteknologiaan tai mihinkä tahansa liittyen. Et sä oot semmosessa turvallisessa porukassa, niin sehän on kaikesta mahdollisesta paras alusta kaikelle tieteen ja tutkimuksen kasvulle.

 

Eric Carver: Mulla oli tos kunnia olla juontajana tän Tieteiden välisellä poluilla -kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa on Opettajien akatemia kuusi jäsentä, jotka muodostaa Tieteidenvälisen työryhmän ja ne oli nimenomaan tieteidenvälisen tutkielmien ohjauksesta tehny tehnykki tutkimusta ja julkaisivat sen kirjan. Ja siinä jotenkin tavassa, jolla he keskustelivat keskenään ja kuvasi sitä prosessia, niin tuli tosi hienolla tavalla mun mielestä esiin se minkälainen yhteisö tämä Opeaka on, että siellä on eläinlääketieteestä ja kulttuurien tutkimuksesta, humanistia ja metsätieteilijää ja ne tosi jotenkin saumattomasti puhuu yhdessäkään. Ja… niinku pallottelee keskenää ajatuksia ja se on must semmoset tieteidenvälisyyttä, mitä ei ehkä ihan aina kuitenkaan näe. Et kyllä mun arkikokemus on se, et kyllä me akateemiset heimot vielä aika itsenäisiä ja ehkä itsellisinäkin ehkä jollain lailla on välillä. Ei ei se poikkitieteellinen tai tieteiden välinen dialogi niin ei se aina niin arkipäivästä oo. Miten te koette tän?

 

Kirsti Lonka: Täähän on siis käytännön ilmiölähtöisyyttä. Me ollaan kiinnostuneita ilmiöstä nimeltä oppiminen ja opetus ja sen ilmiön kautta kiinnostuttu toistemme työstä ja silloinhan me voidaan saada tällasii kaikenlaisia vinkkejä. Ihan näennäisesti sehän on luovuuden ydin, että yhdistät kaksi näennäisesti asiaa, jotka ei näennäisesti liity toisiinsa. Mitä joku tekee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja mitä joku tekee Aasian kielen tutkimuksessa, niin heillä saattaa olla hyvin samoja tällasia ilmiöitä tai opetukseen liittyviä innovaatioita, joista he voi

oppia toisiltaan. Että hän on ihan tämmöstä… tieteidenvälisyyttä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja konkreettisissa tilanteissa. Sitten lopulta.

 

 

Tiina Airaksinen: Juuri noin. Ja mä oon niin just samaa mieltä Kirstii tosta, ku sä puhut ilmiöstä, ni mä useasti puhun, me puhutaan keisseistä, et meil on joku, ja myös ilmiö, ja sitä tarkastellaan eri näkökulmista ja sit ku tuodaan uusia näkökulmia, niin se tuottaa jotain uutta ja erilaista, mitä yksikulmanen tai kaksikulmainen näkökulma on siihen ilmiöön tuonu. Ja se on ehkä just tää rikkaus tässä Opettajien akatemiassa ja toisaalta sitten ne ihmisetkin kaikki tähän, ketkä valitaan tänne, niin on lähtökohtaisesti jotenkin hyvin aktiivisia siinä. Ei he muuten ois ees hakeneet sinne. Ja semmosten ihmisten kanssa on ihana keskustella.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja kyllä sen aistii‚ et ku se akatemian yhteisö on erilaisissa kokoonpanoissa yhdessä, niin siinä on aika paljon semmost keskinäistä kunnioitusta, mut myös semmost… onko se se turvallisuus vai mikä se on, että just heittäydytään niihin keskusteluihin, että miten en nyt kauniisti sanos, et ei mennä pätemään‚ vaan oppimaan toisiltaan.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja me viimeks se, ku puhuttiin paljon kaunokirjallisuudesta ruokapöydässä ja puhuttiin kielten oppimisessa. Kävi ilmi, että me huviksemme koko ajan opiskella jotain vieraita kieliä esimerkiksi. Yksi opiskeli koreaa ja meikäläinen espanjaa ja me kokeillaan kaikkea Duolingoja ja muita sovelluksia ja kokoaikai ollaan uteliaista ja avoimia uusille asioille. Et tämmösiä yllättäviä yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. No me on puhuttu nyt Opettajien akatemiasta ja siitä, mitä se on teille merkannu ja ehkä laajemminkin yliopistolla ja opetuksen kehittämiselle Helsingin yliopistossa, mut mennään vielä pikkasen laajemmin ja katotaan sitä, että miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tai muuttumassa. Miten te ajattelitte, jos nyt vaikka puhutaan tästä 10 v:n jaksosta, mikä Opettajien akatemia on ollu olemassa, niin mikä on muuttunu ja onko jotain semmost, mikä pysyy ja on jatkuvaa? Minkälaisia asioita erityisesti halusitte nostaa? Voitko sä vaikka Tiina alottaa?

 

Tiina Airaksinen: Joo. No tietysti me voidaan taas, tämä pandemia on tämmönen hyvä raja-aika, mikä on varmaan muokannut aika paljon meidän ajatusta ja identiteettiä toimintaan. Mut ehkä joku semmonen tendenssi, minkä mä oon huomannu, et erityisesti tietysti verkkokursseilla, mut senkin jälkeen pandemian jälkeen, niin jollain tavalla opiskelijalla on tarve ehkä, ja vielä opettajallakin, jotenkin semmoseen enemmän ohjaustyyppiseen. Ei semmoseen (-) [0:24:46], et on yksi siellä naama edessä, joka esimerkiksi useasti kiinalaisessa kulttuurissa nähdään hyvin luonnollisena, että se opettaja on se täysi auktoriteetti. Ja tietysti tässä tullaan näihin kansainvälisiin kulttuurisiinkin eroihin opetuksessa. Mut tietyllä tavalla, että opettaja on ja opettajuus on enemmän semmost ohjausta, jopa mentorointia. Semmosta vähän niin kuin vierellä kävelemistä, eikä sillä tavalla, että sä olet siellä edessä ja neuvot‚ että menet tuonne tee tänne, vaan niinku semmoset myös kommunikointia enemmän niiden opiskelijoiden kanssa.

 

Eric Carver: Mitä Kirsti nostaisit esiin erityisesti?

 

Kirsti Lonka: Joo, tässä on hyvin paljon tullu myös tälläst sosiaalista deprivaatiota, sosiaalista tyhjiötä ihmisille… ja mulla itselläni on ollu aina… jo pitkän aikaa sitten tämmönen dialoginen lähestymistapa ohjaukseen. Ja itse asiassa… Eino Kailan aikanaan voittanu Esa Saarinen, jonka kanssa pidin tällaisia Rohkenen ajatella -luentoja 90-luvulla, sinne tuli kaikista eri tiedekunnista opiskelijoita, niin mä kysyin hänen, et miten hän niiku niin hyvin näitä väitöskirjoja ohjaaja ja saa nää kaikki nuorena väittelemään. Hän sano, et hänellä on sellanen tekniikka, että hän ensin kysyy, et mitäs sulle noin kuuluu ja mitä sun elämässä nyt tapahtuu ja hetken jutellaan siitä ja sitte lähdetään aina kahden viikon välein näkemään ja asettaa tällasia osatavoitteita. Yksi tärkeähän on… tässä on mulla niin kuin on aina ollu semmonen kokonaisvaltainen lähestymistapa ohjaamiseen. Että nuoret ihmiset niin sinä kun he on yliopistossa ja sinä aikana, kun ne sitten jotkut tekee väitöskirjaa, ni heil tapahtuu paljon. He eroaa, he pettyy, he vanhemmille sattuu jotain, lapset, elämä, kaikenlaisia. Väliintuleva muuttuja nimeltä elämä siinä koko aika läsnä ja tavallaan, et näkee ihmisen ihmisenä ja ohjaaminen on sitä, että kuuntelis kaksi kertaa enemmän, ku puhuis. Ettei vaan ohjais ja paasais ja kertois ja nyt sinä teet tätä, vaan nimen omaan niin kun ohjauksen dialogisuus ja se kuunteleminen. Ja kyllä ihmiset ymmärtää, et se on ensisijaisesti ohjaustilanne. Se ei oo mikään terapiatilanne. Mut pikkusen pitää olla pelisilmä, et näkee, et mihin tämä ihminen tällä hetkellä, mihin hänellä on voimavaroja, mihin hän venyy ja minkälaista ohjausta hän tällä hetkellä tarvitsee. Niin sen tyyppinen ajatus ohjauksesta.

 

Mut myöskin sitte, kun on massaopetusta ja on hyvin paljon opiskelijoita, niin täs viimeisen 10 v:n aikana, ku on ollu sosiaalinen media ja muu enemmän tapetilla, niin joillan on alkanu ehkä tulla pikkusen sellaset 24/7, et saattaa sunnuntai-iltapäivänä saada viestejä asioista ja… vähän, et pitäis aina olla kaikkien käytettävissä. Et siinäkin on hyvin tärkee, mä koulutan tulevia opettajia, (- -) [0:27:59] oman jaksamisen kannalta on tärkeää, että sen sijaan, että te ootte kaikkivoipia ja ohjaatte itse kaikkia‚ niin kouluttaa se tiimi, koska tutkimusten mukaan tällainen vertaispalaute, toisilta opiskelijoilta saatava palaute, on usein jopa tehokkaampaa. Kun ne painii samojen asioiden kanssa, niin miks ne kaikki erikseen ratkaisee sitä samaa ongelma ja tulee minulta kysymään, vaan että mä tiimiytän tiimin ja koko aika rakennetaan joukkuetta, jotka auttaa toisiaan. Ja ihan samalla tavalla koulussa opettaja uupuu, jos joka ikinen kysyy häneltä samaa asiaa, vaan hänen pitää toimii tämmösenä pelinrakentajana koko ajan.

 

Ja sitten ihan on paljon tutkimusta tästä palautteesta, ku annetaan palautetta. Mä kutsun sitä nykyään edisteeksi, kun… jos mä kysyn, että haluutko hän palautetta gradustasi, niin ihmiset pelästyy ja menee ihan puolustuskannalle. Mä halusin, että kysyn, että haluaisitko vähän edistettä, että miten tästä käsikirjoituksesta tulisi parempi, niin heti menee vähän sillee etukenoon ja alkaa kuunnella kiinnostuneemmin, että miten tästä hyvästä työstä saadaan parempi.

 

Niin ja kaikissa töissä on vahvuuksia, et mun filosofia on se, et mä keskityn niihin vahvuuksiinm mitä siinä on ja käsittelen… Sit on ihan tutkittu, et erityisesti online ympäristössä, mun espanjalaiset kollegat on tutkinut, ja tällainen niin sanottu episteeminen palaute…  sen sijaan, et sanoo korjaa toi ja korjaa toi ja korjaa toi, on sellanen, et miten ajattelet, että lukija ymmärtää tämän, miksi sanot näin tuossa, voisiko tämän sanoa jotenkin toisin. Ja sitten vielä toinen, mikä parantaa sitä on tämmönen ehdottava palaute, ettei vaan kritisoi ja sano, et voisiko tän sanoa toisin‚ vaan vois tulla pian jotain vähän jotain ehdotusta, et mihin suuntaan sitä kannattais viedä.

 

Eli tämän tyyppinen, et jokainen opettaja vois miettisin sen oman ohjausfilosofian ja myöskin sen, et keskustelee opiskelijoiden kanssa niistä rajoista. Et kysykää ensin kaverilta, jos ette saa selvää, ni tulkaa koko ryhmänä sen opettajan puoleen, jos teitä on hirveän paljon vaikka kurssilla. Tavallaan kouluttaa heidät joukkuepelaajiksi. Ja sama voimauttaa heitä sillä tavalla, että heistä tulee tällaisia subjekteja ja se voimauttaa myös niitä opiskelijaryhmiä. Et he ei oo vaan semmosia avuttomia, jotka saa opettajalta ohjausta, vaan he on tämmösiä oman oppimisensa subjekteja. Ja tämä on ehkä tämmösessä pähkinänkuoressa mun ohjausfilosofia.

 

Eric Carver: Täs… mikä on ymmärrettävää podcastin nimen takia, et puhutte hyvin paljon myös ohjauksesta ja siitä miten opettajuuden muutosta kuvaa se tavallaan ohjauksellisuuden vahvistuminen. Mut jos otetaan kiinni tavallaan, te sanoitte tosi monta asiaa, et tavallaan se, että sieltä podiumin sieltä keskeltä minä puhun enemmän semmoseen ohjaukselliseen ehkä valmentavaan, sanotko rinnalla kulkevaan, Tiina, rooliin sit tavallaan Kirsti puhut siitä – sitä ryhmää tuetaan tiiminä ja jotta se toimivuus sekä ryhmässä, että sit niin yksilöillä vahvistuu, ni ihan suora kysymys: eikö tää oo aika erilaista, mihin te ehkä ootte tottunu itse aikanaan omien opintojen aikana, et eikö tässä itse asiassa aika paljon nyt oo tapahtunu?

 

Tiina Airaksinen: No onhan tässä tapahtunu, mut ehkä me just opetetaan niin kuin me olisimme halunneet, että meitä ois opetettu [naurahtaa]. Et jollain tavalla antas  eväitä siihen tulevaisuuteen. Ei pelkästään ikään ku se substanssitieto, mitä me täällä opetetaan, vaan se et tietyllä tavalla erityisesti tämmösenä epävarmana aikana pandemian, sotien, muun, et välttämättä saa työpaikkaa ja muuta, niin tietyllä tavalla semmosia taitoja‚ et sä pärjäät tulevaisuudessa. Mediakriittisyyttä. Koska heistä tulee niitä median tuottajia ja kaikkea sosiaalisen median käyttäjiä ja   tuottajiakin, niin tietyllä tavalla sellasia taitoja, että he… Se substanssi kyllä, sen voi löytää myös muualta sit kun yliopistosta lähtee, mut tietyllä tavalla‚ et sul on välineet toimia ja sit sul on semmonen pohjaton uteliaisuus, et sä voit aina olla opiskella vähän lisää, niin se ois se tulevaisuuden ne avaimet, mitä mä haluaisin opiskelijoille täällä sanoo. Että it’s gonna be ok. Et me annetaan taas pikkusen sulle ohjeistusta, neuvoo ja näin, mut sä pärjäät siellä. Et sä pärjäät aivan satavarmasti, kunhan vaan tietyllä tavalla pysyt aina uteliaana ja tietyllä tavalla kaikkea pystyy opiskelemaan sit myös sen jälkeen, kun lähtee täältä yliopistolta. Et ei tääl tarvii olla valmis. Muuta kun et jos saa sen kandin tai maisterin paperit, mut muuten ei tarvi olla valmis ihminen. Kyllä sit se työpaikka, työpaikat sit opettaa ja monenlaisia taitoja tuut tarvitsemaan, mutta jollain tavalla myös sitä, että kyllä ne sun siivet kantaa.

 

Kirsti Lonka: Ja tässä varmaan se, että kun kysyit meijän omia kokemuksia, niin mä opiskelin siihen aikaan, kun oli tällasia, ja niitä on edelleenkin varmaan, tämmösiä sankari-prosessoreita. Eli sellainen joka tietää kaiken ja osaa kaiken ja joka on semmonen loistava tähti, jota muut sitten ihailevat. Versus sitten tällainen valaiseva tähti, joka sitten tuo valokeilaan niitä nuoria ja heidän osaamistaan. Että mun mielestä sellasta sankari… yksinäisten sankaritähtien aika on… Me ollaan itse asiassa tutkittu jopa sitä, et miten tällaiset luonnontieteen huippu monitieteelliset tutkimusryhmät toimii, niin siellä on hyvin paljon tällasta sitä yhdessä improvisointia, yhdessä tekemistä, ihmisillä on erilaisia vahvuuksia, se on sitä joukkueen rakentamista ja… mä oon nähny sellaisia surullisia tapauksia, et joku prosessori jää eläkkeelle ja hänelle ollenkaan jälkikasvua, koska hän on itse halunnut olla aina se stara. Versus sitten että just näitä, mistä Tiina puhu, et tulevaisuuden taitoja, työelämätaitoja oppii siinä‚ et oppii rakentaa tiimiä ja lukemaan peliä ja tuottamaan ymmärrettävää tekstiä ja kommunikoimaan rakentavasti, niin sillähän pärjää… Mun entiset jatko-opiskelijat, väitöskirjatutkijat on mitä ihmeellisemmis tehtävis. Monet on yrittäjiä ja he on päässeet hyvin pitkälle elämässään. Ja se ei oo mitenkään mun ansiota‚ mutta haluaisin ajatella, et ohjaajalla on siinä joku vastuu, et miten se sitä ilmapiiriä ja sitä oppimisen intoa tukee. Ettei nyt ainakaan sammuta sitä, ettei nyt ainakaan nöyryytä, eikä nyt ainakaan latista ihmisiä niin, et ne ei uskalla kysyä.

 

Eric Carver: Aivan. Joo tää on aika iso itse asiassa kysymys, eikä vaan  pedagogisessa tilanteessa, vaan ehkä yhteisössä laajemminkin, että miten sitä valoa niin sanotusti jaetaan. Että se on itse asiassa aika mielenkiintoinen havainto, mitä tossa just äsken käytit.

 

Yks semmonen asia, mihin Kirsti viittasit äsken, on opettajien kova työkuorma ja aina välillä, kun puhutaan nimenomaan opetuksen kehittämisestä, ni joku saattaa parahtaa, että eikö mikään riitä. Että just tosiaan virtuaaliteknologiat käyttöön ja tekoäly huomioitava uusissa arviointikäytännöissä ja tuntu, niin kuin teki ootte    kuvannut tota muutosta, et siin on hirveen paljon asioita. Niin onko teillä nyt antaa sit jotain tämmöstä armeliasta tai lohdullista, et miten ehkä niitä rajoja ja sitä niinkun riittävän hyvää myös varjellaa? Että ei oo semmoinen niinkun vääränlainen eteenpäin itsensä ruoskiminen, että koko ajan pitäs olla jotenkin parempi tai enemmän nimenomaan siinä opettajan roolista. Kumpi haluis ottaa kiinni tästä?

 

Kirsti Lonka: No ehkä tohon edelliseen liittyen sen verran sanoisin, että jos yrittää itse olla täydellinen ja osata kaiken ja ahdistaa, että (- -) [0:05:18], niin sitten kyllä uupuu. Mut pitää myöskin osata ymmärtää, et sä et ole yksin, senkin takia tämä Opettajien akatemia on hyvä. Että ei tarvitse kaikkea osata. Esim. mä olen aika tollo kaikenlaisista teknologioissa alun perin. Kaikki mitä osaan somesta mun tyttäret on opettanu ja nuoret kollegat ja väitöskirjatutkijat ja opiskelijat aina neuvoo, jos mä en osaa käyttää jotain teknologiaa ja he itse asiassa voimaantuu, kun he tulee niitä säätöjä siihen säätämään. Että tämä… Teamsissa ja muualla työskentely on semmost jatkuvaa epäonnistumisista toipumista. Mulla on semmonen Oivaltavaa oppiminen niminen kirja, miten nämä tulevat opettajat lukee, ni siin on semmonen ihan seitsemän kohdan lista, että miten selviän siitä, et koko ajan kaikki muuttui ja kokoaika on… tuntuu ittensä tyhmäks. Mutta tavallaan se on kaiken oppimisen avain, et kestää sitä omaa tyhmyyttä. Että onko koko ajan sillei avoin, et jahas, nyt mä en osaa tätä ja mitenhän tämä ratkaistas ja voisko joku auttaa ja sitten… Et se on tavallaa sellasta vastavuorosta. Mutta niin kuin sankariprofessorien aika oli ohi, ni sankariopettajan aika on ohi. Et nää meidän nykyiset opsit, opetussuunnitelmatkin, edellyttävät opettajat, et tekee yhteistyötä. Ja myös niin kun voimauttaa nuoria niin, et nuoret opettaa heitä.

 

Eric Carver: Kyllä. Mitä Tiina? Miten pidetään rajoista ja jaksamisesta huolta?

 

Tiina Airaksinen: No jotenkin se ehkä, että meitä ei oo kahta samanlaista opettajaa. Et jokainen voi olla opettajana yksilönsä. Et Opettajien akatemia on hyvä esimerkki siitä, et meillä on, mitä sä sanoit yli 100 opettajaa, niin 100 hyvin erilaista opettajaa [nauraa]. ja meillä on hyvin erilaiset identiteetit, eikä olemassa yhtä oikeata. Et jokainen voi olla sellainen, tiedätkö, mikä itse halua ja mikä tuntuu itselle läheiseltä. Mä oon vähän samanlainen ku Kirstikin, että teknologia ei ole maailman paras teema, eikä muuta, mut mua ei niinkun häiritse se. Ja sit mä osaan myös aika hyvin joitakin asioita. Mä oon muun muassa, nyt mä voin sen  tunnustaa, kun meillä ei enää oo, et mä inhosin WebOodia koko ajan, niin kauan kun se oli käytössä. Mun mielestä oli täysin turha ohjelmisto ja monia muitakin, niin mä vähän suhtaudun tällä tavalla. Ja eikä kaikkeen opettamiseen, kehittämiseen, nippeliin ja näppeliin tarvii mennä mukaan, vaan tekee sellaista, mikä itsestään tuntuu hyvältä. Ja jotenkin sopivalta itselleen ja opiskelijoille, sille teemalle ja sille yhteisölle ja jotenkin se on ja oman jaksamisen puitteissa, et jos mä teen aina välillä vuosittain erottelet, et joku vuosi mä oon enemmän ehkä joudun olemaan sen Aasian tutkimuksen, Kiinan takia, paljon mediassa ja sit toisena vuonna on vähemmän mediassa ja kehitän vaikka mun opettajuutta. Sit mul on ollu digitaalisuuden teemavuosia, nyt on ollu johtajuuden teemavuosi ja välillä vähän antaa itselleen breikkiä ja kattoo jotain muuta, koska tietyllä tavalla, jos sä koko ajan painat sitä päässä, että mun pitää olla parempi ja hienompi ja kauniimpi ja muuta tällasta näin, niin eihän kukaan ihminen jaksa. Et kylhän työstä, opettajan työstä, pitää nauttia.

 

Eric Carver: Kyllä.

 

Podcastin nimi on tosiaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa ja puhutaan lopuks vähän siitä. Tossa jo kun sanotitte sitä, et miten opettajuus on muuttunu, ni nostitte esiin nimenomaan tän ohjauksellisuuden ja Kirsti toit esiin sen, että se opiskelijan kokonaisvaltainen kohtaaminen, et vaikka se ohjaavan opettaja rooli ei oo se terapeutin rooli, ni kuitenkin ihmiset siinä juttelee ja sillai ihmisillä on se muuttuja nimeltä elämä siellä taustalla. Ni miten te näette tän ohjauksellisen roolin kehityksen? Et miten se on ehkä kehittynyt tässä viime aikoina? Ja onko jotain suuntaa, mihin nimenomaan opiskelijoiden ohjaus on menossa? Tai voitte ottaa myös kantaa siihen, et mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Haluutko Kirsti alottaa tähän vastaamisen?

 

Kirsti Lonka: Ehkä se, mikä mun mielestä on tärkeetä, et se ei mene siihen suuntaan, siinä on riskejä, että menee siihen suuntaan, että opiskelija on jollain tavalla asiakas, joka sitten antaa neljä tai viisi tähteä -tyyppisesti sitä palautetta. Et sen takia mä oon itse tutkinut ja kehittänyt rakentavan palautteen ja edistän tekniikoita, että aluks opettaa opiskelijat, minkälaist on rakentava palaute, mikä on sellaista, mitä mä tarviin esimerkiksi mun opetuksesta. Ei mun tarvii kuulla, et mä oon tyhmä tyyppi tai jotain tällasta, vaan että mitä tässä voi tehdä paremmin, mitä voit tehdä eri tavalla, miten tätä vois kehittää. Koko ajan sellasta… semmosta näkökulmaa. Mutta on myös nykyään sellasta… aika uuttakin… kulttuuria, joka liittyy tähän tällaseen niinku polarisoivaan roustaamis-… Itse asiassa tämmöstä kiusaamisilmiötä ehkä tulee… niin kun ympäröivästä kulttuurista hyvin paljon. Ja usein kriittinen ajattelu ymmärretään niin, että ottaa jonku yksityiskohdan, johon rupea hirveesti kritisoimaan, eikä halua… nähdä asioita… tavallaan vähän useammasta näkökulmasta.

 

Mä en tiiä onko tämmöstä vähän niin kuin ilmapiirin muutosta on ollut havaittavissa välillä. Se kärjisty ehkä silloin, kun oli pahimmillaan tämä pandemia ja opiskelijat oli kovin uupuneita. Mä luulen, et se liittyy siihen. Mut semmoinen tietynlainen ilmapiirin polarisoituminen, vastakkainasettelut, tämän tyyppinen. Niin meidän tehtävä on tavallaan ylläpitää sellasta kunnioittavaa kulttuuria, jossa ihmisiä arvostetaan ja kohdellaan kunnioittavasti. Ja tietysti myöskin toimii vähän roolimalleina siinä, et miten me kohdellaan toisiamme ja miten me reagoidaan sitten erilaisiin provosointi yrityksiin. Ettei tavallaan lähdetä sellaiseen eipäs juupas… dialogiin, vaan lähetään enemmän dialogisesti lähestytään näitä asioita. Et kyl siinä, kyllä kaikki ympäröivän maailman ja todellisuuden ilmiöt heijastuu myös  jokaiseen tällaiseen tilaisuuteen. Ne on harvemmin ehkä kahdenvälisessä ohjauksessa, mut ne ehkä korostuu tällaissa just online-opetuksessa. Jos se malli tulee jostain anonyymeilt keskustelupalstoista, et siellä chatissa saattaa olla…hyvinkin teräviä kommentteja usein.

 

Saatteko kiinni tästä ilmapiirin –

 

Eric Carver: Niin. Et unohtuu se tavallaan yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus ja se, että tosiaan niillä sanoilla voi olla myös negatiivisia vaikutuksia, jos ei niitä aseteta  rakentavassa hengessä.

 

Kirsti Lonka: Niin tai ehkä semmonen inhimillisyys, että ymmärtää, että ei oo vaan semmosta sananvapautta, että ihmiset voi päästellä suustaan mitä, vaan että on ihmisiä, jotka on kokonaisia, jotka tuntee ja… empatiakyky esimerkiksi ja kunnioittaminen on tärkeitä asioita, mitä kannattaa korostaa.

 

Tiina Airaksinen: Mä oon ihan samaa mieltä Kirsti siinä, että tietyllä tavalla semmosessa verkko-opetuksessa tai jopa ohjauksessa ja muussa, niin siin on jotenki helpompi olla hirveen tyly. Ja sitte ku sulla ei oo niitä kommunikoinnin, (sul) [0:13:13] ei (oo) oikeastaan sitä nonverbaalia viestintää ollenkaan siinä, sulla on vaan se kirjoittaminen, muutama sana, niin se saattaa olla ja sit ehkä me luetaankin se tylymmäks, kun se itse asiassa olis. Et sillo jos me nähtäs se vaikka opiskelija, joka ei oo samaa mieltä tai on kriittinen, ni se ihan oikeasti saattaa näyttää vaikka nukkuneen rukoukselta, niinku mä muistan, ku yksi opiskelija… nukku mun luennoilla ja mä olin sit vähän, et kyl mä nyt tiedän, et… mä en luulisin, et mä olisin vähän kiinnostavampi, ni hän sanoi, et kun hän on ravintolapäällikkö, et hän oli viime yönäki töissä kahteen-kolmeen asti ja sit aamulla tuli kymmeneltä mun luennolle. Mä sanoin, et nuku ihan rauhassa.

 

Et ku me ei tiedetä tätä tarinaa ja se on helppo sylkästä siihen, tiedätkö muutamalla sanalla, ja sit mä vähän yliarvioidaan ja aliarvioidaan ja muuta, mut sit ku sä tuut face to face juttelemaan, niin silloin ehkä päästää sit siihen, että missä mennään ja mikä ihan oikeasti, onko hätä jostain.

 

Ja sit tietyllä tavalla mä oon siitä myös hyvin samaa mieltä, et sosiaalisesta mediasta ei enää vauva palstoilta, vaan muualta otetaan sellaista tekstiä ja toimintatapaa, joka on niinku hyvin… ei arvostavaa. Ja mun mielestä se kuitenki täytyis olla semmoinen asiallinen ja kaikkia siinä on… opetustilanteessa arvostavaa. Ei tarvi olla samaa mieltä. Eikä myöskään hyväksyä sitä, mut täytyy aina kertoo, että miks ei ja mikä on se peruste siihen, et mikään mutu ei akateemisessa maailmassa riitä, et sulla täytyy olla joku. Ja mun mielestä sehän on aivan ihana, et ollaan eri mieltä asioista, mut sit ku mennään asiattomuuksiin tai tylyihin kommentteihin ja jotain muuta, niin ne ei ikään kuin kuuluu mun mielestä meidän tieteelliseen keskusteluun, eikä meidän opetukseen. Ja se on ehkä mikä on muuttunu, mut jos joku mikä on niinku… hienoks jotenkin tullut vielä tämän pandemian jälkeen on, et ihmiset… opiskelijat haluaa tulla kampukselle ja ne haluaa tulla juttelemaan ja jotenkin arvostaa sitä ihan eri tavalla sitä mahdollisuutta tavata toisiaan ja opettajia. Niin se on tullu jotenkin hyvin tärkeänä esille on tässä viime kuukausina.

 

Eric Carver: Joo. Tossa ekalla tuotantokaudella oli vieraana apulaisprofessori Hannu Lahtinen, joka nyt just tuli valituksi myös Opettajien akatemiaa. Hän oli silloin tullut valituksi HYn eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Hyvä ohjaajan palkinnon oli saanut Anu ja sit kysy-, me puhuttiin just ohjaamisesta koronan aikana, niin jos mä oikein muistan, niin Anu just sano sitä, et hyvin paljon semmosia asioita, mitä tapahtu lähiopetuksessa, et ennen luentoa‚ luennon jälkeen, semmosia lyhyitä erittäin tärkeit kohtaamisii, tarkentavia kysymyksiä ja muuta, et ne niinku jäi korona-aikana. Niinku tavallaan ymmärrettävästi pois, kun ruutu sulkeutuu, se sulkeutuu. Ja nyt on tietysti jännä nähdä, et miten hyvin sitte opiskelijoiden ja opettajien ne suhteet ja se vuorovaikutus palaa ja millaseks se   muodostuu ja milloin tavallaan just ehkä se yhteisöllisyys ja tietynlainen semmonen matalampi kynnys kysyy ja ottaa puheeks, niin miten hyvin se nyt toteutuu.

 

Onko vielä liian aikaista arvioida? Esim. Kirsti onko sulla nyt sellanen olo, että ollaan palattu johonki uuteen normaaliin tai että se yhteys ois vahvistunut taas?

 

Kirsti Lonka: Siis mehän ei tulla ikinä palaamaan mihinkään, vaan nyt on tullu tämmönen uus hybridi normaali. Niinku nytteki, mä tänään olen kotona ja tämä keskustelu käydään hybridisti. Mut mul oli tapana jo pandemian aikana simuloida, että me tultiin opettajat siihen mukavasti höpöttelemään langoille tasalta, kun luento alko 15 yli, oltiin siinä juttelemassa ja sitten, niin nauhotettiin usein, niin se nauhotus alkoi vasta sitte, ku puhu siinä. Ja sitten me taas ennen loppua hyvissä ajoin suljettiin nauhotus ja ne, jotka halus ni avattiin kamerat ja siihen sai jäädä juttelemaan vähän niinku luennon jälkeen. Et me pyrittiin tuomaan myös tälläsii virtuaalisiin käytäntöjä.

 

Mut kyl nytten se, et me tehdään kaikkea vähän myös turhaa, et me hengataan vähän opiskelijoiden kans, meil on vuosijuhlia, meillä on kaikenlaista kivaa, meillä on yhteisöiltoja. Esim. me järjestetään mun kasvatuspsykologiassa kaikenlaist tällaista… Se ongelma oli se, että tämä online sellasta… me ei jaksa istua tässä ruudun ääressä, ku tulee niska kipeeks. Se minimoidaan se aika. Kaikki on turhaa. Mutta sitten kun ollaan kasvokkain ja hengaillaan, niin siinä on paljon enemmän aikaa… et ihmiset ei niin sanotusti myös suoraan asiaan. Ja mä luulen, et nyt  arvostetaan tätä kaikkea turhaa lässytystä [nauraa] paljon enemmän kun aikasemmin.

 

Eric Carver: Tärkeitä kohtaamisia, joka voidaan myös joskus määritellä turhaks lässytykseksi, mutta usein hirveen –

 

Kirsti Lonka: Just näin. Informaalit kohtaamiset. Pandemian aikana koettiin turhaks lässytykseks, jos se tapahtu täs ruudun ääressä.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Niin kyllä sitä itsekin huomas, että ne oman tiimin, vaikka niitä oli kiva nähdä, niin me kahvihetket jossain vaiheessa Zoomin yli, ni ei vaan jaksanut enää, että se ruudulle höpöttely ja ruudulle esiintyminen tavallaan, niin  rupes sitten myös vähän painamaan.

 

No hyvä. Täs tällä kolmikolla varmaan voitas puhuu opetuksesta ja ohjauksesta ja sen tulevaisuudesta pitkäänkin, mutta ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen. Ja tossa ekalla tuotantokaudella ja otin tavakseni, et kysyn aina vieraalta… antamaan kuulijoille joku lukuvinkki, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä. Niin mikäs ois Tiinan lukuvinkki kuulijoille?

 

Tiina Airaksinen: No mä en tiedä, onko tässä tullu, mutta esiin tuli tämä ainakin tää Tieteiden välisellä poluilla – kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista. Kollegoiden kirjoittama erinomainen kirja. Julkaistu juuri muutama viikko sitten, mutta tämä ei ollut se, mitä mä haluaisin ehdottaa, koska se on itsestään selvyys.

 

Toinen tähän aikaan liittyvä, ei millään tavalla aiheeseen liittyvä, on kirja muutaman vuoden takaa Nimeltään onnellisuuden taito ja sen on kirjottanu Howard (C.) [0:19:41] Cutler Chrysler ja siinä on haastateltu Dalai-lamaa. Lukekaa. Ja jos on vapaata, missä vaiheessa, niin se on aika hyvä selitys siitä, että mikä on elämän perimmäinen tarkoitus.

 

Eric Carver: No niin. Se on mielenkiintoinen lukuvinkki.

 

Kirsti, mitä lukuvinkkii sulle tulis mieleen?

 

Kirsti Lonka: Joo, toi Onnellisuuden taito, sain sen aikanaan tän Onnellisuuden taitokirjan sain aikanaan väitöslahjaksi. Erinomainen kirja.

 

Mä… pitää ihan luntata nyt kännykästä, että toi kirjailijan nimi Rutger Bregman. Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Mä oon psykologi koulutuksessa tän ja silloin, kun mä opiskelin psykologiaa, niin psykologia keskitty ihmisen heikkouksiin ja puutteisiin ja käsitys siitä, että ihminen on luonnostaan paha ja kaikenmaailman sähköiskukokeita ja vankilakokeita, niin itse asiassa tämä Hyvän historia -kirjassa, niin aika paljon kyseenalaistetaan ja osoitetaan heikkouksia tällasessa ihmiskuvassa. Ja nyt erityisesti, kun on sota meneillään, siin kerrotaan muun muassa kuinka natsi-Saksa yritti murtaa brittien selkärangan ja saada heidät paniikkiin pommittamalla Lontoota. Toivon, että herra Putin olisi lukenut tämän kirjan ja ottanut opikseen, että ei se Hitlerkään siinä onnistunut, vaan sehän vaan vankisti tätä kansakuntaa. Että me ymmärretään, että tämä vahvuuksien psykologia, että ihmisessä on paljon hyvää, mitä kannattaa vahvistaa ja erityisesti nyt kriisiaikana, ettei ruveta muuttamaan meidän ihmiskuvaa… sen takia, että on on joitain häiriintyneitä joukkioita tai hyvin pahasti häiriintyneitä ihmisiä maailmassa. Niin se (- -) [0:21:48] pohjimmiltaan paha. Ja toi hyvin aukottoman looginen teos. Kärpästen herra muun muassa käsitellään hyvin mielenkiintoisella tavalla. Sitähän pakotettiin aina lukemaan koulussa ja sitten todellisissa tilanteissa tämä Kärpästen herra ilmiö ei niin kuin näyttäydy kovin todennäköisenä skenaariona, jos ihmiset laitetaan autiolle saarelle. Että ihminen on luonnostaan… sosiaalinen ja tarvitsee toisia ihmisiä ja yhteistoiminnallinen, sosiaalinen olento.

 

Eric Carver: Kyllä tässä –

 

Kirsti Lonka: Pitkä [nauraa] (-) [0:22:26]. Lukekaa Bregmanssin Hyvän historia.

 

Eric Carver: Joo ja jos, joku kattava teema näissä lukuvinkeissä oli ekalla tuotantokaudella, niin aika usein ne liittyy just tämmöseen armeliaisuuden ja toivon teemoihin‚ mitkä tässä ajassa meillä on tosi tärkeetä.

 

Hei‚ iso kunnia oli saada Kirsti ja Tiina teidät vieraaksi ja kiitos kiitos tosiaan, kun pääsette vieraaksi ja tulitte juttelee Opettaja akatemiasta ja opettajuudesta ja ohjauksesta. Kiitos vielä.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Kirsti Lonka: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

 

 

 

 

Jakso 16. Opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Opintopsykologi Kari Peltola, projektipäällikkö Mari Räsänen ja opinto-ohjaaja Taru Leikas

Miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina? Helsingin yliopistoon on rekrytoitu vuonna 2021 ensimmäistä kertaa opinto-ohjaajia. Aiemmin erityisohjauspalveluita ovat tarjonneet uraohjaajat ja opintopsykologit. Minkälaisia työtehtäviä opinto-ohjaajille on tulossa? Miten ohjausta ja hyvinvoinnin tukea tulisi tulevaisuudessa kehittää?

Jakson vieraina ovat Mari Räsänen, Kari Peltola ja Taru Leikas.

Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää koko hankekokonaisuutta. Aiemmin Räsänen on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä mm. Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla.

Opintopsykologitiimissä työskentelevä Kari Peltola toimii tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkönä. Aiemmin Peltola on työskennellyt opintopsykologina Aalto yliopistossa ja Tampereen yliopistossa.

Opinto-ohjaaja Taru Leikas vastaa hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Leikas on työskennellyt aiemmin opinto-ohjajana lukiossa sekä henkilöstön osaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla.

Tämän jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa –podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen, että toinen tuotantokausi joskus tulee.

Lämmin kiitos kaikille podcastin vieraille ja kuulijoille!

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 16. ja ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso.

Aiheena opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Jakson vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opintopsykologi Kari Peltola ja opinto-ohjaaja Taru Leikas.

Jakson kesto 35 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 28.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston Opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämä jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen että toinen tuotantokausi joskus tulee. Palaan tähän asiaan sitten kun olen kerännyt palautetta ensimmäiseltä tuotantokaudelta teiltä kuulijoilta. Kauden viimeinen jakso on erityinen myös siksi, että nyt on vieraita peräti kolme. Erityiseksi tämän jakson tekee myös se, että kaikki jakson vieraat ovat kollegojani Helsingin yliopistosta, jossa me ollaan yhdessä tekemässä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia kehittävää hankekokonaisuutta. Ollaan sieltä projektiryhmästä kaikki.

 

Alotetaan vieraiden esittely. Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää tätä koko hankekokonaisuutta, ja aiemmin Mari on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä muun muassa Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla. Sitten opintopsykologi Kari Peltola toimii siellä meidän opintopsykologitiimissä ja on tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkö. Aiemmin Kari on työskennellyt opintopsykologina sekä Aalto-yliopistossa että Tampereen yliopistossa. Kolmas vieras on opinto-ohjaaja Taru Leikas, joka vastaa tässä meiän hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Taru on aikaisemmin työskennellyt opinto-ohjaajana lukiossa sekä henkilöstöosaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla. Tervetuloa mukaan kaikki.

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan siis tänään siitä, että miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina, ja siitä miten näitä asioita tulis tulevaisuudessa kehittää. Alotetaan nyt tästä meidän hankekokonaisuudesta, mitä tässä ollaan yhdessä tekemässä. niin projektipäällikkönä Mari saat ensimmäisen kysymyksen: miten sä kiteyttäisit sen että mitä tässä ohjaus- ja hyvinvointihankkeessa tehdään? Mitä ne tavoitteet ja toimenpiteet on, ja mikä muuttuu jos me onnistutaan?

 

Mari: Joo, kiitos. Tää meidän hankehan jakautuu tavallaan kahteen kokonaisuuteen. On tää ohjauksen kehittämiseen keskittyvä osa ja sit on vähän akuutimpaan hyvinvoinnin tukemiseen keskittyvä osa, mistä sitten Kari kertoo kohta enemmän. Mutta ehkä ohjauksen osalta keskeisin tavoite tässä projektissa on ohjauksen kokonaisuuden selkiyttäminen Helsingin yliopistolla. Se että ohjaus näyttäytyisi opiskelijoille selkeinä polkuna ja toisaalta sitten, että näillä ohjauksen parissa työskentelevillä olisi selkeä käsitys siitä omasta roolista ja vastuistaan ja myös muiden toimijoiden rooleista. Esimerkkinä nyt vaikka opettajan, opintoneuvojan, opinto-ohjaajan rooleja tässä tarkastellaan. Jos nyt miettii näitä ohjauksen eri toimijoita, niin tässä projektissa keskitytään ehkä erityisesti tähän opettajien tekemään ohjaustyöhön koulutusohjelmissa. Heidän nimike voi olla HOPS-ohjaaja, opettajatuutori, omaopettaja, akateeminen mentori, näitä on vähän erityyppisiä riippuen mistä tiedekunnasta on Helsingin yliopistolla kyse. Nää ohjaavat opettajathan on meillä määrällisesti kans suurin joukko näistä yliopiston ohjauksen toimijoista ja on tosi tärkeä osa opiskelijan opintopolkua. Sit me halutaan projektissa varmistaa, että näillä opettajilla on riittävästi perehdytystä, tukea siihen heidän ohjaustyöhön, ja että alan tiedekunnat, koulutusohjelmat on jollain tavalla määritellyt sellaset raamit, mallit siihen ohjauksen tueksi. Ja varmaan Eric tuossa kohta kertoo enemmän, niin me ollaan yliopistossa aika eri vaiheissa tässä. Joissakin koulutusohjelmissa tällanen HOPS-ohjaajan rooli ylipäätään on vielä aika uus asia, ja halutaan tässä projektissa vielä myös tukee tätä tehtävän määrittelyä.

 

Niistä toimenpiteistä ehkä sen verran, että ehkä tällainen isoin toimenpide, mitä Eric itse asiassa vetää, on tollanen verkostomaisen työskentelyn lisääminen. Eli pyritään paikallisesti tiedekunnittain kokoamaan yhteen ohjauksen eri toimijoita muun muassa tukemalla näitä ohjaavia opettajia ja määrittelemään näitä ohjauksen raameja. Tavoitteena on se että tämmönen verkostomainen työskentely helpottaisi sitten just sitä moniammatillista työtä opettajien, opintopsykologin, opinto-ohjaajan välillä esimerkiks. Opinto-ohjaajat on muutenkin nyt meillä ihan uus ammattiryhmä, mitä tän projektin myötä on tullut yliopistolle, ja Taru on sit heidän työnkuvaansa tässä kans määrittelemässä ja kehittämässä.

 

Toinen konkreettinen toimenpide, mitä nyt voisin mainita, on tällanen opettajille suunnattu perehdytyskurssi, mitä ollaan alotettu nyt suunnittelemaan. Elikkä tällanen perehdytys opiskelijan ohjaukseen, sille on tunnistettu nyt aika laajasti tarvetta. Suunnitellaan, että toteutus tällaisena vähän niin kuin joustavasti suoritettavana verkkokurssina, joka sisältäisi sit ihan käytännön vinkkejä ohjaustapaamisiin ja tietoa siitä, että mihin opiskelijaa voidaan ohjata eteenpäin eri tilanteissa. Opettajalla on siinä aika tärkeä rooli kans.

Mä voisin vielä tästä kun kysyit että mikä muuttuu projektin jälkeen, tämä on ehkä aika hankala kysymys, mut mä itse ehkä näkisin että semmoset pidemmän aikavälin muutokset, mitä nyt tavoitellaan, on että jokainen opiskelija kokisi tulevansa jollain tavalla kohdatuksi opintojensa aikana ja erityisesti siinä omassa koulutusohjelman yhteisössä. Sellanen muutos myös, että ohjausta ei tarttis mitenkään etsiä tai pyytää, vaan sitä aktiivisesti tarjotaan ja se on jollain tavalla suunniteltu kans osaks sitä tutkintoa. Tämä on ehkä semmonen vähän isompikin muutos. Jos tätä matalan kynnyksen ohjausta saadaan lisättyä ja vahvistettua, niin sitä kautta pystyttäis ehkä vähän vähentämään tätä painetta, mikä meillä nyt on erityisohjauksen palveluihin. Eli esimerkiks nyt opintopsykologeille, uraohjaajille, eli heidän yksilöohjausajoille on ihan valtava kysyntä, ja kaikille niitä ei vaan kertakaikkisesti riitä. Ehkä kaiken kaikkiaan semmonen, että saataisiin sitä kynnystä madallettua ohjaukselle ja sitä sais, se ois helposti saatavilla kaikille opiskelijoille. Näin.

 

Eric: Kiitos, Mari. Iso osa tätä kokonaisuutta on tämä hyvinvointiin keskittyvä osa tätä hankekokonaisuutta. Kari, haluatko kertoo siitä, että miten tai minkälaisia asioita nimenomaan opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi nyt tehdään ja mitkä sun mielestä on kaikista tärkeimpiä asioita, mihin pitää keskittyä?

 

Kari: Joo, kiitos. Jos mietitään tätä hanketta ja mitä hankkeen puitteissa tehdään, niin tässä on lisätty erilaisia ryhmämuotoisia palveluita opiskelijoille. Myös tämmöisiä kursseja, eli meillä on pari semmosta opintopisteytettyä kurssia, joista toista on ikään kuin laajennettu ja toinen on rakennettu ihan tän hankkeen puitteissa. Sitten tällä hetkellähän me tehdään tämmöistä yhteydenottotoimintaa, mistä mä varmaan kohta kerron sitten lisääkin. Se on semmosta konkreettista, mitä nyt tehdään. Mutta jos mä meen heti tuohon kysymykseen, mikä on keskeistä tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvointiin liittyen, niin kyllä se varmaan jotenkin liittyy yhteisöllisyyteen enemmän tai vähemmän. Tää pandemia-aika on kuitenkin ajanut valtaosan opiskelijoita tämmöseen etäopiskelumoodiin, eli se tarkoittaa sitä että on aika paljon vähemmän semmosta yhteisöllisyyttä, ja sit sekin mikä on jäljellä niin se on semmosta vähäisempää ja laitevälitteistä. Sit jos ajatellaan niitä opiskelijoita, jotka on alottanut ennen pandemia-aikaa, niin he ovat tavallaan menettäneet tämmösen yhteisöllisyyden. Sen mitä on opiskelun puolesta tullut yhteisöllisyyttä sekä se kaikki muu yhteistoiminnallisuus opiskelijoiden kesken, joka nyt ei välttämättä suoranaisesti opiskeluun, mutta se semmonen muu kanssakäyminen, niin sekin on mennyt ihan minimiin.

 

Sit jos me ajatellaan näitä opiskelijoita, jotka on alottanut  pandemian aikana, niin he eivät ole edes nähneet tai kokeneet, että mitä se yliopisto vois olla yhteisöllisyydessään. Se on ikään kuin täysin uusi asiaa. Että tässä on mietittykin tätä paluuta, että joillekin varmaan on ihan outo käsitys, että mikä on luento ja mitä siellä tapahtuu ja mitä tehdään, että yhtenä semmosena opetuksellisena yhteisöllisinä muotona esimerkiks. Eli kaiken kaikkiaan tosiaan opiskelijat on joutunut aika niukkoihin kohtaamisolosuhteisiin. Jos me ajatellaan nuoria aikuisia, niin se on heille semmoinen varmaan jonkinlainen puutostila suorastaan, jos tätä silleen ajattelee.

 

Itse mä oon tässä kuvannut sitä, et tavallaan täs on jouduttu tämmöseen horrostilaan jossain mielessä. Tulee mieleen muurahaispesä, joka on talven aikana aika hiljainen, ja tää horrostila on kohdistunut ei pelkästään tietenkin opiskelijoihin vaan myös koko yhteisöön, myös opetus, ja henkilökuntaan. Nyt ollaan sitten sen haasteen edessä, että tehdään paluuta ikään kuin uudenlaiseen todellisuuteen, joka on ehkä tämmöistä monipaikkaista opiskelua ja monipaikkaista työntekoa. Tä n haasteen edessähän me ollaan.

 

Mut sit jos mietitään, että mitä sitten vois tehdä yhteisöllisyyden puolesta, niin mä en oikein usko, että kannattaa järjestää mitään semmoisia megatilaisuuksia tai megakohtaamisia. Oon itse asiassa kuullutkin semmosia havaintoja tai terveisiä, että ei kaivata mitään semmosia massiivisia messuja tai tapahtumia, vaan pikemminkin mä luotan siihen että tämmönen yhteisöllisyys, niin me luontaisesti varmaan halutaan hakeutua taas toistemme pariin ja äärelle. Luontaisia reittejä pitkin se yhteisöllisyys jotenkin palautuu. Yhtenä esimerkkinä se, että kun mä oon tässä nyt kampuksella kulkenut nyt pandemian hellittäessä tai kun se on hellittänyt, niin oon huomannut että esimerkiks opiskelijaruokalat on täyttynyt. Että se on minusta semmonen luontainen tapa, että opiskelijat tulee sinne ja tulee pienissä porukoissa, ja sitten alkaa taas palautua se semmonen yhteisöllinen oleminen ja eläminen. Ruokala tarjoaa sitten ei ainoastaan ehkä kehon ravintoa mutta myös mielen ravintoa just tätä kautta, että siellä on sitä sitä tuttua väkeä. Luotan siihen että me osataan vielä hakeutua tavallaan niihin yhteisöihin kyllä aika lailla itseohjautuvasti.

Eric: Mutta että näiden pienryhmien ja sitten tämmösen hyvinvointikurssin kehittämisellä myös semmosia taitoja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ja muuta, niin tuodaan sitten tukea opiskelijoille siihen.

 

Kari: Juuri näin.

 

Eric: Mainitsitkin tän, Kari, että nyt on tarkotus meillä kontaktoida eri tavalla mahdollisesti putoamisvaarassa, tai tavalla tai toisella opinnot on hidastunut tai eteneminen ei oo mennyt. Niin millä lailla on tarkotus nyt kontaktoida ja tukea sitten opiskelijoita tälläsessa tilanteessa, että on mahdollisesti opinnot jäänyt kesken tai etenee tosi hitaasti?

Kari: Joo, tosiaan me ollaan tässä nyt alottamassa tämmöstä pilotointitoimintaa liittyen siihen, että yritetään tavoittaa putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Vähän saada kiinni tai tutkia ja tunnistaa tavallaan, et miten me voitais saada heitä kiinni, ja sit yritetään lähestyä ja katsotaan minkälainen vastine sieltä tulee. Onko opiskelijat halukkaita ikään kuin päästä keskusteluyhteyksiin yliopiston henkilökunnan kautta tämmösten yhteydenoton kautta. Tässä työssähän meillä keskeisessä roolissa on uudet opinto-ohjaajat, joita nyt on tullut just. Mari tossa jo aiemmin mainitsi. Tavoite ei ainoastaan ole se että me tavoitetaan niitä opiskelijoita, että mennä tavallaan sinne mikrotasolle mitä me tullaan tekemään, mutta isompi tavoite tai laajempi tavoite tässä on se,  että me opetellaan uudenlaista toimintatapaa. Rakennetaan uudenlaista toimintamallia, että entäs jos tulee jatkossakin tällasia tilanteita, että tulee jotain katkoksia tai sulkuja, yliopisto suljetaan tai joudutaan etätilanteisiin tai jotain muuta vastaavaa kriisin tapaista. Että me opitaan semmoista toimintamallia, että kun me halutaan taas palata ikään kuin normaaliin, niin oisko tämmönen yhteydenotto, täntyyppinen mitä täs kokeillaan, niin voisko täältä löytyy jotain työkaluja joita työyhteisö tai opetusyhteisö vois käyttää jatkossa. Se on semmonen iso tavoite tässä näin.

 

Me käytetään tietenkin tavallaan ikään kuin niitä järjestelmiä ja niitä ohjelmistoja, mitä on tarjolla. Eli tutkitaan rekistereitä ja sieltä tehdään päätelmiä, että ketkä nyt sitten olisi tämmöisiä putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Tehdään poimintoja ja otetaan yhteyttä ja tarjotaan keskusteluapua, ja tässä tosiaan opinto-ohjaajat on se ensisijainen toimija. Voi järjestää itselleen tämmösen opinto-ohjaajakohtaamisen ja sit jos se riittää, niin sehän on hienoa, mut sit jos ei niin sitten tietenkin edelleenohjausta mietitään. Voi olla että tulee tarve opintoneuvontaan tai HOPS-ohjaajalle tai ehkä erityisohjauspalveluihin, opintopsykologille tai jonnekin vielä muuallekin, niin se on sitten taas semmoinen jatko, mikä siinä voi olla. Eli tämmöstä konkretiaa, että se yhteydenotto, työ ja se kokeileminen, niin se palvelee ja siinä rakennetaan ehkä tämmöstä työkalupakkia opetusyhteisölle, mitä voi käyttää jatkossakin.

Eric: Niin kun Mari sanoi tossa äsken, että yksi tapa nähdä ohjaus on just se, että tarjotaan ohjauspalveluita, odotetaan että ihminen on itse yhteydessä, mutta tässä kokeillaan nyt sitä että täältä ollaan yhteydessä opiskelijaan.

Kari: Joo, tää on silleen ehkä poikkeuksellista. Kyllä tällästä tietenkin totta kai tehdään yliopistossa ja varmaan on tehty muuallakin, mutta ehkä tälleen systemaattisesti ei oo kokeiltu jo tutkittu tavallaan erilaisia tapoja, mitä tässä nyt tehdään.

Eric: Jotkut koulutusohjelmathan meillä on soittanut opiskelijoita läpi nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunta myös. Mutta silloin on ollut se, että koko ohjelma tai tietyt ikäryhmät ja aloittajavuodet.

 

Kari: Joo, ja niissä tilanteissa on huomattu, että jos on semmonen pieni opetusyhteisö, että tunnetaan, että opettaja tuntee opiskelijat ja opiskelijat tuntee ne opettajat, niin se yhteydenotto suoraan kommunikoimalla on helpompaa. Mutta sitten meillä on paljon tosi isoja koulutusohjelmia, joissa ei oo tämmöistä tunnettavuutta keskenään, niin siellä se toimii ehkä paremmin täntyyppinen, tavallaan.

 

Mari: Tähänhän tuli kans meidän projektin yhdeltä HOPS-ohjaajalta ihan hyvä kommentti siihen, että on myös hyvä tavallaan että se yhteydenottaja on jollain tavalla vähän ulkopuolinen eikä esimerkiksi koulutusohjelman joku opettajista. Sitten se voi tuntua ehkä vähän helpommalta kertoa mahdollisista haasteista sellaselle, joka kattoo tilannetta vähän ulkopuolisena.

Eric: Se on jännä nähdä, miten nyt sitten nämä erilaiset tavat kontaktoida ja ottaa yhteyttä, niin miten opiskelijat ne kokee. Tietysti ehkä se tärkein on tässä muistuttaa kuulijoita, että se arvopohja on opiskelijoista välittäminen. Että tää ei ole tällaista valvontaa.

Kari: Ehdottomasti näin.

 

Eric: Sitten, Taru on meillä tosiaan opinto-ohjaajana. Nyt on sitten hänen tehtävänä on ollut kehittämässä tätä opinto-ohjaajien toimenkuva, joka on aika uus juttu Helsingin yliopistossa. Meillä on nyt rekrytoitu niitä ensimmäistä kertaa osana tätä hankekokonaisuutta. Meillä on aikasemmin ollut erikoisohjauspalveluita  tekemässä uraohjaajat ja opintopsykologit. Millasia työtehtäviä nyt sitten opinto-ohjaajille on tulossa? Mikä heidän rooli tulee Helsingin yliopistossa olemaan? Taru.

 

Taru: Joo. Opinto-ohjaajien rooli, sanotaan että se sijoittuu jonnekin sinne tiedekuntien ja yleisten palveluiden väliin. Eli heillä on tällanen vois sanoa että kaksoisrooli, et he on hallinnollisesti siellä – ja opiskelijapalveluiden lähitiimeissä, he työskentelee siellä yhdessä opintoneuvojien, koulutussuunnittelijoiden, opintokoordinaattoreiden ja myös opetushenkilökunnan kanssa, joilla on ohjausvastuu. Ja sitten tietysti kun on kyse uudesta ammattikunnasta, että tämä lukuvuosi on ollut ensimmäinen kun Helsingin yliopistossa on opinto-ohjaajia, niin luonnollisesti meillä on myös paljon ylipäätään meidän uuden ammattikunnan luomiseen liittyviä tehtäviä. Pitää luoda yhdessä se käsitys siitä, että mikä on se meidän ydinosaaminen ja miten sitä markkinoidaan opiskelijoille ja miten se suhteutuu jo olemassa oleviin ohjauspalveluihin. Tämä projekti tarjoaa tällaisen tosi hyvän alustan tälle kaikelle, eli kun siellä tiedekunnissa määritellään niitä ohjausmalleja ja niitä moniammatillisia yhteistyöverkostoja, niin se on hyvä aika opojenkin tulla sinne uudessa roolissa. Sitten myöskin käydään ylipäätään projektin puitteissa keskustelua ja koordinoidaan niitä toiveita opinto-ohjaajien työnkuvaa kohtaan yhdessä.

 

Tosiaan elokuussa on alottanut ensimmäinen opinto-ohjaaja, joka työskentelee tiedekunnissa, ja nyt maaliskuussa joukko täydentyi kolmella uudella opinto-ohjaajalla. Meitä on tällä hetkellä viisi kappaletta. Nyt tänä keväänä tehdään sitä opiskelijoiden yhteydenottotyötä, mut sit on jo nytkin muita ohjausmuotoja käytössä. Eli on drop-inia ja pienryhmäyhteistyötä esimerkiksi uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa, sit tällaisia yksittäisiä hyvinvointitiistain ohjelmia elikkä siis tällaisia yksittäisiä opiskelijoiden hyvinvointia tukevia tapahtumia esimerkiksi. Sitten varsinkin syksyn aikana lähetään sit laajemmin markkinoimaan ja laajentamaan ohjauspalveluiden kattausta. Ja opotiimin sisällä ymmärrettävästi kun on uusi ammattikunta, niin sitä työnkuvaa kohtaan on paljon toiveita, ja ollaan päädytty ratkaisemaan tätä sillä tavalla että jaetaan vähän niitä osa-alueita keskenämme. Kaikilla meillä on omia erityisosaamisen osa-alueita ja omia mielenkiinnon kohteita. Tässä on ehkä taustalla sellanen, että määritellään vähän sitä osallistumisen tasoa eri niihin toiveiden osa-alueisiin. Esimerkkejä tällaisista osa-alueista, joita on esitetty toiveiksi että opinto-ohjaajan työnkuva jollain tavalla koskettaisi, on esimerkiksi yksilölliset järjestelyt ja orientaation ja tuutoroinnin kehittäminen ja ylipäätään tällanen vertaisohjaajuuden kehittäminen. Sitten yksi on esim. tämä ohjaustyötä tekevän henkilökunnan tuki. Eli tän tyylisiä toiveita on esitetty opinto-ohjaajan työnkuvalle ja nyt niitä sitten opojen kesken vähän jaetaan, ja sitten tehtävänä on kehittää sitä yliopiston tasolla mut sitten miettii myös sitä, mikä niitten muiden opojen rooli voi olla siinä, että tulis lopputuloksena mahdollisimman työergonominen kokonaisuus kaikille opinto-ohjaajille.

Eric: Töitä riittää ohjauksen kentällä myös yliopistossa. Se on sit vaan valittava, että mihin keskitytään.

Taru: Kyllä, juurikin näin. Ja vielä ollaan aika alussa, mutta meillä on tosi hyvä tiimi koossa.

Eric: Kiitos, Taru. Nyt tulee hämmentävä hetki tän podcastin lyhyessä historiassa. Tää on kuudentoista jakso, ja nyt mun pitäs itse esittää itselleni kysymys ja vastata siihen. Katotaan miten tässä onnistun. Eli mulla on tässä hankekokonaisuudessa semmonen työpaketti vedettävänä, jossa on tarkotus tämmösiä moniammatillisia ohjauksen yhteistyöverkostoja kehittää tuolla tiedekunnissa. Kerron nyt vähän siitä, et mitä siihen kuuluu.

 

Me käytiin jokasen tiedekunnan kanssa semmonen lähtötilanneanalyysi tossa hankkeen alussa, ja siinä tunnistettiin just tää mihin Marikin viittas alussa, että tiedekuntien ja koulutusohjelmien ohjausmallit ja käytänteet on aika erilaisia. Ja silloin jos niitä halutaan kehittää ja sitä ohjauksen systeemiä tehdä selkeämmäksi kaikille ketjussa oleville ja tietysti erityisesti opiskelijoille, niin ne pitää kehittää ne toimintamallit jokasessa tiedekunnassa siihen tieteenalaan ja siihen koulutukseen sopivaksi. Nyt on niitä käyty tässä keväällä niitä palavereja, ja jokasessa tiedekunnassa on tunnistettu se että tavalla tai toisella sitä ohjausmallia ja sitä tapaa jolla tehdään yhdessä yhteistyötä opiskelijoiden tukena, uudelleenohjataan, miten ne ohjauspolut rakentuu, niin siellä jokanen tiedekunta tunnistaa että jotain kehitettävää on. On tietysti tärkeää muistaa se, että siellä on olemassaolevat mallit, hyvät käytänteet, moni asia toimii tosi hyvin. Eli kyse on siitä, että nyt jos siellä on jotain osia mitä tiedekunta haluaa kehittää, niin niihin keskitytään eikä mitään sellasta ruveta korjaamaan mikä ei ole rikki.

 

Sitten toinen asia, mistä Marikin tossa mainitsi, on tää että miten ohjaavia opettajia koulutetaan ja tuetaan siinä työssä. Sitten on eri tiedekunnilla vähän erilaisia asioita, mihin ne haluaa keskittyä. Osa haluaa enemmän keskittyä esimerkiks siihen, miten opiskelijoiden antamaa palautetta ohjauksen toteutumisesta ja laadusta huomioidaan ja otetaan huomioon, miten sitä käytetään toiminnan kehittämisessä esimerkiksi ja tän tyyppisiä tyyppisiä asioita, mitä siellä sitten tehdään. Sen lisäks et on tosiaan koulutusohjelmat ja opetus- ja tutkimushenkilökunta siinä tietenkin tosi tärkeä ja se kaikkein tärkein ohjausrooli, niin sitten on just nämä lähipalvelut, mitä äsken mainittiin, eli koulutussuunnittelijat ja opintoneuvojat ja nyt sitten opinto-ohjaajat. Sitten sen lisäks vielä se, että miten se yhteispeli rakentuu sitten uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa. Näissäkin on tosi hyvät käytänteet, aika vahvat yhteistyön kulttuurit, mut että kaikki on tunnistanut että voitas vielä kehittää.

 

Ja tärkeenä roolina tässä kokonaisuudessaan on meidän yliopistopedagogiikan keskus, lyhenne on HYPE, ja meidän pedalehtorit joilla on tosi tärkeä rooli sitten tiedekunnissa koulutuksen kehittämisen tukena, ja he ovat myös sitten mukana tässä ohjauksen kehittämisessä. Eli tämmösellä isolla porukalla sitten tiedekunnittain käydään näitä keskusteluja ja niitä linjauksia sitten tehdään tiedekunnissa näissä tämmösissä, ne vähän eri nimillä kulkee, koulutustoimikunta, opintoasiaintoimikunta, koulutusohjelmien johtajien kokous. Mutta niissä yhteistä on se että siellä on meidän koulutusohjelmien johtajat ja sitten opetuksesta vastaavat varadekaanit, jotka on sitten meidän ohjausmalleja kehittämässä ja niistä linjaamassa sitten jokaisessa tiedekunnassa sen jälkeen, kun ollaan sitä asiantuntijaporukalla ja koulutusohjelmien kanssa valmisteltu.

Eli tämän tyyppistä työtä tehdään. Ne jotka ohjauksen alalla on pidempään toiminut ja yliopistollakin, niin tietää että näitä ohjausmalleja ja järjestelmiä aina tämän tästä pitää tarkastella ja kehittää. Eli se ei oo semmonen työ, että se ois koskaan valmis, että no nyt se on kirjattu ja dokumentoitu ja nyt se on tästä sitten maailmanloppuun asti näin. Se on semmosta jatkuvaa työtä, mitä meil on tehty aikasemmin ja tullaan tekemään vastaisuudessakin. Mutta nyt tämä hanke ja se lisäresurssi, mikä meillä tässä on, niin se antaa mahdollisuuden meille nyt ottaa tää myös tarkasteluun ja mennä tässä sitten eteenpäin. Näin. Mites kollegat meni toi mun eka vastaus podcastissa? [naurahdus]

 

Mari: Aika sujuva. [naurua]

 

Eric: No niin, hyvä kiitos. Se ei oo aina helppoo muuttaa tätä roolia lennosta. [hymyillen] Onneks mä pääsen takasin kysyjän rooliin tästä nyt seuraavaks. Tää meneekin sitten kaikille tämä seuraava kysymys. Nyt kun mennään vähän pidemmän aikavälin kehitystyöhön, ja voidaan miettii tämän hankkeen ulkopuolelta myös, niin minkälaisiin asioihin teidän mielestä pitäis nyt erityisesti keskittyä, kun kehitetään opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointitukea tulevaisuudessa? Haluaisko vaikka Taru aloittaa? Millasia ajatuksia?

 

Taru: Joo. Ohjauksen osalta ehkä tärkeintä on se, että madalletaan sitä kynnystä tehdä sitä ohjausta. Tosi suuri osa ohjausta on jo se, että pysähtyy siihen tilanteeseen ja kuuntelee sitä opiskelijaa ja kohtaa sen. Että se ei tarkota sitä, että pitää olla valmiit vastaukset kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Sitten hyvinvoinnin osalta, joka totta kai on myös ohjauksen yksi lopputulema, niin ehkä tässä hankkeessa on kehitetty myös sitä, että kun tehdään paljon kaikkea hienoa opiskelijoiden hyvinvointia tukevaa toimintaa, että panostetaan siihen et siitä myös viestitään lähellä opiskelijoita, et opiskelijat löytää enää tapahtumat, ja että hyvinvointiin keskittyvä viestintä voi myös parhaimmillaan olla yksi tuen muoto, joka on parhaimmillaan tosi tavottava muoto.

Eric: Mitäs Marille tulisi mieleen?

 

Mari: Mulla ehkä tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin se että jos miettii tuota opettajien ohjaustyötä, niin että siihen tavallaan opettajilla on semmoset edellytykset kunnossa, että ohjaustyöhön on oikeasti varattu riittävästi työaikaa ja opettaja tietää, mitä hänen vastuunsa on, mitä hänen tehtävänsä on ja missä tilanteessa se vastuu siirtyy eteenpäin. Tää on ainakin yks semmonen tärkeä asia, mitä mekin tässä yritetään ratkoa. Toisena mäkin mainitsisin ton viestinnän, että se on tosi tärkeetä että opiskelija tietää, minkälaiseen tukeen ja minkälaiseen ohjaukseen heillä on kaikilla oikeus ja mitä kaikkea yliopistolla on saatavilla. Toisaalta sit viestintä ihan niistä yksittäisistäkin palveluista, että opiskelija suurin piirtein tietää, minkälaiseen kohtaamiseen hän on tulossa kun hän tulee vaikka HOPS-ohjaukseen tai opintoneuvontaan. Tavallaan se on myös sellaista odotusten hallintaa, että opiskelija vois sit lähtee tyytyväisenä myös siitä tapaamisesta, niin se on tosi tärkeetä se selkeä viestintä.

 

Eric: Niin, me ollaan paljon hankkeesta puhuttu siitä, että kaikissa näissä ohjausrooleissa on tosi tärkeetä että on ne rajat myös. Että tavallaan että silloin kun se ei oo siinä omassa roolissa, niin silloin ei tarvitse ottaa sitä vastuuta, vaan keskeistä on se että tietää että kenelle ja mihin sitten voi opiskelijan ohjata eteenpäin. Kari, millaisia ajatuksia sulla on ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämisestä pidemmällä aikavälillä?

Kari: Musta tuntuu, että Taru ja Mari aika lailla tyhjensi tossa pankkia, että ei varmaan tartte yksityiskohtiin mennä. Ja mä ajattelinkin tätä asiaa ehkä vähän laajemmin vielä niin, että jos me ajatellaan yliopistotason tilannetta, et mitä yliopiston pitäis tehdä tai mihin yliopistoissa pitäis keskittyä, niin kyllä se on juuri näin että meidän pitäisi keskittyä opetukseen ja opetuksen järjestämisen antamiseen. Koska se on yksi yliopiston perustehtävistä ja keskeinen sellainen. Mä näen että siellä opetus- ja ohjaustyössä kun sitä tehdään, niin siellä saadaan aikaseksi tämmösiä pedagogisia tekoja ja ne kaikki heijastuu jotenkin siihen opiskelun sujuvuuteen ja sitten siihen lopputulemaan myös siihen opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Sit mä ajattelen näin, et mitä laadukkaampaa se opetus ja ohjaus on, niin sen sujuvampaa se opiskelu on ja sen enemmän me saadaan aikaan myös niitä hyvinvointitekoja. Mun mielestä tämä on se yliopiston rooli ja yliopiston mandaatti justiin tässä näin. Tietenkin me tässä hankkeessa tavallaan  yritetään auttaa yliopistoja tässä asiassa, mutta kyllä se ikään kuin se perus ja tärkein tekeminen, minkä kehittämiseen meidän kannattaa keskittyä, se tapahtuu koulutusohjelmissa.

 

Eric: Kyllä. Tässä vähän reflektoi tätä koko podcast-matkaa, niin tän hyvinvointiteeman vieraat, jossa oli esim. opintopsykologi Mikko Inkinen Aallosta ja meidän peda-lehtoreita, Henna Asikainen ja Nina Katajavuori, niin ne viestit oli silloin sieltä aika samanlaiset, Kari, kun sulla. Että se arki. Hyvä arki, hyvä ohjaus, hyvä opetus, yhteisöllisyys ohjelmassa. Nehän ei oo mitään sankaritekoja. Ne ei oo mitään semmosia valtavia just messutyyppisiä juttuja, vaan ne on sitä hyvä arkea jossa on se arvopohja juuri siellä hyvässä koulutuksessa ja yhteisöllisyydessä. Ne on semmosia asioita, mihin on tärkeää keskittyä. Mutta niin kuin monet vieraat tässä hyvinvointiteemassa just sanoi, niin meillä on aika paljon asioita mihin Karikin viittasi, että mitä ei oo päässyt tapahtumaan pandemian aikama. Merkityksellisiä ihmissuhteita, kohtaamisia, keskusteluja, yhteisöllisyyttä ei oo vaan pystynyt syntymään kun on oltu etänä. Se on semmonen asia että toivottavasti pystytään sitten meidän yliopisto ja muut yliopistot luomaan taas niitä tiloja, jossa ne asiat pääsee tapahtumaan. Se on musta hirveän tärkeetä.

 

Hyvä. Jokasen vieraan viimesenä kysymyksenä on ollut tässä podcasti aikana aina sama, eli olen pyytänyt jokaista vierasta antamaan lukuvinkin aiheesta tai aiheen vierestä. Oiskos nyt sitten vaikka ensimmäisenä Mari. Minkälainen lukuvinkki sulta tulee?

Mari: Me nauhotetaan tätä podcastia tänään opiskelijoiden mielenterveyspäivänä, niin siihen teemaan liittyen valitsin tän lukuvinkin. Eli siinä teemana on tosiaan myötätunto, ja vinkkaisin tällasen entisen kollegani Aurora Airaskorven kirjan ”Riittävän hyvä”, jossa tarkastellaan just tällasta itsemyötätunnon, riittävyyden teemaa sekä tutkimuksen kautta että sitten tällaisten haastattelujen kautta. Se on tosi mielenkiintoinen luettava, suosittelen.

 

Eric: Kiitos. Mitäs tulis Karille mieleen lukuvinkkinä?

 

Kari: Jos saa mennä vähän aiheen sivuun tässä –

 

Eric: Se on sallittua.

Kari: – niin mä ajattelin tätä asiaa näin, että kun mietitään näitä aikoja mitä nyt eletään, niin mieli varmaan aika helposti hakeutuu aika raskaidenkin asioiden äärelle. On pandemia, on maailmanpoliittinen tilanne, se mikä se sattuu nyt olemaan, on ilmastonmuutosta ynnä muuta muuta semmosta, ehkä vähän semmoista synkistelevää. Ja sitten kun huomaa että ikään kuin sinne juuttuu ja takertuu ja halua niitä seurata, niin mulla on ehkä tämmönen lukustrateginen ehdotus: ehkä kannattaa vastapainoksi hankkiutua tai hakeutua semmosen aineiston tai semmosen lukemiston äärelle, mikä on edustaa jotakin muuta. Mä itse huomaa, että mä oon ikään kuin hankkiutunut semmosen kepeämmän lukemiston äärelle, jossa saa ehkä vähän erilaista perspektiiviä ja asioita voi lähestyä eri tavalla. Sattuneesta syystä mä oon nyt lukenut viime aikoina klassisia lastenkirjoja kuten tämmönen kuin ”Pikku Prinssi”, en tiedä tunnistatteko.

Eric: Juu, kyllä.

 

Kari: No niin. Sitten ”Fedja-setä, kissa ja koira”, senkin oon lukenut, nää on tosi mainioita. Ja sitten tällä hetkellä mä kuuntelen semmosta äänikirjaa kun  ”Linnunradan käsikirja liftareille”. Se kepeys näissä tarkoittaa usein myös huumoria, ja se tuo semmosta jotenkin perspektiiviä, kun katsotaan asiaa vähän niin kuin lasten silmin, ja sitten tässä viimeisimmässä sitä katsotaan sit ikään kuin maailmankaikkeuden silmin. Ehkä jotain tän tyyppistä tulee mieleen tässä ehdottaa.

 

Eric: ”Pikku Prinssi” uutta elokuvaakin voi suositella, katottiin tuossa poikien kanssa se just äsken. Oli kirjalle uskollinen, mutta kuitenkin oma taideteoksensa. Sitten, Taru.

Taru: Mulla on ehkä vähän saman tyylinen kun Marilla. Voi olla monelle jo tuttu, mutta Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt”. Voi auttaa ymmärtämään ehkä sellasta monien korkeakouluopiskelijoiden todellisuutta. Tää ei nyt ollut niin kepeä lukuvinkki mutta hyvä teos.

 

Eric: Mä nyt annan myös lukuvinkin vikan jakson kunniaksi. Ehkä sidotaan, vedetään sillä lailla kehää ympäri, että tää podcastin ensimmäinen vieras oli Sanna Vehviläinen, ja kyllä hänen ohjaustyön opas, niin se on edelleen mun mielestä tosi kova klassikko meidän alalla. Jos jotain haluaa ohjauksesta oppia nopeasti, niin se Sannan ohjaustyön opas, niin voin suositella kaikille sitä lukemaan.

 

Hei, kiitos paljon kollegat, Kari, Mari ja Taru, että tulitte vieraaksi. Lämmin kiitos nyt tässä samalla kaikille Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta. Tätä on ollut tosi kivaa ja palkitsevaa ja mielenkiintoista tehdä. Kerään nyt sitten tässä palautetta varmaan tän viimeisen jakson julkasun jälkeen ja sitten fundeeraan tossa kesällä, että jatketaanko podcastia, ja jos jatketaan niin milloin. Eli voi laittaa palautetta somen tai sähköpostin kautta ja kertoo, että mitä mieltä tästä on ja haluaisko saada seuraavan tuotantokauden tätä vielä. Mutta ei tässä muuta kuin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille, ja hyvä kevään ja kesän jatkoa  tai millon tätä sitten kuuletkin. Niin näin. Kiitos kaikille.

 

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Kari: Kiitos.

Jakso 15. Väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen ja tutkimusjohtaja Pirjo Nikander

Millaista on väitöskirjatutkijoiden ohjaus ja miten sitä pitäisi kehittää? Miten väitöskirjatutkijoiden paluuta niin sanottuun uuteen normaaliin pitäisi tukea koronaviruspandemian väistyessä? Minkälaista keskustelua eurooppalaisella tasolla käydään nyt tohtorikoulutuksen kehittämisestä?  Miten tohtorikoulutusta pitäisi kehittää?

Tämän jakson vieraana ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen.

Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Association EUA:N alaisen Council for Doctoral Education´n CDE:N ohjausryhmän jäsen. EUA-CDE on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin (266 jäsenyliopistoa 36:ssa maassa).

Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Rautanen tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea, ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan Lapsuuden nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAn hallituksen jäsen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 15. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Jakson vieraina tutkimusjohtaja Pirjo Nikander ja väitöskirjatutkija Pihla Rautanen Tampereen yliopistosta.

Jakson kesto 55 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 21.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olin Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraina ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen. Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo, kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on  yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Associationin EUA:n alaisen Council For Doctoral Educiationin eli CDE:n ohjausryhmän jäsen. Tämä on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin, jossa on 265 jäsenyliopistoa 26 maassa. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskuksen Perlan hallituksen jäsen. Tervetuloa mukaan, Pirjo ja Pihla.

Pihla: Kiitos.

Pirjo: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään teidän kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, miten sitä pitäs kehittää, miten sitä on kehitetty viime vuosina ja mitä pitäs tehdä tohtorikoulutukselle tulevaisuudessa ja sitä kehittää eteenpäin. Mut alotetaan nyt tilanteesta nimenomaan Tampereen yliopistossa ja siitä, mitä vieraat näistä asioista ajattelee. Mitkä asiat on teidän mielestä kaikista tärkeimpiä väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjauksessa ja miten te määrittelisitte sen, mitä on hyvä väitöskirjatutkimuksen ohjaus? Väitöskirjatutkijana saat Pihla aloittaa.

 

Pihla: Kiitos, kiitos. Aika iso kysymys tietysti, ja pohdiskelin tossa vähän etukäteenkin, mikä olis se tärkein. Ja ajattelin et kyl se siihen vuorovaikutukseen jotenkin kiteytyy, koska se on se ohjauksen konteksti ja se vuorovaikutuksen laatu pitkälti määrittää sit sitä ohjauksen toimivuutta. Kun mietitään tavallaan sitä tuen tarvetta, niin se ois – opiskelijat tai sit väitöskirjatutkijat on hirveen erilaisissa tilanteissa, ja he tarvii prosessin aikana erilaista tukee eri vaihessa. Se voi painottua enemmän semmoseen emotionaaliseen tukeen, semmosta kannustusta ja arvostusta ja uskon luomista siihen, että sä et pystyt tähän, että tää on hyvä juttu. Sitten taas se voi olla sellasta informatiivista tukee toisessa vaiheessa. Jotta se toimis se vuorovaikutussuhde ja jotta se ois semmosta sopivaa tukee, niin se täytyy olla, siihen dialogisuuteen ja siihen vuorovaikutukseen se jotenkin kiteytyy ehkä se hyvä ohjaus. Ja ehkä siihen liittyen myös semmonen tietty molemminpuolinen arvostus jotenkin määrittää sitä. Se myöskin rakentaa semmosta hyvää ohjaussuhdetta, että sekä väitöskirjatutkija että ohjaaja arvostavat toisiaan ja kokevat semmosta jotenkin, et ollaan samalla levelillä niistä asioista. Usein ongelmat voi lähteä sit eskaloitumaan, että jos se vuorovaikutus ei toimi, niin sitten se ohjaus on hankalaa koska se konteksti ei toimi. Mut ehkä niin kun näin. Tosiaan ehkä sit ohjauksessa on kaks just semmosta keskeistä osaa. Toinen on se emotionaalinen puoli ja sitten toinen on se informatiivinen. Toisaalta myöskin mietin sitä, että se – nää on niin kun näitä – mut sit yks tapa myöskin, miten sitä voi hahmottaa, on se tasapaino siinä väitöskirjatutkijan ja nuoren tutkijan autonomian tukemisessa ja sitten taas toisaalta siinä osalliseksi ottamisessa. Että sekin on ehkä aika tärkeä osa sitä jotenkin sitä ohjaussuhdetta. Paitsi että se kahdenkeskinen vuorovaikutus toimii, niin myöskin et väitöskirjatutkija pääsis osaks sitä tiedeyhteisöä ja jotenkin, että se siinä ohjauksen kautta rakentuisi se osallisuus ja sitä kautta myöskin sit tavallaan se tuki siihen ja kannustus, että väikkärin tekijät muodostais keskenään semmosen yhteisön, jos se tapahtuu sellasta vertaisohjausta. Se myös vapauttaa ehkä sit ohjaajan resursseja siihen että, koska monet asiat on sellasii, että kun tekee sitä omaa väikkäriä ja omaa prosessia, niin oikeasti eniten kaipaa sellasta peiliä, jolle selittää sitä omaa juttua ja jonka kanssa käydä sitä läpi. Ja sen ei välttämättä tarvii olla aina ohjaaja, vaan että löytäisi jonkun yhteisön jossa sä voit saada sitä ohjausta useammaltakin eri tyypiltä ja erilaisilla vahvuuksilla. Nyt mulla tulee hirveen pitkä selitys, mutta tämä oli niin iso kysymys ja tässä on monta kulmaa. Mutta ehkä tämmösiä ajatuksia.

 

Eric: Niin että ohjaus voidaan nähdä laajemmin myös kuin sen pääohjaajan ja –

Pihla: Niin, kyllä.

 

Eric: – se ohjattavan suhteena.

 

Pihla: Kyllä. Se rakentuu myöskin osallisuudesta siihen tiedeyhteisöön. Ja se mikä se yhteisö voi olla, se voi olla väitöskirjaseminaariporukka ensin, se voi olla tutkimusryhmän porukka, se voi olla tiedekunnan väikkäritutkijoiden joku yhteisö. Sen oon ite ainakin kokenut tosi arvokkaana, et paitsi että on toimivat ohjaussuhteet siihen ohjaajaan, niin myöskin sit ne vertaissuhteet ja verkostot. Sit esimerkiksi vaikka metodisessa puolest meil on ollu tosi hedelmällisii metodityöpajoja, joissa on ollut sit asian äärellä olevia tyyppejä myöskin eri yliopistoista. Ja se on ollut hirveen arvokasta ohjausta myöski siihen oma juttuun ja sellasta, sieltä on löytyny semmosta osaamista myös mitä ei välttämättä oo sit esimerkiksi siinä omassa ohjaussuhteessa niin paljon. Että semmost.

 

Eric: Mitä ajatuksia sulle tuli, Pirjo, tästä samasta kysymyksestä tai siitä mitä Pihla sanoi?

 

Pirjo: Pihla nosti tossa jo aika hirveen monta olennaista asiaa, jotka on ihan ohjauksen ytimessä. Sehän on vuorovaikutussuhde ja sellasena tietysti hirveän monisyinen ja joka kerta erilainen. Tässä podcast-sarjassakin on varmaan todettu monta kertaa se, että jokainen ohjaussuhde räätälöityy tietynlaiseksi ja omanlaisekseen. Jokainen polku on omansa. Ja just tää heterogeenisyys väitöskirjatutkijoitten sisällä on sellanen äärimmäinen haaste myöskin ohjaajille ja yliopistolle, että paljon semmosia rakenteellisia kysymyksiä, jotka kehystää ohjaussuhdetta ylipäänsä. Siinä jos lähtee tosta vuorovaikutussuhteesta, miten se lähtee rakentumaan ohjaaja ja ohjattavan tai ohjaajien ja ohjattavan kanssa, niin mä näkisin sen että jotta se suhde voi kuitenkin rakentua niin – tai ainakin mä itse sanon sekä väitöskirjatutkijoille että ohjaajille, et siinä pitää olla joku kartta ja joku suunnitelma ja joku tämmönen, tää on ihan tätä perustavaraa. Mä kutsun sitä ite tämmöseks tavoite- ja taitoanalyysiksi, koska jokainen väitöskirjatutkija tulee kuitenkin, alottaa väitöskirjansa ihan jo älyttömästi osaavana henkilönä, mut siitä pitää niin kun – tai pitää tukea väitöskirjatutkijoita itse analysoimaan sitä jo olemassaolevaa osaamistaan ja sit toisaalta sitä, että missä ne haluaa olla neljän, viiden, kuuden vuoden päästä. Ja sit sitä pitää päivittää, et se on sillain jotenkin sen kartan päivittäminen ja tavoitteiden päivittäminen, ja sit peilata sitä niihin taitoelementteihin. Että jotta mä oon siinä ensin hämäränä näkyvässä tavoitteessa sitten jonain vuonna, niin että mitä se sitten edellyttää, et mitä taitoja mulla on ja mitä taitoja mun täytyy kehittää osana sitä polkua, että tän tyyppinen.

 

Ja sit toi Pihlan mainitsema se että ei pelkästään yhden tiskin politiikkaa, vaan että itse vahvasti oon sitä mieltä että pitää olla vähintään se kaksi ohjaajaa, ja sitä oon itse Tampereella hyvin vahvasti tuonut tuotu esille, ja se on meillä suosituksena ohjausryhmät ja sit tämmönen laajempi, just nää kaikki eri laajenevat piirit, että missä se ohjaus tapahtuu. Että se ei oo pelkästään se ohjaaja ja ohjattava vaan tämmönen myöskin rajat ylittävä ohjaussuhde. Sitten tän vuorovaikutussuhteen lisäks on tietysti äärimmäisen tärkeetä, että yliopistot investoi ohjaajiin, antaa sekä ajallisia että taidollisia ja kaikkia, että se tukielementti on siellä ja se arvostus on siellä. Aika paljon tämä on sellainen, jossa vielä on paljon parantamista mun mielestä. Että nähdään se myöskin semmosena resurssina ja sellasena suhteena, jossa tapahtuu hirveen paljon tärkeitä asioita.

 

Eric: Niin, eikös se ole tämmönen vanha viisaus, että jos joku on tärkeää niin se on tärkeää. Ja silloin siihen pitää tietysti varata just sitä aikaa ja myös niitä voimavaroja siinä. Mainitsit Pirjo jo, että haasteitakin liittyy liittyy tähän väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen, niin minkälaisia haasteita tai ongelmia, mitkä on yleisimpiä?

 

Pirjo: Hmm. Ehkä semmonen kaikista yleisin on se, että ohjaajalle asettuvat vaatimukset on monipuolistunut ihan hirveästi. Se on hirveän kompleksinen osaamisen alue, että se on hirveän tyypillistä – vähän riippuu siitä että kuinka kehittyneessä yliopistoympäristössä kansallisesti toimitaan. Tietysti Suomi on hirveän kehittynyt, pitkälle kehittynyt yliopistoyhteisö, jos sitä ajattelee sellasena maana, et on hirveästi semmosia lisääntyneitä vaatimuksia tutkimusosaamisen suhteen myöskin ohjaajilla. Heidän pitää osata paljon avoimen tieteen, tutkimusetiikan, aineistonhallinnan, kaikkea tällasta. Uusia elementtejä tulee siihen, mitä kaikkien tutkijoiden pitää hallita. Sit tietysti jotta ohjaus toimisi niin ohjaajan täytyy, ei sen tartte olla ekspertti ihan kaikessa tietenkään, jossain digitaalisissa välineissä tai digitaalisissa menetelmissä, mutta hänen täytyy osata ohjata se ohjattava, että miten teet jonkun niin kun aineistonhallintasuunnitelman tai niin tai näin. Että menepä tuonne sitten, että osaa ohjata sen ihmisen. Tämä on aika iso asia, et miten miten sit ylläpidetään ohjaajien omaa osaamista. Joskushan se kääntyy sit sillä tavalla, että ohjattava opettaa sitä ohjaajaa. Et sehän kääntyy niin kuin kakssuuntaseksi tieksi.

 

Ja tän suhteen tietysti sit se toinen, jonka haluan tässä ehkä nostaa, on tietysti se monesti varmaan jo mainittu on se, että meillä on ihan hirveesti erilaisia ohjaajakohortteja. Meillä on nuoria ohjaajia, jotka jo tulee toisenlaisella kompetenssilla. Mut et ainakin kun ajattelee sitä, että milloin mä väittelin Englannissa, niin kyllä nyt on tullut sellasia uusia elementtejä, että mä oon tämmöne vanhakantainen ohjaaja, joka kipuilee sen kanssa että tiedänks mä tarpeeks ja osaanks mä olla tarpeeks hyvä tässä hommassani. Sehän on ihan selvää, että meillä on kuitenkin ehkä vieläkin, no, ehkä se on vähän liiottelua et meil ois sellasia ohjaajia, jotka vieläkin ohjaa sitä seuraavaa professoria eikä ota huomioon sitä – nyt puhutaan moderneista tohtoreista tuolla kansainvälisesti, et suurin osa kuitenkin sijoittuu yliopiston ulkopuolelle. Että nähtäis ne taitokimarat ja tehtäisi semmostakin analyysia tiedekunnassa, että keitä rekrytoidaan, miks me rekrytoidaan tämmösiä väitöskirjatutkijoita. Miten me nähdään se, että mihin heidän pitäisi sijoittua sitten, ja mitä me sit tehdään sen eteen et näin tapahtuu. Että ihan tämmönen, tääkin on semmosii, aika lailla.

 

Sit on hirveesti muitakin ongelmia tai haasteita, että onhan sitä – jos mä hetken vielä – mä mainitsen vaan nuo, että tää heterogeenisuus tietystikin. Että on osa-aikaisesti työn ohella tekevät, sit nyt Euroopan tasolla nostetaan myöskin tämmöstä niin kun nää mature PhD candidates. Joskus ohjaajilla, oon itse havainnut että ohjaajilla on huolta siitä, että miten reagoida kun ohjattava onkin paljon itseään vanhempi, että sit tää ikäero. Näistä vähän vähemmän puhutaan.

 

Eric: Kyllä.

 

Pirjo: Sit on paljon semmosii piiloisia sääntöjä, joita mä oon ite ohjauskoulutuksessa ottanut huomioon, että alottelevat ohjaajat, niin siellä on semmosia mistä ei koskaan ääneen sanota, että siellä on paljo semmosta portinvartijatoimintaa, että ketkä saa ohjata, kenelle tarjotaan ohjattavia. Et nää on kaikki sellainen, must näistä on hirveen hyvä puhua ääneen, että miten tää homma ylipäänsä toimi. Mut täs on muutamia muitakin on varmaan.

 

Eric: Kyllä. Tässä on aika iso kulttuurinen ja historiallinen muutos tapahtunut, ja tohtorikoulutuksen volyymi. Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen, entinen vararehtori Helsingin yliopistossa, sanoi jossain kokouksessa silloin vielä Helsingin yliopiston aikoina, että aikasempaa kulttuuria kuvasi semmoinen ajattelu että professori ohjaa kahta. Toisesta tulee hänen seuraaja ja toinen menee teollisuuteen. Ja nyt jos ajatellaa, että mikä se tohtorikoulutuksen volyymi on ja se muutos, niin tässä on jo itsessään on aika iso ohjauksen praktiikan mut myös sen koko koulutuksen filosofian uudistuminen.

 

Pirjo: Kyllä, ja sitten ei ole suinkaan ykkösohjaajan ja kakkosohjaajan välisestä suhteesta ja vaan siinä tapahtuvassa neuvottelusta, et mikä heidän roolituksensa on. Itse mä ohjaan esimerkiksi tämmösessä Marie Curie Innovative Training Network, jossa siis koulutetaan viittätoista väitöskirjatutkijaa eri puolilla Eurooppaa. Ja tietysti se on hirveä resurssi niille ihmisille, jotka on siinä verkostossa, mut sitten tietysti komissiolta saatu rahoitus asettaa tietyt elementit siihen koko väitöskirjatutkijuuteen. Täytyy tehdä harjoitteluja, intersektoraalista liikkuvuutta, sekä akateemista liikkuvuutta että intersektoraalista liikkuvuutta, ja sitten tämmösten – puhutaan industry supervisors, mutta se on paljon laajempi – mutta et jos on jotain tämmösiä jossain sektoritutkimuslaitoksessa, esimerkiksi mun väitöskirjatutkija on ollut VHO:ssa harjoittelemassa, niin mikä niitten ihmisten rooli sitten on siellä. Tämä on paljon mennyt tämmöseen verkottuneempaan malliin ylipäänsä.

Eric: Niin se ei oo enää ihan, vaikka se on se tärkein suhde on se ohjaajan ja se väittelijän suhden, niin se ei ole ainoa.

 

Pirjo: Ja se ei riisu kuitenkaan sen pääohjaajan ja toisen ohjaajan roolia ja vaikutusta ja on yhä keskeinen, mutta nyt on tämmösiä uusia elementtejä sekä osaamisen että toimintakentän suhteen on tullut ihan hirveesti.

 

Eric: Kyllä. No Pirjo, kun olet Tampereen yliopiston tutkijakoulun johtaja, niin ajattelin että on ihan syytä kysyä, miten teillä Tampereen yliopistossa on kehitetty nyt sit väitöskirjatutkijoiden ohjaust viime vuosina? Millasiin asioihin on kiinnitetty huomiota?

Pirjo: Tampereen yliopistossa on ollut, tietysti niin kuin kaikissa yliopistoissa, niin yo-pedagogiikan asiantuntijuus, ja yo-pedagogiikkaan sisältyy sisältyy paitsi tämmösiä opetustaitoihin liittyvää niin myöskin ohjaukseen liittyviä elementtejä. Siellä on muistaakseni semmonen viiden op:n kokonaisuus, joka on ohjaukseen, ei pelkästään väitöskirjatutkijoitten mutta ohjaus noin laajemmin. Elikkä se on varmaan semmonen peruselementti, mikä löytyy kaikista yliopistoista. Se mihin mä oon tutkijakoulun johtajana jo monta vuotta miettinyt sellasta asiaa, niin on se että pedagoginen koulutus kattaa jotkut tietyt alueet, mutta sen rinnalle tarvitaan ehdottomasti sen tyyppistä lyhyempiä koulutusta kenties, jossa avataan sitä institutionaalista freimiä missä ohjaus tapahtuu. Että se on uusien ohjaajien perehdyttämisen kannalta, kv-ohjaajien perehdyttämisen kannalta hirveän olennaista. Mä oon tietysti, mulla on tää tutkijakoulun johtajan hattu päässä nyt tukevasti, niin että tiedetään se että mikä on siis tohtoriohjelmien ohjaajien ja sit tutkijakoulun välinen työnjako, kuka tarjoaa mitä. Meidän tutkijakoulu Tampereella tarjoaa kuitenkin 50-60 kurssia kaikille väitöskirjatutkijoille, meil on 2 500 väitöskirjatutkijaa give or take, se numero aina liikkuu. Mutta että ohjaajat ei välttämättä ole tietoisia kaikista näistä, ja sit kaikki se taustamateriaali joka kehystää ja ohjeistaa ja antaa myöskin resursseja siihen ohjaussuhteen rakentamiseen, että miten.

 

Se on niin hauska kun mä paljon keskustelen väitöskirjatutkijoitten kanssa, niin ohjauksesta kun puhutaan, niin ne aina kysyy sen et kuinka paljon mä voin vaatia ohjausta. Sit kun tekee ohjaajakoulutusta, niin erityisesti aloittelevat ohjaajat kysyy ihan samaa. Että teenkö mä tarpeeks, kuinka paljon on paljon, mikä on riittävää. On molemmin puolin tätä suhdetta esimerkiks. Sekin on aika jännä mun mielestä, mut mun mielestä se on sellainen olennainen juttu.

 

Me ollaan nyt sitten, se mitä Tampereen yliopistolla on tehty, niin me ollaan mukana semmosessa EU-hankkeessa nimeltään DocEnhance, jossa kehitetään tohtorikoulutuksen ohjausta myöskin ja ohjaussuhdetta. Mä oon aika pitkälti, meidän tutkijakoulu on vastuussa sen kurssiresurssien rakentamisesta. Se on semmonen. Nyt mulla just menossa yo-pedan kanssa pilotoidaan tätä kurssimateriaalia, johon on tehty videoita jossa on tässäkin podcastissa mukana olleita ihmisiä, Sanna Vehviläinen on siellä. Ne on videoita tietyistä teemoista, myöskin uraohjauksesta ja kaiketa tällasesta, ja sitten materiaaleja. Sen pitäs olla sit semmonen resurssi, joka tulee yleiseurooppalaiseen käyttöön ton Ph Hub, jo tämmöselle olemassa olevalle platformille. Se on semmonen aika iso ponnistus koska sitä tekee tässä kaiken ohella, mut sit meil on myöskin näitä tämmöisiä ohjaajakahveja ja sen tyyppistä tutkijakoulu järjestää muutaman kerran vuodessa, joka on vähän matalamman kynnyksen juttu. Semmonen tunti jonka ohjaajat voi tulla keskustelemaan tietyistä jonkun asiantuntijan pienen alustuksen jälkeen. Nää on niin kun sellasia. Mut mun mielest just sillä, että yo-peda ja semmonen pedagogiikkapainotteinen ohjaajakoulutus ja sit vähän sen rinnalle tarvitaan jotain tämmöstä vähän toisenlaista. Mä en tiedä vieläkään itsekään, että minkälaisen muodon se sitten ottaa ja kuka sitä tekee jatkossa. Nyt me pilotoidaan vaan tätä materiaalia, mutta katsotaan sitten et mikä tahtotila meillä yliopistossa on jatkon suhteen.

 

Eric: Mut et se mitä monessa jaksossa on keskusteltu ja mikä on nyt ollut pinnalla, että nimenomaan ohjausosaamiseen tukea ja sitten siihen vertaisuuteen tukea.

 

Pirjo: Kyllä, joo, juuri näin.

 

Eric: Mitäs ajatuksia tää sussa, Pihla, herättää? Tekeekö alma mater nyt oikeita asioita sitten?

 

Pihla: Joo, siis kuulostaa hyvältä. Oon Tampereella just, tai siis oon opiskellut tietysti ja opiskelijan näkökulmasta seurannut tätä kehitystä, ja ehkä oma näkökulma on ehkä just se, että mitä tässäkin kuvattiin, et nää eri tahot niin kuin tutkijakoulu ja sitten on ohjaaja ja sitten on se tiedekunnan tietynlainen yhteisö ja sit just tämä ajatus siitä, että olisi  useampi ohjaaja. Niin että mitkä ne on ne roolijaot ja myöskin sit tavallaan se systeeminen ajatus siitä, että tosiaan se ohjaus ei tapahdu pelkästään siinä ohjaajan ja  opiskelijan välisessä vuorovaikutuksessa vaan se tapahtuu laajemminkin. Esimerkiks meillä tiedekunnassa on ollut pohdintaa just siitä, et mitkä on sellasii kursseja, mitkä tulee tohtorikoulutuksen kautta, mitkä on semmosii generaaleja yleisiä tutkijantaitoja joita voidaan opettaa eri alojen opiskelijoille. Ja mitkä taas on ehkä sit sellasii teemoja ja aiheita, mitkä ois nimenomaan kasvatustieteen tiedekunnan tarjoamia kursseja ja jotka ois sellasii sisältöjä, joihin tarvitaan se kasvatustieteellinen näkökulma jotta se on hyvä kurssi. Niin nää on just niit pohdintoja mitä meilläkin oon seurannut, et nyt sitä haetaan ja sitä kehitetään. Myöskin sit ehkä just mietin, että ois hyvä et ois useampi ohjaaja ihan senkin takia, ettei ohjaajalla ole liikaa ohjattavia.

 

Mä huomaan et ehkä yhä enemmän myös puhutaan siitä, et opiskelijalla on – ja tämä on muuten yksi näkökulma, et onko väitöskirjatutkijat, onko he tutkijoita ja kollegoja vai onko he opiskelijoita, ja siitä meillä puhutaan myös aika paljon. Että itekin lipsauttelen tätä opiskelijajuttua, mutta se että he olis enemmän kollegoja ja et he ois ois tasavertasia. Kun mietitään yliopiston tasolla, niin kyllähän iso iso osa tutkimuksesta tehdään väitöskirjoissa yliopistossa, niin se et se on merkittävä resurssi tavallaan siinäkin mielessä, et ollaan kollegoja. Mut nyt mä vähän ehkä eksyin tästä kehittämisestä, että tavallaan se että väitöskirjan tekijällä on myös oikeus siihen ohjaukseen ja mä luulen että myöskin väikkärin tekijät on alkanut heräämään siihen, että hei, että mä voin myöskin vaatia ohjausta ja mä oon niin kun – että se on ehkä semmonen, en tiedä miten on aikaisemmin ollut, koska ite oon nyt, oonks mä nyt neljä vuotta opiskellut, että sen vuoden ajan seurannut tätä vasta, mut huomaan et ehkä siitä on alettu puhuun enemmän. Just tämä systeeminen, et se yhteisö ja mitkä ne on ne eri toimijoiden roolit, ja sitten se että ois hyvä olla useampi ohjaaja. Siihen oon huomannut, et sitä.

 

Myöskin tää ohjaajakoulutukset mistä puhuit, että teillä on erilaisia koulutuksia ohjaajille ja että on erilaisia myöskin tämmösii kevyempiä kahvitapaamisia ja semmosta myöskin ehkä kollektiivista kollegiaalista tukee siihen ohjaajan rooliin, niin sen oon huomannut myöskin väikkäritutkijan näkökulmasta. Siitä puhutaan että on tiettyjä ohjaajan taitoja, ja että voi olla tosi tosi hyvä tutkija, mut se ei välttämättä automaattisesti tarkota et on hyvä ohjaaja. Siinä on tiettyjä juttuja sit, jotka liittyy siihen vuorovaikutuksen toimivuuteen ja sen ylläpitämiseen ja miten osaa sit toimia siinä. Mut et semmosia ajatuksia heräsi tästä.

 

Pirjo: Toi oli hirveen tärkeä toi mitä Pihla sä toit esille. Että totta kai, siis mä käytän aivan systemaattisesti väitöskirjatutkija-nimikettä, on sitten millä rahoituksella, vaikka olis lasten kans kotona ja iltakasin jälkeen tekee väikkäriään, että kyllä se on väitöskirjatutkija. Ja se on ihan eurooppalainen linjaus, että väitöskirjaa tekevät ihmiset tekee tutkimusta. Totta kai siinä on opinnollisia elementtejä erityisesti siinä alkupäässä, ja pitääkin olla opinnollisia elementtejä on elämässä ihan kuule hamaan hautaan asti. Se on kuiteskin että se on tää early stage researcher, että väitöskirjatutkijat on tutkijanuran ensimmäisellä portaalla ja sellasena heidät pitää nähdä ja sellasena heidät pitää ymmärtää. Tää on just mä meen takas siihen, et miten yliopiston pitää nähdä se, että miten resursoidaan tätä asiaa ja miten nähdään myöskin väitöskirjatutkijat hirveen tärkeänä osana yliopiston tutkimusstrategiaa. Ja silloin ohjaus on osa tutkimusstrategiaa. Tää on hirveen tärkeä havaita, että se on ihan siellä ytimessä.

 

Pihla: Joo, ja jotenki ehkä vielä tartun tohon, mainitsit tosta että alkuvaiheessa on ehkä enemmän vielä silleen jotenkin uuden äärellä ja ehkä tavallaan, mut sit just se että kun väitöskirjaprosessi on aika pitkä ja mitä tavallaan ammatillista kasvamista ja kehittymistä siinä tapahtuu, niin tavallaan sit myöhemmissä vaiheissa vielä enemmän jotenkin tulee se jotenkin kollegiaalisuus ja ajatus siitä että on osa yhteisöä. Ja se on myöskin kuvaa semmost onnistunutta tohtorikoulupolkua, et siinä kokee osallisuutta tiedeyhteisössä sitten.

Eric: Kyllä. Tässä on korona-aikana paljon puhuttu opiskelijoiden hyvinvoinnista ja ehkä se näkökulma ainakin julkisessa keskustelussa on ollut siellä perustutkintoopiskeluissa, ja se on tärkeä tärkeä näkökulma että siitä on puhuttu, mut ehkä vähän vähemmän väitöskirjatutkijoista. Nyt kuitenkin tutkimusten mukaan, viime jaksossa tai toisessa jaksossa oli Pyhälän Kirsi joka on näitä tutkinut, niin hänen tutkimusten mukaan myös väitöskirjatutkijoilla ja tohtorikoulutettavilla on hyvinvointi laskenut pandemian aikana. Niin miten nyt Tampereen yliopistossa sitten tuetaan väitöskirjatutkijoiden paluuta? Tai ehkä me ei palata mihinkään vaan me mennään tämmöseen uuteen normaaliin, niin millasia asioita, mihin pitäs nyt keskittyä, Pirjo?

 

Pirjo: No oikeestaan viittaan takasin tohon mitä Pihla sanoi, että se täytyisi olla se pääasiallinen vastuu ja velvollisuus – ja se tohtorikoulutushan tapahtuu pääasiassa siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa – elikkä siellä pitäs tukee paitsi sitä, just sitä että vieläkin on, niin kun mä kauheena koitan kannustaa sellasta kypsää ja kannattelevaa ohjauskulttuuria, et sitä voidaan kannatella – ei tutkijakoulu voi sitä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua paikallisesti siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa. Että sellasia että ohjaaja puhuu keskenään, et hiljaisuudet ja kissa nostetaan pöydälle, ja kaikki tällaset. Puhutaan vaikeuksista, puhutaan näistä ongelmista, puhutaan mielenterveydestä ja jaksamisesta, resilienssistä, millä nimellä tästä nyt halutaankin kulloinkin puhua. Musta sen pitää tapahtuu siellä, että tutkijakouluna, tämmösenä sateenvarjoapparaattina, niin me voidaan kannustaa siihen ja tuoda sitä eri tavalla esille, mut kyl se pääasiassa on siellä tiedekuntatasolla ja ohjaajaverkostoissa ja just näissä myöskin väitöskirjatutkijoiden verkostoissa. Että mä näen hirveesti että siinä on tämmösiä top-down- ja bottom-up-mahdollisuuksia, että jos joku heristää sormea ja sanoo että tehkää näin, niin ei se toimi. Se pitää ikään kuin aika orgaanisesti syntyä siellä paikallistasolla, ja se on se paras asia.

 

Se mitä me nyt sitten ollaan tehty, niin tietysti me reagoitiin äkkiä pandemiaan ja me alotettiin viikottaiset tutkijakoulun morning coffeet suomeksi ja englanniksi siinä heti, ja ne jää pysyväksi, että se on  tätä uutta normaalia. Että otetaan kurssien lisäksi tommosta kevyempää kamaa ja semmosii, missä nostetaan vähän kevyemmin semmosii kaikkia kiinno- myöskin hyvinvointiin liittyviä asioita. Ja nyt huomasin justiin osuu sillä tavalla, et meillä on nyt tällä viikolla taas morning coffee ja se osuu tähän opiskelijoiden hyvinvointi- tai  mielenterveysteemapäivään. Sit me pyydetään myöskin väitöskirjatutkijoita jäämään, kannustetaan tulemaan kampukselle, että tää on tietysti hirveän iso. Ja tämä on iso kysymysmerkki, että missä määrin ihmiset tulee palaamaan kampukselle. Se ei oo ihan yksinkertainen asia. Hyvin paljon on järkevä jatkaa online. Mut kyl me kovasti kannustetaan, koska me tiedetään kuiteskin että ihmiset, osa ihmisistä – no, se hyvinvointi rakentuu siitä että on vuorovaikutuksessa. Meillä on huomenna sitten myöskin mahdollisuus jäädä sen aamukahvin jälkeen, mikähän se oli, hengaa ja ja hengitä, tämmönen niin kun että tuu tänne ja juttele. Tai tee töitäni tai tuu jutteleen joistain asioista, me ollaan paikan päällä ja tällä tavalla. Mutta tää on tietysti, se on kivaa, mut sitten jos ei vastaavaa toimintaa ole siellä omassa tohtoriohjelmassa ja pidetä siellä, niin tää on ihan laastaria.

 

Eric: Kyllä. Mitä sä toivoisit Pihla, millaista tukee paluuseen tai tähän uuteen normaaliin, mikskä tätä nyt kutsutaan sitte?

 

Pihla: No joo, siis hirveän paljon samoilla linjoilla täs Pirjon kanssa siinä just, et se vuorovaikutus on ehkä se mikä nyt, pandemia on tavallaan sitä heikentänyt ja sen rakentaminen on nyt tärkeetä, koska se kannattelee sitä hyvinvointia monella tapaa. Toki väitöskirjatutkijat on erilaisissa elämäntilanteissa ja on erilaisia, et kuinka paljon pystyy osallistumaan erilaisiin juttuihin, mutta meilläkin on tiedekunnassa just tätä tämmöstä vertaistoimintaa ja on näitä aamukahveja myöskin meillä, keskinäisiä oman niin kun kasvatustieteen tutkijoiden kesken, ja oon ne kokenut hirveen hyvinä.

 

Me oikeestaan alotettiin sitä jo tossa ennen pandemiaa, meillä oli semmosia kuukausittaisia kahvitapaamisia ja niissä oli teemojakin, ja sit huomasin että pandemian aikana ne siirtyi tietysti etäjuttuihin, ja siinä ehkä myöskin vähän harveni, ja huomasin et se semmonen tietty yhteisö joka oli jo lähteny tai joka oli kivasti rakentunut, niin lähti pikkusen haparoitumaan. Nyt sit ehkä täs kohtaa, ja itse asiassa alotettiinkin tossa kun rajoitukset vähän löystyivät, niin päätettiin että nähdään kerran kuussa Telakalla, perjantaisin after work -istujaiset. Ei ole edes mitään teemaa, vaan tullaan vaan paikalle ja jutellaan. Koska se vertaistuki on tosi arvokasta ja sit se läsnäoleva tai face to face -keskustelu ja vuorovaikutus niistä aiheista, niin se on tosi arvokasta. Ja se on ehkä pandemian aikana jäänyt vähemmälle ja varmaan osasyy siihen, miksi porukalla menee nyt heikommin, koska ihmiset jää yksin niiden asioiden kanssa. Väitöskirjakin on iso projekti ja se vaatii aika paljon semmosta henkistä jaksamista ja tsemppaamista, ja voi tulla negatiiviset revisiot ja voi tulla kaikenlaista haastetta siihen, niin sitten tavallaan kun niitä pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, jotka on samassa tilanteessa, niin se heti paljon keventää sitä juttua. Jos niiden kans jää yksin, niin se on paljon raskaampaa. Että ehkä just se.

 

Samaa mieltä Pirjon kanssa myöskin siinä, että jos se tulee ylhäältä alaspäin pelkästään, et joku tohtorikoulu järjestää jonkun jutun, niin se ei ehkä riitä. Se pitää kuitenkin tulla myös tavallaan niistä väitöskirjatutkijoiden yhteisön omista tarpeista ja siitä et mitkä on semmosii toimivia juttuja, niin se on just näin. Että molemmista suunnista tarvitaan. Toisaalta sit se että jos tohtorikoulutus tai tiedekunta tai joku järjestää jotain tapaamisia, niin se kannustaa tavallaan myöskin meitä siihen yhteisöllisyyteen ja sit se voi tuottaa tuottaa sitten myöhemmin semmosta omaehtoista tekemistä. Että näin se on.

 

Eric: Niin, se ei ole joko tai vaan sekä että sitten tässäkin asiassa.

 

Pirjo: Tohtoriohjelmien pitäs tarttua aina niissä hirveen tärkeissä saranakohdissa. Se että tutkijakoulu järjestää suomeksi ja englanniks orientaation uusille väitöskirjatutkijoille, niin se ei riitä. Mä olen aina toivonut sitä että tän meidän rautaisannoksen lisäksi, jossa paketoidaan aika paljon asioita että miten tämä toimii ja mitä sulle on tarjolla, mutta et sen lisäksi tämä taloontulovaihe on semmonen saranakohta, missä tohtoriohjelmien pitää olla hereillä. Koska se sit fasilitoi sitä, että sieltä tulee niitä uusia muotoja, omaehtoisia.

 

Pihla: Kyllä. Ja siinä kohtaa opiskelijat on myös orientoituneet siihen, että hei, että nyt me osallistutaan juttuihin ja mä alotan nyt tän uuden projektin, mä haluan tutustua muihin jotka alottaa sen yhtä aikaa. Siis tavallaan sama ilmiö kuin on perustutkintoopiskeluvaiheessa, niin siinä alotusvaiheessa tavallaan mä huomaan myöskin, et kun on näitä meidän omaehtosia aamukahveja ja muita, niin innokkaimmat osallistujat on yleensä niitä jotka on just alottanut sen oman väitöskirjan. Silloin me yleensä saadaan siihen ydinporukkaan lisää tyyppejä mukaan. Ja sit ne jää siihen helpommin kuin sit tavallaan että jos on lähtenyt jo, tehnyt pitkään sitä väikkäriä ja ei ole oikein integroitunut siihen vaikka tiedekunnan väikkäri muihin porukoihin, niin se on vaikeempaa. Että ne nivelkohdat on.

 

Mut sit tietysti siihen tuo tiettyä haastetta se, että kun ollaan niin erilaisissa elämäntilanteissa ja jos tekee vaikka päivätyötä lisäksi, tai tekee päivätyötä ja sit siinä rinnalla väitöskirjaa ja voi olla lapsia ja voi olla monta juttua, niin se tavallaan että se väitöskirja on yks semmonen projekti niiden muiden joukossa niin se tietenkin heikentää niitä mahdollisuuksia jotenkin käyttää aikaa siihen osallistumiseen. Että nää on näitä. Ja ehkä just erilaisia mahdollisuuksia myöskin, et sen takia mä luulen et nää etäjutut on hyvä jatkaa myös jatkossa, koska on ihmisiä jotka ei pysty tuleen paikalle, mut etäjuttuihin voi olla helpompi osallistua ja väikkäritutkijoita on vaihdossa ja kaikkea, niin etäjutut on hyviä.

 

Pirjo: Kyllä. Tosta etänä tekemisestä mä sanoisin vielä sellasenkin, että vaikka se on ollut, se on eristänyt meidät jonnekin erilleen toisista, niin mä oon kyl ite huomannut sellaisenkin tai mä oon kuullut, et jotkut väitöskirjatutkijat ovat sen takia että jotkut laitokset – hyvä kun mä puhun vanhoilla termeillä –

 

Pihla: [naurahdus]

 

Erci: [naurahdus]

 

Pirjo: Voi voi. Mutta että sen oman yhteisön aamukahvit tai mitkä tämmöiset palaverit tahansa on online, niin väitöskirjatutkija onkin päässyt eri tavalla mukaan siihen yhteisö. Tää on se kääntöpuoli.

 

Pihla: Kyllä, kyllä.

 

Pirjo: Toki se on eristänyt, mut se on myöskin mahdollistanut asioita. Ihan ehdottomasti varmaan monet ainakin meidän tutkijakoulun asioista tulee toimimaan online, koska kyllä se ottaa huomioon tasapuolisuuden. Mutta sit meillä on myöskin että meidän jatkossa, me mietitään sitä nyt että miten meidän toiminta esimerkiksi on, onko se kasvokkaista vai miten se toimii. Tätä varmaan mietitään monessa suunnassa.

 

Eric: Niin, tässä ehkä aika paljon energiaa käytetään tähän, että etä vai lähi. Ehkä enemmän pitäisi miettiä sitä, että mitä on yhteisöllisyys ja mitä on vuorovaikutus ja mitä on kuuluvuus, yhteisöön kuuluminen, ja mitä kaikkia edellytyksiä se tarvii. Tossa kun oli hyvinvointiteemaa käsiteltiin useammassa jaksossa ja ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden näkökulmasta, niin monet puhuu siitä että pitäs miettii niitä asioita, mitä nyt ei ole tapahtunut tämän pandemian takia, ja luoda tilanteita missä ne asiat pääsis tapahtumaan. Ja useinhan me puhutaan just ihmissuhteista, vuorovaikutuksesta, yhteenkuuluvuudesta, vertaistuesta. Näitä asioita on jäänyt väkisinkin pois, koska semmoset akateemisen maailman superpaikat kuten vessajonot ja tämmöset paikat missä vaan yhtäkkiä aletaan keskustelemaan, niin niitä ei ole ollut pariin vuoteen.

 

Pihla: Todellakin. Ja just esim. se että kymmenen minuuttia ennen luennon alkua on jotenkin jäänyt pois. Että juuri näin.

 

Eric: Että se on ollut business business.

 

Pirjo: Nimenomaan. Ja sit just sitä varten noi pandemian vaikutukset on, et jatkuvasti varmaan – no, itse elän tämmöisen jatkuvan huonon omantunnon kanssa, että onko tehty tarpeeksi. Varmasti ei. Mut sitten on tämmöisiä piilovaikutuksia ja sit semmosia vaikutuksia, jotka voi tulla pienellä viiveellä. Paljon puhutaan just näistä, että ei oo pystyny menemään laboratorioon, ei oo pystynyt tekemään kenttätöitä, mutta kyllä se hyvinvointi on – että nää ne praktiset puolet on yksi asia, mut sitten tää hyvinvointi niin se voi olla vähän semmonen, että sillä voi olla sellasia pidemmällä aikavälillä näkyviin tulevia vaikutuksia.

 

Eric: Kyllä, kyllä. No, mennään sitten sinne uuteen normaaliin tai sen taakse eli tuonne tulevaisuuteen ja mietitään vähän sitä, että miten tohtorikoulutusta pitäs kehittää. Saa puhua ohjauksesta mut saa puhua muistakin asioista. Sä saat nyt väitöskirjatutkijana Pihla ensimmäisen vuoron. Miten sä kehittäisi tohtorikoulutusta?

Pihla: Jotenki ehkä täs mun mielestä tässä keskustelun aikana on tullut jo monta semmosta tärkeetä teemaa, joihin ois syytä myös jatkossa panostaa ja ylläpitää. Just tää jotenkin tää erilaisten yhteisöjen rakentaminen ja se ajatus siitä, että tohtoriopinnoissa ei pelkästään tehdä sitä väitöskirjatutkimusta, vaan sä myöskin rakennat sitä ammatillista osaamista ja osallisuutta ja ammatillista identiteettiä tutkijana ja tiedeyhteisön jäsenenä. Niin jotenkin siihen kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen tai siihen kokonaisvaltaiseen kehitykseen tavallaan tukea, että ihan myöskin siis. Ja myöskin ehkä jatkossa näkisin yhä enemmän kansainvälistymisen semmosena tärkeänä teemana, et otetaan siihen tohtorikoulutuksen mukaan entistä enemmän – se on nytkin, mutta siis tavallaan tukee myöskin siihen, että on tärkeetä luoda niitä kansainvälisiä verkostoja. Yhä enemmän tavallaan tiedeyhteisö on kansainvälinen. Että miten lähteä vaikka vaihtoon, tai miten rakentaa sitä, että nyt mä huomaan että se on ehkä tässä kohtaa – on kaikenlaisia ohjelmia, on kaikenlaisia rahotuksia, ja toisaalta se on hyväkin, koska se vahvistaa sitä opiskelijan autonomiaa että sä teet itse, kun sä valitset et tä mihin sä meet ja kuka on mielekäs tyyppi ja sit sä rakennat sen kontaktin. Mut et tavallaan just se balanssi siinä, että sitten sais myöskin tukee.

 

Ja ylipäätään tavallaan tohtorikoulutuksessa se jatko-opiskelijan – taas mä käytän opiskelija-sanaa –  väitöskirjatutkijan autonomian tukeminen on jotenkin ehkä aika myöskin siis tärkeä. Itse huomaan että jotenkin antoisimpia ohjauskeskusteluja on semmoset, missä itse asiassa kysytään aika paljon eikä välttämättä sanota, vaan että vahvistetaan sitä väitöskirjatutkijan omaa toimijuutta siinä omassa tekemisessä, koska se on niin paljon palkitsevampaa, kun itse jotenkin saa luoda sen sisällön ja ne asiat, verrattuna siihen että ne jotenkin tulee annettuna. En mä tiedä, tää ei nyt ehkä liittynyt tähän kysymykseen, mutta höpötin vaan muita. [naurua]

 

Eric: Tää liitty siihen, joo. [naurahdus]

 

Pihla: Niin. Mut ehkä jotenkin tää kansainvälisyys myöskin tulevaisuudessa entistä enemmän.

Eric: Haluuks Pirjo kommentoida nopeasti jotain?

 

Pirjo: Joo. Suomen Akatemian uus johtajahan myöskin kannusti tutkijoita ulkomaille, ja se on yks semmonen kysymys että mitä tää pandemian jälkeinen, mitä on liikkuvuus tässä uudessa maailmassa. Että on sen jotenkin jatkuttava, kasvokkaisuutta ei korvata millään muulla. Tää voi olla kerettiläinen eikä ole kestävän kehityksen mukainen, mutta tää on mun mielipiteeni. Että se on kyllä. Mutta tämmönen verkottuminen ja sitten se että nimenomaan avautuminen, yliopistojen ja väitöskirjatutkijoitten tekemän tutkimuksen avautuminen yhteiskuntaan, osana yhteiskuntaa, ja se tarkottaa tietysti myöskin kommunikatiivisten, että osaa puhua. Inhottava sana on markkinoida, mutta että  osaa paketoida sen ja popularisoida. Kaikki nää tieteelliseen viestintään liittyvät taidot, et mun mielestä ne korostuu aina vaan. Enemmän siinä on sitten myös jälleen kerran, että tämmöset taidot jotka kiinnittyy yksittäiseen väitöskirjatutkijaan mut siihen rakenteeseen sitten, että oppialojen ja tohtoriohjelmien, tiedekuntien pitäis myöskin nähdä tää, että miten avaudutaan laajemmin yhteiskuntaan ja nähdään se semmosena, että tämä vaikutuspuoli. Nää ainakin tulee mieleen tässä kohtaa.

 

Eric: Sä oot tosiaan, Pirjo, tässä yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön, tän European University Associationin alla on tämmönen Council For Doctoral Education, ja sillä on ohjausryhmä missä sä toimit, eli se on tämmönen tohtorikoulutukseen keskittyvä ryhmä. Niin millaista keskustelua nyt eurooppalaisella tasolla käydään tohtorikoulutuksen kehittämisestä? Mitkä teemat siel on erityisesti pinnalla, ja onko ohjaus yksi teema?

 

Pirjo: No voi kuule. [naurua]

 

Eric: [naurua]

 

Pirjo: Tästä voisin tietysti puhua aika pitkään. Joo, mä oon siellä nyt ollut kolme vuotta tähän mennessä, ja toki mä olin siinä, olen seurannut, olen käynyt näissä EUACDE:n vuosittaisissa tapahtumissa ja havainnut sitten, että jotenkin aika pitkälle Tampereella tohtorikoulutusta on kehitetty myöskin niitten periaatteitten ja suositusten mukaisesti jo ennen ennen kuin mä menin tuohon toimintaan niin kun tällain nyrkit savessa mukaan. Siellä tapahtuu nyt tällä hetkellä aika paljon. CDE on esimerkiksi tehnyt tämmösen survey-kyselyn kaikkien kaikkien jäsentensä kesken ja siitä sen raportti – itse asiassa erittäin hyvään aikaan, Eric, tulet tekemään töitä podcastia – se tuli juuri tossa viime viikolla tai joskus tässä huhtikuun alussa ulos. Siinä on hirveän kiinnostavaa, tämmösiä surveyta on tehty silloin tällöin, siinä voi kattoa niitä trendejä että miten tohtorikoulutus on eri puolilla Eurooppaa. Sehän on hirveä heterogeeninen kenttä. Mutta se mikä siellä, ihan niin kun kysyit että lukeutuuko ohjaus näihin asioihin, mitä siellä käsitellään, niin toi ihan justiin valmistunut survey, niin ohjaus on ehdottomasti ihan siellä prioriteettien ykkösenä. Tietysti survey aina tuottaa tietynlaista tietoa, mutta kyllä se on, että se on ton tutkimusetiikan ja integriteetin ohella niin ohjauskoulutus ja ohjaus on painopiste. Että toi survey-juttu on yksi semmonen, mitä me ollaan konkreettisesti tehty.

 

Sitten on tulossa tossa toukokuussa, ei kun kesäkuussa, valitettavasti juhannuksen kans päällekkäin aina on, CDE:n annual meeting, ja tällä kertaa se on Manchesterissä. Siellä tullaan nyt sitten julkistamaan tämmönen kymmenvuotispaperi, jota me ollaan tossa steering committeessa kirjoitettu ja putsattu ja se rupeaa olemaan loppuvaiheessaan. Siinä on tämmönen, katsotaan niitä sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttaa tohtorikoulutukseen, minkälaisia trendejä on. Ohjaus on tietysti sielläkin yksi asia. Siellä painotetaan juuri tällasta, tätä mihin tässä viittasin, mistä Pihlakin puhui, niin just tämä verkottuneempi malli ohjauksesta. Ja myöskin painotetaan sitä, että yliopistojen riittävä investointi ja ohjauksen huomioiminen on hirveen tärkeetä.

 

Mut sit siel on näitä – tietysti se on tämmönen hyvin korkean tason suuntaviivoja maalaava paperi, eli siellä tietysti on hirveen paljon asioita – mutta että näitä kestävän kehityksen tavoitteita, että jos ajattelee ulkoisia tekijöitä joita on tohtorikoulutukseenkin, tai ulkoisia paineita joita tohtorikoulutukseen asettuu, niin siellä on kaikki nää. Ja sitten pandemian vaikutuksista siellä puhutaan, että just tästä, CDE:kin ottaa juuri sen kerettisen kannan jonka äsken sanoin, että liikkuvuuden täytyy jollain tavalla jatkua. Sen on oltava mahdollista, että online ei ikään kuin korvaa kuitenkaan sitä kasvokkaista kokonaan. Että siellä on paljon. Hirveen kiinnostava nähdä. Sit on tietysti tommosia, näitä papereita on tehty yhteistyössä tietysti CDE:n jäsenten kanssa, ja pidettiin semmonen workshop, missä jututettiin ihmisiä joka oli semmonen – ja nyt se vielä laitetaan sitten kommentoitavaksi kaikille jäsenille vielä. Tän tyyppistä siellä tapahtuu.

 

Eric: Itsellä on kokemusta tuolta EU-tehtävistä uraseurantojen kehittämisessä, ja jonkun verran näissä koulutuksen kehittämisissä tietysti aina ne maakontekstit näkyy. Niin haluatko Pirjo kommentoida, kuinka yksimielistä se on,  onko se selvää että esimerkiksi ohjaus on siellä, vai onko siellä erilaisia painopisteitä sitten eri puolella Eurooppaa?

 

Pirjo: Mä luulen että, no tietysti tässä vois puhua siitä, että minkälaista tietoa kyselytutkimus ylipäänsä tuottaa. Se on tietysti hirveen helppo sanoa, että tutkimusetiikka on keskeistä ja ohjaus, mut ne on olleet tietenkin CDE:n toiminnassa pidempään. Myöskin noissa  vuosittaisissa tapaamisessa, niin mä muistan yhtenä vuonna, siitä on jo pikkasen aikaa, niin oli nimenomaan tutkimusetiikka. Ja Suomi on näissä asioissa useesti just siellä kärkipäässä, että been there done that. Tyypillisesti voi vaan kattoa, että meillä menee keskimääräisesti paremmin.

 

Sit se mikä erityisesti on Suomessa erityistä, on se että meillä on kuitenkin tämä tohtorikoulutusverkosto. Eli kaikkien yliopistojen tutkijakoulut tai millä nimellä ne missäkin yliopistossa toimii, ja me pidetään yhteyttä ja sit meillä on yhteisiä resursseja. Meillähän on ollut pitkään jo FinDocNetin pohjalla tutkimusetiikan yhteisiä resursseja, ja nyt ohjauksen pohjalta juuri tällä viikolla pidettiin kokous tän tohtorikoulutusverkoston kanssa. Nää mun mainitsema tää Doc Enhance -hanke, jossa tuottuu jotain materiaaleja, ja sit meillä on olemassaolevia materiaaleja, elikkä näitten pohjalta tullaan kenties ennen pitkää rakentamaan sit tämmönen online-resurssi, jota kaikki suomalaiset yliopistot voivat yhdessä käyttää. Eli tää on ihan uskomattoman hyvä, tietysti pienen maan mahdollisuus tehdä asioita näin. Että tää on sellanen, että CDE aina laittaa tämmösiä tavotteita, mut Suomessa tehdään hirveän hyvää työtä yhteistyössä myöskin yliopistojen kesken. Se on ihan upeeta.

 

Eric: Kyllä, kansallista yhteistyötä onneksi Suomessa osataan aika hyvin tehdä yliopistokentällä.

 

Pirjo: Kyllä.

 

Eric: Siitä on itselläkin paljon kokemusta. No, aihe on iso ja lavea ja siitä voisi vielä keskustella pitkäänkin, mutta ehkä me päätetään kohta jakso. Mutta viimeisenä kysymyksenä teille molemmille niin kuin aikasemmillekin vieraille, niin tulee kysymys lukuvinkistä. Aiheesta tai sen vierestä. Pihla, aloitapa sitä tällä kertaa. Minkälainen lukuvinkki tulee kuulijoille?

 

Pihla: No joo, kiitos. Tää menee nyt ihan suoraan aiheeseen oikeestaan. Koska nyt ollaan akateemisen ohjauksen podcastissa ja tohtorikoulutuksen kontekstissa, niin tämmönen lukuvinkki meikäläisen väitöskirjaohjaajilta Tiina Soinilta ja Kirsi Pyhälältä. Tää on jo vähän vanha, 2012-vuodelta, mutta tämmönen kirja kuin Akateeminen ohjaus tohtorikoulutuksessa.

 

Pirjo: Hyvä kirja.

 

Pihla: Joo. Siinä on hyvin koottu, se on tämmönen kokoomateos teos, missä on useita artikkelityyppisiä tekstejä eri näkökulmista tohtorikoulutuksesta ja akateemisesta ohjauksesta. Mun mielestä siinä tulee monta semmosta teemaa mistä me nytkin puhuttiin käsitellyksi, että suosittelen.

 

Eric: Joo, kiitos. Pirjo, minkäslaista lukuvinkkiä sulta tulee?

 

Pirjo: Jos mennään kirjapituudesta lyhyempään, niin mä voisin mainita pari semmosta mun omaa lempiblogia. Eikse oo tapana aina sanoa, että mitä blogeja seuraa. Yks semmonen jonka monet varmaan tuntee on tää Pat Thomsonin blogi, joka on osoitteessa patthomson.net. Se on semmonen ehkä ei pelkästään ohjaukseen, hän on kasvatustieteen professori Britanniasta, että siinä on ihan hirveen paljon sekä ohjaajia että ohjattavia väitöskirjatutkijoita tukevaa kirjottamiseen, julkasemiseen, ohjaukseen liittyviä blogeja. Musta se on hirveen hyvä, että se on täyspäinen nainen. Että se on hirveen hyvä, mä tykkään kovasti. Ja toinen mun lempiblogi, joka on tietysti vähän kun mä oon itse yhteiskuntatieteilijä, niin on tämä London School of Economicsin Impact Blog, jossa on kanssa aika paljon ylipäänsä tutkijuuteen ja siihen liittyviä asioita eikä pelkästään London School of Economicsin perspektiivistä vaan aika paljon eri ihmiset siellä bloggaa. Nää on ainakin kaks, ja sitten tietysti viran puolesta mä suosittelen näitä mitä mä tossa mainitsin jo nää EUACDE:n, sielläkin on tämmönen blogin kuin The Doctoral Debate, jossa on ihan hirveän hyviä juttuja. Ja sit tietysti sieltä EUACDE:n sivuilta löytyy linkit sit esimerkiksi siihen survey-raporttiin, ja sitten kesäkuun jälkeen julkastaan tämä kymmenvuotisnäkymä eteenpäin. Eli sitä saittia kannattaa seurata jokaisen väitöskirjaohjauksesta kiinnostuneen ihmisen.

 

Eric: Joo. Hei, kiitos paljon, Pihla ja Pirjo, kun tulitte vieraiksi.

 

Pirjo: Kiitos, Eric.