Talouselämässä julkaistiin Harri Laihosen ja Petri Virtasen teksti Tutkimisesta tuli rahan perässä hutkimista, jossa he nostavat esille suomalaisen tieteen ongelmia. Suomen Akatemian Tieteen tila ‑raportin mukaan Suomi on tällä vuosituhannella jäänyt monista OECD-maista jälkeen. Laihonen ja Virtanen kirjoittavat: ”Oman arviomme mukaan tieteen ’tuotantoprosessi’ sakkaa: rahaa kuluu, mutta laadukkaita tuotoksia ei synny, tutkimus on muuttunut kaoottiseksi sätkimiseksi.” Kuten tekstin otsikosta voi päätellä, kirjoittajat näkevät tieteen rahoitusjärjestelmän ongelmallisena.
Niin – onko ihmekään että tutkimuksen taso laskee kuin lehmän häntä, kun tohtorikoulutuksesta alkaen rahoitus tapahtuu pahimmillaan puolen vuoden–vuoden pätkissä. Tutkijoiden työajasta ei-mitenkään-pieni osa kuluu sopivan rahoituksen etsimiseen ja ennen kaikkea hakemusten kirjoittamiseen. Tämän lisäksi tietysti professoreilla ja väitöskirjatyön ohjaajilla menee oma aikansa suositusten kirjoittamiseen ohjattavilleen. Yksittäin ei ehkä mitenkään mahdottomia nakkeja, mutta yhteensä näistä kasautuu melkoinen työpanos, joka ei edes välttämättä johda mihinkään tulokseen = rahaan = tutkimukseen. Puhumattakaan siitä, mitä tällainen katkonaisuus ja tehoton ajankäyttö tekevät työteholle (siis tutkimuksenteolle) ja -motivaatiolle.
Lisäksi toivoisin enemmän keskustelua siitä, mitä ”laadukas tutkimus” tai ”tuloksellisuus” tarkoittaa. Mitkä niiden mittarit ovat? Julkaisujen määrä? Kaupallinen hyödynnettävyys (= voiko tutkimuksen avulla tehdä rahaa)? Voin hyvinkin olla yhteiskuntatieteilijänä ja historioitsijana puolueellinen tai kateellinen, mitä sanaa ikinä haluaakaan käyttää, mutta kumpikaan noista mittareista ei nähdäkseni sovellu yleisiksi mittareiksi.
Kaikella tutkimuksella ei tehdä rahaa, vaan ne tuottavat uutta tietoa, jonka arvo ei ole euromääräinen, vaan esim. kulttuurinen, viestinnällinen tai sosiaalipoliittinen. Media- tai edes tiedeseksikkyys ei ole hyvän tutkimuksen ainoa mittari. Tieteellisesti laadukkaasta tutkimuksesta ei välttämättä saa sorvattua houkuttelevaa hakemusta, varsinkaan nykyisessä ankarassa rahoituskilpailussa.
Hyvin kyseenalaista mielestäni on myös se, miten on kirjoittamaton sääntö, että hakemuksissa pitäisi antaa ymmärtää tutkimuksen tulosten olevan enemmän tai vähemmän tiedossa jo etukäteen. Tällainen hypoteesin testaaminen -ajattelu ei useinkaan sovellu ihmistieteisiin (mahtaako aina sopia luonnontieteisiinkään), vaan ”hypoteesit” ovat käytännössä alustavia tuloksia – uskottavan hakemuksen pitäisi toisin sanoen perustua jo aloitettuun tutkimukseen. ”En vielä tiedä, mitä aineisto sisältää tai mitä voin siitä analysoida, ja tutkimuskysymykset muovautuvat aineiston mukaan” pitänee monien tutkimusten kohdalla kutinsa (ellei kyse ole jatkotutkimuksesta), mutta tätä ei kuitenkaan voi kirjoittaa auki.
Tämä PhD Comics -strippi on hauska, koska se pitää paikkansa.
Julkaisujen määrä sinänsä toki kertoo jotain, ja se olisikin helppo mittari – mitä enemmän julkaisuja hyvissä lehdissä, sen parempi, eikö niin? Julkaisemisen ei kuitenkaan pitäisi olla itsetarkoituksellista, kuten se nykyään aika usein tuntuu olevan, vaan tutkimuksen itsensä tulisi olla päämäärä. Kaikkea tutkimusta ei voida tiivistää vuoden mittaiseen projektiin ja artikkeliin tai pariin, vaan tarvitaan myös pitkäjänteistä, useita vuosia kestäviä tutkimuksia, joista ei vain synny mitään julkaistavaa tulosta puolessa vuodessa tai edes kahdessa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tällaiset tutkimukset olisivat väistämättä tuloksettomia tai laaduttomia, vaan ne ovat yksinkertaisesti suuria tutkimusprojekteja. Ne tuottavat valmistuessaan kerralla paljon tietoa, ja nimenomaan uuden tiedon tuottaminen on tärkeää, ei julkaisujen lukumäärä.
Julkaisupaineet ovat myös ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet hyvin epäterveen ilmiön syntyyn: huijarilehtiin. Muka-tieteellisiä lehtiä, jotka houkuttelevat julkaisuluettelon kasvattamisen perässä juoksevia tutkijoita julkaisemaan artikkeleitaan maksua vastaan. Lehdet eivät kuitenkaan täytä tieteellisen julkaisemisen kriteereitä, vaan esimerkiksi vertaisarviointi laiminlyödään. Asiasta on kirjoittanut enemmän Tuukka Ylä-Anttila blogikirjoituksessaan Älä lankea tiedehuijaukseen.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Yksinkertainen ratkaisu olisi: lisää rahaa ja järkevissä sykleissä, vuosi ei riitä. Tiedettä myös pitäisi arvioida tieteen ja tiedon tuottamisen mittareilla – ei kaupallistettavuuden tai julkaisujen määrän pohjalta. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että ainakaan tällä hallituskaudella olisi tulossa tilanteeseen muutosta.