Koronakriisi vei tulot ja maksukyvyn – mitä nyt?

Pandemiakriisin ja poikkeustilan vaikutukset ovat näkyneet monien yksilöiden ja perheiden elämässä nopeasti, kun toimeentulo on yhtäkkiä romahtanut – pahimmillaan kotitalouden kaikki tulovirrat ovat tyrehtyneet samanaikaisesti. Erityisen pahassa ahdingossa ovat freelancerit ja pienyrittäjät, joiden myynti ja toimeksiannot katosivat kertaheitolla, mutta elinkeinon harjoittamisesta syntyvät kulut juoksevat kuten ennenkin.

Taloudellista tukea ja tilannetta helpottavia ratkaisuja ON kuitenkin saatavilla.

Lomautetut ja työttömäksi jääneet palkansaajat voivat saada työttömyysetuuksia: työttömän peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea Kelalta tai ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta. Palkansaajan työttömyysturvaan on myös luvassa helpotuksia (mm. omavastuupäivät poistetaan ja työssäoloehtoa lyhennetään), kun hallitus ottaa käyttöön toimenpiteet, joilla on tarkoitus helpottaa kriisin taloudellisia vaikutuksia työmarkkinoihin.

Päätoimisilla pienyrittäjillä ja itsensätyöllistäjillä ei sen sijaan usein ole lakisääteistä sosiaaliturvaa nimeksikään, eikä välttämättä myöskään taloudellista puskuria omasta takaa. Tilannetta onneksi helpotetaan nyt päästämällä määräaikaisesti myös yrittäjät työttömyysturvan piiriin ilman että heiltä edellytetään yritystoiminnan lopettamista. Tarkemmat yksityiskohdat ovat vielä työn alla.

[Sivuhuomautus: itse kylläkin kannattaisin vastikkeetonta, hakemuksesta myönnettävää, noin työmarkkinatuen suuruista väliaikaista perusturvaa, jonka käsittely voitaisiin pitkälti automatisoida Kelassa. Tällöin muutenkin jähmeä etuuskäsittely ei ruuhkautuisi kestämättömästi, ja ahdingossa olevat saisivat taloudellisen helpotuksen pian eikä vasta 2 kuukauden kuluttua. Tämä olisi mielestäni tarkoituksenmukaista semminkin, kun a) etuudensaajien määrän äkkinäinen kasvu edellyttää uusien etuuskäsittelijöiden palkkaamista ja perehdyttämistä nopealla aikataululla, b) sovitellun päivärahaoikeuden määritteleminen poikkeukselliselle asiakaskunnalle tuo väistämättä mukanaan jos jonkinlaista selvitys-, tarkistus- ja oikaisurumbaa (eihän te-toimistoissa tätä ennenkään ole harrastettu yksiselitteisiä ja yhdenmukaisia toimintaohjeita palkkatyönormiin kuulumattomien osalta…). Tämä syö kaikkien osapuolten aikaa ja rahaa, ja varsinkin jälkimmäiselle olisi varmaan parempaakin käyttöä, esimerkiksi varsinaisen työttömyysetuuden muodossa.]

Kotitalouksien menoista suurin osa menee asumiseen, joten asumiskustannuksista selviytyminen on keskeinen huoli. Monet pankit ovatkin nyt tarjonneet lyhennysvapaata ja muuta joustoa asuntolainaan. Tilanne on merkittävästi vaikeampi, jos elinkeinon kuihtumisen lisäksi asuu pääkaupunkiseudulla vuokralla: asumiskustannukset ovat korkeat, eikä käytettävissä ole lyhennysvapaan kaltaisia keinoja, joilla taloutta voisi väliaikaisesti helpottaa.

Täysin toivoton ei vuokralla asujankaan tilanne kuitenkaan ole. Vuokranantajaan kannattaa olla yhteydessä viipymättä, jos alkaa näyttää siltä ettei maksukyky riitä vuokraan! Ei siis vasta eräpäivän jälkeen, jos kohta sekin on parempi kuin että vain antaisi vuokrien erääntyä. Kiusallinen puhelu on parempi vaihtoehto kuin hallitsematon velkaantuminen, maksuhäiriö tai jopa häätö. Jos ei vuokranantaja ole sydämetön ihmishirviö tai itse täysin riippuvainen vuokratuloista, vuokranmaksusta on yleensä mahdollista sopia erilaisia järjestelyjä. Vuokranantajina toimivilla yrityksillä ja säätiöillä on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset joustaa vuokranmaksussa kuin yksityisillä vuokranantajilla; mm. Sato on luvannut joustoa vuokriin. Jos korporaatio-vuokranantaja ei ole halukas tulemaan vastaan, vuokralaisten viimeisenä oljenkortena voisi olla yhteisen vetoomuksen esittäminen. Vuokranantajalla ei kuitenkaan valitettavasti ole velvollisuutta suostua maksujärjestelyihin. Hyvä puoli tässä koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä kuitenkin on, että moni korporaatiokin näkee joustavuuden tuoman imagoedun (ja vastaavasti joustamattomuuden mahdollisen imagohaitan).

Asumismenojen kattamiseen voi saada myös yleistä asumistukea, ja viime kädessä toimeentuloa turvaamaan voi saada perustoimeentulotukea. Molemmat maksaa Kela. Lisäksi kunnat myöntävät täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea; niitä haetaan kunnalta suoraan tai perustoimeentulohakemuksen yhteydessä Kelan kautta. Kannattaa selvittää, onko oikeutettu näihin tukimuotoihin.

Yritysten taloudellinen tilanne näkyy suoraan etenkin yksin- ja mikroyrittäjien henkilökohtaisessa taloudessa. Siksi yrityksenkin kuluja kannattaa karsia väliaikaisesti, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista. Monet pankit ja Finnvera ovat ilmoittaneet olevansa valmiita joustamaan yritysten lainojen kanssa. Jos siis lainanmaksu on nykyisessä tilanteessa suhteettoman suuri taloudellinen rasitus, kannattaa nyt kysyä pankilta tai Finnveralta, olisiko mahdollista saada lyhennysvapaata. Finnveralle on myös myönnetty lisää rahoitusta yritysten lainatakuisiin mm. käyttöpääomaa varten. Mikäli yritys toimii vuokratiloissa, tilan vuokranantajalta voi kysyä mahdollisuudesta maksujärjestelyihin.

Uuvuttavaa selvitystyötä, vaikeita yhteydenottoja ja paperisotaa on siis ikävä kyllä edessä. Se kuitenkin toivottavasti palkitsee taloudellisena tukena, ylivelkaantumisen välttämisenä ja elinkeinon/yritystoiminnan pelastumisena.

Asiasanat: korona (koronavirus, COVID-19), poikkeustila, työttömyys, sosiaaliturva, työttömyysturva, maksukyky ja velkaantuminen, yrittäjät ja freelancerit (yksinyrittäjät, mikroyrittäjät, pienyrittäjät, pk-yrittäjät, itsensätyöllistäjät), vuokranmaksu, asuntolaina, yrityslaina, yritystoiminta ja konkurssi

Linkkejä

Valtioneuvosto: ”Hallitus esittää laajoja taloustoimia koronavirusepidemian haittojen minimoimiseksi”, kooste tiedotustilanteesta 20.3.2020
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/hallitus-esittaa-laajoja-taloustoimia-koronavirusepidemian-haittojen-minimoimiseksi

Valtioneuvosto: ”Työministeri Tuula Haatainen: Hallituksen päättämät toimet tuovat joustoa ja turvaa työmarkkinoille”, 20.3.2020
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1410877/hallituksen-paattamat-toimet-tuovat-joustoa-ja-turvaa-tyomarkkinoille

Työministeri Tuula Haatainen: ”Työmarkkinoiden toiminnan turvaaminen vaatii nopeita ja tehokkaita toimia”, TEMatiikkaa-blogi 20.3.2020
https://tem.fi/blogi/-/blogs/tuula-haatainen-tyomarkkinoiden-toiminnan-turvaaminen-vaatii-nopeita-ja-tehokkaita-toimia

Kela: ”Usein kysyttyä koronatilanteesta”
https://www.kela.fi/korona-usein-kysyttya

Kela: ”Pikaopas työttömyysturvaan”
https://www.kela.fi/tyottoman-pikaopas

Kela: ”Peruspäiväraha”
https://www.kela.fi/peruspaivaraha

Kela: ”Työmarkkinatuki”
https://www.kela.fi/tyomarkkinatuki

Kela: ”Yleinen asumistuki”
https://www.kela.fi/yleinen-asumistuki

Kela: ”Toimeentulotuki”
https://www.kela.fi/toimeentulotuki

Finnvera: ”Yritys, autamme koronan aiheuttamassa poikkeustilanteessa”
https://www.finnvera.fi/kasvu/ajankohtaista-yrityksille/ajankohtaista-yrityksille

Finnvera: ”’Kriisi vaikuttaa yrityksen kassavirtaan’ – Katso kysymyksiä ja vastauksia koronan vaikutuksiin yrityksen taloudessa”
https://www.finnvera.fi/finnvera/uutishuone/uutiset/kriisi-vaikuttaa-yrityksen-kassavirtaan-katso-kysymyksia-ja-vastauksia-koronan-vaikutuksiin-yrityksen-taloudessa

”Miten selvitä vuokrasta tai asuntolainasta, kun korona kaataa oman talouden?”, Nina Svahn, Yle uutiset 21.3.2020
https://yle.fi/uutiset/3-11265135

”Nämä pankit tarjoavat koronajoustoja asuntolaina-asiakkailleen ja yrityksille – myös asuntolainojen markkinajohtaja mukana”, Talouselämä 16.3.2020
https://www.talouselama.fi/uutiset/undefined/8083fa8b-15e8-461f-b62f-315eae85f7ce

”Asuntolainoihin tarjolla lyhennysvapaita koronaviruksen vuoksi” (käsittelee myös yrityksille tarjottuja joustoja), Matti Remes, Taloustaito 16.3.2020
https://www.taloustaito.fi/Rahat/asuntolainoihin-tarjolla-lyhennysvapaita-koronaviruksen-vuoksi/#99b790ea

”Hallitus esitteli kaivatun tukipaketin: Yksinyrittäjä, näin tilannettasi helpotetaan”, Pauli Reinikainen, Suomen Yrittäjät 20.3.2020
https://www.yrittajat.fi/uutiset/622391-hallitus-esitteli-odotetun-tukipaketin-yksinyrittaja-nain-tilannettasi-helpotetaan

”HS:n tiedot: Hallitus tarjoaa yrittäjille poikkeuksellisesti mahdollisuuden työttömyystukeen”, Teemu Muhonen & Teemu Luukka, Helsingin Sanomat 19.3.2020
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006445061.html

”Yrittäjät pääsevät työttömyysturvan piiriin, lomautuspäätökset nopeutuvat”, Taloussanomat 20.3.2020
https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006446443.html

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

Vetoomus modernin työttömyysturvan puolesta

Käsittelin viime kuun lopussa hallituksen esitystä (94/2015), jonka on määrä uudistaa työttömyysturvaa. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani pitkällisemmin, mikä esityksessä mättää ja miksi se ei sovi tähän päivään. Lyhyesti: esityksen myötä oma työ (= ei yrittäjä- eikä palkkatyö) lakkaisi olemasta, ja oman työn tekijät määriteltäisiin yrittäjiksi. Työn luonne muuttuu koko ajan, eikä tällainen mustavalkoinen luokittelu toimi.

Esitys meni tänään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa läpi. Alkaa pahasti näyttää siltä, että huonosti valmisteltu ja jostain syystä kovin kiireellä puskettu lakiesitys astuu voimaan jo 1.1.2016.

Esitys ei sinänsä ole läpeensä paha; omassa työssä päätoimisesti työllistyvät eivät (välttämättä) ole oikeutettuja palkansaajan sen paremmin kuin yrittäjän sosiaaliturvaan, joten edes jonkin sosiaaliturvan piiriin sisällyttäminen on plussaa. Yrittäjän sosiaaliturva kuitenkin sattuu olemaan Suomessa huonoin mahdollinen, joten ratkaisu on mahdollisista ratkaisuista huonoin.

Ongelmallista on, että esityksessä ei määritellä riittävän hyvin sivu- ja päätoimisuuden eroa. Sikäli kuin itse tulkitsen esitystä, oma työ = yrittäjyys, sillä sipuli. En ole löytänyt perusteluista tai lakitekstistä tämän selkeämpää määrittelyä.

Perustelujen mukaan uudistuksen tarkoituksena on ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Nimenomaan tässä uudistus epäonnistuisi tyystin.

Joustamaton luokittelu yrittäjään ja palkansaajaan, mitä nyt oltaisiin tekemässä entistä jyrkemmäksi, ei ole enää 2010-lukua. Yhä useampi soveltaa – tai haluaisi soveltaa – yhdistelmää monesta eri työmuodosta, tulojen sillisalaattia. Tätä kuitenkin ollaan nimenomaisesti vaikeuttamassa.

Yritystoiminnan aloittaminen katsotaan usein päätoimiseksi (mikä on aivan päätöntä jo itsessään – mistä kukaan voi heti tietää, ottaako uusi yritys tuulta alleen?), missä tapauksessa menettää oikeuden palkansaajan työttömyysturvaan. Jos omassa työssä työllistyvät luokiteltaisiin tästä eteenpäin yrittäjiksi, sovellettaisiinko tätä ohjenuoraa myös heihin?

Jos pahat aavistukseni ja tulkintani pitävät paikkansa, pahimmillaan tämä johtaisi esimerkiksi siihen, että palkansaajana työttömyysvakuutettu työtön voisi menettää oikeuden työttömyysturvaansa, jos ottaa vastaan keikkatyötä. Tai että palkansaajakassaan vakuutettu, mutta palkkatyön ohessa omana työnä sivutyötä tehnyt henkilö tulkitaankin palkkatyön päätyttyä TE-toimistossa yrittäjäksi, eli henkilö ei olekaan oikeutettu palkansaajan työttömyysturvaan.

Ongelmallista onkin, että maan tavan mukaan sivu- ja päätoimisuus on täysin TE-toimistojen omien läpinäkymättömien ja toimistoittain vaihtelevien tulkintojen varassa. Pahimmillaan yksi muutaman tunnin toimeksianto kuukaudessa tulkitaan päätoimiseksi. Lisäksi näistä tulkinnoista, so. lausunnoista, ei voi valittaa.

Tämä muodostaa kokonaisuutena sellaisen työttömyysturvan venäläisen ruletin, että se nimenomaisesti ei kannusta ottamaan vastaan uusia työtilaisuuksia, jotka eivät ole perinteistä palkkatyötä. Esitys toimii toisin sanoen aivan omaa tarkoitustaan vastaan.

Näkisin tässä kolme vaihtoehtoa (nykyisen sosiaaliturvan puitteissa). Paremmuusjärjestyksessä:

1) Omassa työssä työllistyvä saisi itse päättää, kokeeko omalle tilanteelleen parhaaksi yrittäjyyden, eli Y-tunnuksella toimimisen, vai Y-tunnuksettoman ”kevytyrittäjyyden” (omassa työssä työllistymisen). Kevytyrittäjyys edellyttäisi sitä, että laskutuspalvelut alkaisivat (ja saisivat!) hoitaa asiakkaidensa puolesta kaikkia työnantajan velvollisuuksia, laskutuspalveluiden kautta tehty työ laskettaisiin palkansaajan ansiotyöksi ja tämän työn voisi vakuuttaa palkansaajan työttömyyskassassa tai Kelan kautta.

Päätoimisille Y-tunnuksellisille (esim. toiminimiyrittäjille) HE on sinänsä hyvä, koska se parantaa yrittäjän sosiaalivakuutuksen saamisen edellytyksiä, ja se olisikin tervetullut uudistus. Sivutoimisuuden määrittely kuitenkin kaipaa viilaamista, jotta sivutoimiseksi siirtyminen esim. YEL-vakuutuksesta luopumalla ei tosiasiallisesti heikennä henkilön sosiaaliturvaa.

Pää- ja sivutoimisuuden määrittelyyn täytyy ylipäätään saada läpinäkyvät ja universaalit kriteerit, jotka sitovat TE-toimistoja. TE-toimistojen lausunnoista pitää saada valittaa.

2) Omassa työssä työllistyvä laskettaisiin lähtökohtaisesti palkansaajaksi ja sivutoimiseksi yrittäjäksi. Tämä olisi nykytilanteeseen selvä parannus, mutta yksilön valinnanvapaus oman toimintansa määrittämiseen on kapeampi. Ero on siis ennen muuta periaatteellinen, eikä palvele yhtä hyvin heitä, jotka haluaisivat toimia päätoimisesti yrittäjinä ja vakuuttaa itsensä yrittäjänä.

Edellyttää samoja muutoksia ja tarkennuksia kuin kohta 1.

3) Omassa työssä työllistyvä määritellään yrittäjäksi, oli Y-tunnusta tai ei. Yrittäjänä hän on oikeutettu vakuuttamaan työnsä YEL:iin ja yrittäjän työttömyyskassaan nykyistä armollisimmilla ehdoilla. En kylläkään ymmärrä, miten yrittäjän vakuutus on mahdollista ilman Y-tunnuksen rekisteröimistä. Jos taas tämä johtaisi siihen, että Y-tunnus on pakko rekisteröidä, ei tätä tulkintatapaa nyt oikein muuksi voi kutsua kuin pakkoyrittäjyydeksi.

Hallituksen esitys on ennen muuta kolmannen vaihtoehdon kaltainen. Parempi päätoimisille omassa työssä työllistyville, ei niinkään kenellekään muulle. Se ei kannusta työllistymiseen, vaan tuo silpputöistä koostuville aloille ja työmarkkinoille vielä uuden riskitekijän. Pahimmillaan se lamauttaa työhaluiset ja ‑kykyiset ihmiset täysin työttömiksi (sen sijaan että he tienaisivat ainakin osan tuloistaan työllä), tai kannustaa pimeään työhön.

Hallituksen esitys on vanhentunut jo syntyessään. Työttömyysturva kaipaa uudistusta, mutta ei tällaista.

PS. Lukekaa myös Outi Alanko-Kahiluodon vastalause ja blogikirjoitus.

Kun kaksi maailmaa eivät kohtaa: jähmettyvä työttömyysturva, muuttuva työ

Omassa työssä työllistyjästä yrittäjä vaikka väkisin?

Jos ei muuta, niin ainakin Sipilän hallitus antaa keskustelun aiheita pohjattoman tuntuisella kauhalla. Viime päivinä on puhuttanut (monien muiden asioiden lisäksi) hallituksen esitys 94/2015 – mutta olisi saanut puhuttaa enemmänkin.

Esitetyn lakimuutoksen vaikutuksista on ensilukemalta hankala saada kunnon kuvaa. Tärkeintä esityksessä on kuitenkin yrittäjämääritelmän muuttaminen, millä on pyritty selkiyttämään yrittäjien ja omaa työtä tekevien määritelmiä. HE:n perustelujen mukaan ”[t]yöttömyysturvajärjestelmän näkökulmasta työtä tehdään joko yrittäjänä tai palkansaajana, ja jos kyse ei ole kummastakaan näistä, toimintaa arvioidaan ns. omassa työssä työllistymisenä.”  Muutoksen jälkeen ”omassa työssä työllistymisenä arvioitaisiin jatkossa lähinnä sellaista työtä, jota ei tehdä ansiotarkoituksessa.” Tämän kaiken tarkoituksena on perustelujen mukaan ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Mikäli olen ymmärtänyt hallituksen esityksen oikein, jos ei ole palkansaaja (= tekee ansiotyötä työsopimuksella työnantajalle) eikä työtön (= ei tee mitään työtä ansaintatarkoituksessa), on työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjä, halusi tai ei. Saatan olla tulkinnassani väärässä – kerrankin toivon, että kirjoitukseeni tulee kommentti, joka osoittaa ajatteluni ja kirjoitukseni virheellisiksi.

Olen kirjoittanut aiemminkin itsensätyöllistäjien ja mikro/pienyrittäjien surkeasta sosiaaliturvasta. Hallituksen esitys ei ole läpeensä huono, vaan se ihan aidosti parantaisi paikoin itsensätyöllistäjien ja yksinyrittäjien asemaa. Esitykseen ovat ottaneet kantaa mm. Suomen Yrittäjien Harri Hellstén ja Suomen Journalistiliitto. Suosittelen lukemaan molemmat kannanotot sekä Journalistiliiton lausunnon, ne valottavat tätä sangen hämärää lakiesitystä hyvin.

Kaikessa tässä kuitenkin tunnutaan olettavan, että ”omassa työssä työllistyvät” ovat jo yrittäjiä, siis oman Y-tunnuksen rekisteröineitä, mutta heidän yritystoimintansa on vain niin pientä, etteivät he ole oikeutettuja yrittäjän työttömyysturvaan. Tässä nähdäkseni mennään pahasti pieleen ja tehdään hallinnollista väkivaltaa mahdollisesti kymmenille tuhansille oman työn tekijöille. Vaikka Suomessa itsenäistä (= itsensä elättävää) ja vapaata yrittäjää on ainakin sanahelinän tasolla arvostettu korkealle vähintään vuosisadan verran, on ihan oikeasti olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät halua yrittäjiksi. Yrittäjyys ei edusta kaikille henkilökohtaisesti vapauden auvoa, vaan joillekin (disclaimer, mikäli ei ole vielä tässä vaiheessa selvää: myös minulle) se edustaa sietämättömän huonoa, pientä ja/tai epävarmaa toimeentuloa ja sosiaaliturvaa, yhdistettynä yrittäjän paperityöhön, markkinointiin jne. Kaikin puolin luotaantyöntävä yhdistelmä hyvin pienillä tai olemattomilla hyödyillä, siis. Samaa aihetta on käsitelty mm. Zygomatica-blogissa (Jakke Mäkelä) ja Miia Kososen Tohtorille töitä ‑blogissa.

Ei olekaan sattumaa, että Suomessa on olemassa sellaiset yritykset kuin UKKO.fi tai Eezy, eli laskutusfirmat, jotka käytännössä toimivat yrityksenä omien asiakkaidensa/käyttäjiensä puolesta. Ne ovat saaneet vain muutamassa vuodessa 35 000 käyttäjää, minkä lisäksi on lukuisia muita vastaavia palveluja. Yhteensä laskutuspalveluja käyttäviä on mutuna 45–50 000, ellei enemmänkin.

Laskutuspalvelut kertovatkin omaa tarinaansa siitä, miten työmarkkinat ovat muuttumassa. Yritykset eivät enenevässä määrin halua tai pysty ostamaan työtä perinteisen palkkasuhteen kautta – palkkaaminen on liian kallista tai ei ole järkeä (tai laillista) palkata ketään lyhyttä toimeksiantoa varten. Vastaavasti on kasvava määrä ihmisiä, jotka omasta tahdostaan tai tilanteen pakosta tekevät työtä toimeksiantona, eli omana työnä. Tämä ei välttämättä ole sellaisenaan huono asia, mutta siitä tehdään ongelma.

Muuttuvista työmarkkinoista ja nykyisestä sosiaaliturvasta ovat vastavuoroisesti ilmeisen pihalla sekä päätöksentekijät että työmarkkinoiden ns. uudet toimijat, keikkatalous-startup-yrittäjät.

Naiivia maailmanparannuskapitalismia

Mikäli tulkintani hallituksen esityksestä pitää kutinsa, yllä kuvatun kaltaista toimeksiantopohjaista, työkorvausperusteista keikka- tai osa-aikatyötä tekevät luokitellaan yrittäjiksi. Hehän eivät ole työsuhteisessa palkkatyössä, mutta tekevät työtä ansiotarkoituksessa. Uuden määritelmän mukaan he siis silloin lienevät yrittäjiä. Tämä siitäkin huolimatta, että heillä ei välttämättä ole Y-tunnusta, mikä ehkä voi olla jonkinlainen indikaattori siitä, etteivät he (ainakaan sillä hetkellä) halua olla yrittäjiä. Silloin he eivät myöskään voi olla YEL-vakuutettuja.

Laskutuspalvelun kautta työllistyvän asema ei tosin nykyisellään rinnastu myöskään palkansaajaan. Tehty työ ei nimittäin kerrytä työssäoloehtoa, vaikka kuuluisi kassaan. Toisin kuin palkkatyön kanssa, työtön ei voi sovitellun päivärahan muodossa yhdistää työttömyyspäivärahaa sekä laskutusfirman kautta tehtyä työtä, joka ylittää 300 euron suojaosan.* Jos TE-toimisto katsoo laskutusfirman kautta tehdyn työn täyttävän päätoimisuuden kriteerit, ei saa esteetöntä työvoimapoliittista lausuntoa eli ei ole oikeutettu työttömyysturvaan ollenkaan. YEL-lainsäädäntö langettaa joka tapauksessa YEL-vakuutusvelvollisuuden, jos oman työn toiminnasta saadut tulot (esim. työkorvaukset) ylittävät 7 502,14 euroa vuodessa. 625 euron kuukausituloilla henkilön siis katsotaan olevan päätoiminen yrittäjä, jolla on aivan olematon sosiaaliturva.

* Huom! Täsmennys 29.11.: Tämä siis siinä tapauksessa, että esim. keikkatyötä saa vasta siinä vaiheessa, kun saa jo työttömyysetuutta, eli TE-toimisto ei ole ottanut kantaa oman työn sivu- tai päätoimisuuteen. Eli esimerkiksi jää työttömäksi kokopäiväisestä palkkatyöstä ja saa sen pohjalta TE-toimiston esteettömän lausunnon, ja kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen saa keikkatyön. Ja kun nyt olen tiedustellut tästä eri paikoista, ilmeisesti kassoilla on myös tästä eri käytäntöjä. Kannattaa siis AINA varmistaa kassalta etukäteen, mitkä heidän toimintatapansa ja periaatteensa ovat!
Lisäksi jos HE tulee voimaan, yllä kuvatussa tilanteessa oman työn tekijöihin sovelletaan jatkossa yrittäjämääritelmää, eli oman työn aloittaminen = yritystoiminnan aloittaminen = menettää palkansaajan työttömyysturvan. Tai näin ainakin itse ymmärtäisin, toivon olevani väärässä.

Omaa työtä työkorvaus-, toimeksianto- jne. pohjalta tekevä on siis sosiaaliturvan näkökulmasta huomattavasti heikommassa asemassa kuin palkansaaja. Tämä on uutisoinnin perusteella esimerkiksi Woltin väelle tuntematon yksityiskohta. Helsingin Sanomien jutussa toimitusjohtaja Miki Kuusi selittää nonchalantisti, miten maksamatta jääneet ylityö- ja sunnuntaikorvaukset ynnä muut kiusalliset pikku sekaannukset johtuvat ihan vain siitä, että ”Woltin kuljettajia siirretään parhaillaan työsopimusmallista työkorvauksen maksamiseen”. Kuusi jatkaa: ”Meidän tavoitteena olisi saada kaupunkilaisille mukavia asioita ja nuorille töitä. Tarkoituksena ei ole missään tapauksessa riistää opiskelijoita ja tehdä sillä voittoa.” No kiva. Harmi vain, että työkorvausmalli nyt vain tosiasiallisesti on merkittävä heikennys työntekijän asemaan, eikä se muuten verottajankaan näkökulmasta (kohta 6.2) onnistu ihan tuosta noin vain.

Tällaista ”me vaan halutaan luoda ja jakaa kivoja juttuja kaikille” ‑startup-retoriikkaa ja -ajattelua kutsun naiiviksi maailmanparannuskapitalismiksi. Toisessa Helsingin Sanomien jutussa on vastaavaa puhetta: ”19-vuotiasta yrittäjää Matias Mäkitaloa Woltin kaltaisten keikkatöitä tarjoavien yritysten arvostelu tympii. ’Jos oikeasti haluamme, voimme saada yhdessä positiivisia asioita aikaan. Jakamistalous tulee kuitenkin olemaan tulevaisuuden työelämän ytimessä.’” Moppi-yrityksen perustajajäsen Antti J. Peltonen kuvailee: ”Emme ole työnantaja vaan markkinapaikka asiakkaan ja siivoojan välissä. Voimme maksaa siivoojille paremmin ja hinnat ovat asiakkaalle edullisemmat. Kaikki voittavat.” Jutussa ei kuitenkaan mainita mitään siitä, mitä tällainen keikkatyö voi työntekijöille sosiaaliturvan puolesta merkitä, tai sitä, että jonkun – eli työntekijän itse – täytyy hoitaa erinäiset lakisääteiset maksut. Sehän olisi ihan ei-kivaa ja ikävästi latistaa pöhinää. [En tiedä miksi ja miten tämä sana on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön tässä kontekstissa, mutta jollain perverssillä ja masokistisella tavalla pidän siitä.]

Jatkan vielä kriittistä lukuani samasta Hesarin jutusta. ”Työlainsäädännön tulisi Mäkitalon mielestä herätä muutokseen. ’Mutta sitä ei voi jäädä odottamaan, koska silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää vain keksiä tapoja toteuttaa asiat hieman eri tavalla.’” Voinee siis tulkita, että nämä keikkatalousfani-startup-yrittäjät suhtautuvat työlainsäädäntöön samalla tavalla kuin aggressiiviset verosuunnittelijat suhtautuvat veronmaksuvelvollisuuteen. Pitää löytää keino kiertää suunnitella asiat niin, että hommat saadaan optimoitua ilman varsinaista lain rikkomista. Haluan kuitenkin uskoa, että enimmäkseen on vain kyse siitä, ettei naiiveissa innovatiivisuuden appisfääreissä ole pysähdytty miettimään, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu.

Eivät keikkatalous-startupit kuitenkaan ole kaiken pahan alku ja juuri. Niiden edustajat ovat täysin oikeassa näkemyksessään, että työmarkkinat muuttuvat. Ja kuten edellä totesin, sen ei välttämättä tarvitsisi olla huono asia.

On hyvä, että omaa työtä halutaan määritellä aiempaa selvemmin, jotta päästään harmaista alueista. Hallituksen esitys ei kuitenkaan vieläkään ole 2010-luvulla eikä varsinkaan aikaansa edellä, vaan se vain jähmettää vanhoja, toimimattomia rakenteita. Nykypäivän ja tulevaisuuden ihmiset eivät enää ole 1/0-yksiselitteisesti yrittäjiä tai palkansaajia, vaan he voivat ja haluaisivat yhdistellä eri ansaintatapoja. Työttömyysturvan ja muun sosiaaliturvan pitäisi tukea tätä, ei pitää kynsin hampain kiinni anakronistisista ja yhteensovittamattomista kategorisoinneista.

Olisiko tänä yksilön ihannoimisen aikakautena aivan mahdotonta, että yksilö voisi itse määritellä, onko hän yrittäjä tai ei, esimerkiksi sen pohjalta, haluaako Y-tunnuksen tai haluaako hän vakuuttaa työnsä palkansaajien vai yrittäjien työttömyyskassaan? Ja olisikohan kenties mahdollista saada TE-toimistoille yksiselitteiset ja sitovat toimintaohjeet, jotka estäisivät nykyisenkaltaisen mielivaltaisen päätöksenteon? Paitsi ai niin, eiväthän TE-toimistot tee päätöksiä, vaan ne antavat sitovia lausuntoja, joista ei voi valittaa. Olisikohan tässä oikeusvaltiossamme myös aika saada ihan lain tasolle muutos, että ”Työvoimaviranomaisen antamasta sitovasta lausunnosta saa erikseen hakea muutosta valittamalla”?

Työlainsäädäntömme totisesti kaipaa päivitystä. Perustulo helpottaisi tilannetta osaltaan. Tämä hallituksen esitys ei kuitenkaan ole tehtävänsä tasalla.

 

Ihan kivasti kohdelluksi tulevat hyvätuloiset?

Nordean ekonomisti Pasi Sorjonen ihmetteli Nordean blogissa, miten hyvätuloiset sietävätkin niin huonoa kohtelua kuin minkä kohteeksi Suomessa joutuvat. Maailman kilteimmät hyvätuloiset? ‑otsikoidun kirjoituksen mukaan hyvätuloiset saavat vastineeksi tästä kohtelusta suhteellisesti pienempiä tulonsiirtoja silloin, kun sitä tarvitsevat.

Individualistista ”kaiken olen antanut, mitään en ole saanut vastineeksi” ‑retoriikkaa ja sen todenperäisyyttä Suomen kontekstissa olen käsitellyt pidemmin aiemmassa kirjoituksessani, joten en ryhdy tässä kirjoittamaan samaa tekstiä uudestaan. Totean tässä kuitenkin lyhyesti, että Suomessa syntynyt hyvätuloinen ei ole saavuttanut asemaansa silkalla omalla työllä ja uutteruudella amerikkalaisen unelman hengessä. Tilastollinen todennäköisyys sille, että hyvätuloinen on jo syntyessään kuulunut hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen sosioekonomiseen ryhmään on suuri, sillä Suomessa niin hyvä- kuin huono-osaisuus periytyy.

Sen lisäksi hyvätuloinen on nauttinut Suomen neuvolajärjestelmästä ja terveydenhuollosta, peruskoulusta ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisen asteen koulutuksesta (lukiosta) ja korkeakoulutuksesta, jotka on kaikki maksettu jonkun muun kuin hänen itsensä pussista. Näistä hyvätuloiset ovat yliedustettuja toisen ja etenkin kolmannen asteen koulutuksessa, sillä matala sosioekonominen asema korreloi vähäisemmän koulutuksen kanssa. Hyvätuloinen on toisin sanoen saanut koulutuksensa, joka usein on edellytys hyvätuloisuudelle (jos kohta suhde ei toimikaan toisinpäin; korkeakoulutus ei takaa hyvätuloisuutta, vaikka onkin todennäköisempää kuin matalalla koulutuksella), muilta yhteiskunnan jäseniltä. Yhteiskunta, so. muista ihmisistä koostuva sosioekonominen yhteisö, on siis ratkaisevalla tavalla mahdollistanut sen, että hyvätuloinen on siinä asemassa kuin hän on.

Hyvätuloiset palkansaajat, joista Sorjonen tekstissään puhuu, eivät jää muillakaan tavoin osattomiksi yhteisestä kakusta. Julkinen terveydenhuolto alkaa olla surullisenkuuluisa hitaudestaan ja tehottomuudestaan, siinä missä työterveyshuolto on saavuttanut eräänlaisen valttikorttiaseman. Vielä ei olla Yhdysvaltain sairausvakuutuspelin tasolla (onneksi), mutta yhtä kaikki erottelu palkansaajien ja ei-palkansaajien (joita siis on muitakin kuin työttömät) välillä tapahtuu hyvin konkreettisella tasolla. Ja työterveyshuollosta noin puolet maksaa Kela. Tästäkin olen kirjoittanut pidemmin sote-uudistusta käsittelevän tekstin yhteydessä, joten en mene siihen tässä sen syvemmin.

Sorjonen mainitsee erään toisen tulonsiirron, jonka piirissä samaten ovat vain palkansaajat, nimittäin ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Se on pääosin rahoitettu julkisin varoin, eli tässäkin hyvätuloinen pääsee osalliseksi yhteisestä potista. On totta, että ansiosidonnainen työttömyysturva on regressiivinen. Siinä sovelletaan samaa logiikkaa kuin progressiivisessa verotuksessakin: annetaan suhteellisesti enemmän pienituloisemmille. Progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja pidetään yleisesti ottaen hyvänä keinona tasata tuloeroja, mitä taustaa vasten tulonsiirtojen regressiivisyyskin näyttäytyy luontevana. Älyllisyyden rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että tämä toki on ideologinen valinta, jossa pienet tuloerot tai toisin muotoiltuna tulojen tasaisehko jakautuminen otetaan itseisarvona ja päämääränä. Aivan mielivaltainen tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi OECD:kin on arvioinut tuloerojen haittaavan talouskasvua, tuota markkinatalouden itseisarvoa.

Regressiivisyydestä mainittakoon vielä, että julkisyhteisöjen tärkein yksittäinen tulonlähde on arvonlisävero, jota kerättiin 17 miljardia vuonna 2011 (EVA, s. 7). Jos Sorjosta surettaa hyvätuloisten suhteellisesti eniten maksettu välittömien tuloverojen määrä, niin ALV on vastavuoroisesti regressiivinen vero. Ei toki niin suoraviivaisesti kuin edellä mainittu ansiosidonnainen työttömyysturva, mutta tasasummaverona ALV rokottaa suhteellisesti enemmän lompakkoa, mitä pienemmät tulot on. Jos lähtöoletus on, että verot ovat ikäviä, voinee siis muotoilla, että hyvätuloinen saa suhteellisesti (= tuloihin suhteutettuna) enemmän ”vastinetta rahalleen” ostamistaan tuotteista ja palveluista.

Lisäys: Välihuomautuksia-blogissa oli linkki VATT:n muistioon, jossa käsiteltiin ALV-reformien vaikutuksia tulonjakoon. Huomattakoon ensinnäkin, että myös muistion laatija, erikoistutkija Marja Riihelä, kuvaa välillistä verotusta lähtökohtaisesti regressiiviseksi. Alennetuilla ALV-kannoilla tätä regressiivisyyttä voisi periaatteessa tasata, ja esimerkiksi elintarvikkeilla onkin matalampi ALV. Olisin itse olettanut, että kulutus verokantojen välillä vaihtelee tulojen mukaan, ts. pienituloisimmat kuluttavat suhteessa enemmän pienemmän ALV-kannan tuotteita. Yllätyksekseni vaihtelua ei kuitenkaan muistion mukaan ole kovinkaan paljon. Erityisen yllättävää on, että pienituloisimmat kuluttavat niin paljon yleisen ALV-kannan hyödykkeitä. Suurituloiset eivät siis kompensoi regressiivisyyttä kuluttamalla enemmän isomman verokannan hyödykkeitä. Tätä taustaa vasten on järkeenkäypää, että välillisten verojen korotus korreloi gini-kertoimen kasvun kanssa. Välilliset verot ovat Suomessa siis sekä teoriassa että käytännössä regressiivisiä.

Rajaveroaste ja kannustinloukut

Progressiivisuudesta puheen ollen – Sorjonen kirjoittaa Suomen veroprogressiosta: ”Vain hieman keskitulot ylittävillä 45 000 euron vuosiansioilla joutuu lisätuloistaan maksamaan puolet veroa, vajaan 80 000 tuloilla 58 prosenttia.” Asiaan vihkiytymättömämpi tai hätäisemmin lukeva saattaisi tuosta ymmärtää Suomen ansiotuloverotuksen olevan hyvinkin rajua, joten korostan tässä sanaa lisätuloistaan. Sorjonen toisin sanoen puhuu rajaveroasteesta eli marginaaliveroasteesta: siitä, miten paljon lisätienestistä jää verojen jälkeen käteen. Ilmiö on eittämättä ongelmallinen, sillä mitä vähemmän tienatuista lisäeuroista jää käteen, sen vähemmän niitä tietysti huvittaa tienata – ei ole vaivan arvoista.

Kun kerran marginaalivero nostettiin esille, puhukaamme hieman efektiivisestä marginaaliverosta. Efektiivinen marginaalivero on tavan ansiotulojen rajaveroa laajempi käsite. Yleisesti ottaen sillä viitataan siihen, miten lisätienestit vaikuttavat verotuksen sekä etuuksien pienenemisen myötä nettotuloihin. Kotamäki & Kärkkäinen ovat määritellet efektiivisen marginaaliveron hieman eri tavalla, ts. niin että se edellyttää työssäoloa alkutilanteena ja efektiivinen marginaaliveroaste koskee tulojen kasvun vaikutusta nettotuloihin (ts. em. verotus + sosiaalietuuksien muutos). Lisäksi he puhuvat työllistymisveroasteesta, eli siitä, miten työllistyminen vaikuttaa nettotuloihin (sama). Samasta ilmiöstä kuitenkin on kyse, eli lyhyesti siitä, onko työn vastaanottaminen tai lisääntynyt työnteko kannattavaa vai peräti haitallista.

Efektiivinen marginaaliveroaste (yksinkertainen määritelmä) voi olla sata tai jopa yli sata prosenttia, jolloin työnteko ei nosta tulotasoa tai johtaa tulojen tosiasialliseen pienenemiseen etuuksien leikkautumisen vuoksi. Nämä eivät ole mitään teoreettisia lukuja, vaan esimerkiksi toimeentulotuella marginaaliveroasteena voi ihan käytännössä saada täydet pojot eikä palkasta jää pienentyneen toimeentulotuen vuoksi mitään lisää käteen. Silmä silmästä, euro eurosta. Efektiivisestä marginaaliverosta ja työn kannattavuudesta on kirjoittanut edellä mainittujen lisäksi mm. Hannu Oskala.

Onneksi sosiaaliturvamme ei kaikilta osin ole näin musertava, mutta epäkohtia riittää yhtä kaikki. Juuri työnteon kannattavuudesta ja työhön kannustamisesta on kyse – kannustinloukuista. Kotamäen & Kärkkäisen tekstissä kannustinloukkua lähestytään työllisyys- ja tuloloukun määritelmien kautta. Työllisyysloukuksi määritellään yli 80 prosentin työllisyysveroaste ja tuloloukuksi yli 70 prosentin efektiivinen marginaaliveroaste.

Sorjonen kirjoittaa, että ”hyvätuloisen ei kannata jäädä työttömäksi”. Rajaamalla tämän väitteen hyvätuloisiin hän ilmeisesti implikoi, että jonkun muun (so. ei-hyvätuloisen) kannattaa jäädä? Tämä on mielestäni sangen halpaa retoriikkaa. Kenenkään ei kannata jäädä työttömäksi, eikä kenenkään työttömyyttä tule vähätellä tai glorifioida. Sorjosen taulukon kaikkien esimerkkien tulot putoavat työttömyyden myötä, joten yhdellekään taulukon esimerkeistä työttömyydellä ei ole positiivista vaikutusta taloudelliseen tilanteeseen, henkisestä vaikutuksesta puhumattakaan.

Jos taas Sorjonen viittasi ei-hyvätuloinen-vihjailullaan pienituloisten kannustinloukkuihin, nehän ne vasta ongelmallisia ovatkin. Kannustinloukut ovat heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden sosioekonomista ahdinkoa, minkä lisäksi kyseessä on sosiaalisesti ja kansantaloudellisesti äärimmäisen epäterve ilmiö. Kannustinloukut eivät ole mitään, mihin ”kannattaa jäädä” – niihin joudutaan.

Tulot, verotus ja tuloerot

Palataan vielä tuloeroihin ja verotukseen. Oheinen kuvaaja on johdettu Tilastokeskuksen tulonjakotilaston taulukosta 4a, muuttujina I–X tulokymmenysten mediaanitulot vuosina 1987–2013.

tuloerot

Kuvaajassa on nähtävissä se huolestuttava ilmiö, että pienituloisten tulokehitys on lähestulkoon pysähtynyt. Sen sijaan suurituloisimpien tulot ovat kasvaneet. On myös huomattava, että Tilastokeskus käyttää tulonjakotilastossaan käytettävissä olevia rahatuloja – kuvaajan luvuista on toisin sanoen jo vähennetty välittömät verot ja muut ko. käsitteeseen sisältyvät tulonsiirrot. Hyvätuloisimpien tulojen kasvu ei siis ole vain nimellistä.

Kuvaajassa näkyy 1990-luvun alun työttömyys, joka rokotti suomalaisten toimeentuloa ankarasti. Pahimman työttömyyden selättämisen jälkeen tulot ovat hiljalleen kääntyneet kasvuun, jos kohta kolmella alimmalla tulokymmenyksellä hyvin maltillisesti. Kolmella–neljällä ja varsinkin kaikkein ylimmällä tulokymmenyksellä tulojen kasvu on puolestaan ollut hyvinkin voimakasta. Käyrä lähtee nousuun vuosien 1993–95 tienoilla.

Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen saralla vahva konsensus on, että tähän kehitykseen on ratkaisevasti vaikuttanut vuoden 1993 verouudistus. Uudistuksessa erotettiin ansio- ja pääomatulojen verotus siten, että pääomaverotuksesta poistettiin progressio ja tilalle tuli maltillinen 25 prosentin tasavero. Uudistuksen seurauksena pääomatulojen osuus alkoi huomattavasti kasvaa ansiotulojen kustannuksella. Koska pääomatulot olivat jo muutenkin keskittyneitä hyvätuloisille, tämä käytännön veronkevennyskin kohdistui ennen muuta hyvätuloisiin, mikä siis johti hyvätuloisten tulojen ja sitä kautta tuloerojen kasvuun. (Tätä näkemystä ilmaisevia kantoja esim.: 1, 2, 3, 4, muutamia poimiakseni. Kaksi jälkimmäistä ovat vanhempia, mutta mielestäni on havainnollistavaa, miten verouudistuksen vaikutus tuloerojen kasvuun ei ole mitenkään uusi tulkinta vaan pitää pintansa.)

Trendi ei ole vuosien varrella muuttunut, vaikka pääomatulojen progressiivisuutta onkin palautettu maltillisesti (niitä verotetaan yhä kevyemmin kuin vastaavia ansiotuloja). Tutkijoiden Tuomala & Hanninen mukaan (linkki 4) ylimmän yhden prosentin tuloista pääomatulojen osuus oli 27 prosenttia vuonna 1994 ja 63 prosenttia vuonna 2004. Helsingin Sanomien mukaan ”[p]ääomatulojen osuus [3 000 eniten tuloja keränneiden tuloista] on tällä vuosituhannella vaihdellut runsaan 60 prosentin ja vajaan 80 prosentin välillä”. Hyvätuloisimmat toisin sanoen nostavat valtaosan tuloistaan kevyemmin verotettuina pääomatuloina. Eikä tämä ole mikään triviaali marginaali-ilmiö muutaman tuhannen hengen tuloeliitin piirissä; aiheesta käytiin paljonkin keskustelua muutama vuosi sitten sen tiimoilta, että mm. lääkärit ja juristit muuntavat ansiotulojaan osinkotuloiksi, jotka olivat tuolloin peräti verovapaita 90 000 euroon saakka. (Asiaa puitiin esim. VATT:n blogissa, ja kohu vaikutti osaltaan myöhempiin verouudistuksiin.)

Sikäli siis Sorjosen esimerkit hyvätuloisesta palkansaajasta ovat kokonaisuuden kannalta vääristyneitä: mitä parempituloisesta on kyse, sen todennäköisempää on, että tämä nostaa huomattavan osan tuloistaan pääomatuloina, jolloin tulojen kokonaisverotus pienenee. Täysin laillistahan tämä on, ei sillä. Mutta näiden lukujen sekä yhteiskunnan ja sattuman suomien mahdollisuuksien ja edellytyksien valossa hyvätuloiset eivät ole Suomessa mitenkään kovin pahasti päähän potkittuja. Joku jopa saattaisi – kaikesta huolimatta – pitää heitä melko etuoikeutettuina.

Lisäys 22.7.2015 kello 12.25: Osinkojen verovapaudesta on tullut huomautuksia, onpa populistiseksikin syytetty. Käytän samaa käsitettä kuin VATT:n tutkijat Kari ja Rauhanen käyttävät omassa tekstissään, jossa he avaavat tuota ansiotulojen muuntamista osinkotuloiksi, mikä ei siis yhdessä napinpainalluksessa käy vaan vaatii suunnitelmallisuutta ja kikkailua. Suosittelen lukemaan Karin ja Rauhasen kirjoituksen, en osanne omin sanoin selittää asiaa ainakaan paremmin. Linkki ko. kirjoitukseen oli aluksi väärä, se on nyttemmin korjattu. Pahoitteluni siitä.

Uutinen: kunta ei rikkonut toimeentulotukilakia

Länsiväylä uutisoi viime viikolla, miten Espoon kaupungin ”sossuväki pelasti ylitöillä” sosiaalitoimen asiakkaiden joulun. 19.12. päivätyssä uutisessa kerrotaan, miten ”vielä viikko sitten”, eli oletettavasti 12.12., näytti siltä että kaikkia toimeentulotukihakemuksia ei olisi ehditty käsitellä joulunviettoon. ”Sossuväki” kuitenkin pisti hihat heilumaan ja teki viikonlopun ylitöitä – ”Etelän toimistossa tehdään vielä ensi viikonloppunakin ylitöitä”, kertoo aikuisten sosiaalityön aluepäällikkö Tapio Nieminen.

Tämä uutinen oli arvatenkin tarkoitettu hyväksi ja suorastaan joulumieltä valavaksi uutiseksi. Ikävä kyllä en itse osaa nähdä tämänkaltaista uutisointia minään muuna kuin hälyttävänä ja surullisena.

Toimeentulotukihakemukset pitää lain mukaan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. 12. joulukuuta saapuneista hakemuksista olisi toisin sanoen pitänyt antaa päätös 23.12. mennessä, eli tiukille olisi mennyt joulua silmälläpitäen. Oletettavasti 12.12. käsittelyjonossa on kuitenkin ollut jo aiemmin saapuneita hakemuksia, mihin viittaa myös puhe palvelun ruuhkautumisesta, ts. käsittelyä odottavia hakemuksia on paljon. Aiemmin, esim. 10.12., saapuneiden hakemusten osalta ei olisi lain mukaan pitänyt olla mitään ihmeempää paniikkia, sillä päätös olisi pitänyt antaa 19.12. mennessä.

Tässä uutisessa toisin sanoen hurrataan sille, että Espoon kaupunki ei rikkonut lakia. Jipii?

Väärinymmärrysten välttämiseksi: tämä ei ole kritiikkiä Espoon kaupungin ylitöitä tehneitä etuuskäsittelijöitä (tai ”sossuväkeä”, kuten Länsiväylä heitä ylevästi kutsuu) kohtaan. Tässä on kyse paljon laajemmasta asiasta. Espoo ei nimittäin ole ainoa kunta, jonka toimeentulotuen ruuhkautumisesta uutisoidaan. Hyvin pikaisella googlauksella samaa vaivaa on potenut vuonna 2014 ainakin Salo, Kotka, Pori, Karviainen (Vihti), Jyväskylä, Kuopio, Vantaa

Valviran ylitarkastaja Marjut Eskelinen itse asiassa kertoo (ks. yo. Savon Sanomien Kuopio-uutinen), että lain vaatimat käsittelyajat ovat ylittyneet 200 kunnassa Suomen 320 kunnasta. Siis lähes kaksi kolmasosaa Suomen kunnista venyttää käsittelyaikoja. Tämän valossa on sittenkin ihan loogista, että uutisoidaan jos joku kunta vaihteeksi ei riko toimeentulotukilakia.

Vantaa-uutinen on tavallaan myönteinen, sillä siinä kerrotaan Vantaan yrittävän korjata ruuhkautumisongelmaa palkkaamalla uusia etuuskäsittelijöitä. Olen kuitenkin ikävä, sillä tämäkin on nähdäkseni avomurtuman hoitamista muumilaastarilla. Ydinkysymyshän on, miksi kokopäiväisiä etuuskäsittelijöitä ylipäätään tarvitaan lisää.

Länsiväylässä todetaan ykskantaan, että ”asiakkaiden määrä kasvaa koko ajan”, ja samaa virttä lauletaan monessa muussakin julkaisussa. Helsingin Sanomatkin uutisoi, miten toimeentulotukimenot ovat kasvaneet sekä pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Turussa että Oulussa. Syiksi mainitaan pitkittynyt työttömyys ja sen myötä myös pitkittynyt toimeentulotukiasiakkuus.

Maassamme on siis yhä enemmän pitkäaikaistyöttömiä, jotka elävät toimeentulotuen, siis hätävaraksi tarkoitetun tuen, varassa.

Maassamme myös käytetään aivan käsittämätön määrä resursseja byrokratian pyörittämiseen: ”Yhdeksässä tutkimuskunnassa noin puolet toimeentulotukityön ja aikuissosiaalityön henkilöresursseista muodostui etuuskäsittelijöistä ja etuuskäsittelijät tekivät noin 70 prosenttia toimeentulotukipäätöksistä.” (Susan Kuivalainen (toim.) (2013) Toimeentulotuki 2010-luvulla. Tutkimus toimeentulotuen asiakkuudesta ja myöntämiskäytännöistä. Raportti 9/2013, Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos. Lainaus tiivistelmästä.)

Ehkä vielä joku päivä saamme lukea aidosti hyviä uutisia siitä, miten toimeentulotukiasiakkaiden määrä on vähentynyt hyvistä syistä, kuten työllisyyden lisääntymisen myötä. Mikäli viime vuosien uutiset ovat antavinaan osviittaa tulevasta, tämä päivä ei kuitenkaan koita aivan pian.

Pateettinen aloitus: Eriarvoisuuksien Suomi

Kuka saa, kuka ei?

”Hyvinvoiva enemmistö rahoittaa mieluiten niitä etuuksia ja palveluja, joita se itse ensisijaisesti käyttää. Eniten vastustetaan suoria tulonsiirtoja köyhille. Heikoimpien saamien etuisuuksien nousu on ollut vähäisempää kuin palkkojen nousu. Siinä näkyy kasvava solidaarisuusvaje.”

”Myötätunnon puutteen takana on ajatus huonompiosaisten ansiottomuudesta – on olemassa kunniallisia ja kunniattomia köyhiä.”

”Miksi raha kannustaa rikkaita, mutta passivoi köyhiä? Johtajat saavat optioita, että tekevät töitä. Eikö raha laiskista heitäkin?”

”Kukaan ei päädy omasta tahdostaan ’sossun luukulle’. Kun ihmisillä on hätä, he pyytävät apua.”

Nämä olivat sosiologian professori Juho Saaren pohdintoja tämän päivän Helsingin Sanomissa siitä, kuka on avun arvoinen.

Juuri tämä on ongelmana: hyvinvoivan enemmistön empatianpuute sekä kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa etuoikeutettu asemansa. ”Ihan itse olen tämän koko menestykseni rakentanut tyhjästä” on houkuttelevan suoraselkäisen kuuloista, ja tokihan sitä voisi käyttää perusteluna sille, ettei ole velvollinen tuomaan mitään yhteiseen pottiin, kun ei ole mitään saanutkaan. Eroa hyvinvointivaltiosta -sivut ovat tällaisesta asenteesta malliesimerkki.

Hyvinvointivaltiosta eroamisesta haaveileville ikävämpi homma, että tämä eroaminen olisi pitänyt tehdä jo ennen syntymää. Ainakin mikäli puhtaalla omallatunnolla haluaisi väittää, ettei ole yhteiskunnalle mitään velkaa ja että on itse kaiken menestyksensä takana. Ei riitä, että vapaaehtoisesti luopuu oikeudestaan ”julkisiin tukiin, kuten työttömyyspäivärahaan, kelakorvauksiin, kansaneläkkeeseen tai julkiseen terveydenhuoltoon”. Ne ovat nappikauppaa verrattuna neuvolapalveluihin, peruskouluun, toisen ja kolmannen asteen koulutukseen sekä lapsuusajan terveydenhuoltoon. Niistä olisi pitänyt luopua, mikäli haluaisi omaksua jonkinlaisen henkilökohtaisen veto-oikeuden suhteessa hyvinvointivaltioon. Se juna kuitenkin meni jo.

Erityisen surkuhupaisan tästä ”luopumisesta” tekee se, etteivät hyvinvointivaltiosta eroamassa olevat suurella todennäköisyydellä edes olisi näiden perusturvaksi laskettavien tukien armoilla, vaan ovat työterveydenhuollon piirissä ja tiukan paikan tullen nosta(isi)vat huomattavasti suurempia ansiosidonnaisia tukia ja eläkkeitä. He eivät siis luopuisi yhtään mistään. Jaloa, sano.

Kaiken kunnian ottaminen itselleen hyvästä elämästään ei kestä kriittistä tarkastelua senkään osalta, ettei Suomi ole tasavertaisia mahdollisuuksia koskaan nähnytkään. Muualla maailmassa voi olla huonommin, ja onkin, mutta se ei ole mikään syy ummistaa silmiä omilta ongelmilta. Suomessa periytyy niin hyväosaisuus kuin huono-osaisuus – se, että elämässä menee hyvin, on ollut todennäköistä jo ennen kuin on ehtinyt syntyä.

THL:n toissavuonna valmistuneessa tutkimuksessa seurattiin vuonna 1987 syntyneitä nuoria heidän koko elämänsä ajan käytettävissä olevien rekisterien avulla. Tutkimuksen tulokset olivat karuja, mutta ikävä kyllä eivät yllättäviä. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia olivat itse toimeentulotukiasiakkaita. Lasten eriarvoinen asema näkyy jo syntymähetkellä, sillä toimeentulotukeen turvautuneiden vanhempien lapset painavat keskimäärin syntyessään vähemmän kuin muut. Vanhempien pitkittynyt köyhyys korreloi erittäin vahvasti lasten huostaanottojen, mielenterveysongelmien ja rikollisuuden kanssa. Köyhien perheiden tyttöjen teiniraskaudet ja sukupuolitaudit ovat yleisempiä kuin paremmin toimeentulevien. Myös alueelliset erot ovat räikeitä: Lapissa 36 prosenttia ikäluokasta on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, kun Pohjanmaalla vastaava luku oli 13.

Vieläkö joku väittää, että kaikki on vain itsestä kiinni?

Kaksinapainen yhteiskunta kasvattaa omia kuilujaan

Huomionarvoista on, ettei syyttävä sormi osoita vanhempia, vaan THL:n erikoistutkija Reija Paanasen mukaan syynä on ennen kaikkea yhteiskunnan eriarvoistuminen. Gini-kertoimella mitattuna tuloerot ovat kasvaneet vuoden 1987 noin 0,2:sta nykypäivän noin 0,26:een. (0 = täysin tasaisesti jakautuneet tulot, 1 = täysin epätasaisesti jakautuneet tulot; lähteenä Tilastokeskuksen tulonjakotilasto, laskettu käytettävissä olevien rahatulojen perusteella.) Paanasen mukaan tuloeroja ei pitäisikään tästä enää kasvattaa, ja tutkimusten valossa on vaikeaa olla eri mieltä.

Yhteiskunta on kahtia jakautunut monella eri tasolla, ja se on olennainen solidaarisuutta ja empatiaa rapauttava ja rapautumista ylläpitävä tekijä. On vaikea valita, mikä jakautumisen muoto on huolestuttavin, mutta vaaka taitaa kallistua perusturvan varassa elävien kestämättömään asemaan, etenkin verrattuna keskituloisiin.

Usein kuulee puhuttavan närkästyneeseen sävyyn lusmuista, sossupummeista, siipeilijöistä, vapaamatkustajista jne., jotka elävät leveästi ja vetävät lonkkaa meiräm vero rahoil. THL:n perusturvan riittävyyden arviointiraportin perusteella nämä väittämät ovat kuitenkin täysin perättömiä, ellei sitten hengissä olemista lasketa leveäksi eloksi.

Aina välillä kuulee myös todettavan, ettei Suomessa kukaan nälkään kuole. Ei ehkä kuole, mutta nälkää Suomessa kyllä nähdään. Vuonna 1993 Suomessa oli STM:n tutkimuksen mukaan 100 000 suomalaista, jotka olivat edellisen vuoden aikana nähneet nälkää. Näläksi laskettiin se, että on ollut tilanteita, jolloin on ollut useita päiviä ilman ruokaa. Tilanne ei ole nykypäivänäkään järin kehuttava. Huono-osaisin Suomi ‑tutkimusprojektia vetävän Saaren mukaan 10 000–25 000 suomalaista turvautuu viikoittain ruoka-apuun.

Saaren mukaan ongelmana eivät ole riittämättömät etuudet, vaan liian korkeat elin- ja etenkin asuinkustannukset suhteessa etuuksiin. Tämä lienee eräänlainen muna vai kana ‑kysymys, mutta yhtä kaikki lopputulos on se, ettei perusturvan varassa elävillä aina riitä rahaa ruokaan. Edellä mainittu THL:n raportti maalailee tätä näkemystä valitettavan tukevia lukuja: ”Yksinasuvan perusturvan varassa elävän tulotaso ennen asumismenoja on 37–45 % keskipalkkaisesta vuonna 2011. Vertailtaessa kohtuullisten asumismenojen jälkeistä tulotasoa, perusturvan varassa elävän yksinasuvan tulotaso on 23–32 % keskipalkkaisesta.” Kaksikymmentäkolme prosenttia, parhaimmillaan kolmasosa. Perusturvan varassa elävät ovat usein myös oikeutettuja toimeentulotukeen, mikä jo itsessään kertoo paljon perusturvan tason riittävyydestä. Kylläpä tuo sossupummin rooli kuulostaakin houkuttelevalta, eikös?

Muita yhteiskunnan sisäisiä kuiluja leventäviä seikkoja ovat kaksijakoinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka nakertaa nimenomaan köyhimpien ja sairaimpien asemaa. On suorastaan häiriintynyttä, että terveyspalveluja eniten tarvitsevat ja huono-osaisimmat saavat huonointa palvelua ja maksavat siitä eniten. Ja niin kauan kuin keskiluokka ei käytä julkista terveydenhuoltoa vaan on heille ilmaisen ja laadukkaan (ja tätä nykyä joiltain osin jopa kyseenalaisen) yksityisen työterveydenhuollon piirissä, ei julkisen (perus)terveydenhuollon asema varmasti tule muuttumaan, sillä köyhillä on heikonlaisesti poliittista painoarvoa, toisin kuin keskiluokalla.

Todettakoon tosin, että keskiluokka ymmärrettynä vakituisessa työssä olevana keskituloisena henkilönä on käymässä yhä kyseenalaisemmaksi. Vakituiset työsuhteet ovat nykynuorille selvästi harvinaisempi tulevaisuudennäky kuin edelliselle sukupolvelle. Huomattavasti todennäköisempää on itsensä elättäminen pätkätöillä ja erilaisilla osa-aikatöillä, joita nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä osaa ottaa huonosti huomioon.

Vielä huonommassa asemassa ovat ”nykypäivän pienviljelijät”, eli pienyrittäjät. Sekä pienviljelijyyteen (1900-luvun alkuvuosikymmeninä) että pienyrittäjyyteen on lämpimästi valtion taholta kannustettu, sillä mikäs sen erinomaisempi keino saada ihmisiä luomaan oma työpaikkansa ja elättämään itseään itsenäisesti. Kannustavuus kuitenkin jää sanahelinän tasolle. 1900-luvun alun pienviljelijöiden tapaan yrittäjät maksavat aivan mahdottomasti veroja ja veronluontoisia maksuja, varsinkin työnantajan asemassa, mutta saavat vastineeksi… no, eivät juuri mitään.

Suomessa on yhä useampia kuiluja, jotka levenevät ja syvenevät jatkuvasti. Suomen yhteiskunta ja etenkin sen sosiaaliturvajärjestelmä on rakentunut vakituisen kokopäivätyön normin ja täystyöllisyyden perustalle, mutta perusta murenee murenemistaan. Mitä kauemmaksi ihmiset toisistaan ajautuvat, sen kaukaisemmaksi muodostuvat ajatukset empatiasta ja solidaarisuudesta, ja erilaiset jaot meihin ja heihin saavat vahvempaa jalansijaa.