Tag: feminismi

#metoo och kvinnan som nästan-människa

#metoo har utlöst en diskussion om sexism, trakasseri och könsspecifikt våld även i Svenskfinland. Bra. Det är en diskussion som alldeles tydligt måste föras, vilket illustreras oroväckande väl genom de åtskilliga exemplen i Ann-Luise Bertells krönika ”Förändringens vindar” i Vasabladet i dag.

Tyvärr hävdar jag att kolumnen även belyser ett ytterst problematiskt tankesätt som ligger i kärnan av hela det sjuka fenomenet. I feministisk litteratur hänvisar man till tankesättet med begreppet internaliserad misogyni. Det betyder att ens tanke- och betraktelsesätt är präglat av en omedveten uppfattning om kvinnan och femininitet som något mindervärdigt.

 

Varför har kvinnor inte sagt ifrån, varför har jag inte sagt ifrån? Varför har vi inte talat med varandra?

Tänk på era döttrar eller son- och dotterdöttrar. Hur vill ni att de ska reagera då de blir utsatta? Vill ni att era döttrar ska kunna säga ifrån, vill ni att de ska vara säkra på att få stöd från sin omgivning och bli tagna på allvar?

 

För det första borde man inte måsta vädja till läsarens känslor för döttrar, kvinnliga barnbarn, fruar och flickvänner och andra viktiga kvinnliga figurer i läsarens liv för att få hen att förstå att det är något fel och orättvist som pågår. Att det är frågan om människor i både läsarens och den trakasserade kvinnans fall – inte någon främmande men dock ganska liknande art som det är möjligt att relatera till så länge man hjälps på traven genom att bli påmind av de artens representanter som finns i ens eget liv.

Det borde ju inte vara så svårt som människa, av vilket kön som helst, att ställa sig i en trakasserad kvinnas situation och förstå att det är en obehaglig och t. o. m. farlig och djupt traumatiserande upplevelse.

 

För det andra är blicken fäst på det hur kvinnan agerar. I grund och botten är denna synvinkel förknippad med ”kvinnokonceptets” distansering från den allmänmänskliga upplevelsen. Jag belyser saken med hjälp av följande citat:
”Hur vill ni att de [döttrarna osv.] ska reagera då de blir utsatta?”

Ursäkta nu men vad fan är det jag läser? Här tar skribenten alltså för givet att kvinnor kommer att utsättas för trakasseri och våld nu och för evigt? Och att vad som är problematiskt är kvinnornas förmåga och förutsättningar att reagera på rätt sätt på detta oundvikliga fenomen? Fokus är med andra ord på vad som sker efter att kvinnan har utsatts (dvs. hur kvinnan och kvinnans omgivning hanterar saken) – i stället för att ta orsakerna bakom och förebyggandet av trakasseri och våld i fokus och som utgångspunkt.

Den viktigaste frågan är ju inte ”varför har inte KVINNOR ’sagt ifrån’ och ’reagerat’?” – utan ”varför har män överskridit kvinnors fysiska och psykiska gränser?”

 

Varför har män inte respekterat kvinnor?

Varför anser man att kvinnor inte förtjänar mänsklig respekt?

 

Det oroväckande och avslöjande är att krönikan är skriven av en kvinna som helt tydligt upplever att det finns ett brett, problematiskt och könsspecifikt fenomen. Ändå har till och med hon – ja, mer eller mindre hela vårt samhälle vill jag påstå (också jag själv) – anammat sig ett tankesätt där ”kvinna” och ”människa” tycks mena lite, men kritiskt, olika saker.

Naisesimiehistä, mieslentoemännistä, Aamulehdestä ja kielen merkityksestä

Aamulehti julkisti pari päivää sitten linjauksensa, jonka mukaan lehti pyrkii sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön. Itse vähemmän yllättävästi suitsutin tätä päätöstä erittäin tervetulleena, mutta kaikki eivät suhtautuneet tähän yhtä suopeasti. Facebook-, Twitter- ja muun some-sisältöni perusteella sitä pidetään turhana näpertelynä, mielensäpahoittamisena ja turhasta loukkaantumisena (ylläri), yksilöiden sukupuolen häivyttämisenä ja suoranaisena sukupuolen kieltämisenä.

Koska en jaksa kirjoittaa enemmän tai vähemmän samaa tekstiä moneen samanaikaiseen keskusteluun, muokkasin parista kommentista blogikirjoituksen ja katkaisen täten samalla häpeällisen blogihiljaisuuden. (Seuraavassa postauksessa kerron vähän enemmän, mistä blogihiljaisuuteni on pitkälti johtunut, mutta siitä tosiaan myöhemmin.)

Sukupuolineutraalissa kielenkäytössä tai sukupuolisensitiivisyydessä (eli siinä, että ei oteta annettuna ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” piirteitä ja rajattuja sukupuolen ilmaisemisen tapoja) ei kokonaisuutena ole kyse siitä, että haluttaisiin kontrolloida yksilöitä, kieltää ihmisiä olemasta jonkinlaisia. Siinä on päinvastoin kyse siitä, että kaikkien ei ole pakko mahtua (eivätkä mahdu) samaan muottiin. Eli yksinkertaistettuna kyse on siitä, että nukeilla ja pikkuautoilla saa leikkiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta sattuu olemaan – ei siitä, että tyttöjä kielletään tästä eteenpäin leikkimästä nukeilla.

Miten asioista puhutaan merkkaa paljon. Tämä ei ole (vain) minun mielipiteeni, vaan myös tutkittu juttu. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden parissa on puhuttu kielellisestä käänteestä, joka juontaa juurensa 1960–70-luvulle. Silloin akateeminen katse kohdistui kieleen todellisuutta muokkaavana tekijänä: kielen (sanat, retoriikka, tapa jolla puhutaan) ei enää käsitetty olevan neutraaleja, reaalimaailmaa kuvaavia symboleja, vaan merkityksiltään latautuneina ilmiöinä, jotka hiljalleen vaikuttavat siihen, miten asioista ajatellaan. Kielellä osaltaan luodaan ihanteita ja ei-toivottuja piirteitä ja sen myötä rajataan, miten ja mitä ajatellaan.

Meidän yhteiskunnassamme mies on edelleen normi, ja ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” asioita arvotetaan eri tavalla (vaikka pohjimmiltaan kyse on yleisinhimillisistä piirteistä). Tämä näkyy monella eri tavalla:

– Perusoletus on mies. Olen itsekin saanut itseni usein kiinni siitä, että jos jonkun henkilön sukupuolta ei erikseen mainita tai se ei muutoin käy asiayhteydestä ilmi, oletan kyseessä olevan mies. Vastikään sain käännöstoimeksiannoksi suomenkielisen tekstin, jossa puhuttiin henkilöstä, jonka nimi oli muotoa A. B. Sukunimi. Käänsin tämän muitta mutkitta kohdekielellä maskuliiniksi ja vasta sen jälkeen havahduin, että voisin tietysti tarkistaa, onko tosiaan kyseessä mies (eikä muuten ollut, mikä teki tästä erityisen kiusallista). Ja minä sentään olen feministi ja käsitehistoriaan erikoistunut tutkija (eli tutkin kielenkäyttöä ja retoriikkaa poliittisina ja historiallisina ilmiöinä), joten minun jos jonkun pitäisi olla hereillä tällaisissa jutuissa. Mutta nämä oletukset istuvat todella syvällä.

Monelle on varmaankin tuttu myös tämä vitsi/arvoitus: ”Isä ja poika joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa isä kuolee heti. Poika jää henkiin, mutta hän tarvitsee kiireellistä leikkaushoitoa. Leikkaussalissa kirurgi kuitenkin parahtaa, ettei voi leikata potilasta, koska poika on hänen lapsensa. Miten tämä on mahdollista?” Käytän tätä tarinaa usein, kun haluan havainnollistaa syvällä istuvaa mies-perusoletusta. Hämmästyttävän moni pyörittelee adoptio-, zombie- yms. skenaarioita ennemmin kuin tulee ajatelleeksi, että lääkäri voisi olla pojan äiti.

Aika kuvaava on myös Googlen kuvahaku. Ihminen = mies.

– Feminiiniset sanat ovat miehelle kohdistettuna haukkumasanoja: ”älä oo tommonen neiti/prinsessa”, ”hirveetä ämmäilyä”, ”sä heität kuin tyttö” jne. Vastaavasti naiselle on yleensä tarkoitettu kohteliaisuudeksi, jos häntä kuvataan ”hyväksi jätkäksi” tai että hän ei ole ”kuin muut tytöt/naiset” eli hän ei ole ”tyypillisen feminiininen”.

– Rationaalisuus ja aggressiivisuus yhdistetään maskuliinisuuteen ja emotionaalisuus ja lempeys puolestaan feminiinisyyteen. ”Pojat on poikia” ja ”kiltit tytöt” ei ole mitenkään vahingossa vakiintuneita käsitteitä ja sanontoja, vaikka varmasti kaikki tietävät, että kaikki tytöt eivät ole kilttejä eivätkä kaikki pojat ole raisuja – eikä tarvitsekaan, se se pointti juuri on. Näitä oletuksia, että ihmiset ovat samanlaisia vain sukupuolensa perusteella, kuitenkin kuten sanottu ylläpidetään myös kielellisillä keinoilla. Esimerkiksi kun kehotetaan poikia ja miehiä ”kasvattamaan pallit” (eli olemaan vähemmän feminiinisiä), kun he kokevat olonsa epävarmaksi. Tai kun poikia kannustetaan olemaan näyttämättä tunteita – siis feminiinisiä tunteita, kuten pelko, suru tai epävarmuus – koska ”pojat/miehet eivät itke”. Vastaavasti jos jossain on ”munaa”, hän on rohkea tai muuta maskuliinisen positiivista. Lempeys ja huolehtivaisuus puolestaan yhdistetään feminiinisyyteen, ”äidillisyyteen” ja ”äitihahmoon” – ”isähahmo” tarkoittaa jotain ihan muuta.

Kielellä siis on väliä, vaikka se voi tuntua pikkujutulta. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole pelkkiä sanoja, vaan liittyy laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen. Ja kielihän on muuttunut aina – harvemmin nykyään enää puhutaan lehtimiehistä, sairaanhoitajattarista tai terveyssisarista, tiedemiehistä tai postimiehistä, vaan toimittajista tai journalisteista, sairaanhoitajista, tutkijoista tai tieteentekijöistä ja postinjakajista. Ei myöskään puhuta esimerkiksi mieslentoemännistä, vaan stuerteista.  Naisen kutsumista mieheksi on alettu karttaa jo tovi sitten, ja Aamulehden linjaus on siis osa jo käynnissä olevaa kehitystä.

Ps. Timo Soini, ei hätää.

Soini ja lehtimiehen kirous (Lähde: Tatu Stefanus Ahponen)

Solid Arguments over Feelings

Actually, the title of this post should be:

Someone Changed “Men” to “Black People” in an Everyday Feminism Post, I Changed “Black People” to “White People” in that Text, and Here’s What Happened.

But it’s pretty long, so the title is an homage to the blog in which the altered text was published, entitled Facts over Feelings. (The irony amuses me.)

In case the clickbait title wasn’t revealing enough, the author of the altered text wants to convey, in short, the message that Everyday Feminism is based on hate. That point is demonstrated by changing “men”, “male” etc. into “black people” and “black culture”, indeed rendering the text sounding rather hateful, or, more bluntly: downright racist.

The problem with this is that the author’s analogy has a very fundamental flaw. By replacing “men” with “black people”, they are replacing a dominant/hegemonic actor/norm/culture with a marginalised one. In order for the analogy to work, “men” would need to be replaced by something that is similar in this respect. I thereby replaced “black” with “white”. And here’s what happened. (Spoiler/TL;DR: it suddenly doesn’t sound that disturbing anymore. edit: Well, it does sound disturbing, but not because of ‘reverse racism’ or hate, but because systemic racism is disturbing as it is, and the re-altered text highlights that.)

For a blog promoting moderation and reason, this was a remarkably poor performance.

(In addition, IMO, using ‘objective’ as an adjective for any human being is a rather radical notion.)

I’ve copypasted the entire thing below, except for section 2. Gendered oppression and violence is markedly different from racialised oppression and violence, which renders section 2 quite absurd (both in this version and the original ‘black people’ version). Apples and oranges, you know. It would require rewriting the entire thing, and I quite frankly don’t have time for that.

– – –

Dear Well-Meaning White People Who Believe Themselves to Be Safe, Thereby Legitimizing the “Not All White People” Argument,

Let’s start here, even though this should go without saying: We don’t think that all white people are inherently abusive or dangerous. Plenty of white people aren’t.

There are white people that we love very much – white people around whom we feel mostly safe and unthreatened; white people who, in fact, support, respect, and take care of us on familial, platonic, romantic, and sexual levels. Not every white person has violated us individually; for most of us, there are plenty of white people that we trust.

We know what you mean by “not all white people” – because on a basic level, we agree with you.

But the socialization of white people is such that even a good white person – a supportive white person, a respectful white person, a trusted white person – has within him the potential for violence and harm because these behaviors are normalized through white culture.

And as such, we know that even the white people that we love, never mind random white people who we don’t know, have the potential to be dangerous. Surely, all people have that potential. But in a world divided into the oppressed and the oppressors, the former learn to fear the latter as a defense mechanism.

So when you enter a space – any space – as a white person, you carry with yourself the threat of harm.

Of course, in most cases, it’s not a conscious thing. We don’t think that most white people move through the world thinking about how they can hurt us. We don’t believe white culture to be a boardroom full of white people posing the question “How can we fuck over ethnic minorities today?” You would be hard-pressed to find a POC activist who actively believes that.

But what makes (yes) all white people potentially unsafe – what makes (yes) all white people suspect in the eyes of racialized people – is the normalized violating behaviors that they’ve learned, which they then perform uncritically.

Make no mistake: When you use the phrase “not all white people” – or otherwise buy into the myth of it – you’re giving yourself and others a pass to continue performing the socially sanctioned violence of white culture without consequence, whether or not that’s your intention.

In truth, the only thing approaching defiance against this kind of violence is to constantly check and question your own learned entitlement – and that of other white people. But you can’t do that if you’re stuck in the space of believing that “not all white people” is a valid argument.
So we wanted to call you in, well-meaning white people, to talk about these four points that you’re missing when you claim “not all white people” as a way to eschew responsibility for white culture.

Because it is all white people, actually. And here’s why.

1. All White People Are Socialized Under (And Benefit From) White Culture

Here’s the truth: Most of the time, when we generalize and use the word white people, what we’re actually referring to is the effects of white culture. What we’re actually intending to communicate when we say “white people are horrible,” for instance, is “the ways in which white people are socialized under white culture, as well as how that benefits them and disadvantages everyone else, sometimes in violent ways, is horrible.”

But that’s kind of a mouthful, isn’t it? So we use white people as a linguistic shortcut to express that.

And before you come at us with “But that’s generalizing,” it’s actually not. Because it is true that all white people are socialized under and benefit, to some degree, from white culture.

That is to say, the only thing that we truly associate all white people with is white culture – and that’s hella reasonable, even though it affects white people differently, based on other intersections of identity.

Because here’s how it works, my friends: Living in the United States, every single one of us is socialized under white culture – a system in which white people hold more power than other races, in both everyday and institutionalized ways, therefore systematically disadvantaging anyone who isn’t a white person on the axis of ethnicity. As such, we all (all of us!) grow up to believe, and therefore enact, certain racialized messaging.

We all learn that white people deserve more than anyone else: more money, more resources, more opportunities, more respect, more acknowledgment, more success, more love. We all internalize that. To say that “not all white people” do is absurd – because, quite simply, all people do.

For people who aren’t white people, this means that we’re socialized to feel less-than and to acquiesce to the needs of the white people in our lives. And this doesn’t have to be explicit to be true.

When we find it difficult to say no to our white bosses when we’re asked to take on another project that we don’t have the time for, or to our white partners when they’re asking for emotional labor from us that we’re energetically incapable of, it’s not because we actively think, “Well, Jim is a white person, and as a not-white person, I can’t say no to him.”

It’s because we’ve been taught again and again and again since birth through observation (hey, social learning theory!) that we are not allowed – or will otherwise be punished for – the expression of no. In the meantime, what white people are implicitly picking up on is that every time they ask for something, they’re going to get it (hey, script theory!).

A sense of entitlement isn’t born out of actively believing oneself to be better than anyone else or more deserving of favors and respect. It comes from a discomfort with the social script being broken. And the social script of white culture is one that allows white people to benefit at the disadvantage of everyone else.

And all white people are at least passively complicit in this white culture system that rewards white entitlement. We see it every single day.
The thing about privilege is that it’s often invisible from the inside. It’s hard to see the scale and scope of a system designed to benefit you when it’s as all-encompassing as white culture. And that might lead you to buy into the idea of “not all white people.”

To those on the outside, however, the margins are painfully visible. That’s why white people who really want to aid in leveling the playing field have a responsibility to listen to people who can see the things they can’t.

When ethnic minorities tell you that you’re harming them, listen. Listen even when you don’t understand. Listen especially when you don’t understand.

You can’t see all the ways in which your whiteness distorts the fabric of society, but we can. And if you want to help dismantle white culture, you have to make the choice to accept that a thing isn’t less real just because you haven’t seen it – or don’t believe yourself to have experienced it.

[…]

3. The Impact of Your Actions Is More Significant Than the Intent

Cool. You didn’t mean to contribute to the objectification of that person of color when you made that racist joke. Perhaps you even think that you’re so “enlightened” as a “anti-racist white person” that we should just knowthat you “didn’t mean it like that.” In fact, maybe you even think that you were being “subversive” when you said it. Okay.

But from the perspective of a person of color, that doesn’t matter, because we still have to feel the effects of that mindset every single day – and your bringing that to the foreground has a negative impact on us, no matter what the hell your intent was.

Many white people don’t do hurtful things maliciously. They may be doing them subconsciously, adhering to the ways in which they’ve been taught to behave, as all of us do.

Other white people, of course, are intentionally violent. But the effects of both can be incredibly damaging.

Surely, we’re less likely to harbor resentment towards someone who stepped on our toes accidentally than we are towards someone who stomped on them with malevolence – especially when accountability is had and an apology is issued. But our goddamn toes still hurt.

To a person of color, there’s very little difference between the impact of inadvertent and intentional harm. A white person who makes you feel unsafe by accident is as harmful to you as one who does it on purpose.

So no matter how well-intentioned you are, you’re not off the hook when you hurt people. And because of everything we’ve discussed above, you are likely (yes, all white people) to hurt and violate. And you need to be willing to take responsibility for that.

4. The Depth of Work to Be Done Is Avoided By Most White People

It’s understandable that we react by distrusting even “safe” white peopleas a rule when even safe white people can hurt us – because even “safe” white people have been raised in and shaped by white culture that both actively and passively harms us every day. There’s no escaping that, regardless of anyone’s best intentions, so it’s useless to talk about intent as a mitigator of harm.

Add to that the constant stream of disappointment and hurt we feel when self-proclaimed “safe” or “anti-racist” white people do turn out to harm us – which happens way too often to be treated like an anomaly – and it’s easy to see why POC react with distrust or even outright hostility when “safe” white people show up in spaces dedicated to POC.

We want to trust that your good intentions will lead to positive actions, we do. But here’s what we need you to understand before that can possibly happen: What you’re asking us to accept from you will take a hell of a lot of work on your part – and we’ve seen over and over again that many self-proclaimed “allies” just aren’t willing to do it.

Being a “safe” white person – hell, being an anti-racist white person – is more than just believing yourself to be and collecting accolades from others about the minimal work that you’re doing not to be an asshole.

Doing the work means really doing the work – getting your hands dirty (and potentially having an existential crisis in the process).

Consider it like this: If you go through life assuming that your harmful behavior is appropriate and most of society provides a positive feedback loop, why would you stop to examine yourself? You’ve never been given any indication that you should.

If you never learn to see your behavior within the context of the broader harm done to ethnic minorities, what motivation will you have to change? And if you keep passively absorbing toxic attitudes towards white entitlement, will you really move to check bad behavior in other white people?

Because here’s the truth: Even when it’s not conscious, white entitlement is a choice – a choice to be uncritical, a choice to continue to passively benefit. And attempting to fight that entitlement is also a choice ­– one that has to be both conscious and ongoing. You’ve got to choose it every day, in every instance.

But how many well-meaning white people are truly choosing that path, instead of just insisting that it’s “not all white people” and that they’re “not like that?”

Hint: You are “like that” – especially if you’re not actively fighting white culture. And claiming that you’re “not like that” doesn’t negate white culture – it enforces it.

Fighting learned white entitlement means assuming the burden of vigilance – watching not just yourself, but other white people. It means being open to having your motives questioned, even when they’re pure. It means knowing you’re not always as pure as you think.
It means assessing the harm you’re capable of causing, and then being proactive in mitigating it.

Most of all, it’s a conscious decision to view every individual’s humanity as something exactly as valuable and inviolable as your own.

And it means doing it every single moment of your life. Point blank, period.

If you really want to stop the “all white people” cycle, that’s the only place to start.

***
Well-meaning white people, if we’re being honest, we love many of you. And those of you whom we don’t know, we want to believe and appreciate. We want to feel safe around you.

We don’t want to fear or distrust white people. We don’t want to have to perform risk assessments on every white person that we meet. Trust us – it’s a miserable life! We’d gladly abandon this work if it wasn’t absolutely necessary to our survival.

But it’s not our job to be vigilant against harmful behaviors that we can’t possibly hope to control, though. Nor is there anything that we alone can do about this. It’s incumbent upon white people to make themselves safer as a group.

And there’s no way that you can do that until you accept that yes, it is all white people – including you – and start working against it.

Tasa-arvo on myös miesten oikeus ja velvollisuus

Tasa-arvotiedon keskus Minna (THL), sosiaali- ja terveysministeriö ja Valtakunnallinen tasa-arvoverkosto järjestivät viime viikon lopussa (1.–2.10.2015) Helsingissä Suomen ensimmäiset valtakunnalliset tasa-arvoasioiden neuvottelupäivät. Suunnittelu- ja talkooryhmässä ei ollut edustettuna yhtäkään miestä.

Tämä on jo kirvoittanut sosiaalisessa mediassa erinäistä irvailua, eikä sinänsä ihme – onhan ironista, että tasa-arvoaiheinen tapahtuma on sukupuolijakaumaltaan näin vinoutunut. Sukupuolijakaumasta on tulkittu mm., että miehet on ”eliminoitu estämästä tasa-arvon voittokulkua”; että kyseessä on ”’hyvä sisko’ -verkosto”, jossa ”ystävät nimittävät toisiaan avainpaikoille”; että ”feministit ovat pahimpia sovinisteja”; että ”miehiä ei päästetä mukaan tasa-arvokeskusteluun koska naisten asia tärkeämpi”; ja että tasa-arvopaneeleissa ”ei ehkä käsitellä miehen elämään liittyviä kysymyksiä ja siksi osallistuminen koetaan turhaksi”. Näistä lähes kaikki ampuvat huti ja ovat rohkeahkoja loikkia johtopäätöksiin.

Tasa-arvotiedon keskus Minnasta selvitettiin Twitterissä: ”Päivien suunnitteluun pyydettiin mukaan myös miesjärjestöjen edustajaa. Avoin talkookutsu myös kutsussa.” THL:n erikoissuunnittelija Reetta Siukola kommentoi asiaa pidempisanaisemmin Ilta-Sanomien jutussa:

”– Olemme avanneet Tasa-arvopäivien valmistelutyötä myös miesjärjestöjen keskusliiton suuntaan. Myös meidän seminaarikutsussa kutsuttiin avoimesti halukkaita järjestämään tapahtumaa, kertoo erikoissuunnittelija Reetta Siukola Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Järjestäjät toivovat, että aktiivisessa suunnitteluporukassa olisi mukana sekä mies- että naisjärjestöjen edustajia.”

Myös talkookutsussa kutsutaan avoimesti ja eksplisiittisesti kaikkia sukupuolten tasa-arvon parissa toimivia ihmisiä osallistumaan suunnittelu- ja talkootyöhön ja tarjoamaan omia esityksiä ohjelmaan. Ote kutsun ohjelmaosuudesta, kohdasta kokemuspörssi:

”Osallistujien omien tasa-arvotyön kokemusten esittelylle on varattu tilaa kokemuspörssissä. Kokemuspörssiin toivotaan puheenvuoroja laajasti tasa-arvon, nais/mies/tyttö/poikatyön, sukupuolen moninaisuuden ja sukupuolivähemmistöjen parissa työskenteleviltä sekä muilta sukupuolinäkökulmaa työssään hyödyntäviltä. Myös erilaiset keskusteluavaukset ja ongelmien esittelyt ovat tervetulleita.”

Vastaavaa keskustelua on käyty myös sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikön sukupuolijakaumasta. Tasa-arvoyksikön johtaja Tarja Heinilä-Hannikainen vastaa Ilta-Sanomien jutussa ykskantaan, että ongelma on yksinkertaisesti siinä, että miespuolisia hakijoita on vain vähän, eivätkä he ole tehtävään päteviä. Positiivisen syrjinnän mukaan kahdesta tasapuolisesta hakijasta voi tai kannattaa valita se ehdokas, joka edustaa aliedustettua ihmisryhmää. Vähemmän pätevää ei kuitenkaan voi valita pelkästään sukupuolen perusteella – se on valtionhallinnon periaatteidenkin vastaista.

Viljami Kankaanpää kirjoitti tammikuussa 2015 Vihreän langan blogissa siitä, miten tarvitsemme feminististä miesliikettä. Kirjoitus oli mielestäni mitä erinomaisin, ja jaoin sen Twitterissä. Päädyin ko. mediassa hieman erikoiseen ja sangen provokatiiviseen keskusteluun Miesten tasa-arvo ry:n (tai siis tilin hallinnoijan, en tiedä kuka henkilö ko. tilin takana on) kanssa. Järjestön mukaan feministeille ”kelpaa tasa-arvopolitiikka, jossa esim. miehiin kohdistuva väkivalta sivuutetaan” ja ”feministijärjestöt ajavat vastakkainasettelua”.

Kaikki tällainen nollasummapeliajattelu ja poteroiden kaivamiseen keskittyvä ”tasa-arvokeskustelu” eriyttää yleistä ja keskiössä olevaa tasa-arvokeskustelua vahvasti naispainotteiseksi. Miesten silmäänpistävä aliedustus tai puuttuminen kokonaan tasa-arvotyöstä ja -tapahtumista ei kuitenkaan ole mikään miesvihaisten feministien salaliiton syy tai tavoite. Päinvastoin – se tiedostetaan ihan aidoksi ongelmaksi. Myös tasa-arvoasioiden neuvottelupäivillä, btw:

(Lähde: Innokylän Twitter-päivitys)

Viimeisin kriittinen lainaukseni tekstin toisesta kappaleesta ei kuitenkaan ole täysin huti. Mies- ja poikaerityisiä tasa-arvo-ongelmia käsitteleviä puheenvuoroja totisesti tarvittaisiin paljon enemmän. Niitä ongelmia nimittäin oikeasti on olemassa, niistä pitäisi puhua ja niihin pitäisi puuttua. Räikein esimerkki tästä on vain yhtä sukupuolta koskeva asevelvollisuus. Muita mieserityisiä tasa-arvo-ongelmia ovat mm. altavastaajan asema huoltajuuskiistoissa tai miesten yliedustus syrjäytymisessä ja väkivallan uhreina, ja hyvin tabuja aiheita ovat esimerkiksi miehen raiskaus (siis mies uhrina) tai mieheen kohdistuva lähisuhdeväkivalta. Nämä eivät ole mitään pieniä juttuja.

Tällaisissa aiheissa parhaita asiantuntijoita olisivat mieserityisiin asioihin erikoistuneet järjestöt ja ihmiset. Olen itse valkoihoinen, fyysisesti terve, heteroseksuaalinen cis-nainen (= identifioidun siihen sukupuoleen, johon olen syntynyt). Voin kyllä puhua rodullistettujen, vammaisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tai cis-miesten kohtaamista ongelmista, mutta olisin surkea edustaja näille ihmisryhmille. Ihan siksi että en yksinkertaisesti kuulu näihin ihmisryhmiin, eikä minulla ole syvällistä, omakohtaista ymmärrystä niistä ongelmista, joita nämä ihmisryhmät kohtaavat jokapäiväisessä arjessaan. Päinvastoin, on olemassa suunnattoman monia asioita, joita monin tavoin etuoikeutetun asemani vuoksi en edes tule ajatelleeksi – minun roolini on kuunnella, ottaa opiksi ja pyrkiä vähentämään omaa, tiedostamattani syrjivää ja epäkunnioittavaa käytöstäni. Muiden ihmisryhmien kokemien ongelmien tunnustaminen ei uhkaa identiteettiäni millään tavalla.

Tärkeintä tasa-arvokeskustelussa olisi tiedostaa se, että loppujen lopuksi kaikki sukupuolten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo-ongelmat kumpuavat täysin samoista asioista: jäykistä ja pitkälti mielivaltaisista sukupuoli- ja seksuaalinormeista ja niiden varaan rakentuneista sosiokulttuurisista rakenteista. Tämä ei vahingoita vain (hetero-cis)naisia, vaan myös lukuisia muita ihmisryhmiä. Yhteiskunnassa yleisesti vallitseva heteroseksuaalinen maskuliinisuuden normi vahingoittaa myös poikia ja miehiä: miehen kuuluu täyttää maskuliiniset vaatimukset, eli olla vahva, rationaalinen, pitkä, lihaksikas, uraorientoitunut, heteroseksuaalinen, kertakaikkinen testosteronia pursuava ÄI(J)Ä, alfauros, jne. Vastaavalla tavalla Oikea Mies ei itke tai ole muilla tavoin herkkä tai tunteellinen, lyhyt mieshän on pseudonainen tai -lapsi, koti-isä taas varsinainen kummajainen ja neiti (sic/huom. feminiinisen sanan käyttö haukkumasanana), ja homoseksuaalisuuteen liitetyistä feminiinisistä, ei-toivottavista piirteistä en jaksa edes aloittaa listaa, ja toisaalta muiden kuin norminmukaisten ”alfaurosten” (hetero)seksuaalisuus koetaan häiritsevänä ja likaisena.*

Nämä ovat ihan oikeita ongelmia. Tasa-arvo on myös miesten asia. Miehillä on oikeus tasa-arvoon siinä missä naisilla ja kaikilla muillakin ryhmillä. Mutta tämä on myös velvollisuus: miesjärjestöt, aktivoitukaa! Osallistukaa keskusteluun ja tapahtumiin muuallakin kuin omassa porukassanne. Tarvitsemme laajaa keskustelua ja toimintaa, joka pyrkii nk. sosiokulttuurisiin norminpurkutalkoisiin avoimessa, älyllisesti rehellisessä ja kunnioittavassa hengessä.

Lämpimin terveisin
Sophy Bergenheim
humanisti (klassisessa merkityksessä), feministi ja maskulisti

* Varmuuden vuoksi rautalankaa. Tällä kappaleella en luonnollisestikaan vihjaa, että ns. maskuliininen mies tai feminiininen nainen ovat asioita, jotka pitäisi kieltää tai hävittää. Siinä, että joku on hyvin perinteisen maskuliininen äijä, ei ole mitään pahaa sellaisenaan. Siinä, että kaikkien poikien ja miesten oletetaan olevan sellaisia, on. Näkemykseni (vielä toistaiseksi utopistinen ja idealistinen, myönnän sen) on yksinkertaisesti, että ”maskuliinisuuteen” ja ”feminiinisyyteen” liittyvät normit ja oletukset menettäisivät maskuliinisuusnormiin perustuvan parempi/huonompi-skaalaansa. Eli että olisi konnotaatioiden ja arvolatauksen kannalta täysin sama, onko ”maskuliininen” vai ”feminiininen” mies – että olisi vain yksilöitä, joilla on vaihtelevia ominaisuuksia.