”Pyöräillessä tulee hiki ja menee meikit pilalle, parempi mennä bussilla”, tiesi eräs internet-kommentaattori humoristisesti kertoa syyksi, miksi pyöräily Helsingissä painottuu nuoriin ja miespuolisiin. Toinen vahvisti kolmen teinitytön isän auktoriteetilla/kokemuksella ”faktan”, että kampaus ja pyöräilykypärä voivat olla hankala yhdistelmä. Keskustelussa kävi siis ilmi se ”kiistaton” seikka, että huoliteltu ulkonäkö käy huonosti yksiin pyöräilyn kanssa, ja naisille ulkonäkö on usein miehiä tärkeämpää, ergo naiset eivät pyöräile. Fyysistä eroista ei tiemmä löydy selittäjää, vaan kulttuurista, joten ongelma ”hikoilu, meikit, hiukset jne.” olisi ratkaistavissa esimerkiksi sähköpyörillä ja kypärästä luopumisella.
Pyöräilyn sukupuolivinouman merkittäväksi (osa)selittäjäksi siis määriteltiin kulttuurimme konventiot sukupuolen performatiivisuudessa, eli akateeminen jargon–suomi -tulkattuna: pyöräily vaikeuttaa tyypillistä tapaa ilmaista naisellisuutta ja naiseutta, eli kampauksia, meikkiä ja hyväntuoksuisuutta. Tähän johtopäätökseen päästään varsin usein tämäntyyppisissä keskusteluissa.
Keskustelussa sentään pohdittiin myös liikenneturvallisuus- ja infraseikkoja, ja olisin höveli yhteiskuntatieteilijä, jos en tunnustaisi myös kulttuuri- ja sukupuoliseikkojen vaikutusta. Yksi kysymys kuitenkin jäi tässäkin keskustelussa esittämättä: onko pyöräily miehistä kivaa ja mukavaa, mutta naisista ei? Eli juuri ne fyysiset erot, jotka itsestään selvästi ohitettiin selitysvoimaltaan olemattomina. Tällä en tietenkään tarkoita, että evoluutio olisi muokannut naisista biologisesti epäyhteensopivia pyöräilyn kanssa tms. bioessentialistista sukupuolieroa, vaan haluan kiinnittää huomiota pyöräilyn kulttuuristen ulottuvuuksien lisäksi materiaan, eli itse polkupyörään.
Yksi syy sille, miksi naisia on vähemmän varsinkin pyöräharrastuksissa (esim. maantiepyöräilyssä), löytynee siitä, että naisille sopivia pyöriä on niin vähän. Vaihtoehdot urheilu- ja pyöräliikkeissä ovat käytännössä pystylle ajoasennolle suunnitellut ”mummopyörät” ja jopot, tai geometrialtaan pitkät ja matalat pyörät (”peruspyöristä” ja hybrideistä sporttisempiin malleihin). Se, että pyörä on läpiastuttava tai sitä markkinoidaan naistenpyöränä tai unisexinä (…), ei vielä tee pyörästä oikeasti naisille sopivaa. Epäsopivalla pyörällä on ikävää ja kivuliastakin ajaa, mikä korostuu ja kertautuu mitä enemmän ajaa.
Naisille suunnitellut pyörät a) kattavat kokotarjonnassaan myös pienet koot, b) ovat tyypillisesti lyhyitä ja korkeita, koska naisilla usein on suhteellisesti pidemmät jalat ja lyhyemmät selät kuin miehillä, c) ottavat edellisen kohdan huomioon myös pienemmissä ko’oissa suunnittelevat pienten pyörien geometrian toimivaksi pienissä ko’oissa, ei vain kutistetuiksi versioiksi isommista pyöristä (ei niin helppoa kuin miltä kuulostaa). KORJAUS (klo 20.30): Naisten ja miesten raajojen suhteellisten pituuksien välillä ei itse asiassa uuden datan valossa vaikuttaisi olevan mitään eroa suuntaan tai toiseen. Naisille suunnitellut rungot tapaavat silti olla lyhyempiä, mille on esitetty erilaisia perusteluja, ja kompakti geometria ja pieni koko on yhä haasteellinen yhdistelmä. Cycling Weekly on julkaissut hyvän katsauksen naisten maantiepyörien geometrian ympärillä käydystä keskustelusta 2000-luvulla ja viime aikoina.
Lisäksi naiset tarvitsevat mm. naisen anatomialle suunniteltuja tai sopivia satuloita, kapeampia vaihtoehtoja ohjaustankoihin ym. Satulaa mahdollisesti lukuun ottamatta näiden sukupuolittaminen ei ole mikään välttämättömyys sinänsä; markkinointinäkökulmastakin sen voi nähdä perusteltuna yhtä hyvin kuin tarpeettomanakin. Pääasia olisi variaatio kautta linjan: että pyöräliikkeillä olisi tarjottavana muutakin kuin keskikokoja, pystyasentoista mummopyörää ja kaikkia muita pyörätyyppejä vain pitkällä geometrialla.
Nyt ei siis puhuta mistään pienistä eroista, vaan siitä, että oikea koko olisi esim. 57 cm x 54 cm (pysty x vaaka), mutta tarjolla on koko 57 cm x 58 cm tai 53 cm x 54 cm. [Sivuutan tarkoituksella pyörämittojen monimutkaiset salat, se ei ole tässä yhteydessä oleellista.] Erilaisilla pyörän osilla voi kompensoida epäsopivaa runkoa jonkin verran, mutta monta senttiä pielessä olevaa geometriaa ei voi korjata komponenteilla, joilla on tarkoitus hienosäätää millimetrejä. Lisäksi tämä lähtökohtaisesti tarkoittaa, että kaupasta ostettu pyörä ei ole sellaisenaan sopiva, vaan edellyttää ylimääräisten osien ostamista ja vaihtamista. Mikäli sopivia komponentteja edes myydään – esimerkiksi droppitangolliset pyörät (maantiepyörät, cyclocross-pyörät jne.) on tyypillisesti varustettu 42-senttisellä tangolla tai tangon voi valita vaihtoehdoista 40/42/44, eikä muita kokoja ole ”irtotavaranakaan” tarjolla. Monille naisille 40-senttinenkin droppitanko on liian leveä, ja oikeampi koko olisi 36 tai 38, mutta niitä ei myydä oikein missään, eikä varsinkaan ole vakiona tai valittavissa missään valmiissa pyörässä.
Parhaimmillaan pyöräily on hyvää aerobista liikuntaa, vahvistaa jalkalihaksia sekä vahvistaa ja ylläpitää keskivartalon lihaksia ja sitä kautta ennaltaehkäisee mm. selkävaivoja. Väärän kokoisella ja mallisella pyörällä tähän on kuitenkin vaikea ellei mahdoton päästä. Liian pitkällä ja matalalla pyörällä ajajan painopiste on liian edessä, jolloin osa painosta siirtyy käsille, mikä rasittaa niska-hartiaseutua ja käsivarsia. Liian leveä ohjaustanko pahentaa asiaa. Väärässä asennossa on myös paljon vaikeampi aktivoida keskivartalon lihaksia, jolloin rasitus kohdistuu lihasten sijaan selkärankaan. Huono satula aiheuttaa hiertymiä, puutumista ja lihasjumeja. Ja niin edelleen.
Epäsopiva pyörä ja väärä ajoasento voivat siis aiheuttaa erilaisia kipu- ja jännitystiloja, jolloin pyöräilystä tulee fyysisesti ja henkisesti epämiellyttävää ja haitallistakin. Eivät nämä lähtökohdat ihan hirveästi kannusta pyöräilemään – ennemmin ihmetyttää, että niinkin paljon naisia näkyy pyörän päällä, meikillä tai ilman.
