opintotuki – Jos minä olisin maailman diktaattori

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Vitsi, vitsimpi, opintotuen asumislisä

”’Lisää ei ole sidottu mihinkään indeksiin. Vaikka yleistä asumistukea parannetaan ensi vuoden vaihteessa, opiskelijan asumislisään ei tule muutoksia’, Kauhanen kertoo. […]

Myös Kelan etuuspäällikkö Regina Ollila puoltaa asumislisän parantamista: ’Asumisen kalleus ajaa töihin ja voi venyttää opiskeluajat pitkiksi.’

Kela onkin viestittänyt ministeriöille, että yksi, kaikille kansalaisille tarkoitettu asumistuki olisi paras ratkaisu.

’Silloin päästäisiin myös vähemmällä byrokratialla. Nyt elämäntilanteen muutokset siirtävät opiskelijaa tuelta toiselle.’”

(HS 13.9.2014: Monen opiskelijan kaikki tuet kuluvat kotiin)

Khrm. NIIN. Niin kutsuttu asumislisä oli täysi vitsi jo silloin kun minä aloitin opinnot 8 vuotta sitten. Koska sitä ei ole sidottu mihinkään indeksiin, nykyisellään se on jo suoranaista vittuilua, sillä sen väitetään kattavan ”80 % asumiskustannuksista” mutta kuitenkin enintään 201,60 €. Kimppakämpästäkin saa helposti pulittaa 500–600 € ja yksiöstä 700–900 €, vaikkei asuisi Helsingin keskustassa (kuten jostain syystä monet tuntuvat olettavan, ainakin päätellen siitä, että ratkaisuksi luksuselämää viettäville opiskelijoille niin usein ehdotetaan kauemmaksi muuttamista).

Eikä se työntekokaan niin yksinkertaista ole, kiitos noin kymmenen vuotta jäljessä olevien tulorajojen. Opiskelijan käytettävissä olevien rahatulojen enimmäismäärä (opintoraha + asumislisä + maksimiansiotulot tulorajojen puitteissa) on vähän päälle tuhat euroa. Vertailun vuoksi kerrottakoon Suomen köyhyysraja, joka huitelee vajaassa 1 200 eurossa. Opiskelijoita pidetään siis väkisin ja keinotekoisesti köyhyysrajan alapuolella ilman mitään järjellistä syytä. Pääkaupunkiseudun asumiskustannuksiin suhteutettuna tulotaso on kestämätön. Töitä ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä enempää, sillä tulorajat voi ylittää 220 eurolla vuodessa, mistä ei ole sanottavammin apua jos tulot ovat kuukaudessa parisataa miinuksella. Ja jos tuon 220 euroa ylittää sentilläkin, pitää maksaa koko opintotuki takaisin, jolloin käytännössä budjetti menee työnteon vuoksi miinukselle lähes 300 euroa. Vieläkin enemmän, jos ei pysty palauttamaan koko tukea takaisin seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä, silloin nimittäin perittävään summaan lisätään aivan kohtuullinen 15 prosentin korko. Eikä kyseistä opintotukikuukautta enää saa uudestaan käyttöönsä, toisin kuin vapaaehtoisesti (ts. 31.5. mennessä) palautetulla tuella. Vallan edullista lainaa, vähän kuin kalliimmanpuoleinen kulutusluotto!

”No onhan opiskelijoilla opintolaina.” Niin. Laina. En suostu laskemaan opintolainaa tuloksi, sillä velka määritelmällisesti ei ole tuloa, vaikka olisi kuinka edullista lainaa. Opintolainan nostamisen pitäisi olla vapaaehtoinen päätös eikä itsestä riippumattomien, mielivaltaisten byrokraattisisten syiden sanelema pakko. Neljänkin vuoden opiskelusta niittää kontolleen lähes 20 000 euron velan (9 kk/v, rohkeasti olettaen että kesäksi aina siunaantuu kesätyöpaikka), mikä ymmärrettävästi on melko pelottava summa näillä työllisyysnäkymillä. Vakituinen (tai edes säännöllinen), järkevästi palkattu työ ei ole tämänhetkiselle varhaistyöikäiselle sukupolvelle millään muotoa itsestäänselvyys, ja työllistymismahdollisuudet vaihtelevat alasta toiseen villisti.

Ja ei, ei kiinnosta että Jenkeissä/Briteissä/Saksassa/missä ikinä on asiat vielä huonommin. Se, että muualla on vielä huonommin, ei ole peruste ohittaa malkaa omassa silmässä.
En myöskään jaksa kuunnella sankaritarinoita, miten ”minä kyllä opiskelijana asuin mukisematta kellarissa ja söin sammalta seinästä ja satunnaisia rottia ja torakoita, vettä hörpin rikkinäisestä vessanpöntöstä. Oli se rankkaa mutta myös elämäni ihaninta aikaa, ei ollut huolen häivää maailmassa!” En ymmärrä, miksi opiskeluaikaan halutaan väkisin ympätä kurjuutta ja kärvistelyä ja kuorruttaa se marttyyroivalla ylpeilyllä ja glorifioinnilla. Aineellinen puute ei muutu yhtään sen miellyttävämmäksi, vaikka kirjoissa komeilisikin opiskelijastatus – huoli toimeentulosta on harvinaisen yleisinhimillinen stressin aihe.

Opiskelua tunnutaan pitävän jonkinlaisena ylellisenä ja turhanpäiväisenä huvitteluna, josta sietääkin rangaista. Kyseessä on kuitenkin sekä opiskelijoiden itsensä että yhteiskunnan investointi tulevaan työvoimaan. Ei ole kenenkään etu, että opintoja keinotekoisesti vaikeutetaan ja venytetään riittämättömien etuuksien, kireiden tulorajojen ja jatkuvasti kiristyvien opintosuoritusvaatimusten kautta. Hyvässä lykyssä opiskelijat ovat jo valmistuessaan velkaantuneita ja maksuvaikeuksissa. Paras ratkaisu olisi nostaa opintotuki sellaiselle tasolle, että se kattaisi asumismenot kokonaan (mikä edellyttäisi asumislisän porrastamista asuinpaikkakunnan mukaan sekä indeksiin sitomista). Jos ja oletettavasti kun tämä ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan, voisi edes tulorajoja kohtuullistaa niin, että enimmäistuloilla olisi mahdollista tulla toimeen myös pk-seudulla.