Marjo Liukkosen sosiologian väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Lapin yliopisto) on lehdistön kuvauksen mukaan synnyttänyt ”tutkijakiistan”. Uutisoinnin perusteella työn keskeisiä ongelmia ovat muistitietomenetelmien puutteellisuus sekä puutteellinen tai kokonaan puuttuva keskustelu keskeisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet vastaväittäjien, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Kari Teräksen ja Helsingin yliopiston sosiologian professori Elina Oinaan, lisäksi mm. poliittisen historian tutkija Tiina Lintunen Turun yliopistosta ja Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta (HS 28.4.2018), Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta (esim. IS 5.5.2018 STT:n uutisen pohjalta) ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta (Kaleva 9.5.2018, ks. Marianne Junilan kuvakaappaus).
Liukkonen tulkitsee kritiikin kumpuavan siitä, että tutkijat ovat närkästyneet hänen aiemman tutkimuksen kumoamisestaan, sekä siitä, että ”on murtumassa koulukunta, joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa” (IS 5.5.2018). Varsinkin jälkimmäinen menee epäammattimaisuuden puolelle – asiallisen ja perustellun kuuloinen arvostelu rinnastetaan epä-älylliseen historiapolitiikkaan. Ei näin. Mikään lukemastani kritiikistä ei väitä, että aihetta ei saisi tutkia tai että sisällissodan erilaisia ääniä ei saisi tuoda esille, päinvastoin. Arvostelu sen sijaan kohdistuu siihen, että muistitietoaineistoa on käytetty valikoivasti vastaamaan sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joihin se ei voi vastata, mikä johtaa myös kyseenalaisiin tuloksiin. Tämä on tieteelliselle tutkimukselle vakava ongelma.
Tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä – historiantutkimuksen vuorovaikutteinen pyhä kolminaisuus
Tiina Kinnunen toteaa edellä mainitussa Kalevan haastattelussa myös, että ”historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat”. En itse ehkä muotoilisi asiaa aivan noin. Tällä en tietenkään tarkoita, että historiantutkimus antaisi piut paut asioiden oikealle tapahtumakululle tai että historiantutkimus olisi tietoinen ratas värittyneessä muistipolitiikassa. Tarkoitan sitä, että yhdessä historia-alan tutkimuksessa harvoin voidaan antaa mitään kovin kattavaa yleiskuvaa, ellei kyseessä ole täysin uusi tai erittäin lyhyesti rajattu aihe. Usein yksittäiset tutkimukset tarjoavatkin yhden näkökulman laajempaan kokonaisuuteen, jossa voi olla kilpailevia käsityksiä siitä, miten asiat todella tapahtuivat; ne eivät siis siinä mielessä yritäkään olla Totuutta eikä niitä sellaisena tulisi lukea. Eri näkökulmia käsittelevistä tutkimuksista yhteensä voikin saada kattavamman kokonaiskuvan – varsinkin siitä, miten kokonaiskuva ei ikinä ole täysin yhtenäinen.
Yksittäisen näkökulmankin tutkiminen kuitenkin edellyttää tieteellistä tarkkuutta. Tutkimuskysymyksen, aineiston ja menetelmän täytyy olla harmoniassa. Jos harmoniaa ei ole, täytyy muuttaa yhtä tai useampaa näistä.
Muistitietoaineiston erityislaadusta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. historiantutkija Ilona Pajari Äärellä avoimen maan ‑blogissa sekä Tiina Kinnunen Kalevassa 9.5.2018. En itse käytä muistitietoaineistoa tutkimuksessani, joten en työnnä lusikkaani siihen soppaan.
Sen sijaan olen käyttänyt vuosien mittaan sellaista aineistojen sillisalaattia, että voisin todeta kaikkien aineistojen olevan erityislaatuisia. Ne kaikki vastaavat omanlaisiinsa kysymyksiin ja niillä kaikilla on rajoitteensa. Osa tutkijan ammattitaitoa on tunnistaa, mihin oma aineisto taipuu ja mihin ei, eli minkälaisia kysymyksiä sille voi realistisesti esittää. Tutkimuskysymykset pitää siis muotoilla niin, että aineistosta tosiaankin on löydettävissä niihin vastaus – on eri asia kysyä ”mitä tapahtui?” tai ”miksi tapahtui?” kuin ”miten tapahtuma koettiin?” tai ”miten tapahtumasta uutisoitiin?” Tutkimuskysymysten lisäksi menetelmien pitää olla sellaisia, että ne todellakin a) soveltuvat aineiston käsittelyyn, b) tutkimuskysymyksiin vastaamiseen.
Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).
Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.
Tämä on prosessi, johon kuuluu harha-askeleita ja kriisejä kaikilla kolmella osa-alueella, varsinkin nuorella tutkijalla – ja se on ihan OK. Tutkija esimerkiksi tajuaa, ettei aineisto ollutkaan yhtään, mitä oletti sen olevan, eikä sovellu suunniteltuun kysymyksenasetteluun. Tai toteaa, ettei alun perin suunniteltu menetelmä tule tuottamaan merkityksellistä uutta tietoa tai ole muutoin tarkoituksenmukainen. Nämä tajuamiset voivat syntyä myös musertavalta tuntuvan kritiikin seurauksena.
Omat tenkkapooni ovat liittyneet ennen muuta järjestöjen arkistoaineistojen vaihtelevaan muotoon ja kokoon. Esimerkiksi Väestöliitolla on todella yksityiskohtaiset pöytäkirjat monipuolisine liitteineen, kun taas Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja etenkin Folkhälsanin pöytäkirjat ovat sangen niukkasanaisia eikä pöytäkirjoihin merkittyjä liitteitä ole. Näiden kahden järjestön kohdalla päädyinkin käyttämään erilaista aineistokokonaisuutta kuin alun perin suunnittelin, eli Sosiaalipoliittisen yhdistyksen omia julkaisuja sekä Folkhälsanin osalta mm. sanomalehtiaineistoja. Tällaiselta aineistolta en voi kysyä, mitä toimijat ovat ajatelleet ”oikeasti” tai ”kulissien takana”, ts. keskenään järjestön sisällä, vaan minun täytyy esittää kysymyksiä siitä, miten järjestöjen edustajat ovat esittäneet asiaansa julkisesti.
Yksi pahimmista kriiseistä syntyi, kun ryhdyin tutkimaan Folkhälsanin käsityksiä kansanterveydestä tarkastelemalla, miten järjestö määrittelee kansanterveyden (folkhälsa). Aloittelevalla käsitehistorioitsijalla meni pahemman kerran jauhot suuhun, kun kävi ilmi, ettei Folkhälsanin arkisto- tai painetussa aineistossa käytännössä katsoen käytetty koko käsitettä lainkaan! Tämän shokin jälkeen vaati jonkinmoista tutkimuksellista mielikuvitusta hahmottaa, miten lähestyisin aihetta, sikäli kuin ylipäätään siihen pystyisin – onneksi pystyi.
Nykyään osaan jo uuteen tapaustutkimukseen siirtyessäni varautua henkisesti näihin kriiseihin, varsinkin jos myös aineisto on uutta. Eivät ne ikinä ole mukavia – ahaa-elämykset ja onnistumiset ovat tietysti paljon kivempia – mutta koen niiden olevan tärkeitä analyyttisia vaiheita. Kriisien ja harha-askeleiden jälkeen pystyn perustelemaan paremmin sekä itselleni että muille, miksi olen valinnut juuri kyseisen ”pyhän kolminaisuuden”.
